Kesäkirjoja - Gyasi, Bourdeaut, Boström Knausgård

Tässä kesällä luetuista kirjoista taas pieni yhteyspostaus. 


Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan 
2017, Like
Välkommen till Amerika 2016
suomentanut Petri Stenman 
96 sivua

Luin viime kuussa monta hyvää kirjaa, ja mietinkin jo, että onpa jännää, miten paljon maailmassa onkaan hyvää kirjallisuutta - ja miten ihanaa päästä siihen tutustumaan! Sitten eteeni tulee Linda Boström Knausgårdin Tervetuloa Amerikkaan (2017, Like), jonka ajattelin lukea, koska kirja vaikutti niin lyhyeltä! 

Lyhyydestään huolimatta tämä kirja ei ollut helppo lukea, vaan se oli raskas sekä tarinaltaan että tekstiltään. En pitänyt Boström Knausgårdin kirjoitustyylistä, joka oli itseään toistavaa. Ymmärrän kyllä, että tässä yritettiin kirjoittaa lapsen näkökulmasta, ja ehkä siksi tyyli oli lyhyt ja iskevä. Tarina jäi tekstiä paremmin mieleeni, tässä tosiaan kuvataan lapsen näkökulmasta erästä perhettä, jossa nuori tyttö pelkää veljeään ja toivoo isänsä kuolemaa. Perheen äiti pitää perhettään valoisana, mutta tyttö joutuu miettimään, onko asia tosiaan näin. Miettiessään tyttö lakkaa kokonaan puhumasta. Kirjan tarina oli kurja, eivätkä lukufiilikset nousseet kovin korkealle. 

TuijaTa piti kirjasta minua enemmän. 



Olivier Bourdeaut: Tule takaisin, Mr. Bojangles
2017, Siltala
En Attendant Bojangles 2015
suomentanut Ville Keynäs 
144 sivua 

Hieman sama motivaatio oli lukea loppuun Olivier Bourdeautin Tule takaisin Mr. Bojangles (2017, Siltala), joka Knausgårdin tapaan on myös kerrottu osin lapsen näkökulmasta. Tällä kertaa tutustutaan ranskalaiseen perheeseen, jossa kaikki ei lopultakaan ole aivan niin hyvin kuin alussa voisi kuvitella. Perheessä tanssitaan Nina Simonen Mr. Bojanglesin tahtiin ja juhlitaan - ja kaikki on hyvin ainakin heidän omasta mielestään. 

Sitten isä ja äiti päättävät ottaa poikansa pois koulusta, koska heidän mielestään elämässä voi oppia koulua paremmin niitä asioita, jotka ovat tärkeitä. Tärkeää perheelle on päästä Espanjaan vapaa-ajan asunnolle, linnaan. Lukijalle alkaa kirjaa lukiessa selvitä, että perhe ei liiku normirajojen sisäpuolella. Vaikka tanssiminen Simonen tahtiin ja juhliminen on hauskaa, on normit ylittävällä elämällä myös raadollisemmat puolensa, mikä tulee ilmi kirjan jatkuessa. En aivan järisyttävästi innostunut tästä teoksesta, mutta viihdyin mukana hetkittäin. 

Kirjasta on kirjoittanut myös mm. Lumiomena. 



Yaa Gyasi: Matkalla kotiin  
2o17, Otava
Homegoing 2016
suomentanut Sari Karhulahti 
373 sivua

Yaa Gyasin Matkalla kotiin (2017, Otava) on päätynyt Otavan kirjaston -sarjaan, varmasti siksi, että esimerkiksi New York Times ja Time ovat listanneet tämän esikoisteoksen vuoden 2016 kymmenen parhaimman kirjan joukkoon. 

Ghanalais-yhdysvaltalainen kirjailija kertoo yhdessä teoksessa monen sukupolven tarinan. Lähtökohtana on Ghana. Kultarannikolla käydään orjakauppaa - kirja alkaa 1700-luvun puolivälistä, jolloin orjakauppa käy kuumimmillaan. Teoksen tarina seuraa kahta eri sukupolvien linjaa, joiden henkilöhahmojen kautta esitetään historian kulku lukijalle. Orjana Yhdysvaltoihin siirtyvän henkilön mukana päästään mukaan maailmaan, joka on vain ja yksinkertaisesti karu ja kamala. Mitkä ovat Yhdysvaltoihin tulleen afrikkalaisen orjan lasten ja näiden lastenlasten elämän mahdollisuudet uudella mantereella? 

En itse nauti tällaisesta katkonaisesta tarinasta, jossa henkilöt vaihtuvat luvuittain. Mutta nykyaikaa lähestyvien henkilöiden mukana ymmärrys kuitenkin iski tajuntaani. Minkälaiset ovat mahdollisuudet niillä, joiden esi-isät ovat tulleet meren takaa ja joita on alistettu jo monta sukupolvea? Tätä samaa ihmettelevät Gyasin tarinan viimeiset henkilöhahmot. 

Teos oli suhteellisen nopealukuinen ja ennakoitavissa, koska kerronta kulki sukupolvelta toiselle. Kirjan loppu oli tärkeintä ja viimeiset luvut loivat koko teoksen merkityksen. Pidin lopultakin tästä romaanista, joka kertoo asiasta, jota nykymaailmassa ei saisi unohtaa. 

Katherine Pancol: Suudelkaa minua

Katherine Pancol on kirjailija, jota olen halunnut lukea pitkään lisää, ensimmäisen hänen teoksistaan luin vuonna 2011, ja siitä asti kirjailija on ollut lukulistallani - aika kauan siis! Krokotiilin keltaiset silmät luin ja ihastuin siihen niin, että hankin kirjan jatko-osat itselleni. Ja ajatelkaa, ne ovat todellakin odottaneet minua lukijaksi kaikki nämä vuodet! Aion ottaa Pancolin tänä vuonna lukuun, ja lämmitelläkseni ajatusta luin Suudelkaa minua (2016, Bazar) -teoksen, joka on alun perin kirjoitettu jo vuonna 2003, mutta suomennettu myöhemmin. 

Teoksen päähenkilö on Angela, joka on ranskalainen nainen New Yorkissa. Hän keskustelee kahden Louisen kanssa, joista vanhempi on mykkäelokuvan näyttelijä, Louise Brooks, joka oikeasti oli olemassa ja joka oli tekemisissä mm. Chaplinin kanssa. Brooks on Angelan keskustelukaveri ja yhdessä he miettivät naisten asioita, kuten suhteitaan miehiin. Brooks on kuollut, joten keskustelut tapahtuvat lähinnä Angelan puolelta ja muistoissa. 

Angelalle toinen tärkeä henkilö on Virgile, ja myös kaikki menneet miesystävät, Mathias ja Simon. Angelalla kestää aikansa, kunnes hän ymmärtää, mikä on hänen elämänsä suunta. Ja ymmärtämisessä tarvitaan kaikkia edellä mainittuja henkilöhahmoja - ja 400 sivua kirjan tekstiä! 

Kirja oli alussa vaikea, sillä en tajunnut, kuka oli Louise tai Virgile. Loppua kohden asiat alkoivat selkiytyä ja lukeminen kävi helpommaksi ja aloin nauttia kirjan ideasta. Mielenkiintoista oli Louise Brooks yhtenä henkilöhahmona, ja ajan kulku tavalla, joka tuotti myös välillä vaikeuksia: muistot ja nykyhetki kiertelivät toisiaan, eivätkä päästäneet lukijaa kovin helpolla. 

Katherine Pancol: Suudelkaa minua

2016, Bazar

Embrassez-moi, 2003

suomentanut Lotta Toivanen

430 sivua

Helmet-haaste 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan

Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi 2

Luin aiemmin Riad Sattoufin Tulevaisuuden arabi -teoksen ja tietenkin hinguin käsiini teoksen jatko-osaa, jossa omaelämäkerrallinen tarina jatkuu kouluiästä. Eletään vuotta 1984 ja sankarimme menee kouluun. 

Koulussa on minihameessa ja huivissa opettava opettajatar, joka läiskii karttakepillä sormille, jos koululaiset eivät osaa läksyjään tai pulisevat keskenään. Koulussa opiskellaan kansallislaulua ja kirjaimia, kotona isä haaveilee rakentavansa perheelleen suuren talon ja äiti yrittää opettaa lapselleen lukemaan ranskaksi. 

Välillä käydään lomalla Ranskassa, jossa talot ovat lämpimiä sisältä ja kaupassa on hyllykaupalla ruokaa. 

Tässä kirjassa mennään elämää eteenpäin vuoden ajan, kovasti ei tule mitään uutta asiaa, ja jäin kyllä odottamaan jotain tapahtuvaksi. Jos osaisin yhtään ranskaa, ahmaisisin teoksen kolmannen osan, sillä jotenkin tämä kakkonen oli jäähdyttelyosa. Pientä Sattoufia yritettiin edelleen kiusata juutalaiseksi ja hän tapasi sukulaisiaan. Asioita, kuten oman talon rakentamista ja sukulaisten tapahtumia alustettiin - tuntuu, että nämä asiat pitäisi saada päätökseen - ehkä kolmannessa osassa? 

Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi 2 - Lapsuus Lähi-idässä (1984-1985)

2016, WSOY

suomentanut Saara Pääkkönen

158 sivua

Huomasin, että kirjahan sopii myös Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 42. 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja

Eric-Emmanuel Schmitt: Nooan lapsi & Herra Ibrahim ja Koraanin kukkaset

Nämä kirjat löysin sattumalta luettavakseni matkalla maauimalaan. Kas kun juuri ennen uimalaan saapumista alkoi sadekuuro, ja suunnitelmat vaihtuivat kirjastoreissuksi. Kun kirjastossa kiertää tarpeeksi kauan, niin siellä yllättyy löytäessään kirjailijan, josta ei ole koskaan kuullut mitään. 

Eric-Emmanuel Schmitt (s. 1960) on ranskalainen kirjailija, filosofi, tohtori ja entinen yliopiston opettaja. Hän on vapaa kirjailija, joka on kirjoittanut erityisesti näytelmiä. Nooan lapsi ja Herra Ibrahim ja Koraanin kukkaset kuuluvat sarjaan, jossa Schmitt pohtii eri uskontoja ja niiden elämänohjeistuksia. 

Nooan lapsi (2005, Like) kertoo natsiajan ranskalaisesta kylästä, jossa elää myös muuan juutalainen perhe. Vanhemmat pyrkivät löytämään piilopaikan; lapselleen, 10-vuotiaalle pojalleen, he löytävät piilon lähellä olevasta orpokodista. Kirjan tapahtumien kerrotaan perustuvan tositapahtumiin: roomalaiskatolinen isä André pelasti toisen maailmansodan aikana 231 juutalaispoikaa. Lapset naamioidaan katolilaisiksi, he saavat uudet nimet ja uudet passit. Kirkkoisä on kuin Nooa: hän kerää ympärilleen juutalaiset, koska uskoo, että odottelun jälkeen vielä koittaa aika, jolloin elämä on juutalaisillekin hyvää. 

Hän myös kerää juutalaisten pyhiä tekstejä ja katolisten rukousten lisäksi pojat opiskelevat omaa kieltä ja uskonnollisia tekstejä. Kirjan tapahtumat on kuvattu 10-vuotiaan pojan näkökulmasta, joten ankariin ja nälkäisiin vuosiin mahtuu myös poikamaisia seikkailuja. 

Herra Ibrahim ja Koraanin kukkaset (2005, Like) kertoo puolestaan arabikauppiaasta, jonka kulmakaupassa käy usein 11-vuotias Momo-poika. Nämä kaksi erilaista, eri-ikäistä ja eriuskoista ihmistä ystävystyvät, ja kun Momon elämä nyrjähtää pahemman kerran paikoiltaan, Herra Ibrahim auttaa poikaa omalla tavallaan. 

Momo on juutalainen poika, joka ihmettelee, miten samanlaisia hän ja mies ovatkaan. Kirja on kerrottu lempeästi, vaikka oikeasti tässä(kin) tapahtuu aivan kauheita. Kirjan lopussa Momo ja kauppias lähtevät matkalle, koska Herra Ibrahim haluaa nähdä meren ja vaimonsa, samalla he tutustuvat eri uskontoihin: 

"Täällä haisee vahakynttilä, tämä on katolinen." 

"Totta, tämä on Pyhän Antoniuksen kirkko". 

"Täällä haisee suitsuke, tämä on ortodoksinen."

"Pitää paikkansa, tämä on Pyhän Sofian kirkko."

"Ja täällä haisee jalkahiki, tämä on islamilainen. Voi ei, täällähän suorastaan löyhkää!"  

Teoksissa on lempeyttä, karmeutta, inhimillisyyttä, huumoria - ja lopulta aina toivoa, joka saa seuraavan sukupolven näyttämään paremmalta kuin edellinen. Pidin kovasti näistä lyhyistä tarinoista. Pitänee myöhemmin tutustua hänen muihinkin teoksiin. 

Eric-Emmanuel Schmitt: Nooan lapsi (2005, Like)

L'enfant de Noé 2004

suomentanut Marja Haapio

192 sivua

Eric-Emmanuel Schmitt:Herra Ibrahim ja Koraanin kukkaset (2005 Like)

Monsieur Ibrahim et les fleurs du Coran 2001

suomentanut Marja Haapio

87 sivua

Kesäinen lukumaraton naistenkirjallisuutta

Jäin paitsi kirjablogien yleisestä lukumaratonista 10.7., mikä jäi vähän harmittamaan - ja mieleen jäi kytemään ajatus, että kyllä kesällä kerran vielä maratoonailen. Nyt ajatus tuli taas mieleen, kun kävin palauttamassa kirjoja kirjastoon... ja no, samalla tulin katsoneeksi vähän jotain luettavaa. Muutama kirja oli vinkkilistalla, osan kirjoista valitsin ohuuden ja kiinnostavuuden perusteella. Haaveenani siis lukea paljon erilaisia tarinoita. 

Koska pilvimuodostelmat saapuivat jostain taas tänään taivalle, päätän aloittaa kirjamaratonin ihan tässä heti, koska siivota voi aina huomennakin, ja rantakeli ei ole vielä tänään... Kahvi on keitetty, joten lukeminen alkakoon!

15.44. pari tuntia luettu, ja pari kirjaa luettu.

Marguerite Yourcenar: Anna, sisaresi... (2002, Like) kertoo 1500-luvun Italiasta aatelisperheestä, jonka tytär ja poika tuntevat vetoa toisiinsa. Sisko, Anna, rakastaa veljeään ja hellii ja tottelee tätä kuten sisko tekee. Veli, Miguel, alkaa tuntea rakkautta Annaa kohtaan ja tuntee omantunnontuskia näistä tunteistaan. Onneksi Espanja kutsuu Miguelia, hänet aiotaan lähettää espanjalaiseen hoviin. Kun suunnitelmat menevät pilalle, Miguel keksii toisenlaisen ratkaisun. Ahdistava uskonnollisuus ympäröi maailmaa, samoin aatelisten hillitty maailma. Tarina lisäksi kirjassa on pitkät jälkisanat ja viitteet.
118 sivua.

Leena Rantasen Vastaantulijoita (2006, Like) kertoo lyhyitä tarinoita Pariisissa asuvista kodittomista. Kuvien avulla ihmisten elämät näyttäytyvät lukijalle. Tai ne elämät, joita näillä ihmisraunioilla on mahdollisesti ollut. Kovin moni ei katso ohikulkiessaan kodittomia, mutta nämä novellit katsovat. Sydäntäsärkevää. Tämä teos pakolliseksi lukemistoksi (espoolaisiin) kouluihin!

Murheen murtamalla äidillä on huivi päässä, likaiset vaatteet eri paria kuten pojallakin. Mutta päällimmäisenä pojalla on uutuuttaan hohtava samettitakki jonka taskua koristaa kullalla kirjailtu uljas kotka, kuin aatelinen vaakuna. Rikkaan perheen poika on pitänyt takkia vain muutaman kerran, hän on kasvanut ja osaa jo pelata golfia ja lasketella hiihtokeskuksissa.

19.30

Luin teoksen Prinsessan kirjeet (2010, Teos), jossa nainen kirjoittaa jäähyväiskirjeitä miehelleen, joka makaa hänen vieressään sängyssä. Nainen allekirjoittaa nämä kirjeet prinsessana ja kertoo, miten aikoo matkustaa maailman ääriin, ilmeisesti Kiinaan, sillä kirjeissä käsitellään paljon Kiinan tapahtumia. Samoin hän kirjoittaa rakakudestaan mieheen. Kirjoittajan aikomus on lähettää yksi kirje joka päivä, niin että kun mies saa viimeisen kirjeen, hän tulee takaisin. Pidin tästä kirjasesta ja sen kirjeistä, kirja oli mukavan erilainen.
112 sivua

Sari Pöyliön Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (2015, Atena) on ratkiriemukas novellikokoelma, joka on jäänyt jostain syystä lukematta. Nämä novellit ovat hauskoja ja välillä täytyy jäädä naureskelemaan, esimerkiksi ruumiin siirtämistä Helsingistä Pohjanmaalle kahden naisen voimin. Niin paljon kuin novellit naurattavatkin, täytyy nyt kokeilla jotain muuta, koska novellit ovat myös kovin samalla tavalla räävittömiä. Luen pari novellia myöhemmin loppuun.
166 sivua

8.15.
Illalla luin vielä Dina Rubinan Kaksiosainen sukunimi (2015, Idiootti) -teosta, jossa on kolme pidempää novellia. Ensimmäinen, kirjan nimikkonovelli oli kiinnostava, toinen novelli hieman tylsempi, joten jätin viimeisen lukematta (luen tänään). Kirjan teemana tuntuu olevan parisuhteiden ongelmat, pettäminen.

Pia Ronkaisen Äären ympärillä on kylmä muuri (2013, Impressio) vaikutti kirjastossa kiinnostavalta, ja hieman epäröiden otin mukaan luettavaksi. Kirja olikin yllättävän hyvin kirjoitettu, siinä kuvataan, miten uusioperhe toimii, kun isä rakastuu uuteen naiseen. Emilialla on vaikeuksia suhtautua isän uuteen naisytävään ja tämän lapseen. Emiliaa kiinnostaa lisäksi terroristin seuraaminen, ja hän miettii kovasti, mikä on hyvää ja mikä pahaa, ja mistä kummatkin syntyvät. Nuortenkirja, ihan mukava sellainen.
126 sivua.

Ja nyt aamulla aloitin Claire Castillon Pieni sydän jaksaa rakastaa (2008, Gummerus) -novellikokoelmaa, vaikuttaa ihan kiinnostavalta. Pääosin novellit tuntuvat kertovan ongelmista miesten kanssa.

11.30

Claire Castillon Pieni sydän jaksaa rakastaa luettu loppuun. Tässä teoksessa on lyhyitä novelleja naisista, miehistä ja suhteista. Pettämisiä, rakastumisia ja oivalluksia, jotka ovat hauskoja omalla tavallaan. Loppupuolen novellissa esiintyy Picasso, joten saan tästä yhden kirjan Helmet-lukuhaasteeseen!
125 sivua

Samoin luettu loppuu Pöyliön Pölynimurikauppias, jossa oli heti kesään sopiva novelli Side, jossa kolme sukupolvea naisia saapuu vasta ostetulle kesämökille: kartta/ navigaattori eivät näytä tietä mökille, vettä ei ole, piha on pitkää ruohoa, jota aletaan parturoida ruohonleikkurilla.... hauskaa kaaosta, jota selvittämään vaaditaan yksi putkimies.
166 sivua

Luin myös viimeisen novellin Rubinan teoksesta Kaksiosainen sukunimi. Ljubka oli varsin erilainen kuin kirjan kaksi muuta novellia. Tämän novellin tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1953 ja siinä kaksi naista, joiden omaisia on viety mm. Siperiaan, yrittävät selvitä pikkukaupungissa. Lääkärinä toimiva Irina Mihailovna palkkaa kotiavukseen Ljubkan, joka on ajautunut rikosten tielle. Ongelmia ei kuitenkaan tuota Ljubka, vaan Irinan kuuluminen sukuun, jota syytetään lääkärien salaliitosta.
158 sivua

Lukumaratonia on nyt pari tuntia jäljellä, ja ajattelin hylätä loput kirjaehdokkaat ja siirtyä Reeta Paakkisen Kotona Istanbulissa -kirjan ääreen, koska aloitin kirjaa jo vähän eilen, ja novellien vaihtuvat henkilöhahmot saavat pään pyörälle. Kaikki lukemani teokset ovat olleet kiinnostavia ja niitä on ollut mukava lukea, samoin ne kaikki olisivat varmaan jääneet lukematta ilman lukumaratonia.

Aurinkokin on alkanut paistaa, joten siirtyilen sitten lukumaratonista ulkoilmailemaan!

13.30
Huh, ei jaksa ei pysty! Nyt olen lukenut vuorokauden putkeen ja silmät alkaa olla sen verran rasittuneet, että pakko pitää pidempää taukoa. Luin Reeta Paakkisen kirjaa vielä vajaat sata sivua, ja jatkan sitä hieman levättyäni ja tehtyäni muita asioita.

Tässä vielä luetut kirjat:

Marguerite Yourcenar: Anna, sisaresi... (2002, Like)
Anna, soror.... 1981
suomentanut Jussi Lehtonen
118 sivua

Leena Rantanen: Vastaantulijoita (2006, Like)
65 sivua

Prinsessan kirjeet (2010, Teos)
112 sivua

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (2015, Atena)
166 sivua

Dina Rubina: Kaksiosainen sukunimi (2015, Idiootti)
novellit alun perin v. 1990/ 1994
suomentanut Tuukka Sandström
158 sivua

Pia Ronkainen: Äären ympärillä on kylmä muuri (2013, Impressio)
126 sivua

Claire Castillon: Pieni sydän jaksaa rakastaa (2008, Gummerus)
suomentanut Lotta Toivanen
125 sivua

Romain Puértolas: Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven ja tammikuun uutuuskirjoja

Päätin, että tänä vuonna luen enemmän vanhoja kirjoja, mutta en tietenkään voi vältellä kaikkia uutuuskirjojakaan, koska minua kiinnostaa, mitä kirjallisuudessa tapahtuu. Aion kuitenkin jatkossakin pitää huolen, että luen edellisten vuosien kirjoja, varsinkin niitä kirjoja, joita olen kantanut omaan kirjahyllyyni. 

Ensimmäinen vuoden 2016 kirja tuli lukuuni, kun sain käsiini Romain Puértolasin Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven. Puértolas on minulle tuttu teoksesta Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin, jonka luin Rooman lämmössä toissa kesänä. En tiedä, olisiko tämäkin kirja kaivannut aurinkoa ja lämpöä lukuhetkeen, mutta en aivan päässyt kirjassa sellaiseen henkeen, että pitäisin tätä kirjaa kirjavuoden suurena tapahtumana. Ihan kiva ja mukava Puértolasin teos on: sellainen kepeä kirja, jossa on painavaakin sanomaa. Ehkä eniten minua haittasi se, etten tiennyt, pitäisikö teosta lukiessa nauraa ääneen, kun tarinan ohessa tulee viittaus sieltä ja toinen täältä: miten esimerkiksi Coelhon kanssa? Kun Puértolas mainitsee Coelhon, pitäisikö minun huomata, että tässä kirjassa naureskellaan elämäntapaoppaille, vai pitäisikö minun ottaa kirja elämäntapaoppaana vastaan? Varsinkin kun kirja on hieman oppaan-tyylinen. 

Nauru on tehokkain hyökkäys sairautta vastaan. Sille on naurettava päin naamaa. Koskaan ei saa menettää toivoaan. Koskaan ei saa luovuttaa. Sillä seikkailu ei ole vielä loppunut. Ei pidä koskaan nousta paikaltaan ja lähteä elokuvateatterista ennen kuin elokuva on loppunut, sillä loppu voi yllättää. 

Minua siis vaivasi koko kirjan lukemisen ajan se, etten ollut varma oikeasta lukutavasta. Itse tarina on epärealistinen ja kirjaa siksi voi pitää eräänlaisena aikuisten satuna. Postinjakajana työskentelevä Providence on lähdössä hakemaan tytärtään Marokosta: hän aikoo adoptoida erittäin sairaan lapsen, Zaheran, joka on maannut koko elämänsä sairaalassa. Sillä aikaa, kun Zahera odottaa äitiään, tyttö lukee ja opiskelee maailmaa, ja sairaudestaan huolimatta hän on erittäin kiinnostunut kaikesta. Islannissa kuitenkin purkautuu tulivuori, minkä takia Providencen lento perutaan. Koska Providence ei halua tuottaa pettymystä lapselleen, hän päättää opetella lentämään ja lentää Marokkoon. 

Kirjaa lukiessa minulle tuli tunne, että tarina olisi toiminut ilman kaikenmaailman viittauksia populaarikirjallisuuteen ja -kulttuuriin vallan mainiosti. Olihan kirja hieman hassu, mutta enemmän hyvän- kuin huonontuulinen, joten se meni pienenä välipalana. Haluaisin kuitenkin lukea toisenlaistakin ranskalaista kirjallisuutta, kovin usein suomennokset ovat hyvin samantyyppisiä kirjoja, hitusen kevyitä. 

Kirjan on lukenut myös Krista. 

Romain Puértolas: Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven

2016, Otava

La petite fille qui avait avalé un nuage grand comme la tour Eiffel 2015

suomentanut Taina Helkamo

223 sivua

Helmet-haasteessa kohtaan 49. Vuonna 2016 julkaistu kirja.

Tähän loppuun vielä listausta niistä kirjoista, jotka julkaistaan/ on julkaistu tammikuussa, ja joiden lukemisesta olen kiinnostunut ainakin etukäteen: 

¨

Tammikuu: 

Romain Puértolas: Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven - luettu

Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon (Tammi)

Kate Atkinson: Hävityksenjumala (S&S)

Marjut Helminen: Appelsiinilehto (Minerva)



Anna Hallava: Operaatio huulituli (WSOY) - nuorten

Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan (WSOY) - nuorten

Henna Helmi Heinonen: Miisa ja jääprinsessa (Tammi) - nuorten

David Walliams: Gangsterimummi (Tammi) - nuorten

Francois Lelord: Matka onneen

Francois Lelordin Matka onneen (2005, WSOY) tuli vastaan, kun aloin selailla lukudiplomeita, Vantaan lukudiplomi toisen asteen opiskelijoille vaikutti kiinnostavalta, koska olen lukenut suurimman osan lukudiplomin kirjoista (ja pitänyt niistä). Matka onneen löytyy "Matkalla tässä ja nyt" -osiosta, joka pitää sisällään muitakin mielenkiintoisia teoksia. Samaisen lukudiplomin kirjatarjottimilta löytyvät myös aiemmin marraskuun puolella lukemani Roca Pacon Ryppyjä (sarjakuvateos) "Elämänkaari"-osiosta, Kati Närhen Saniaslehdon salaisuudet "Yhteinen matkamme" -osiosta ja Manu Larcenetin Maallemuuttajat "Luontoretki"-osiosta. Huikeita kirjoja muutenkin tarjolla tässä lukudiplomissa, melkeinpä tekisi mieli lukea listojen kaikki loput kirjat, ja toki olen bongannutkin listalta kirjoja luettavaksi. 

Lelordin Matka onneen on pieni kirja, joka vie lukijansa nimensä mukaisesti matkalle, jonka määränpäänä on toivottavasti onni. Kirja ei ole Coelhoa, vaikka tietynlaisia perinteisiä totuuksia kirjassa jaellaankin: Opetus nro 1: Vertaileminen on hyvä keino pilata oma onnensa. Toisaalta, vaikka kirjassa päädytäänkin onnen löytymisessä perinteisenlaatuisiin totuuksiin, pidin kirjasta, koska se oli leppoisa kirja. 

Kirjan takakannessa tarina nimetään aikuisten saduksi ja kirja alkaakin taikasanoilla "olipa kerran". Kirja kertoo psykiatrista nimeltä Hector. Hector tekee työtään hyvin, mutta alkaa ihmetellä, että miksi ihmiset ovat onnettomia juuri niissä maissa, joissa luulisi kaiken olevan hyvin: ihmisillä on hyvä toimeentulo, ruokaa ja turvallinen elämä. Hector lähtee matkalle tutustuakseen muihin maihin ja siihen, ovatko ihmiset onnellisempia muualla. 

Hän suuntaa Kiinaan, jossa tapaa kauniita naisia ja erään erityisen. Kiinassa hän kävelee vuorille tapaamaan munkkia, ja ymmärtää, että "Onnea on kävellä vuoristossa". Se, joka on kävellyt vuorilla, voi myöntää, että yksi onnen tuoja vuoristossa käveleminen todellakin on, mutta Hectorin matka todistaa tämän myös. Marraskuisena synkkänä iltana myönnän myös, että "Aurinko ja meri ovat kaikkien onnea" on tavallaan oikea: varsinkin, kun itsensä voi tunta onnettoman väsyneeksi, kun nuo kaksi asiaa puuttuvat elämästä. 

Hector matkustaa muuallakin maailmassa, ja matkalla oli kiva olla mukana. Maailmantila todetaan kirjassa sellaiseksi kuin mikä se on esimerkiksi maassa, jossa Hector huomaa mustien ja valkoisten olevan kovin eriarvoisessa asemassa. En kuitenkaan selosta Hectorin matkantekoa tässä sen enempää, sillä matkaan on kiinnostava tutustua itse kirjaa lukien. Jäin miettimään Hectorin oppeja ja ajatuksia, esimerkiksi sitä, miten kaukana nykyinen olotila on siitä, minkä ihminen ajattelee tuovan onnea ja toisaalta siitä, milloin koki olevansa onnellinen. 

Francois Lelord: Matka onneen 

2005, WSOY

Le Voyage d´Hector 2002

suomentanut Varpu Laakso

197 sivua

Lucie Durbiano: Punainen pukee teitä

Lucie Durbianon Punainen pukee teitä (2009, WSOY) oli melkoisen omituinen lukukokemus. Kirjassa on seitsemän tarinaa, joiden teemana on rakkaus ja tyylinä intertekstuaalisuus, esimerkiksi satuihin ja maailmankirjallisuuteen. Ensimmäisessä kertomuksessa Punahilkka rakastuu sydämettömään suteen. Susi on siis hieman erilainen merkitykseltään, Punahilkka edelleen naiivi tyttönen, joka uskoo, että antautuminen rakkaudelle pitää suden hänen rakastettunaan ikuisesti. Myös Liisa Ihmemaassa -tarinan Liisa ihastuu väärin: kaniin, joka antaa tytön merimiehille. Rakkaus on raakaa, ja uhreja kohtaan ei tunneta myötätuntoa Durbianon tarinoissa. Myös melkoisen erikoinen ja erilainen on tarina etanasta, joka rakastuu patsaaseen ja jää patsaan syliin liian pitkäksi aikaa. 

En osaa sanoa kirjasta oikeastaan mitään, sen verran hämmentyneeseen tilaan jäin kirjan luettuani. Jos kirjaa pitäisi suositella jollekulle, niin sellaiselle lukijalle, joka on kyllästynyt tavanomaisiin tarinoihin. 

Lucie Durbiano: Punainen pukee teitä 

2009, WSOY

Le Rouge vous va si bien, 2007

suomentanut Saara Pääkkönen

118 sivua

Manu Larcenet & Jean-Yves Ferri: Maallemuuttajat

Törmäsin aivan hillittömän hauskaan ja hulppeaan sarjakuvakirjaan, tai oikeasti -sarjaan nimeltä Maallemuuttajat, josta luin hetkessä kaksi ensimmäistä teosta: Juurevaa elämää (2008, WSOY, alkuteos 2002) ja Siemenet vakoon (2009, WSOY, alkuteos 2003). Idea kirjoissa on selvä: sarjakuvapiirtäjä Manu ja hänen vaimonsa Mariette muuttavat maaseudulle asumaan ja teoksissa seurataan heidän uutta elämäänsä: miten kaupunkilaiset sopeutuvat uuteen ympäristöön ja miten he kohtaavat uudet ihmiset. 

Manu ja Mariette kohtaavat ympäristönsä juuri niin kuin kaupunkilainen sen tekee: luontoa tutkitaan googlen avulla ja kaikkeen tunnetaan pelonsekaista kunnioitusta. Tunnistan niin itseni tässä luontokappaleiden kohtaamisessa, joten minulle tämä oli täsmälukemista: Vaikka olenkin alun perin maalta, luontosuhteeni ei ole kovinkaan kehittynyt. Tunnen sympatiaa jopa tätä kaupunkilaiskissaa kohtaan: ei ole helppoa löytää itsestään luontoeläjää. 

Maaseudulla puhutaan eri tavalla, ja sosiaalisesti reipas Manu joutuu tilanteisiin, joissa kielitaito joutuu koetukselle. Myös jotkut asiat, kuten talvi, ovat erilaisia kuin kaupungissa. Vaikka teoksissa ei ole sinällään mitään yllättävää, se on kirjoitettu ja piirretty hillittömän hauskaksi - tai ainakin minun huumorintajuuni Maallemuuttajat iski suoraan. Olenhan itsekin yrittänyt asua melkein kaksi vuotta Pohjois-Espoon metsissä. 

Toisessa teoksessa, Siemenet vakoon, Manu aikoo aloittaa paitsi uuden sarjakuvasarjan että puutarhan. Ja tietäähän siinä, miten elämässä käy, kun alkaa treffailla luonnon kanssa: puutarhasta löytyy etanoita ja asunnosta lisko. 

Manun ja Marietten lisäksi tarinassa on koko joukko kyläläisiä, jotka hekin ovat persoonia: kyläkauppiaalta ei löydy mitään, entinen kaupunginjohtaja elää erakoituneena puussa metsän keskellä ja naapurinmies tuo melkein 100-prosenttista alkoholia Manulle. 

Parasta on, että kirjasarjassa on neljä osaa, joista kaksi on vielä minulla lukematta, sillä nämä teokset ovat oikeaa nauruterapiaa marraskuun pimeisiin iltoihin. Suosittelen lukemaan! Varsinkin, jos maallemuutto on käynyt jossain vaiheessa mielessä. 

Manu Larcenet (piirrokset)
Jean-Yves Ferri (teksti)
Juurevaa elämää 2008, WSOY
La retour à la terre / La vraie vie 2002
suomentanut Heikki Kaukoranta
95 sivua

Manu Larcenet (piirrokset)
Jean-Yves Ferri (teksti)
Siemenet vakoon 2009, WSOY
La retour à la terre 2 / Les projects
suomentanut Heikki Kaukoranta
95 sivua

Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen

Antoine Laurainin Punaisen muistikirjan nainen (2015, WSOY) sattui silmiini todennäköisesti muista kirjablogeista, ja kirja vaikutti mukavalta. Mukava kirja olikin lukea, se ei varsinaisesti tuonut elämääni mitään uutta ja mullistavaa - mutta oli kiva ja viihdyttävä lukaista lyhyilläkin työmatkoilla. Krista mainitsee blogissaan, että kirjasta tuli mieleen Lukija aamujunassa, ja kun luin Kristan maininnan, niin on helppoa olla samaa mieltä. Itse luin molempia kirjoja työmatkoillani, ja jotenkin nämä molemmat kirjat sopivat erityisen hyvin tilanteeseen. 

Punaisen muistikirjan nainen on Laure, joka kirjoittaa punaiseen muistikirjaansa elämänsä pieniä asioita. Lauren käsilaukku ryöstetään ja kun lompakko ja puhelin on viety laukusta, ryöstäjä jättää laukun läheisen roskiksen päälle. Laurent, kirjakauppias läheltä, löytää laukun ja tutkii sisältöä. Koska poliisiasemalle on pitkä jono, päättää Laurent palauttaa laukun itse. Koska laukussa ei ole osoitetta eikä puhelinnumeroa, on palauttaminen tietenkin hieman vaikeaa. Matkalla laukun omistajan luo Laurent tapaa mm. kirjailija Patrick Modianon, jolta etsii vinkkejä siihen, kuka Laure on. 

Kirja on rakkaustarina, jossa kaksi henkilöä kohtaa toisensa sattumalta, ja henkilöiden kohtalot kietoutuvat toisiinsa. Kirja on tarina siitä, mistä asioista ihastus ja rakkaus syttyy ja miten hyvä ihminen palkitaan. Kevyttä ja hieman höttöistä luettavaa, mutta samalla menevää ja koukuttavaa. Tykkäsin. 

Kirjasta jäi myös kiinnostus Modianon kirjoja kohtaan, kirjastosta olikin pakko ottaa mukaan Modianon teos. Toimivaa mainosta kirjan sisällä! 

Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen

2015 WSOY

La femme au carnet rouge 2014

suomentanut Lotta Toivanen

190 sivua

Anna Gavalda: Parempaa elämää

Joskus on aika sellaiselle kirjalle, jonka voi hotkaista hyvän suklaan kera. Anna Gavaldan Parempaa elämää (2015, Gummerus) on ehdottomasti sellainen kirja, jonka voi lukea epävakaisen sään aikaan suklaan tai jonkun muun herkun kanssa sisätiloissa tai kesällä auringon alla laiturin nokassa. 

Parempaa elämää on oikeammin kaksi pienoisromaania. Ensimmäisen tarinan päähenkilö on Mathilde, jonkin verran hajamielinen ja elämässään harhaileva naisenalku. Hänellä on vastuullinen tehtävä kantaa remonttimiehille kämppiksensä antama rahakassi Pariisin halki. Lörpötellessään illan bilesuunnitelmista ystävänsä kanssa puhelimessa Mathilde huomaa, että on hukannut kassin. Kirjan takakannessakin jo paljastetaan, että laukkunsa etsinnöissä Mathilde törmää mieheen, Jean-Baptisteen. Tarinassa seurataan Mathilden elämää ja sitä, miten hän hukkaa ja löytää asioita. Taustalla häämöttää ihana Pariisi.

Hieman edellistä lyhyempi toinen tarina kertoo Yannista, vajaa kolmikymppisestä miehestä, joka alkaa verrata omaa elämäänsä naapuriperheen elämään. 

Olin ällikällä lyöty. 

En ollut tiennyt, että näinkin voi ihminen elää. En ollut tiennyt. Olin kuin upporikkaiden kotiin eksynyt köyhimys, ja ihastelun lisäksi tunsin sisimmässäni surun ja kateuden kaiherrusta. Niin, kaiherrusta... Jotakin joka teki kipeää... Minä en koskaan voisi tai osaisi hankkia itselleni sellaista. En koskaan. Sellaista oli liian vaikea saavuttaa.

Koska Yannin oma elämä alkaa vaikuttaa huonolta verrattuna muihin, Yann miettii, että elämän täytyy muuttua. On aika tehdä iso muutos elämässä. 

*****

Anna Gavaldan teos oli järjettömän nopealukuinen kirja, kirjainkoko oli iso ja teksti väljää. Lisäksi varsinkin ensimmäisessä tarinassa oli paljon puhekieltä ja teinimäistä lätinää. Suosittelen kirjaa sellaiselle lukijalle, joka haluaa päästä helpolla tai sellaiseen hetkeen, joka vaatii välipalakirjan. Itselleni kirja osui oikeaan hetkeen, jossain toisessa hetkessä kirja olisi voinut ärsyttää. 

Lisää kirjasta Kirjapolkuni-blogissa.

Anna Gavalda: Parempaa elämää 

2015, Gummerus

La Vie en mieux, 2014

suomentanut Lotta Toivanen

265 sivua

Michèle Lesbre: Punainen sohva

Kustantamo Lurra Editions tuli minulle tutuksi teosten Birgit Vanderbeken Simpukka-ateria ja Melinda Nadj Abonjin Kyyhkysten lähtö myötä (teksteihini kirjoista). Koska olen nauttinut näiden kirjojen lukemisesta todella paljon, kävin Lurran sivuilta katsomassa, mitä muuta he ovat julkaisseet ja aloin etsiä käsiini Lurran julkaisemia kirjoja. 

Punainen sohva (2014, Lurra editions) aloittaa nyt tutustumiseni Lurran kirjoihin ja myös naiskirjalijoiden teoksiin, joita aion lukea parin viikon ajan aina Minna Canthin päivään saakka. 

Punainen sohva on pieni kooltaan, mutta iso sisällöltään. Kirjassa on sivuja 155 ja lisäksi fontti on isoa ja väljää. Luin kirjan yhden päivän aikana pienissä erissä, ja jäin fiilistelemään kirjan tapahtumia ja tunnelmia. Sillä tämä on sellainen kirja, että sitä täytyy jäädä mietiskelemään. 

Teos on kertomus rakkaudesta, matkustamisesta ja ystävyydestä. Näin kertoo osin kirjan takakansikin. Kirjan juoni on nopeasti kerrottu: ranskalainen nainen, Anne, lähtee junamatkalle Siperiaan, etsimään kauan sitten tapaamaansa miestä, Gyliä, joka on lähtenyt Baikal-järven rannoille jo vuosia sitten. Kotonaan Pariisissa Anne lukee kirjoja naapurin naiselle, joka istuu punaisella sohvalla asunnossaan, eikä lähde koskaan ulos asunnostaan. Paitsi sen jälkeen, kun on kuullut tarinoita kaikista urheista naisista. 

Junassa kohti Siperiaa nainen kohtaa ihmisiä, jotka käväisevät hänen elämässään, naureskelevat hänen huonolle venäjälleen, ja jatkavat elämäänsä omassa arjessaan. 

Olin juuri lukenut lauseen: Joskus kohtaamme ihmisiä, jotka ovat meille täysin tuntemattomia, mutta joista kiinnostumme ensimmäisestä katseesta alkaen, yhdellä iskulla, yhtäkkiä, ennen kuin sanaakaan on vaihdettu... 

Matkan aikana nainen kohtaa omia rakkauksiaan muistoissaan, mutta myös punaisen sohvan naisen, Clémencen, rakkauksia. Naiset ajattelevat samoin kaikista niistä miehistä, joita elämässä on käynyt ja ollut: "olen rakastanut heitä kaikkia". Varsinkin lukiessani rakkauksista ihmettelin kirjan suomenkielisen painoksen kantta, joka on varsin synkkä. Näiden kahden naisen asenne elämään ja rakkauksiin tuntuu varsin vastakohtaiselta synkkään kanteen - ja mietin, että miksi kanneksi on valittu jotain niin synkkää. Ajatukseni kirjasta käyvät paljon paremmin yksiin näiden kansien kanssa, jotka ovat hämyisen salaperäinen (vas.) ja matkantekoon liittyväisen toiveikas (oik.). 

Ja mitäpä tällainen kansi kertookaan kirjasta: 

Ehkä jotain tällaista: 

- - mitä rakastatte yli kaiken? Rakastelemista, maata sateen jälkeen, rakastelemista, kulkukissoja, rakastelemista, kukkia, rakastelemista, joitain harvoja lapsia, rakastelemista, ihmisiä, joilla on itsekritiikkiä, rakastelemista, jokia, rakastelemista, satamia, rakastelemista - - 

No, toisaalta kannen hämättyä itseäni odottamaan jotain todella synkkää tarinaa, pääsin löytöretkelle kirjaan, jossa oli niin paljon kaikkea, että olen aivan läkähdyksissäni. Pääosin kirjassa ei siis tapahtunut kovinkaan paljon, vaan sitä lukiessa pääsi kokemaan erilaisia tunnelmia rakkaudesta ja ystävyydestä. Mutta myös matkustamisesta, joka oli yksi kirjan kantava teema. 

Tiesin, että matka todentuu vasta sitten, kun on palannut kotiin, ja se täyttää päivät niin, että hetket ja paikat sekoittuvat toisiinsa. 

Kirja antoi paljon tunteita lukijan koettavaksi, sillä tässä mentiin ilosta suruun, haaveista pettymyksiin nopeasti - jollain ihmeellisellä tavalla kirja rakensi tunnetiloja, jotka olivat pakahduttavia. Tällaisten kirjojen takia voin sanoa, että haluan lukea kirjoja: ne eivät anna valmista tarinaa, vaan pieniä paloja, joista koota omanlaisensa kirja ja tarina. Myönnän kyllä, että olisin mieluusti lukenut vielä sata sivua lisää sekä Siperian-junasta että Pariisista, kuten Ulla kirjoittaa blogissaan. Kirjan on lukenut myös Jonna, jolla sama lainaus kuin itselläni ja Anneli, jonka mieleen kirjasta tuli samoin kuin itsellenikin Rosa Liksomin Hytti nro 6 - lähinnä se, miten erilaisia nämä kirjat ovat. 

Michèle Lesbre: Punainen sohva

2014, Lurra editions

Le Canape rouge, 2007

suomentanut Timo Torikka

155 sivua

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa

Jean-Paul Didierlaurentin Lukija aamujunassa (2015, Tammi) on ollut sen verran näkyvästi esillä kirjablogeissa, että kiinnostuin kirjasta ja koska kirja oli vajaa 200-sivuinen, tuli tämä kirja luettua melkoisen nopeasti. 

Lukija aamujunassa -kirjan tarina rakentuu Gyulain-nimisen miehen ympärille. Mies menee joka päivä työhönsä, jossa hän käyttää kirjoja tuhoavaa konetta. Vastapainoksi kirjojen tuhoamiselle Guylain lukee joka aamu samassa junassa kirjoista säilyneitä papereita ja tarinanpätkiä. Guylainille uskollinen kuulijakunta tuo yksinäisen miehen elämään lisäelämää. Merkittäväksi Guylainin elämän kannalta käy kuitenkin muistitikku, jonka mies löytää junan lattialta. 

Kirja oli helppo ja nopea lukea. Se on täsmälukemista aamuisille työmatkoille, joilla itsekin kirjaa luin. Kirjassa on lyhyesti kerrottuna se, mikä on lukemisen ja hyvän tarinan ilo ja merkitys. Kirja käy myös ystävänpäivän täsmälukemiseksi, sillä tarinasta kuoriutuu esiin myös romanttinen rakkaustarina. 

Pitkä äänitorven soitto palautti koko joukon takaisin todellisuuteen. Taksi välkytti valojaan keskellä soratietä. Muutama asukas tuli kiittämään Guylainia lämpimästi käynnistä ja valittamaan lukuhetken lyhyyttä. Posket punoittivat, silmät säihkyivät. Tuntui kuin Huguetten lukuhetki olisi tuonut hieman raikasta ilmaa Hoivakoti Sinisateeseen. - - Guylain lähti, mutta lupasi palata takaisin seuraavana lauantaina. Hän ei ollut pitkään aikaan tuntenut olevansa tällä tavalla elossa. 

Muita kirjan lukeneita mm. Omppu ja Henna.

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa (2015, Tanni)
Le Liseur du 6h27, 2014
suomentanut Kira Poutanen
189 sivua

Romain Puértolas: Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin / Rooma kuvina II

Romain Puértolas on ranskalainen poliisi, joka työskentelee rajavartiolaitoksessa laittomien maahanmuuttajien parissa. Maahanmuuttajista ammentaa aiheensa hänen esikoisromaninsa Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin (2014, Otava), joka on Ranskassa ollut myyntilistojen kärjessä ja kirjan oikeudet on myyty 30 maahan. En ihmettelisi, jos kirjasta väsättäisiin pian myös elokuva, sillä sen verran nopsaan kirjan juoni etenee ja kirja saa uusia henkilöhahmoja. 

Kirja alkaa, kun intialainen Ajatušatru Vašta Patel saapuu Ranskaan ja haluaa taksikuskin kuljettavan hänet Ikeaan. Ruotsalaisesta huonekalujätistä Patel haluaa ostaa uuden piikkimaton, jonka hän on nähnyt Ikean kuvastossa (jota oli levitetty ympäri maailmaa 198 miljoonaa kappaletta eli kaksi kertaa enemmän kuin Raamattua).

Ikeassa ei Patelin pahaksi onneksi ole mattoa juuri sillä hetkellä, eikä mies keksi muuta kuin jäädä odottamaan kauppaan, että saa oman mattonsa. Pahaksi onneksi kaupassa on muitakin henkilöitä, vaikka kauppa on jo laitettu kiinni: Patel piiloutuu Ikean kaappiin. Alkaa hänen matkansa ympäri Eurooppaa. 

Matkallaan Patel ehtii rakastua, piiloutua kuuluisan näyttelijättären Gucci-laukkuun, kiertää pari maata ja tulla tupsahtaa - mihinkäs muuallekaan kuin - Roomaan. Matkan aikana Patel tapaa myös muita siirtolaisia, laittomia sellaisia ja vaikka Patel on aivan luvallisella matkalla Euroopassa, laitetaan hänet joskus samaan nippuun muiden kanssa. 

Kirja on hauska seikkailu, jossa Patel kulkeutuu tahtomattaan paikasta toiseen ja tapaa henkilöitä sattumanvaraisesti. Patelin matkan päämäärä muuttuu piikkimaton hankkimisesta heti kun hän tapaa ranskalaisen Marien. Kun Patelia heitellään ympäri Eurooppaa ja lähimaita, hänen päämääränsä on selvä: hän haluaa takaisin Ranskaan tapaamaan uudelleen tätä ihanaa naista. 

He olivat luopuneet kaikesta matkustaakseen maahan, jossa he uskoivat saavansa tehdä työtä ja ansaita rahaa, vaikka sitä varten olisi kerättävä paskaa paljain käsin. Eivät he muuta pyytäneetkään kuin saada kerätä paskaa paljain käsin, kunhan heidät vain päästettäisiin maahan. He halusivat löytää rehellistä työtä voidakseen lähettää rahaa perheelleen ja maanmiehilleen, jotta heidän lastensa vatsat eivät enää pömpöttäisi pulleina ja raskaina kuin koripallot vaikka olivat tyhjää täynnä, jotta kaikki selviäisivät kotipuolen auringon alla eivätkä kärpäset takertuisi heidän huuliinsa käytyään juuri lehmien takapuolessa. Vaikka toisin kuin laulussa väitetään, kärsimys on auringossa aivan yhtä raskasta kuin muuallakin. 

Kirjan seikkailut eivät ole realistisia, mutta juuri etääntyminen realistisesta maailmasta mahdollistaa sen, että kirjassa voidaan ottaa kantaa maahanmuuttokysymykseen. 

Itse luin tämän uima-altaan reunalla, ja kirja oli oivaa luettavaa paikkaan ja aikaan, auringon paistaessa lämpimästi. Rennolla ja hauskalla otteella kirja käsittelee vakavaa aihetta. 

Toisaalta Rooman katuja ja varsinkin puistoja pitkin kävellessä tuli mieleen, että ovatko puistossa nukkuvat miehet juurikin niitä maahanmuuttajia, joita ei Eurooppaan ole haluttu eikä luvattu; itselläni taas on täysi oikeus mennä ja tulla juuri siihen maahan, mihin itse haluan. Tätä vääryyttä ei voi ylittää puistossa, jossa kuivuu jonkun siirtolaisen vaatteet (ehkä koko maallinen omaisuus): 

Kirjaa lukiessani alkoivat ajatukset risteillä myös muuten meidän eurooppalaisten elämässä, ja varsinkin Italian Roomassa: 

Jo muinaisessa Roomassa 

toiset ihmiset olivat vapaita ja toiset orjia. 

Onkohan maailma juurikaan muuttunut niistä ajoista, herää kysymys....

Miksi maailmassa on aina ollut rahaa joillakin ihmisillä ja toisilla taas ei? 

Kuvat Italian ensimmäisen kuninkaan,Vittorio Emanuele II:n muistomerkiltä Il Vittoriano ja Piazza Navonalta. Nämä jäivät Patelilta näkemättä, sillä vaikka hän vieraili useammassa kaupungissa, jäivät muistomerkit ja muut nähtävyydet häneltä näkemättä. 

Romain Puértolas: Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin
2014, Otava
L'extraordinaire voyage du fakir qui était resté coincé dans une armoire Ikea
suomentanut Taina Helkamo
221 sivua

Muualla kirjasta: Helsingin Sanomat, 
Lukutoukan kulttuuriblogi,
TuijaTa, 
Mustetta paperilla.