Tanskalainen ja ruotsalainen dekkari

Lene Kaaberbøl & Agnete Friis: Hiljainen, huomaamaton murha (2010)

Toinen kirja Punaisen Ristin sairaanhoitaja Nina Borgista. Nina ei edelleenkään onnistu olemaan erossa vaarallisista työtehtävistä eikä hänen miehensä ole siihen tyytyväinen. 

Hyvin saman tyylinen, kuin sarjan ensimmäinen osa: Itäeuroopasta Tanskaan ulottuva rikollisvyyhti jota Nina sotkeutuu selvittämään. 

Ihan viihdyttävää luettavaa, mutta jollakin tavalla lattea kokemus. En osaa sanoa, mitä kaipaisin enemmän, mutta jotakin, ehkä syvyyttä Ninan persoonaan. Uskon silti vielä kuuntelevani kolmannenkin osan pikapuoliin.

Camilla Läckberg: Enkelintekijä (2011)

Kahdeksas kirja Patrik Hedeströmin ja Erica Falkin seikkailuista, edesottamuksista ja perhe-elämästä. Taattua ruotsalaista dekkarilaatua. 

Noudattaa samaa kaavaa muiden Läckbergin kirjojen kanssa: tapahtuu rikos, jolla on juuret jossain menneisyydessä. Kertomus kulkee vähintään kahdella aikatasolla ja sitä kerrotaan monen ihmisen näkökulmasta. Varsin toimiva kaava. 

En ollut uskoa, että tämä on jo kahdeksas kuuntelemani Fjällbacka-kirja, seuraava onkin sitten viimeisimmäksi ilmestynyt. 

Nyt olen kuunnellut Pohjoismaa-haasteeseen yhden islantilaisen, kaksi tanskalaista ja monta ruotsalaista dekkaria, tosin kyllä molemmat tanskalaiset samalta kirjailijalta ja ruotsalaisetkin vain kahdelta. Nyt puuttuu vielä norjalainen dekkari. En ole vielä koskaan lukenut sellaista, harkinnut kyllä. Kenen kirjoittamia kannattaisi ensisijaisesti lukea?

Todellisuuden tuolla puolen

Maria Gripe: Vieras aikojen takaa (Agnes Cecilia : en sällsam historia (1981) Suom. Eila Kivikkaho) 
Aino Kallas: Suden morsian,Hiidenmaalainen tarina (1928)
Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla (2015)


Maria Gripen Vieras aikojen takaa on valloittava nuorten kirja. Orvoksi jäänyt, sukulaisten vaivoiksi työnnetty Nora saa omituisia viestejä puhelimitse ja unien välityksellä, jopa kasvatti veljensä kautta. Hän saa tuntemattomalta lahjoittajalta nuken. Nukke suorastaan vaatii häntä selvittämään salaisuutensa, joka liittyy Noran uuteen kotiin ja ehkä koskettaa Noraa muutenkin.

Otin kirjan esille yhdessä Raevaaran Yö ei saa tulla kirjan kanssa, koska siinä oli samanlaista mystiikkaa ja symboliikkaa. Peilitkin mainitaan molemmissa, mutta erityisesti kiinnitin huomioni kelloihin. Raevaaran kirjassa Johannes ei tunne vanhenevasta kuten muut, onko sillä jotakin tekemistä hänen työpaikkansa, kelloliikkeen kanssa? Kiinnitin huomioni erityisesti siihen, että kelloliikkeen omistajan kotoakin sanottiin kuuluvan kokoajan voimakas tikitys. Ehkä hän ja Johannes pysyivät vanhenemattomina niin kauan, kuin kellojen aika vanheni heidän puolestaan. Johanneshan vanheni yhtäkkiä, kun oli poissa kelloliikkeestä. Voi myös olla, että kellot olivat mukana vain kiinnittämässä lukijan huomion ajankulkuun, sen kulumatomuuteen tai erilaiseen kulumiseen eri henkilöillä

Gripen Noran huoneen särkynyt kello taas kävi välillä takaperin. Sen huomasivat Noran lisäksi myös kasvattiveli Dag ja huoneessa vieraileva tyttö Tetti. Minulle se oli merkki siitä, että aikatakautumat olivat sittenkin todellisia, eivät vain Noran omaa kuvitelmaa. Peilikuvan vääristyminen taas viittaa kuvitelmaan.

Maria Nikolajeva sanoo kirjassaan Bilderbokenes pusselbitar (Kuvakirjan osaset), että joskus kuvakirjat antavat eri viestin kuvissa ja tekstissä. Teksti voi kertoa sadunomaisista tapahtumista, kun taas kuvat esittävät lasta leikkimässä tapahtumia. Kirjan voi siis tulkita kahdella tavalla, ja lukija saa itse valita, kumpi tulkinta on oikea.

Hieno ajatus! Ajattelin heti soveltaa sitä Raevaaran romaaniin, jonka ratkaisuun olin hieman pettynyt. Voihan sen tulkita toisinkin, vaikka kirja ei olekaan kuvakirja. Sitäkin helpommin, itselleni tuottaa vaikeuksia tulkita kuvien vastaisesti.


Kuuntelin Aino Kalleksen Sudenmorsiamen lähinnä etsiäkseni yhteyttä hänen Aalonsa ja Raevaaran Aalon välillä. Molemmat karkaavat yhteikunnasta, katoavat muilta elääkseen omaa elämäänsä, molempien rakastajat, niin Priidrik kuin Johannes, eivät unohda rakastettuaan ja lopulta löytävätkin hänet uudelleen, mutta eivät saa omakseen. Jos haluaa tulkita Raevaaran Aaloa Kallaksen Aalon läpi, voi entistä voimakkaammin ajatella myös hänen lähteneen pahan matkaan.

Olen nähnyt Sudenmorsiamesta erilaisia tulkintoja. Joko se kertoo Kallaksen omasta epätoivoisesta rakkaudesta tai naisen asemasta. Harmi, että en tykännyt kirjan kielestä yhtään, se häiritsi kuunteluelämystä niin täysin, että en saanut tarinasta irti juuri mitään. Koko ajan vaan tympäännyin termeihin ja sanoihin. "Maaorava elikkä kettu". Meni hetki tajuta, mitä "elikkä"-sanalla tarkoitettiin, ehdin jo miettiä, että eihän ketun toinen nimitys ole maaorava. Juuri kun olin tottumaisillani sanan joko vanhaa, runolliseen tai väärään käyttöön, sitä käytettiinkin rinnastavassa merkityksessä. Minua häiritsi myös jaljoittelu ja moni muu. Itse tarina on hyvä ja siitä voisi saada irti paljonkin tulkittavaa.

Tarinan voi tulkita naisen taisteluna miehen ja yhteiskunnan normien, lapsen hoidon ja oman vapauden (uran?) välillä, nainen jättää perheen, lapset ja velvollisuudet, mutta ei toisaalta halua jättää niitä kokokaan, vaan palaa lapsensa luo.

Rakkauspainotteisessa tulkinnassa nainen rakastuu luvattomasti, hylkää aviovuoteensa ja juoksee toisen miehen (suden) perässä. Siitä tietysti tuomitaan. Toisaalta naisella on tunteita myös miestään ja perhettään kohtaan, eikä hän haluaisi jättää heitä, mutta hänelle ei suoda molempia.

Mutta lukijahan sai itse päättää, minkä tulkinnan valitsee. Taidan valita jälkimmäisen. (Yksi ei sulje pois toista.)

Jos vielä palaan Raevaaran Aaloon: lähtikö hän luomaan omaa uraa kadotessaan. Olisko jäljelle jääminen tarkoittanut Johanneksen pikku vaimoksi alistumista ja omien haaveiden jättämistä?

Åsa Anderberg Strollo: Hoppas

Taas yksi kirja, jota ei liene suomennettu, mutta tämä käsittelee niin koskettavaa ja tärkeää aihetta, että kirjoitan siitä kuitenkin.

Hoppas on karu ja järkyttävä tarina kodittomien nuorten elämästä tämän päivän Tukholmassa. Päähenkilö 17-vuotias Jonna karkaa kotoa, kun hänen äitinsä matkustaa uuden rakastajansa kanssa jouluksi Mallorcalle, vaikka oli luvannut viettää aikaa Jonnan kanssa. Isoäitikään ei tunnu välittävän, joten Jonna päättää muuttaa Tukholmaan ja etsiä töitä ja oman asunnon.

Alaikäinen kokematon nuori ei vaan saakaan töitä tuosta vaan ja etsiessään itselleen paikkaa, jossa nukkua, Jonna ajautuu kodittomien nuorten maailmaan. Elämä on rankkaa, mutta ensimmäistä kertaa vuosiin Jonna tuntee kuuluvansa johonkin, ensimmäistä kertaa sitten pikkulapsivuosien hänellä on ystäviä.

Muut kirjan henkilöt ovat kodittomia eri syistä, monilla heistä ei ole mitään kotia, minne palata.
Alexin äiti on myös koditon ja Alex itse on karannut sijoituskodistaan ja Elinan isä on heittänyt hänet ulos. Alex ostaa itselleen asunnon seksillä ja työskentelee eroottisena tanssijana, hän halveksii Elinan ratkaisua elää roskiksessa. Ilman seksin myymistä roskin on ainut vaihtoehto. Nuoria käytetään hyväksi muutenkin kuin seksuaalisesti ja he ajautuvat erilaisiin rikoksiin, jopa hyvin vaarallisiin.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat joululomaviikkoihin. Näiden päivien aikana Jonna huomaa muuttuneensa paljon sisäisesti. Kirja onkin hyvin selkeä kasvukertomus. Aluksi Jonna halusi päästä eroon toiveistaan perheensä suhteen, mutta myöhemmin hän tajuaa sen toivon kannattelevan häntä eteenpäin.

Kirja on kirjoitettu preesensmuodossa, enimmäkseen kolmannessa persoonassa, mutta välillä myös Jonnan äänellä. Kertoja ei ole kaikkitietävä, vaan tapahtumat kerrotaan täysin Jonnan näkökulmasta.
Kirja on suunnattu nuorille aikuisille. Kieli on helposti luettavaa, ei liian monimutkaista nuorillekaan lukijoille, mutta ei myöskään sisällä erityisesti nuorisoslangia, ei kirosanoja eikä erityisiä karkeuksia.

Åsa Anderberg Srollo on kirjoittanut aikaisemmin lähinnä tv-käsikirjoituksia (esim. Varustamo). Hänen esikoiskirjansa Bryta julkaistiin vuonna 2007 ja se oli ehdolla usen kirjallisuuspalkinnon saajaksi ja voitti Stora Läsarspriset.

Myös tämä kirjailija oli minulle entuudestaan tuntematon. Onneksi kuitenkin löysin tämän kirjan. Olin, ja olen edelleen, järkyttynyt sen kuvailemasta maailmasta. En ole koskaan tajunnut, että myös täällä meillä pohjolan lintukodoissa on kodittomia ja alkoholisoituneita nuoria. Pohdin moneen kertaan, onko kertomus tosiaan realistinen, onko tällaisia nuoria kaikissa kaupungeissa, tekevätkö he tosiaan tällaiset määrät pikkurikoksia jäämättä kiinni ja kaikenlisäksi, kuinka paljon nettihuutokaupoissa myytävistä tavaroista on varastettuja.

Yllättävää oli, että kirjassa ei mainittu huumeita. Se oli asia, joka murensi hieman kirjan uskottavuutta. Jostakin syystä minulla on mielikuva, että kodittomien ja syrjäytyneiden joukossa alkoholi ei ole ainut päihde, ei ainakaan kaikkien osalta. Ehkä se oli pinnan siloittelua nuorille lukijoille tai sitten minulla on väärä mielikuva. Kielen siisteys on toinen hieman korvaan pistävä asia, mutta sen voi ajatella olevan "käännetty" lukijoille autenttisesta katujenasukkien kielestä.

Henrik Berggren: Det röda arvet (2014)

Marraskuussa tulee kuluneeksi 40-v Francon kuolemasta. Sen kunniaksi olen päättänyt kuunnella Espanjan sisällisotaa ja yhteiskuntaa sen jälkeen käsitteleviä kirjoja. Olen jo kuunnellut muutaman Francon aikaan sijoittuvan, mutta niissä yhteiskunta kuvaus on ollut vähäistä enkä ole paneutunut niihin sen tarkemmin.
Nyt käsiini sattui ihan sattumalta Espanjan sisällissotaa käsittelevä kirja, kun etsin seikkailua.

Kirjassa seikkaillaan kahdella aika tasolla, Baskimaassa vuonan 1938 ja Ruotsissa, Irlannissa ja Baskimaalla 2006. Ruotsalainen historiantutkija Thomas ja Irlantilainen reportteri Moira alkavat kaivelemaan menneisyyden rikoksia. Toinen puhtaasta mielenkiinnosta, toinen kostonhalusta. He törmäävät muihin reporttereihin ja tutkijoihin, joista kaikilla on henkilökohtaiset syynsä joko haluta vanha skandaali esille tai saada estettyä sen esille tulo. Välillä on vaikeaa seurata kuka on kenenkin puolella, se on tarkoituskin, päähenkilökään ei tunnu koskaan tietävän keneen luottaa. Se on kyllä realistista eikä seikkailukirjoille mitenkään tavatonta, mutta tekee kirjan välillä hankalasti seurattavaksi.

Kirjan on kirjoitettua minämuodossa ja kertojana on Thomas. Suurin osa kirjan kerronnasta on imperfektissä. Minämuoto ja imperfekti antaa vaikutelman, että kirjaa kerrotaan jälkeenpäin, eikä seurata tapahtumahetkellä.

Teemana on vapaaehtoiset Espanjan sisällissodassa. Aihe, joka on minulle ennestään aika tuntematon. Esille tulee sodan kauheudet ja puolin ja toisin tehdyt kamalat rikokset.

Kirjan lopussa kerrotaan lyhyesti, mikä kirjassa on todellista historiaa ja mikä keksittyä. Mikä on ehdottomasti suuri plussa, ainakin minun silmissäni.

Henrik Berggren on historioitsija ja kirjailija. Hänen tunnetuin teoksensa on Olof Palmen elämänkerta (2010).

Minulle entuudestaan täysin tuntematon kirjailija, mutta en olekaan erityisen kiinnostunut elämänkerroista (nykyään). Tästä kirjasta pidin, niin kuin yleensäkin pidän historiaa ja seikkailua sekoittavista kirjoista. Tämä erosi monista suosikeistani, sillä tässä ei ollut minkäänlaisia tieteis- ja fantasia osioita, vaan kaikki olisi periaatteessa voinut tapahtua ihan nomraalitodellisuudessamme. Päähenkilöiden suhteen pohdinta ja muiden siitä kommentoiminen häiritsi hieman, sitä olisi voinut olla vähemmän.

Kirjasta jäi mieleen yksi hieno vertaus: "Taivas oli lentokoneen harmaa". (Oma käännös.)

Kirjan lopussa oli linkki Espanjan sisällissotaa käsittelevään kirjallisuuteen: http://www.norstedts.se/Global/Dokument/Berggren_Laslista.pdf.

Gunnel Linde: Valkoinen kivi (1966)

Aluperäisteos: Den vita stenen (1964)
Suomentanut: Kyllikki Villa
Kuuntelin kirjan ruotsiksi, joten en osaa kommentoida suomennosta.

Sadunomainen seikkailu, joka voisi silti olla totta. Toisten lasten kiusaamalla Fialla on valkoinen lohtukivi, kaikkein kaunein maaginen kivi, jota hän ei aio luovuttaa kenellekään. Kylään muuttaa suutarin perhe, juuri sopivasti samaan aikaan sirkuksen saapuessa kaupunkiin. Suutarin perheeseen kuuluu myös orpo suutarin veljen poika Hampus. Hampuksen ja Fian tavatessa muuttuvat Vaarojen kuninkaaksi ja Fideliksi. Vaarojen kuningas saa Fideliltä tehtävän, jonka suoritettuaan hän saa maagisen valkoisen kiven. Fia saa sen kuitenkin takaisin suoritettuaan oman tehtävänsä.

Fia asuu yksinhuoltajaäitinsä kanssa vuokralaisena kihlakunnantuomarin talossa, jossa emännöi kamala talouden hoitaja Malin, joka saa lasten seikkailussa roolin Esiliinanoitana, joka koittaa estää lasten tehtävien onnistumisen.

Kirjan tapahtumat sijoittuvan 30-luvulle, pieneen kylään, lasten kesäloman loppupuolelle ja loppuvat ensimmäiseen koulupäivään. Kertoja on kaikkitietävä kertojaääni, joka ei itse ole mukana tapahtumissa. Kieli on nuortenkirjoille tyypillistä kieltä, sujuvaa ilman monimutkaisia sanoja ja ilmaisuja. Erityisesti kiinnitin huomiota siihen, ettei kieli vaikuttanut erityisen vanhalta, vaikka on kirjoitettu 60-luvulla. Toisin sanoen, ei ollut vanhoja sanoja, joita en olisi ymmärtänyt tai jotka olisivat kuulostaneet erityisen oudoilta. Kuuntelemani painos on vuodelta 1988, mutta en löytänyt mistään tietoa, onko kieliasua uusittu silloin.

Fian äitiä syrjitään kyläyhteisössä. Hänen vuokranantajansa suhtautuu häneen kuitenkin suopeasti, kun taas talon emännöitsijä ei. Fia on yksinäinen ja kiusattu lapsi, kaunis tyttö joka ei näe omaa kauneuttaan. Häntä kiusataan erilaisuutensa takia, onhan hänen pianonsoitonopettaja äidillään muiten mielestä outo ammatti.
Orvoksi jäänyt Hampus asuu setänsä kuusilapsisessa perheessä. Suutarin tuloilla suuren perheen elättäminen ei tahdo onnistua, sopivan vuokra-asunnon löytäminen on vaikeaa ja kun Hampus vielä jatkuvasti ajautuu pahantekoon, joutuu perhe muuttamaan usein. Perheen äiti syyttää siitä Hampusta. Jatkuvasti muuttavan, joka paikassa tuntemattoman perheen ei ole helppo tutustua ihmisiin ja saavuttaa kyläläisten hyväksyntä. Lopulta asioille löytyy ratkaisu, eikä Hampus ole siinä aivan osaton.

Kirjan teemana on yksinäisyys, erilaisuus, syrjintä/kiusaaminen ja ystävyys. Vuorotellen omistajaa vaihtava ystävyyden sinetiksi muodostuva valkoinen kivi voisi symboloida ystävyyden vuorovaikutteisuutta. Molempien on vuorotellen annettava itsestään suhteen syntymiseksi.

Kirjailija on yski tärkeimmistä ruotsalaisista lastenkirjailijoista, joka on kirjoittanut yli 30 lasten- ja nuortenkirjaa. Hänet on palkittu Nils Holgersson palkinnolla kirjasta Valkoinen kivi 1965 ja Astrid Lindgren palkinnolla 1978. Hän oli jäsenenä Ruotsin lastenkirjallisuuden akatemiassa. Kirjojen lisäksi hän on kirjoittanut elokuvakäsikirjoituksia.

Valkoisesta kivestä on tehty myös tv-sarja, joka on ilmeisesti pyörinyt Suomessakin joskus 80-luvulla. Minusta sarja ei kuulosta ollenkaan tutulta, eivät myöskään sarjasta googlettamani kuvat soittaneet mitään kelloja.
Gunnel Linde oli minulle tähän asti täysin tuntematon kirjailija.
Kirjaa oli aluksi hieman hankalaa seurata, mielenkiinto ei syttynyt ihan heti alkumetreillä, mutta pian pääsin sisään sen kiehtovaan satumaailmaan. Aihe on myös aina ajankohtainen ja koskettava. Herätti mietteitä koulukiusaamisen määrästä, laajuudesta ja käsittelystä ennen ja nykyään.

Michael Mortimer: Neitsytkivi (2014)

Alkuperäisteos: Jungfrustenen (2013)
Käännös: Anu Koivunen

En hoksannut kirjan olevan ruotsalainen, ennen kuin olin jo ehtinyt aloittaa kuuntelemisen suomeksi. Päätin sitten kuunnella koko tämän ekan osan suomeksi ja seuraavan ruotsiksi (sitä ei vielä edes ole saatavilla äänikirjana suomeksi, eli helppo päätös). Voinpahan vertailla, toimiiko paremmin ruotsiksi kuin käännettynä. Käännös toimi kyllä todella hyvin. En missään vaiheessa joutunut miettimään, mitähän tuollakin nyt tarkoitettiin ja voiko noin sanoa. Ainut ongelma oli, että en tiennyt, mikä paikka Piitime on, vaikka ihan vasta taas ohitin sen mennen tullen kesälomareissulla. Tunnen näitä paikannimiä täällä vain ruotsiksi. Hauskaa seurailla seikkailijoiden matkaa samoja reittejä, mitä itse olen joskus matkustellut läpi Ruotsin tai sitten täältä Suomeen. Tosin sen kokemukseni pohjalta huomasin muutamat etäisyydet vääriksi ja vaikka olen vasta sanonut, että kaunokirjallisuus on kaunokirjallisuutta ja sellaisista puutteista huomauttaminen on vain omaa pätemisen tarvetta, niin päätin sitten päteä sen verran itsekin. Skellefteåsta ei yleensä mene viittä tuntia Haaparantaan, mutta toisaalta taas kyllä taisi viime syyslomalla mennä ainakin sen verran, kun tietä ei ollu aurattu ja tiellä oli puolimetriset palteet.

Kirjassa oli säilytetty ruotsalaisten kauppaketjujen ja ruokamerkkien nimet, joka taitaa olla ihan normaalia käännöksissä nykyään. Vasta luin kuitenkin jonkun kehuvan, kun käännöksessä oli Oreot muutettu Dominoiksi. Olisi aika hassua, jos tässäkin kirjassa olisi ICA:n sijasta käyty Prismassa tai cittarissa. Vai mitä mieltä te muut olette? Mietin myös, tätä mietin tämän tästä monestakin käännösteknisestä syystä, voiko tunnbrödin kääntää rieskaksi? Mitä minä ymmärrän rieskalla muistuttaa kyllä tunnbrödiä, mutta käsittääkseni itäsuomalaiset ymmärtävät rieskan ihan toisenlaiseksi leiväksi. Tosin jossain toisessa kirjassa ollut käännös "ohutleipä" kuulosti vielä omituisemmalta.

Tykkään tämäntyylisistä kirjoista, vaikka en osaa sijoittaa niitä oikein mihinkään genreen ja kategoriaan. Maagisrealistista populääritieteellistä seikkailua ehkä? Joskus olen kutsunut myös danbrowntyyliksi.

Nuori biologian opiskelija Idan isoäiti osoittautuu fysiikan nobelistin työtoveriksi ja tuttavaksi ja järjestää Idalle kutsun Nobel-illalliselle, jossa hänen kuuluu saada salaperäinen kivi Nobel-voittajalta säilytettäväkseen. Siitä alkaa takaa-ajo ja kiven historian ja salaisuuden selvittäminen.

Joka ei muuten sitten selviä vielä tässä kirjassa. Varoituksena kaikille kirjasta kiinnostuneille, kerrottakoon, että kolmas osa ilmestyy vasta syksyllä ja kirjasarjan on tarkoitus olla kuusiosainen. Lopullista ratkaisua ja vastauksia voi siis joutua odottamaan vielä monta vuotta. Toivottavasti seuraava osa vastaa edes joihinkin arvoituksiin. Jäin tähän kirjaan aivan koukkuun ja olisin halunnut kuunnella kaikki osat yhteen putkeen, mutta koska kolmas ilmestyy äänikirjana vasta joulukuussa, päätin säästää kakkososaakin vielä hetken, huomiseen ehkä.

Kirjassa tykkään seikkailun ja kuvitteellisten arvoitusten lisäksi sen antamista tiedetietoiskuista. Opin mielellään uutta kaikenlaisista asioista. Suurimmaksi osaksi ne on esitetty kirjassa hyvin sujuvasti, mutta muutama tulee esille vähän kömpelön teennäisinä kyselyinä henkilöltä toiselle. Mutta jos opin niistä jotakin uutta niin ei se niin kovasti haittaa.

Kirjaa suositteli minulle Ullan luettujen kirjojen Ulla. Kiitokset vinkistä!

Kesädekkareita

Epärealistisen ajankäyttöoptimismin takia minulta jäi dekkariviikko lähes kokonaan väliin ja sen jälkeen olen tavannut tuota espanjankielistä dekkaria. En aikonut aloittaa kuunneltavaksi dekkareita yhtä aikaa sen kanssa, mutta sorruin. Listaan tähän tänä kesänä (nk. kesänä) kuunneltuja dekkareita.

Camilla Läckberg:
Olycksfågeln, suomeksi Pahanilmanlintu.
Tyskungen, suomeksi Perillinen. (Vielä kuuntelematta, mutta ehdottomasti aloitan heti ihan pienen pienen dekkaritauon jälkeen.)
(Sarjan aiemmat kirjat: Jääprinsessa, Saarnaaja ja Kivenhakkaaja.)
Fjällbacka-sarja paranee edetessään. Juuri sellaisia dekkareita, joista tykkään; murhamysteerejä, joiden taustalla on yleensä menneisyyteen liittyvä tarina ja lisäksi päähenkilön omaa perhe-elämää ja kurkistuksia milloin kenenkin kollegan yksityiselämään. Fjällbacka-sarja on siitä erilainen, että päähenkilön perhe-elämää kuvataan enimmäkseen poliisin puolison näkökulmasta. Ensimmäisessä kirjassa päähenkilönä olikin toimittaja-kirjailija Erica Falk ja luulinkin aluksi näiden olevan Liza Marklundin dekkareiden tapaan toimittajan näkökulmasta kirjoitettuja.
Toinen raikas piirre perhe-elämässä on Erican sisko, eli kaikki ongelmat, murheet ja juonen kulut eivät liity päähenkilöiden välisiin parisuhdeongelmiin eivätkä heidän lapsiin. Ehkä tulevaisuudessa myös lapsiin, kun he kasvavat.
Kirjojen lopussa on ollut sen verran houkutteleva cliffhanger, että olen malttamattomana kaivellut käsiini seuraavankin kirjan.

Vera Vala:
Kuolema sypressin varjossa, Arianna de Bellis tutkii
Odotin tältä kirjalta enemmän. Ulkosuomalaisen kirjoittama ja päähenkilölläkin suomalaiset juuret. Se ei oikeastaan näkynyt kirjassa kovin voimakkaasti, muutamassa kohdassa tuotiin vähän keinotekoisen oloisesti esille. Paljon asioita, joita selitettiin. Osa oli mielenkiinoista uutta tietoa, mutta osa tuntui liian triviaalilta selitettäviksi. Tyyliltään ehkä enemmän juuri sellaisten dekkareitten tyylinen, jotka aikoinaan karkottivat minut dekkari-genren kimpusta. Ehkä hieman Sherlock Holmes tai Hercule Poirot tyylistä, keskitytään vain tutkimukseen ja päähenkilöstä vain muutamaan piirteeseen. Tietysti voin olla väärässä näiden kahden herrasmiehen kohdalla, koska en koskaan tutustunut heihin kunnolla, mutta tämä on minun vaikutelmani.
Loppua kohden Arianna alkaa muuttua kiinnostavammaksi ja saada enemmän syvyyttä ja kaikenlisäksi jonkinlaista hengenheimolaisuutta kanssani. Voi siis olla, että annan hänelle vielä mahdollisuuden, ainakin yhden kirjan verran. Jotkut teistä lukijoista osaavat varmaan kertoa mielipiteensä sarjan muista kirjoista. Kannattaako jatkaa?

_____________________________
Kiitokset tuttaville, jotka muistivat cliffhanger-termin! Minä muistelin vain jotakin roikkumiseen liittyvää, enkä tiedä olisiko näyttänyt hyvältä kirjoittaa kirjoissa olevan roikuttaja tai roikkuja.