Koulun kirjasto on aarreaittani. Löysin sieltä kuluneella viikolla ja edellisellä kaksi Intia-kirjaa. Tai no, Intia ja Intia - kumpikaan ei varsinaisesti kerro Intiasta: toisessa ollaan Intiassa, mutta ei juurikaan kerrota maasta; tässä taas ei olla pääasiassa Intiassa, mutta kerrotaan intialaisista.
Ensi alkuun kerrottakoon kirjasta sen verran, että olen rakastunut siihen. Vuonna 1999 (suomeksi 2001) julkaistu novellikokoelma on palkittu mm. Pulitzerilla, eikä suotta. En yleensä pidä novelleista, koska minua ärsyttää suunnattomasti, että hyvän tarinan pitää loppua ennen kuin se on alkanutkaan. Nyt ei ärsyttänyt: novellit ovat juuri sopivan mittaisia. Niissä luodaan tunnelma, joka jää elämään ja samalla voi myös elää novellin hetkiä eteenpäin: tunnelmat jäävät elämään mieleen tarpeeksi pitkäksi aikaa.
Teoksen niminovelli kertoo pariskunnasta, joka muuttaa ensimmäiseen omaan kotiinsa. Hindupariskunta, joka on tavannut toisensa vanhempiensa järjestämänä löytää kodistaan kristillisiä muistomerkkejä: pieniä patsaita, maalauksia jne. Sanjeev (mies) ei haluaisi säilyttää kaikkea roinaa, mutta hänen vaimonsa, Twinkle, haluaa. Pariskunnan tupaantuliaisissa Twinklen avoimuus uutta ja ei-omaa-kulttuuriaan kohtaan ihastuttaa pariskunnan vieraat ja Sanjeev huomaa, että Twinkle taitaa jatkossakin määrätä sekä patsaiden että kaapi paikan. Twinkle ei ole ihan niin perinteinen intialaisvaimo kuin mitä Sanjeev olisi odottanut.
Useimmissa novelleissa onkin kyse juuri siitä, miten Englannissa tai Amerikassa asuvat intialaisemigrantit sopeutuvat uusiin oloihin ja kulttuuriin.
Ensimmäisessä novellissa nuori pariskunta on vieraantunut toisistaan sen jälkeen, kun pariskunnan vauva kuoli synnytykseen. Sähkökatkokset pelastavat pariskunnan suhteen, sillä aina kun sähkökatkos tulee, tuo se ensinnäkin muistoja kotimaasta, Intiasta, ja toisaalta silloin pariskunnan on pakko olla keskenään, kynttilän valossa. Aviopuolisot ovat eron partaalla, mutta pienet salaisuudet lähentävät heitä. Novellin lopussa he kykenevät yhdessä suremaan menettämäänsä vauvaa. Avoimeksi jää, kumpaan suuntaan he oikeastaan lähtevät.
Toinen novelli kertoo siitä, kuinka intialaisen perheen luona käy herra nimeltä Pirzada syömässä illallista. Syönnin yhteydessä perhe vieraineen katsoo uutisia, sillä Pirzadan vaimo ja lapset ovat kotimaassaan, Bangladeshissä. Käynnissä on muslimien ja hindujen vihamielisest yhteenoto. Perheen tytär tarkkailee vieraan mielialoja ja ymmärtää lopussa, millaista miehen elämä on ollut, kun rakkaat ovat niin kaukana, tuhansien kilometrien päässä. Novelli on oikein kaunis kaipuun kertomus. Lahiri onkin mestari luomaan eri tunnetilojen kokemuksen. Edellisessä novellissa se olisi suru, tässä kaipuu. Novellien tunnelmia voisi verrata bollywoodin elokuviin: surullinen asia saa lukijan kyynelehtimään.
Tuskien tulkki on englanninkielisen teoksen nimi, ja tämä onkin aika valloittava novelli. Amerikassa asuva perhe on vierailulla Intiassa. Heidän kuskinsa alkaa tuntea palavia tunteita perheen äitiä kohtaan, joka ei tunnu välittävän miehestään eikä lapsistaan ja juttelee kuskin kanssa. Rouva uskoutuu herra Dasille (kuskille), minkä jälkeen kuski ihmettelee rouvan halua uskoutumiseen ja samalla menettää mielenkiintonsa. Näiden tunteiden välissä herra Das on ehtinyt luoda ties minkälaisia kuvioita heidän välilleen. Jotenkin ihanan hassu tarina ihastumisesta, perheen salaisuuksista. Tästä olisi kiva lukea vaikka kokonainen romaani.
Kirjassa on pari novellia intialaisista yhteisön ulkopuolelle joutuvista henkilöistä, ja novelli toisen naisen näkökulmasta: suhteesta, joka syttyy ja sammuu - ja mitä tunteita, tekoja ja ajatuksia siinä välissä ehtii olla.
Surullisin ja kaihoisin on novelli Senin täti, jossa Senin täti on asunut Amerikassa, mutta ei koskaan oikein sopeutunut maahan. Hän elää vieläkin Intiassa, ja novellissa hän kertoo muistojaan ja tuntemuksiaan 11-vuotiaalle pojalle, joka on iltapäivähoidossa hänen luonaan. Senin täti ei halua, eikä uskalla ajaa autoa - ajonkortin suorittaminen on hänen kynnyksensä sopeutumiseen. On monta muutakin seikkaa, jotka estävät sopeutumista:
minun äitini lähettää illalla sanan kaikille lähitienoon naisille - - ja sitten he istuvat valtavassa piirissä talon katolla. nauravat ja juoruavat ja pilkkovat vihanneksia koko yön - - Sitä pälpätystä kuunnellessa ei saa unta. - - Täällä, minne herra Sen on tuonut minut, en joskus saa unta kun on niin hiljaista.
Eliot, jos minä rupeaisin nyt huutamaan täyttä kurkkua, tulisiko kukaan? - - Kotona (Intiassa) ei muuta tarvitse tehdä. Kaikilla ei ole puhelinta. Mutta riittää kun korottaa ääntään tai antaa surun tai ilon kuulua, niin eikös kohta kaikki naapurit ja puolet kauempanakin asuvista tule kuulemaan uutisia ja auttamaan järjestelyissä.
Tämä novelli onkin teoksen surullisin ja se kertoo siitä, miten uuteen kulttuuriin ja ympäristöön ei välttämättä sopeudu koskaan. Novellissa täti Sen yrittää ylittää itsensä ja istuu auton rattiin, mutta epäonnistuu asiassa - ja tuntuu lopulta luovuttavan.
Sopeutumisen ja sopeutumattomuuden lisäksi teoksessa pääsee hieman aistimaan sitä, millainen on perinteinen intialainen avioliitto: sukulaiset tekevät valinnat, jotka joko ovat hyviä tai sitten eivät. Teoksessa myös valotetaan 'hyvän vaimon' ja 'hyvän aviomiehen' kuvaa, ja novelleista saa hyvän kuvan myös siitä erillisestä maailmasta, joka vallitsee naisten ja miesten välillä. Meillä länsimaissahan eri sukupuolien on kuvattu olevan eri planeetoilta - mutta intialaisessa maailmassa se välimatka on niin pidempi kuin meidän tuntemien planeetojen. Kaunis kirja, jota lukiessa nautin jokaisesta sanasta ja lauseesta.
Suosittelen sellaiselle, jota mietityttää muunmaalaisten lähtökohdat ja eri kulttuurissa kasvaneiden näkökulmat. Teoksessa on sellaisia, jotka eivät sopeudu, mutta useimmiten ihmiset tuntuvat sopeutuvan - ja juuri tällaisen positiivisen kuvan haluaa teoksen viimeinen novelli antaa.