Koko Hubara: Ruskeat tytöt

Koko Hubara tuli tietoisuuteeni blogitekstinsä ansiosta. Se oli teksti, jonka luin alusta loppuun. Teksti käsitteli Ruskeiden Tyttöjen kohtelua ja jäi kummittelemaan mieleeni. Sitten luin toisen tekstin ja kannanoton fb:ssä, jossa Hubara oli sitä mieltä, että Ruskeiden Tyttöjen äitien ei pitäisi ottaa osaa keskusteluun, koska hänen kirjoituksensa koskevat ainoastaan Ruskeita Tyttöjä. Siitä lähtien en ole oikein tiennyt, miten pitäisi suhtautua, sillä olen juurikin tällainen Ruskean Tytön äiti - en tosin ehtinyt ottaa osaa fb-keskusteluun enkä lukea äitien kommentteja. Sillä tällainen minä olen, äitiyden lisäksi hieman hidas seuraamaan somea, koska olen Koko Hubaraa vanhempaa vuosikertaa, edellistä vuosikymmentä. Nämä kaksi seikkaa etäännyttävät minut hieman Hubaran teoksesta ja esseistä, jotka hän nimeää tunne-esseiksi. Hubara on kuitenkin niin taitava kirjoittaja, että hän saa minut koukuttumaan tekstiinsä, vaikka rap-musiikki ei kosketa minua lainkaan aiheena. Tavallaan löydän itseni kirjan sivuilta kuitenkin, sillä siinä missä teini-ikäinen Hubara löytää itsensä miehisestä rapistä, löysin itse pakopaikkani tukkahevistä. En viihtynyt kotikaupunkini ahtaassa ilmapiirissä ja odotellessani pääsyä suurempaan maailmaan lauloin melankolisia säkeitä tukkaani heilutellen.

Hubaran kokemuksiin Ruskeana Tyttönä minulla ei ole kosketuspintaa kuin ohuesti, mutta tätä kirjaa lukiessani tajusin, että oma lapseni on Ruskea Tyttö, ja ehkä tulevaa ajatellen on hyvä tietää, mitä on tulossa. Kirja herätteli minua aiheen suhteen: mitä jos muut näkevät lapseni ennen kaikkea Ruskeana Tyttönä, rodullistettuna? Mitä jos lapseni kokee työtä hakiessaan esteenä sen, että hänellä ei ole supisuomalainen nimi? Kuitenkin haluan uskoa, että siinä missä maailma Suomikin muuttuu niin, että Hubaran ja hänen kohtalotoveriensa kokemukset alkavat olla menneisyyttä. Mitä jos mediassa näkyisikin Ruskea Tyttö keskustelemassa muista aiheista kuin maahanmuuttajista?

Tässä lista asioista, joita en ole juuri koskaan nähnyt näköisteni ihmisten tekevän mediassa: olemassa elossa, olemassa olemassa, tekemässä asioita jotka eivät liity heidän etnisyyteensä tai lähtömaidensa politiikkaan, puhumassa jostain muusta kuin maahanmuutosta - olemassa asiantuntijoita vaikkapa ydinfysiikassa tai sote-uudistuksessa, kertomassa syövän selättämisestä, masennuksesta toipumisesta, lähisuhdeväkivallasta, dekkarin kirjoittamisesta, lapsen saamisesta, remontista, suunnittelemistaan vaatteista, ihan mistä tahansa muusta kuin ruskeudesta. Aivan kuin meillä ei olisi arkea ja ammattitaitoa, mielipiteitä tai näkökulmia, rakkautta tai lahjoja. Aivan kuin meillä ei olisi nimiä lainkaan, tai sisäistä maailmaa - 

Aivan kuin emme olisi lainkaan olemassa. 

Koska toivon koko sydämestäni, että Ruskeiden Tyttöjen väheksyminen ja kaikenlainen rasismi loppuu, arvostan Koko Hubaraa ja hänen tekstejään ja teosta ja sitä, ettei hän ole hiljaa. Blogiteksteissä ja somessa Hubarasta huokuu vihaisuus, mutta kirjassa kuva on rauhallisempi ja perustelevampi, ehkä muokatumpi. Kirjassa syntyy kuva tytöstä joka kasvaa aikuiseksi ja joka etsii omaa identiteettiään, eikä löydä tarttumapintaa, mallia itselleen ja turhautuu. Malli löytyy vain etäisesti rapista, sitten kirjoista ja myöhemmin ulkomaalaisista aikakauslehdistä. Edellinen tekstikatkelma Hubaran teoksesta tuo esiin, että Ruskeita Tyttöjä ei juurikaan näy, vaikkapa televisiosssa. Tai siis missään. Ja se on oikeasti mielestäni aivan kamalaa. 

Voin vain toivoa, että Ruskeat Tytöt ottavat paikkansa, eivätkä lannistu elämässään. Samoin toivon, että Hubara on esimerkki muille Ruskeille Tytöille eli niille kaikille, jotka ovat mustia, venäläisiä, virolaisia, saamelaisia - ja kaikkia ryhmiä, jotka eivät ole valkoisia ja normi. 

En tiedä, milloin oma lapseni alkaa miettiä itseään ja olemistaan. Varmaan pian, sillä hän alkaa olla ihan pian teini. Jos en osaa vastata hänen kysymyksiinsä, annan alkupalaksi Koko Hubaran teoksen, sillä silloin hänellä on ainakin yksi Ruskea Tyttö esikuvanaan Suomessa. Kiitos siitä.

Itse lupaan, että teen kaikkeni edelleen joka päivä sen eteen, että ihmiset nähtäisiin kykyjensä, eikä ihonvärinsä, edustajina. Koska se on minun työtäni, ja teen työtäni, koska sydän sanoo niin. Yritän luoda uskoa Ruskeisiin Tyttöihin ja suunnata heitä muillekin aloille kuin lähihoitajiksi, ihan jokaisen kykynsä mukaan. 

Muualla teksti ja paljon keskustelua kommenteissa: Ompun blogissa. 

Koko Hubara: Ruskeat tytöt
2017, Like
238 sivua

Tommi Melender: Yhden hengen orgiat

Tommi Melenderin Yhden hengen orgiat - esseitä luetusta elämästä  (2013, WSOY) tuli luettavakseni taaskin kirjaston best seller (eli pikalaina) -hyllystä. Päätin lukea kirjan, vaikka etukäteen ajattelin, että kiukustuisin tai ainakin olisin jyrkästi eri mieltä kirjoittajan kanssa, sillä hänen blogistaan olen saanut sellaisen kuvan, että Melenderin mielestä on niitä kirjoja, joita pitää lukea ja niitä, jotka ovat roskaa (vai oliko se paskaa). No, mutta päätin kuitenkin lukea, mitä Melenderin kirja pitää sisällään, mikä on hyvä, sillä Melenderin sanoin esseet ovat aliarvostettu ja -luettu tekstilaji nykypäivänä. 

Melenderin kirjassa on kahdeksan esseetä, jotka on jaoteltu neljään jaksoon. Ensimmäisessä kirjoituksessaan Yhden hengen orgiat Melender kertoo, miten hänestä tuli kirjojen lukija kovin myöhään, vasta lukioikäisenä. T.S. Eliotin Aution maan lukijaksi hänet teki kapinoimisen halu. Kirjallisuuden maailma, tai sisäinen maailma, oli paikka, joka oli kauniimpi kuin oikea maailma, joka oli löyhkäävä viemäri.

Kirjallisuus ei lupaa tuonpuoleista lunastusta, mutta auttaa sietämään tämänpuoleista elämää kaikessa rujoudessaan, rumuudessaan ja epätäydellisyydessään. 

Seuraavassa esseessään Melender pohtii esseiden kurjaa asemaa Suomen kirjallisuudessa. Samalla hän kirjoittaa, miten romaanit voivat pitää sisällään esseistiikkaa. Tällaisia teoksia ovat mm. Kunderan Kuolemattomuus, Houellebecqin Alkeishiukkaset, tai Bernhardin Hakkuu. Vain pieni osa nykykirjallisuudesta jaksaa viehättää Melenderiä, sillä romaani pitää sisällään vain keskiluokkaisen ihmisen maailman, eikä rakenna mitään uutta, tai kerro mitään ihmisyydestä, vaan korkeintaan surkastaa sitä, mitä ihmisyys on. Romaanissa juoni, henkilöhahmot ja dialogit vain toistavat sitä, mitä on jo aiemmin sanottu ja kirjoitettu niin monta kertaa. 

Jotenkin ymmärrykseni Melenderin ajatuksia kohtaan on hieman niin kuin tuloillaan, mutta sitten ei kuitenkaan. Kun Melender kirjoittaa lukemisensa syistä, hän vertaa kokemusta maanpakolaisuudeksi omien keskellä tai kapinaksi. Kirjojen lukeminen ei kuitenkaan ole hänelle kapinaa olosuhteiden muuttamiseksi eikä eskapismia. Ilmeisesti kirjallisuus on kuitenkin auttanut elämään toisin kuin muut? Vahvistanut itsessä jotain, mutta mitä?

En kapinoi muita vastaan, kapinoin itseni puolesta. 

Muissa esseissään Melender tarkastelee kirjallisuuden helmiä, esimerkiksi Misantropian sinfonikko -tekstissä keskiössä on Thomas Bernhard. 

Sellaisessa lukijassa, joka kaipaa kirjallisuudelta valoa, lämpöä ja empatiaa mahdollisimman helposti välittyvässä muodossa, Bernhard herättänee samanlaisia suoraan selkäytimestä nousevaa vastenmielisyyttä, jota minussa herättävät sellaiset kirjat kuin Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja pelkän nimensä ja kantensa perusteella. 

Tässä esseessä huomaan jo paremmin, mikä minua riepoo Melenderin kirjoituksissa: kirjoittajan ennakko-oletukset ja luokittelut siitä, mikä on hyvää kirjallisuutta ja mikä vältettävää eli huonoa. Myöskin lukijat Melenderin mukaan kuuluvat niihin, jotka lukevat hyviä tekstejä ja niihin, jotka lukevat kirjoja, joissa ei ole mitään sisältöä, vaan ne ovat lähinnä kulutushyödykkeitä. Voiko olla mahdollista lukea molempia? 

Tästä Olssonin teoksesta pidin, tästä en. Ja Bernhardin teos oli aika rankka, en siitä innostunut kovinkaan paljon muutenkaan. Mielestäni kuitenkin kaikenlaista voi lukea. Oman lukemisen syyt ovat varmaan kovin erilaiset kuin Melenderin, Melender ei halua käyttää kirjoja itselään viihdyttämään. Minä taas en osaa viihdyttää itseäni leffoilla, aika usein kyllästyn katsellessani. Sen sijaan pidän dokumenttien katsomisesta, enkä halua lukea tietokirjoja, koska pidän dokkareiden moniäänisyydestä, enkä halua asioista vain yhden henkilön näkökulmaa. En osaa nähdä, että jompikumpi tapa olisi väärä, oli se sitten omani tai toisen. En osaa nähdä kirjallisuutta asiana, joka pitäisi jakaa huonoon tai hyvään - en usko, että kirjallisuuden lukeminen voisi olla huonosta missään tapauksessa. Ihmisethän lukevat niin monesta eri syystä ja lähtökohdasta! 

Melender näyttäytyy minulle roolissaan pitää yllä hyvän ja vältettävän kirjallisuuden rajaa ristiriitaisena ajatuksissaan. Toisaalta hän kieltäytyy samaistumisesta romaanien henkilöihin, mutta tuntee samaistuvansa Bernhardin kirjojen henkilöihin. Bernhardin kirjat ovat myös Melenderin lempikirjallisuutta. Jotenkin tästä tulee väkisinkin mieleen, että niistä kirjoista on helppo pitää, joihin samaistuu. 

Seuraavissa teksteissään Melender käsittelee kahden kirjailijaystävän: David Foster Wallacen ja Jonathan Franzenin kirjoja ja niiden eroja. Melenderille Wallacen kirjat ovat sitä, mitä hän haluaa lukea: vaikeaselkoisia ja monelta kesken jääneitä, kun taas Franzen kirjoittaa kaikille, mitään uutta luomatta. Vapaus on Melenderin mukaan hyvää proosaa, mutta ei vilpitön romaani. Melender kirjoitaa, että Franzenin teksti on juuri sellaista kuin valtavirtakriitikot pitävät arvossaan. Hieman hämmästelen tätä sanaa ja mietin, että ketä lienevät ne kriitikot, jotka ovat jotain muuta. Välillä tosiaan jää mietityttämään se, miten kirjallisuus voi olla huonoa, josta sekä lukijat että kriitikot pitävät. Voiko sellainen kirjallisuus olla koskaan hyvää, josta "kaikki" pitävät? Mitä jos lukeva yleisö ottaa Bernhardin omakseen? Voiko siitä enää silloin pitää, vai onko kapinoiva lukija tyytyväinen, kun massat eivät olekaan niin tyhmiä, että lukisivat vain Franzenia?

Melenderin tekstissä Franzenin esseet näyttäytyvät kiinnostuksena omasta asemasta kirjallisuuden kentällä, ei kirjallisuuden tilasta. 

Rivien välistä voi lukea Franzenin kadehtivatn elokuvaa, koska sillä on itseoikeutettu paikkansa valtavirtajulkisuudessa. 

No joo, minusta tuntuu, että jokainen esseisti taitaa lähteä kirjoituksissaan omista lähtökohdistaan, mahtaako Franzen olla ainoa...

Viimeisissä teksteissään Melender käsittelee mm. Stieg Larssonin Millenium-trilogiaa. En ole lukenut kirjoja, joita Melender viimeisissä teksteissään käsittelee, joten poimin vain yhden ajatuksen tekstistä: 

On vaikea kuvitella kenenkään sanovan: "Minusta tuli vakaumuksellinen feministi Stieg Larssonia luettuani."

Mietin, että onko todellakin näin? Jos joku lukee viihteellisen teoksen tai katsoo viihteellisen elokuvan jostain aiheesta, onko lukija/katsoja tosiaankin niin tarttumatonta pintaa, ettei millään ole häneen vaikutusta. Estääkö juoni, tapahtumat ja henkilöhahmot tosiaankin yhteiskunnallisen asian perillemenon, niin kuin Melender otaksuu. Tuskin mikään kirja muuttaa ketään katsomaan maailmaa päinvastaisesta näkökulmasta, mutta ehkä kirja tai elokuva kuitenkin voi antaa sellaisen mahdollisuuden? Mahdollisuuden tutustua johonkin sellaiseen, johon ei muuten omassa elämässään törmäisi.

Itselleni kirjallisuus on aina ollut tapa elää sellaisten henkilöiden elämää, jota en muuten voisi elää. Siksi oma näkemykseni kirjoista on aivan erilainen kuin Melenderin. Melenderin kirjan luettuanikaan en oikein ymmärtänyt, millä perusteilla rajaa vedetään hyvän ja huonon kirjallisuuden välillä. Korkeintaan eroksi tulee se, että mikä kelpaa massoille, ei voi olla hyvää. Paitsi korkeintaan 100 - 200 vuoden päästä.

Melenderin tekstiä oli kaikesta sen ristiriitaisuudesta huolimatta ilo lukea.