Viimeiset villitykset - Hendrik Groenin (83 1/4 v.) salainen päiväkirja

Elämäni aikana maapallon asukasluku on noussut kahdesta miljardista seitsemään miljardiin. Yli kolmikertaistunut yhden ihmiselämän aikana. Ehkä se onkin vaikutukseltaan suurin muutos, joka maapallolla on tapahtunut. Merkittävämpi kuin teollinen tai digitaalinen vallankumous. 


 

Viimeiset villitykset - Hendrik Groenin (83 1/4 v.) salainen päiväkirja -teos tuli hieman yllättäen luettavakseni. Sain kirjan ennakkokappaleena ja yllätykseksi itsellenikin otin kirjan luettavakseni. En ole ollut kiinnostunut Minna Lindgrenin ehtoolehtolaisista enkä myöskään Kakkua kiitos! -tyylisistä teoksista. En siis osaa myöskään verrata tätä teosta edellä mainittuihin muuten kuin että tässä teoksessa päähenkilöt ovat samanikäisiä, noin ysikymppisiä. 

Hendrik Groen asuu palvelutalossa ja kokee muiden vanhusten kanssa arkisia asioita, mutta arkea rikkoakseen vanhusten joukko päättää keksiä jotain muutakin tekemistä. He perustavat ryhmän, jossa jokainen keksii pari kohdetta, jossa vierailla ennen kuin on liian myöhäistä. 

Arkipäivisin Henrdik ja muut vanhukset nukkuvat, syövät, ulkoilevat (vähän) ja tapaavat sukulaisiaan, jos nämä jaksavat käydä vierailulla (Henrdrikillä ei käy ketään) sekä seuraavat uutisista kuninkaallisten elämää ja asioita, jotka koskevat vanhuksia. 

Elämä tuntuu olevan hollantilaisten keskuudessa kovin samanlaista kuin Suomessa: ihmisiltä ei liikene kykyä small talkiin, kaikesta valitetaan ja aina sataa vettä - eikä kukaan kunnioita vanhuksia. 

Hendrikin haave on saada senioriskootteri ja vihdoin hän päättää ostaa itselleen menopelin, joka vie hänet maailmoihin, joihin hän ei ole päässyt lyhyillä kävelyillään. Kun kirjassa asutaan Amsterdamissa, varoitellaan vanhusta tippumasta kanaviin - sellaista kuulemma tapahtuu! 

Hautajaiset ovat yleisiä tapahtumia, koska Hendrikin ympärillä ollaan kuitenkin yhdeksänkymppisiä. Kuolemasta onkin siis paljon mietintää, kuitenkin niin, että elämää on näetty jo paljon, ja ollaan jo valmiita luopumaan elämästä. Se, että joutuu olemaan vihanneksena vielä pakolla elossa, ei ole kovin kivaa eikä toivottavaa. 

Kirjassa on siis yksi vuosi Hendrik Groenin elämästä päiväkirjamuodossa. Itse kirjan kirjoittaja lymyää salanimen takana. Kustantajan Gummeruksen sivuilla kirjailijasta kerrotaan näin: kirjailija ei asu itse vanhainkodissa mutta kirjoittaa omasta kokemuksesta. ”Mikään ei ole valetta, mutta kaikki ei ole totta”,

Viimeiset villitykset - Hendrik Groenin (83 1/4 v.) salainen päiväkirja

2017, Gummerus

Pogingen iets van het leven te maken. Het geheime dagboek van Hendrik Groen, 83 1/4 jaar

suomentanut Sanna van Leeuwen 
380 sivua

Kirja pääsee Helmet-haasteeseen kohtaan 39. Ikääntymisestä kertova kirja

Judith Uyterlinde: Rakkaustesti

Halusin lukea hollantilaista kirjallisuutta, koska matkasin muutaman päivän reissulle Amsterdamiin. Koska Herman Koch ja Renate Dorrestein on luettu, oli melkoisen nihkeää löytää mitään uutta luettavaa maasta. Aiemmin olen kirjoittanut Tulppaanikuume ja -murhat teoksista, jotka molemmat on kirjoittanut brittikirjailija. Löysin kuitenkin, kun tarpeeksi etsin, Judith Uyterlinden Rakkaustesti (2005, Like) -teoksen, jossa liikutaan Amsterdamissa. 

Rakkaustesti kertoo nimensä mukaisesti rakkaudesta, kun Judith ja Paul löytävät toisensa. 

Polkupyöriemme ohjaustangot olivat jo takertuneet kiinni toisiinsa, vaikka itse emme olleet vielä edes suudelleet. Meidät oli pitänyt häätää hienovaraisesti ulos pubista sulkemisajan jälkeen. Nyt ulkona irrottelimme jotakuinkin kömpelösti pyöriämme toisistaan. 

Parisuhteen pistää testiin se, että elämä aluksi etenee odotetunlaisesti: mennään naimisiin, hankitaan talo - kaikki ei menekään tämän jälkeen niin kuin pitäisi. Pariskunta haluaa lapsen, mutta ensimmäinen raskaus menee kesken, seuraava menee pieleen muuten. Koko ajan ympärillä saadaan vauvoja, ja jokainen kerta kirpaisee Judithia, joka ei millään saa vauvaa. 

Kirja kertoo lapsettomuudesta ja siitä, miltä tuntuu, kun lasta ei vain kuulu. Kirja on suorasanainen, mutta kuitenkin kaiken pessimismin ja huonojen tapahtumien jälkeen positiivinen vireeltään. Kirja on myös henkilökohtainen, teoksen kansiliepeessä Judith Uyterlinden kerrotaan nykyisin olevan kahden adotiolapsen äiti. 

Amsterdam sinnittelee kerronnan taustalla, ihastuttavaa kirjassa on se, miten normaalipäivässä ihmiset liikkuvat pyörillä. Pyörillä kruisailu jäikin Amsterdamista mieleen päällimmäisenä, Damin aukiolla oli ruuhkaa heti aamusta ja Museokorttelin, Rijksmuseumin aukion ja Vondelparkin tienoilla taas rauhallisempaa, kun vain muisti varoa polkupyöriä. Amsterdam vaikutti iloiselta ja elävältä paikalta, samalla reissulla käytyyn Saksaan verattuna enemmän ulkomailta. Ihana paikka, ja niin kovin lähellä! Suosittelen! 

Judith Uyterlinde: Rakkaustesti

2005, Like

Eisprong. Een verhaal over liefde en het verlangen naar en kind 2001

suomentanut Sanna van Leeuwen

159 sivua

Daniëlle Hermans: Tulppaanimurhat

Daniëlle Hermans: Tulppaanimurhat

2012, Bazar

Het tulpenvirus, 2012

suomentanut Sanna van Leeuwen

332 sivua

Hermansin Tulppaanimurhat (2012, Bazar) löytyi Amsterdam-aiheiseksi kirjaksi, jonka lukemisen aloitin paluumatkalla Hollannista kotiin. Teos tuo aiemmin lukemani Tulppaanikuumeen tavoin lukijalle eteen 1600-luvun Amsterdamin ja kaupunkia ravistelleen tulppaanikuumeen, sillä 1637 tapahtunut murha Amsterdamissa on yksi osa kirjan juonta.

Nykypäivässä eletään Lontoossa, jossa hollantilaislähtöinen Alec Schoeller löytää setänsä Frankin pahoinpideltynä. Frank kuolee saamiinsa vammoihin, mutta antaa Alecille tulppaaniaiheisen kirjan. Alec alkaa tutkia kirjan sisältöä saadakseen selville, mitä Frank halusi hänelle kertoa. Ystävineen, jotka ovat myös hollantilaissukuisia, Alec matkustaa Amsterdamiin selvittääkseen, mitä kätkeytyy kirjan ja tulppaanien taakse.

Vihjeet vievät Alecin 1600-luvun tapahtumiin, ja tulppaaninsipulien huutokauppaan, joka aiheutti kriisin tulppaanimarkkinoilla. Harvinaisia sipuleita myytiin ylihintaan, ja tulppaanit menettivät lopulta arvonsa, ihmiset rahansa. Kuitenkin, ehkä kaikkein arvokkain tulppaani jäi piiloon.

Kirjan juoni ei ollut kovinkaan kummoinen, kirja kuitenkin oli nopealukuinen ja Amsterdamin kanaviin pääsi kunnon takaa-ajoon. Kirjan on lukenut myös Kaisa Reetta T. 

Ida Simons: Tyhmä neitsyt

Gummeruksen julkaisemalla kirjalla Tyhmä neitsyt on mielenkiintoinen tarina: Alun perin vuonna 1959 julkaistu teos sai uusintapainoksen, kun hollantilainen kustantaja löysi kirjan äitinsä kirjahyllystä ja ihastui kirjaan niin paljon, että halusi ottaa siitä uusintapainoksen. Niinpä 1920-30-luvuille sijoittuva teos on saatu myös suomennokseksi ja ilahduttamaan uusia lukijoita.

Lukija saa eteensä iloisen ja reippaan nuoren tytön, Gittelin, joka tarkastelee perhettään: bisneksissä jatkuvasti epäonnistuvaa isäänsä ja sukulaisiin karkuun lähtevää äitiään, sekä kaikkia niitä sukulaisia ja ystäviä, jotka hän kohtaa äidin pakopaikassa ja kotona. Gittel ystävystyy itseään selvästi vanhemman ja rikkaamman Mardellin perheen tyttären kanssa. Gittel pääsee perheeseen soittamaan pianoa, ja nauttii taidoistaan ja saamastaan huomiosta.

Teos vie lukijan maailmansotien väliseen maailmaan, juutalaisperheen arkeen, josta ei aina vauhtiakaan puutu. Maailman tapahtumat eivät voi olla vaikuttamatta Gittelinkään elämään. Erityisesti jäi mieleeni rahan arvon heilahtelut: yhtenä päivänä huikeassa asunnossa elänyt perhe jäikin seuraavana ilman katon turvaa. Euroopan politiikan ja talouden tilanteet vaikuttivat perheeseen, samaan aikaan kun 13-vuotias tyttö jatkoi elämäänsä omassa kuplassaan: ystävien ja musiikin parissa. 

Kirja oli pirteä ja kerronassa oli pientä piikittelyä, mikä teki siitä välistä hauskan. 

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Sara, Susa ja Tuijata.

Kirja sopii Helmetin-lukuhaasteeseen kohtaan 5. kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman (linkki kirjanaamoihin).

Ida Simons: Tyhmä neitsyt

2015, Gummerus

Een dwaze maagd 2014/1959

suomentanut Sanna van Leeuwen

190 sivua

Gerbrand Bakker: Isä muuttaa yläkertaan

Gerbrand Bakkerin Isä muuttaa yläkertaan (2012, Karisto) tuli alun perin tietoisuuteeni jostain kirjablogista (kaiketi englanninkielisestä, vaikka on tätä kotimaisissakin luettu), kiinnostus kirjaan jäi, ja kirja päätyi kotiini vihdoin kirjaston poistomyynnistä. Bakkerin teksti sai vieläkin odottaa lukijaansa, mutta vihdoin kirja pääsi kesäkirjapinooni ja yritän ryhdistäytyä ennen kesän loppua - ja saada jopa pari kirjaa lukupinosta luettua. No, joskus kirjalla on pitkä matka, että se päätyy luettavaksi, joskus se päätyy suoraan uutuushyllyltä luettavaksi, niin kuin Kochin Naapuri edellä. 

Isä muuttaa yläkertaan on hyvä kirja, joten pääasia, että kirja tuli vihdoin luettavaksi. Kirjassa seurataan hollantilaista maajussia Helmeriä, joka on jäänyt kotitilalleen pitämään huolta lampaista ja lehmistä sen jälkeen, kun hänen kaksosveljensä, Henk, kuoli. 

Kirjassa palataan Henkin ja Helmerin lapsuuteen ja nuoruuteen, niihin hetkiin, kun pojista muodostui yksikkö, jossa kuitenkin Henk oli aina ykkönen, Helmer tunsi aina jäävänsä kakkoseksi. Tuntui itsestäänselvältä, että Henk menee naimisiin naapurintytön kanssa, saa lapsia ja elää maatilalla perheensä kanssa. Helmer lähti kaupunkiin opiskelemaan ja aloittamaan elämäänsä. 

Keski-ikäisenä Helmer huomaa olevansa yhä kotitilalla, hän kohtaa Henkin jättämän tyhjän tilan ja alkaa ehkä vihdoin elää omaa elämäänsä, kun hän vie isänsä talon yläkertaan, ja alkaa isännäksi talossa ja elämässään. 

Inhoa sinua, koska olet pilannut elämäni. En kutsu tänne lääkäriä koska minusta on korkea aika, että lakkaat pilaamasta elämääni - - 

Vieläkö Helmerin on mahdollista saada oma elämä, kun kaikki mielenkiintoiset asiat ja ihmiset hänen isänsä on aina pyrkinyt karkottamaan Helmerin elämästä. 

Kirja on hidastempoinen ja siinä on maaseudun tunnelmaa: "ei ole mitään niin rauhoittavaa, niin turvaavaa kuin navetta täynnä tyynesti hengittäviä lehmiä talvi-iltana" - ja myös samalla maaseudun hiljaisuuden ja liikahtamattomuuden tuomaa ahdistusta. Pidin kirjasta: siinä oli jotain tuttua verrattuna kotimaisiin maaseuturomaaneihin, mutta kuitenkin kotimaista kirjallisuuttamme enemmän vihjeitä, että elämä on ja odottaa, kun siihen vain hyppää kyytiin. Lohduttomuus ei ollut ensimmäinen ajatus, kun lopetin kirjan, vaan toivo.

Kirjan ovat lukeneet myös Katja ja Maija. Osallistun kirjalla kirjankansibingoon: kannessa eläin (aasit ja varis, jotka liittyvät kirjan juoneen tiiviisti). 

Gerbrand Bakker: Isä muuttaa yläkertaan

2012, Karisto

Boven is het stil 2006

suomentanut Antero Helasvuo

323 sivua

Herman Koch: Naapuri

No niin, nyt olen ottanut pientä etäisyyttä espanjalaisesta kirjallisuudesta ja tutustunut pariin hollantilaiseen kirjaan. Herman Koch on minulle entuudestaan tuttu hänen teoksistaan Illallinen ja Lääkäri, jotka ovat vieneet minua aivan täysillä. 

Naapuri (2015, Siltala) on vähintäänkin yhtä koukuttava kuin Kochin aiemmat teokset, mutta ehkä kuitenkin kirjan loppua kohden ei aivan niin huikean yllättävä kuin nuo kaksi muuta, jotka yllättivät minut täysin loppumetreillä. Vaikka Naapurinkin päähenkilö, kirjailija Herra M. on saatu melkoisen inhottavaksi tyypiksi, en aivan yhtä paljon hihkunut ällöä miestä kohtaan kuin Kochin muita teoksia lukiessani. Ehkä tämä kirja alkoi jo toistaa Kochin kerrontaa liiaksi? En myöskään ole koskaan aivan hirveästi pitänyt kirjoista, joissa kirjailija pohtii kirjalijan elämää ja varsinkin kirjalijan ohimenevää kuuluisuutta, suosion hiipumista. Herra M. nimittäin on tällainen kirjailija: hänen menestynein teos on jo jonkin aikaa sitten ilmestynyt, ja mies pyydetään kaikenmaailmaan turhiin tapahtumiin lähinnä sen takia, että hänet muistetaan menneisyydestä. Suosionpäivät ovat jo menneet. On kuitenkin eräs, joka muistaa Herra M:n - naapuri. 

Lukijalle paljastetaan, mitä M:n kirjassa tapahtui: opettajan murha. Vähän kerrassaan lukija ymmärtää, miten naapuri liittyy tositapahtumiin, joihin kirjan juoni rakentuu. Opettajan myötä kirjan miljöö on paikoin myös koulussa ja koulun oppilaiden sosiaaliset suhteet nousevat sivujuoneksi. Koulujen pian alkaessa on varmaan kiinnostavaa kulkea koulun sosiaalisten suhteiden verkoissa. Ja jos koulun alkaminen pännii ja opettajat ärsyttävät, niin tämä kirja voi auttaa: opettajat ovat kirjassa melkoisen ärsyttäviä henkilöitä, jotka ovat keskinkertaisiksi jääneitä ihmisiä. Sellaisia, jotka eivät siedä itseään viisaampia oppilaita ja joilla on ärsyttäviä tapoja, kuten kiinnostus teini-ikäisiin tyttöihin. 

Pikemminkin he (opettajat) ovat lauma, vaikkakin lauma erityisen keskinkertaisen eläinlajin yksilöitä. Parvi harmaita kaloja: niin kauan kuin ne pysyttelevät yhdessä, ne ovat paremmin aseistautuneita ulkoisten hyökkäysten varalta. Koulurakennuksen sisällä heillä ei juuri ole pelättävää, vaan he voivat kenenkään rankaisematta jatkaa tappavan tylsää paskanjauhantaansa tunti tunnin perään, heitä ei kiinnosta vittuakaan vaikka kaikki olisivat ajat sitten nukahtaneet tai kuolleet tylsyyteen. 

Opettajista kirjassa ei sanota montakaan hyvää sanaa, mutta eipä teinienkään maailma kovin empaattinen ole. Tarina kääntäytyy dekkariksi, jossa lukija saa pohdittavaksi, kuka oli murhaaja, kun opettajia alkaa kuolla. Vastausta ei aivan suoraan kerrota, päätelmät jäävät lukijan harteille. Varmaa on vain se, että kirjan luettuaan kaikki oikeatkin ihmiset alkavat vaikuttaa tavallista pahemmilta, Kochin kirjassa jokaisella on jotain salattavaa. 

Pidin kirjasta, vaikka en ehkä aivan niin paljon kuin Kochin aiemmista teoksista. Luulen kuitenkin, että seuraavakin Koch on pakko lukea aivan heti, kun se saapuu maailmaan. 

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Leena Lumi ja Annika. 

Herman Koch: Naapuri

2015, Siltala

Geachte Heer M. 2014

suomentanut Sanna van Leeuwen

516 sivua

Renate Dorrestein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa

Olen lukenut aiemmin Renate Dorresteinin kirjat Hyvä äitipuoli (2013, WSOY) ja Lainaa vain (2011, WSOY) ja suunnitelmissani on aina ollut lukea myös Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa -teos, vaikka vain sen pitkän nimen takia. Kirjan nimi tuntuu olevan suora käännös sen hollanninkielisestä nimestä ja nimi tulee kirjan päähenkilön, viisikymppisen Heleenin puuskahduksesta, sillä sellaista hänen elämänsä on juuri tällä hetkellä: Heleenin poika on Australiassa ja elää aikuiselämänsä tutustumisvuosia ja Heleenin äiti on aivoinfarktin saatuaan hoitokodissa, jossa Heleen käy lukemassa äidilleen satuja. 8-kymppinen äiti ei pysty puhumaan, saati ymmärtämään - on kuin ihmisen elämä päätyisi samaan, mistä se alkaa: satujen lukemiseen. 

Heleen on puutarhayrittäjä yhdessä miehensä kanssa ja heidän elämänsä on keski-ikäisesti väljähtänyttä. Lapset ovat teinejä ja etsiytymässä kotoaan pois. Heleen huomaa, että hänellä ei ole ollut seksielämää pitkään aikaan ja pelästyy ajatusta, että se ei oikeastaan haittaa häntä yhtään. Se taas haittaa, että hänen oma poikansa on rakastunut ja ehkä myös tyttärensä. Ja tytön tapauksessa ainakin erittäin väärään poikaan. 

Miehen ja lasten elämän lisäksi Heleeniä stressaa erityisen paljon hänen äitinsä tilanne ja välillä Heleen meinaakin saada kertakaikkisen tarpeekseen kaikesta. 

Kirjassa käydään läpi sitä elämänvaihetta, mikä tulee eteen viisikymppisenä ja luulenkin, että kirjan kohderyhmää ovat ne, jotka helpoimmin samastuvat päähenkilöön eli hieman vanhempi lukija. Tällaista tulkintaa tukee myös satunnainen otos kirjablogimaailmasta: Kirjasta blogissaan kirjoittanut Katri (24-v.) ei päässyt kirjaan sisälle, eikä se kiinnostanut häntä. Hieman vanhempa lukijaa Kirsiä taas viehätti kirjan kuvaukset vanhenemisesta. Itse kuulun jälkimmäiseen lukijakaartiin eli "hieman vanhempaan". Tässä vaiheessa kannattaa lukea, mitä elämässään edessä on... vaikka eihän se ole miellyttävää: maailma ei enää huomaa naisen olemassaoloa ja vartalokin alkaa rupsahdella. Elämä ei kuitenkaan ole sen enempää järjestyksessä kuin aiemminkaan, huomaa Heleen.

Peilikuvamme katselivat toisiaan huolestuneina. Käsittämätöntä, mutta aikoinaan me olimme olleet todella sutjakoita nuoria naisia. Silloin emme tienneet että meillä sidekudosta olikaan. Vanhempiin ihmisiin me suhtauduimme inhon ja epäluulon sekaisin tuntein: että ihminen voi  päästää itsensä tuollaiseen kuntoon! Meille ei kävisi niin. Luulimme, että kukkea nuoruutemme oli omaa ansiotamme. Pöyhkeilimme sillä sukujuhlissa ja syntymäpäivillä, ja tanssimme siellä provosoivasti ikivanhojen tätiemme säälittävien aviomiesten kanssa. Tarjosimme heille mukamas vähän piristystä. 

Kirjassa siis kiinnostavinta osiota tarjoili kauhukuvat vanhenevan naisen elämästä. Muuta antia oli tiedot kukista, joita perhe kasvatti, aivoverenvuodon pelottava kulku ja hidas toipuminen (, jota ei oikeastaan tapahtunut). Ilmeisesti kirja halusi olla humoristinen, sillä päähenkilö vertaili itseään useaan otteeseen Bridget Jonesiin - Heleen piti itseään hieman vanhempana painoksena tästä sähläyksen kuningattaresta. Ehkä en osaa vielä nauraa vanhenemiselle, sillä kirja sai minut vain paikoin hymähtelemään ja muuten se piti minut melkoisen vakavana. Ehkä kaikkein parasta kirjassa oli ajanmukainen kännykkä kannen liepeessä... Siis viisi vuotta sitten elimme tuollaisten kapuloiden aikaa, ajatella!

Renate Dorrestein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa

2009, WSOY

Mijn zoon heeft een seksleven en ik lees mijn moeder Roodkapje voor 2006

suomentanut Titia Schuurman

Kirjalla osallistun "Kirjallisuutta futis-maista" -haasteeseeni, valloitettuna maana oranssipaitaisten miesten Hollanti. Tästä fiilistelemään hollantilaista jalkapalloa. Videosta itselleni nousivat esiin sellaiset pelaajat kuin Gullit (muistojeni MM- vai EM-kisoista), van Persie (no, nimi!) ja Robben (epäonninen hyökkääjä monessakin pelissä, ja sitten taas ratkaisija). 

Herman Koch: Lääkäri

Herman Kochin Illallinen oli vuosi sitten erityisen valloittava lukuelämys. Jopa sen verran hieno oli Kochin tapa juksata lukijaansa väärille raiteille kirjaa lukiessa, että taisin nimetä kirjan yhdeksi viime vuoden parhaimmista kirjoista. Illallinen muistissani ja Kochin tyyli selkärankaan kiedottuna aloitin lukea myös Lääkäriä. Aloitin kirjan lukemisen erityisen tarkasti: minähän en menisi nyt minäkertojan pauloihin, vaan etäännyttäisin itseäni lukijana ja muistaisin koko kirjan ajan, että tätä kirjailija yrittääkin: saada minut näkemään tapahtumat juuri sen yhden henkilöhahmon kautta näkökulmasta, joka saa henkilön oman toiminnan näyttäytymään hyväksyttävänä ja toisten henkilöiden toiminnan arveluttavana. 

Kirjan päähenkilöstä, yleislääkäri Marc Schlosserista, on kuitenkin vaikea pitää. Hän on keski-ikäinen mies, joka pitää omaa vastaanottoaan, jossa kuuntelee potilaidensa vointeja ja vaivoja. Vaikka itsekseen miettii, että ei herranjumala näitä ihmisiä, miksi ne jaksavat elämäänsä valittaa ja epäillä kaikkea sairastavansakin.... Onneksi on olemassa lääkkeet, jotka pitävät potilaan tyytyväisenä ja poissa vastaanotolta. Schlosserissa ärsyttää tämän suorasanaisuus, sillä rehellisyyden nimissä, kuinka monen lääkärin uskomme oikeasti pitävän siitä, että pääsee työntämään kätensä potilaidensa peräaukkoon päivittäin.... 

Schlosser on perheenisä ja hyvä mies vaimolleen. Näin hän uskoo, sillä hän on pelastanut sillä hetkellä vielä tulevan vaimonsa mahdottoman nörtin ja luuserin kimpusta. Ei hän itsekään ole mikään komea mies, mutta onneksi huumorintajuinen, minkä uskoo olevan se tärkein ominaisuus miehessä. Se ominaisuus, josta naiset aivan oikeasti pitävät miehissä: komeat miehet ovat naistenmiehiä ja pitemmän päälle paitsi toisten naisten perässä juokseviin mutta myöskin huumorintajuttomaan mörröttämiseen kyllästyy. 

Schlosser on erittäin hyvä aviomies, mutta myöskin erittäin hyvä isä kahdelle teini-ikäisyyttä kolkuttavalle tyttärelleen. 

Perhe on myöskin keskiluokkaisen hyvin toimeentuleva perhe, heidän lomansa kuluvat lomamatkoilla, esim. USA:han. Marc Schlosser on myös pakotettu liikkumaan paikkakuntansa seurapiiritapahtumissa, kuten teatterissa tai elokuvien ensi-illoissa, jotka hän kokee erityisen pitkäveteisinä. No, erään teatteri-illan päätteeksi hän kuitenkin törmää potilaaseensa Ralph Meieriin ja hänen vaimoonsa Judithiin. Ralph ärsyttää tätä aivan suunnattomasti, sillä mies katsoo aivan liian pitkään hänen vaimoaan. Kuitenkin, kun kesäloma alkaa, näiden kahden perheen elämät kietoutuvat toisiinsa. 

Päällepäin me näytimme aivan tavalliselta avioparilta, jolla oli kaksi tytärtä. Perheeltä, joka eteni pikkuhiljaa kohti etelää ilman tarkkaa suunnitelmaa. Todellisuudessa me lähestyimme melkein huomaamatta kesähuvilaa, jolla Ralph ja Judith Meier viettävät kesälomaansa.

Illallisen myötä osasin odottaa myös tältä kirjalta jotain pahaa tapahtuvaksi ja myös sitä, että minäkertoja tekee kaikkensa sekoittaakseen pakkaa. Siis sitä, että lukijana en pysyisi selvillä henkilöhahmojen tekosista ja motiiveista. Ja kyllä jotain pahaa tapahtui tässäkin tarinassa, useampiakin pahoja asioita. Mutta kuka oli lopultakin syyllinen ja miten pahasti? Se jäi sitten kuitenkin hieman kysymykseksi, kun lopetin kirjan. Olen hieman ymmälläni: miten tässä taas kävi näin? Toisaalta, kyllähän loppupuolella aika monta vinkkiä siitä tekijästä oli, mutta silti minulla on kirjan lukemisen jälkeen erittäin epävarma olo: olenko oikeassa, vai olisiko sittenkin jotenkin toisin.

Pidin tästäkin Kochin kirjasta, sillä olen irl törmännyt hyvinkin samanlaisiin tyyppeihin kuin herra Schlosser ja toisaalta epäilen aina joskus, että kaikki ei ole keskiluokkaisen ja -ikäisen elämässä aina juuri sitä, miltä se ulospäin näyttää. Vaikka toisen ihmisen tekemänä joitakin asioita paheksutaan, niin aivan samoja asioita voi tehdä omassa elämässä. Fb:n iloisen onnellisista kesälomakuvapäivityksistäkin voi aina miettiä, kuinka monta nalkuttavaa naista, liiaksi olutta tai margaritoja juovia ihmisiä, ja liiaksi juhlatuulella olevia ihmisiä tai kadonneita teinejä niiden taakse oikein mahtuukaan. Kochin tapa raottaa kulisseja on toki jo aika perinteinen, mutta verhojen raoista työntyy Kochilla esiin todella pahoja ihmisiä ja sellaisia, joiden teoille löytyy selitys ja syy ihmisen luola-ajoilta ja biologisesta pakosta puolustaa jälkeläisiään. 

Kirjaa on luettu blogimaailmassa paljon, ja yhtenäistä kirjoituksille on ainakin se, että herra Schlosser on nähty vastenmielisenä tyyppinä ja kirja useimmiten koukuttavana. Itsekin koukutuin kirjaan ja se oli pitkästä aikaa sellainen kirja, että oli pakko lukea melkein samalta istumalta loppuun. 

lilli, 
Annami, 
Annika K.,
Suketus, 
Jonna, 
Arja, 
Mai, 
leena lumi. 


Herman Koch: Lääkäri
2013 Siltala
Zomerhuis met zwembad 2011
suomentanut Sanna van Leeuwen



Viikonloppuna olen ahkeroinut blogini kimpussa, ja edellä myös kirjoitus Riikka Ala-Harjan kirjasta Reikä. 

Renate Dorrestein: Hyvä äitipuoli

Renate Dorresteinin Hyvä äitipuoli (2013, WSOY) kiinnosti kevään käännöskirjallisuudesta, sillä olen aiemmin lukenut Dorresteinin Lainaa vain -teoksen, joka ihastutti omaperäisyydellään. Osasin siis odottaa jotain omaäänisyyttä myös Dorresteinin uusimmalta kirjalta, joka nimensä mukaisesti kertoo uusioperheen arjesta. Kun tytär jää asumaan isänsä luokse, miten isän uusi rakas istuu perheeseen? Onko hyvää äitipuolta olemassa, vai onko naisen pakko asettua huonon äitipuolen vaatteisiin? 

Teos on jaettu kolmeen osaan, joissa jokaisessa on oma kertojaäänensä. Ensimmäiseksi saa äänensä esiin äitipuoli, Claire, joka on lähtenyt yksin Iso-Britanniaan saamaan palkintoa loistavasta työstään tilkkutäkkien ompelijana. Hän on suunnitelmista poiketen matkalla yksin, eikä miehensä kanssa, sillä aviomies, Axel, on mennyt lukemaan hänen kalenteriaan ja nähnyt Clairen merkinnän tietylle klinikalle. Axel on loukkaantunut: miksi hän ei ole tiennyt tästä puolesta Clairen elämässä? Mitä muuta Claire on salannut häneltä? 

Toinen osa onkin Axelin näkökulmasta kerrottuna. Axel miettii, voiko hän antaa anteeksi vaimolleen. Perhe-elämä tuntuu olevan niin kuin siinä eräässä kuuluisassa perhe-elämän ja petoksen kirjassa: 

Aamu kuten kaikki aamut. Perhe kuten kaikki muutkin. 

Täytyy myöntää, että noin puolivälissä kirjaa todellakin olin varma, että tämä on tavallinen kirja keski-ikäisen pariskunnan keskiluokkaisen perheen elämästä, jossa nillitetään sitä, miten tylsäksi elämä on käynyt, ja nyt jommankumman pariskunnasta täytyy ottaa "omaa aikaansa". Olin vähällä laittaa kirjan kannet kiinni, mutta sitten kirjassa alkoi tapahtua kaikkea hieman omituista. Lukija huomaa, että perheenjäsenillä tuntuu olevan salaisuuksia, eikä (vain) niitä tavallisia syrjähyppyjä. 

Miten Axel saattoikin olla niin heikkona tuohon oikukkaaseen, ennalta-arvaamattomaan naiseen, joka ei välittänyt kenenkään mielipiteistä, onnistui suututtamaan jokaisen, ei osannut miellyttää eikä mairitella, ei edes huomannut kiittää? Mutta Axelista juuri siinä piili Clairen suurin viehätys. Claire oli saalis, jota ei saanut satimeen. Pähkinä, jota ei saanut rikki. Valloittamaton vuorenhuippu. Claire piti Axelin sisäisen metsästäjän pirteänä. 

Miten nainen, joka on huonotapainen, lihava ja vaikka mitä, voi pitää aivan normaalin näköisen miehen pauloissaan. Miehen, jonka muutkin naiset huomaavat. Onko kyseessä taikavoimia? 

Clairen näkökulma perheen elämään on kovin erilainen, sillä isän ja tyttären aikataulut eivät millään pysy kasassa, jääkaappi ei täyty, eikä ruokapöytään tule ruokaa, ellei joku pidä huolta asioista. 

Dorresteinin päätös jakaa tarina kolmeen erilaiseen näkökulmaan toimi juuri sen takia, että henkilöillä voi olla kovinkin erilaiset näkökulmat omasta roolistaan perheen sisällä. Viimeistä osaa, Josefienin näkökulmaa, silti kyseenalaistan. Osio vei tarinaa eteenpäin, mutta sai 16-vuotiaan näyttämään hieman liiankin teinimäiseltä, eikä Josefien oikeastaan ollut mitenkään merkittävä rooliltaan pariskunnan/perheen voimasuhteissa. 

Kokonaisarvioni kirjasta on se, että kirja uhkasi olla aika tyypillinen perhekirja, joka miellyttää "äitilukijaa", joka kokee marttyyrimaisesti olevansa ainoa perhettä koossapitävä voima. Kirjan sai kuitenkin pysymään mielenkiintoisena sen yllättävät, yliluonnollista lähentelevät piirteet. 

Kirjan on lukenut ja siitä kirjoittanut myös mm. Tuulia, jonka tekstistä selviää hieman enemmän, minkälainen Claire on; Maija näki kirjassa kaikkea muuta kuin onnellisen lopun; Mai Laakso myös näki, että lukijalle jäi mietittävää; Jonna piti kirjasta; Sanna taas lähinnä ärsyyntyi kirjasta. 

Mielestäni tämä siis oli kevyehkö kesäkirja, ei mitenkään elämäni kirjat -arvoinen, mutta kuitenkin positiivisen puolella välipala/kesäkirjaksi. 

Renate Dorrestein: Hyvä äitipuoli

2013, WSOY

De Stiefmoeder, 2011

suomentanut Sanna van Leeuwen

205 sivua

Herman Koch: Illallinen

Herman Kochin Illallinen (2012, Siltala, alkuperäinen teos Het diner 2009, suomentanut Sanna van Leeuwen) alkoi kiinnostaa, kun huomasin sen muissa kirjablogeissa luetuksi ja tykätyksi. 

Kirjaa ovat lukeneet ennen minua ainakin: 

Leena Lumi,

Tuulia, 

Susa, 

Amma, 

Lumiomena.

Jokainen on siitä enemmän tai vielä enemmän pitänyt, 

ja täytyy sanoa, että olen tämän kirjan suhteen kyllä paljolti samaa mieltä kaikkien niiden kanssa, jotka ovat pitäneet kirjasta. 

Kävi nimittäin niin, että tämä kirja pääsi yllättämään ihan täydellisesti. 

Aluksi kirjassa istahdetaan niin kuin kunnon keskiluokkainen ja keski-ikäinen konsanaan, ehkä hieman salaa valittaen, mutta velvollisuudentuntoisesti  kuitenkin, illalliselle ravintolaan, johon pöytä pitää normaalin ihmisen varata jo useita kuukausia aiemmin. 

Seurueeseen kuuluvat herra Lohman - se tuntemattomampi herra Lohman, Paul, hänen vaimonsa, Claire ja kaikkien tuntema tuleva pääministeri Serge Lohman ja hänen vaimonsa Babette. Illallinen etenee ja kirja on oikeastaan vain illallisen kuvausta.  

Kunhan juksasin, kirja on kaikkea muutakin. Mutta niin juksaa kirjakin ja se oli ihan parasta koko kirjassa. Alkuasetelma, illallisen eteneminen on vain näennäisesti ainoa tapahtuma kirjassa, jossa kaikki oleellinen tapahtuu takaumissa ja siinä, mikä olisi oikeastaan voinut jäädä kenenkään tietämättä.  Mutta Lohmanin perheissä on lapsia, teini-ikään ehtineitä, ja mitä kaikkea ne teinit oikeastaan ehtivätkään tehdä etsiessään tietään elämässä. 

Pidin kirjasta aivan valtavasti, koska se pääsi yllättämään minut. On oikeastaan hirveän vaikea kirjoittaa tästä kirjasta, koska en halua paljastamalla kirjaa pilata kenenkään lukuelämystä ja toisaalta haluaisin puida kirjaa monelta eri kantilta, koska olen aivan innoissani! Juuri tällaista kirjallisuus voi parhaimmillaan olla. Se voi tarjoilla aivan jotain muuta kuin mitä odotti. 

Itse mietin sellaisia asioita lukiessani, että tieto todellakin lisää tuskaa. Jotkut salaisuudet pitäisi pysyä salaisuuksina. Mutta toisaalta, eikö elämä ole aivan liian lyhyt, että kusettaisi itseään koko elämänsä. Toisaalta mietin perheitä ja perhesalaisuuksia: mitä kaikkea näennäisen onnellisiin perheisiin ja menestyviin ihmisiin liittyykään. Ja sitten taas, että haluanko tietääkään niitä salaisuuksia. Ja toisaalta, salaisuudet liittävät ihmiset tiukemmin yhteen kuin papin aamen tai asuntolaina. Ja miten lapset kaikessa voivatkaan seurata vanhempiaan. 

Sivumielteettömästä olemisesta hävisi uutuudenviehätys nopeasti. Elämästä tuli tasaisempaa, vaimeampaa, kuin juhlissa joissa kaikkien näki puhuvan ja elehtivän, mutta yksittäisten ihmisten puheista ei saanut selvää. Huippuja ja laaksoja ei enää ollut. Jotakin puuttui. Joskus saa kuulla ihmisistä, jotka ovat menettäneet haju- ja makuaistinsa. Heille lautasellinen ihanimpia herkkuja ei merkitse enää mitään. Sellaisena minäkin joskus näin elämäni, lautasellisena ruokaa, joka oli jätetty jäähtymään. Tiesin, että oli pakko syödä, sillä muuten kuolisin, mutta ruokahalua minulla ei enää ollut. 

Huh! En osaa oikein muuta sanoa kuin että huikeeta! 


Arvioni + + + + +.