Kesäkirjoja - Gyasi, Bourdeaut, Boström Knausgård

Tässä kesällä luetuista kirjoista taas pieni yhteyspostaus. 


Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan 
2017, Like
Välkommen till Amerika 2016
suomentanut Petri Stenman 
96 sivua

Luin viime kuussa monta hyvää kirjaa, ja mietinkin jo, että onpa jännää, miten paljon maailmassa onkaan hyvää kirjallisuutta - ja miten ihanaa päästä siihen tutustumaan! Sitten eteeni tulee Linda Boström Knausgårdin Tervetuloa Amerikkaan (2017, Like), jonka ajattelin lukea, koska kirja vaikutti niin lyhyeltä! 

Lyhyydestään huolimatta tämä kirja ei ollut helppo lukea, vaan se oli raskas sekä tarinaltaan että tekstiltään. En pitänyt Boström Knausgårdin kirjoitustyylistä, joka oli itseään toistavaa. Ymmärrän kyllä, että tässä yritettiin kirjoittaa lapsen näkökulmasta, ja ehkä siksi tyyli oli lyhyt ja iskevä. Tarina jäi tekstiä paremmin mieleeni, tässä tosiaan kuvataan lapsen näkökulmasta erästä perhettä, jossa nuori tyttö pelkää veljeään ja toivoo isänsä kuolemaa. Perheen äiti pitää perhettään valoisana, mutta tyttö joutuu miettimään, onko asia tosiaan näin. Miettiessään tyttö lakkaa kokonaan puhumasta. Kirjan tarina oli kurja, eivätkä lukufiilikset nousseet kovin korkealle. 

TuijaTa piti kirjasta minua enemmän. 



Olivier Bourdeaut: Tule takaisin, Mr. Bojangles
2017, Siltala
En Attendant Bojangles 2015
suomentanut Ville Keynäs 
144 sivua 

Hieman sama motivaatio oli lukea loppuun Olivier Bourdeautin Tule takaisin Mr. Bojangles (2017, Siltala), joka Knausgårdin tapaan on myös kerrottu osin lapsen näkökulmasta. Tällä kertaa tutustutaan ranskalaiseen perheeseen, jossa kaikki ei lopultakaan ole aivan niin hyvin kuin alussa voisi kuvitella. Perheessä tanssitaan Nina Simonen Mr. Bojanglesin tahtiin ja juhlitaan - ja kaikki on hyvin ainakin heidän omasta mielestään. 

Sitten isä ja äiti päättävät ottaa poikansa pois koulusta, koska heidän mielestään elämässä voi oppia koulua paremmin niitä asioita, jotka ovat tärkeitä. Tärkeää perheelle on päästä Espanjaan vapaa-ajan asunnolle, linnaan. Lukijalle alkaa kirjaa lukiessa selvitä, että perhe ei liiku normirajojen sisäpuolella. Vaikka tanssiminen Simonen tahtiin ja juhliminen on hauskaa, on normit ylittävällä elämällä myös raadollisemmat puolensa, mikä tulee ilmi kirjan jatkuessa. En aivan järisyttävästi innostunut tästä teoksesta, mutta viihdyin mukana hetkittäin. 

Kirjasta on kirjoittanut myös mm. Lumiomena. 



Yaa Gyasi: Matkalla kotiin  
2o17, Otava
Homegoing 2016
suomentanut Sari Karhulahti 
373 sivua

Yaa Gyasin Matkalla kotiin (2017, Otava) on päätynyt Otavan kirjaston -sarjaan, varmasti siksi, että esimerkiksi New York Times ja Time ovat listanneet tämän esikoisteoksen vuoden 2016 kymmenen parhaimman kirjan joukkoon. 

Ghanalais-yhdysvaltalainen kirjailija kertoo yhdessä teoksessa monen sukupolven tarinan. Lähtökohtana on Ghana. Kultarannikolla käydään orjakauppaa - kirja alkaa 1700-luvun puolivälistä, jolloin orjakauppa käy kuumimmillaan. Teoksen tarina seuraa kahta eri sukupolvien linjaa, joiden henkilöhahmojen kautta esitetään historian kulku lukijalle. Orjana Yhdysvaltoihin siirtyvän henkilön mukana päästään mukaan maailmaan, joka on vain ja yksinkertaisesti karu ja kamala. Mitkä ovat Yhdysvaltoihin tulleen afrikkalaisen orjan lasten ja näiden lastenlasten elämän mahdollisuudet uudella mantereella? 

En itse nauti tällaisesta katkonaisesta tarinasta, jossa henkilöt vaihtuvat luvuittain. Mutta nykyaikaa lähestyvien henkilöiden mukana ymmärrys kuitenkin iski tajuntaani. Minkälaiset ovat mahdollisuudet niillä, joiden esi-isät ovat tulleet meren takaa ja joita on alistettu jo monta sukupolvea? Tätä samaa ihmettelevät Gyasin tarinan viimeiset henkilöhahmot. 

Teos oli suhteellisen nopealukuinen ja ennakoitavissa, koska kerronta kulki sukupolvelta toiselle. Kirjan loppu oli tärkeintä ja viimeiset luvut loivat koko teoksen merkityksen. Pidin lopultakin tästä romaanista, joka kertoo asiasta, jota nykymaailmassa ei saisi unohtaa. 

Ama Ata Aidoo: Muutoksia - eräs rakkaustarina

Ama Ata Aidoon Muutoksia - eräs rakkaustarina (2002, Kääntöpiiri) on sellainen teos, jota en olisi aloittanut lukea ilman Afrikan tähti -haastetta - ja täytyy myöntää, että ehkä en olisi myöskään lukenut loppuun ilman haastetta. Sen verran oman epämukavuusalueeni ulkopuolelleni tässä kirjassa mentiin. 

Kirjailija, Ama Ato Aidoo (s. 1940), oli tietenkin täysin tuntematon itselleni etukäteen. Wikipedia kertoo, että hän on ghanalaissyntyinen ja syntyperältään varsin yläluokkainen: hänet lähetettiin opiskelemaan high schooliin Ghanan eteläisiin osiin ja myöhemmin hän suoritti yliopistotutkinnon Ghanan yliopistossa. High schoolissa hän jo kirjoitti, ja yliopistosta valmistumisensa aikaan hänen näytelmiään julkaistiin. Aidoo on ensimmäinen afrikkalainen nainen, jonka näytelmiä on julkaistu. Aidoo on työskennellyt Yhdysvalloissa (mm. luennoitsijana), hän on ollut professorina eri yliopistoissa ja myös koulutusministerinä Ghanassa. Aidoo on siis akateeminen, koulutettu nainen. 

Samoin on hänen kirjansa sankaritar, Esi, joka käy työssä ja työt seuraavat häntä usein kotiin asti. Hän on myös naimisissa ja yhden lapsen äiti. Tapahtuu jotain sellaista, jota Esi ei voi antaa anteeksi aviomiehelleen, vaan he eroavat. Samoihin aikoihin Esi havaitsee, että komea Ali alkaa lähestyä häntä. Ali tosin on naimisissa jo. Ali on kuitenkin muslimi, ja hänelle on mahdollista ottaa toinen vaimo. Esi suostuu toiseksi vaimoksi, vaikka monet hänen lähipiirissään ovat vastaan suunnitelmaa (ja myös Alin lähipiiri, sillä Esi ei ole muslimi). Miten koulutettu ja työssä käyvä nainen sitten solahtaa toisen naisen rooliin? Kirjaa lukiessani tuli sellainen olo, että vaikka Esi oli virallisesti Alin vaimo, Esi joutui kohtaamaan aivan samoja ajatuksia kuin sellainen toinen nainen, joka on naimisissa olevan miehen kanssa salasuhteessa. Varsinkin kuin Ali, joka rakastaa naisia monikossa, huomaa myös uusia kauniita nuoria naisia. Voiko Esi jatkaa tällaistakaan suhdetta? 

Kirjassa tuli esiin monia asioita, jotka olivat omaan mieleeni kiinnostavampia kuin avioliitto kahden naisen kanssa. Teoksessa sivuttiin vallankaappausta, jonka seurauksena Ali menettää stipendiaatin paikkansa, koska valtiolla ei ole heille paikkaa. Wikipediasta voikin näppärästi tarkistaa, että Ghanassa on muutamaan kertaan valta vaihtunut. Tietenkin tällaiset valtaeliitin muutokset vaikuttavat tavallisenkin ihmisen elämään. 

Kiinnostavaa kirjassa oli myös se, miten afrikkalaisen koulutetun naisen ajatukset olivat kovasti samanlaisia kuin missä tahansa muuallakin maailmassa. Ehkä jonkunlaisella afrikkalaisella vaikutuksella maustettuna: 

Kuten kaikki 1900-luvun loppupuolen Afrikan ja muunkin maailman eliittiin tai uuselittiin kuuluvat naiset, Esi oli aina tiennyt rauhoittavista lääkkeistä. Ainakin yliopistoajoista lähtien. Kuuluihan kampuksella loppujen lopuksi heti ensimmäisenä vuonna keksiä, että suurin piirtein kaikki maailmassa pilasi ihmisen hermot: 

puhelinsoitot joita ei kuulunut, 

kodikkaat viikonloput joita ei tullut, 

tieto siitä että paras ystäväsi halusi poikaystäväsi

omansa sijasta, 

tieto siitä että parhaan ystäväsi heila oli hurjasti terävämpi kuin se tuppisuu, 

joka kulki kanssasi, 

tietämättömyys siitä kuinka käsitellä sovinistiluennoitsijoita, 

jotka eivät edes yrittäneet lukea esseitäsi kunnolla, 

koska olet nainen, 

halu ryhtyä ydinfyysikoksi, vaikka kaikki sanoivat

että olisi paljon turvallisempaa ryhtyä opettamaan, 

koska, tiedäthän, eikö sellainen ammatti ole naiselle

vähän liikaa... ja eikä se sitä paitsi olisi hiukan 

turhan eksoottista Afrikassa?

Vaikka en aivan täysin ihastunut kirjan ideaan, pidin siitä, että kirjan sivujen väleistä karkasi esiin tällaisia ajatuksia, joista näki, minkälaista voisi olla afrikkalaisen naisen elämä 1990-luvun Afrikassa. 

Kirjan lukemisen jälkeen tekisi mieli lukea, mitä Aidoo kirjoittaa vuonna 2012 julkaistussa novellikokoelmassaan Diplomatic Pounds ans Other Stories. 

Kirjoituksia Muutoksia -kirjasta: Kiiltomato, Porvoon kirjaston lukupiiri. 

Kirjan siis liitän osaksi Afrikan tähti -haastetta, maa: Ghana. 

Ama Ata Aidoo: Muutoksia - eräs rakkaustarina
2002, Kääntöpiiri
Changes -  A Love Story, 1991
suomentanut Terhi Kuusisto
216 sivua


Ghana on myös yksi maa, joka sai jalisjoukkueensa Brasiliaan kesäksi 2014, joten tässä yksi haastekirja lisää kirjallisuutta futis-maista -haasteeseen: 

Taiye Selasi: Ghana ikuisesti

Taiye Selasin Ghana ikuisesti (2013, Otava) alkoi kiinnostaa minua niin paljon, että kun näin kirjaston pitkän varausjonon, kävin ostamassa kirjan kaupasta omakseni. En oikeastaan tiedä, mikä sai minut innostumaan kirjasta, sillä en etukäteen lukenut kenenkään kirjoituksia ja ajatuksia kirjasta kovinkaan tarkkaan, mutta kirjoituksista huokui melkoisen kauas se, että tässä kirjassa on jotain sellaista, mistä kirjallisuudessa on lopultakin kyse: kirja on lukemisen arvoinen. Kirjan luettuani olen edelleen samaa mieltä: kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen. 

Selasi kertoo ghanalais-nigerialaisen perheen elämästä USA:ssa. Tai oikeastaan hän hyppää yli sen kohdan, kun perhe on olemassa. On aika, jolloin nuori, lahjakas ja ahkera poika muuttaa Yhdysvaltoihin ja opiskelee kirurgiksi. Ja on aika, kun sama mies, Kweku Sai, löytyy kuolleena Ghanasta kotitalonsa rappusilta, jonne on kuollut aamunkoitteessa. 

Kwekun entinen vaimo ja neljä USA:ssa syntynyttä ja sinne jäänyttä lasta joutuvat kuoleman myötä kohtaamaan toisensa ja sen, mitä tapahtui, kun perhe oli olemassa. Kaikki lapset ovat pärjänneet elämässä, mutta jollain tavalla traumatisoituneet elämässä. Siis sillä tavalla länsimaisesti: on isä, joka hylkäsi perheen, lähti takaisin Afrikkaan, kun epäonnistui työssään (tai elämässään). Ja sitten on myös sitä afrikkalaisuutta: äiti, joka lähetti kaksoslapsensa Afrikkaan sukulaisten luo asumaan. Toiveena se, että lapset saisivat paremman elämän kuin yksinhuoltajaksi jääneen äidin kanssa. Mutta Afrikka iski kaksosiin ja näytti, miten Afrikka voi vaikuttaa ihmisiin. 

Selasin tarina ei ole kovinkaan ihmeellinen, jos sen kertoo lyhyesti. Tässä kirjassa on yksi keskiluokkainen perhe, jossa rakastetaan ja erotaan. Selasi tuo kirjaan afrikkalaisen eksoottisen tuulahduksen, sillä vaikka kuinka yrittäisi olla tavallinen amerikkalainen keskiluokkainen ja -tuloinen perhe, afrikkalaisuus näkyy jossain kohtaa elämää. Kerrontatapa kirjassa pitää lukijan koukussa, jos juoni ei sitä aika ajoin teekään. Välillä ollaan nykyajassa järjestämässä Kwekun hautajaisia, kun taas heti seuraavaksi hypätään niihin aikoihin, kun Kweku vasta saapui Amerikkaan. Ja aivan yhtä nopeasti siirrytään perheen lasten varhaisaikuisuuteen tai nuoruuteen. Kaikki siirtymät tuntuvat aivan yhtä luonnollisilta, eikä tässä kirjassa ole lainkaan sellainen olo, että siinä hypittäisiin paikasta ja ajasta toiseen. Vaikka niin kirjassa koko ajan tehdään. 

Kirja ei kerro Afrikasta oikeastaan lainkaan; siinä kerrotaan siirtolaisten elämästä ja asettautumisesta uuteen maahan ja maailmaan. Kirjassa kerrotaan myös siitä, miten toinen sukupolvi, USA:ssa syntyneet siirtolaisten jälkeläiset löytävät paikkansa ja itsensä toisaalta omien vanhempien paineen ja odotusten ja toisaalta muun yhteisön epäilyjen ja varsin toisenlaisten odotusten ristipaineessa. 

Miksi me asumme täällä, Olu mietti äkkiä vihaisena, harmaudessa? Kuin varjot, kuin tuhkasta tehdyt esineet, joilla on hauraita unelmia vauraudesta, mutta joiden unelmat hukkuvat häilyvään pelkoon siitä, että koko rakennelma saattaa jonakin päivänä romahtaa. - - Hän ajatteli luokkatovereitaan: rikkaita Brooklinessa, köyhiä rotujen tasa-arvoon pyrkivässä koulutusohjelmassa - ja häntä itseään siinä keskellä, puun ja kuoren välissä, vailla ryhmään kuulumisen tuomaa lohtua. Häpeissään ja peloissaan. Hän tiesi, että hänen vanhempansa olivat kärsineet - vaikka nämä peittivätkin sen - ja että he kärsivät ehkä vieläkin jollakin näkymättömällä tavalla; että heidän taakkansa kevenisi, jos he voisivat ajatella että heidän lapsensa eivät joutuisi kärsimään. 

Elämä perheenä on koko ajan ollut prosessissa, kesken. On ollut koko ajan pyrkimys saavuttaa jotain parempaa kuin mitä elämä olisi Afrikassa ollut. Koulumenestys, menestys uralla ja työssä ovat ne asiat, jotka ovat merkittäviä. Kun lapset yksi toisensa jälkeen saavuttavat menestystä, alkaa samaan aikaan epäily, että onko elämä tyydyttävää näin. 

Pidin kirjasta, hieman samalla tavalla kuin Chad Harbachin Pelin henki -teoksesta, jossa tarina ja erityisesti tapahtumien merkitys rakentuu hitaasti ja ikään kuin hieman salakavalasti. Suosittelen Selasin kirjaa muillekin! Ja Taiye Selasin jumalainen ulkonäkö, pitääkö ja saako sen mainita? Pakkohan se on: Taiye Selasi on upean näköinen nainen. Esikoiskirjaksi tämä kirja on aivan erityisen järisyttävä (,mikä tietysti olisi pitänyt mainita ennen tuota kauneusjutskaa). 

Mielenkiintoisia kirjoituksia kirjasta: 

HS, 

Maailmankirjat, 

Kirja joka maasta, 

Yle. 

Taiye Selasi: Ghana ikuisesti

Ghana must go

suomentanut Marianna Kurtto

2013, Otava

393 sivua

Vaikka kirja ei kovin paljon Afrikasta kerrokaan, niin liitän tämän kirjan osaksi Afrikan tähti -haastetta.