Aino Sutinen: Taksi Kurdistaniin & Vaimoksi vuorille - sarjakuvakirjoja

Aina tähän vuoden synkimpään aikaan iskee kaukokaipuu johonkin maailman äärimmäisen laidan paikkoihin. Kaukokaipuuta aloin parantaa tällä kertaa Aino Sutisen sarjakuvilla. Taksi Kurdistaniin (2009, Asema) kertoo matkasta Turkissa, Syyriassa, Iranissa, Pohjois-Irakissa ja Azerbaidzanissa. Näissä maissa naisen asema ei ole paras mahdollinen, ja yksin matkustava nainen kohtaa häntä lähestyviä ja seuraavia miehiä, mutta myös erittäin ystävällisiä ja luotettavia miehiä ja ylipäätään ihmisiä, joihin tutustuu ja joiden luona syö ja nukkuu. Yksin matkustava nainen (tai ihminen ylipäätään) on myös joskus aivan yksinään, ei puhu kenenkään kanssa, eikä ole muiden kanssa tekemisissä. Näistä kaikista kertoo sarjakuvakirjanen, jonka ainoa vika oli se, että se oli niin kovin lyhyt. Kirja kertoo myös matkustamisesta, matkanteosta. 

Rakastan matkallaolossa sitä hetkeä, kun saapuu uuteen kaupunkiin aikaisin aamulla. Kadut ovat hiljaiset ja ilma on viileää. Joka kulman takana on uutta. 

Ja sitä, kun on tien päällä - tai raiteilla - paikkojen välissä, ei-missään. Vailla kiirettä... 

Kirjasta jäi mieleeni syyrialainen elämänmeno, joka vaikutti vielä varsin leppoisalta ja iranilaiset ihmiset, joille oli tehty kasvoleikkauksia (naisilla huivin alta näkyvät laastarit) ja jotka söivät salaa paaston aikaan. Kirjasta jäi mieleeni myös naistenahdistelijat, ja voi olla, että minulta jäisi tekemättä matka näihin maihin, joissa Aino Sutinen matkasi. Ihan vain siitä syystä, että naisten huono asema ahdistaisi liikaa. Kirjasta tätä matkaa oli kuitenkin kiinnostava lukea. 

Yksi kirjojen kiinnostavin asia oli, että joillakin sivuilla oli paikasta valokuva ja piirroskuva, joten sain lukijana nähdä, miltä valokuvamaisema näyttää piirrettynä. Taksi Kurdistaniin (2009) erosi Vaimoksi vuorille (2015, Neon Tunisia) -teoksesta siinä, että jälkimmäisessä (alla) piirrokset olivat isompia ja sivuilla väljemmin, ehkä jotenkin myös selkeämpiä. Valokuvat ilostuttivat myös tässä kirjassa paikka paikoin. 

Vaimoksi vuorille - Reppumatkasarjakuva Etelä-Kaukasiasta vie lukijan nimensä mukaisesti Azerbaidzaniin, Armeniaan ja Georgiaan. Maihin, joissa näkyy neuvostovallan vaikutus, öljyn mahti, vuoristolaisuus. Ihmiset, joita Aino Sutinen tapaa, ovat sitkeitä, ja hän pääsee mukaan juhliin, jotka ovat kontrastina vasemmalla kädellä remontoituihin taloihin ja niukkaan arkipäivään. Jokaista maata ja kaupunkia vaivaa työttömyys. Vanhat elinkeinot ovat ihmisten toimeentulon lähteenä, kaupungeissakin ruoan antaa takapihan oma pieni kasvimaa. 

Erityisesti minua viehättivät vuoristomaisemat, joita olisi kiva päästä ihailemaan. En kuitenkaan ehkä näihinkään maihin uskaltaisi matkustaa, joten sitäkin kiinnostavampaa oli lukea matkoista kirjasta. Tunnen itseni pieneksi ja saamattomaksi, mutta reppumatkailu ei kuitenkaan ehkä ole minun juttuni. Mutta kuitenkin niin mahtavaa päästä fiilistelemään kirjan sivuilta tällaisia juttuja, joita ei itse uskalla tehdä! 

Aino Sutinen: Taksi Kurdistaniin (2009, Asema)

Aino Sutinen: Vaimoksi vuorille - Reppumatkasarjakuva Etelä-Kaukasiasta (2015, Neon Tunisia) 

118 sivua

Anna-Lena Laurén: Kuinka kallis vapaus - Värivallankumouksista Geogiassa, Ukrainassa ja Kirgisiassa

Venäjän joukot marssivat Ukrainaan, valtasivat Krimin, Putin on hullu jne. Lehtien otsikoista ei viime päivinä ole juuri muuta voinut lukea kuin edellä mainitun kaltaisia uutisia idästä. Miksi Venäjä haluaa Krimin ja mikä Ukrainassa sai ihmiset kadulle mielenosoituksiin? Anna-Lena Laurénin Kuinka kallis vapaus (2013, Teos) -teos tuo kaipaamaani taustatietoa Ukrainan tilanteesta, kun lehtien lööpit saavat Krimin sieppauksen kuulostamaan lähinnä Putinin päähänpistolta. 

Laurén on työskennellyt Moskovassa toimittajana ja kirjeenvaihtajana vuodesta 2006 asti ja hänen aiemmissa kirjoissaan käsitellään Venäjää ja venäläisyyttä. Olen lukenut hänen aiemmista teoksista Hulluja nuo venäläiset ja Sitten saavuin Moskovaan. 

Liian kallis vapaus -teoksessa liikutaan paitsi Ukrainassa myös Georgiassa ja Kirgisiassa. joissa kaikissa maissa kymmenen vuotta sitten elettiin ns. värivallankumousten aikaa. Entisestä Neuvostoliitosta irrottautuneisiin maihin pyrittiin istuttamaan demokratian siemen, jonka kasvua Laurén seuraa: mitä tapahtui demokratialle? 

Kaikkia maita ravistuttaa maiden suhde Venäjään ja länteen, valtion päämiehiksi nousseiden henkilöiden harrastama korruptio ja nepotismi sekä kieli-, kulttuuri- ja uskontokysymykset. Miten vallankumousten jälkeen on ollut mahdollista löytää koko kansaa yhdistäviä tekijöitä, kun kansanosien kulttuurinen ja historiallinen tausta eroavat niin paljon toisistaan? Melkoisen mahdotonta yhteisyyttä on ollutkin löytää, vallanpitäjät ovat kukin vuorollaan olleet aina tietyn kansanosan suosiossa, mutta kaikki valtaan nousseet henkilöt ovat pettäneet kansan asettamalla merkittäviin toimiin omat sukulaisensa. Raha tuntuu jokaisessa maassa katoavan vallanpitäjien taskuihin. Vaikka presidenteiksi halunneet ja tehtävään nousseet henkilöt ovatkin puhuneet demokratian puolesta, on maissa palattu autoritaariseen hallintoon. Maat ovat kaiken kaikkiaan täynnä ristiriitaisuksia, jotka tulevat esiin, kun Laurén antaa puheenvuoron haastattelemilleen ihmisille (mm. paikalliset toimittajat). 

Mielenkiintoni kohdistui Laurénin kirjassa Ukrainaan, joka on näistä kolmesta maasta myös väkiluvultaan suurin. Mitä maassa oikeastaan on tapahtunut ja mitkä ovat nykyisten tapahtumien taustat? Kun oranssi vallankumous kymmenen vuotta sitten alkoi Ukrainassa, itäosissa vallankumousta ei koettu omaksi asiaksi. 

Itäisessä, teollistuneessa Ukrainassa pääkieli on venäjä ja se on ollut Venäjän imperiumin osa jo 1600-luvun lopulta. (Mikä ei tee väestöstä etnisesti venäläisiä, useimmat pitävät itseään ukrainalaisina.) Länsiosissa, maaseutu-Ukrainassa enemmistö puhuu ukrainaa ja tukeutuu puolalais-keskieuroppalaiseen kulttuuriperintöön. Länsi-Ukraina ei ollut osa Neuvostoliittoa pidempään kuin Baltian maatkaan, toisin sanoen toisen maailmansodan lopusta alkaen. 

Vallankumouksen jälkeen Ukrainaa hallinnut Viktor Juštšenko halusi tuoda maahan demokratian ja liittää maan EU:hun ja Natoon, mutta edistysten sijasta maassa eli korruptio, riitely muiden valtaan haluavien kanssa (mm. Tymošenkon kanssa). Vallanpitäjien taistelu, kielitaistelu ja kulttuuritaistelut jäivät vähäksi aikaa sivuun mielenosoitusten tieltä, mutta Ukrainassa ei ole lopultakaan päädytty mihinkään pysyvään ratkaisuun, sellaiseen, joka tyydyttäisi kaikkia osapuolia. Erityisen vaikeaa on ollut luoda hallitus, joka olisi vahva, oikeudenmukainen, demokraattinen ja korruptiosta vapaa. Kun kansakin on pirstaleinen (erilaiset historialliset, kulttuuriset ja kielelliset taustat) on tilanne maassa pysynyt epävakaana ja räjähdysherkkänä. 

Krimin niemimaa kuvaa Ukrainan pirstaleista kansaa. Krim on ollut osa Venäjää jo vuodesta 1783, Neuvostoliitto asutti venäjänkielisillä asukkailla aluetta ja sitten alueella ovat olleet vanhastaan tataarit, jotka ovat pyrkineet ottamaan maataan takaisin niiltä alueilta, joilla asuivat ennen neuvostohallintoa. Vasta vuonna 1954 Nikita Hruštšov liitti alueen hyvän tahdon eleenä Ukrainaan. 

Kuten viime viikkojen tapahtumista olemme huomanneet, Ukrainan ja Krimin tilanne ei ole saanut ratkaisua, joka olisi tyydyttänyt ihmisiä. 

Jos Ukrainan kansa on pirstaloitunut, niin samaa voi sanoa myös Kirgisiasta, jossa kaksi kansaa, kirgiisit ja uzbekit yrittävät elää rinnakkain. Useimmissa maissa haluttaisiin vain yhdestä kielestä maan virallinen kieli. Ihmiset ovat kuitenkin maissa erikielisiä ja useamman kuin yhden kielen käyttö on läsnä ihmisten jokapäiväisessä elämässä. Laurenin suomenruotsalaisesta näkökulmasta tuntuu oudolta, että useampi kuin yksi kieli ei voisi olla maan virallinen kieli.

Miten käy demokratian näissä maissa? Erään Laurénin kirjaansa haastatteleman venäläisintellektuellin mukaan kyse ei ole demokratisoimisesta vaan globalisaatiosta. 

Globalisaatio johtaa vastarintaan. Sen takia nationalismi ja uskonnollinen radikalisointi lisääntyvät suuressa osassa maailmaa, esimerkiksi Kirgisiassa. Se on vastustusta pepsicolalle, anglosaksisten kielten maailmanvallalle, tasapäistämiselle. Me eristäydymme ja radikalisoidumme koska pelkäämme että menetämme oman itsemme. 

Kaiken kaikkiaan kirja on monipuolinen ja Laurenin tapa kirjoittaa "kansantajuinen". Asioita ja näkökulmia kirjassa on niin paljon, että pystyin yhdellä lukemalla käsittämään vain pääpiirteissään maiden ongelmia ja nykyhetkeä. Kaikkia näitä maita kuvaa ehkä parhaiten sana pirstaleinen - yhteistä kansan identiteettiä niissä ei ole näkyvillä. 

Anna-Lena Laurén: Kuinka kallis vapaus - Värivallankumouksista Geogiassa, Ukrainassa ja Kirgisiassa
2013, Teos 
suomentanut Liisa Ryömä
217 sivua