Ingo Shulze: Adam ja Evelyn

"Mitä se sinun entinen vaimosi sanoi?"
"Se oli sitä mieltä, että rakastetulleen osaa aina ostaa oikean lahjan."

"Uskotko sinä siihen?"

"Se oli kai eksän paras elämänohje. Minä en enää keksinyt sille mitään ostettavaa."

Ingo Shulzen Adam ja Evelyn (2011, Otava, alkuperäinen teos Adam und Evelyn) oli syksyn uutuuskirjojen kiinnostavat -listallani ja otin sen mukaani kirjastosta, kun se vastaani tuli.

Adam ja Evelyn kertoo pariskunnasta: vaatturi-Adamista ja tarjoilija-Evelynistä, jotka asuvat itäisessä Saksassa, Adam tyytyväisenä elämäänsä ja Evelyn aina jotain kaipaavana. Työ tarjoilijana ei kiinnosta Evelyniä, mutta hän ei pääse yliopistoon opiskelemaan haluamaansa taidehistoriaa. Evelyn haluaa loikata länteen, ja erinäisten suhdesotkujen ja -selvittelyjen jälkeen lähtee Trabantilla kohti länttä. Ilman Adamia. Tai no, Adam seuraa kilpikonna mukanaan Evelyniä ja hänen ystäviään, koska ei halua luopua Evelynistä.

Matkalla mukaan tarttuu vielä Katja-niminen nainen, ja heitä kaikkia yhdistää yksi asia: halu päästä länteen. 

Kirjassa eletään aikaa vuonna 1989, joten rajat ovat siellä sun täällä ajoittain avoinna itäsaksalaisille, ja teoksessa kohdataan myöskin muurin purkaminen.  

Teoksessa on lähtökohdiltaan kiinnostavat elementit heti alusta alkaen kasassa, mutta Goodbye Leninin kaltaiseen ilotteluun ja muutosten kuvaukseen Shulze ei kykene. Eikä tunnu haluavankaan. Parisuhteen kiemurat ovat Shulzella päänäyttämöllä ja historian suuret käännekohdat taustalla. Jopa niin taustalla, että muurin murtumiseen päähenkilöt eivät usko oikein millään.

Teoksessa on paljon dialogia, minkä takia kirja on nopealukuinen mutta samasta syystä henkilöhahmot jäävät aika latteiksi. Ja ehkä myös koko tarina. Ehkä tämä halusi olla ajankuvaus itäisen ja läntisen maailman yhdistymisen ajoilta.

Kuitenkaan kirja ei kuvannut edes hirveän paljon sitä itäistä Saksaa, josta Adam ja Evelyn lähtivät. Ainoastaan koulutussysteemiä sivuttiin. Itä-Saksan ansioiksi nimittäin voi lukea sen, että yliopistoon päässyt sai suoraan työpaikan, mikä ainakin tämän päivän maistereita ilahduttaisi kovasti. Läntinen maailma ei tuottanut sen enempää elämyksiä. Teos olikin siis enemmän parisuhdesoppaa ja ehkä lopussa myös sen kirjaamista, miten joku toinen sopeutuu muutoksiin helposti, kun taas toinen ei löydä paikkaansa uudesta maailmasta.

Aiemmin lukeneita:
Ilselä Minna,
ja 
Opuscolo, joka on kuvannut teoksen teemana ollutta syntiinlankeemusta enemmän.  

Jari Tervo: Layla

Kurdimiehelle ja kurdinaiselle valitaan puoliso vähiten häiritsemään suvun harmoniaa. Avioliitto on vain laasti suvun muurissa. Avioliitto on vain tapa synnyttää suvulle uusia jälkeläisiä järjestäytyneeseen ja uskonnollisesti hyväksyttyyn tapaan. Kurdit eivät lisäänny kuin eläimet tai turkkilaiset tai eurooppalaiset, sattumanvaraisestu, rakkaudeksi sievistellyn himon äkkioikkujen seurauksena.

Joskus joku kirja tuntuu melkein ylitsepääsemättömän vaikealta kirjalta lukea. Jari Tervon Layla (2011, WSOY) oli tällainen kirja: ehkä mulla oli niin paljon ennakkoluuloja Tervoa kohtaan. Luulen, että en ole koskaan lukenut yhtään Tervon kirjoittamaa kirjaa. En ole koskaan pitänyt Tervon tv-persoonastakaan kovin paljon. Ja aika paljon kirjailija Tervo ratsastaa mm. tv-julkisuuden harjalla, sillä ainakin tämän kirjan perusteella voisin sanoa, että Tervo ei ole kovin kummoinen kirjoittaja. Mutta, minäkin olen aika helppo ihminen: tietenkin haluan tietää, mitä Layla pitää sisällään, minkälaista kirjallisuutta Tervo oikeastaan kirjoittaa.

Laylan tarina on varmasti monelle tuttu: 15-vuotias kurdityttö Turkista lähtee pakoon isäänsä ja veljeään, jotka haluavat kunniamurhata Laylan. Layla matkustaa halki Kreikan ja Saksan, kohti Finlandiyaa, jossa "jokainen ulkomaalainen saa valtiolta rahaa niin paljon kuin tarvitsee." Suomessa Layla joutuu tekemään työtä maksaakseen pakomatkan. Layla myydään huoraksi Liisankadulle, jossa samassa asunnossa on töissä myös Helena, suomalainen entinen alkoholisti ja oman lapsensa huoltajuuden menettänyt nainen.

Kirjassa on myös Tamara, ystävä ja sisko, johon Layla tutustuu pakomatkallaan, maahanmuuttoministeri ja kaljupää, filosofian yo, Mika Jaussi, joka inhoaa ministeriä ja tämän ylläpitämää politiikkaa (mikä se sitten lieneekään).

Näistä henkilöhahmoista ja aineksista Tervo rakentaa tarinaa, jossa henkilöhahmot liikkuvat omissa piireissään. Liisankadun asunnossa henkilöiden elämät kohtaavat toisensa. 

Teosta on kritisoitu henkilöhahmojen nimistä Tervon sanomisiin (Suomi on rasistinen maa), mikä on pitänyt kirjan julkisuudessa. Ja kun kirjan luin, tuli vähän sellainen olo, että paljon melua tyhjästä. Siis mulle tämä kirja ei nyt noussut mitenkään hohdokkaaksi negatiivisessa eikä positiivisessa mielessä. 

Henkilöhahmojen elämät jäävät jotenkin kaukaiksi. Jos tätä haluaisi jotenkin analysoida, niin voihan olla tarkoituksellista, että naisten elämää eivät pääse he itse rakentamaan, koska miesten maailmassa naisten kuuluu olla hiljaa. Silti olisin kaivannut jotain vihjettä esim. siitä, miksi Helena on ajautunut juopoksi, miten parantunut? Onko Laylalla enää toiveita ja haaveita elämän suhteen? Mitä Jaussin elämässä tapahtui, että hänestä tuli sellainen kuin tuli? Miksi Helenan pitää myydä itseään, että saisi poikansa takaisin? Tekeekö raha Helenasta äidiksi kelpaavan - tähän asti olen ajatellut, että köyhäkin voi olla hyvä äiti. Kirjan lukemisen jälkeen oikeastaan kaikki henkilöt jäivät niin kaukaisiksi, että en millään, rivien välistäkään, saa kurottua niistä kovin syviä mielikuvia. Jostain syystä koin lähimmäksi Laylan veljet ja äidin, josta kirjan lopussa paljastuu paljon asioita, jotka kumoavat väitteitä naisten alistetusta asemasta. Luulen, että pidin näistä henkilöhahmoista siksi, että niiden toiminnassa oli ristiriitaisuuksia, kun taas muut olivat stereotypisia, heikoiksi ja ohuiksi luotuja tai jääneitä yhden asian -henkilöhahmoja. No, kyllähän näistäkin esim. Jaussi muuttui lopussa, mutta muuttuminen oli lähinnä noloa takinkääntämistä. 

Eihän tämä mitenkään huono kirja ollut, jos pitää kirjoista, joissa samaa asiaa, mikä on mediassa puheena, jauhetaan uudelleen ja uudelleen. Jotain humoristista heittoa Gustafssonin Huorasadun tyyliin olisin kaivannut tähänkin teokseen. Ihmiskaupasta olen lukenut Wassmon Lasi maitoa -teoksen, joka oli todella koskettava, maahanmuuttajista Parvekejumalat Snellmanilta. Oikeastaan Tervon teos oli kovin samanlainen kuin Snellmanin, enkä Parvekejumalistakaan hirveän paljon pitänyt. Minusta kotimaisissa maahanmuuttajista kertovissa kirjoissa ei uskalleta kirjoittaa kuin stereotypisin käsittein.

Ihan subjektiivisena lisäyksenä pakko kirjoittaa eräästä yksityiskohdasta, joka Laylassa iski minuun: Mount Everest, jossa Jaussi istuu ja juo ison aterian jälkiruoaksi kolme (!) mangolassia. Jaussi on tyytyväinen nepalilaisiin, koska maassa lähes sata prosenttia kansasta on hindulaisia ja buddhalaisia: uskontoja, jotka eivät ole aggressiivisia eivätkä sotaisia. Kiinnostavaa minusta on, että nepalilaiset taas ovat hirveän ylpeitä gorkha-sotilaistaan, ja pitävät itseään gorkhan jälkeläisinä, mestarillisina sotilaina. Minusta teos, jossa halutaan nähdä vain yksi puoli asioista, jää aina jotenkin vajaaksi, koska jos jotain maailmasta olen oppinut, niin sen, että kaikilla asioilla on myös toinen puolensa.

Sama koskee myös kirjan henkilöhahmoja: ne ovat Laylan äitiä ja isää lukuun ottamatta kovin yhden toiminnan henkilöitä, joissa on näkyvissä vain yksi puoli. Aivan kuin kurdimiehellä tosiaankin olisi vain yksi asia mielessä koko elämänsä aikana: kunnia ja sen säilyttäminen. 

Laylaa ovat lukeneet ja siitä kirjoittaneet:  

  

Kirsi
Jori
Zephyr
Ina
Susa
Norkku
Tessa

Minulla lukeminen hieman kesti. Osin sen takia, että halusin kirjan vaikuttamatta kuulla tarinoita kirjan aiheeseen liittyviltä itseltään. Ja huonostihan ne oikeat tarinat ja tämä kirja sopivat toisilleen.

Kuten Booksyn kirjoituksessa Laylasta, ja varsinkin kommenttiosiossa kirjoitetaan, niin tietystikään se, että eräässä teoksessa kerrotaan kunniamurhista ja juurikin kurdeista, ei tarkoita sitä, että jokainen kurdi olisi kunniansa hurmaannuttama henkilö todellisuudessa, mutta silti en ymmärrä, että miksi teoksissa ei anneta myös toisenlaista kuvaa henkilöistä. Miksi muslimit ja kurdit ja vierasmaalaiset pitää kirjoissa nähdä kulttuurinsa orjina, miksi meikäläiset nähdään olosuhteiden, yhteiskunnan, tai muun vastaavan sortamina? 

Asiaan ehkä löyhästi liittyen, Menaiset (44/2011) kirjoitti huivi-asiasta varsin eri tavalla kuin on totuttu: Musliminaiset muodin orjina. Pisteet tästä piristävästä uudesta näkökulmasta naistenlehdelle.   

Mitä sitten luinkaan... syksy 2011

Joulukuu lähestyy puoliväliä, joten lienee jo aika kurkata, miten kirjasyksy 2011 eteni.

Täällä listasin kustantamojen syysuutuus-kirjoja, ja tässä sama lista,

johon olen merkannut luetut, lainatut ja aloitetut kirjat.

Alleviivattuina ne kirjat, joista erityisen paljon pidin.

Plussat ja miinukset sen mukaan, miten kirja yllätti tai aiheutti pettymystä.

Kysymysmerkit, jos kirjaa en ole huomioinut ollenkaan.

Yleensä käyn hakemassa luettavani kirjastoista,

joten näitä kirjoja en ole siis lähinnä huomioinut kirjastoista...

Syksyn uutuuskirjoista lukemani löytyvät

täältä.

Siellä on mm. Kyrön Kerjäläinen ja jänis 

ja Gustafssonin Huorasatu. 

WSOY:

 + + al-Aswani, Alaa: Chicagolaisittain - luettu ja mukava yllätys
-- Khadra, Yasmina: Osattomien olympos - aloitettu, jaksoin lukea pari sivua
 ?? Tatiana de Rosnay: Viimeinen kesä - jostain syystä ei ole tullut vastaan tai en ole huomioinut

Minerva-kustannus:

 + Monica Peet: Tiistaisiskot - luin, ihan ok kokemus
 ? Lubna Ahmad al-Hussein: Olenko kirottu? Nainen, sharia ja Koraani - ei ole tullut vastaan

- Tatu Hirvonen: Varo varo varo! Irti ylisuojelevasta kasvatuskesta - aloitin, mutta en jaksanut lukea alkua pidemmälle

 ? Bei Ling: Liu Xiaobo Vangittu rauhannobelisti - Henkilökuva - en ole löytänyt...

Bazar kustannus:

+ + David Safier: Huono karma - hauska ja vähän erilainen kirja

? Karin Brunk Holmqvist: Pieni potenssipuoti - ei ole tullut vastaan
? John Boyne: Tarkoin vartioitu talo - olen kyllä huomioinut kirjan, mutta en kuitenkaan ole ottanut kotiini

? Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar - sama kuin edellisessä

Avain

+ Marisha Rasi-Koskinen: Katariina - kiinnostava kirja

+ + Aravind Adiga: Viimeinen mies - ei  niin loistava kuin Valkoinen tiikeri, mutta ihan kiva

+ Lionel Shriver: Jonnekin Pois - ihan ok, suurin osa lukijoista on pitänyt loistavana

+ Austin Wright: Tony&Susan - kiinnostava, pikkuisen erilainen

 

 

 

 

Gummerus:

+ + Mike Pohjola: Ihmisen poika - kiinnostaa ja on luvun alla =)

? Joonas Konstig: Kaikki on sanottu - ei ole tullut vastaan

? Heidi Jaatinen: Jono - sama kuin edellä

+ + Tuomas Vimma: Raksa - luettu ja oli hyvä  

+ Michael Cunningham: Illan tullen - olen tämän lainannut, mutta en kuitenkaan lukenut paria sivua pidemmälle; luulen kuitenkin siihen vielä palaavani

? Richard Powers: Suopeus - ei ole tullut vastaan

+ + Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä - ihan parasta!

? John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen - on ehkä tullut vastaan, mutta ei kuitenkaan lähtenyt mukaan...

Tammi:

? Johanna Hulkko: Jostakin kotoisin -lainasin, mutta en edes aloittanut

+ Anna-Kaari Hakkarainen: Verkko - lainassa juuri nyt

+ Annamari Marttinen: Ero - ihan ok

? Paul Auster: Sunset Park - mun pitää joskus vielä aloittaa Auster-luku

? Antonio Muñoz Molina: Kuun tuuli - on tullut vastaan, mutta jostain syystä en ole tullut ottaneeksi mukaan

?? Åsa Lantz: Kiinalainen tyttö - ei ole näkynyt =) kiinnostaisi kyllä

 

Otava:

+ + Pirjo Hassinen: Rouva - luettu, pidin

+ Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti - luettu, mutta oli pettymys

+ + Miika Nousiainen: Metsäjätti- luettu, hyvä oli

? Kjell Westö: Halkeamia - en lukenut, kun tajusin, että tämä ei olekaan romaani

? Ulla-Maija Paavilainen: Kummitäti - aloitettu, mutta ei kiihdyttänyt vauhtiin

+ Virpi Hämeen-Anttila: Railo -luettu, ihan ok

? David Grossman: Sinne missä maa päättyy - en ole nähnytkään

+ + Sabina Berman: Nainen joka sukelsi maailman sydämeen -luettu, hyvä ja kiinnostava kirja!

+ Ingo Shulze: Adam ja Evelyn - lainassa just nyt

 

 

 

 

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja oli viime vuoden mieleenjäävin kirja ja odotin niin paljon Kerjäläinen ja jänis (2011, Siltala) -teokselta, varsinkin kun kaikki sen lukeneet blogistit ovat ylistäneet teosta.

Amma, Morre, Susa, anni M, ja Minna ovat sen lukeneet ja siitä pitäneet. 

Joten turvallisin mielin aloitin lukemisen. Ja voih ja oih, kyllähän tätä kirjaa lukikin. Teksti rullaa eteenpäin niin nopeasti, että monta lausetta piti kelata alusta loppuun ja lopusta alkuun uudelleen. Kyrö kertoo yhteen (no, aika pitkään) lauseeseen ihmisen kokoisen elämän, joten ei ihme, että hengästyttää lukiessa. 

Kirjan tarina lienee jo monelle tuttu: Romaniasta saapuu Suomeen eräs kerjäläinen muiden joukossa: Vatanescu, jota Jegor Kugar aikoo käyttää rikastumistarkoitukseen - niin kuin kaikkia muitakin niitä, joilla ei ole muita mahdollisuuksia. Matkalla satamasta Helsingin keskustaan pari törmää jänikseen, tai kaniin, jonka Vatanescu ottaa mukaansa.

Pelastaessaan kania Vatanescu törmää ihmisiin, kaikenlaisiin suomalaisiin: hyviin, pahoihin, kanta-asukkaisiin, maahanmuuttajiin. Parasta Kyrön tekstissä on hänen taitonsa kertoa ihmiset eloon, muutamalla siveltimenvedolla. 

Kerjäläinen ja jänis on paitsi tarina kerjäläisestä, maahanmuuttajista, joista ehkä sympaattisin, mutta vähän myös surullisin, on Ming Po, joka oli lähtenyt Saigonista Malmille yli kolmekymmentä vuotta sitten ja tehnyt työtä ravintolabisneksessä vuorokaudet ympäriinsä, myös tarina nyky-Suomesta ja -maailmasta. 

Eivät työt siirtyneet Kiinaan siksi, että härski porvari vei ne sinne, vaan siksi, että kuluttaja ostaa halpaa. Asiakas haluaa halpaa. Halpaa siis olkoon, halpaa siis myytäköön. Kaikilla on nyt mahdollisuus eli varallisuus eli luottokelpoisuus eli pikavippi kaikkeen.

Paitsi että Vatanesculla ei ole. Mitään. Ei edes sosiaalisturvatunnusta, joka tekisi hänet olevaiseksi maailmassamme. Mingille sinällään käy hyvin, koska hän haluaa selvästikin integroitua suomalaiseen kulttuuriin ja tarjoaa ravintolassaan karjalanpaistia. Integroitua haluaisi Vatanescukin, mutta ilman tarvittavia papereita, niin kuin passia, se on vain hieman hankalaa.

Kerjäläinen ja jänis on kunnianosoitus Paasilinnan Jäniksen vuodelle, jonka Vatanescukin on lukenut, kun kaivoi kirjan Bukarestin roskiksesta esiin. Kirjat ovat kuitenkin toistensa vastakohdat teemoiltaan: Kun Paasilinnan Vatanen lähtee nykyistä järjetöntä elämänmenoa pakoon metsään, Kyrön Vatanesculla on vain metsä, jossa voi elää. Hän taas haluaa epätoivoisesti mukaan meidän järjettömään (?) maailmaamme. Muuten Vatanescun matka seurailee Vatasen reittejä pohjoiseen, jossa metsätyöt ovat muuttuneet rakennusurakoiksi. 

Vatanescun tavoitteena läpi kirjan on saada omalle pojalleen nappulakengät, jotta poika voisi olla jotain velkaa isälleen elämästä. Tämä juoksu nappulakenkien, tai rahan ja sen ansaitsemisen perässä saa tarinan juonen etenemään. 

Kyrön teos on myös miesten kirja. Kyrön lauseet ovat lyhyitä ja sanat kuvailevia. Tekstistä tulee mieleen paitsi Paasilinna myös Hotakainen. Kirjaa lukiessa iloitsin, sillä en ole miesten kirjoittamasta kirjallisuudesta innostunut sitten Hotakaisen Bronksin jälkeen näin isosti. 

Aikuisten miesten tehtäväksi jäi selviäminen niin kuin se aina jää. Aikuinen mies saa vain sen minkä ottaa, ja se on aina muilta pois. Syntyy syytöksiä, takaisinvaateita ja maailmansotia. Koska syy kaikkeen on aikuisissa miehissä, heidät lähetetään pahimpiin paikkoihin, metsästämään, sotimaan, rakentamaan leikkimökki, hiihtämään Finlandia-hiihto.    

    

Sitten kirjassa on vielä tehtävä kanin kanssa ryntäilylle loppu. Paasilinnan teosta myötäillen myös Vatanescu törmää matkallaan naiseen, kovin samanlaiseen kuin Vatanenkin: Sellaiseen, joka on luotu rakastamaan päähenkilöä. Mutta muuten se loppu. Alkaa jo mietityttää, mitä lopussa mahtaa tapahtua.

Muut bloggaajat olivat kovasti sitä mieltä, että loppu oli onnistunut, joten se varmaan oli.

Kuitenkin, kun teoksen sivuilla esitellään Suomen pääministeri, Simo Pahvi, lukemiseni herpaantuu. Toki koko teoksen ajan voi löytää yhtäläisyyksiä Suomen yhteiskuntaan, maailmaamme ja asenteisiimme, mutta minulle Pahvi oli vain liian ilmeinen, yksinkertainen ja no, tylsä, henkilöhahmo ja loppu kirjalle. Itse olisin pitänyt siitä, että tarina olisi loppunut jo ennen Pahvia. Juurikin ennen loppuasetelmia ja Pahvin esittelyä. Tarina olisi puhutellut paljon enemmän. Ja minusta Kyrö olisi loistavana kirjoittajana ollut aivan varmasti kykeneväinen tekemään loppuun paremman ratkaisun.

Olin siis 243 sivua kirjasta sitä mieltä, että se on nerokas, hauska, puhutteleva ja kaikkia muitakin ylisanoja. Loput teoksesta ei ollut. Mutta onneksi nämä ovat makuasioita, ja olen aivan tyytyväinen, jos ja kun olen ns. väärässä ja kaikki muut pitävät lopusta, koska kirja on tosi taidokas ja ansiokas. Itse aion teeskennellä niin kuin sitä loppua ei olisikaan ollut ja esitän muille, että tämä oli viiden tähden kirja (vaikka en tähtiä jaakaan).

 

Kristina Carlson: William N. päiväkirja

21.10.1898 Luxembourgin puistossa lehtiä oli haravoitu isoiksi kasoiksi, ja osa lehdistä oli alkanut jo maatua. Istuin penkillä ja katselin kadun ohikulkijoita, jotka näyttivät tärkeiltä kiirehtiessään kuka minnekin, miehet ja naiset matkalla lounaalle tai virastoon tai ostoksille, heitä ympäröi itsetyytyväisyyden kehä kuin juuri he tietäisivät miten tulee elää eli käydä töissä, hoitaa lapsia, järjestää kutsuja, vaalia tärkeitä suhteita, ja heidän lapsensa (lapsenpiika paimensi hiekkakäytävällä neljää kiljuvaa kakaraa) jatkavat sitä elämää, johon vanhemmat heidät esimerkillään opettavat, minkä vuoksi en näe ihmiskunnassa suurtakaan toivoa. Minä en kaipaa ahdistavan liiton enkä tunkkaisen porvariskodin lämpöä, mutta perheiden silmin yksinäinen ihminen on köyhä.

William N. päiväkirja (2011, Otava) on ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut Kristina Carlsonilta. Myönnän, että tämänkin meinasin jättää kesken, mutta lainasin uudelleen Finlandia-ehdokkuuden jälkeen. Myönnän, että olen vähän helppo, tai sitten minusta on vain kiinnostavaa tutustua siihen kirjallisuuteen, josta kuuluisi tykätä (=Finlandia-ehdokkaat), ja esim. Huorasadun kohdalla olin tyytyväinen, että tutustuin ehdokkaaseen.

William N. -kirjaa ovat lukeneet jo niin monet blogimaailmassa, että en kirjoita siitä pitkästi: kyseessä on William Nylanderin fiktiivinen päiväkirja ajalta, jolloin hän elää kylmässä pariisilaisasunnossaan, on jo hieman vanhentunut ja katkeroitunut jäkälätutkija, joka suunnittelee kirjoittavansa suurteoksensa toisen osan. Tiedemaailmassa William N. ei ole suosittu, eikä tämä ole sosiaalisesti ylipäätään kovinkaan hyvä. William N. ei myöskään pidä niistä tutkijoista, jotka ovat eri mieltä kuin hän itse. 

Joana on kirjoittanut William Nylanderista, joten kannattaa kurkata hänen bloginsa tekstiä kirjasta. 

Hesarissa teoksesta on kirjoitettu aika lailla ylistävään sävyyn. Ei siis yllätys, että teos oli mukana Finlandia-skabassa. Jo elokuussa kirjan olivat lukeneet myös Katja ja Ilse. Myös Tessa on lukenut kirjan. Varmaan vielä joku muukin, jota googleni ei tällä kertaa tavoittanut.

Aika moni kirjasta on pitänyt ja minäkin sitten lopulta myönnyin hieman nyökähtelemään, että ihan kiva. Juonta tässä kirjassa ei ole nimeksikään. Lähinnä tulee olo, että William N. istuu yksinään kylmässä ja ankeassa asunnossaan ja katkeroituu entisestään ajatellessaan maailmaa ja tiedemaailmaa ja varsinkin sitä asuntoa, jota hän ei saanut Helsingistä. Toisaalta taas William N. haastaa miettimään, mikä on oikea tapa elää ja mistä saa ja voi tulla onnelliseksi, kun hän kirjoittaa ajatuksia maailmanmenosta.

Huomasin äsken lattialla lojuvassa vanhassa sanomalehdessä ilmoituksen,

 jossa mainostetaan mineraalivettä lupaamalla, että se parantaa liikahappoisuuden, ruoansulatushäiriöt, astman, keuhkotaudin, kihdin, ihottumat, anemian, maksavaivat ja sokeritaudin,

mutta minä juon tavallista vettä.

Näistä ajatuksista pidin, mutta välillä lukiessa tuli kovin tylsä olo, kun sivuilla kuvattiin vain asunnon lämpötilaa, kuumeen lämpötilaa ja sitä, mitä ravintolassa on syöty - ranskaksi. HS:n mukaan tämä oli ihastuttavaa, mutta tällaisen ranskaa taitamattoman se karkoitti. William N. ajattelee olevansa monia muita älykkäämpi ja viisaampi, ja kadulla kävellessään hän tarkastelee muita ihmisiä lähinnä heidän sairauksien kautta: hän näkee iloisissakin ihmisissä alkavan sairauden merkkejä. Jos kirja ei olisi ollut niin kovin melankolinen pian saapuvan kuoleman huohottaessa niskaan, olisin varmasti pitänyt enemmän kirjasta, alun lainaukseni kaltaisten ajatusten takia.  

Mielenkiintoinen tapa kuvata 1800-luvun Pariisia ja tiedeyhteisöä, aivan intohimoisesti en lumoutunut kuitenkaan.

Lionel Shriver: Jonnekin pois

Jonnekin pois (2011, Avain; suomentanut Seppo Raudankoski alkuperäisestä teoksesta So Much for That) on ensimmäinen Lionel Shriverin teos, jonka olen lukenut. Kirjan alku teki minuun vaikutuksen. Mietin, että miksi en ole aiemmin lukenut Shriveriä, koska tämä on niin mahtava kirjalija ja teksti kertakaikkisen loistavaa. 

Jonnekin pois on tarina Shepherdistä, joka on säästänyt rahaa toiseen elämäänsä 731 778,86 dollaria. Hän haluaa viedä vaimonsa ja poikansa Itä-Afrikkaan elämään toisenlaista elämää, jossa on vapaa kaikesta siitä, mikä elämässä on tärkeää Yhdysvalloissa. 

Shepherdin pitkäaikainen työkaveri ja hyvä ystävä Jackson on toisenlainen ihminen: hän ei säästä rahaa, vaan hänellä on luottokorttivelkoja ja pelihimo, jotka tuottavat hänelle ongelmia. Jacksonilla on myös tytär Flicka, joka sairastaa harvinaista sairautta. Sairaus on perheen elämässä joka päivä länsä, sillä Flicka ei pysty arkipäiväisiin asioihin ilman apua. Sitten Shepherdin vaimo, Glynis, sairastuu.

Samalla kun Shepin säästötilin hupenevat, tutustuttaa Shriver lukijansa amerikkalaiseen terveydenhuollon koukeroihin: molemmissa perheissä yksi sairas takaa sen, että ystävyksillä, Shep ja Jackson, keskusteltavaa riittää. Myöskin Shepin vastuuntunnoton sisko, Beryl tuottaa harmaita hiuksia Shepille, joka on tottunut huolehtimaan kaikesta ja kaikista. Shepin poika taas on omaan huoneeseensa lukkiutunut teini, mikä myöskin huolestuttaa Shepiä.

Asetelma kirjassa on siis keski-ikäinen elämä, suhteellisen vakituinen toimeentulo kaikilla, onnelliset perhekuviot, minkä kaiken sairaudet sotkevat.

Teoksessa seurataan lähinnä Shepin näkökulmasta, miten vaimon sairaus syö paitsi pankkitiliä myös Shepin työmahdollisuuksia ja miten poika Zack, tuntuu olevan yhä vain kauempana hänestä, sekä henkisesti että teknologisesti. Vaimon sairauden myötä perheen porvarilliset kulissit alkavat romahdella. Samalla kun mikään kulisseista ei enää pidättele heitä yhdysvaltalaisessa keskivertoelämässä, Shep huomaa, että ajatus toisesta elämästä ei päästä otteesta.

Alun innostukseni alkoi hiipua jossain sivun 300 jälkeen ja loput luin lähinnä velvollisuudentunnosta saada kirja loppuun. Kirja, josta monet ovat pitäneet, esimerkiksi:  

Susa,
Valkoinen kirahvi,
Jenni,
Leena Lumi.

Kirja oli kaiken kaikkiaan hyvä, mutta hehkuttaa en silti osaa sitä. Ymmärrän kyllä, miksi se monta viehättää. Jotain sellaista, minkä takia olisin kirjasta superhyperpitänyt, en kuitenkaan löytänyt kansien välistä. 

Ripulia sairastavan afrikkalaislapsen voi pelastaa suunnilleen viidellä dollarilla. Afrikassa kuolee joka vuosi pari miljoonaa lasta käytännössä siihen, että he paskovat itsensä hengiltä. Jos Terri Schiavon (koneilla elossa pidetty amerikkalainen) elossa pitämiseen käytetyt rahat - jos sitä elämiseksi voi sanoa - käytettäisiin Afrikassa, tänä vuonna voitaisiin pelastaa joka ikinen niistä lapsista.  

Erlend Loe: Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa

Erlend Loen Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa (2011, Johnny Kniga, alkuperäinen teos Stille dager i Mixing Part 2009) tuli vastaani,

missäs muualla kuin kirjaston uutuuksien joukossa.

Loen kirjoja olen satunnaisesti lukenut ja nyt kun oli oiva tilaisuus, 

pitihän siihen tarttua. 

Kirjan alku olikin lupaava: Telemannin perhe päättää vuokrata loma-asunnon Saksan Garmisch-Partenkirchenistä, eli Mixing Partista, kuten perheessä paikkaa nimitetään käännöskukkasen perusteella.

Alku oli lupaava siinä mielessä, että se oli hauska, 

ja koska itse pidän enemmän minimalismista kuin pitkistä, rönsyilevistä ajatuksista, joita erotellaan pilkuin ja välimerkein, tekstin lyhyet keskustelut 

olivat juuri minulle sopivia. 

Keskustelut ovat lyhyitä, ne hotkaisee lukiessa nopeasti, 

mutta silti niissä sanotaan paljon. 

  

Perheen äiti, Nina ottaa ilon irti lomasta ja isä, Telemann haaveilee kirjoittavansa teatteriin näytelmän, ja samaan aikaan hän haaveilee tv-kokki Nigella Lawsonista.

Nämä haaveet menevät suloisesti sekaisin, 

samalla kun Nina-vaimo ei haaveile, 

vaan tekee. Jotain muuta.

Leppoisan loman lopputulos on jotakin muuta kuin etukäteen olisi odottanut. 

Teos etenee paljon dialogin keinoin. 

Pariskunta keskustelee, useammin enemmän vaieten kuin puhuen. 

Kenen kanssa sinä juttelit?

Yhden venäläisen tennisäidin. 

Ja hänkö tiesi, kuka tämä masennukseen taipuvainen teatterihenkilö oli?

Kyllä. 

Oliko hän kaunis?

En tiedä. 

Et tiedä?

En ole koskaan nähnyt häntä. 

Mutta sinähän sanoit puhuneesi hänen kanssaan tänään. 

Ai, tarkoitatko sitä venäläistä?

Tietenkin.

Ja haluat tietää, oliko hän hyvännäköinen?

Niin. 

En katsonut niin tarkkaan. 

Pötyä. Oliko hän kaunis. 

Oli. 

Kirjan alku pohjustaa keski-ikäistyvän pariskunnan alkavaa avioliiton kriisiä. Sitä, kun toinen on kiinnostunut vain yhdestä asiasta (teatterista) ja toinen puhuu aivan eri kieltä. Teoksen sivuilla asia ilmenee esimerkiksi niin, että Nina osaa saksaa, Telemann ei. Mitä tapahtuu, kun toinen löytää ihmisen, joka puhuu samaa kieltä hänen kanssaan ja toinen uppoutu yhä syvemmälle mielikuvitukseensa, tai pakkomielteensä pariin.

Tämän on lukenut myös

Linnea,

Jori,

Karoliina, 

joista Jori ei pitänyt kirjan nimen käännöksestä ja kukaan ei oikeastaan liiemmin innostunut kirjasta. 

Kirjan nimestä itsekin ajattelin, että olisi voinut toimia Mixing Partina paremmin, mutta kun katsoo näitä muunkielisiä kirjankansia, niin aika selvästihän näissä on esillä Nigella. 

Toisaalta, olisihan suomenkielisessäkin teoksessa voinut ratkaista kirjan nimen toisin ja kirjan kanteen sijoittaa Nigellan, kunten näissä muissakin. 

Nigellahan oli myös Telemannilla enemmänkin pakkomielle kuin julkisivu. 

Olen myöskin vähän sama mieltä, että kirja oli kovin kepeä lukea, 

vasta nyt kun kirjoitin

ja selasin kirjaa takaisinpäin, aloin pitää itse kirjasta. 

Mutta ehkä kirjan ansiot olivatkin kovasti alkuosassa, 

jossa dialogeissa tulee ilmi pariskunnan ongelmat. 

Kuten alussa kirjoitin, olen itse lyhyiden lauseiden ja esitystavan ystävä, 

ehkä sen takia aloin pitää kirjasta - tai ainakin sen alusta 

oikeastaan aika paljon. 

Ja sitten aloin myös selailla Nigellaa, kuka hän oikein on?

Ja, eihän tällaiseen ihmiseen voi olla oikein rakastumatta, 

vai voiko?

  

Aravind Adiga: Viimeinen mies

Ennen vanhaan kasti ja uskonto kertoivat ihmisille,

miten syödä, mennä naimisiin, elää ja kuolla.

Mutta Bombayssa kasti ja uskonto olivat haalistuneet pois,

ja ainakin Masterjin käsityksen mukaan ne oli korvannut kunniallisuuden ihanne ja eläminen muiden samanlaisten ihmisten kanssa.

Koko aikuisikänsä Masterji oli noudattanut näitä periaatteita, mutta pari viimeksi kulunutta päivää olivat osoittaneet molempien olevan pelkkiä onttoja kuoria, joiden ydin oli mätä.

Rakastuin Aravind Adigan teokseen Valkoinen tiikeri, jonka luin vähän aikaa sitten, joten odotin samanlaista elämystä Adigan toisestakin teoksesta Viimeinen mies (2011, Avain, suomentanut Heikki Karjalainen alkuperäisestä teoksesta Last Man in Tower). Teokset ovat tematiikaltaan kovin samanlaisia: näissä molemmissa liikutaan Mumbain kaduilla - kaupunki on koko ajan vahvasti läsnä ja ihmiset jakautuvat niihin, jotka menestyvät (rikkaisiin) ja niihin, jotka ovat rikastuvien tiellä. Mumbai on muutoksen kourissa: slummien ja köyhien asuttamien talojen lisäksi myös keskiluokan taloja revitään alas. Rakennuttajat haluavat lisää ja lisää loistorakennuksia, joista voivat saada lisää voittoa ja rahaa. Se, miten ihmiset saadaan pois tieltä, voi olla välillä likaista peliä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Mumbain kaupungissa yhteen taloon: Vishram-osuuskunnan A-taloon, jonka asukkaat esitellään kirjan alussa luettelona. Päähenkilöksi, viimeiseksi mieheksi, nousee Masterji, 61-vuotias eläkkeelle jäänyt opettaja, oikealta nimeltään Yogesh Anantha Murthy. Hänen lisäkseen teoksessa kuvataan talon muita asukkaita, esimerkiksi Purin perhettä, jossa äiti pitää huolta heidän pojastaan: Rameshista, jolla on Downin oireyhtymä. Teoksen juoni on melkoisen lyhyt: suurrakennuttaja haluaa ostaa asukkaat ulos talosta, jotta pääsee rakentamaan talon paikalle unelmiensa kaupunkia. Monet suostuvatkin vaihtamaan asuntonsa ränsistyneessä talossa tukkuun rahaa, joka takaa heille elämän hieman paremmassa talossa - ja Purin perheelle apulaisen, joka auttaa pojan hoitamisessa. Mutta sitten talossa elää Masterji, viimeinen mies, joka ei halua lähteä talosta. Kirjan edetessä voikin kysyä: saako rahalla kaiken? Mitä kaikkea ihminen voi tehdä paremman, isomman, kalliimman elämän takia?

Talon asukkaat elävät sovussa toistensa kanssa: sikhit, hindut, muslimit, kristityt ja muut, vaikkakin kun asukkaiden yhteisöllisyys alkaa rakoilla, myös vanhat raja-aidat kaivetaan välillä esiin. Asukkaat valvovat tiukasti myös sitä, kuka saa eniten ja isoimman potin. Teoksessa tarkastellaan sitä, miten vanha maailma muuttuu ja mitä vanhan tilalle tulee.

Teoksessa tärkeässä osassa on kaupunki, Mumbai. Osuuskunnan talo on köyhien ihmisten asutusten vieressä, mutta asukkaat ovat kalleellaan toiseen suuntaan: vaikka slummin ihmiset ovatkin lähellä, myös Bollywood-tähtien asuttaman Bandran kahviloissa vieraillaan (joskus). Erityisen tärkeää on meri, joka tekee Mumbaista Delhiä oikeamman kaupungin.

Marine Drive. Mumbain asukkaat olivat tulleet viettämään aikaa meren äärelle. Ajwani näki edessään kaupungin eri rotujen koko kirjon: sunnimuslimit valvoivat herkeämättä burkaan pukeutuneita vaimojaan, hilkkapäiset bohra-naiset pysyttelivät tiiviisti yhdessä, sareihin pukeutuneet ja jasmiiniseppeleet hiuksiinsa sitoneet marathinaiset olivat niin pienikokoisia ja laihoja, että jokainen selkänikama erottui selvästi heidän kisaillessaan riemukkaasti rannalla, kaksi leveäharteista pyhää miestä sahraminvärisissä kaavuissaan seisoi kasvot merelle päin messuten sanskriitiksi, pieniin ryhmiin jakautuneet Elphinstonen opiskelijat kiljuivat, syötävää ja kylmää vettä kauppaavat miehet kulkivat lippalakeissaan ihmisten seassa.

Adiga osaa kirjoittaa eläviä kuvauksia kaupunkinsa kaduilta, hän kirjoittaa tarinan niin, että lukija joutuu pohtimaan maailmaa ja sen kulkua. Adiga ei saarnaa, eikä alleviivaa, vaan tuo esiin tarinalla. Viimeinen mies -teoksessa Adiga kysyy, mitä on raha: mitä se saa ihmisen tekemään? Mitä tapahtuu, jos viimeinen mies asettuu vastustamaan rahan voimaa ja mahtia? Mitä keinoja ihmisellä, sillä viimeisellä, on muita vastaan - kun jokainen keino ja oljenkorsi yksi kerrallaan vähenee: media, perhe, koulutetut ihmiset: voiko mistään saada tukea yksinäiselle taistelulle maailman mahtia vastaan?

Luettuani Vilénin ja Kortesalmen aiemmin syksyllä julkaistun Sormet sahramissa -teoksen luin Adigaa myös tarkkaillen, mitä ihmiset syövät (rikkaat syövät hyvin ja paljon ja lihaa) - ja jokaisen intialaisen teoksen sivuilta tarttuu väistämättä myös musiikkia mukaan. Tämän teoksen musiikkia löytyi kirjan sivuilta pariinkiin otteeseen.

Valkoisen tiikerin kaltaiseen rakastumiseen Viimeinen mies ei minua vietellyt, mutta se kuljetti minua pitkin Mumbain katuja, ihmisten elämiä - ja tavallaan auttoi ymmärtämään niitä ratkaisuja, joita ihmiset tekivät - ja tekevät. Jostain syystä minulle jäi kovin hämmentynyt olo tästä teoksesta: en osaa päättää, onko sen maailma kokonaan pessimistinen, vai onko siinä positiivisuuden siemen itämässä. Puhutteleva kirja oli.

Rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että kirja oli paikoin puuduttavaa ja raskasta luettavaa: siinä on 577 sivua, paljon ihmisiä, joiden nimiä ja suhteita ei jaksa muistaa, vaan pitää palata kirjan etusivuille katsomaan, kuka oli kukin (sikäli hyvä, että tällainen kaikkien esittely löytyy teoksen alusta!). Toivoin kovasti, että Valkoinen tiikeri olisi jatkunut 200 sivua; Viimeinen mies olisi voinut olla saman verran lyhyempi. Tarinassa olisi ollut aika paljon tiivistämisen varaa.

Kaiken kaikkiaan kuitenkin, pidin ja tykkäsin Adigan tavasta puhutella lukijaa ja nostaa maailman tärkeitä asioita esiin. Uskallan suositella Adigan teoksia sille, joka haluaa maistaa ja haistaa Intiaa - ja ajatella syvästi ja syvällisesti maailmanmenoa.

***

(Kirja arvostelukappale)



Tuomas Vimma: Raksa

Tuomas Vimma on eräänlainen salainen paheeni kirjallisuuden saralla. Olen lukenut Helsinki 12 ja Toinen -teokset ahmimalla ja vaikka niissä ei ole ollut mitään sellaista, josta yleensä pidän kirjoissa, niin olen niistä silti pitänyt. Vimman teokset ovat kovin miehisestä näkökulmasta kirjoitettuja, eikä teosten tuottaman miehinen maailmankuva ole ollut aina sellainen, josta suoraan nauttisin.

Raksa (2011, Gummerus) onkin edellisiin verrattuna jotenkin siistimpi versio: tässä teoksessa ihan kaikkea, mikä liikkuu, ei höylätä, vaan naisten kanssa ollaan jopa ystäviä. Vaikka välillä, totuuden nimissä, ystävyyden raja ei ole kovin selkeä. Vaikka teoksessa kuvataan työnteon ongelmia ja vapaa-ajon viettoa baareissa, niin Raksassa on jopa romanttinen ote: Kuka onkaan se oikea nainen, joka vie Samin (noin kolmikymppinen sinkkumies) sydämen?

Teos alkaa tilanteesta, jossa Sami jää työttömäksi rakennusfirmasta, jonka pomo yrittää luikkia pakoon Thaikkuihin, kun huomaa, että konkurssi uhkaa firmaa. Sami pääsee töihin Helsingin luksusasuntoihin remonttia tekevään firmaan, jonka nokkamiehenänaisena toimii Danika Stenhammar, joka on perimässä isältään firmaa kokonaan itselleen.

Sami, joka on ammattikorkeasta melkein valmistunut insinööri palkataan projektipäälliköksi valvomaan firman toistaiseksi suurinta remonttia, joka on miljoonaluokan bisnes. Hyperborea on firma, joka ei kuseta asiakkaitaan, niin kuin kaikki muut rakennusfirmat tuntuvat tekevän - varsinkin putkimiehet vetävät rahaa välistä, eivätkä halua tehdä työtä kahvin juomisen lomassa ollenkaan. Kirjassa vieraillaan sen verran useasti Oulunkylän K-raudassa, että mun on varmaan pakko tehdä retki kyseiseen naapurikaupunginosan kauppaan, jotta voin laskea, kuinka monta remonttireiskaa siellä istuksii kahveella. Kaikki teoksen pienet rakennusfirmat tuntuvat olevan pelkkää höttöä ja täynnä epärehellisyyttä; lisäksi firmoissa on niin paljon harmaata taloutta, että mikään remontti ei tunnu valmistuvan. Paitsi, kun Hyperborea astuu remmiin korjaamaan muiden virheet.

Raksa on Tuomas Vimman työlaisromaani mainostaa takakansi, minkä takia olin vähällä jättää lukematta koko kirjan. Mutta ei tästä työläisromaania saa tekemälläkään. Teoksessa liikutaan Punavuoren ja Töölön maisemissa, ja uskalias retki Hakaniemeen kuvataan lystikkäästi kyläilynä aivan väärässä ympäristössä. Kirjan aiemmin lukeneen Jorin mielestä kirjassa oli uskottavuusongelmana se, että duunarimies oli kovin sivistyneen oloinen, mutta minusta Sami ei ollutkaan kovin duunarimainen, eikähän hän tehnyt ns. duunarin töitä, vaan firmassa oli muurarit ja laatoittajat omasta takaa (huomaathan lukijani, miten sujuvasti käytän ammattisanastoa =) ja Sami toimi työntekijöiden ja remonttia tilanneiden välitysmiehenä. Muutenkin Samilla on kovin kantakaupunkilainen maailmankuva ja elämä. Sami tuntuu muutenkin olevan kovasti vähän jokaisen asian välitysmies: hän tulee toimeen duunareiden keskellä: osaa puhua samaa kieltä kuin miehiset miehet, mutta kuitenkin osaa pitää myös firman (/Danikan) puolia, sillä kuten aiemmin mainitsin, kirja on myös eräänlainen rakkauskertomus. Suhteensa Sami tosin etsii ja hieman vahingossakin löytää toisaalta. Sami on myös välitysmiehenä hänen ystävänsä, Pepin ja Gretan suhteessa.   

Kirjassa pidin siitä, että siinä ei olla maalaispellon laidalla, vaan niin aidosti Helsinki-keskeisiä, Pitkänsillan ylikin päästään pelon sekaisin tuntein, kun ei tiedä, mitä sillä vieraalla maalla oikein voi tapahtua. Itsehän toki en ole mikään kantakaupunkilainen, enkä kaupunkilainen ollenkaan, mutta kun Helsingissä joutuu (/pääsee) elämään näiden aitojen kaupunkilaisten keskellä, niin on kiinnostavaa kurkistaa maailman sisään. Samoin kuin myös raksamaailmaan, vaikka mitään ihmeellisempää menoa ei tullutkaan vastaan: raksamiehet ovat totisia miehiä, vaikka alan alamäki onkin saanut jotkut duunareista hieman aiempaa nöyremmiksi. 

Lähtökohta oli se, että Sami on aina oikeassa ja Hyperbolea ainoa rehellinen firma maailmassa. Yleensäkin kaikki muut eivät tee mitään oikein. Kirjan lähtökohta oli kirjailijan oma työkomennus raksalle, joten kirjailijalla on omakohtaista kokemusta maailmasta, vaikka suoraan hän ei myönnäkään kertovansa kokemuksistaan. 

Danikan ohjeiden mukaisesti keskitin huomioni Sirpaan. Ei mennyt  kuin muutama minuutti, kun olin jo muodostanut hänestä kuvan. Alkujaan jostain rajaseudun kahden kapakan kirkonkylästä lähtöisin, Nokian markkinointipuolen assari, joka oli hankkinut itselleen Glorian Koti -elämän skotaamalla keski-ikäisen inkkarin, jonka kattoluukku repsotti Hamilton-Norwoodin asteikolla jo pitkälti kuutosen puolella. Sirpa halusi vitivalkoisen kämpän aina lattioita myöten. Kaiken piti olla avaraa, valoisaa, lasia, kromia ja puskusaumaista 60 x 60 -laattaa. Kustannuksista tai rakenteellisista yksityiskohdista irmelillä ei sitten ollut pienintäkään haisua. Sirpa esitteli minulle kiiltäväpaperisista sisustuslehdistä leikkaamistaan valokuvista tekemänsä kollaasin, jota tutkin kiinnostuneen näköisenä.   

Vähän ajan sisään voitin jo toistamiseen kirjan nimeä kohtaan tuntemani ennakkoluulot. Tällä kertaa myös takakansitekstiä kohtaan tuntemani puistatuksen. Pidin ja pidän Vimman tyylistä ja tavasta kertoa tarinaa. Pidin myös tästä hieman pehmeämmästä tyylistä. Pieni asia, josta kirjassa en pitänyt, olivat ne lyönti-, huolimattomuus- tai mitkä lie virheet, joita sanoista hyppi silmille: välillä puuttui toinen k, välillä konsonantteja oli yksi liikaa. Onneksi niitä ei ollut koko kirjan matkalla. Eli siis pidin kirjasta tosi paljon, niin kuin (en enää niin salaa) muistakin Vimman teoksista.  

Laura Gustafsson: Huorasatu

Tänä vuonna taisi tulla toisinto viime vuodesta: Luulin olevani hajuilla siitä, mitä kotimainen kirjallisuus tuottaa ja luulin myös olevani hajuilla siitä, kuka olisi kirjoittanut sellaisen kirjan, joka olisi Finlandia-ehdokkaana. Mutta, kuten viime vuonnakin, olin täysin pihalla (kuten kuvista näkyy, myös ihan kirjaimellisesti) valintojen suhteen. Jos -  ja kun - vuodet toistavat itseänsä, niin tiedän, mikä kuudesta on lopullisen valinnan kohde: se on se kirja, jonka vähiten odotan saavan ison Äffän. Toivottavasti senkin kirjan tarina kuitenkin päättyy Hämeentielle, niin kuin Nenäpäiväkin. Tai siinä edes ajetaan monta kertaa samaa reittiä, niin että voin muistella niitä kirjoja aina kun istun neljän ruuhkassa Paavalinkirkon vieressä. (En istu siellä joka päivä, joten voin aina ne pari kertaa vuodessa ajatellakin...) 

Ja koska minunkin on pakko toistaa itseäni, niin kävin ostamassa hetken mielijohteesta yhden ehdokaskirjan ihan vain tutustuakseni johonkin ehdokaskirjaan, William Ännään yritin tosin jo aiemmin lukea, mutta se ei ole minun makuuni, jaksoin muutaman sivun alusta (aika hyvä ehdokas isoon Äffän siis, btw!) Viime vuonna ryntäsin lukemaan Alexandra Salmelaa, nyt mua kiinnosti Gustafssonin Huorasatu.

Alun perin kyllä ajattelin, että tätä kirjaa en tule lukemaan, koska sillä on niin rasittava nimi. Mielikuvissani nimittäin näin ja ajattelin, että tässä kirjassa kerrotaan yksityiskohtaisesti kaikkea irstailua (pönäköiden) miesten kanssa.

Miten ihanaa onkaan olla väärässä! Sillä tämä kirja oli, no vähän sitä edellä mainittuakin, mutta oikeastaan kaikkea muuta. Laura Gustafssonin Huorasatu (2011, Into) kertoo Millasta ja Kallasta, jotka ovat ilotyttöjä, huoria, maksullisia naisia. Työpaikkaa, jossa ei vaadita juuri mitään koulutusta, työkokemusta tai aiempien töidensä hoitamista kunnolla, ei ole niin helppo löytää. Kirjaa on kuitenkin turha aloittaa lukea sen innoittamana, että tässä kuvataan maksullisten naisten elämää ja arkea.

Ei kuvata. Kirja on yhteiskunnallinen ja siinä raivotaan naisten alistamista vastaan ja rakennetaan ihanneyhteiskuntaa (siis tämähän on satu). Ja kuvataan sitä kaikkea, miksi ihanneyhteiskunta on utopia nykymaailmassa. Vaikka kirjassa on mukana iso annos raivoa, niin se ei kuitenkaan ole sellainen vihainen kirja, jossa telaketjufeministi jyräisi ja jyrähtäisi. Tai no, tavallaan onkin, mutta asia kerrotaan pissis-tyyliin hihittelevien naisten elämästä käsin.

Ja sitten kirjassa on vielä ne kaikki jumalat. Kreikan sotaan ja rakkauteen keskittyvät jumalat tulevat Suomeen, koska rakkauteen pettynyt Afrodite haluaa paikkaan, jonka nimi on Hel. Nimensä veroinen paikka onkin. Afrodite elää rakkauden asialla, sodan jumala Ares matkustaa Afganistaniin ja Adonis pettää. Jumalat ovat siis jalkautuneet kaduille, joilla puolustavat omaa asiaansa. Ja myös sekoittavat Millan ja Kallan elämää. 

Teoksessa räyhätään ja otetaan kantaa mm. siihen, miksi seksi myy kaikkea: kun isopovinen nainen vilauttaa poveaan, media alkaa seurata hänen elämäänsä; miksi naisen ei on edelleen kyllä (miehen mielessä); Thaimaan seksiturismiin ja - no, melkein kaikkeen, mikä nykymaailmassa mättää. 

Kirjassaan Gustafsson yhdistää Raamatun, Kreikan jumalat, nyky-yhteiskuntamme poliitikot, iltapäivälehtien tarinat yhdeksi nivaskaksi; realismi, unet, fantasia, väkivalta ja rakkaus yhdistyvät tarinaksi, tai no, saduksi, jonka luettuaan uskoo taas vähän enemmän siihen, että jos joku maailmassa mättää, niin siitä pitää ärähtää, eikä jäädä itkemään kodin nurkkaan maailman pahuutta. Kirjoitustyylistä saa näytteen vaikka kirjailijan blogista, jonka ajattelin nyt käydä lukemassa läpi. Huorasatu tuli nimittäin ahmaistua suhteellisen nopeasti läpi ja jäin jo kaipaamaan tyyliä. Tyylistä voisi tulla mieleen myös Salmisen teokset, paitsi että Gustafsson karkaa arkitodellisuudesta välillä jumalten maailmoihin, ja sanavarasto on laajempi. 

Tykkäsinkö? Ihan älyttömän paljon. Koska. Tämä oli todellakin piristävä poikkeus kotimaiseen kerrontatyyliin, jossa paukutetaan realismia realismin perään. Mieleeni tuli Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi, jossa viimeksi tosi ja epätosi ovat yhdistyneet samanlaiseksi maailmanparannuspuheeksi (tai -kirjoitukseksi) ja tietysti mieleeni tuli myös vähän Salmelan viime vuoden teos (josta ei saa pitää, vaikka se olikin niin hyvä mielestäni, osin samoista syistä kuin tämä Gustafssoninkin teos).

Ja koska nyt olen ojentanut käteni Finlandia-ehdokkaisiin, niin voisin ehkä tutustua muihinkin. Ihan vain, jos sieltä tulisi eteen muitakin (hyviä) yllätyksiä.   

 

Käsken heidän ryhdistäytyä. Vakuutan ettei ihmisarvomme ole kiinni siitä, jos joku sanoo meitä tyhmiksi ja rumiksi ja lihaviksi ja keskeneräisiksi miehiksi ja ali-ihmisiksi ja orjiksi ja huoriksi. Tai niin kauan rauhallisesti kuin on mahdollista, kun yksi kappale antiikin sankareita yrittää kiinnittää huomioni sukuelimeensä. Miehet olivat siis samanlaisia jo ennen ajanlaskumme alkua. 

 - - Naisista parhaatkin ovat joutuneet miesten kusettamiksi. Ei ole myöhäistä tunnustaa erehtyneensä. - - Niin kuin esimerkiksi Kanadan TOSInaiset jotka haluavat ajaa sekä kotimaassaan että mielellään myös kansainvälisesti alas tuet aborttiklinikoilta, raiskausten ja insestin uhrien tukipalveluilta, pahoipideltyjen naisten turvakodeilta ja poistaa vähävaraisten yksinhuoltajaäitien taloudelliset avustukset.

Jos kirjasta sai kuvan, että siinä haukutaan vain miehiä ja että kaikki miehet ovat sikoja, niin on taas väärässä. Kirjassa myös jotkut naiset ovat pahoja, ja jotkut miehet hyviä, esimerkiksi eräs lumenpudottaja, joka muuttaa Thaimaahan, tosin ei se, joka mediassa pyöri viime vuonna.

Mitä tästä voisi vielä sanoa? Olen piristynyt kirjallisuuden saralla. Tosin Otavan ensi kevään uutuusluettelossa näyttäisi olevan Mediahuora-niminen teos. Onko tämä nyt sitten joku kirjallisuutemme uusi suuntaus, jossa otetaan räväkästi kantaa yhteiskuntaamme? Osin samoin keinoin kuin miten yhteiskunta tekee.