György Spiró: Kevätnäyttely

Toinen kirja, jonka luin Unkarin- ja Budapestin-matkalla, on György Spirón Kevätnäyttely (2012, Avain), joka oli muutama vuosi sitten enemmän esillä mm. kirjablogeissa - näin muistelen. 

Kevätnäyttely kertoo henkilöstä nimeltä Gyula Fátray, joka on normi-insinööri. Eletään vuotta 1956, tarkemmin päivää 17.10., ja Fátray odottaa sairaalassa pääsyä leikkaukseen, josta jää toipumaan vielä viikoksi sairaalaan. Kun Unkarin kansannousu, 50 000 ihmisen marssi tapahtuu Budapestin kaduilla, Fátray makaa sairaalan sängyssä. Hän on kaukana kaupunkinsa ja maansa tapahtumista. Tai niin hän ainakin luulee. 

Eräänä päivänä töihin palattuaan hän huomaa olevansa keskellä juonitteluja, joissa yritetään saada syyllisiä kansannousuun. Uhkana on kuolemantuomio, sillä Fátrayn katsotaan syyllistyneen kansan vastarinnan nostattamiseen. Fátray alkaa taistella syytteitä vastaan, mutta huomaa, ettei se olekaan niin helppoa. Hänen olostaan sairaalassa ei löydy todisteita, eikä kukaan muista nähneensä koko henkilöä. Syylliseksi Fátray tuntuu sopivalta, koska hän on juutalainen ja vaihtanut nimensä unkarilaiseksi myöhemmin. Kaikki kirjassa tuntuu kulkevan sattumuksien kautta: nimen kirjaamisessakin oli ongelmia, ja nimestä ei aivan tullut, mitä Gyula halusi. 

Teoksen nimi puolestaan viittaa Fátrayn vaimon Katin järjestämään näyttelyyn, josta hän on innoissaan. Mutta näyttely jäi jotenkin pääjuonen varjoon teoksessa.

Kirjassa mennään ympäri Budapestia, mm. hotellimme lähellä Üllöi útia pitkin, Budan ja Pestin väliä Tonavan yli ja Margitinsaarella, jossa kävin matkallani uimassa. Juonta kiinnostavampaa olikin matkata Fátrayn kanssa pitkin Budapestin katuja, tietenkin Parlamenttitalollakin tässä kirjassa oltiin (ks. edellinen postaus). En olisi varmaan kiinnostunut kirjasta kovinkaan paljon, ellei sen miljöö olisi ollut vastikään nähty ja koettu. Sinällään kiinnostava lukea Kevätnäyttely Kondorin teoksen jälkeen, jossa elettiin vuotta 1936. Näistä kahdesta tuli kiinnostava katsaus Unkarin historiaan. Olisi kiinnostavaa lukea myös teoksia, joissa kerrottaisiin nyky-Unkarista, onkohan sellaisia suomennettuna? 

György Spiró: Kevätnäyttely
2012, Avain 
Tavaszi Tárlat 2010
suomentanut Juhani Huotari 
308 sivua

Helmet-haasteessa kirja löytääkin paikkansa kohtaan 48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän, koska Unkarin historiasta en ole kovin tietoinen. Kansannoususta tuli luettua wikipedian kautta lisää. 

Kuvat eivät nyt liity varsinaisesti kirjaan, mutta Budapestin toiseksi hienoin nähtävyys (mielestäni) on tämä Kalastajanlinnake, sadunomainen seinämä, josta on hienot näkymät Pestin puolelle. 

Vilmos Kondor: Budapestin varjot & Budapest kuvin

Minulla on aina tapana lukea matkoilla matkakohteeseen liittyviä teoksia. Tänä kesänä käväisin Budapestissä, Wienissä ja Prahassa - luettavana oli kirjoja, jotka sijoittuvat Budapestiin ja Prahaan. Ensimmäisenä luettavaksi pääsi Vilmos Kondorin Budapestin varjot (2012, Tammi), koska minun on pitänyt lukea Kondorin kirjoja jo jonkun aikaa.

Budapestin varjot on Kondorin dekkarisarjan ensimmäinen osa. Se kertoo Unkarista, ja varsinkin Budapestistä vuonna 1936. Aikaa määrittää Unkarin pääministerin Gyula Gömbösin kuolema, joka aloittaa kirjan. Kansallismielinen ja juutalaisvastainen pääministeri luotsaa aikakauden yhteiskunnallista tilaa, eikä niinkään liity kirjan juoneen. 

Samoihin aikoihin pääministerin kuoleman kanssa Budapestistä löytyy kuollut nuori nainen. Zsigmond Gordon, joka on toimittaja, kiinnostuu tutkimaan kuolemaa, jonka tutkiminen ei paljon poliisia kiinnosta. Gordon työntää nenänsä paikkoihin, joihin ei kannattaisi ja saakin nenilleen. 

Kuolleen naisen taustalta löytyy myös liittymiä ajankuvaan, varsinkin juutalaisuuteen. 

Gordonin lähipiiristä tutustutaan hänen isäänsä ja naisystäväänsä Krisztinaan, joka miettii suhdetta Gordoniin ja suhteen tulevaisuutta. Jos jatkan kirjasarjan lukemista, niin suhteen jatkuminen on asia, joka varmasti mietityttää. Viimeistään seuraavalla Budapestin-matkalla luen lisää! 

Budapest oli matkan kaupungeista se, mikä itseäni viehätti ja pari paikkaa oli kaupungissa ylitse muiden. Tämän postauksen kuvissa niistä toinen: Parlamenttitalo, joka suurudellaan ja kauneudellaan ihastutti todella paljon. Kondorin teoksessa täällä pääministeri Gömbösin kuolemaan kunnioitettiin.

Muutenkin kirjassa viihdyttiin Budapestin miljöössä ja kerrottiin kivasti, missä milloinkin liikutaan. Oma hotelli oli keskustan ulkopuolella, ja olikin kiinnostavaa, miten Üllöntiellä kuljettiin teoksessa: Oikealla näkyi anatomian laitos, sitten Orczynpuisto, etäämmällä kurjalistokaupunginosan luhistumaisillaan olevat hökkelit. 

Üllontiellä liikenne oli vilkasta. Kuormavankkureita, hevosvaunuja, linja- ja henkilöautoja virtasi kaupungista pois. Päivä oli päättynyt. 

Vilmos Kondor: Budapestin varjot
2012, Tammi
Budapest noir 2008
suomentanut Tähti Pullinen
296 sivua

Kirjan saan myös Helmet-haasteesen kohtaan 7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja, sillä Vilmos Gondor on salanimi. 

Parlamentti-talon edeustalla on paljon nurmikkoa, vesielementtejä ja patstaita liittyen Unkarin historiaan. Seudulla oli miellyttävää ihastella kaunista rakennusta, upeita patsaita - ja googlaamalla selvisi, että miljöö oli vastikään laitettu nykyiseen kuntoonsa. 

Kotimaista: Mila Teräs - Tittamari Marttinen - Satu Taskinen - Tiina Laitila Kälvemark

Tässä yhteispostaus taas muutamasta kirjasta, kun en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa aiemmin. Nämä kirjat lähtivät mukaani kirjastosta kesäfiilistä hakiessani kevään kylmyydessä. 

Kahdessa ensimmäisessä kirjassa on nimessä ja kansikuvassa perhonen, mutta siihen yhtäläisyydet taisivat loppua. 

Mila Teräs on tullut minulle tutuksi teoksista Harmaat enkelit (2014) ja Hämärinkäinen (2015). Perhosen varjo asettuu johonkin näiden kahden aiemman lukemani, aikuisten ja lastenkirjan, väliin. Teos kertoo kesästä, kesälomasta, jota nuori tyttö Linnea lähtee viettämään Usvalaan, mumminsa luokse. Kesä alkaa laskiessa kaloreita ja lenkkeillessä. Lukijalle on selvää, että Linnea sairastaa anoreksiaa, mutta valitettavasti sama asia ei selviä Linnean lähipiirille, koska hänen äitinsä on uuden suhteensa lumoissa.

Mummonsa luona asuessaan Linnea ajautuu toisten nuorten luokse, ja löytää ihanan ystävän ja myös ihanan pojan, joka välillä on mukava ja välillä taas ei-aivan-niin-mukava. Usvalassa on myös jotain maagista, johon Linnea tutustuu, kun hänen mumminsa on liian kiireinen salaisten kasviensa kanssa. Kirjassa on maagisen realismin tai fantasian piirteitä, mikä oli hieman yllättävää, kun odotin teinirakkauksien tarinaa (sitäkin oli tosin mukana). Kirja oli mukava, ja se toimi irrottamaan minut opinnoista, joita väkersin viime viikonloppuun asti. Ihan mukava kokemus tämä kirja, jossa oli mukava kesäinen fiilis teiniangstin ohella. 

Kuvissa on kaikki, mutta silti jotain puuttuu. 

Maisemaa leimaa poissaolo. 

Minun elämäni. 

Minulla on elämä. 

Mutta en tiedä, mitä sillä tehdä. 

Mila Teräs: Perhosen varjo

2012, Otava

252 sivua

Tittamari Marttinen on tullut minulle tutuksi lastenkirjojensa kautta. Jotenkin kiinnostuin hänen teoksestaan Perhosvaikutus (2017, Kirjapaja). Takakansi lupasi tarinan kirjailijasta, joka muutti Helsingistä Lappiin. Tämä elämänmuutos kiinnosti, sen verran usein olen  miettinyt irtaantumista eteläisen Suomen elämästä ja muuttoa takaisin kehä III:n toiselle puolelle. 

Perhosvaikutus kertoo niistä ajatuksista, joita syntyy elämästä ja sen erilaisuudesta Lapin rauhassa verrattuna Helsingin elämään. Ajatukset ovat muutaman sivun mittaisia. Lappi näkyy luonnonrauhassa, yksityisautoilussa (Helsingissä ei autoa tarvinnut) ja vaikkapa Lapin eksotiikkaa etsivisen turistien tarkkaillussa. Lappi on erilainen verrattuna Helsinkiin, sehän on selvää. Marttinen kirjoittaa niin, että hetken jo mietin, miten olisi muutto Rovaniemelle. Mutta ehkä kuitenkin kirjassa eniten viehättivät matkailutarinat. Se, mikä matkoissa ja matkustamisessa on niin viehättävää: vaikkapa ihmisten tarkkailu museoissa. Tai kotiinpaluu. Lappiin muuttoa enemmän alkoi tehdä mieli matkalle. 

Nautin kirjan lukemisesta, oli kiva kulkea samaa matkaa erilaisissa paikoissa. 

Tittamari Marttinen: Perhosvaikutus - Pienten rakkauksien kirja

2017, Kirjapaja 

208 sivua

Tiina Laitila Kälvemark on ihastuttanut minua teoksillaan Karkulahti (2015) ja Kadonnut ranta (2012), joten Seitsemäs kevät (2017, WSOY) kiinnosti minua tietenkin, kun huomasin uuden teoksen tulevaksi keväällä. Nimensä mukaisesti tämä kirja tuntuu kirjalta, joka täytyy lukea keväällä, kesää odotellessa. Sillä siitä kirja kertoo: kesän odottelusta. 

Puuttuvat lämpöasteet eivät kuitenkaan poista kesän ideaa. 

Länsimainen nykyihminen liittää siihen ennen kaikkea loman ja vapauden. 

Kesä vain on muuttunut Pohjolassa aiempaa kylmemmäksi, eikä kunnon kesää ole ollut kuuteen vuoteen. Kesä alkaa Helsingissä vasta juhannusviikolla, pohjoisiin kuntiin ei tule enää termistä kesää lainkaan. Kammottavaa luettavaa tällaisena keväänä (tai kesänä), jolloin lunta tuntuu satavan vielä kesäkuussakin. Tv-meteorologi Peter on yksi kirjan monista hahmoista. Hän ei enää saa jatkaa työssään, koska ei ole halunnut kertoa ihmisille masentavia säätietoja. Päähenkilöt vaihtuvat lähes luvuttain - ja vaikka kirja on romaani, se tuntuu novellikokoelmalta. Tosin eri lukujen hahmot liittyvät toisiinsa, ja näyttävät tarinan toisen puolen. Pohjolasta liikutaan Britteihin ja myös Intiaan asti, jossa kolmannesta lapsesta haaveileva nainen on vuokrannut kohdun naiselta, joka puolestaan haaveilee rahasta ja koulutuksesta omille lapsilleen. Maailma on kutistunut pieneksi kyläksi, jossa henkilöiden elämät vaikuttavat toisiinsa monen tuhannen kilometrin päähän. Kirjan maailmankuva on masentava - ehkä eniten siksi, että kirjan maailma on pelottavan lähellä nykyistä maailmaamme. Ja silti, kesä on jotain, mitä odotetaan: 

Kesä on raskaan työn jälkeen odottava palkinto. Se on hetki, jolloin pitkään uunissa muhinut herkku paljastetaan kiiltävän kuvun alta, leikataan paloiksi ja pistetään suuhun. 

Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät

2017, WSOY

178 sivua

  

Satu Taskinen on ainoa kirjailija tämän jutun kirjailijoista, jolta en ole lukenut aiemmin mitään. Olen yrittänyt, mutta Taskisen teokset eivät ole jotenkin natsanneet minulle, niin paljon kuin esimerkiksi Täydellistä paistia on kirjablogeissakin kehuttu. Lapset (2017, Teos) oli teos, joka kiinnosti minua juuri siksi, etten aiemmin ole saanut mitään Taskisen kirjaa luettua loppuun. 

Lapset kertoo opettajamiehestä, jonka pitäisi töistä lähdettyään mennä syntymäpäiväjuhlille. Matka on kuitenkin pitkä, ja kaikkea tapahtuu. Kaikkein eniten tapahtuu kuitenkin miehen pään sisällä. Lukijalle avautuu maailma ajatuksiin ja ajatuksenjuoksuun, jossa esiintyy koko elämä. Tai oikeastaan koko maailma. Mitä oikein on tapahtunut miehen nyt jo aikuisille lapsille, entä hänen vaimolleen, joka on lähtenyt johonkin. Miehen oppilas, Ismail on herättänyt miehessä auttamisen halun: hän on antanut perheelle oman asuntonsa. Huh, melkoisen rahakas mies tämä opettaja, jolla on 200 neliön asunto Wienissä. 

Kirja kuljettaa lukijansa ajatuksenvirran mukana kohti loppua, ja sivuilla mietitään kaikkea elämästä. Muistot ja nykyisyys kulkevat virran mukana, ja lukija ottaa kiinni siitä, mistä saa. Myönnän, minun oli edelleen vaikea lukea Taskisen tekstiä, mutta luin kirjan loppuun kuitenkin. Ehkä vielä jossain vaiheessa pääsen Taskisen teokseen sisään, vielä ei ollut kokonaan se hetki. 

Satu Taskinen: Lapset

2017, Teos

296 sivua

Kirjat Helmetin lukuhaasteeseen kohtaan: 

15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen - Mila Teräs: Perhosen varjo, jossa harrastetaan kaikenlaista, esimerkiksi Linnea valokuvausta

19. Yhdenpäivänromaani - Satu Taskinen: Lapset

37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta - Tittamari Marttinen on kirjoittanut lukuisia lasten-ja nuortenkirjoja. 

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Emmi Itäranta on pitkään ollut lukulistallani, ja niinpä eräänä päivänä sitten vain tartuin hänen kirjaansa. Tai oikeastaan tartuin jo pari vuotta sitten, mutta nyt pääsin kirjassa alkua pidemmälle. Kirja, ja Itäranta, on ollut niin kauan esillä, esimerkiksi kirjablogeissa, että olen kyllä ollut kiinnostunut kirjasta ja kirjailijasta, mutta en ole koskaan saanut aikaiseksi lukea. 

Teemestarin kirja (2014, Teos, 1. painos 2012) kertoo nimensä mukaisesti teemestareista. Noria on teemestarien sukua, ja hänen isänsä alkaa olla vanha ja niin huonona, että hän haluaa jakaa viisauttaan tyttärelleen. Norian tulee oppia teeseremonia ja pitää itsellään pitkään säilyneet salaisuudet, niin kuin vesilähteen olemassaolo. Eletään aikaa, jolloin suuri osa mannerta on joutunut meriveden alle, kun jäätikkö oletettavasti on sulanut - ja makeasta vedestä on pulaa. Vettä säännöstellään ja armeija jakaa päivittäisen vesiannoksen asukkaille. 

Huh, tämä on karu tulevaisuudenkuva, kun tiedämme, mitä maailmassa tapahtuu , eikä jäätiköiden sulamisen estäminen tunnu kiinnostavan juuri ketään. Itärannan kirjan sivuilta jäikin mieleeni se, miten Noria ja hänen ystävänsä keskustelevat, miten muinaismaailman ihmiset eivät ajatelleet heitä (tulevaa sukupolvea) lainkaan.

Noria luottaa ystäväänsä Sanjaan, vaikka ei ole varma, voiko maailmassa enää luottaa kehenkään. Yhdessä he löytävät muinaismaailmasta kasetteja, joilta kuuntelevat tietoja tutkijaryhmän löytämistä vesivaroista. Ehkä niitä on enemmän, mutta armeijan on helppo pitää ihmiset vallassaan, kun kaikki asiat eivät ole kaikkien tiedossa. 

Tulevaisuuden maailmana tämä on tietysti masentava, ja kirja saakin miettimään taas omaa elämäänsä uudestaan. Voisiko elämän elää niin, että maailma olisi jäljellä vielä tulevaisuudessakin? 

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

2014, Teos, 1. painos 2012

330 sivua

Kirja Helmet-lukuhaasteen kohtaan 2. Kirjablogissa kehuttu kirja, sillä kirja oli vuonna 2012 Blogistanian kolmanneksi paras kirja kotimaisten kirjojen osalta: 

Lähde

Blogistanian Finlandia 2012 -voittajalista

Kirjabloggaajat äänestivät vuoden 2012 parhaita kotimaisia kirjoja. Blogistanian Finlandia 2012 -kisaan osallistui 44 blogia. Yhteensä 47 kirjaa sai ääniä. Äänestyksessä pystyi antamaan kirjoille 1-3 pistettä, ja pistepotti paisui 260 pisteen suuruiseksi.

Ja tältä näyttää Blogistanian Finlandia 2012 -kuusikko. Kiitos kirjailijoille lukuelämyksistä!

1. Aki Ollikainen: Nälkävuosi
2. Ulla-Lena Lundberg: Jää
3. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
4. Sirpa Kähkönen: Hietakehto
5. Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat
6. Johan Bargum: Syyspurjehdus

Ismail Kadare: Seuraaja

Albanialaista kirjallisuutta oli hieman vaikea löytää, mutta löysin Ismail Kadaren ja hänen teoksensa Seuraaja (2012, Into). 158-sivuinen tiivis paketti vie Albanian ja Balkanin historiaan, jossa vaietaan ja valehdellaan, juonitaan ja murhataan. 

Henkilö, joka kirjassa nimetään Seuraajaksi, on kuollut joulukuisena yönä. Hänen piti olla Johtajan seuraaja, mistä henkilön nimi. Kirjan tarinassa tutkitaan, oliko kuolema murha vai itsemurha, päädytään siihen, että salaliitto kuulostaa hyvältä. Seuraajan perheen elämä on poliittista: sillä on merkitystä, kenen kanssa tytär menee naimisiin. Kaikenlaisia suhteita ei voi hyväksyä. 

Albanian historiasta löytyy Johtaja Enver Hoxha, joka johti maansa eristäytymispolitiikkaan. Seuraaja löytyy Hoxhan ajan pääministeristä Mehmet Shehusta, jonka väitettiin tehneen itsemurhan, mutta Hoxhan epäiltiin teloittaneen hänet siinä missä monet muutkin johtavassa asemassa olleet henkilöt, jotka horjuttivat tai joiden hän kuvitteli horjuttavan hänen yksinvaltaansa. 

Kadaren teoksessa tällainen epäilysten ja juonittelujen maailma tulee vahvasti esiin, Seuraajan kotona käydään yöllä tekemässä ruumiinavaus, ja kaikkea muuta hämärää kirjassa tapahtuu. Johtaja epäilee kaikkea ja kaikkia. 

Kadaren teos ei ole mikään selvin juoneltaan, siinä on maagisen realismin piirteitä, eikä asioita selvitetä auki. Lukiessa tuntui, ettei minulla ole tarpeeksi etukäteistietoja selvittääkseni kaikki kirjan tapahtumat. Mutta täytyy sanoa, että kirjassa myös tuli paljon tietoa Albanian historiasta, varsin selvästi teoksen alkukappaleissa, joissa kerrottiin, miten Albania on muodostunut. Tämä kirja toi paljon uutta tietoa tuon salaperäisen maan historiasta. Kiinnostamaan jäi, mitä kirjallisuudessa ja maassa mahtaa tapahtua nykyisin? 

Kirja ei ollut helppo lyhykäisyydestään huolimatta, tai ehkä juuri siksi. Jokaisella sivulla piti olla tarkkana, ettei tipahtaisi juonesta. Mielenkiintoinen kirja on varmasti sellaiselle, joka janoaa lisätietoa maasta. 

Ismail Kadare: Seuraaja

2012, Into 

Pasardhësi, 2003

suomentanut Tuula Nevala

158 sivua

Kirja siis EM-kisojen maista Albania ja Lukutoukan kesäbingosta kohtaan Kirja, jonka nimi on yksi sana. 

Daniëlle Hermans: Tulppaanimurhat

Daniëlle Hermans: Tulppaanimurhat

2012, Bazar

Het tulpenvirus, 2012

suomentanut Sanna van Leeuwen

332 sivua

Hermansin Tulppaanimurhat (2012, Bazar) löytyi Amsterdam-aiheiseksi kirjaksi, jonka lukemisen aloitin paluumatkalla Hollannista kotiin. Teos tuo aiemmin lukemani Tulppaanikuumeen tavoin lukijalle eteen 1600-luvun Amsterdamin ja kaupunkia ravistelleen tulppaanikuumeen, sillä 1637 tapahtunut murha Amsterdamissa on yksi osa kirjan juonta.

Nykypäivässä eletään Lontoossa, jossa hollantilaislähtöinen Alec Schoeller löytää setänsä Frankin pahoinpideltynä. Frank kuolee saamiinsa vammoihin, mutta antaa Alecille tulppaaniaiheisen kirjan. Alec alkaa tutkia kirjan sisältöä saadakseen selville, mitä Frank halusi hänelle kertoa. Ystävineen, jotka ovat myös hollantilaissukuisia, Alec matkustaa Amsterdamiin selvittääkseen, mitä kätkeytyy kirjan ja tulppaanien taakse.

Vihjeet vievät Alecin 1600-luvun tapahtumiin, ja tulppaaninsipulien huutokauppaan, joka aiheutti kriisin tulppaanimarkkinoilla. Harvinaisia sipuleita myytiin ylihintaan, ja tulppaanit menettivät lopulta arvonsa, ihmiset rahansa. Kuitenkin, ehkä kaikkein arvokkain tulppaani jäi piiloon.

Kirjan juoni ei ollut kovinkaan kummoinen, kirja kuitenkin oli nopealukuinen ja Amsterdamin kanaviin pääsi kunnon takaa-ajoon. Kirjan on lukenut myös Kaisa Reetta T. 

Nälkävuosi, Hyvä aviomies, Persepolis, Lumikuningatar, Harmin paikka- Helmetin lukuhaastetta

Tammikuu alkaa olla kohta lopussa, aika on kadonnut jonnekin, sillä viikonloput ovat menneet sekä Turussa että Tampereella futishalleissa turnauksissa. Nyt alkaa onneksi pieni tauko tuossa kakkostyössäni, ja ajattelin tuoda vihdoin blogin puolelle lukemani kirjat. Innostuin Helmetin-lukuhaasteesta heti vuoden alkuun, kuten edellisistä postauksista voi päätellä. Olenkin valinnut kirjoja lukuhaastetta silmällä pitäen: 

7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani – maalla ja kaupungissa" sopiva kirja: Leena Lehtolainen: Harmin paikka

11. Sarjakuvakirja: Marjane Satrapi: Persepolis 1 & 2

30. Viihteellinen kirja: Liane Moriarty: Hyvä aviomies

44. Kirjassa kuolee joku: Michael Cunningham: Lumikuningatar

48. Kirjassa on alle 150 sivua: Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Tässä postauksessa haasteeseen lukemani kirjat: 

Aki Ollikaisen Nälkävuosi (2012, Siltala) on ollut pitkään lukulistallani, ja se on myöskin Kirjavuori Mount Everestille -haasteessani mukana, koska olen joskus pelastanut kirjan kirjahyllyyni. Kirja kertoo Suomen historiasta, lokakuusta 1867 huhtikuuhun 1868. Maatamme koettelee nälkävuosi: ihmisten on hylättävä hyiset kotinsa ja lähdettävä kerjuulle johonkin suuntaan. Matkanteko tuntuu melkoiselta päämäärättömältä kävelyltä, etäisenä haaveena siintää Pietari, jossa uskotaan olevan ruokaa ja suojaa. Tällainen haave pitää  kirjan kertojaäänen, Marjan matkanteossa. Hän yrittää pitää itsensä ja lapsensa elossa matkallaan, jonka seuralaisena on nälkä ja kylmä. Välillä he saavat apua: kyytiä, ruokaa ja yösijan, mutta lukijakin pian ymmärtää, että matkanteko on lohdutonta. 

Nälkäisen kansan rinnalla elää myös kaupunkilaisia: maailmaa kuvataan myös senaattorin ja Renqvistin veljesten näkökulmasta. Samalla kun senaattori miettii köyhyyttä, lukija voi nykymaailman näkökulmasta miettiä, ovatko köyhät ja nälkäiset, ja kurjia oloja pakenevat ansainneet apua, vai jätetäänkö heidät oman onnensa varaan. 

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

2012, Siltala

141 sivua

Marjane Satrapin Persepolis-sarjakuva on myös pitkään ollut lukulistallani. Onneksi nyt sain tartuttua teokseen/teoksiin, sillä samalla luin kaksi Satrapin teosta. Persepolis on Satrapin omaelämäkerrallinen teos, jossa hän kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan Iranissa. Marjane elää perheessä, jonka länsimaiset arvot eivät mene yksiin Iranin kulloisenkin poliittisen tilanteen kanssa. Kotona Marjane tottuu juhliin ja mielenosoituksiin osallistumiseen. Iran muuttuu koko ajan: ensiksi syrjäytetään shaahi, sitten vapautetaan poliittiset vangit, jotka lähtevät kiireesti pois maasta, kun se tulee mahdolliseksi. Pian alkaa Iranin ja Irakin välinen sota, joka on armoton sodassa oleville miehille, myös siviileille. Kun pommi räjähtää Marjanen kotitalon vieressä, päättävät vanhemmat lähettää hänet Itävaltaan, jossa heillä on sukulaisia. Teos kertoo läkähdyttävästä historiasta, joka vie Irania kohti tiukkoja säännöksiä ja uskonnollista yhteiskuntaa. 

Persepolis 2 kertoo Marjanen elämästä Itävallassa, on vuosi 1984. 14-vuotiaan ei ole todellakaan helppoa asua yksin vieraassa maassa, jonka kieltäkään ei osaa. Jotenkin hän selviytyy ja saa jopa ystäviä, mutta on lopultakin aika rikki sekä henkisesti että fyysisesti ja pyytää päästä takaisin Iraniin, jossa hän huomaa vieraantuneensa iranilaisista ystävistään ja maan elämästä. 

Teokset ovat melkoisen hengästyttävää luettavaa sekä Iranin historiasta ja yhteiskunnasta, mutta myös melkoinen nuoren naisen kasvutarina kohti aikuisuutta olosuhteissa, jotka eivät ole missään tapauksessa helpot. Vaikka olen aika paljon lukenut ja tutustunut iranilaisiin kertomuksiin, avasi tämäkin teos taas hieman sitä maailmaa, jossa tiukat yhteiskunnalliset vaatimukset ja varsinkin naisten vahtiminen (pakollinen hunnun pitäminen, kielto liikkua muun kuin aviomiehen seurassa julkisesti) saavat ihmiset salaamaan niitä tavallisia asioita, joita kielloista huolimatta tekevät: ihmiset seurustelevat, juhlivat, meikkaavat jne. Persepolis toi mieleeni Rajaa Alsanean kirjan Riadin tytöt, jonka aikoinaan luin ja joka toi esiin samanlaisen maailman Saudi-Arabiasta: vaikka vapautta ei näennäisesti ole, nuoret keksivät aina jonkun keinon elää nuoren elämää. 

Kirjablogien aikanan olen saanut paljon vinkkejä hyvistä sarjakuvateoksista, ja tästä linkistä pääset selaamaan, mitä kaikkea olen lukenut. Aika monen teoksen löytämisestä olen saanut kiittää muita kirjablogeja. 

Marjane Satrapi: Persepolis 

2008, Like

Persepolis 2000 & 2001

suomentanut Taina Aarne

Marjane Satrapi: Persepolis 2

2007, Like

Persepolis 3 & Persepolis 4

suomentanut Taina Aarne

Kun luin Liane Moriartyn romaanin Mustat valkeat valheet viime joulukuussa, tiesin, että haluan lukea myös häneltä aiemmin ilmestyneen teoksen Hyvä aviomies (2014, WSOY) ja myös tänä vuonna tulevan uuden suomennoksen "Nainen joka unohti"(, jonka toivottavasti pian saan käsiini ja lukuun). Moriarty on huikea kirjailija, jonka kirjojen parissa viihtyy. Näissä kirjoissa on koukkuja, joihin lukijana kiinnittyä. 

Hyvä aviomies vie samanlaiseen maisemaan kuin Mustat valkeat valheet: keski-ikäisten ja keskiluokkaisten ihmisten pariin. Cecilia Fitzpatrick myy Tupperware-astioita, huolehtii kolmesta kouluikäisestä tyttärestään ja hänen miehensä on täydellinen aviomies, joka hankkii perheelleen leivän pöytään. Tess on naimisissa Willin kanssa, ja kuvittelee elävänsä hyvässä avioliitossa täydellisen aviomiehen kanssa. Heillä on yksi lapsi, Liam, joka on samanikäinen kuin Cecilian tytär. Molempien naisten keskiluokkainen elämä kuitenkin hajoaa aivan yhtäkkiä, kun he saavat tietää miestensä salaisuudet. 

Tess muuttaa äitinsä luokse kotikaupunkiinsa, jossa kohtaa Cecilian, mutta myös entisen rakkautensa. Moriarty kirjoittaa tarinaa niin, että kaikki henkilöt ja heidän elämänsä kietoutuvat toisiinsa, ja kaiken takana häämöttää vanha murha: nuori tyttö murhattiin heidän koulustaan, silloin kun he kaikki olivat nuoria, eikä murhaajaa saatu kiinni. Murhatun tytön äidillä on kuitenkin aavistus, kuka murhaaja oli ja hän päättää toimia. Teoilla on kuitenkin seurauksensa, eikä välttämättä sellaista, mitä etukäteen ajatteli. 

Hyvä aviomies koukutti minut täysin. Kirjassa oli jotain samaa kuin Täydellisten naisten tarinoissa: salaisuuksia, jotka tulevat esiin ja salaisuuksia, jotka joku arvaa tai saa tietoonsa ja joku toinen taas arvaa väärin. 

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

2014, WSOY

The Husband's Secret, 2013

suomentanut Helene Bützow

442 sivua

Helmetin-lukuhaasteen minun maisemaani löysin edustamaan Leena Lehtolaisen Harmin paikka (1. painos 1994, pokkari vuodelta 2011, Tammi) -teoksen. Olin lukenut Maria Kallio -teokset joskus kauan aikaa sitten, ja halusin lukea kirjoja uudelleen, koska ne sijoittuvat Espoon Tapiolaan. Teoksessa fiilistelläänkin Tapiolaa ja erityisesti sen kevättä, jolloin tuomet alkavat kukkia, käydään Otsolahdessa uida pulahtamassa, kävellään Tapiolan urheilupuistossa ja ajellaan pyörällä pitkin Westendin rantoja. 

Otsolahden rannassa uiskenteli lokkeja ja sorsia, koiranulkoiluttajat parveilivat runsaimmillaan, heidän lemmikkinsä nuuhkivat toisiaan erikokoiset ja - pituiset hännät innokkaasti heiluen. Ajoin Westendin sillan yli rantatielle ja ihailin mereen piirtyvää auringonsiltaa. Mustarastas liverteli kilpaa peipposen kanssa, kyyhkynen ja satakieli säestivät. Keltamaite oli jo puhjennut kukkimaan rannalla. 

Kaiken fiilistelyn keskellä Maria Kallio osallistuu avomiehensä Antin sukulaisten juhliin. Seuraavana päivänä eräs juhlijoista löytyy kuolleena omalta pihaltaan. Kuolleen naisen, Armin, poikaystävä on ensimmäinen, jota murhasta epäillään ja Maria, joka on työssä lakitoimistossa, ottaa Kimmon puolustamisen hoitaakseen. Lakimiehen ja poliisin työ sekoittuvat, kun Maria pyrkii selvittämään, mitä tapahtui ja kuka on syyllinen. Epäillyt löytyvät pienestä piiristä, juhliin osallistuneista sukulaisista, jotka asuvat Tapiolassa. Maria Kallio siis liikkuu kirjassa Tapiolassa ja Westendin rannoilla. 

Kirja sopi siis hienosti kaupunkimaiseman kuvailuun ja sen fiilistelyyn. Harmin paikka on myös kiinnostava ajankuva, eletäänhän kirjassa aikaa ennen kännyköitä; säntäily kotipuhelimeen ja viesteihin on hassua, urheilupuistossa taas mietitään, miten sinne haluttaisiin jäähalli (Espoon Blues pelasi Matinkylän jäähallissa aiemmin, lukaisin wikipediasta).  Itse rikoksesta ja sen selvittelystä taas en ehkä innostunut niin, omaan mieleeni tarina oli hieman liian rajoittunutta pieneen piiriin ihmisiä. Tosin myös Tapiola vaikutti kirjassa melkoiselta sisäpiiriltä. Kaikesta kivointa kirjassa oli kevät Tapiolassa, jota tuskin jaksan odottaa.

Leena Lehtolainen: Harmin paikka
1. painos 1994, pokkari vuodelta 2011, Tammi
244 sivua

Michael Cunninghamin Lumikuningatar (2014, Gummerus) on myös ollut pitkään lukulistallani ja halusin lukea sen Talven lukuhaasteeseen. Cunningham on minulle tuttu ainoastaan hänen kirjastaan tehdystä elokuvasta Tunnit, josta pidin paljon. Lumikuningatar jäi minulle jotenkin haljuksi lukukokemukseksi, jonka aikana odotin jotain tapahtuvaksi. Kun jotain tapahtui, se ohitettiin ja jätettiin kertomatta, ja kirjan päähenkilöiden, kahden veljen, Barrettin ja Tylerin, mietintä ja keskustelu jatkui. 

Barrett näkee marraskuisena yönä näyn, joka pitää häntä jollain tavalla koossa, kun Tylerin tyttöystävä sairastuu syöpään. Barrett pitää valon itsellään, mutta uskoo, että valolla on merkityksensä. Tyler taas haluaa tehdä elämänsä merkittävimmän laulun Bethille, ettei elämä jäisi vaille merkitystä. Veljekset elävät keskellä lumisadetta (jatkuvaa, leijailevaa, siltä lukiessa tuntui), ja ellei lumi riitä tunnelmanluojaksi ja kuvailunkohteeksi, kelpaa oikeastaan mikä tahansa siihen, vaikkapa kylpyvaahto. Välillä ollaan yksin, välillä juhlissa, merkitystä tapahtumille oli vaikea löytää. Ja jotta jotain yhteiskunnallista sanomaa kirjasta löytyisi, siinä seurattiin presidentin vaaleja, joiden ehdokkaista ainakaan Bush ei miellyttänyt (vuosien 2004 ja 2008 vaalit). 

Olisin halunnut pitää kirjasta, mutta täytyy sanoa, ettei tämä tehnyt vaikutusta.

Michael Cunningham: Lumikuningatar

2014, Gummerus

The Snow Queen 2014

suomentanut Raimo Salminen

289 sivua

Vuoden viimeiset luetut: Marklund, Venho, Pöyhönen jne.

Nythän tässä meinaa käydä niin, että loppuvuoden luetut kirjat eivät millään tunnu päätyvän blogiin asti. Osa kirjoista on luettu jo ennen joulua, osa joulun aikaan. Laitan kirjoista nyt yhteispostauksen, että pääsen seuraaviin kirjoihin ja seuraavaan vuoteen.

Virpi Pöyhönen säväytti Hän rakastaa minua -esikoisteoksellaan, ja odotin hänen toista romaaniaan. Doe (2015, WSOY) vie lukijansa amerikkalaiseen pikkukaupunkiin, jossa elää Patty Jones ja hänen seitsemän lastaan: kuusi poikaa ja yksi tytär. Kirjassa tarinaa kertovat Patty ja Mary-tytär. Pattyn mies ja lasten isä Mahkah asuu kaupungin lähellä ja Patty elää miehen luona aina väliajoin, niin että hän synnyttää peräkkäin kuusi poikaa, joihin hän ei kuitenkaan koe yhteyttä ja nämä a-alkuisesta nimestä aina f-alkuiseen nimeen nimetyt pojat kasvattaakin heidän isoäitinsä. Vasta tyttären synnyttyä Patty huomaa tulleensa äidiksi. Pojat lähetetään kouluun muualle, eikä Mary osaa elää ilman poikia. Sekä Mary että pojat jäävät yhteisön ulkopuolelle ja yrittävät elää kahden eri paikan välissä, onnistumatta. Teos on kovin surullinen kertomus Amerikan intiaanien nykyelämästä ja hieman historiastakin. Kirjalla osallistun Kansojen juurilla -lukuhaasteeseen, jonka emäntänä toimii Suketus.

Kirja jäi tarinaltaan minulle jollain tapaa etäiseksi, vaikka periaatteessa pidinkin aiheesta - lisää kirjasta Marjatan ja Main blogeista. 

Virpi Pöyhönen: Doe

2015, WSOY

275 sivua

Johanna Venho on minulle uusi kirjalijatuttavuus. Hänen teoksensa Kaukana jossain onnenmaa (2015, WSOY) vie lukijan 70-luvulle ja toisaalta nykyaikaan, joka ihannoi nuoruutta. Jos Doe on tarina äidistä ja tyttärestä, Venhon teos on tarina äidistä ja pojasta, ja tarinaa kertovat äiti ja poika. Kaarina perustaa perhettä 1970-luvulla ja valitsee Ramin, mutta huomaa, että naisena ja äitinä hänen valinnanmahdollisuutensa ovat rajalliset. Aina on tärkeintä miehen työ.

Tarinan toinen aika on nykyaika: Kun Kaarina katoaa, hänen poikansa saa vanhan kotitalon avaimet, jotta poika kävisi laittamassa taloa kuntoon. Otto ihmettelee, mihin hänen lapsuusvuotensa ja elämänsä on vienyt häntä: miksi niin läheiset naapurinlapset ovat hänelle täysin tuntemattomia nykypäivänä? Otto mietiskelee, mitä onni on? Mistä onni löytyy: hyvästä parisuhteesta vai omasta asenteesta? Kaarina on päättänyt, että onni löytyy nuoruudesta, hän on varannut ajan kasvojenleikkaukseen. Ehkä Kaarinan nuoruus jäi elämättä, kun hänen piti huolehtia lapsesta. 

Teoksessa pidin tekstin jaarittelevuudesta ja pohdiskelevuudesta. Otto on päättänyt kirjoittaa kirjan onnesta, ja Venhon teoksesta tuli tietenkin mieleeni vähän aikaa sitten lukemani Lelordin Matka onneen. Onnen avaimia ei löydy Venhonkaan teoksesta, mutta minusta kirja oli sellaista miellyttävää luettavaa. Lisää kirjasta Leena Lumin -blogista. 

Johanna Venho: Kaukana jossain onnenmaa 

2015, WSOY

327 sivua

Jouluna luin pitkästä aikaa Liza Marklundia ja hänen teoksensa Rautaveri (2015, Otava), joka lopettaa kirjailijan dekkarisarjan. Marklund on kertonut myös jättävänsä kaikenlaisen julkisuuden, koska on sanottavansa sanonut. Annika Bengtson on itselleni ollut ensimmäinen ja oikeastaan ainoa dekkaristi, jonka tarinaa olen seurannut kirjoista - ja kyllähän kirjasarjan loppuminen tuntuu pienesti oudolta, mutta toisaalta en ole Marklundin viimeisiä kirjoja lukenut kovinkaan säännöllisesti. 

Rautaveri kertaa Annikan elämää, tuo hänen perheensä mukaan tarinaan, kun Annikan sisko on kadonnut jäljettömiin. Samalla kun Annika yrittää saada selvää, missä sisko voisi olla, käy hän terapiassa avaamassa huonoa äiti-suhdettaan. 

Rautaveri näyttää myös Annikan rakkauselämän historian, ja nykyhetken omat ja toisten lapset, koko parisuhdeverkoston. Työkuviot ovat jälleen kerran oudot, sillä Kvällspresseniä uhkaa suurin muutos lehden historiassa. 

En täysin lämmennyt tälle viimeiselle teokselle, sillä se ei tuonut mitään kovinkaan uutta tarinaan, mutta toisaalta oli mukavaa fiilistellä Annikan kanssa kaikkea sitä, mitä kirjoissa on aiemmin koettu. Välillä tuli sellainen nostalginen olo, että olisi kiinnostavaa taas palata aiempiin teoksiin. 

Kirjasta muualla Hemulin kirjahyllystä ja Hesarista, jonka jutun kommenteista on pakko nostaa tähän tällainen keskustelu: 

koiranheisi

21.6. 18:01

HenriKol

Ainoa syy, miksi kukaan tietää mitään Marklundista, on hänet framille nostaneet feministitoimittajat (kuten nyt Ahola).

Surkea sovinistinen yritys. 17 miljoonaa myytyä kirjaa, montako sinä olet myynyt?

Liza Marklund: Rautaveri

2015, Otava

Järnblod 2015

suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom

331 sivua

Toisen asteen lukudiplomista osiosta Rakkausmatkat löytyi tällainen hauska kirja: Jay Asher & Carolyn Mackler Sinä ja minä sitten joskus (2012, Otava), jossa on näemmä kaksi kirjailijaa. Kirjassa eletään vuotta 1996, jolloin tietokoneet tekevät tuloaan ihmisten maailmaan. Lukiolainen Emma saa oman tietokoneen, ja hankkiessaan sähköpostiosoitteen hän huomaan sähköpostin suosikeista jonkun kummallisen Facebookin. Kun Emma klikkaa itsensä Fb:n sivuille, löytää hän oman profiilinsa. Tosin Facebookin Emma on 30-vuotias. Emma pelästyy, sillä näyttää, että 15 vuoden päästä hän ei ole onnellinen elämässään. 

Emma ei ole nytkään onnellinen, sillä hän seurustelee Grahamin kanssa, eikä suhde voisi häntä vähempää kiinnostaa. Itse asiassa hänen pitäisi joka päivä laittaa välit poikki, koska juoksutreeneissä käy yksi söpö poika. 

Emma on perusteini, mutta Facebook saa hänet ajattelemaan, minkälainen tulevaisuus hänellä on edessään. Naapurinsa, parhaan ystävänsä, Joshin kanssa Emma tutkii Fb-päivityksiä ja huomaa, miten pienikin muutos nykyelämässä muuttaa elämää 15 vuoden päässä. Vaikka asia on melkoisen pelottavaa, saa se teinitytön miettimään, ketkä ovat tärkeitä ihmisiä hänen elämässään, ja mitä hänen pitäisi tehdä vaikkapa opintojensa suhteen. 

Kirjaa oli kiinnostava ja nopea lukea. Luulisin, että tämä on aika hyvä kirja teini-ikäiselle, joka ei varmaankaan mieti, miten oma elämä rakentuu niiden valintojen mukaan, mitä teininä itse tekee. Itselleni tämä oli nostalginen tietenkin sen takia, että vuonna 1996 sain itse ensimmäisen sähköpostini. Olihan se toki hieman erilainen kuin nykyinen, mutta fb oli kyllä valovuosien päässä siitä ajatusmaailmasta, saati sitten sähköposti, joka olisi puhelimessa. Sähköposti piti käydä tsekkaamassa ylipiston koneilta, joita oli laitosten auloissa ja kirjastoissa. No joo, en tiedä, miten olisin osannut itse käyttää somea teininä, joten ihan hyvä, että kaikkea ei ollut olemassa, kun olin teini. 

Kirjan on lukenut mm. Maija. 

Jay Asher & Carolyn Mackler Sinä ja minä sitten joskus
2012, Otava
The Future of Us 2011
suomentanut Laura Honkasalo
317 sivua