Katsaus EM-jalkapalloon: Kroatia / Slovakia / Sveitsi

Etsin EM-kisakirjallisuutta helmetin avulla, ja luettavaksi löytyikin vino pino kirjoja. Tällä hetkellä, kun futiksessa on alkulohkot pelattu, ja ensimmäiset putoajat pudonneet, onkin aika katsoa, mitä on tullut luettua tähän mennessä. 

Annina Holmbergin Punainen kyynel (2000, WSOY) on kirjastossa luokiteltu nuortenkirjallisuuden puolelle. Päähenkilönä kirjassa on Maria, joka seuraa sivusta, kun hänen isosiskonsa lähtee interrailille itäiseen Eurooppaan. Matka on nuoren naisen elämän käännekohta, sillä Dubrovnikissa Elina tapaa Milanin, kroatialaisen serbin. Tapaaminen johtaa vuosisadan rakkaustarinaan, ja Suomeen palattuaan Elina säästää jo seuraavan kesän Jugoslavian-matkaan. Ennen kesää alkaa kuitenkin Jugoslavian sota, eikä Elina voi mennä enää Milanin luokse. Milan katoaa sodan melskeisiin, tuntuu, että Elina ei enää koskaan voi tavata Milania. 

Elina haluaa kuitenkin selvittää, mitä sodassa tapahtui, ja miten Milanin kävi. Tutkiessaan sodan tapahtumia, joista on vaikea saada selvyyttä, Elina ja Maria tutustuvat oman sukunsa historiaan ja huomaavat, että Suomen sisällissota on jättänyt vaikeita haavoja omaan perheeseen. Kirjassa Suomen ja Jugoslavian sisällissotaa verrataan toisiinsa, kumpaakin on yhtä vaikeaa ymmärtää: molemmissa sodissa naapurit alkavat ampua toisiaan. 

Kirjasta sain hieman selkoa Jugoslavian tapahtumien kulkuun, vaikka luulenkin, että en koskaan tule ymmärtämään, kuka Jugoslaviassa soti ja ketä vastaan. Jotain ihmisten elämästä ja sodasta kiteytyy siihen, kun Maria matkaa sodan loputtua Dubrovnikin kaduille ja pohtii, mitä kaikkea katukiveys onkaan nähnyt. 

Kirjan juoneksi minulle olisi riittänyt tämä Jugoslavia ja Milan -osuus, mutta tarina jatkuu pitkälle eteenpäin, ja valitettavasti oma mielenkiintoni herpaantui loppua kohden. Koska kirja on nuortenkirja, niin ymmärrän juonikeskeisyyden. 

Kroatiaa kirjassa tuli esiin, varsinkin alussa, joten teos edusti hyvin maata, joka onneksi pienten katastrofien (Tsekki-pelin) jälkeen pääsi jatkopeleihin. 

Annina Holmberg: Punainen kyynel 

2000, WSOY

263 sivua

**********************

Miroaslav Válekin Kosketuksia (2009, Kampus kustannus) löytyi pitkän etsinnän jälkeen edustamaan slovakialaista kirjallisuutta. Miroslav Válek on 1927 - 1991 elänyt slovakialainen runoilija ja myös poliitikko. Jyväskylän yliopistossa voi opiskella (en tiedä, voiko vielä?) slovakiaa, ja kirjan suomennos on syntynyt siellä. Kirjassa on sekä slovakian- että suomenkielinen runo vierekkäin, joten kirjaa lukiessa voi huomata slovakian kielen muistuttavan muita itäisen Euroopan kieliä. 

Luin kirjaa sateisena kesäpäivänä, johon runot istuivat hyvin: varsinkin alkupuolen runoissa on sateen kuvausta, synkkyys kuvaisi muutenkin teoksen runoja. 

Sateen rummutus, inhottava ja rankka sade, 
rummutus puissa ja rummutus katoilla, 
rummuttaa sinulle julki suruni, 
koko tämän laulun, kaiken typerän pelon. 

Puolivälissä runokirjaa alkaa toivo elää, ja loppua kohden runot ovat hieman toiveikkampia ja myös vähän pidempiä. 

Suolaa tarpeellisempaa ihmiselle ovat langat, 
joilla ommella paikka
kipeän päälle, siihen, mitä pitää jäädä piiloon
kuin rampa käsi takin hihan alle 

Slovakiaa en löydä hirveän paljon kirjasta, mutta sotilaita ja sitä vesisadetta sitäkin enemmän. Luin runot ja kirjan ilman sen kummempaa analyysia, ja keräsin tähän tekstiin itseäni eniten miellyttäneet pätkät. 

Mitä tekee ihminen
joka on riuhtaistu pois maasta, jossa on elänyt
repäisty juuriltaan
ypöyksin 
petettynä?

Etsiikö paikkaansa maan päällä?
Etsiikö rauhaa?
Etsiikö hienoa oksaa joka ei taivu
etsiikö puuta? 

Miroslav Válek: Kosketuksia
Dotyky
suomentanut Jari Aula
2009, Kampus kustannus Jyväskylä
101 sivua

***********



Alain Claud Sulzerin Irti liitoksistaan (2014, Lurra Editions) kiinnosti minua, sillä Lurra-kustantamon kirjat ovat olleet piristäviä lukukokemuksia. Kirjailija Sulzer on sveitsiläinen kirjailija ja kääntäjä, mutta kirjan tapahtumat eletään kuitenkin Berliinissä, joten hirveästi tässä kirjassa ei tullut sveitsiläistä tietoutta lukijalle. 

Samoin kuin lukemani saksalainen kirjallisuus ja katsomani Saksan pelit EM-kisoissa tämäkin kirja on hieman tylsä, tapahtumat etenevät hitaasti ja lopulta päästään maaliin. Ehkä sama pätee myös sveitsiläisyyteen, tiedä häntä. 

Kirjan tapahtumat alkavat, kun Marek Olsberg valmistautuu illan pianokonserttiinsa. Samalla seurataan Estherin ja Thomasin, Johanneksen, Sophien ja Klaran, Lorenzin, Claudiuksen ja Nicon, Astridin, Verena Bentzin, Marinan ja Solveigin elämää ennen konserttia. Nämä ovat siis kirjassa esiintyvät henkilöt, joilla kaikilla on elämänkriisinsä meneillään. Useimmilla kriisi johtuu parisuhteesta, avioliitosta tai muusta ihmissuhteesta. Kirjan ensimmäinen osa vie lukijaa henkilöiden elämiin, ja kun konsertti alkaa, henkilöiden ajatukset ovat vahvasti muualla kuin konsertissa. 

Kesken konserttinsa Marek lopettaa soittamisen ja kävelee tiehensä konserttisalista. Hän itsekin hämmästyy toimintaansa, eikä osaa ymmärtää, miksi teki, mitä teki. Marekin ulosmarssi kuitenkin saa aikaan sen, että muut henkilöt alkavat toimia ja tehdä päätöksiä elämässään. Kun henkilöiden moraaliset arvot joutuvat koetukselle, toimii mottona: 

Oli lukematon määrä oikkuja, joille saattoi antaa periksi. 

Sulzerin kirjan rakenne oli kiinnostava, mutta haastava. Kun ensimmäset sata sivua tuli mukaan koko ajan uusia henkilöhahmoja, oli vaikea ymmärtää, että henkilöiden tarinat jatkuvat - ja aika ajoin piti palata alkuun tutkimaan, kuka oli kukin. Kirjan hidastempoisuuden vuoksi myös ehkä jäi ymmärtämättä jotain, tai sitten ymmärsin lukemani - jäin kuitenkin pieneen epätietoisuuden tilaan: tapahtuiko teoksessa jotain suurta, vai vain pieniä muutoksia? Sulzerilta on suomennettu myös toinen teos, Väärään aikaan, johon ehkä jossain vaiheessa palaan, uteliaisuuteni heräsi.

Kustantajan sivuilla Sulzerista. 

Alain Claude Sulzer: Irti liitoksistaan 
2014, Lurra Editions
Aus den Rugen 2012
suomentanut Helen Moster
287 sivua

**************'

Lopuksi vielä katsaus EM-kisojen lohkotippujiin ja veikkauksiini: 

A	B	C	D	E	F
Ranska	Wales	Saksa	Espanja	Italia	Portugali
Albania	Englanti	Puola	Kroatia	Ruotsi	Itävalta
Romania	Venäjä	Ukraina	Tšekki	Belgia	Unkari
Sveitsi	Slovakia	P-Irlanti	Turkki	Irlanti	Islanti

Lohko A: Ranska, Sveitsi jatkoon - Oi ei, Albania vei sympatiapisteet ja oli monesti niin lähellä! 

Lohko B: Wales, Englanti ja Slovakia jatkoon - Bales! uusi suosikkini

Lohko C: Saksa, Puola, P-Irlanti jatkoon 

Lohko D: Kroatia, Espanja jatkoon 

Lohko E: Italia, Belgia, Irlanti jatkoon - Voi Zlatan =( 

Lohko F: Unkari, Islanti, Portugali jatkoon - kuka tällaista olisi voinut uskoa?

Eurooppalaisen kirjallisuuden lukemisurakkani jatkuu vielä ainakin jonkin aikaa, luettavana ainakin Walesin ja Romanin kirjallisuutta. Ja kisat jatkuvat myös: kuka selviää jatkoon?

Saksalainen kirjallisuus - osa II

Petra Hammesfahr: Uskoton mies

2006, Otava

Bélas Sünden, 2003

suomentanut Anja Meripirtti

319 sivua

Petra Hammesfahrin Uskoton mies (2006, Otava) osui matkalukemiseksi Saksan-pyrähdykselleni. Luin kirjaa pääosin matkalla Düsseldorfissa, ja koska etukäteen haaveilin pienestä tutustumisretkestä Kölniin, kaivoin varta vasten kirjan, jonka tapahtumat sijoittuvat Kölniin. En päässyt Kölniin, onneksi tässä kirjassa kierrettiin ympäri Saksaa.

Teoksen päähenkilö, kirjailija Lisa, saapuu kotiinsa kirjakiertueelta, ja löytää kodistaan kuolleen miehen. Alkaa pitkä ja rönsyilevä tarina Lisan menneisyydestä, joka kerrotaan Lisan näkökulmasta. Takaumien kautta saan tutustua Lisan varhaisiin rakkauksiin ja pikku hiljaa myös nykyiseen mieheen, Bélasiin. Bélas on kirjan nimen mukainen uskoton mies, tosin teoksessa on monia muitakin uskottomia miehiä. Lisa haluaa saada miehensä kiinni pettämisestä, ja valehtelee saapumisaikansa. Lisa ajattelee, että tapaa miehen oman kodin sängystä jonkun toisen naisen kanssa. Tapahtumat eivät kuitenkaan kulje suunnitelmien mukaan, ja tästä seuraakin miettimistä, kuka on murhannut sängystä löytyneen miehen, ja miksi.

Kirjassa on paljon petettyjä naisia ja miehiä, lapsena hyväksikäytettyjä lapsia, monimutkaisia suhteita. Kaiken keskellä kirjoja kirjoittava ja niitä ympäri Saksaa markkinoiva Lisa. Teos oli kiinnostava, mutta melkoisen hidastempoinen. Sitä, miten tapahtumat liittyivät toisiinsa, sai odotella, juoni kiertyi auki kuin sipuli kerros kerrokselta. 

Liitän kirjan Helmet-haasteeseen kohtaan 16. Et ole ikinä ennen kuullut kirjasta. 

************

Jenny Erpenbeck: Vanhan lapsen tarina 

2011, Avain

Geschichte vom Alten Kind, 1999

suomentanut Mari Janatuinen

115 sivua

Jenny Erpenbeckin Vanhan lapsen tarina (2011, Avain) vaikutti niin lyhyeltä kirjalta, että aloitin myös tämän kirjan. Kirjan päähenkilö on 14-vuotias tyttö, joka löytyy kadulta ämpäri kädessään. Hän ei muista mitään menneisyydestään, eikä osaa sanoa, minkälainen hän on. 

Tyttö viedään lastenkotiin, jossa hän tutustuu muihin lapsiin ja myös itseensä. Tyttö jää aikamoiseen huonoon asemaan: hän on hyljitty, koska pysyy hiljaa ja ei pidä itsestään meteliä. 

Hiljaisuus vaikuttaa muihin kuitenkin myös positiivisesti: muut alkavat kertoa asioitaan tytölle, koska tämä on hiljaa. Tuntuu, että tyttö kuuntelee ja ymmärtää. 

Lopussa tapahtuu kuitenkin jotain: tyttö sairastuu - ja joku ehkä tunnistaa hänet, ja tyttö löytää omaisensa. Muistiaan hän ei tosin saa takaisin. 

Kirja oli sujuvaa kerrontaa, jota lukiessa odotin jonkunlaista selvää loppuratkaisua. Odottamaan jäin, sillä en oikeastaan tajunnut, mitä kirjassa tapahtui sen lopussa. 

Maailman kirjat -blogi kertoo, että kirjassa olisi DDR:n kritiikkiä. Voi olla, sillä jonkunlaista symbolismia kirjassa on, koska se on niin - - outo? 

**********************

Marion Brasch: Ja nyt hiljaisuus - Romaani suurenmoisesta perheestäni

2014, Lurra Editions

Ab jetzt ist Ruhe. Roman meiner fabelhaften Familie 2012

suomentanut Arja Rinnekangas

419 sivua 

Sokerina pohjalla saksalaisen kirjallisuuden tutustumisretkelläni, ja tällä erää viimeisenä saksalaisena kirjana Marion Braschin Ja nyt hiljaisuus - Romaani suurenmoisesta perheestäni (2014, Lurra Editions). 

Edellinen kirja oli kritiikkiä DDR:stä, Braschin teos jatkaa DDR-linjalla: tässä kirjassa eletään Itä-Berliinissä. Tarina on omaelämäkerrallinen tarina kirjailijan perheestä, vanhemmista ja veljistä. Marion Braschin isä oli ministerinä ja siksi puolueen ja maan tärkeitä henkiöitä. Myös veljistä tuli kulttuuritekijöitä: kirjailijoita ja näyttelijöitä. 

Vaikka isällä on merkittävä työ ja asema maassa, lapset eivät kulje sitä tietä, mitä heidän isänsä on odottanut. Veljet kapinoivat ja muuttavat omilleen, tekevät omat valintansa, eivätkä kaikki ole moneen vuoteen isäänsä mitenkään yhteydessä. 

Kun isä saa merkittävän työn ja isoveljet muuttavat kotoa pois, jää Marionille paljon aikaa ja vapautta. Tätä teini-ikäinen tyttö todellakin arvostaa; hän tutustuu uusiin ihmisiin, lähtee liftaamaan pitkin Itä-Eurooppaa ja rakastuu monta kertaa. Hän haluaa seurata veljiensä jalanjälkiä kulttuurin pariin, mutta ongelmia tuottaa se, että DDR:ssä ei ole myynnissä niitä kirjoja, joita hän haluaisi lukea tai sitä musiikkia, josta hän on kiinnostunut. 

Kirjassa eletään 60-luvulta Berliinin muurin murtumiseen saakka ja välillä muistellaan menneitä: perheen tausta on juutalainen, mutta katolilaiseksi kääntynyt ja pakoon natsi-Saksaa lähtenyt, kuitenkin Saksaan palannut. 

Kirjassa on todella paljon kaikkea lähimenneisyyttä, DDR on minusta ollut aina kiehtova ja kaiken lisäksi kirja on kirjoitettu tyylillä, joka vie tosiaankin mennessään. Kirja on historiaa, perhetarina, kasvutarina - todella kiinnostava kokonaisuus, ja kuudesta saksalaisesta kirjasta, jotka luin, ehdottomasti paras! 

Kirjasta myös mm. Ullan kirjoissa. 

Tässä vielä lukusuunnitelmissa olleet kirjat, aivan kaikkia en saanut luetuksi, mutta matka Saksassa toki jatkuu. 

Anna Katharina Hahn: Lyhyehköjä päiviä

Saksaan matkusti kanssani myös Anna Katharina Hahnin teos Lyhyehköjä päiviä (2013 Lurra Editions), jonka lukeminen ei ollutkaan mitään lomailua. Kirjan tapahtumapaikkana on Stuttgart ja kaupungin keskiluokkaisten kiipijöiden asuttama seutu, jossa hyväosaisten saksalaisperheiden seassa on turkkilainen lähikauppa, jonka kauppias tosin yrittää erottautua kliseisestä rehukaupan ählämistä pukeutumistyylillään (sanavalinta kirjasta).

Kirjassa seurataan kolmen naisen elämää: On Leonie, joka kiireisenä uranaisena porhaltaa lähikaupan vierestä viedessään lapsiaan päiväkotiin ja kahdehtii päiväkodin lasten äitejä, jotka ovat kiinni lapsissaan ja erilaisissa kasvatususkoissaan. Judith on juuri sellainen äiti, jota Leonie kadehtii ja Leonie luo kuvaa Judithin täydellisestä perhe-elämästä lyhyiden kohtaamisten kautta päiväkodin portilla ja kotitalon rappukäytävässä. 

Täydellinen kotiäiti Judith ei tietenkään tunne omaa elämäänsä täydelliseksi. Entinen taiteentutkimuksen opiskelija on pyrkinyt luomaan täydellistä elämää, mutta polttaa salaa tupakkaa, eikä ole oikeastaan ollenkaan niin täydellinen. 

Kadulla elävät myös vanhempi pariskunta Luise ja tämän mies Wenzel, joiden elämää aiemmilta ajoilta tarkastellaan muistelujen kautta. Pariskunta on elänyt jo sen elämän, jota Judith ja Leonie vasta aloittavat. 

Kirja liittyy syksyiseen aikaan, sillä tarina alkaa halloween-juhlinnasta (jota tosin vietetään hieman etuajassa). Kulmakunnalle eksyy poikalauma, jonka joukossa hengailee Marco. Marco elää rauhallisen kadun lähellä, eroperheen lapsena, joka ikävöi entistä isäänsä ja joutuu äitinsä nykyisen miehen nyrkin tielle. 

Näennäisen rauhallisen ja keskiluokkaisen elämän alle mahtuu monenlaista ahdistusta: nykyäitien riittämättömyyden tunteet, vanhusten elämästä luopumisen tuska, perhehelvetissä elävän teinin ahdistus. Teos oli rankka, myös senkin takia, että henkilöiden kohtaamisten aikana oli jotenkin vaikea ymmärtää, kuka kohtauksessa on mukana. Marcon osuus oli selkeämpää ja myös surullisempaa. Kirja oli hyvä, mutta ei matkalukemista. 

Kirjasta on lisää täällä ja täällä. 

Anna Katharina Hahn: Lyhyehköjä päiviä 

2013, Lurra Editions

Kürzere Tage 2009

suomentanut Anne Mäkelä 

256 sivua

Kolme kirjaa menneeltä viikolta: Ahava ja Japania

Menneellä viikolla olen tullut lukeneeksi tästä kuvasta jo neljä kirjaa. Välillä tekee hyvää lukea lyhyehköjä tarinoita, ja nyt oli tällaisten 200-sivuisten teosten aika selvästikin. 

Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat (2015, Gummerus) oli hämmentävä kevään uutuuskirja, joka sisälsi neljä osaa, joissa kaikissa sattumalla on paljon osuutta. Kirjan aloittava Seinään haudattu tyttö alkaa kiinnostavasti: pienen tytön kertojanäänellä tarina vie lukijan ihmettelemään, mitä tässä oikeastaan tapahtuu. Tarinassa kulkee mukana muistoja äidistä, jota tytär ikävöi, valtavan paljon. Tytön elämässä on isä, joka suree vaimoaan, täti, jota kohtaa mieletön tuuri: hän voittaa lotossa. Kaksi kertaa. Ja on äiti, jolle kohtalolla on myös tarjolla jotain hyvin epätodennäköistä, mutta toisella tapaa kuin lottovoittajatädille. 

Kirjan toisessa tarinassa kohdataan mies, johon salama iskee viisi kertaa. Epätodennäköistä tämäkin. 

Pidin kirjan realismia ylittävistä osista. Toisaalta jäin miettimään kirjan lupaavan alun jälkeen, että mikä tarinan sanoma olikaan, sillä kaksi viimeistä osaa kirjasta olivat tyhjäkäyntiä, eivätkä enää jaksaneet vetää alkua mukanaan. 

Kirja oli kuitenkin luettavaa ja viihdyttävää - mutta siitä ei tosin jäänyt oikein mitään elämää  suurempaa mieleeni. Jos olisin lainannut jotain kirjasta, niin saman kuin Ullan kirjojen Ulla: Maailma jatkuu. Mikään ei kirkastu, mutta aika parantaa haavat ja ihminen unohtaa. Kummituksen patterit loppuvat. Asioita tapahtuu. Päällekkäin, väärään aikaan, eri aikaan, väärissä paikoissa.

Kirjan ovat lukeneet myös mm. Katja ja Mai Laakso.

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat
2015, Gummerus
222 sivua

******************

Kaori Ekunin Blink blink (2006, Bazar) on tarttunut mukaani ehkä joltain kirjamessuilta ja päätin lukea kirjan, kun olen päässyt hieman japanilaisten kirjailijoiden makuun.   

Tarinan lähtökohta on kutkuttava: Mutsuki ja Shoko ovat menneet naimisiin, koska he ovat solmineet avioliittonsa vanhempiensa painostuksesta: kunnollinen ihminen menee naimisiin ja hankkii jälkikasvua. Mutsuki ja Shoko ovat sopineet keskenään kulissiliitosta, sillä Mutsuki on homo ja hänellä on rakas poikaystävä, joka tosin ei kelpaa vanhemmille. 

Tarina on kerrottu molempien henkilöhahmojen näkökulmasta, ja pian käy ilmi, että avioliitto ei ole helppo, vaikka se onkin solmittu molempien suostumuksesta ja molempien tietäessä liiton lähtökohdat. Yhteiselo ei ole helppoa, varsinkin kun pariskunnan vanhemmat toivovat koko ajan jälkikasvua. 

Shoko on ollut viime aikoina kovin masentunut. Hän murjottaa ja tuijottaa tyhjyyteen sanomatta sanaakaan. Kun vähiten osaan sitä odottaa, hän kivahtaa jotakin todella vihamielistä saadakseen riidan aikaan. Ennen kuin huomaankaan, hänen silmiinsä kihoavat kyyneleet ilman sen kummempaa syytä ja hän katselee minua säälittävä ilme kasvoillaan. Kaikila on kai hyvät ja huonot päivänsä, mutta Shoko ailahtelee äärimmäisyydestä toiseen. 

Tarina saa miettimään, että kannattaako vanhempia aivan loputtomiin kuunnella, vai olisiko sitten helpompaa elää oma elämänsä niin kuin itse sen parhaimmaksi näkee? 

Tämäkin kirja oli sellainen kiva lukea, mutta ei tuonut mitään ihmeempää maailmoja mullistavia ajatuksia. Ehkä siksi, että kirja on alun perin kirjoitettu jo 90-luvun alussa?

Kirjan on lukenut myös mm. Hanna. 

Kaori Enoki: Blink blink

2006, Bazar

Kira kira Hikaru 1991

suomentaja Leena Perttula

182 sivua

************

Milena Michiko Flasarin Kutsuin häntä solmioksi (2014, Lurra editions) -teoksen myötä jatkoin tutustumista sekä japanilaiseen että Lurra-kustantamon teoksiin. Kirjailija on itävaltalais-japanilainen ja ainakin tämä kirja on kirjoitettu alun perin saksaksi, mutta se kertoo Japanista, joten ehkä kirjaa voi pitää japanilaisena? 

No, kirja kertoo kahdesta henkilöstä, jotka ystävystyvät. On nuori mies, joka on istunut kaksi vuotta omassa huoneessaan käymättä kertaakaan ulkona, hikikomori ja salaryman, valkoiseen kauluspaitaan ja solmioon pukeutunut keski-ikäinen mies. He kohtaavat toisensa puistonpenkillä, jossa ystävystyvät - tavallaan. 

Näistä kolmesta kirjasta tämä viimeisin oli vaikuttavin lukukokemus, koska tarinan myötä tuli niin todeksi se, että toisista ihminen vähänkin poikkeava henkilö jää ja sysätään yhteisön ulkopuolelle. Kun nämä kaksi henkilöä käyvät läpi menneisyyttään, lukijan eteen tuodaan useampia henkilöitä, jotka päätyvät omiin ratkaisuihinsa, kun eivät kestä enää kiusaamista ja poissulkemista. Todella ahdistavaa oli lukea tätä kirjaa, sillä niin äärimmäisiä olivat henkilöiden ratkaisut. 

Kuitenkin, tarinassa eli toivo. Toivo saada kiinni elämästä. 

Yksi sana loisti erityisen kirkkaana. Sana yksinkertaisuus. Lähestyin sitä kevyin askelin, tarkastelin sitä joka puolelta, otin sen lopulta käteeni ja siitä lumoutuneena ymmärsin, että sen lumous perustui siihen, että se loisti aivan itsestään, silkasta merkityksestään. Yksinkertaisuus. Yksinkertaisesti vain olla olemassa. Yksinkertaisesti vain kestää kaikki. Mitä kauemmin minä kestin, sitä selvemmin ymmärsin, kuinka kaunista, yksinkertaisesti kaunista, oli olla olemassa. 

Teosta oli kiinnostavaa lukea, ja tuntui, että kohdatessaan nämä kaksi henkilöä tuovat aina esiin jonkun uuden henkilön, jonka elämäkerta kerrotaan lukijalle. Sanoisin, että hieno kirja jälleen kerran Lurralta!

Kirjasta lisää Annelin kirjoissa. 

Milena Michiko Flasar: Kutsuin häntä Solmioksi

2014, Lurra editions

Ich nammte ihn Krawatte 2012

suomentaja Olli Sarrivaara

169 sivua

Michèle Lesbre: Punainen sohva

Kustantamo Lurra Editions tuli minulle tutuksi teosten Birgit Vanderbeken Simpukka-ateria ja Melinda Nadj Abonjin Kyyhkysten lähtö myötä (teksteihini kirjoista). Koska olen nauttinut näiden kirjojen lukemisesta todella paljon, kävin Lurran sivuilta katsomassa, mitä muuta he ovat julkaisseet ja aloin etsiä käsiini Lurran julkaisemia kirjoja. 

Punainen sohva (2014, Lurra editions) aloittaa nyt tutustumiseni Lurran kirjoihin ja myös naiskirjalijoiden teoksiin, joita aion lukea parin viikon ajan aina Minna Canthin päivään saakka. 

Punainen sohva on pieni kooltaan, mutta iso sisällöltään. Kirjassa on sivuja 155 ja lisäksi fontti on isoa ja väljää. Luin kirjan yhden päivän aikana pienissä erissä, ja jäin fiilistelemään kirjan tapahtumia ja tunnelmia. Sillä tämä on sellainen kirja, että sitä täytyy jäädä mietiskelemään. 

Teos on kertomus rakkaudesta, matkustamisesta ja ystävyydestä. Näin kertoo osin kirjan takakansikin. Kirjan juoni on nopeasti kerrottu: ranskalainen nainen, Anne, lähtee junamatkalle Siperiaan, etsimään kauan sitten tapaamaansa miestä, Gyliä, joka on lähtenyt Baikal-järven rannoille jo vuosia sitten. Kotonaan Pariisissa Anne lukee kirjoja naapurin naiselle, joka istuu punaisella sohvalla asunnossaan, eikä lähde koskaan ulos asunnostaan. Paitsi sen jälkeen, kun on kuullut tarinoita kaikista urheista naisista. 

Junassa kohti Siperiaa nainen kohtaa ihmisiä, jotka käväisevät hänen elämässään, naureskelevat hänen huonolle venäjälleen, ja jatkavat elämäänsä omassa arjessaan. 

Olin juuri lukenut lauseen: Joskus kohtaamme ihmisiä, jotka ovat meille täysin tuntemattomia, mutta joista kiinnostumme ensimmäisestä katseesta alkaen, yhdellä iskulla, yhtäkkiä, ennen kuin sanaakaan on vaihdettu... 

Matkan aikana nainen kohtaa omia rakkauksiaan muistoissaan, mutta myös punaisen sohvan naisen, Clémencen, rakkauksia. Naiset ajattelevat samoin kaikista niistä miehistä, joita elämässä on käynyt ja ollut: "olen rakastanut heitä kaikkia". Varsinkin lukiessani rakkauksista ihmettelin kirjan suomenkielisen painoksen kantta, joka on varsin synkkä. Näiden kahden naisen asenne elämään ja rakkauksiin tuntuu varsin vastakohtaiselta synkkään kanteen - ja mietin, että miksi kanneksi on valittu jotain niin synkkää. Ajatukseni kirjasta käyvät paljon paremmin yksiin näiden kansien kanssa, jotka ovat hämyisen salaperäinen (vas.) ja matkantekoon liittyväisen toiveikas (oik.). 

Ja mitäpä tällainen kansi kertookaan kirjasta: 

Ehkä jotain tällaista: 

- - mitä rakastatte yli kaiken? Rakastelemista, maata sateen jälkeen, rakastelemista, kulkukissoja, rakastelemista, kukkia, rakastelemista, joitain harvoja lapsia, rakastelemista, ihmisiä, joilla on itsekritiikkiä, rakastelemista, jokia, rakastelemista, satamia, rakastelemista - - 

No, toisaalta kannen hämättyä itseäni odottamaan jotain todella synkkää tarinaa, pääsin löytöretkelle kirjaan, jossa oli niin paljon kaikkea, että olen aivan läkähdyksissäni. Pääosin kirjassa ei siis tapahtunut kovinkaan paljon, vaan sitä lukiessa pääsi kokemaan erilaisia tunnelmia rakkaudesta ja ystävyydestä. Mutta myös matkustamisesta, joka oli yksi kirjan kantava teema. 

Tiesin, että matka todentuu vasta sitten, kun on palannut kotiin, ja se täyttää päivät niin, että hetket ja paikat sekoittuvat toisiinsa. 

Kirja antoi paljon tunteita lukijan koettavaksi, sillä tässä mentiin ilosta suruun, haaveista pettymyksiin nopeasti - jollain ihmeellisellä tavalla kirja rakensi tunnetiloja, jotka olivat pakahduttavia. Tällaisten kirjojen takia voin sanoa, että haluan lukea kirjoja: ne eivät anna valmista tarinaa, vaan pieniä paloja, joista koota omanlaisensa kirja ja tarina. Myönnän kyllä, että olisin mieluusti lukenut vielä sata sivua lisää sekä Siperian-junasta että Pariisista, kuten Ulla kirjoittaa blogissaan. Kirjan on lukenut myös Jonna, jolla sama lainaus kuin itselläni ja Anneli, jonka mieleen kirjasta tuli samoin kuin itsellenikin Rosa Liksomin Hytti nro 6 - lähinnä se, miten erilaisia nämä kirjat ovat. 

Michèle Lesbre: Punainen sohva

2014, Lurra editions

Le Canape rouge, 2007

suomentanut Timo Torikka

155 sivua

Birgit Vanderbeke: Simpukka-ateria

Välillä tekee mieli lukea jotain aivan erilaista kirjallisuutta kuin normaalisti. Eräästä englanninkielisestä kirjablogista pisti silmiin erikielisten kirjojen suosituslista, josta poimin Birgit Vanderbeken teoksen Simpukka-ateria (2009, Lurra Editions). Alun perin vuonna 1990 kirjoitettu teos on suomennettu 19 vuoden jälkeen - kiinnostavaa. 

Itse teoskin oli kiinnostava. Tämä 144-sivuinen kirja kertoo erään perheen simpukka-ateriasta. Tavallaan, koska itse ateriaa ei tule ollenkaan. 

Perhe on muuttanut DDR:stä länteen, jossa koko perhe asuu, ja äiti lapsineen odottelee isää saapuvaksi aterialle, jonka äiti on simpukoista valmistanut. Normaalisti täsmällinen isä ei kuitenkaan saavu kotiin, ja simpukat alkavat mennä pahaksi. 

Odottaessaan isää perheen sisäiset jännitteet tulevat esiin, kun perheen tytär miettii perhettään. Hän, joka ei ole koskaan saanut tuntea itseään kauniiksi, sillä isä on aina kavahtanut tuota karvaisena syntynyttä tytärtään. Myöskin perheen poika on pettänyt isän, kun tämä vastusti isän vaatimuksia täydelliseen ulkonäköön ja käytökseen. 

Isä alkaa vaikuttaa melkoiselta tyrannilta, ja perhe alkaa vapautua ollessaan kolmistaan. Kun isä on poissa, he käyttäytyvät melkein kuin normaali perhe: tekevät yhdessä niitä asioita, jotka tavallisesti äiti tekisi yksin. Se, joka pakottaa, on poissa ja ihmiset voivat käyttäytyä normaalisti. 

Mutta tilanne oli ehkä kaikkein huonoin äidilleni, koska hänen oli huolehdittava siitä, että me olimme oikea perhe, ja se ei varmastikaan ollut helppoa, sillä isäni kuvitelmat oikeasta perheestä olivat kyllä hyvin tarkkoja, mutta samanaikaisesti ne eivät jollakin oudolla tavalla olleet ennakoitavissa, koska kukaan meistä, äitini etenkään ei ymmärtänyt niiden logiikkaa, äitini kyllä teki minkä osasi, mutta hänen tekemisensä meni usein hieman pieleen; vaikka hän asiaankuuluvasti kantelikin kaikesta, kuten oikeassa perheessä pitikin, koitui se kuitenkin usein  hänen omaksi vahingokseen - -

Kirjan tarinan voi lukea perheen tarinana tai hieman laajemmin yhteiskunnallisesti. Teksti etenee pitkinä virkkeinä ja hieman tajunnanvirtaisesti, mutta tekstistä on helppo saada kiinni, koska siinä on paljon myös toisteisuutta. 

Kirja oli kiinnostava erilaisuutensa ansiosta. 

Kirjailija itse on muuttanut (loikannut) Itä-Saksasta länteen perheensä mukana vuonna 1961 (tiedot ja lisää kirjasta täältä). 

Birgit Vanderbeke: Simpukka-ateria

2009, Lurra Editions

144 sivua

alkuperäinen teos Das Muschelessen 1990

suomentanut Olli Sarrivaara

Melinda Nadj Abonji: Kyyhkysten lähtö

Melinda Nadj Abonjin Kyyhkysten lähtö (2013, Lurra Editions) -kirjaa luin jo aiemmin, mutta se jäi harmittavasti kesken ja halusin ehdottomasti palata Kocsisin perheen pariin. Kirjallisuutta fudis-maista -lukuhaaste vei minut etsimään kirjoja entisen Jugoslavian maista ja ajattelin, että saisin Kyyhkysten lähdön haasteeseen mukaan. 

Kirja kuitenkin kertoo unkarilaisesta perheestä, joka asui Pohjois-Serbiassa Vojvodinassa ja muutti jo ennen Jugoslavian sotaa Sveitsiin. Myös kirjailija itse on muuttanut Sveitsiin Jugoslaviasta 5-vuotiaana. Eurooppalaista kirjallisuutta lukiessani olen huomannut sen, että kirjan tai kirjailijan paikantaminen johonkin tiettyyn maahan ei aina toimi: moni kirjailija on muuttanut toiseen maahan, on monikulttuurinen taustaltaan tai sijoittaa kirjansa aivan toiseen maahan kuin missä elää tai on elänyt. Ehkä täällä Euroopan perukoilla me suomalaiset pidämme enemmän kiinni valtioiden rajoista ja ajattelemme, että erityisesti kansallisuus määrittää ihmisen elämää. Ehkä näin onkin, sillä monessa kirjassa mietitään omaa identiteettiä - mutta identiteetti, etninen tai muu, ei aina ole niin selvä kuin meillä täällä Suomessa. No, kuitenkin tässä haasteessa luen loppuun kirjoja maittain; tästä eteenpäin siirtyneen lukemaan enemmän aihealueittain, jos joitakin haasteita keksin seurata. 

Melinda Nadj Abonji on siis unkarilais-sveitsiläinen kirjailija, näin hänen taustansa esittää mm. wikipedia. Hän syntyi Pohjois-Serbiassa, silloisessa Jugoslaviassa Vojvodinan alueella, jossa on suuri unkarilaisvähemmistö, alue kuului ennen I maailmansotaa Itävalta-Unkariin. Kun kirjailija oli 5-vuotias (1973), hänen perheensä muutti Sveitsiin, koska he olivat vähemmistön asemassa kotimaassaan. Kyyhkysten lähtö -kirja on ainakin paikoin omaelämäkerrallista, sillä kirjassa on perhe, joka muuttaa unkarilaiskylästä Sveitsiin. Perheessä on vanhemmat ja kaksi tytärtä, joista Ildikon näkökulmasta maailmaa tarkastellaan. 

Ildiko on elänyt ja rakentanut elämänsä Sveitsissä jo kauan aikaa. Entinen elämä herää eloon, kun perhe lähtee matkalle kotikaupunkiinsa. Samalla Ildiko alkaa miettiä, kuka ja mikä hän on oikeastaan on. 

Isoäidin vaimea hyräily, sammakoiden öinen kurnutus, siat niiden killittäessä tihrusilmillään, kanan kiihtynyt kaakatus ennen teurastusta, illakot ja aprikoosiruusut, ronskit kiroukset, armoton kesäaurinko ja sen lisäksi haudutetun sipulin haju, minun topakka Móric-setäni, joka nousee yhtäkkiä ylös ja tanssii. Lapsuuteni ilmapiiri. 

Niin minä vastaan pitkän harkinnan jälkeen, kun eräs ystäväni vuosia myöhemmin kysyi, mitä kotimaa minulle merkitsee, ja montaa oleellista asiaa en sillä hetkellä edes muistanut. 

Miten lapsuuden aikainen elämä liittyy siihen elämään, joka nyt on? Ildikon vanhemmat osasivat yhden saksankielisen sanan muuttaessaan Sveitsiin. Se sana oli työ, ja sen sanan mukaa vanhemmat ovat eläneet: pesulatyöntekijöistä he ovat kohonneet kahvilan omistajiksi. Jokaisen päivän he ovat tehneet työtä, jotta heidän kaksi tytärtään saisi paremman elämän. Ihmiset ovat hyväksyneet perheen sveitsiläiseen kylään ja Sveitsin kansalaisiksi. Mutta mitä tapahtuu sitten, kun Jugoslavian sota puhkeaa ja ihmisiä tulee koko ajan enemmän ja enemmän maahan? Kaikki sveitsiläiset eivät ole asiasta innoissaan, ja toisaalta Kovicsin perhe joutuu miettimään joka päivä, mitä tapahtuu entisessä kotimaassa, miten sukulaiset pärjäävät?

Samaan aikaan Idliko kasvaa nuoreksi naiseksi, ja hän alkaa miettiä tulevaisuuttaan, ja väistämättä myös rakastuu. Sellaiseen mieheen, johon ei pitäisi, koska hän on serbi. Jugoslavian sota tuo miehen pakolaisena Sveitsiin ja perheen menneisyys vaikuttaa siihen, että vanhempien on vaikea sulattaa asiaa. 

Siis vaikeaa sinun isällesi, vaikeaa tai mahdotonta, minä vastaan (ja me olemme pähkäilleet jo monet kerrat, miten voisimme löytää sen neulan heinäsuovasta, sen ihanteellisen miehen, jota isämme toivovat tyttärilleen, kaikkein viimeiseksi serbin eikä takuulla venäläistä, mutta ei myöskään sveitsiläistä, ihanteellinen mies on unkarilainen, kaikkein paras olisi vajdasági magyar, Vojvodinan unkarilainen, jolle ei tarvitse ensin selittää historiaa, joka tietää mitä merkitsee kuulua vähemmistöön, ja koska hän sen tietää, hän onkin muuttanut muuttanut pois maasta Sveitsiin, hänellä on kunnon ammatti, siis ei mitään puhumis- tai maalaamis- tai musiikkihommia; sitä paitsi hänellä on karvaa myös ylähuulen päällä ja lyhyet hiukset, hän on aina ensimmäisenä kaivamassa lompakkoa vaivihkaa esiin, hän ei anna naisen ikinä maksaa ja syö mielellään tuhtia, miehistä ruokaa, siis täysi vastakohta  - - 

Kirjassa ei ole kovin paljon juonellisia tapahtumia, vaan siinä pohditaan elämää ja asioita pitkään. Muistot, nykyisyys ja tulevaisuus kietoutuvat pitkiksi virkkeiksi, joissa on paljon sivulauseita. Se, mitä oikeastaan tapahtuu, kietoutuu Ildikon kautta sanottuun, kuultuun, keskusteltuun ja nimenomaan ajateltuun. Koska ajattelu on monessa eri ajassa ja asiassa polveilevaa, vaatii kirjan lukeminen keskittymistä, mikä kuitenkin palkitaan. Kirja oli hieno, kaunis ja koskettava tarina nuoreksi naiseksi kasvamisesta ja menneisyytensä elämisestä ja hyväksymisestä.

Suosittelen sellaiselle lukijalle, jolla ei ole kiire ja joka haluaa ymmärtää entisen Jugoslavian ja nykyisen Euroopan elämää. Välillä kannattaa lukea muutakin kuin englantilaista, saksalaista tai ranskalaista kirjallisuutta. 

Melinda Nadj Abonji: Kyyhkysten lähtö 
2013, Lurra Editions
Tauben fliegen auf 2010
suomentanut Raija Nylander
276 sivua


Kirjaa ovat lukeneet myös Anneli ja Ulla. 

Kirjallisuutta futis-maista -lukuhaaste, maa Sveitsi.

Thomas Bernhard: Muuan lapsi

Thomas Bernhardin Muuan lapsi (2013, lurra editions) tuli edellisen kirjan tapaan vastaan kirjaston best seller -osastolla. Muihin kirjoihin verrattaen varsin yksinkertaiset kannet eivät antaneet juurikaan mielikuvaa, mitä kirja pitäisi sisällään. Kustantanjan sivuilta opin, että kyseessä on kulttikirjailijan viisiosaisen elämäkerrallisen teossarjan viimeinen ja päätösosa. Siitäkin huolimatta, että tässä kirjassa kerrotaan kirjailijan lapsuudesta. 

Thomas Bernhard eli vuosina 1931 - 1989, hän syntyi aviottomana lapena ja eli äitinsä sekä isovanhempiensa kanssa Itävallassa. Teoksessaan hän kertoo, miten suuresti hän kärsi elämästään lapsena, jolla ei ollut oikeaa isää ja väärä sukunimi. 

Äiti kasvattaa poikaansa kepin ja kurin kanssa, joilla kummallakaan ei ole sen kummempaa vaikutusta poikaan, äiti ei näe mitään hyvää pojassaan, vaan pitää tätä varmana rikollisuuden poluille kulkijana: 

Hänen lapsena oli hirviö, jota hän ei voinut sietää, salajuonien vesa, pirun kakara. 

Bernhard onkin paljolti isoisänsä, kirjailijan, kasvattama poika. Isoisä vihaa mm. katolista kirkkoa, myöskin koulu saa isoisältä vain sapiskaa: 

Koulu itsessään oli lapsen murhaaja. - - 

Opettajat olivat tuhonkylväjiä, isoisäni sanoi. He opettavat vain sen, miten ihmisestä tulee alhainen ja katala olento, vastenmielinen hirviö. 

Koulussa Bernhard ei tunnu kuuluvan joukkoon, sillä opettajat eivät pidä hänen tuotoksistaan. Kun Bernhard lähetetään saksalaiseen sisäoppilaitokseen, hän jää yksin. Myöskin hänen taipumuksensa kastella vuoteensa tekee hänestä entistäkin syrjitymmän. Koko lapsuus näyttäytyykin aikana, joka on kerta kaikkiaan hirveää aikaa. 

Vain rakkauteni isoisää kohtaan esti minua tappamasta itseäni lapsena, muuten se olisi ollut helppoa, sillä maailma oli minulle vuosien ajan pelkkä epinhimillinen taakka, joka uhkasi alituiseen murskata minut. 

Toisaalta luin, että Bernhard on toiston ja liioittelun mestari, joten ehkä tässä vain eletään keskinkertaisen kamalaa lapsuutta, jossa poika ei löydä paikkaansa yhteisössä. Hänen isättömyytensä ja itävaltalaisuutensa ovat ne tekijät, jotka saavat kansallissosialismin hengessä elävän saksalaisen joukkion huomaavan eroavaisuuksia. Bernhardilla on isoisä, joka kirjailijana puhuu aivan eri tavoin ja asioista kuin toisten muurari-isät. Ja koska Bernhard ei tunnu sopivan joukkoon, hänestä täytyy tulla jotain suurta. 

Kirjan lopussa Bernhardkin löytää jotain, jossa pärjää ja minkä kautta saa kunnioitusta: hän on nopea juoksija, ja alkaessaan urheilla hän on parempi muita - hänestä tulee suosittu. Tähän nopeasti kerrottuun ylenemiseen toisten silmissä Muuan lapsi -kirjan kerronta loppuu. Jatkoa ilmeisesti seuraa muissa teoksissa. 

Bernhahrd kirjoittaa ilman kappalejakoa tai jakoa lukuihin. Hän myös kirjoittaa asiasta toiseen kulkien, ja tämä kirja vaikuttaa melkoiselta valitusvirreltä niistä kaikista asioista, jotka hänen lapsuudessaan olivat ikäviä. Näistä jaaritellaan ja kerrotaan yksityiskohtia. Kun taas lapsuuden huippukohdat ohitetaan teoksen lopussa nopeasti. Suurin osa kirjasta on sellaisia sanoja täynnä kuin inhosin, vihasin, ikävää, inhottava, pimeä ja ruma. Itse pidin taukoa kirjan puolivälissä, koska tällainen kieli nyt vain alkaa jossain vaiheessa vähän väsyttää. Kirjan lopussa tulikin niitä positiivisia elämyksiä, joten se oli iloisempaa luettavaa. Koska Bernhard on kulttikirjailijan maineessa, tästä kirjasta pitäisi kai tässä vaiheessa kirjoittaa jotenkin erityisen tiedostavaan tyyliin. Vai onko Bernhard enää kulttikirjailija, kun tällainen itseään aivan tavallisena lukijana pitävä lukija lukee kirjan ja kommentoi, että tämä oli ihan kivaa ja kiinnostavaa luettavaa. Mutta ehkä vähän väsyttävää, koska Bernhardin ympärillä tuntui olevan koko lapsuuden ajan vain ikäviä ihmisiä. Eipä siinä, voihan niistä ikävistä asioistakin kertoa kirjallisuudessa, eikä kaiken tarvitse olla aina hauskaa. Mutta tässä kirjassa mielestäni oli aivan erityinen tyylikeino kertoa laveasti inhottavuuksista ja nopeasti ohittaa ne iloiset asiat. 

Thomas Bernhard: Muuan lapsi

2013 lurra editions

alkuteos Ein Kind 1982

suomentanut Olli Sarrivaara
126 sivua