Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (2013, Otava) on odottanut kärsivällisesti kirjahyllyssäni tullakseen luetuksi ja kun vihdoin otin kirjan luettavakseni, en voinut käsittää, että kirja on oikeasti ollut lukematta niin kauan. Joskus kirja ja oikea lukuhetki kohtaavat niin, että lukukokemuksesta tulee unohtumaton - ja näin kävi tämän kirjan kanssa - olen aivan haltioissani. 

Mia Kankimäki kirjoittaa kirjassa matkastaan Japanissa ja tutkimuksestaan Sei Shōnagon - nimisestä hovinaisesta. Sei Shōnagon eli hovinaisena heian-kaudella 1000-luvun taitteessa, eikä hänestä tiedetä juuri mitään. Kankimäki aikoo ottaa selvää, kuka nainen oli, jonka jälkeen maailmaan jäi Tyynynaluskirja (The Pillow Book). Tyynynaluskirjassa Shōnagon kuvaa aikakautensa hovielämää ja kirjoittaa listoja erilaisista asioista. Kirjan järjestys on saattanut muuttua, koska se on kovin käsittämätön. Tutkimusaihe ei siis ole mitenkään helppo, koska on hieman vaikea määritellä mikä se tarkalleen ottaen on. Kielitaidottomana kohti Kioton kirjastoja ja arkistoja - kuulostaa ehkä myös hieman vaikealta. Kirja on kertomus tutkimuksesta ja sen edistymisestä, ja niistä monista ongelmista, joita matkalla tulee vastaan. Kirja on myös kertomus siitä, miten vakituisessa työssä oleva keski-ikää lähestyvä nainen päättää tehdä asioita, joista on unelmoinut ja joita ei ole koskaan aiemmin uskaltanut tehdä. Niin kuin lähteä työpaikasta kohti tuntematonta päämäärää. 

Koska lukijana kärsin jotakuinkin samanlaisesta keski-iän kriisistä ja niiden asioiden miettimisestä, mitä elämässä vielä voisi tehdä, oli minun helppo samaistua kirjaan ja ihailla, miten rohkeasti kirjassa lähdettiin toteuttamaan sitä juttua, joka ei ollut edes kunnolla hahmottunut. Suorastaan hihkuin lukiessani kirjaa ja aloin suunnitella omia juttujani, joita vielä voisi toteuttaa, kun vain rohkenisi! Kirjassa oli kiinnostavaa seurata sekä oman itsensä löytämistä että tutkimuksen edistymistä. Tavallaan tässä sai kaksi kirjaa samalla kertaa. Kirjassa rakentui kuva Sei Shōnagonista, joka tavallaan voi olla juuri sitä, mitä kukakin hänessä haluaa nähdä - myös kiinnostavia feministisiä tutkimuslinjoja. 

Kirjassa oli samanlaista viehätystä kuin Lost in Translation -elokuvassa, jonka vaikutusta minun on ollut vaikea koskaan määritellä, mutta jonka katsomisesta olen nauttinut aina uudestaan ja uudestaan. 

Kylläpä oli hienoa, että tällainen kirja tuli vastaan - tämä oli todellisen inspiraation lähde! Mitä tästä voisi vielä sanoa? 

Miellyttäviä asioita

Kun löytää ison kasan tarinoita joita ei ole lukenut. 

Kuvituksena pari kuvaa Luc Helsinki -viikolta, joka oli myös miellyttävä asia. 

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

2013, Otava

380 sivua

Helmet-lukuhaasteesen kohtaan 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja

Anilda Ibrahimi: Ajan riekaleita

Anilda Ibrahimin Punainen morsian (2010, Tammi) -teoksen luin muutama vuosi sitten, ja Ajan riekaleita (2013, Tammi) on ollut ilmestymisensä jälkeen lukulistallani. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan - lisäksi listasin kesän alussa joitain kesäkirjoja luettavaksi, ja ihmeekseni jopa joitain kirjoista olen saanut luetuksi (kirjan kannessa lintuja).

Ajan riekaleita -teoksen päähenkilöitä ovat Zlatan ja Ajkuna, jotka kohtaavat toisensa ensimmäistä kertaa lapsena, kun Ajkuna äiteineen muuttaa Zlatanin kotiin asumaan. Ajkunan isä on pidätetty ja näin loppuperhe voi elää lähempänä perheenisää, ja käydä häntä näkemässä vankilassa. Lapsuuden ajan kaikki sujuukin hyvin, mutta pian levottomat ajat muuttuvat sodaksi - alkaa olla selvää, että Zlatan on serbi ja Ajkuna albaani - ja kun kaikki ovat sodassa toisiaan vastaan, on vaikeaa olla enää tekemisissä toistensa kanssa, vaikka ystävä olisikin. 

Sodan aikana ensisuudelmansa ja -hyväilynsä vaihtaneet Zlatan ja Ajkuna kadottavat toisensa. Molemmat rakentavat elämäänsä sodan jälkeen ja ulkopuolella, ja vähitellen syttyy ajatus siitä, olisiko toinenkin selvinnyt elossa ja olisikohan hänet mahdollista löytää? Entä jos löytää, jatkuuko elämä niin monen vuoden jälkeen siitä, mihin se viimeksi jäi?

Luin Ibrahimin teoksen heti Kerstin Ekmanin Tapahtui veden äärellä -teoksen jälkeen, ja tämä kontrasti varmasti vaikutti lukukokemukseeni: Siinä, missä Ekman kierrättää yhden juhannusaaton tapahtumia usean henkilön ja eri tapahtuma-aikojen kautta kerros kerrokselta esiin, Ibrahimin teoksessa sodan tulo, elämä sodassa ja sodan jälkeen hujahtaa hetkessä ohi. En päässyt samalla tavalla kirjaan sisälle kuin Ekmanin tarinaan - tosin sama tapahtui toisenkin nykykirjan kanssa, oli pakko jättää kesken, kun kirja oli niin töksähtelevä. Jäinkin miettimään, onko kirjallisuus muuttunut näin paljon näin vähässä ajassa - lyhyiksi lauseiksi, nopeasti kiitäviksi tapahtumiksi, joita tuskin ehtii huomata lukiessaan kirjan jo loppuun? Tuntuu, että kirjoitustyyli on kovin samanlainen niin monessa kirjassa: aloitin J.M. Coetzeen Jeesuksen lapsuus -teoksen, ja mietin, että miten olen yhtäkkiä jo puolivälissä kirjaa. 

Varmaankin lukukokemukseni olisi ollut erilainen, jos olisin lukenut tämän teoksen eri ajankohtana. Nyt pääsin hienoisesti rakkauden makuun, joka oli teoksen keskiössä. Sota alkaa olla jo niin turruttavaa, että voiko muuta sanoa kuin että sota ei ole koskaan kenellekään hyväksi - kirjaa lukiessani tämä ajatus vahvistuu, jos se vielä voi millään vahvistua. 

Kirjan liitän vielä EM-kisahaasteeseen. Futiksen EM-kisoissahan albanialaiset veljekset pelasivat eri joukkueissa, toinen Sveitsin ja toinen Albanian joukkueessa, teoksen teemaan liittyen.

Anilda Ibrahimi: Ajan riekaleita (2013, Tammi)

Lámore e gli stracci del tempo 2009

suomentanut Helinä Kangas

327 sivua

Reeta Paakkinen: Kotona Istanbulissa - Tositarinoita Turkista

Reeta Paakkisen Kotona Istanbulissa - Tositarinoita Turkista (2013, Otava) -teos on odottanut lukijaansa jo pari vuotta, sillä sain kirjan kyllä jo vuonna 2013, mutta en päässyt aiemmin kirjan lukemisessa alkua pidemmälle. Turkki ei ole koskaan kutsunut minua, mutta kiinnostanut pienesti. Ehkä joskus matkustan ja juurikin Istanbuliin. Tällä hetkellä tuntuu tosin paremmalta istua kotona lukemassa maasta, jossa tapahtuu. 

Paakkisen kirjan kuvaukset alkavat vuodesta 1998, jolloin kirjoittaja muuttaa Turkkiin miehensä vanhempien luokse. Alkaa tutustuminen turkin kieleen ja turkkilaisiin tapoihin, jaoita myöhemmin seuraa työskenteleminen turkkilaisessa lehdessä journalistina. Paakkinen kertoo Istanbulista ja myös muusta Turkista, sekä Kreikasta ja Kyproksesta paljon: millaista kaupungin kaduilla on ja millaista on kotien yksityisessä osassa, verhojen takana. Aika pitkälti Paakkinen haluaa tuoda esiin ja kumota ihmisten yleisiä harhaluuloja maasta ja sen eämästä: kaikki naiset eivät kulje huntu päässä ja naiset pääsevät töihinkin. Toisaalta kirjassa kerrotaan myös, että vielä 2010-luvulla vain kolmannes turkkilaisista naisista käy työssä. 

Kirjassa on positiivinen ote Turkkiin ja Istanbuliin, ja välillä ote tuntuu liiankin positiiviselta. Kuten kirjoittaja toteaa, Turkki on iso maa ja ihmisten elämät eroavat jopa Istanbulin kaupungissa paljon toisistaan. Kirjasta sain kuvan kehittyvästä ja Eurooppaan päin avoimena olevasta maasta, jonka aikoinaan Atatürk johti kohti demokratiaa ja pois sharia-laista. Paakkinen liikkuu journalistien ja taiteilijoiden ja liikemiesten maailmassa ja huomioi, miten U2:n Bono ihastuu kaupunkiin ja miten Istanbuliin alkaa nousta liikekeskuksia. Itselleni jäi hämärän peittoon, että mistä ajasta aina kulloinkin kirjoitetaan, mutta kirjan loppupuolella vedetään yhteen Turkin muutos 15 vuoden aikana, jolloin Istanbulista on tullut kehittyneempi, siistimpi ja toimivampi kaupunki kuin aiemmin. 

Kirja antaa elämänmenoon selityksiä, joista kaikki ei uppoa minuun. Naisten kotiäitiys ja vain miesten käyminen töissä selitetään sillä, että sekä mies että nainen tekevät oman osansa työstä, ja molemmat osat ovat raskaita. Miehelle on kunnia-asia elättää naisensa ja perheensä hyvin, toteaa Paakkinen, mutta ei mielestäni muuta sitä tosiasiaa, että rahat ovat miehellä ja nainen ja hänen toimensa ja ostoksensa miehen kukkaron takana. 

Journalistina elämä tuntuu Istanbulissa kiireiseltä, mutta kiinnostavalta. Työyhteisö on kansainvälinen ja mielenkiintoisia ihmisiä on ympärillä paljon. Bosporinsalmi pitäisi kokea ainakin kerran elämässä ja ihmiset nauttivat iltaoluensa ihaillen valoja toiselta puolelta rantaa, sekä kävelevät ja lenkkeilevät rannalla. Kieltämättä vaikuttaa mukavalta! 

Paakkisen kirja tuo kuvan Turkista, joka on melkein kuin Eurooppa. Tuntuu pahalta ajatella, mihin suuntaan Turkki seuraavaksi kulkee. 

Reeta Paakkisen Kotona Istanbulissa - Tositarinoita Turkista (2013, Otava)

287 sivua 

Naistenviikko jatkuu blogissa, ja tänään onnitellaan mm. Reetaa nimipäivien johdosta! 

Vinkki myös Reetta Niemensivun sarjakuviin, joista luin menneinä vuosina teokset: Lempi ja rakkaus (2010, Suuri kurpitsa) ja Saniainen kukkii juhannuksena. Kirjoitukseni täällä, vuodelta 2014. 

Kesäinen lukumaraton naistenkirjallisuutta

Jäin paitsi kirjablogien yleisestä lukumaratonista 10.7., mikä jäi vähän harmittamaan - ja mieleen jäi kytemään ajatus, että kyllä kesällä kerran vielä maratoonailen. Nyt ajatus tuli taas mieleen, kun kävin palauttamassa kirjoja kirjastoon... ja no, samalla tulin katsoneeksi vähän jotain luettavaa. Muutama kirja oli vinkkilistalla, osan kirjoista valitsin ohuuden ja kiinnostavuuden perusteella. Haaveenani siis lukea paljon erilaisia tarinoita. 

Koska pilvimuodostelmat saapuivat jostain taas tänään taivalle, päätän aloittaa kirjamaratonin ihan tässä heti, koska siivota voi aina huomennakin, ja rantakeli ei ole vielä tänään... Kahvi on keitetty, joten lukeminen alkakoon!

15.44. pari tuntia luettu, ja pari kirjaa luettu.

Marguerite Yourcenar: Anna, sisaresi... (2002, Like) kertoo 1500-luvun Italiasta aatelisperheestä, jonka tytär ja poika tuntevat vetoa toisiinsa. Sisko, Anna, rakastaa veljeään ja hellii ja tottelee tätä kuten sisko tekee. Veli, Miguel, alkaa tuntea rakkautta Annaa kohtaan ja tuntee omantunnontuskia näistä tunteistaan. Onneksi Espanja kutsuu Miguelia, hänet aiotaan lähettää espanjalaiseen hoviin. Kun suunnitelmat menevät pilalle, Miguel keksii toisenlaisen ratkaisun. Ahdistava uskonnollisuus ympäröi maailmaa, samoin aatelisten hillitty maailma. Tarina lisäksi kirjassa on pitkät jälkisanat ja viitteet.
118 sivua.

Leena Rantasen Vastaantulijoita (2006, Like) kertoo lyhyitä tarinoita Pariisissa asuvista kodittomista. Kuvien avulla ihmisten elämät näyttäytyvät lukijalle. Tai ne elämät, joita näillä ihmisraunioilla on mahdollisesti ollut. Kovin moni ei katso ohikulkiessaan kodittomia, mutta nämä novellit katsovat. Sydäntäsärkevää. Tämä teos pakolliseksi lukemistoksi (espoolaisiin) kouluihin!

Murheen murtamalla äidillä on huivi päässä, likaiset vaatteet eri paria kuten pojallakin. Mutta päällimmäisenä pojalla on uutuuttaan hohtava samettitakki jonka taskua koristaa kullalla kirjailtu uljas kotka, kuin aatelinen vaakuna. Rikkaan perheen poika on pitänyt takkia vain muutaman kerran, hän on kasvanut ja osaa jo pelata golfia ja lasketella hiihtokeskuksissa.

19.30

Luin teoksen Prinsessan kirjeet (2010, Teos), jossa nainen kirjoittaa jäähyväiskirjeitä miehelleen, joka makaa hänen vieressään sängyssä. Nainen allekirjoittaa nämä kirjeet prinsessana ja kertoo, miten aikoo matkustaa maailman ääriin, ilmeisesti Kiinaan, sillä kirjeissä käsitellään paljon Kiinan tapahtumia. Samoin hän kirjoittaa rakakudestaan mieheen. Kirjoittajan aikomus on lähettää yksi kirje joka päivä, niin että kun mies saa viimeisen kirjeen, hän tulee takaisin. Pidin tästä kirjasesta ja sen kirjeistä, kirja oli mukavan erilainen.
112 sivua

Sari Pöyliön Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (2015, Atena) on ratkiriemukas novellikokoelma, joka on jäänyt jostain syystä lukematta. Nämä novellit ovat hauskoja ja välillä täytyy jäädä naureskelemaan, esimerkiksi ruumiin siirtämistä Helsingistä Pohjanmaalle kahden naisen voimin. Niin paljon kuin novellit naurattavatkin, täytyy nyt kokeilla jotain muuta, koska novellit ovat myös kovin samalla tavalla räävittömiä. Luen pari novellia myöhemmin loppuun.
166 sivua

8.15.
Illalla luin vielä Dina Rubinan Kaksiosainen sukunimi (2015, Idiootti) -teosta, jossa on kolme pidempää novellia. Ensimmäinen, kirjan nimikkonovelli oli kiinnostava, toinen novelli hieman tylsempi, joten jätin viimeisen lukematta (luen tänään). Kirjan teemana tuntuu olevan parisuhteiden ongelmat, pettäminen.

Pia Ronkaisen Äären ympärillä on kylmä muuri (2013, Impressio) vaikutti kirjastossa kiinnostavalta, ja hieman epäröiden otin mukaan luettavaksi. Kirja olikin yllättävän hyvin kirjoitettu, siinä kuvataan, miten uusioperhe toimii, kun isä rakastuu uuteen naiseen. Emilialla on vaikeuksia suhtautua isän uuteen naisytävään ja tämän lapseen. Emiliaa kiinnostaa lisäksi terroristin seuraaminen, ja hän miettii kovasti, mikä on hyvää ja mikä pahaa, ja mistä kummatkin syntyvät. Nuortenkirja, ihan mukava sellainen.
126 sivua.

Ja nyt aamulla aloitin Claire Castillon Pieni sydän jaksaa rakastaa (2008, Gummerus) -novellikokoelmaa, vaikuttaa ihan kiinnostavalta. Pääosin novellit tuntuvat kertovan ongelmista miesten kanssa.

11.30

Claire Castillon Pieni sydän jaksaa rakastaa luettu loppuun. Tässä teoksessa on lyhyitä novelleja naisista, miehistä ja suhteista. Pettämisiä, rakastumisia ja oivalluksia, jotka ovat hauskoja omalla tavallaan. Loppupuolen novellissa esiintyy Picasso, joten saan tästä yhden kirjan Helmet-lukuhaasteeseen!
125 sivua

Samoin luettu loppuu Pöyliön Pölynimurikauppias, jossa oli heti kesään sopiva novelli Side, jossa kolme sukupolvea naisia saapuu vasta ostetulle kesämökille: kartta/ navigaattori eivät näytä tietä mökille, vettä ei ole, piha on pitkää ruohoa, jota aletaan parturoida ruohonleikkurilla.... hauskaa kaaosta, jota selvittämään vaaditaan yksi putkimies.
166 sivua

Luin myös viimeisen novellin Rubinan teoksesta Kaksiosainen sukunimi. Ljubka oli varsin erilainen kuin kirjan kaksi muuta novellia. Tämän novellin tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1953 ja siinä kaksi naista, joiden omaisia on viety mm. Siperiaan, yrittävät selvitä pikkukaupungissa. Lääkärinä toimiva Irina Mihailovna palkkaa kotiavukseen Ljubkan, joka on ajautunut rikosten tielle. Ongelmia ei kuitenkaan tuota Ljubka, vaan Irinan kuuluminen sukuun, jota syytetään lääkärien salaliitosta.
158 sivua

Lukumaratonia on nyt pari tuntia jäljellä, ja ajattelin hylätä loput kirjaehdokkaat ja siirtyä Reeta Paakkisen Kotona Istanbulissa -kirjan ääreen, koska aloitin kirjaa jo vähän eilen, ja novellien vaihtuvat henkilöhahmot saavat pään pyörälle. Kaikki lukemani teokset ovat olleet kiinnostavia ja niitä on ollut mukava lukea, samoin ne kaikki olisivat varmaan jääneet lukematta ilman lukumaratonia.

Aurinkokin on alkanut paistaa, joten siirtyilen sitten lukumaratonista ulkoilmailemaan!

13.30
Huh, ei jaksa ei pysty! Nyt olen lukenut vuorokauden putkeen ja silmät alkaa olla sen verran rasittuneet, että pakko pitää pidempää taukoa. Luin Reeta Paakkisen kirjaa vielä vajaat sata sivua, ja jatkan sitä hieman levättyäni ja tehtyäni muita asioita.

Tässä vielä luetut kirjat:

Marguerite Yourcenar: Anna, sisaresi... (2002, Like)
Anna, soror.... 1981
suomentanut Jussi Lehtonen
118 sivua

Leena Rantanen: Vastaantulijoita (2006, Like)
65 sivua

Prinsessan kirjeet (2010, Teos)
112 sivua

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (2015, Atena)
166 sivua

Dina Rubina: Kaksiosainen sukunimi (2015, Idiootti)
novellit alun perin v. 1990/ 1994
suomentanut Tuukka Sandström
158 sivua

Pia Ronkainen: Äären ympärillä on kylmä muuri (2013, Impressio)
126 sivua

Claire Castillon: Pieni sydän jaksaa rakastaa (2008, Gummerus)
suomentanut Lotta Toivanen
125 sivua

EM-loppukiri: Tsekki / Portugali / Puola

Milan Kundera: Tietämättömyys

2002 WSOY

L'ignorance 2000

suomentanut Annikki Suni

154 sivua

Milan Kundera on yksi vanhemmista lempikirjailijoistani, jonka teoksia luin aikana, jolloin en aivan täysin ymmärtänytkään hänen teostensa hienoutta. Olemisen sietämätön keveys on teos, johon palaan aina uudestaan löytääkseni jotain uutta. Tietämättömyys (2002, WOSY) tuli edustamaan EM-kisamaiden Tsekkiä, joka ei kisoissa pärjännyt, mutta kirjallisuuden puolella pärjäsi taas hyvin. 

Tietämättömyys-teoksen kantava teema on emigrantit, jotka ovat lähteneet Tsekeistä neuvostoarmeijan vyöryessä Prahaan vuonna 1968. Irena on yksi heistä, jotka lähtivät maasta. Hän on asunut Pariisissa kaksikymmentä vuotta, kunnes vihdoin palaa maahansa ja kotikaupunkiinsa. Matkalla hän tapaa sattumalta lentokentällä Josefin, jonka muistaa opiskeluvuosiltaan. Irenalla ja Josefilla on täysin erilaiset muistot toisistaan, ja muistojen erilaisuus saa aikaan sen, että he tapaavat toisensa täysin erilaisin odotuksin. Molemmat hakevat toisistaan jotain mennyttä, jota eivät löydä enää Prahasta. 

Kirjassa pohditaan nostalgiaa ja sen merkitystä aina Odysseuksesta alkaen. Myös Odysseus purjehti matkoillaan kaksikymmentä vuotta, kunnes palasi Ithakaan. Miten emigrantit, joilla ei ole ollut aiemmin mahdollisuutta paluuseen, kokevat maansa jälleen sen nähdessään ja tavatessaan ne ihmiset, jotka jättivät taaksensa. Paikat ovat muuttuneet, ihmiset ja sukulaiset eivät ole heistä puhuneet vuosiin, koska ovat pelänneet loikkaamisen vaikuttavan omaan elämäänsä. Ovatko emigrantit enää kenenkään muistoissa? Kun kaupunki ja suku ei tunnu kodilta, tuntuu kieli paikalta, jonka voi tuntea kodikseen, ajattelevat Irena ja Josef.

Kunderan teosta oli ilo lukea, sen mietintää kodista ja elämästä toisaalla. 

*********

Antonio Tabucchi: Kertoo Pereira

1996, Tammi

Sostiene Pereira, 1994

suomentanut Liisa Ryömä

176 sivua

Portugalia edustaa kirjallisuuskatsauksessa hieman yllättäen italialainen Antonio Tabucchi, jonka teoksessa Kertoo Pereira (1996, Tammi) eletään Lissabonissa. Tarkemmin vuodessa 1938, jolloin Portugali eli yksinhallitsija Salazarin vallassa. 

Pereira on työssä journalistina lissabonilaisessa lehdessä, johon kirjoittaa kulttuuritekstejä. Hän voi kirjoittaa näennäisen itsenäisesti juttuja kirjailijoista, joista haluaa, mutta huomaa, että on ottanut liiallisia vapauksia. Lehden päätoimittaja huomauttaa, että tekstien pitäisi kertoa sellaisista kirjailijoista, jotka ajattelevat Portugalista isänmaallisesti. 

Pereira tutustuu journalistiharjoittelijaan, nuoreen Monteiro Rossiin ja tämän tyttöystävään Martaan. Nuoret saavat Pereiran tekemään asioita, jotka ovat hieman epäilyttäviä. Tämän Pereira huomaa ainakin siinä vaiheessa, kun poliisi tulee etsimään Rossia. Pereiran on aika miettiä, uskaltaako hän tehdä asioita päätoimittajan toiveiden (käskyjen) vastaisesti. 

Kirja toi palan maailmaa, joka oli päässyt minulta unohtumaan/ olemaan tietymättömissä: Portugalin Salazarin aika ei tunnu kovinkaan tutulta, joten ihan hyvä idea lukea eurooppalaista kirjallisuutta: paljon on tapahtunut Euroopan historiassa. 

Ja Portugali upeasti (ja hieman yllättäen) finaalisssa sunnuntaina!

**************

Eva Weaver: Jacobin takki 

2013, WSOY

The Puppet Boy of Warsaw, 2013

suomentanut Anna Lönnroth

359 sivua

Puolasta kertoo Eva Weaverin Jacobin takki (2013, WSOY), jossa ajankohta on toinen maailmansota. Eurooppalaisessa kirjallisuudessa sota onkin tapahtuma ja ajankohta, joka jakaa sekä maanosan historiaa ja luonnollisesti kirjallisuutta: Tabucchin kirjassa eletään kuohuntavuosia, jotka edelsivät sotaa, Kunderan teoksessa sodan jälkeistä aikaa, jossa kylmä sota vaikutti pitkään ja tapahtumat historiassa sekä ihmisten elämässä kulkivat Neuvostoliiton vaikutuspiirissä omalla tavallaan. 

Jacobin takki kertoo ajasta myrskyn eli sodan aikaan. Jacob on nuori poika, joka elää Varsovassa. Hän on juutalainen ja elää kaikki ne hetket, joiden aikana juutalaisten elämään ja elämänpiiriä kutistetaan. Ensin juutalaiset eivät voi käyttää samoja ratikoita, käydä koulua, sitten heidät ahdetaan juutalaisghettoon ja sitten alkavat kuljetukset keskitysleireille. Kaiken kurjuuden, nälän ja epätietoisuuden keskellä Jacobilla on isoisän takki, joka on täynnä salataskuja. Näihin taskuihin mahtuvat kaikki pienet nuket, joilla Jacob viihdyttää ihmisiä: nukketeatterilla nälkä ja kuolema pysyvät vähän aikaa mielestä poissa. Nuket pitävät Jacobia hengissä hieman paremmin ja varmemmin ja iso takki mahdollistaa sankariteot ghetossa. 

Kirja kertoo karmaisevista tapahtumista ja kysyy kahta asiaa: miten oli mahdollista, että kukaan ei nähnyt, mitä tapahtui silmien edessä? Miksi ne ihmiset, jotka näkivät gheton naapurissa tapahtumat, olivat hiljaa? Kirjassa kysytään myös: miksi juutalaiset eivät nousseet kapinaan ennen kuin oli liian myöhäistä? 

Kirjan rakenne on outo, sillä itselleni tämä oli Jacobin tarina. Kun kirjassa siirryttiin osaan kaksi ja kolme, en ollut tarinassa enää niin intensiivisesti mukana. Empatiani ei riittänyt saksalaissotilaalle, josta toinen osa kertoi, aivan näin pian sodan tapahtumien jälkeen. Toinen osa olisi voinut olla kokonaan pois. Vaikka ymmärränkin tarinan: lapsenlapset eivät voi ottaa vastuuta isovanhempiensa teoista. 

**********

EM-kirjallisuutta tulossa vielä muutaman kirjan verran, postaukset taitavat mennä ensi viikolle. Otetaan vaikka Hesa Cupin kunniaksi yksi ylimääräinen viikko. Hesa Cup siis alkaa maanantaina ja kestää koko viikon. 

Wladimir Kaminer: Rakkaita terveisiä Saksasta

Wladimir Kaminerin Rakkaita terveisiä Saksasta (2013, Sammakko) on nyt viimeinen saksalainen kirja blogissani vähään aikaan. Minusta on kivaa ja kiinnostavaa lukea kirjallisuutta siitä maasta, jossa kulloinkin matkustan - ja blogini aikana olen päässyt matkustamaan Ruotsin ja Viron lisäksi Espanjaan, Italiaan ja Tanskaan Saksan lisäksi. Näiden maiden kirjallisuuttakin on tullut luetuksi sitten matkojen aikana ja jälkeen. Kivasti matkoilla ikään kuin pääsee olemaan vielä vähän pidemmän aikaa, kun kirja vie maan tunnelmaan. 

Rakkaita terveisiä Saksasta on todellakin tällainen kirja, joka vie Saksaan: se esittelee Saksaa ja saksalaisuutta, joten kirja toimi hyvin jäähdyttelynä Saksasta takaisin arkiseen elämään. Kaminer on venäläissyntyinen berliiniläinen: hän muutti vuonna 1990 Berliiniin. Saksassa hän on luettu kirjalija ja Kaminerin kirjoja on suomennettukin kuusi. Kirjassa Saksa näyttäytyy venäläissilmin, saksalaisuutta ja Saksan kaupunkeja tarkastellaan ulkoapäin. 

Kirjan luvut ovat lyhyehköjä, muutaman sivun mittaisia, ja niiden lähtökohtana on usein joku saksalainen kaupunki, jossa Kaminer käy puhumassa kirjoistaan - tai puutarhoista, sillä kirjoitettuaan puutarhakirjan hän on päässyt/ joutunut puhumaan myös puutarha-asiantuntijana. Kirjaa lukiessa on siis mukava käväistä niissä kaikissa kaupungeissa, joiden ohi huristeli Münchenistä Berliiniin. Münchenistä kirjassa on myös kiinnostava tarina 'Silta yli Isarin' jossa kerrotaan, miten Münchenin naapurikaupunki Freising oli rikas ja München köyhä. Münchenin herttua vieraili Freisingissä ja poltti kaupungin sillan ja rakensi uuden Müncheniin: näin kauppa saatiin Freisingin sijaan kulkemaan Müncheniin ja kaupunki alkoi rikastua. Toinen kiinnostava tarina on 'Telttailua Brandenburgissa', joka kertoo Tropival Island -paikasta, jossa itse kävin Saksan-matkallamme. Tai no, kiinnostavia olivat melkein kaikki tarinat kirjasta, mutta niitä on täysin mahdotonta kertoa tässä kirjoituksessa auki. Käsittelyssä ovat erilaiset ja erikoiset paikat Saksasta, mutta myös tyypilliset asiat, kuten makkara, saksalainen järjestelmällisyys, patikoiminen ja metsä. Osa asioista myös kovin suomalaisia, huomasin.  

Luulen, että kirjasta nauttii sellainen lukija, joka haluaa tietää saksalaisuudesta ja Saksan kaupungeista pieniä kiinnostavia asioita. 

Muualla lukenut: Kulttuuri kukoistaa. 

Wladimir Kaminer: Rakkaita terveisiä Saksasta

2013, Sammakko

Liebegrüsse aus Deutschland 2011

suomentanut Anneli Vilkko-Riihelä

237 sivua

Anna Katharina Hahn: Lyhyehköjä päiviä

Saksaan matkusti kanssani myös Anna Katharina Hahnin teos Lyhyehköjä päiviä (2013 Lurra Editions), jonka lukeminen ei ollutkaan mitään lomailua. Kirjan tapahtumapaikkana on Stuttgart ja kaupungin keskiluokkaisten kiipijöiden asuttama seutu, jossa hyväosaisten saksalaisperheiden seassa on turkkilainen lähikauppa, jonka kauppias tosin yrittää erottautua kliseisestä rehukaupan ählämistä pukeutumistyylillään (sanavalinta kirjasta).

Kirjassa seurataan kolmen naisen elämää: On Leonie, joka kiireisenä uranaisena porhaltaa lähikaupan vierestä viedessään lapsiaan päiväkotiin ja kahdehtii päiväkodin lasten äitejä, jotka ovat kiinni lapsissaan ja erilaisissa kasvatususkoissaan. Judith on juuri sellainen äiti, jota Leonie kadehtii ja Leonie luo kuvaa Judithin täydellisestä perhe-elämästä lyhyiden kohtaamisten kautta päiväkodin portilla ja kotitalon rappukäytävässä. 

Täydellinen kotiäiti Judith ei tietenkään tunne omaa elämäänsä täydelliseksi. Entinen taiteentutkimuksen opiskelija on pyrkinyt luomaan täydellistä elämää, mutta polttaa salaa tupakkaa, eikä ole oikeastaan ollenkaan niin täydellinen. 

Kadulla elävät myös vanhempi pariskunta Luise ja tämän mies Wenzel, joiden elämää aiemmilta ajoilta tarkastellaan muistelujen kautta. Pariskunta on elänyt jo sen elämän, jota Judith ja Leonie vasta aloittavat. 

Kirja liittyy syksyiseen aikaan, sillä tarina alkaa halloween-juhlinnasta (jota tosin vietetään hieman etuajassa). Kulmakunnalle eksyy poikalauma, jonka joukossa hengailee Marco. Marco elää rauhallisen kadun lähellä, eroperheen lapsena, joka ikävöi entistä isäänsä ja joutuu äitinsä nykyisen miehen nyrkin tielle. 

Näennäisen rauhallisen ja keskiluokkaisen elämän alle mahtuu monenlaista ahdistusta: nykyäitien riittämättömyyden tunteet, vanhusten elämästä luopumisen tuska, perhehelvetissä elävän teinin ahdistus. Teos oli rankka, myös senkin takia, että henkilöiden kohtaamisten aikana oli jotenkin vaikea ymmärtää, kuka kohtauksessa on mukana. Marcon osuus oli selkeämpää ja myös surullisempaa. Kirja oli hyvä, mutta ei matkalukemista. 

Kirjasta on lisää täällä ja täällä. 

Anna Katharina Hahn: Lyhyehköjä päiviä 

2013, Lurra Editions

Kürzere Tage 2009

suomentanut Anne Mäkelä 

256 sivua

Daniel Kehlmann: Minä ja Kaminski / Maine

Saksaan otin mukaani saksalaista kirjallisuutta, ja koska olen pitkään halunnut lukea Daniel Kehlmannin teoksia, kävin kirjastosta hakemassa pari hänen teostaan. 

Minä ja Kaminski (2013, Tammi) on romaani, joka alkaa siitä, kun taidekriitikko Sebastian Zöllner on matkalla Manuel Kaminskin luokse. Kaminski on kuuluisa taiteilija, jota tosin kukaan ei tunnu kirjassa tunnistavan tai muistavan, ja Zöllnerin tavoite on kirjoittaa Kaminskista maailmankuulu elämäkerta. Zöllner kaivaa esiin tietoja Kaminskin menneisyydestä, yrittää keksiä jotain tyrmäävää, joka toisi mainetta hänelle itselleen suurena elämäkertakirjoittajana, mutta taiteilijan elämä tuntuu olleen melkoisen laimeaa. Zöllner kuitenkin keksii, että hän vie Kaminskin tämän nuoruudenrakkautensa luo, sillä Kaminskille on valehdeltu Theresen kuolleen; Zöllner tietää asian valheeksi ja ajattelee, miten hänen tuleva kirjansa saa huikean loppukohtauksen, kun entiset rakastavaiset kohtaavat toisensa. 

Zöllner liikkuu Kaminskin kanssa taiteilijapiireissä, joissa kaikki ovat autuaan tietämättömiä Kaminskista. Zöllner joutuu maksumieheksi matkalla: hän maksaa junat, taksit ja ruoat, mutta jaksaa asiaa sen toivossa, että hyötyy itse Kaminskista jotenkin. Itsekäs Zöllner kasvaa henkisesti, kun hän alkaa luopua omista suunnitelmistaan ja päättää toteuttaa Kaminskin viimeisen toiveen. 

Kirja oli jännä lukukokemus, koska se tavallaan oli helppoa tekstiä: paljon dialogia ja tapahtumia - mutta silti jäin kirjan luettuani miettimään, että mitäs tässä oikeastaan nyt tapahtuikaan. Matkalla olemisesta oli ehkä vaikea lukea, kun itse oli matkalla. Kirjasta on kirjoittanut selkeästi Suketus. 

Daniel Kehlmann: Minä ja Kaminski 

2013, Tammi

Ich und Kaminski 2003, 

suomentanut Ilona Nykyri

190 sivua 

Maine (2009, Tammi) on novellikokoelma, jonka Kehlmann on kirjoittanut Kaminski-kirjan jälkeen, mutta se on suomennettu aikaisemmin. Maine-teoksen novellit liittyvät teknistyneeseen maailmaan, monessa novellissa teemana on viestittely uusia kanavia pitkin. Ensimmäisessä novellissa 'Ääniä' Ebling-niminen henkilö alkaa saada puheluita, joissa etsitään Ralfia. Myöhemmässä novellissa Ralf on päähenkilönä, osa henkilöistä vaihtuu tarinoissa, osa säilyy. 

Mieleeni jäi 'Rosalie lähtee kuolemaan' -novelli, jossa syöpä-diagnoosin saanut vanha nainen lähtee Sveitsiin, jossa on klinikka, josta on mahdollista ostaa itselleen armollinen kuolema. Kohtalo on kuitenkin Rosalien suunnitelmia vastaan, heti siitä alkaen, kun hän menee matkatoimistoon ostamaan lentolippua: menolippu on kalliimpi kuin Rosalien haluama menopaluu, lippua on hankala saada toimitettua ja lopulta lentokone, jossa Rosalie matkustaa, joutuu laskeutumaan ennen määränpäätään. Lukija ymmärtää, että elämä pitää kiinni Rosaliesta, kirjoittaja ratkaisee Rosalien elämän päättymisen toisella tavalla: 

- - aivan niin kuin Rosalie lakkaa olemasta nyt, kun lasken tämän tarinan lopullisesti käsistäni. Silmänräpäyksessä toiseen. Ilman kuolinkamppailua, kipua tai siirtymävaiheita.

Teoksen novelleissa liikutaan muutenkin kirjailijuudessa ja itsekkäissä minuuksissa. Novellissa 'Vaarassa' Elisabeth on lähtenyt miehen, Leon, kanssa matkalle. He ovat vasta tutustuneet toisiinsa, kirjailija-Leo on kiertueella, jonka aikana tämä valittaa kaikesta. Leolle kertomatta Elisabeth saa soiton Afrikasta, jossa hänen ystävänsä on kaapattu. Elisabeth yrittää hoitaa puhelimitse ystävien vapauttamista, samalla kun hän kuuntelee Leon valitusta. Kaikki on niin kovin suhteellista, kuten myöhemmin samannimisessä novellissa lukija ymmärtää. 

Maineessa on vaarana, että osa asioista menee hieman yli ymmärryksen, tämä teos pitäisi varmaan lukea uudestaan, että kaikki asiat lomittuisivat paikoilleen. Tajusin vasta nyt kirjaa uudelleen selatessani, että siinä on kaksi samannimistä novellia, joissa on itse asiassa samat henkilötkin. Hanna pohti omassa kirjoituksessaan, onko kyseessä itse asiassa romaani vai novellikokoelma. Jäin nyt itsekin miettimään sitä. Kehlmannin kahdesta teoksesta pidin enemmän Maineesta, koska tässä oli mieleenpainuvia tarinoita. 

Daniel Kehlmann: Maine
2011, Tammi
Ruhm 2009
suomentanut Ilona Nykyri
175 sivua



Huomasin ennen Saksaan lähtöä, että englanninkielisissä kirjablogeissa vietetään marraskuuta saksalaisen kirjallisuuden parissa. Täältä pääset lukemaan postauksia kirjoista. 

Shahram Khosravi: Laiton matkaaja - Paperittomuus ja rajojen valta

Shahrman Khosravi on Tukholman yliopiston antropologian lehtori, joka on itse lähtenyt Iranista ja pitkän matkan jälkeen päätynyt Ruotsiin. Laiton matkaaja - Paperittomuus ja rajojen valta (2013, Gaudeamus) kertoo rajoista ja niiden rikkojista, kuten Khosravi kirjoittaa teoksen johdanto-kappaleessa. Kirja on syntynyt Khosravin oman kenttätutkimuksen ja luentojen pohjalta. Khosravin omat kokemukset sekoittuvat toisten kokemuksiin - pitkälti ne ovat samoja. Khosravi oikeastaan käsitteellistää kaiken sen, minkä juuri tällä hetkellä näemme Euroopassa tapahtuvaksi. Khosravi kertoo, miten näemme tapahtumat, minkälaisina näemme ihmiset, jotka pyrkivät Eurooppaan ja hakevat turvapaikkaa ilman papereita eli passeja. 

Pakolaisuuden suurin syy ei ole köyhyys, vaan korruptio, epätasa-arvo, luokkaerot sekä voimavarojen ja mahdollisuuksien epäoikeudenmukainen jakaantuminen. 

Kirjassa on paljon asiaa, joten kirjoitan vain joistakin asioista, jotka teoksesta nousivat esiin. Khosravi nostaa esiin sen, minkälainen kuva meillä on pakolaisista ja miten turvapaikkahaastattelussa todennetaan pakolaisuus. Näemme pakolaisen  huonokuntoisena ja surullisena, joka pukeutuu huonokuntoisiin vaatteisiin. Näin Khosravia opastettiin pukeutumaan turvapaikkakuulusteluun. Tuntuukin, että nykytilanteessa monia on tyrmistyttänyt se, että pakolaiset näyttävät hyvinvoivilta, heillä on vaatteet päällä ja kännykät kädessä. Lisäksi ei varmaan ole mikään ihme, että erilaiset neuvot, joilla saada turvapaikka, leviävät somessa (Iltiksen uutinen). 

"Todellisen" pakolaisen tulee näin ollen olla köyhä, syvämietteinen, traumatisoitunut, vakava ja tietenkin myös surullinen henkilö. - - Onnellinen, hyvin pukeutuva ja hyvännäköinen pakolainen on mahdoton käsite. 

Oikea tapa kuvata pakolaisia täällä (bbc:n kuva). 

Muslimimiehet ovat vääränlaisia pakolaisia. Tämä on tullut monesti esiin nykytilanteessa: miehiä ei pidetä oikeina pakolaisina, koska ovat liian hyväkuntoisia ja heillä on kännykät, mutta myös, koska miehet tulevat yksin. Yksin tulevia miehiä paheksutaan siitä, että naiset ja lapset jäävät Välimeren toiselle puolelle.

Khosravi kirjoittaa: Muslimimiehet nähdään stereotyyppisenä joukkona, joka rikkoo musliminaisia todennäköisemmin länsimaisia normeja ja arvoja. Heidän "primitiivistä maskuliinisuuttaan" pidetään alempiarvoisena kuin länsimaisten miesten "sivistyneitä" maskuliinisuuksia. Muslimimiehiä nähdään uhkana passiivisille musliminaisille, joita puolestaan pidetään pelastamista odottavina uhreina. 

Toisaalta, kuten Khosravi kirjoittaa ja kertoo omasta matkastaankin: pakomatka vaatii hyvää kuntoa, on riskialtis ja salakuljettajien armoilla oleminen vaarallista. Matka on pakko tehdä sellaisen, joka matkan kestää. 

Khosravi kirjoittaa paljon paitsi maiden rajoista myös näkymättömistä rajoista: mikä on ihmisen oikeus ylittää toisen valtion raja? Onko oikeus samanlainen kaikilla vai onko se vain joidenkin etuoikeus? Toisaalta ne, jotka ovat saaneet luvan astua uuteen maahan, kokevat näkymättömiä rajoja, jotka pitävät heidät yhteiskunnan ulkopuolella. Khosravi nostaa esiin myös ne henkilöt, joiden oleskelulupa on hylätty ja jotka ovat painuneet maan alle ja elävät maassa ilman lupaa ja oikeuksia vaikkapa terveydenhuoltoon. 

Khosravin kirjan luettuani en ole viisaampi kuin aiemminkaan. Pakolaistilanne maailmassa näyttää sellaiselta, ettei siihen ole ratkaisua. Ihmisten kotimaat ovat siinä tilassa, etteivät ihmisten lähtöjen syyt ole ainakaan paranemassa. Kun ihmiset tulevat maihin rajojen yli ilman rajarekisteröintiä, emme tiedä kuinka paljon ihmisiä ilman papereita lopulta elää pian eri Euroopan maissa. Mitä ihmiset aikovat tehdä maassa, jossa ovat joko oleskeluluvan kanssa tai ilman? On paljon ihmisiä, jotka ovat kouluttautuneet ja menestyneet, mutta on myös paljon niitä, jotka eivät ole. Maahanmuuttajien asenne voi olla se, että he tulevat ja tekevät töitä, elättävät perheensä ja elävät rauhallista elämää. Mutta koska prosessi on hidas, voi osa pettyä odottelemiseen. Todellisuus ei olekaan sitä, että uuteen maahan marssittuaan etsii ja löytää työpaikan. Uuden maan asukkaiden asenteet voivat olla negatiivisia. Itselläni ei ole oikein muuta sanottavaa pakolaisasiaan kuin että olen ääriäni myöten kyllästynyt erilaisten (ääripäissä olevien) näkemysten omaavien ihmisten taisteluun somessa ja lehtien palstoilla. 

Shahram Khosravi: Laiton matkaaja - Paperittomuus ja rajojen valta 
2013, Gaudeamus
suomentanut Antti Sadinmaa
164 sivua

Lasten kuvakirjoja kesään

Terhi Friman, Tanja Mikkola: Riikinkukkotyttö

2011, Kustannus Oy Pieni Karhu

kuvakirja, 55 sivua

Tausi Stamil on 7-vuotias tansanialainen tyttö, jonka elämää tässä kirjassa kuvataan ja kerrotaan.  Kun Tausin äiti oli raskaana, hän näki riikinkukon ja päätti, että lapselle tulee nimeksi Tausi, joka tarkoittaa riikinkukkoa. 

Tausi auttaa perheen äitiä kotona, jossa asuukin paljon ihmisiä. Kirjassa kerrotaan arkipäivästä: ruokailusta, kodista ja leikkimisestä. Tausi käy myös koulua, josta kerrotaan monta sivua. 

Sellaiselle, joka haluaa tietää, minkälaista on elämä Afrikan lapsilla maaseudulla. 

Elina Kynsijärvi, Benjam Pöntinen: Loruja keväästä ja kesästä

2015, Maahenki Oy

Kuvakirja, lorukirja, 87 sivua

On lato harmaa kotoisa

On kaunis aamu-usva

on naukaisuja, kirkaisuja

ja laulun luritusta. 

Töyhtöhyypät, nuorukaiset

notkein siivin kiitää, 

tuulihaukka tuulen tietä

ohitensä liitää. 

Kirjassa on jokaisella sivulla kuva luonnosta, yleensä jostain eläimestä ja runo (loru), joka kertoo kuvan tapahtumista, yleensä eläimestä. 

Hieno tapa tutustua luontoon, sen kevääseen ja kesään sekä oppia eläimiä. Kuvat ovat hienoja. 

Aura Sevón, Paula Lehto: Aika metka retki

2013, Karisto

kuvakirja

Elsi on mumman luona laittamassa pyykkejä kuivumaan, kun mumma alkaa muistella menneisyyttä ja sitä, minkälaista elämä oli silloin, kun hän oli lapsi ja elettiin pulakaudella. Mumma kertoo arkielämästä ja myös naapureista. Kirjassa kerrotaan arkipäivästä ja myös siitä, miten leikittiin ja mitä hieman isompi tyttö voi tehdä vapaa-aikanaan. 

Kirja on kovin samanlainen kuin tansanialaisesta Tausista kertova kirja: kun siinä mennään eri paikkaan, tämä kirja vie eri aikaan. 

Katri Kirkkopelto: Soiva metsä - Jean Sibeliuksen matkassa

kuvakirja, cd 

2015, Lasten keskus

Musiikki on kuin perhonen. 

Jos sitä kääntelee ja tutkii kämmenellään, 

katoaa sen siivistä loiste. 

Tyttö juoksee Ainolaan pappansa, Jean Sibeliuksen luokse, joka jää rauhaan säveltämään ja mumma kertoo lapselle miehensä elämästä, tämän lapsuudesta, matkoista ja luonnon merkityksestä musiikkiin. Samalla voi kuunnella cd:tä Sibeliuksen musiikkia. 

Pienellekin lapselle, tekstiä ei ole kovinkaan paljon. 

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea

Joel Haahtelan Tähtikirkas, lumivalkea (2013, Otava) on ollut minulle vaikea teos lukea. Olen aloittanut sen jo aikaa sitten, mutta en päässyt alkua pidemmälle. Nyt ajattelin lukea kirjan Talven lukuhaasteeseen, mutta aika loppui kesken, sillä lukuhaaste loppui helmikuun loppuun, kirja ei. Päätin kuitenkin lukea kirjan loppuun asti, haasteista viis. 

Tähtikirkas, lumivalkea ei ole vaikea, eikä huono kirja, mutta siihen oli vaikea päästä alussa sisään. Teos on kirjoitettu päiväkirjamuotoon, Ranskaan muuttaneen miehen muistiinpanot alkavat vuodesta 1889. Pelkkien päiväkirjamerkintöjen perusteella täytyy päästä sisälle miehen maailmaan: miksi mies on Pariisissa ja minkälainen hän on. Päiväkirja täyttyy maailmannäyttelystä, Eiffel-tornista, naisista ja urahaaveista. Mies haaveilee taiteilijuudesta, mutta päätyy toimistovirkaan elättääkseen itsensä. 

Juuri kun lukijana pääsin sisään miehen elämään Pariisissa, loppuvat merkinnät ja ne alkavat miehen ollessa Berliinissä vuonna 1913. Kaupunki enteilee sotaa, vaikka miehen elämässä sota ei juuri näy. 

Jostain syystä heräsin kirjaan vasta lukiesseni miehen matkasta Siamiin, eletään vuotta 1923 ja mies menee kirjoittamaan Aasiasta juttuja - hänestä on tullut journalisti. Aasiassa mies pääsee kauas Euroopan tapahtumista, mutta samalla hän alkaa nähdä näkyjä niistä ihmisistä, joita on tavannut aiemmin elämässään. 

30.tammikuuta 1923

Tänään olen viidenkymmenenkolmen, vaikka en tiedä onko sillä merkitystä. En ole koskaan nähnyt mitään näin sinistä. Sinisempää kuin mikään sininen. Ympärillä on pelkkä horisontti, kaikkialle sama matka. Voisi piirtää harpilla ympyrän ja kaikki mikä on tapahtunut, on tapahtunut toisella puolen. Tällä puolella ei ole mitään. 

Vasta päiväkirjamerkintöjen hämärryttyä kirjassa selviää, kuka mies oli ja saan, ainakin tavallaan, vastauksen siihen, miksi miehen päiväkirjamerkinnät ovat olleet edessäni luettavina. Ja lopultakin, luulen, sillä ei ole merkitystä, kuka mies on päiväkirjamerkintöjen takana, sillä kirja näyttää välähdyksiä menneestä ja menneen ajan historiasta, taiteesta, rakkauksista, ystävyyksistä, elämästä - ja myös sen loppumisesta. 

Kirjassa ehkä parasta oli se, että sen lukeminen herätti niin monta kysymystä, että kirja ei loppunut, kun sen lukeminen loppui. Hämmennys kirjan lukemisessa aiheutti sen, että jäin miettimään kirjaa ja sen tapahtumia näin jälkikäteen. Ja luulen, että ajatukset (ja siten myös kirja) ovat mukana vielä pitkän aikaa. Aiemmin lukemiini Haahtelan kirjoittamiin kirjoihin verrattuna tämä teos oli piristävän erilainen, vaikka samoja haikeuden ja muistojen ja menneen elämän teemoja tässäkin oli mukana. 

Yhtenä päivänä B. sanoi, että kaikki kärsimykseni johtuivat siitä, että tunsin liikaa. Sellaiset ihmiset, jotka tunsivat liikaa, rakastivat elämää liikaa. Hän sanoi, että minussa oli liikaa elämäntahtoa. Hänen sanansa kummastuttivat minua kovasti, koska olin ajatellut päinvastoin, että minä tunsin liian vähän, eikä minulla ollut lainkaan elämäntahtoa.

Kirjasta ovat kirjoittaneet kiinnostavasti myös mm. Lumiomena ja Omppu.

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea 

2013, Otava

268 sivua

Lene Kaaberbøl ja Agnete Friis: Poika matkalaukussa

Etsin tanskalaista kirjallisuutta ja ensimmäisenä löytyi Lene Kaaberbølin ja Agnete Friisin Poika matkalaukussa (2013, Siltala), joka oli kiinnostuksenkohteenani myös kirjan julkaisemisvuonna, mutta on jäänyt aiemmin lukematta. Lähinnä siksi, että en lue kovinkaan paljon rikoskirjallisuutta. Tanskasta tuntuu löytyvän erityisen paljon suomennettuja dekkareita, joten tulen lukemaan helmikuun aikana joitakin niistä. 

Poika matkalaukussa kertoo nimensä mukaisesti pojasta, joka löytyy Kööpenhaminassa matkalaukusta. Nina Borg, joka työskentelee sairaanhoitajana laittomien siirtolaisten parissa, on varmaankin oikein henkilö löytämään pojan. Ei hän haluaisi ryhtyä miettimään sijoituspaikkaa tälle tuntemattomalle pojalle, sillä Nina haluaisi olla kunnon äiti omille lapsilleen. Sellainen, joka muistaa hakea lapsensa iltapäiväkerhosta ja tekee hyvää ruokaa lapsilleen. Pojan löytyminen sekoittaa Ninan elämää kuitenkin sen verran, että hän nimenomaan unohtaa hakea oman lapsensa kotiin - tuntuu, että Nina on ainoa ja viimeinen tanskalainen, joka pitää huolen koko maailmasta ja sen hylkäämistä ihmisistä. 

Poika ei ole tanskalainen, hän puhuu kieltä, jonka Nina paikallistaa joksikin Itä-Euroopan kieleksi. Kieli on liettuaa, ja kirjassa kuljetaan Kööpenhaminan ohella yhtä paljon Vilnassa, mikä oli miellyttävää, koska en ole löytänyt kirjoja, joissa seikkailtaisiin Baltian maissa. 

Poika matkalaukussa koukutti alussa, kun Nina alkoi selvittää syytä pojan oloon Tanskassa ja tämän alkuperää. En ole dekkareiden ystävä, ja täytyy sanoa, että tässäkin kirjassa kävi niin, että kun selvisi, miksi poika on raahattu Tanskaan, mielenkiintoni alkoi vähetä kirjaa kohtaan. Kidnappaus- ja pakenemiskohtaukset eivät saaneet minua enää innostumaan kirjan tarinasta, vaan ne tuntuivat jotenkin hieman pakkopullalta kirjan dekkari-genren vuoksi. 

Entäs Tanska, minkälaisena maana Tanska näyttäytyi? Ehkä hieman sellaisena, jossa normaalit ihmiset kulkevat tyytyväisinä arjessa eteenpäin. Ihmiset, joiden arkeen eivät kuulu matkalaukusta löytyvät pojat, kidnappaukset, aseet ja veriset asunnot. Eivätkä laittomat maahanmuuttajat.

Kadun toisella puolella olevien vanhojen vestebrolaistalojen keittiönikkunoista näkyi valoa. Nuori mies laittoi kahvia katutason asunnossa. Hän seisoi pressokannu kädessään ja huusi jotakin toiselle asunnossa olijalle. Sitten hän hymyili ja tarttui kahvikuppeihin, eikä Nina voinut olla ajattelematta oliko muiden elämä niin helppoa miltä se näytti. Niin onnellista. 

Lene Kaaberbøl ja Agnete Friis: Poika matkalaukussa

2013, Siltala

Drengen i kufferten 2008

suomennos Aino Ahonen

339 sivua

Muita lukeneita mm. Leena Lumi, jolta pääsee toisiin teksteihin.