Otavan kirjasto: Noah Hawley: Ennen syöksyä & Sadie Jones: Kutsumattomat vieraat

Noah Hawley: Ennen syöksyä 

2017, Otava

Before the Fall 2016

suomentanut Markku Päkkilä 

484 sivua

Noah Hawley oli minulle etukäteen täysin tuntematon kirjailija, mutta huomasin kirjan kansliepeestä, että Hawleylta on tullut aiemmin suomeksi toinenkin teos (Kaikki sanovat tahdon). 

Kirjaa aloittaessani mietin, että miten tämä mahtuu Otavan kirjasto -sarjaan, koska teos vaikutti kevyeltä jännitysromaanilta. Kirjan lukeminen oli helppoa ja nopeaa. Pidin rakenteesta, jossa tarinaa kerrottiin eri henkilöhahmojen näkökulmasta. 

Juoni kirjassa on lyhykäisyydessään se, että pienkone putoaa mereen, ja vain kaksi henkilöä selviytyy, kun taitelijana elävä Scott ui pitkän matkan rannalle ja raahaa myös 4-vuotiaan JJ:n mukanaan. Scottia pidetään sankarina, mutta toisaalta moni henkilö haluaa selvittää, miksi pienkone syöksyi veteen, eikä Scott ole epäilyjen ulkopuolella. 

Tarina on aikalailla kaamea, sillä kukapa haluaisi lukea lentokoneen syöksystä. Mutta toisaalta kirjan tarina vie niin nopeasti eteenpäin, että kirjaan uppoutuu. Mitä kenenkin henkilön taustalla on, ja mitkä syyt johtivat lentoturmaan. Tykästyin Hawleyn kerrontaan ja päätin kaivaa esiin hänen aiemman teoksensakin. 

Helmet-haasteessa kohta sankaritarina on jo täynnä, joten laitan kirjan kohtaan 29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia - haluaisin oppia uimaan edes kymmenesosan niin hyvin kuin Scott

Sadie Jones: Kutsumattomat vieraat 
2017, Otava
The Uninvited Guests 2012

suomentanut Marianna Kurtto 
291 sivua 

Sadie Jonesin kirjoista minulla oli mukava maku, sillä olin aiemmin lukenut kaksi hänen suomennettua teostaan (täällä). Kutsumattomat vieraat sijoittuu kauempaan ajankohtaan kuin kaksi aiempaa teosta. Oikeastaan minun oli todella vaikeaa kirjaa aloittaessa sijoittaa kirjaa mihinkään ajankohtaan, ja vasta sivulla 201 mainitaan ensimmäisen kerran joku ajankohta: vuosi 1878, jolloin kirjan henkilö Charlotte asuu aiemmassa asuinpaikassaan. Kirjassa eletään hieman tätä myöhempää vuotta. 

Kirjan miljöö on kartano, jota juurikin Charlotte asustaa yhdessä jo aikuisten, ja yhden pienemmän, lastensa ja uuden miehensä kanssa. Talossa valmistaudutaan tyttären syntymäpäiväjuhlia varten. Mutta juhlavalmistelut katkaisee läheisellä junaradalla tapahtuva onnettomuus. Junaliikenne katkeaa, ja matkustajat lähetetään kartanoon. Myös Charlotten menneisyydestä saapuu eräs kutsumaton vieras taloon. 

Tarinassa seuraa vajaa 300 sivua säntäilyä kartanon sisällä: mistä saada ruokaa vieraille, missä he nukkuvat - ja miten heidät pidetään erossa omasta väestä? Miten syntymäpäiväjuhlat voidaan viettää kaiken hälinän keskellä? 

Täytyy myöntää, että tarina ei vetänyt minua puoleensa juurikaan, vaan välillä luin Hawleyn teoksen, minkä jälkeen palasin lukemaan Jonesin kirjan loppuun. Jotenkin en vain tajunnut tätä kirjaa: Ensinnäkin en ymmärtänyt, mihin ajankohtaan tämä teos liittyy? Toisekseen en tajunnut, keitä ja miksi nämä kutsumattomat vieraat olivat talossa? En tiedä, oliko syy kirjassa vai lukijassa, mutta en vain tajunnut tätä kirjaa. Ja tosiaan, oli kivempaa lukea Hawleyn selvä ja suora kirja tämän tarinan välissä. 

Kesäkirjoja - Gyasi, Bourdeaut, Boström Knausgård

Tässä kesällä luetuista kirjoista taas pieni yhteyspostaus. 


Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan 
2017, Like
Välkommen till Amerika 2016
suomentanut Petri Stenman 
96 sivua

Luin viime kuussa monta hyvää kirjaa, ja mietinkin jo, että onpa jännää, miten paljon maailmassa onkaan hyvää kirjallisuutta - ja miten ihanaa päästä siihen tutustumaan! Sitten eteeni tulee Linda Boström Knausgårdin Tervetuloa Amerikkaan (2017, Like), jonka ajattelin lukea, koska kirja vaikutti niin lyhyeltä! 

Lyhyydestään huolimatta tämä kirja ei ollut helppo lukea, vaan se oli raskas sekä tarinaltaan että tekstiltään. En pitänyt Boström Knausgårdin kirjoitustyylistä, joka oli itseään toistavaa. Ymmärrän kyllä, että tässä yritettiin kirjoittaa lapsen näkökulmasta, ja ehkä siksi tyyli oli lyhyt ja iskevä. Tarina jäi tekstiä paremmin mieleeni, tässä tosiaan kuvataan lapsen näkökulmasta erästä perhettä, jossa nuori tyttö pelkää veljeään ja toivoo isänsä kuolemaa. Perheen äiti pitää perhettään valoisana, mutta tyttö joutuu miettimään, onko asia tosiaan näin. Miettiessään tyttö lakkaa kokonaan puhumasta. Kirjan tarina oli kurja, eivätkä lukufiilikset nousseet kovin korkealle. 

TuijaTa piti kirjasta minua enemmän. 



Olivier Bourdeaut: Tule takaisin, Mr. Bojangles
2017, Siltala
En Attendant Bojangles 2015
suomentanut Ville Keynäs 
144 sivua 

Hieman sama motivaatio oli lukea loppuun Olivier Bourdeautin Tule takaisin Mr. Bojangles (2017, Siltala), joka Knausgårdin tapaan on myös kerrottu osin lapsen näkökulmasta. Tällä kertaa tutustutaan ranskalaiseen perheeseen, jossa kaikki ei lopultakaan ole aivan niin hyvin kuin alussa voisi kuvitella. Perheessä tanssitaan Nina Simonen Mr. Bojanglesin tahtiin ja juhlitaan - ja kaikki on hyvin ainakin heidän omasta mielestään. 

Sitten isä ja äiti päättävät ottaa poikansa pois koulusta, koska heidän mielestään elämässä voi oppia koulua paremmin niitä asioita, jotka ovat tärkeitä. Tärkeää perheelle on päästä Espanjaan vapaa-ajan asunnolle, linnaan. Lukijalle alkaa kirjaa lukiessa selvitä, että perhe ei liiku normirajojen sisäpuolella. Vaikka tanssiminen Simonen tahtiin ja juhliminen on hauskaa, on normit ylittävällä elämällä myös raadollisemmat puolensa, mikä tulee ilmi kirjan jatkuessa. En aivan järisyttävästi innostunut tästä teoksesta, mutta viihdyin mukana hetkittäin. 

Kirjasta on kirjoittanut myös mm. Lumiomena. 



Yaa Gyasi: Matkalla kotiin  
2o17, Otava
Homegoing 2016
suomentanut Sari Karhulahti 
373 sivua

Yaa Gyasin Matkalla kotiin (2017, Otava) on päätynyt Otavan kirjaston -sarjaan, varmasti siksi, että esimerkiksi New York Times ja Time ovat listanneet tämän esikoisteoksen vuoden 2016 kymmenen parhaimman kirjan joukkoon. 

Ghanalais-yhdysvaltalainen kirjailija kertoo yhdessä teoksessa monen sukupolven tarinan. Lähtökohtana on Ghana. Kultarannikolla käydään orjakauppaa - kirja alkaa 1700-luvun puolivälistä, jolloin orjakauppa käy kuumimmillaan. Teoksen tarina seuraa kahta eri sukupolvien linjaa, joiden henkilöhahmojen kautta esitetään historian kulku lukijalle. Orjana Yhdysvaltoihin siirtyvän henkilön mukana päästään mukaan maailmaan, joka on vain ja yksinkertaisesti karu ja kamala. Mitkä ovat Yhdysvaltoihin tulleen afrikkalaisen orjan lasten ja näiden lastenlasten elämän mahdollisuudet uudella mantereella? 

En itse nauti tällaisesta katkonaisesta tarinasta, jossa henkilöt vaihtuvat luvuittain. Mutta nykyaikaa lähestyvien henkilöiden mukana ymmärrys kuitenkin iski tajuntaani. Minkälaiset ovat mahdollisuudet niillä, joiden esi-isät ovat tulleet meren takaa ja joita on alistettu jo monta sukupolvea? Tätä samaa ihmettelevät Gyasin tarinan viimeiset henkilöhahmot. 

Teos oli suhteellisen nopealukuinen ja ennakoitavissa, koska kerronta kulki sukupolvelta toiselle. Kirjan loppu oli tärkeintä ja viimeiset luvut loivat koko teoksen merkityksen. Pidin lopultakin tästä romaanista, joka kertoo asiasta, jota nykymaailmassa ei saisi unohtaa. 

Emma Cline: Tytöt

Emma Clinen Tytöt (2016, Otava) -teos oli yksi niistä kirjoista, joita tältä syksyltä odotin. Kun aloin lukea kirjaa, minulta kesti kuitenkin aikansa ennen kuin ymmärsin, mitä kirja kertoo. Odotin 60-luvun iloista menoa, hippitunnelmaa ja maailmanrakkautta. Kontrasti odotusteni ja kirjan todellisuuden välillä oli hieman liian suuri, minulta kesti kauan lukiessani päästä kirjan tunnelmaan mukaan.

On kesä 1969, kun Kaliforniassa asuva Evie kokee vastoinkäymisiä ystävyyssuhteissa. Lapsenomainen kiinnostus ystävän veljeen vaihtuu pettymykseen, ja Evie jää haahuilemaan yksikseen. Hän tutustuu Suzanneen, jonka ystäväksi pääsee tekemällä palveluksia. Evie janoaa uusia kokemuksia, joita nuoruus ja Suzannen ystäväpiiri tarjoaa. Uteliaisuus voittaa pelon, ja Evie kokee kaikkea, mitä ei olisi voinut kuvitellakaan aiemmin. 

Evie roikkuu Suzannen liepeillä ja asustelee kommuunissa, jonka johtaja on Russell. Mies, johon kaikki tytöt tuntuvat olevan rakastuneita. Pysyäkseen joukossa Evie tekee asioita, joita ei haluaisi, ja joita häpeää jälkikäteen - oman uteliaisuutensa ja joukkoonkuulumishalunsa pakottamana. Evie janoaa ystävyyttä Suzannelta, eikä ole varma, saako sitä vai ei. Lopulta ainakin lukijalle selviää, oliko ystävyys aitoa. 

Nyt kun olen kirjan lukenut, tekisi mieli aloittaa se uudelleen, koska alkuhämmennykseni aikana jäi paljon kirjan alusta ymmärtämättä. 

Kirjaa on luettu paljon kirjablogeissa, tässä linkki Lumiomenan tekstiin. 

Emma Cline: Tytöt

2016, Otava

The Girls, 2016

suomentanut Kaijamari Sivill

297 sivua

J.M. Coetzee: Jeesuksen lapsuus

J.M. Coetzeen Jeesuksen lapsuus (2014, Otava) -teos on joutunut odottelemaan lukuvuoroon pääsyään jo pari vuotta, mutta pääsi kansikuvansa ansiosta nyt kesähaasteeseen mukaan. Tavoitteenani on lukea oman kirjahyllyni kirjoja enemmän kuin aiemmin, ja kaikenlaisin keinoin kirjahyllystä lähtee luettavaa, tänä kesänä kesäisin kansin / nimin varustettuja teoksia. Coetzeeltä ole aiemmin lukenut Häpeäpaalun ja Austerin kanssa kirjoitetun Tässä ja nyt -teoksen. Hilpeitä teokset eivät ole olleet, etenkään Häpeäpaalu, eikä Jeesuksen lapsuuskaan ole kovinkaan iloinen kirja. Mielenkiintoinen teos kyllä oli, ja itse pidin siitä.

Noin viisivuotias David ja jo vanhempi mies Simón, saapuvat uudelle mantereelle laivalla ja alkavat rakentaa uutta elämää. Davidin vanhemmista ei ole tietoa ja pojan mukana ollut kirje äidin mahdollisesta olinpaikasta on kadonnut. Vastaanotto uudessa maassa on ystävällinen: heille tarjotaan asunto ja vaatteita. Asuntoon tosin ei pääse aivan heti, mutta asialle ei nyt vain voi mitään, koska avainta ei saada käsiin. Simón löytää työtä satamasta, jossa hän muiden miesten kanssa kantaa tavaraa laivoista. Välillä miehet miettivät, miksi tehdä tuota älytöntä työtä, kun koneitakin on olemassa. No, kaikki on tässä uudessa maassa omassa hyvässä järjetyksessään, hieman oudossa, mutta hyväksyttävässä olevassa järjestyksssä. 

Maassa puhutaan espanjaa, jota on parempi opetella, koska sillä kielellä kaikki toimivat. Tarinassa voi nähdä nykymaailman käännettynä, sillä Simónin uusi tuttavuus Elena kehottaa miestä olemaan kiitollinen uudessa maassa, aivan kuin nykyisiä pakolaisia kehotetaan: 

Sinut olisi voitu käännyttää täältä, mutta sen sijaan sinut toivotettiin tervetulleeksi. Sinut olisi voitu jättää taivasalle, mutta sen sijaan sinä sait katon pääsi päälle. Sinun on syytä olla kiitollinen. 

Ja kyllähän Simón onkin, tavallaan. Elämä on kuitenkin kovin erilaista, ruoka on erilaista ja työ ankeaa. Kun David aloittaa koulun, myös koulujärjestelmä toimii hassusti eri lailla. Rehtori päättää siirtää lapsen toiseen kouluun, eikä tähän siirtoon ole kenelläkään mahdollisuutta vaikuttaa, koska niin vain toimitaan. Pienesti ja hieman vinosti tutut elämänasiat tehdään eri tavalla, niin että Simón vieraantuu uudesta maasta - jää ulkopuoliseksi. 

Ja David sitten - hän vasta onkin erikoinen lapsi. Hän ei opi lukemaan, koska ei halua. Hän ei syö leipää, koska haluaa jäätelöä. Hän ei halua ymmärtää Don Quijotea, koska tuulimyllyt ovat ritareita, jos niin haluaa. Mielenkiintoinen kirja, ja olin todellakin tyytyväinen, että päädyin lukemaan kirjaa. 

J.M. Coetzee: Jeesuksen lapsuus

2014, Otava

The Childhood of Jesus 2013

suomentanut Markku Päkkilä 

292 sivua

Helmet-lukuhaasteeseen saan tästä kirjan kohtaan 24. Kirjasammon päivän täkynä vuonna 2016 ollut kirja.

Ian McEwan: Rannalla

Ian McEwanin kirja Rannalla (2007, Otava) on kuulunut lukupinooni jo useamman rannalla vietetyn kesän ajan, mutta sain teoksen vasta tässä heinäkuussa luettua. Kirja kuuluu kesäkirjapinoon, jota listailin ennen kesää. 

Rannalla on kuitenkin hieman erilainen kirja kuin oletin - tässä ei oteta aurinkoa rannalla, vaan rannalla sijaitsevassa hotellissa vietetään hääyötä. 

Eletään 1960-lukua, sota on ohi, ja uusi sukupolvi kasvamassa. Eletään vapautumisen aikakautta, mutta toisaalta ollaan vielä kiinni vanhassa. Varsinkin naimisiin mennyt Florence on kovin vanhoillinen ja pidättyväinen, mitä tulee hääyön pakollisiin hupeihin, hän on kauhusta jäykkänä ja miettii, eikö oikeastaan voisi elää ilman seksiä koko loppuikänsä - voisikohan hänen kanssaan naimisiin mennyt Edward myös? Kirjassa kohtaavat hääparin lisäksi myös Englannin luokkayhteiskunnan erilaiset luokat: Florencen akateemisen ja ylemmän luokan piireissä seksuaalisuudesta ei ole puhuttu, niin kuin asiaa ei olisi olemassakaan. Myöskin Edward on kovin kokematon, eikä osaa vietellä Florencea oikealla tavalla, vaan säikäyttää tämän vielä kauemmas. 

Teoksen tapahtumat kestävät yhden hääyön ajan, mutta tapahtumilla on seurauksensa, joista lopussa lyhyesti kerrotaan. 

Kirja on ihastuttanut blogimaailmassa, mutta täytyy sanoa, että en itse ihastunut tähän teokseen, vaan teki mieli mennä juttelemaan Florencelle, että rohkeasti vaan nyt mukaan. Jotenkin minusta oli myös kovin vaikea uskoa, että tällainen maailma olisi ollut olemassa kuin Florencen maailma, sillä tuntuu, että monessa kulttuurissa, jossa esiaviolliset suhteet ovat kiellettyjä, niitä kyllä on, ja ainakin nuoret ovat uteliaita. No, ehkä tällaisiakin ihmisiä on ollut olemassa. Ahdistavaa. 

Ian McEwan: Rannalla

2007, Otava

On Chesil Beach 2007

suomentanut Juhani Lindholm

185 sivua

Olga Tokarczuk: Päivän talo, yön talo - naistenviikko

Tänään naistenviikon nimppareita viettää Olga, joten päivän kirjana esittelen Oga Tokarczukin Päivän talo, yön talo (2004, Otava), joka on ollut kirjahyllyssäni jonkun aikaa odottelemassa lukemista. 

Tokarczuk (s.1962) on puolalainen kirjailija, joka on aiemmin toiminut psykologina. Päivän talo, yön talo -teoksesta on helppo nähdä hänen taustansa, sillä teoksen yksi lähtökohdista on ihmisten unet, joita toisilleen tuntemattomat ihmiset kirjoittavat internet-sivustoille. Unet ovat kuitenkin vain yksi osa kirjaa, lisäksi siinä kuvataan puolalaisen kylän elämää, pyhimys Kümmernistä, pyhimyksestä kirjoittavaa Paschalista, sieniä keräävää minäkertojaa, ihmissudeksi muuttuvaa professori Ergo Sumia ja myös puolalaisten siirtymistä asumaan entiseen saksalaiseen kylään, Nowa Rudan lähelle. 

Kirjailija itse asuu Nowa Rudan lähellä, joten kuvaus kylästä ja sen elämästä on varmaan todellista, nin paljon kuin se on historiallisesti mahdollista. Tämä alue on Tsekin rajalla ja alue on myös kuulunut toisen maailmansodan loppuun asti (vuodesta 1871) Saksalle. Tämä historia näkyy kirjassa tapauksena, jossa maisemia katsomaan ja menneitä muistelemaan tullut vanha mies jätetään kuolemaan rajalle - puolalaiset rajavartijat siirtävät miestä Tsekin puolelle ja tsekkiläiset taas Puolan puolelle. Kirjan lopussa myös kuvataan, miten aluetta asutettiin puolalaisilla, ja miten saksalaiset vietiin Saksaan Puolan rajan siirtyessä länteen päin. Moni saksalainen hautasi aarteitaan maahan, josta puolalaiset taas kaivoivat näitä aarteita ja toimeentuloaan itselleen. Melkoista puuhaa. 

Tämä oli kuitenkin vasta kirjan selkeä osuus, sillä kirjan tarinassa on paljon sellaista, mikä jäi minulle ihmettelyksi. Kun olin lukenut kirjaa kotvasen, alkaa kirjassa pitkä osuus, jossa kerrotaan Kümmernis Schonaulaisen elämästä. Isä haluaa naittaa tämän nuoren naisen taistelutoverilleen, mutta nainen itse haluaa jatkaa elämäänsä luostarissa, jossa on jo jonkin aikaa asunut. Ymmärsin lukemani tarinasta, mutta en tajunnut, miten tämä kaikki liittyi tarinaan puolalaisesta kylästä. No, kaiketi tietysti siten, että puolaisilla on katolilaisina pyhimyksensä. Kun tarina jatkuu kertomuksella Paschaliksesta, joka myöhemmin passitetaan Kümmerniksen elämäkerran kirjoittajaksi, olin jo kaukana puolalaisen kylän elämästä, jota olin asennoitunut lukemaan. Kirjan lopussa pääsin taas puolalaisen kylään elämään, mutta olin hieman liian turhautunut, varsinkin kun eteeni hyökkäsi ihmissudeksi muuttumista pelkäävä Ergo Sum. 

Huh, luulin pitäväni epärealistisista kirjoista, joissa on kaikenlaista erilaisia tarinoita mukana, mutta nyt tuntuu, että sain tätä kaikkea aivan liian paljon - ja innolla alan lukea jotain, joka pysyy realismissa. En onnistunut löytämään muita kirjoituksia teoksesta, onkohan kukaan muu lukenut tätä?

Olga Tokarczuk: Päivän talo, yön talo  (2004, Otava)

Dom dzienny, dom nocny, 1998

suomentanut Tapani Kärkkäinen

377 sivua

Ian McEwan: Amsterdam

Lentolipuissa suuntana Amsterdam, minkä innoittama etsin käsiini Amsterdam-aiheisia kirjoja. Tällaisena sattui eräältä vinkkilistalta silmiini Ian McEwanin Amsterdam (2000, Otava), jota aloinkin lukea heti, sillä McEwan kuuluu kirjailijoihin, jotka kiinnostavat ehdottomasti. 

Amsterdam ei varsinaisesti kerro nimensä mukaisesta kaupungista, koko kaupunki mainitaan ensimmäisen kerran kirjassa vasta sivun 100 jälkeen, mutta tarinan viimeinen näytös tapahtuu Amsterdamissa, joten kärsivällinen lukija löytää kyllä kaupungin tämän kirjan sivuilta.

"Hollantilaiset ja heidän järkevät lakinsa."

"Niinpä niin", sanoi Garmony. "Kun järkevyydestä on kyse, heillä on taipumus suorastaan liioitella."

Kirjassa on monta henkilöä, tärkeimmiksi nousevat Clive Linley, säveltäjä ja Vernon Halliday, päivälehden päätoimittaja. He tapaavat toisensa jälleen Mollyn, vauhdikkaan naisen, hautajaisissa. Molemmat miehet, kuten liuta tarinan muitakin miehiä, oli Mollyn entisiä rakastajia. 

Clive ja Vernon elävät elämänsä keski-ikäisyyttä, molempien urat ovat aallonpohjassa, ja he miettivät, miten saada uransa uuteen nousuun. Tai, mitä tehdä, jos ura ei enää nousekaan, jos elämän parhaat hetket ovatkin jo olleet? Kuinka paljon toiseen voi luottaa? 

Teoksessa isketään puukkoa toisen selkään niin paljon kuin ehditään. Poliitikko, ulkoministeri Garmony, joutuu myös Vernonin käsiin, kun Vernon saa haltuunsa valokuvia Garmonysta. Valokuvilla Vernonin on mahdollista tuhota Garmonyn ura - vai onko asia sittenkään niin yksinkertainen... 

Teos piti koukussaan loppuun asti, ja ystävyys oli yksi kirjan kantavia teemoja, niin kuin kirjan etusivulla povattiin: 

Ystävät jotka täällä kohtasivat ja syleilivät ovat menneet, 

kukin omien virheittensä pariin; 

W.H. Auden: Risteys

Kiinnostava teos, niin kuin kaikki McEwanin teokset, jotka olen lukenut. Muualta löysin ainakin Leena Lumin blogista tekstin teoksesta. 

Ian McEwan: Amsterdam

2000, Otava

Amsterdam, 1998

suomentanut Juhani Lindholm

178 sivua

Sadie Jones: Kotiinpaluu

Sadie Jonesin teos Ehkä rakkaus oli totta (2015, Otava) teki minut hetkessä kirjailijan faniksi, ja siksi halusin heti lukea Jonesin Kotiipaluu (2016, Otava) -teoksen, joka on kirjailijan esikoisromaani. 

Kotiipaluu olikin hieno romaani, jota aloittaessani en osannut päätellä, mitä kirjan tarina tuo mukanaan. Kirjan alussa eletään elokuuta vuonna 1957, 19-vuotias Lewis pääsee vapaaksi vankilasta, jossa on kärsinyt rangaistusta kaksi vuotta. Mistä Lewis on tuomionsa saanut, ei kerrota suoraan, vaan tarinassa mennään ajassa taaksepäin, vuoteen 1945, jolloin toisesta maailmansodasta palaa kotiin, Lewis-poikansa ja Elizabeth-vaimonsa luo Gilbert. Mies, joka rakastaa vaimoaan ja lastaan, mutta josta oma poika on isän poissaolon takia hieman vieraantunut. Perhe asuu pienessä kaupungissa, Lontoon lähellä. Sodan jälkeiseen elämään apua tarjoaa naapurissa asuva Dicky Garmichael, rikas mies, joka antaa Gibertille työtä. Tarinan henkilöt löytyvät näistä kahdesta perheestä: vanhemmista ja lapsista.

Jotain tapahtuu Lewisin lapsuudessa, ja tapahtumat jäävät pojan päähän. Hän ei koskaan saa kerrottua asioita, niin kuin ne tapahtuivat. Kohtalotoverinsa Lewis löytää Garmichaelin lapsista, sillä suljettujen ovien ja verhojen takana tapahtuvat asiat suljetaan myös tässä perheessä omien seinien sisälle. Pääosassa on julkinen kuva, sitä ei voi naarmuttaa. Kirjan englanninkielinen nimi Outcast kuvaa kirjan tunnelmia ehkä paremmin kuin suomennos, sillä siitä kirjassa on kyse: miten julkisivun vuoksi voidaan pienen yhteisön jäsen hivuttaa ulos piiristä - tai sulkea yhteisön sisään kärsimään kaikkea, mitä seinien sisällä tapahtuu. 

"Et sinä ole poika."

"No mikäs minä olen?"

Tamsin sanoi nauraen: "Luulenpa, että sinua voi kutsua ongelmaksi!"

"Olen ongelma. En pidä tavallisista jutuista. En osaa tehdä asioita tavallisten ihmisten tapaan. - - "

Jonesin kirjassa näkyy paikoin, että tämä on hänen esikoisromaaninsa. Kirja on hieman rosoinen, mutta tässä tapauksessa se on pelkästään hyvä asia. Lukijana kohtasin kiukun tarinasta: miksi missä tahansa yhteisössä aina alamme syyttää samaa pientä poikaa, tai vaihtoehtoisesti emme suostu katsomaan kunnolla: mitä on pienen ihmisen tekojen taustalla, kun joku alkaa jatkuvasti tehdä hölmöyksiä? 

Toivon, että muutkin Jonesin kirjat ovat tulossa suomennoksiksi, sillä itse olen nyt toisenkin kirjan luettuani aivan fanina. 

Luin kirjasta kirjoittaneiden tekstejä ainakin täältä: Leena Lumi, Lumiomena, Krista. 

Sadie Jones: Kotiinpaluu 

2016, Otava

Outcast, 2008

suomentanut Marianna Kurto

355 sivua

Rauhaa maailmaan -lukumaraton

Pinon päällimmäinen -blogi kajautti lukumaraton-haasteen ilmoille joululomaksi ja koska juuri tänään on paras hetki vetäistä villasukat jalkaan, ajattelin aloittaa heti aamusta lukemisen maratonin. Lukeminen tuo rauhaa maailmaan varmasti paremmin kuin riehuminen kylillä. 

Starttasin lukumaratoniin Sophie Kinsellan Kadonnut: Audrey -teoksella, jota koemaistoin illalla muutaman sivun verran. Heräsin tänään jo kello 7., jolloin aloin lukea kirjaa. Nyt kello on hieman yli yhdeksän, kirja on hauska aiheestaan huolimatta. Teinien ja vanhempien maailma on tuotu kirjassa lukijalle lempeällä huumorilla, ja myös Audreyn halu pysyä kodin seinien sisällä tuntuu hyvältä valinnalta, sillä aion itsekin pysytellä kotona ja lukea kirjoja. Epäilin aluksi Kinsellan genremuutosta, mutta vakava asia tuntuu kolahtavan rempseällä tyylillä lujaa. Valitsin alkuun tällaisen 300-sivuisen kirjan, koska näytti, että kirja on kuitenkin nopealukuinen. Nyt aamukahvilla eteenpäin. 

Ruokatauko. Kinsellan Audrey on luettu, eli 319 sivua takana. Saattoi olla, että hieman uuvahdin välissä vähäksi aikaa, mutta kirja oli kiinnostava omalla tavallaan. Vaikka Audreyn huolet painoivat lukiessa, niin vanhemmat tuntuivat hauskoilta. Joskus nuortenkirjaa lukiessa käy näin: sitä samaistuu niihin vanhempiin. 

11.30 ja aloitin lukea Henryk Sienkiewiczin teosta Bartek sankari. Tämä 1800-luvun lopussa kirjoitettu teos kertoo puolalaismiesten sotaan lähdöstä, kun Preussi ja Ranska sotivat. Sivuja 95. Luultavasti hyvin erilainen kuin edellinen kirja. Lainasin kirjan, koska halusin lukea puolalaista kirjallisuutta. 

13.20 Kaffepaussi. Nobel-palkittu Sienkiewicz vei mukanaan, vaikka etukäteen ajattelin, että kirja olisi tylsä ja olin jo mielessä valmistautunut sen keskenjättämiseen. Runebergin tyyliin teoksessa kuvattiin, miten sotamies Bartek löi ranskalaisia ja sai mitaleita enemmän kuin kukaan muu. Paluu Puolaan ei onnistunut aivan niin loistokkaasti, sillä Bartek ei kyennyt tekemään maatöitä, vaan mieluummin joi miestä väkevämpää. Myös saksalaisten politiikka Puolaa kohtaan oli melkoisen räikeää. Tekstinä Bartek sankari oli lennokasta, eikä yhtään tullut sellainen olo, että olisin lukenut 1800-luvun kirjallisuutta. Syvennyin tekstiin ja jäi ikävä mieli puolalaisten puolesta. Pitää jossain vaiheessa selvästi tutustua lisää Puolan historiaan. 

Kaffen ja joulusuklaanjämien voimalla kohtaan Marjatta Lintusen Mozartin hiukset (2011, WSOY) seuraavaksi. 

15.30 Luin Lintusen novelleja kirjan puoliväliin, mutta huomasin, että novellien uusia henkilöhahmoja on työlästä pitää mielessä, ja viimeinen novelli jäi tästä syystä ymmärtämättä. Kävin pienellä happihyppelyllä hoitamassa pari asiaa ja ostamassa kahvia ja karkkia, josko sokeri saisi pysymään skarpimpana. Aloitan nyt Mathias Rosenlundin Kuohukuja 5 -teosta, joka ainakin etukäteen kiinnostaa minua, sillä Vaskivuorentie 20 oli kiinnostavaa luettavaa.


19.10 No huh, nyt meni luultua pidempi aika Rosenlundin teosta lukiessa. Jäin myös hieman selaamaan nettiä, ja katselemaan telkasta Teemu Selännettä. Kuohukuja yllätti minut, sillä luulin, että kirja kertoo Vaskivuorentien jälkeisestä ajasta, mutta se kertoikin edeltävästä ajasta. Pääosin kirjassa oli kuitenkin esikoista positiivisempi ote: Rosenlund kertoi, miten sivistyksen ja kirjallisuuden jano ajoi häntä eteenpäin elämässä. Sama into tosin vei häntä kauemmas lapsuudenperheestään. Juuri kun kirjasta alkoi tulla mukava fiilis, astui tarinaan mukaan Christian, pikkuveli, joka kärsii itsemurha-aikeista, mielenterveysongelmista ja alkoholismista. Melkoisiin sfääreihin kurjuutta kirja veikin mennessään.

Nyt pitää saada ruokaa ja kevyempää luettavaa! Taidan ottaa luettavaksi Haatasen Meikkipussin pohjalta.

22.10. Olen vissiin hidas lukija, koska 170 sivua Haatajan melkoisen nopealukuista kirjaa luettuna nyt. Katsoin kyllä samalla lätkää telkasta ja söin. Haatajan teosta epäilin vielä aloittaessani, mutta loppua kohden kirja alkoi viihdyttää ja naurattaa. Joulun ja uudenvuoden välissä voin sanoa, että jaan kutakuinkin samat tunteet juhlapyhistä ja viisi vuorokautta on todellakin maksimimäärä, jonka aikuinen lapsi voi olla omien vanhempiensa kanssa saman katon alla. Lisäksi opin, miksi jään ruokakaupassa tönittäväksi, enkä saa ratikassa istumapaikkaa. 

800 sivua luettuna ja taidan jatkaaa iltaa Rambon seurassa. 

10.50 Huomenta! Niin kuin edelliselläkin kerralla, kun osallistuin lukumaratoniin, nukuin aivan järjettömän hyvät ja pitkät yöunet. 10 tuntia on ihan kiva määrä unta, ja koska huomasin, että lukmaraton on tällä kertaa 42 tunnin mittainen, niin aion viettää tämän vuoden viimeisen päivän lukien tuota pinoa pienemmäksi. Rambo jatkuu nyt aamualkuun.

12.50 Rambo luettu, kirja sai hymyn huulille. Tässähän oli nykypäiväistetty Häräntappoase, jossa eksyneet nuoret etsivät itseään. Ongelmia tuntui olevan nuoria enemmän heidän vanhemmillaan - ihme että nuorista oli tullut niinkin järkeviä. Kaahailua ja törmäilyä pitkin maalaismaisemia ja lämmin sauna ja järvenranta. Odottelen, että tästä kirjasta tehdään elokuva... Ainoa, mikä kirjassa hieman tökki, oli sen loppu, triathlon-kisa, josta tuli mieleeni Risto Räppääjä -kirjat - ehkä myös kirjaillijalle, koska kisassa oli Räppääjä-niminen perhe mukana. No, kirja oli kuitenkin suloinen ja mukava luettava, ei huonolle kirjalle Junior Finlandia -palkinto tullut ollenkaan.

Luettuna 238 sivua lisää, ja nyt kun on niin hyvällä fiiliksellä, voi lukea taas maailmantuskaa. Jonkunmittaisia taukoja tänään enemmän luvassa kuin eilen, mutta katsotaan, mitä kaikkea ehtii lukuun. Tällä hetkellä ei ole paineita, vaan lukeminen tuntuu kivan rentouttavalta.

16.00 Imre Kerteszin Lopetus luettuna. Tarina alkaa, kun kustannustoimittaja Keserü kuulee näytelmäkirjailija "B:n" itsemurhasta. Keserü alkaa etsiä kirjailijalta jäänyttä käsikirjoitusta, sillä hän on varma, että sellainen on jossain. Keserü kiertää B:n lähipiiriä ja kyselee näiltä, vastaukset eivät vie Keserüä lähemmäksi käsikirjoitusta. Lukija huomaa, että kaikkien henkilöhahmojen tarinat ovat valetta, aina siitä alkaen, kun poliisi kuulustelee Keserüä, joka kertoo poliiseille löytäneensä kuolleen ystävänsä. 

Teos oli hämmentävä, mutta kiinnostava. Ehkä tarina olisi tullut selkeämmäksi, jos olisin lukenut Kertésziä aiemmin, sillä kirjan etuliepeessä sen kerrotaan olevan osa kirjailijan romaanisarjaa. Nimensä ja tarinansa puolesta kirja kuulostaa viimeiseltä osalta. Kirjassa kustannustoimittaja Keserü toteaa tulleensa työn päätökseen: kirjojen maailma on mennyttä maailmaa, ehkä hänenkin pitäisi tehdä elämässään jotain muuta kuin elää kirjojen keskellä. Varsinkin, kun Keserün työpaikka, kustannustoimisto, pistetään kiinni. 

22.40 No niin, joitakin taukoja tuli lukemiseen, mutta vielä kaksi kirjaa tuli mukaan lukumaratoniin: 

Shaun Tanin Etäisten esikaupunkien asioita oli pirteän erikoinen kirja, jotain sarjiksen, kuvakirjan ja aikuisten sadun sekoitusta oli tämä kirja. En ehkä pitänyt niin paljon kuin oletin, mutta mieleeni jäivät runoteokset, jotka myttääntyivät kaduille ja Eric-vaihto-oppilaan tarina, sekä tietenkin ohjukset pihamaalla. 

Aloitin myös uhkarohkeasti Ian McEwanin Sementtipuutarhan, josta jäi vähintäänkin hämmentynyt maku viimeisiltä sivuilta. Sementtipuutarha (, joka on kirjoitettu jo vuonna 1978!) kertoo tarinan perheestä, jossa on kolme teini-ikäistä lasta: Jack, Julie ja Sue, sekä 6-vuotias Tom. Heidän isänsä kuolee, pian isää seuraa äiti. Lapset päättävät, etteivät kerro äidin kuolemasta kenellekään, koska vähintäänkin nuorin lapsista joutuisi lastenkotiin. He haluavat elää yhdessä ja omassa talossa. Melkoista elämää talossa vietetäänkin ilman vanhempia. Aivan kirjan loppua lukiessani alkoivat silmät pyöristyä ihmetyksestä, ja viimeiset metrit saivat sitten epäilyksen heräämään: mitä oikeastaan oli totta ja mikä ei?

En nyt tällä kertaa kirjoita kirjoista tämän enempää, koska kasassa on vielä pino muitakin kirjoja joista aion postata, mutta luetuksi tulivat: 

Sophie Kinsella: Kadonnut: Audrey 

2015, Otava

Finding Audrey 

suomentanut Lotta Sonninen

319 sivua

Henryk Sienkiewicz: Bartek sankari 

2007, BTJ Kustannus, 1. suomennos 1899

95 sivua

Mathias Rosenlund: Kuohukuja 5

2015, Schildts & Söderströms

suomentanut Taija Mård

153 sivua

Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta

2015, Johnny Kniga

170 sivua

Nadja Sumanen: Rambo

2015, Otava

238 sivua

Imre Kertész: Lopetus

2006, Otava 

Felszámolás, 2003

suomentanut Outi Hassi

123 sivua

Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita

2015, Lasten keskus & Kirjapaja

Tales from outer suburbia, 2009

suomentanut Jaana Kapari-Jatta

93 sivua

Ian McEwan: Sementtipuutarha 

2009, Otava, 1. suomennos 1980

The Cement Garden, 1978

suomentanut Eva Siikarla

135 sivua 

Maritta Lintusen Mozartin hiukset -teos jäi nyt hieman kesken, siitä lisää sitten ensi vuonna!

Sellaisia kirjoja vielä tähän vuoden viimeiseen päivään. Lukumaraton oli hieno kokemus taas. Vaikeimpia hetkiä olivat iltapäivät, jolloin tuli tehtyä muita asioita, ja lukujumi yllätti. Olisikohan vaikutusta ollut myös sillä, että koukuttavat kirjat loppuivat, ja uuden aloittaminen ei ollutkaan sitten niin helppoa. Kirjat jäivät elämään mieleen, ehkä siksi, että ne olivat hyviä, ja tarpeeksi erilaisia ja eri aikakausilta. Luin myös melkoisen rauhallista tahtia ja annoin itselleni aikaa keskittyä kirjoihin. Kokemus oli mukava ja miellyttävä, eikä lukiessa käynyt yhtään murhanhimoista ajatusta mielessäni, joten varmasti maailma olisi rauhallisempi paikka, jos jokainen asettuisi lempisohvalleen kirjakasan kanssa. Aika moni lukemistani kirjoista kertoi samaa tarinaa: vaikeuksista voi nousta voittajaksi ja elämä jatkuu, vaikka huonoja asioitakin tapahtuu, joten tästä on hyvä mieli puhdistuneena lähteä uuteen vuoteen mukaan! 

Kiitos haasteen järjestäjälle, varmasti myöhemminkin lähden mukaan tällaiseen puuhaan taas. 

Javier Marias: Rakastumisia

Javier Maríasin Rakastumisia (2012, Otava) on ollut lukulistallani ja kiinnostus kirjaa kohtaan kasvoi, kun luin Mariasin teoksen Valkoinen sydän vuoden alussa. Valkoinen sydän oli hieman haastava kirjana, mutta loi odotuksia toista teosta kohtaan. Rakastumisia onkin helpompi teos kuin Valkoinen sydän, vaikka samalla tavalla tässäkin kirjassa edetään koko ajan  niin, että totuus tuntuu karkaavan koko ajan lukijalta. 

Tarina alkaa, kun Maria huomaa lempikahvilassaan pariskunnan, joka näyttää ihanan onnelliselta. Pian pariskuntaa ei kuitenkaan enää näy kahvilassa. Käy ilmi, että mies on surmattu kahvilan eteen raa'asti. Maria vierailee leskeksi jääneen naisen luona, koska haluaa kertoa, miten onnellisena piti pariskuntaa ja miten pahoillaan on miehen poismenosta. Lesken eli Luisan luona Maria kohtaa Javierin ja alkaa viettää aikaansa miehen kanssa huomatakseen vain, ettei mies ole oikein täysillä mukana heidän rakkaussuhteessa. Maria huomaa, että Javier on kiinnostunut Luisasta. Maria miettii, mitä tapahtuisi, jos Luisalle tapahtuisi jotain, saisiko hän miehen itselleen kokonaan. 

Tarinassa on pieniä juonenalkuja, jotka meinaavat viedä lukijaa aivan toiseen suuntaan kuin mihin tarina lopulta kulkeutuu. Toisaalta tarina menee koko ajan eteenpäin ja kun juoni tuntuu tyydyttävältä, mennään kirjassa kuitenkin vielä hieman eteenpäin. Sinällään kirjassa ei tapahdu Miquelin kuoleman lisäksi juuri mitään muuta, mutta asiaa pyöritellään edestä ja takaa, keskeltä ja sivulta. Se, miten Miquelin kuolema tapahtui, saa kirjassa erilaisia selvityksiä ja tulkintoja - ja on kirjan olennainen juoni: mikä on lopullinen totuus, se jää jokaisen lukijan tulkittavaksi. 

Kirja on paitsi rakkaustarina myös jännäri - kirja vie elämän ja kuoleman kysymysten ääreen, joita tutkaillaan ja tulkitaan kirjallisuusklassikoita myöten. Elämä, kuolema ja murha ovat osa tätä tarinaa, niin kuin ovat olleet osana jo niin monia tarinoita. Kirjan tärkeä motiivi on myös sen nimen mukainen rakastuminen. Mitä rakastuminen loppujen lopuksi on, mikä osuus kohtalolla on rakastumisissa ja mikä osuus ihmisellä itselläään?

Emme voi teeskennellä että olemme ensimmäinen tai tärkeämpi muita, olemme vain se joka on ollut tarjolla, tähde, ylijäämä, henkiin jäänyt, jäljellä oleva, jäännös, ja tältä pohjalta josta on vaikea löytää mitään kovin ylevää nousevat suurimmat rakkaudet ja perustetaan parhaimmat perheet, tästä olemme lähtöisin jokainen, sattuman ja sovinnaisuuden, muiden hylkäämisten, ujostelujen ja epäonnistumisten tulos. 

Pidin kirjasta paljon, enkä melkein malttanut nauttia Espanjan auringosta, kun kirja piti niin kovasti otteissaan. Parasta kirjassa oli se, että sitä on vaikea määritellä tai verrata oikeastaan mihinkään toiseen lukemaani kirjaan. Kun jonkun aikaa sitten mietin, että mahdanko löytää espanjalaisesta kirjallisuudesta mitään kiehtovaa, niin kuin viime vuonna löysin italialaisesta kirjallisuudesta Niccolo Ammanitin, niin voin vastata, että kyllä, Espanjastakin löytyy kiehtovaa ja kiinnostavaa. Marias saa minut melkein yksistään ryhtymään espanjan kielen opiskelijaksi: jos kirjallisuutta ei suomenneta esim. espanjasta, täytyy nämä kirjat jotenkin pystyä lukemaan! On lukijan kiusaamista antaa muutama makupala ja jättää loput kirjat suomentamatta. 

Teosta on lukenut myös Ulla ja Omppu, jolla huikean pitkä ja kiinnostava teksti kirjasta blogissaan.

Javier Marías: Rakastumisia

2012, Otava

Los enamoramientos 2011

 suomentanut Tarja Härkönen

436 sivua

Margaret Atwood: Oryx ja Crake

Margaret Atwoodin Oryx ja Crake (2003, Otava) tuli vastaan, kun aloin lämmitellä Atwood-luku-urakkaani. Oryx ja Crake aloittaa Atwoodin tulevaisuuden maailmaan sijoittuvan trilogian, joka päättyy tänä vuonna suomennettuun Uusi maa -teokseen. 

Oryx ja Crake kertoo, miten Lumimies jää yksin, kun tappava tauti on levinnyt ympäri maailman. 

Kirjassa kerrotaan takaumien avulla, miten Jimmy elää lapsuuttaan ja nuoruuttaan ja tapaa ensimmäistä kertaa Craken. Pojat ystävystyvät ja opiskelevat ja tutustuvat aikuisten maailmaan yhdessä. He elävät pahasti eriarvoistuneessa maailmassa ja siksi Crake opiskelee hyvässä koulussa, kun taas Jimmy joutuu tyytymään siihen, mitä saa. Vieraillessaan Craken luona Jimmy pääsee tutustumaan toiseenkin maailmaan. Yhdessä he myös löytävät Oryxin, nuoren tytön lapsipornosivuilta - pojat vierailevat paljon mm. pornosivuilla tai väkivaltasivustoilla, vaikka ovatkin jo tylsistyneitä mitä kamalimpiin asioihin, joita mm. videoilla tapahtuu. Oryx on myyty köyhästä kylästä, vilja- tai riisipeltojen luota, ja jo 8-vuotiaana hän on videoiden tähtinäyttelijä. 

Jimmy ei ole syntynyt maailmassa menestyjäksi, hän voi korkeintaan haaveilla näyteikkunansomistajan työstä, kun taas Crake opiskelee oikeaa alaa ja päätyy geenimanipulaation maailmaan: hän luo ihmisrodun, parannetun ihmisen, joka jumaloi Crakea. Crakella on suunnitelmisssa myös jotain isoa ja kamalaa, mikä muuttaa maailman kokonaan. 

Kirjasta on vaikea kirjoittaa ilman, että paljastaa liiaksi. Kuitenkin teoksessa on melkein 500 sivua, joten kaiken kertominen näin lyhyesti on vaikeaa. Atwood avaa pikku hiljaa tapahtumia, mikä on kirjan suola - tarinaa ei ole aivan helppo seurata, mutta juonen kehittyessä koin lukijana iloa, kun sain koota tarinan palasia yhteen. Nykymaailma, jossa ihmisten eriarvoistuminen, loputon itsekkyys ja pandemioiden uhka leijuu ihmisten yllä, on kovin samantyylinen kuin Atwoodin kirjoittama maailma. Kirjaa lukiessa ei voi muuta kuin miettiä, kääntyykö ihmiskunnan tulevaisuus johonkin parempaan suuntaan, vai mennäänkö maailmassa Atwoodin uhkakuvan suuntaan. 

- - ihmisyhteiskunta on kuin eräänlainen hirviö, jonka pääasiallisina sivutuotteina saadaan ruumiita ja roskaa. Se ei ole koskaan oppinut mitään, se on tehnyt samat ääliömäiset erehdykset yhä uudelleen, vaihtanut nopeasti saatavan hyödyn kauaskantoisiin haittoihin. Se on kuin jättiläisetana, joka armotta popsii kaikki planeetan muut eliölajit, jauhaa kitaansa maapallon elämän ja paskantaa teollisesti vamistettua ja tuota pikaa vanhentuvaa muovikrääsää. 

Vaikka kirja uhkakuvineen oli kovin raskan lukea, pidin sen lukemisesta. Atwoodin jokainen sana tuntuu merkitykselliseltä ja paikkaansa sopivalta. Tarina ei ole liian helppo eikä vaikea. Myöskin pidän siitä, että Atwood haluaa sanoa teoksillaan ihmisille tärkeitä asioita. Jotenkin olen niin iloinen myös siitä, että olen Atwoodin lukemisessani tässä vaiheessa, että niin monta kirjaa on vielä edessäpäin (osan kirjoista olen lukenut ensimmäisen kerran 90-luvulla, joten tämä on osan kohdalta uusintakierros). 

Kirjasta myös Taikakirjaimissa. 

Margaret Atwood: Oryx ja Crake

2003, Otava

Oryx and Crake, 2003

suomentanut Kristiina Drews

483 sivua

Ian McEwan: Lapsen oikeus

Lapsen oikeus (2015, Otava) on toinen kirja, jonka olen lukenut Ian McEwanilta. Ensimmäinen kirja oli Makeannälkä (2013, Otava), joka ei ihan hirveästi tehnyt vaikutusta minuun. Olen parin vuoden aikana halunnut tutustua McEwanin teoksiin lisää, mutta koska aika on rajallinen, en ole saanut luettua mitään ennen tätä uutta suomennosta. 

Lapsen oikeus oli hyvä kirja. Se oli nopealukuinen, mutta hyvällä tavalla: kirjan päähenkilöön, tuomari Fiona Mayeen, kiintyi helposti ja kirjaa luki eteenpäin tietääkseen, miten Fionan rakoilevan avioliiton käy ja toisaalta, miten hänen tuomaroimansa oikeudessa olevien juttujen ratkaisut syntyvät. 

Fiona on keski-ikäinen nainen, joka on luopunut paljosta päästäkseen naisena asemaan, jossa nyt on: tuomariksi oikeuteen. Hän on luopunut haaveistaan saada oma lapsi. Elämän edetessä avioliitto on asettunut uomiinsa, jotka tyydyttävät Fionaa, mutta eivät hänen aviomiestään. Mies haluaa avioliiton ulkopuolisen suhteen, ja on asiassa avoin vaimolleen. Fiona ei kuitenkaan ymmärrä miehen avoimuutta ja vaihtaa asuntoon uudet lukot. 

Oikeusistunnossa Fiona kohtaa jutun, jossa hieman alle 18-vuotias kuolemansairas Adam kieltäytyy hoidoista, jotka voisivat parantaa hänet. Fiona päättää jutella pojan kanssa kahden, että hän voisi tehdä päätöksen asiassa, joka vaikuttaa Adamin elämään. 

Mikä saa ihmiset tekemään päätöksiä, jotka vaikuttavat toisten ihmisten elämään? Tämä ajatus jäi pyörimään päähäni kirjan luettuani. Miten omat päätökset voi oikeastaan tehdä, kun päätösten vaikutuksia ei voi etukäteen nähdä ja ennustaa. 

Lainaus kirjasta on lyhyt, mutta ytimekäs: 

Säälin kohteeksi joutuminen oli eräänlainen yhteiskunnallinen kuolema sekin. 

McEwan on hieno kirjailija, ja toivon lukevani seuraavan hänen teoksensa ennen kuin on taas kaksi vuotta mennyt. Lapsen oikeus -teoksessa pidin siitä, miten McEwan tuo uskonnon aiheeksi ovelalla tavalla, ja myös siitä, että etukäteen ajateltuna kylmä tuomarinainen saa ympärilleen elämän, eikä vaikuta lainkaan tunteettomalta. 

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Leena Lumi ja Ulla, joilla erittäin erisuuntaiset näkemykset kirjasta. 

Ian McEwan: Lapsen oikeus

2015, Otava

The Children Act 2014

suomentanut Juhani Lindholm

216 sivua

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli tottta

Sadie Jonesilta tuli tänä keväänä ensimmäinen kirja suomeksi ja muutenkin tuntuu, että Suomi on huomannut Sadie Jonesin kirjat juuri nyt. Ehkä rakkaus oli totta (2015, Otava) on Jonesin neljäs romaani - ja todellakin hienoa, että teos on käännetty suomeksi, sillä en itsekään tiennyt koko kirjailijan olemassaolosta aiemmin. Seuraan itse jonkun verran englanninkielisiä kirjablogeja, mutta harvemmin kirjailijoita jää mieleeni sieltä, välillä tosin etsin kirjoja ulkomaisten blogien perusteella, mutta olen järjettömän laiska lukemaan kirjoja englanniksi. Sikäli mikäli käännöskirjallisuutta tulee suomeksi aiempaa vähemmän, täytynee siirtyä lukemaan englanniksi enemmän. No, tällä hetkellä olen iloinen, että esimerkiksi Jonesia on alettu suomentaa, ja paljon muutakin kirjallisuuttaa suomennetaan.

Ehkä rakkaus oli totta -teos oli kovasti erilainen kuin etukäteen ajattelin. Toisaalta en myöskään ottanut selvää etukäteen, minkälainen kirja on, sillä halusin lukea teoksen ilman suuria ennakko-odotuksia. Annoin kirjan henkilöhahmojen ja juonen soljua eteeni juuri sellaisina kuin ne kirjan sivuilla tulivat. Olin lukemastani hieman ihmeissäni: tässä teoksessa ei juuri tapahdu asioita, mutta henkilöhahmot kirjassa on rakennettu todella eläviksi. Henkilöhahmot tulevat niin läheiseksi, että monet asiat, joita  henkilöille tapahtuu, jäävät harmittamaan. Aivan kuin asiat tapahtuisivat itselle tai jollekulle läheiselle. 

Kirjassa eletään 1960- ja 1970-luvun Englannissa. Luke Kanowski asuu pikkukaupungissa, mutta päättää muuttaa elämänsä, kun hän tapaa tuppukylään eksyneet teatterilaiset Paulin ja Leighin. Näistä kahdesta tulee Lukelle tärkeitä ihmisiä Lontoossa, jonne hän muuttaa pian ensitapaamisen jälkeen. Luke haluaa mukaan elämään, ja teatteri on tämän kolmikon elämää sekä hyvässä että pahassa. Elämä ei ole helppoa, mutta kaikki uskovat suureen läpimurtoon teatterialalla. 

Teatterimaailmaan haluaa myös Nina Jacobs, jonka on kirjassa määrä kohdata Luke jonain päivänä. 

Luke otti askeleen kuin lähteäkseen, ja sitten hän pysähtyi ja kääntyi takaisin Ninan puoleen otsaansa rypistäen. "Mikä on vialla?" hän kysyi. "Mikset ole onnellinen?" 

"Miksi kysyt?"

"Haluan vain tietää."

"En tiedä miksi en", Nina sanoi nurkkaan ahdistettuna. "En tiedä miksen ole onnellinen."

Hän näytti avuttomalta. "Kaikki järjestyy", Luke sanoi. "Lupaan sen."

Kirjan tarina kulkee henkilöhahmojen kohtaamisten ja vetovoiman kautta tapahtumiin, joissa henkilöiden välistä luottamusta koetellaan. Kirjan antia ei niinkään ole juonivetoisuus, vaan henkilökemiat ja henkilöiden tuleminen läheiseksi lukijalle. Teatteria ja aikaa kirja kuvaa myös tarkan uskottavasti. Kirjan lukeminen oli erilainen matka kuin etukäteen kuvittelin, mutta täytyy sanoa, että minut kirja vei mukanaan juuri tällaisenaan. 

Kirjan ovat lukeneet myös mm. Katja ja Kirsi, sekä Sanna.

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli tottta

Fallout, 2014

suomentanut Marianna Kurtto

419 sivua