Salaisuuksista

Ortodoksisessa kirkossa on paljon salaisuuksia. Tällä en nyt tarkoita salattavia tai salamyhkäisiä asioita, vaan kyse on enemmänkin teologiasta. Tämä tulee esille esimerkiksi mysteerioissa (sakramenteissa), jotka sananmukaisesti tarkoittavat salaisuutta. Sen lisäksi me löydämme Kristuksen opetuksesta viittauksia salaisuuksista, joita kaikki eivät voi ymmärtää.

Mysteeroitten kohdalla voidaan todellakin puhua salaisuudesta, jota ihminen ei voi täydellisesti käsittää. Me emme voi tyhjentävästi selittää Pyhän Hengen toimintaa, vaikka kiusaus tyhjentäville selityksille on varmasti hyvin suuri. Voisi puhua suoranaisesta harhaopista, jossa kaikki mysteeriot, Kristuksen ihmeet ja muut pyhät asiat halutaan tieteellisti selittää auki ja tutkia niitä pala palalta ikään kuin mikroskoopin alla. Monesti tällaisen harhaopin parhaimpana kaverina onkin vähäinen usko, jonka voimistamana kyseenalaistetaan lopulta aivan kaikki.

Meidän pitäisi tunnustaa se tosiasia, että ihminen on suhteessa Jumalaan vastasyntyneen kaltainen. Vastasyntyneen näkökyky on rajallinen ja rajalliset ovat myös mahdollisuudet tutkia ja käsittää ympäröivää maailmaa. Samalla tavoin on meidän ihmisten käsityskyky suhteessa Jumalaan ja  jumalallisiin asioihin rajallinen. Kyse on lopulta hyvin yksinkertaisesta asiasta. Esimerkiksi ihmeiden määrä on romahtanut huomattavasti niillä alueilla, joissa ihminen kuvittelee olevansa jumalallisten asioiden yläpuolella tai jossa tietoisesti halutaan kyseenalaistaa tai vähätellä näitä asioita. Usko ja ihmeet elävät voimakkainta kasvua Afrikassa, Etelä-Amerikassa ja Aasiassa, kun taas meillä "sivistyneissä länsimaissa" ihmeitä tapahtuu vähemmän. Tästä tulee väistämättä mieleen evankelista Markuksen kuvaamat tapahtumat Jeesuksen kotikaupungista Nasaretista:
"Jeesus sanoi heille: Missään ei profeetta ole niin väheksytty kuin kotikaupungissaan, sukulaistensa parissa ja omassa kodissaan. Niinpä hän ei voinut tehdä siellä yhtään voimatekoa, vain muutamia sairaita hän paransi panemalla kätensä heidän päälleen. Ihmisten epäusko hämmästytti häntä. Hän kulki sitten kylästä kylään ja opetti." (Mark. 6:4-6)

Mutta takaisin salaisuuksien pariin.
Salaisuuksilla ei läheskään aina tarkoiteta jotain sellaista, mikä on meidän inhimmillisen käsityskyvyn yläpuolella. On myös niitä salaisuuksia, jotka avautuvat niille, jotka ovat asiaan perehtyneet. Jeesus perehdytti omat opetuslapsensa näihin salaisuuksiin, jotka eivät voineet avautua kaikille. Esimerkiksi monet fariseukset ja lainopettajat olivat jo periaatteellisella tasolla kääntyneet Kristusta vastaan ja tällöin heille oli turha selittää mitään. Jeesus kuitenkin selitti Jumalan valtakunnan salaisuuksia muillekin kuin 12 opetuslapselleen. Esimerkiksi evankelista Johanneksen kuvaama Kristuksen ja Nikodemuksen välinen yöllinen keskustelu on hyvin vaikuttava evankeliumin kohta (kts. Joh. 3:1-21).

Eli paljon on niitä asioita kirkon piirissä, jotka jäävät salaisuudeksi niille, jotka eivät ole asiaan perehtyneet. Hyvin yksinkertainen esimerkki tästä on lukutaito. Kirja on lukutaidottomalle ihmiselle täysin käsittämätön asia, kun taas lukutaitoiselle hyvin selkeä asia. Samoin voi olla ammattillisissa asioissa. Harvapa ymmärtää lääketieteellisiä termejä, ellei ole siihen ensin perehtynyt.

Varhaiskirkon aikaan kristityt joutuivat kärsimään suuria vainoja juuri sen vuoksi, että pakanat eivät voineet ymmärtäneet kaikkea. Ehtoollinen ja Agape - Rakkauden ateria nähtiin jopa kannibalismina ja rietasteluna. Ne olivat kristittyjen salaisuuksia, jotka oli ymmärretty väärin. Ja itse asiassa paljon oli sitäkin, että asiat haluttiin ymmärtää väärin ja pahimmalla mahdollisella tavalla. 

Näin tapahtuu edelleen. Kirkon ulkopuolelta tulee edelleen kritiikkiä, johon voi suhtautua varauksella. Meitä ortodokseja nimitetään aika ajoin kuvain- ja pyhimystenpalvojiksi, jotka täyttävät kirkkonsa kullalla, mirhalla ja suitsukkeella. - "Eihän Jumala sellaista tarvitse".

Tämä on juuri yksi merkittävä syy sille, että ortodoksiseen kirkkoon liittymiseen kuuluu asioihin perehtyminen. Puhutaan katekumeeneista, jotka opettelevat tuntemaan ortodoksisuutta. Tuon opiskelun myötä ymmärretään, että mitään ei tapahdu turhaan, huvin vuoksi tai puhtaasti koristeellisesti, vaan ortodoksisuuteen ja uskonmukaiseen elämään kätkeytyy jotain paljon enemmän. Ne ovat asioita, jotka pystytään selkeästi ja hyvin perustelemaan. Ne ovat salaisuuksia, jotka on tarkoitus avata kaikille niille, jotka ovat niistä vilpittömästi kiinnostuneet. Ja juuri tuo vilpitön kiinnostus on avain näiden salaisuuksien käsittämiselle.

"Kehdosta hautaan" - AVIOLIITTO

Hääliturgia Nurmeksen ortodoksisesta kirkosta. Kuva: Birgitta Selin

Avioliittoon vihkimisen sakramentissa mies ja nainen ottavat vastaan Jumalalta siunauksen, jonka tarkoituksena on vahvistaa heitä yhdessä tehtävään matkaan kohti Jumalan valtakuntaa. Varsinaista vihkimistoimitus edeltää kihlaus, sormusten vastaanotto. Kirkollinen kihlaus voidaan toimittaa erikseenkin. Se on lupaus tulevasta avioliitosta ja se ei voi olla pysyvä tila. Ortodoksisessa kirkossa kihlauksessa laitetaan sormus oikeaan nimettömään. Monesti kysytään, että mistä tämä johtuu? Itäisessä perinteessä ja esimerkiksi Lähi-idän kulttuurissa oikea käsi on nähty hyviä ja voimallisia tekoja tekevänä kätenä. Sen vuoksi sormuskin laitetaan oikeaan käteen.

Vihkitoimituksen eräs keskeisimmistä kohdista on vihkiparin kruunaaminen. Suomessa on yleisesti käytössä slaavilainen perinne, jonka mukaisesti vihkiparin päiden päällä kannatellaan kruunuja. Avioliittoon vihityt mies ja nainen ovat oman kotinsa kuningas ja kuningatar, mutta he myös muodostavat oman pienen seurakunnan jonka tehtävänä on auttaa ja tukea toinen toisiaan mutta myös lähimmäisiä. Vihkikruunut saavat täydellisen kirkkautensa Jumalan valtakunnassa, josta ihminen pääsee jo tässä maailmassa osalliseksi kirkon pyhien toimitusten kautta.
Kreikkalaisessa perinteessä kruunujen sijaan käytetään seppeleitä, jotka viittaavat marttyyrien kilvoitukseen, heidän uhrauksiinsa ja lopulliseen voittoon. Tämäkin liittyy läheisesti kristilliseen ajatteluun. Elämä ei ole aina helppoa, kuten ei avioparin yhteinen elämäkään ole vastoinkäymisistä vapaata. Avioliitossa täytyy pystyä kunnioittamaan puolisoa ja tekemään tämän puolesta uhrauksiakin, sillä itsekkyys ei voi koskaan kantaa pitkälle. Avioliitto ei luo tyhjästä rakkautta, sillä sitä pitää olla jo valmiina, mutta avioliitto vahvistaa ja enentää jo olemassa olevaa rakkautta, jonka voimistamana aviopari selviää elämän vaikeistakin hetkistä. Olennaista on että kummatkin ovat ottaneet avioliittoon vihkimisessä Kristuksen mukaan yhteiseen elämään ja he ovat valmiita myös elämään Kristuksen opetuksen mukaan.

Tämä edellä mainittu on tärkeä seikka, sillä liian usein ihmisillä on tapana toimia niin, että he pyytävät Jumalalta monia asioita, mutta eivät ole kuitenkaan valmiita toimimaan Jumalan tahdon mukaan. Voisi sanoa, että avioliiton onnellisuuden ja hyvinvoinnin perustana on juuri se, että aviopari toimii Kristuksen opetuksen mukaan. Eräässä vihkimisen rukouksessa pyydetään, että Jumala täyttäisi avioparin kodin kaikella hyvällä, jotta sitä samaa hyvää tämä aviopari voisi välittää myös niille, jotka apua tarvitsevat. Pyynnöt eivät perustu itsekkäisiin syihin, vaan nimenomaan siksi, että maallinen hyvinvointi antaa edellytykset auttaa niitä, jotka tarvitsevat apua.
Totta kai vihkimisessä pyydetään paljon muutakin, mutta keskeinen ajatus on, että siunauksen pyytäjät toimivat siunauksen edellyttämällä tavalla. Vihkitoimituksen loppupuolella vasta vihitty aviopari ottaa yhteisen elämänsä ensimmäiset askeleet papin taluttaessa heidät kolmesti vihkipöydän ympäri. Tämän ympärikäymisen aikana kuoro laulaa yhden ortodoksisen kirkkomusiikkiperinteen riemukkaimmista veisuista, "Jesajan tanssin".