Siinailaisen sunnuntaina

Vietämme tänään pyhittäjäisämme Johannes Siinailaisen sunnuntaita. Hänet tunnetaan parhaiten kirjastaan "Portaat". Siinä hän kuvaa Jumalaa kohti kulkemista portaiden kaltaiseksi, jossa jokaisella askelmalla on oma merkityksensä lähestyttäessä Jumalaa. Toden totta. Emme voi yhtäkkiä pyhittyä, vaan kysymyksessä on pitkä kapuaminen, joka vaatii meiltä suuriakin ponnisteluja.

Kirkkomme opettajat ovat monin keinoin yrittäneet löytää apukeinoja siinä, että miten parhaiten voisimme taistella sielunvihollista ja syntiä vastaan. Syntihän on se perimmäinen asia, joka vie meitä kauemmaksi Jumalasta. Varmasti tiedämme myös sen, että jos haluamme korjata jonkin vian, niin meidän täytyy löytää sen aiheuttaja. Mutta paraneminen ei voi alkaa ennen kuin olemme tunnustaneet sen tosiasian, että jotain on vialla. Tässä tapauksessa kysymys on siitä, että jokaisen tulisi pystyä myöntämään se tosiasia, että emme ole synnittömiä.

Suuren paaston ensimmäiseen viikkoon kuuluu Andreas Kreetalaisen katumuskanoni, jonka keskeisin viesti on se, että "Minä olen tehnyt syntiä. - Armahda minua Jumala, armahda minua!"

Jotta voisimme ymmärtää synnin aiheuttajan, on meidän palattava itse syntiinlankeemukseen. Siinä ihminen tietoisesti kääntyi pois Jumalasta, koska hän halusi itse olla Jumala. Hän halusi tuon "kielletyn hedelmän", koska hän ajatteli, että Jumala ei tiedä mikä ihmiselle parhaaksi. Syntiinlankeemuksessa ihminen kuvitteli olevansa kaikkea ilman Jumalaa. -Luotu nosti itsensä omaksi luojakseen, joka oli kuitenkin sula mahdottomuus.

Mutta mitä syntiinlankeemuksessa sitten tapahtui? Ei tullut autuaan onnellista tilaa ja riemun tunnetta. Ihminen ei sittenkään tuntenut jumaloituvansa. Päinvastoin, tuli syyllisyys ja paha olo. Kaikkein surullisinta oli se, että ihminen ei tuolloinkaan halunnut myöntää, että hän oli toiminut väärin. Ensin hän häpeästä kätkeytyi Jumalalta. Hän tiedosti tehneensä jotain väärin ja tämän häpeän voimasta hän yritti kätkeytyä.

Jumalan kohtaaminen osoittautui kuitenkin väistämättömäksi. Siinä vaiheessa ihminen kiisti kaiken ja vyörytti syyn Jumalan niskaan. Aadam syytti naista, jonka JUMALA oli hänelle antanut ja Eeva taas käärmettä, jonka JUMALA oli luonut. Vikaa ei löytynyt itsestä, vaan kaikesta muusta ja erityisesti Jumalasta.

Syntiinlankeemuksessa ihminen kiisti oman syntinsä ja itse asiassa me toistamme tätä tilaa niin kauan kunnes kykenemme myöntämään, että "minä olen tehnyt syntiä". Tämän vuoksi hengellinen kasvu ja Jumalan yhteyteen pyrkiminen edellyttää mieltä katumusta, eli mielenmuutosta. Synnistä ei pääse eroon muuta kuin myöntämällä, että se on olemassa. Samastahan asiasta on kysymys myös alkoholismissa: Ensimmäinen ja välttämätön askel raitistumisessa on se, että ihminen myöntää olevansa alkoholisti.

Suuren Paaston tarkoituksena on johdattaa meitä kohti Jumalaa. Tämän vuoksi katumus kuuluu erottamattomasti paastoon, koska se on ensimmäinen askel pois pahasta ja yhtä lailla se on askel lähemmäksi kohti Jumalaa. Sielunvihollinen tekee kyllä jatkuvasti työtä siinä, että tämä parantuminen ei edes alkaisi. Se kuiskuttaa korvaamme: "Ethän sinä ole tehnyt mitään syntiä, ainoastaan jotain pieniä arkisia paheita, joita kaikki muutkin tekevät. Sinulla ei ole siis mitään kaduttavaa."

- "Sinulla ei ole mitään varsinaista kaduttavaa" soi monen korvassa. Ja tämän on jo esteenä sille, että koko parantuminen voisi alkaa. Jos todella haluamme taistella sielunvihollista vastaan, niin meidän on myönnettävä itsellemme, että "onhan minussakin vikaa. Olen tehnyt syntiä". Koko kirkon rukouselämä nojaa siihen, että myöntää omat virheensä ja syntinsä ja huutaa yhä uudestaan ja uudestaan: "Herra armahda!"

- Kuinka monta kertaa sanat "Herra armahda" toistuvatkaan jumalanpalveluksissamme?

Suuren Paaston aika on parannuksenteon ja sitä kautta parantumisen aikaa. Tässäkin korostuu meidän vapaa tahtomme, sillä kaikki lähtee itsestämme liikkeelle. Kukaan ei pakota katumaan, sillä me emme voi muuttua ellemme itse halua. Me emme tee sitä pelkästään tavan vuoksi, koska silloin meiltä puuttuu palava into mielenmuutokseen. Emme tee sitä myöskään Jumalan pelostakaan, sillä vapaaseen tahtoon ei liity pelkoa. Katumus tapahtuu rakkaudesta Jumalaa ja lähimmäisiämme kohtaan.

Käyttäkäämme tämä Suuren Paaston aika hyödyksemme. Rukoilkaamme ahkerasti, käyttäkäämme aikaamme hengellisesti ravitsevan kirjallisuuden tutkimiseen. Tutkikaamme omia tekojamme ja tehkäämme mielenmuutos, jolloin rakkaudesta lähimmäisiämme ja Jumalaa kohtaan me todella haluamme uudistua.

Pyhä Johannes Siinailainen on opettanut katumuksesta seuraavasti: "Katumus on kasteen uudistaminen. Katumus on sopimus Jumalan kanssa uudesta elämästä. Katuja on nöyryyden ostaja. --Katumus on toivon tytär ja toivottomuuden kieltäminen." (Portaat, 5.puhe)

Katumus ei ole siis surullinen eikä pelottava asia, vaan siihen sisältyy aina toivoa ja sen kautta iloa ja riemua, että saamme taas kulkea lähemmäksi kohti Jumalaa. Koko paaston sanoma pitää sisällään toivon, ilon ja riemun. Ja kaiken huipentumana ilon ja riemun Kristuksen ylösnousemuksesta.

Pyhän Johannes Siinailaisen esirukouksien tähden, Herra Jeesus Kristus Jumalan Poika armahda meitä. Amen.

Sovinto ja kaipaus kohti Jumalaa

Viimeinen valmistussunnuntai ja samalla Suuren paaston aattopäivä on nimeltään Sovintosunnuntai. Nimitys liittyy siihen opetukseen jonka kuulimme päivän evankeliumiluvussa. Se on ote Kristuksen vuorisaarnasta, jossa Hän opettaa meitä antamaan anteeksi lähimmäisille, paastoamaan oikealla tavalla ja olemaan kiintymättä tarpeettomasti maallisiin asioihin.

Kaikki nämä ovat tärkeitä asioita. Anteeksi antaminen ja anteeksi pyytäminen ovat suoranainen edellytys paaston tietä kulkemiselle. Erimielisyydet, vihanpito, katkeruus tai suoranainen välinpitämättömyys rakentavat muurin itsemme ja lähimmäistemme välille. Samaan aikaan ne rakentavat muurin myös meidän ja Jumalan välille. Miten voisimmekaan päästä lähemmäksi Jumalaa, jos meillä on kannettavana sellaisia taakkoja?

Sovintosunnuntain iltaan kuuluu ehtoopalvelus, jonka päätteeksi seurakuntalaiset pyytävät toinen toisiltaan anteeksi. Tämä ei ole vain symbolinen ele, sillä me kaikki pyrimme samaan suuntaan toinen toistamme tukien. Seurakunnan sisäiset erimielisyydet ovat paljon pahempi uhka mitä maallistuminen ja muut ulkoiset asiat voivat aiheuttaa. Sen vuoksi pyhä apostoli Paavalikin on sanonut: “Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeen kehotan teitä kaikkia pitämään keskenänne yhtä, välttämään hajaannusta ja elämään yksimielisinä.” (1.Kor. 1:10)

Kristus opettaa meitä myös paastoamaan oikealla tavalla. Hän varoittaa tekopyhyydestä, johon voimme paastossa sortua. Mitä on tuo tekopyhyys? - Se tarkoittaa käytännössä sitä, että ryhdymme näyttelijöiksi. Otamme roolin jota haluamme esittää muille, vaikka todellisuudessa olemme jotain muuta.

Emme kuitenkaan rukoile, paastoa tai tee hyväntekeväisyyttä sen vuoksi, että haluaisimme nostattaa itseämme muiden silmissä, vaan teemme näitä asioita rakkaudesta Jumalaa ja lähimmäisiämme kohtaan. Mitkään näistä asioista eivät ole roolisuorituksia, vaan asioita, joita me vilpittömin mielin haluamme tehdä.

Aineellisiin asioihin kiintyminen on myös taakka, jota meidän ei kuulu ottaa harteillemme. Kaikki se aika ja raha mitä me käytämme katoavaisiin asioihin on pois niistä asioista, joita meidän kuuluisi kerätä taivasten valtakuntaan. Aivan samalla tavoin kuin erimielisyydet rakentavat muurin meidän ja Jumalan sekä lähimäistemme välille, niin samalla tavoin aineellisiin asioihin kiintyminen rakentaa muuria ympärillemme.

Me emme vie mitään aineellista mukanamme, kun lähdemme tästä ajallisesta elämästä. Sen sijaan kannamme sen mukanamme mitä on meidän sydämessämme. Ja jos rakastamme vain aineellista, niin meillä ei ole mitään viemistä silloin iankaikkisuuteen. Siksi paastossa muistutamme itseämme siitä, mikä on pelastuksen kannalta kaikkein oleellisinta. Paastossa opettelemme siis luopumaan tarpeettomista asioista.

Mutta vielä on yksi teema, joka kätkeytyy nimenomaan tähän Sovintosunnuntaihin. Se ei tule ilmi juuri luetusta evankeliumiluvusta, vaan tämän päivän kirkkoveisuista, joita laulettiin aaton vigiliassa (ehtoo-ja aamupalveluksessa.) Eräs näistä veisuista kuuluu seuraavasti:

“Aadam istui Paratiisin ulkopuolella ja valitti surkeasti omaa alastomuuttaan: Voi minua, joka kuuntelin kavalaa petkutusta, menetin kunniani ja jouduin siitä

kauaksi! 

Voi minua, joka ennen olin yksinkertaisuudessani alaston, mutta nyt varattomuuteni tähden! Voi Paratiisi, enää en saa nauttia ihanuudestasi, enää en saa nähdä Herraani, Jumalaani ja Luojaani, sillä joudun takaisin siihen maahan, josta minut on otettu! Minä huudan Sinulle, oi armollinen ja laupias: Armahda minua langennutta!”

Me palautamme mieliimme Suuren paaston kynnyksellä Aadamin ja Eevan paratiisista karkoittamisen. Veisut kuvaavat Adamin katumuksen ja kaipauksen sävyttämää valitusta, kun hän huomaa olevansa paratiisin ulkopuolella.

Ihmisellä on luontainen kaipaus olla Jumalaa lähellä. Monesti hän tajuaa tuon kaipauksen vasta siinä tilanteessa, kun hän on joutunut eroon Jumalasta. Se on jotain mikä liittyy yleisesti ottaen koko meidän elämäämme. Me ihmiset emme useinkaan osaa arvostaa elämää, ennen kuin olemme olleet lähellä menettää sen. Tai usein se liittyy siihen tilanteeseen, että alamme ymmärtää rakkauden jotain läheistä ihmistä kohtaan vasta siinä vaiheessa kun olemme menettäneet hänet.

Suuren paaston valmistussunnuntaipäiviä edelsi Sakkeuksen sunnuntai, jossa meitä muistutettiin vilpittömästä kiinnostuksesta ja uteliaisuudesta Kristusta kohtaan. Sovintosunnuntaina meitä taas muistutetaan voimallisesta kaipauksesta, joka luodulla on omaa Luojaansa kohtaan.

Me puhumme “paastoon laskeutumisesta”, vaikka pikemminkin kyse on paastoon nousemisesta. Lähdemme liikkeelle tuosta syvästä Aadamin kaipauksesta paratiisia ja Jumalan läheisyyttä kohtaan. Palautamme mieliimme rukouksen, katumuksen sekä hyväntekeväisyyden merkityksen ja kevennämme elämämme turhista ja tarpeettomista asioista.

Näemme edessämme Herran eläväksitekevän Ristin, joka kannetaan muistutuksena eteemme jo paaston puolivälissä. Lopulta pääsemme tuohon ylösnousemuksen iloon ja riemuun, kun Kristus omalla kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan on avannut meille taas paratiisin portit, jotka olivat Aadamin lankeemuksen seurauksena olleet suljetut.

Tiedottamisen vaikeus

Olen joskus aiemminkin maininnut siitä, että seurakunnallisessa tiedottamisessa vastaan tulee usein pohjaton suo. Aina sitä voisi jollain tavalla parantaa, jotta seurakunta voisi tavoittaa jäsenet ja myös mahdolliset uudet jäsenet parhaimmalla tavalla. Yleisin käytännön seurakuntaelämään liittyvä palautteen aihe on usein tiedotukseen liittyvä. Esim. kun jossain ilmoituksessa on ristiriitaisia tietoja tai jotain on jäänyt puuttumaan. Sellaista saa tietysti pahoitella ja luvata palautteen antajalle, että asia pyritään korjaamaan. Mutta rehellisyyden nimissä pitäisi melkein samaan hengenvetoon luvata, että näin tulee käymään jossain vaiheessa vielä uudestaan (vaikka sitä ei tietenkään haluaisi tapahtuvan).

Mutta tällaisista pienistä inhimillisistä erehdyksistä päästään hieman vaikeampaan kysymykseen. - Millä tavoin se viesti menee parhaimmalla tavalla perille?

Maailma on muuttunut aika kovalla vauhdilla. Ennen muinoin lehti-ilmoitus tavoitti suurimman osan ihmisistä. Tänä päivänä se ei riitä alkuunkaan. Vanhempi ikäpolvi lukee edelleen lehti-ilmoituksia, kuten myös seurakunnallisia lehtiä. Keski-ikäiset ihmiset käyttävät enemmän nettiä ja etsivät tietoja sitä kautta. He myös lukevat sähköpostia säännöllisemmin. Nuoret sen sijaan eivät liiemmin lue lehti-ilmoituksia. Nuoret eivät myöskään lue säännöllisesti sähköpostia. Keskustelin erään henkilön kanssa, joka sanoi, että vasta täysi-ikäisenä ja työelämään tultuaan hän ryhtyi enemmän käyttämään sähköpostia (vaikka sähköpostiosoitteen sai jo koulusta).

Onhan sitä sosiaalisessa mediassa tietysti mahdollisuus viestitellä, mutta siinäkin käyttäjät jakaantuvat ikäryhmien mukaan. Facebook on vanhemmille ja keski-ikäisille tuttu väline yhteydenpitoon ja erilaisten asioiden mainostamiseen. Nuoret eivät sitä kuitenkaan käytä. Minä sain itse asiassa osakseni räkänaurut kun erehdyin kesän kriparilla kysymään nuorilta, että “kuinka moni teistä käyttää facebookkia?” Olishan se pitänyt arvata. Kuka haluaa notkua samassa paikassa, missä omat vanhemmat ja isovanhemmat pyörivät…

Instagram, Whatsapp, Snapchat ovat niitä nuorten välineitä. Ja monet niistä ovat sillä tavoin suljettuja piirejä, että niihin ei seurakunta vain tuppaudu mukaan, ellei nuori itse halua sitä.

Tänä kesänä opin myös sen läksyn, että tietyissä mainostamisissa vanha kunnon kirje kotiin on paras ratkaisu. Luotin siihen, että lastenleiriä kun mainostetaan Ortodoksiviestissä, sanomalehdessä, facebookissa, kotisivuilla ja ilmoitustauluilla ja vielä joidenkin uskonnonopettajien kautta, niin varmasti leiri-ilmoittautumisia tulee. Nooh, erehdyin. Tuli jonkin verran ilmoittautumisia, mutta vähemmän kuin ennen. Eli pitää kaiken edellä mainitun ohella lähettää myös kirjeet kotiin koko sille ikäryhmälle, jolle haluaa kyseisen mainoksen lähettää. Kirjerumba on itse asiassa se työläin vaihtoehto, kun liimataan osoitetarrat, kopioidaan mainokset, laitetaan ne kuoriin ja maksetaan vielä suhteellisen suolainen postimaksu. Se kuitenkin näyttää olevan edelleen se tehokkain keino.

Tämä tietysti pistää ajattelemaan, että tällaistako tiedotus nykyään on? Pistetään viestiä lehtien toimitukseen, ilmoitustauluille, kotisivuille, facebookkiin, mahdollisiin sähköpostirinkiin. Laaditaan tapahtumatiedot hiippakuntalehteen. Huudellaan näistä tapahtumista vielä palveluksen päätteeksi ja kirkkokahvien lomassa. Ja kaikesta huolimatta kirje kotiin on se, jolla vanhemmat muistavat, että lapsen voisi lähettää kesällä leirille.

Tässäkin tapauksessa suurin syyllinen on se informaatioähky, jonka vuoksi ihminen ei tahdo enää huomata edes niitä mainoksia, jotka olisivat hänen kannaltaan oleellisia. Lisäksi ähky on aiheuttanut sen, että sitä ei enää nettiviidakossa välttämättä jaksa tai ehdi menemään seurakunnan kotisivuille, kun pitää ensin katsoa, että mitä muualla maailmassa on tapahtunut.

Meidän ihmisten huomiosta kilpaillaan ankarasti ja siinä taistelussa voi helposti jäädä jalkoihin. Minä opin kuitenkin läksyni. Kutsu lastenleirille lähtee ensi vuonna myös kirjeen muodossa ihmisten koteihin.

Vastavirtaan käy kristityn tie (osa 2)

Enemmistön ollessa hiljaa ovat ääripäät taas pitäneet sitäkin enemmän meteliä. Sen on saattanut osaltaan karkottaa ihmisiä pois Kirkon yhteydestä. Monet voivat oikeutetusti sanoa, että uskonto on huono asia, koska sieltä kuuluvat mielipiteet ovat jyrkkiä ja suvaitsemattomia. Toisaalta, seurakunta yhteisönä ei jaksa kiinnostaa ihmisiä, koska uskonto mielletään yksityisenä asiana. Kristinuskon heikkeneminen on näkynyt esimerkiksi kasteiden määrässä. Yle lainasi 6.6.2019 Savon Sanomissa ollutta uutista jossa kerrottiin kuinka kastettujen määrä on laskenut huomattavasti. Uutisessa lainattiin tutkija Veli-Matti Salmista Kirkon tutkimuskeskuksesta, joka  “sanoo, että kasteiden vähenemisellä on suora yhteys ihmisten kirkkosuhteen ohenemiseen ja siihen, että kirkon jäsenyyden katsotaan olevan puhtaasti henkilökohtainen ratkaisu.”

“Henkilökohtainen ratkaisu” - Siinä heijastuu juuri se tätä päivää niin voimakkaasti leimaava yksilökeskeinen ajattelu, jossa ihminen ei näe enää itseään osana yhteisöä. Tässä tapauksessa Kirkko (seurakunta) nähdään taakkana ja oman vapauden rajoittajana. Tuohon taakkaan kuuluu varmasti kirkollisvero, josta voi monista muista veroista poiketen vapautua ihan vain kirkosta eroamalla. Mutta eroaminen on selkeä kannanotto, joka meillä tarkoittaa sitä, että henkilö ei voi myöskään silloin saada esimerkiksi ortodoksisia hautajaisia. Tämä voi kuulostaa julmalta, mutta eroaminen on kaikesta huolimatta selkeä ja ihmisen omasta vapaasta tahdosta tehty valinta, jonka käytännön seurauksia ei ole aina pohdittu loppuun asti. Ennen nämä asiat varmasti tehtiin selväksi kun ihminen kävi omassa seurakunnan virastossa täyttämässä eroamisilmoituksen. Nykypäivänä netissä vaivattomasti tehty eroaminen ei varmasti kerro kaikkea mitä siihen eroamiseen liittyy.

Mutta palataan vielä tuohon aikaisempaan aiheeseen, eli kasteeseen. Kastamatta jättämistä on perusteltu tänä päivänä sillä, että ihminen saa sitten itse täysi-ikäisenä valita että mihin hän kuuluu.  Tietyllä tavalla mukava periaate, mutta löytääkö ihminen tiensä silloin koskaan seurakuntaan jos hän ei tiedä, että mitä Kirkko todellisuudessa opettaa ja mitä seurakunnan jäsenyys merkitsee?

Hyvin monelle seurakuntaan kuuluvallekin kynnys astua kirkkoon on kasvanut tarpeettoman korkeaksi. Se voi johtua esimerkiksi siitä, että ei tiedä, että miten kirkossa tulisi käyttäytyä. Voisi kuvitella, että kirkkoon meneminen on vielä vaikeampaa sellaiselle ihmiselle, jota on täysi-ikäisyyteen asti pyritty kasvattamaan uskonnosta steriilissä tilassa. Asiaa ei varmasti helpota se, että tiedotusvälineitä tutkimalla uskonnosta ei saa järin hyvää kuvaa. Tapetilla on valitettavasti enimmäkseen kärjistettyjä puheenvuoroja ja väärinkäytöksiä. Kuka sellaisten otsikoiden perusteella jaksaisi kiinnostua Kirkosta?

Tällöin syntyy hieman samanlainen harhakuvitelma mikä liittyy lentomatkustamisen vaarallisuuteen. Silloin kun siitä uutisoidaan, niin se liittyy onnettomuuksiin tai lähellä piti - tilanteisiin. Tämä varmasti ruokkii monen ihmisen lentopelkoa, vaikka lentäminen ei ole kovin hengenvaarallinen matkustusmuoto. MTV:n 25.7.2013 julkaistussa uutisessa todennäköisyys on selitetty seuraavasti: “Liikenteen turvallisuusviraston Trafin erityisasiantuntijan Kirsi Pajusen Eurostatin Eurooppaa koskevista tilastoista keräämien tietojen mukaan tuhatta biljoonaa matkustuskilometriä (1000 000 000 000 000 km) kohden kaupallisessa lentoliikenteessä menehtyy 101 ihmistä, rautateillä 156 ihmistä ja linja-autolla matkustettaessa 433 ihmistä. Henkilöautolla, mopolla ja moottoripyörällä liikkuminen on turvallisuuden kannalta aivan omaa luokkaansa. Tuhatta biljoonaa matkustuskilometriä kohden henkilöautolla kuolee 4 450 ihmistä.” (Luvuissa voi kyllä olla lieviä muutoksia Boeingin viimeaikaisten onnettomuuksien vuoksi. Mutta tästäkin huolimatta lentäminen on turvallista, vaikkakaan ei ekologista!)

Eli lentäminen ei ole niin vaarallista kuin monet kuvittelevat. Mutta harvemmin tiedotusvälineet jaksavat kertoa siitä, että asiat menevät hyvin ja mukavasti. Jos minä esimerkiksi soittaisin johonkin uutistoimitukseen ja pyytäisin että tehtäisiin uutinen siitä että mitä hyvää seurakunta voi ihmiselle tarjota, niin luurin toisesta päästä kuuluisi todennäköisesti haukottelua. Kirkkoon liittyvät myönteiset uutiset eivät myy samalla tavoin kuin ne joissa on skandaalin makua. Ja jos jotakuta halutaan haastatella, niin silloin pitää ennemmin haastatella sellaista ihmistä, joka saa aikaan sen skandaalin.

Eli palatakseni taas monen mutkan kautta lähemmäs alkuperäistä aihetta: Uskontotyhjiössä kasvaneen ihmisen on hyvin vaikea löytää löytää tietään terveeseen yhteisöön - - ainakaan uutisotsikoita tarkastelemalla. (Ja nyt en sano, etteikö myönteisiäkin uutisia tehdä. Ne vaan niin helposti jäävät näiden ikävien uutisten varjoon. Eli kyse on myös meidän inhimillisestä heikkoudesta nähdä helpommin kaikki huonot uutiset.) Siinäkin suhteessa Kirkon sanoman esilletuominen on tässä skandaalinhakuisessa maailmassa on myös vastavirtaan kulkemista.

Paasto (omia linkkejä)

Vuosien saatossa olen näemmä kirjoittanut aika paljonkin paastosta. Ehkä en ryhdy tässä tilanteessa kirjoittamaan kaikkea uusiksi, vaan laitan ohessa linkkejä näihin kirjoituksiini.



Pohdintaa paastosta

Paasto ja ruoka

Paasto ja rukous

Paasto ja ajankäyttö

Paasto ja turhanpuhuminen

Paasto ja katumus

Sakkeus (opetuspuhe)

Ennen varsinaista paaston valmistusajan alkamista kuulemme evankeliumiluvun Sakkeuksesta ja Kristuksesta. Sakkeus lyhyenä, mutta sitäkin uteliaampana henkilönä on tullut monelle tutuksi jo pyhäkoulusta tai seurakunnan lastenkerhosta. Hauskojen ja helposti liiankin leppoisiksi pelkistettyjen evankeliumin tapahtumien taakse kätkeytyy kuitenkin paljon enemmän.

Sakkeus oli publikaanien esimies Jerikossa. Hän vastasi siitä, että Jerikossa kerättiin veroja omalta kansalta vieraille roomalaisille miehittäjille. Publikaanit olivat velvollisia tilittämään tietyn summan keisarille, mutta monesti he kiskoivat ihmisiltä enemmän rahaa, jonka he pistivät omaan taskuunsa. Publikaaneista ei siis todellakaan pidetty. He olivat muiden silmissä maanpettureita ja huijareita.

Sakkeus olisi halunnut nähdä  kaupungin halki kulkevan Jeesuksen, mutta hän ei lyhyenä nähnyt väkijoukon takaa yhtikäs mitään. Hän ei voinut kuitenkaan lähteä tuon väenpaljouden keskelle, sillä hänet olisi todennäköisesti piesty siellä kuoliaaksi. Varmasti paikalla oli sellaisia ihmisiä, jotka olisivat käyttäneet hälinää hyväkseen ja tappaneet tuon maanpetturina pitämänsä miehen. Siksi Sakkeus juoksi edemmäksi ja kiipesi puun suojaan piiloon, jossa hän saattoi rauhassa seurata Kristuksen kulkua kaupungista ulos.

Tässä tilanteessa tapahtuikin jotain todella yllättävää. Kristus oli poistumassa kaupungista, kun hän pysähtyi ja kääntyi ylöspäin Sakkeuksen suuntaan ja sanoi tulevansa hänen vieraakseen. Väkijoukko oli varmasti tyrmistynyt! Kuka tahansa olisi ottanut Jeesuksen kotiinsa kunniavieraakseen, mutta sen sijaan tämä tarjoutuikin omasta aloitteesta menemään tuon syntisen huijarin kotiin.

Sakkeus oli tästä kaikesta enemmän kuin hyvillään. Sillä hetkellä hän koki myös mielenmuutoksen ja tarjoutui hyvittämään kaiken sen vääryyden, mitä hän oli ehtinyt ihmisille tekemään. Kristus totesi, että juuri tämän takia hän oli saapunut ihmisten keskelle: ”Juuri sitä, mikä on kadonnut, Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan”. (Luuk. 19:10)

Sakkeuksen ja Kristuksen kohtaamiseen liittyy syvällinen opetus. Siinä heijastuu ihmisen kiinnostus ja kaipaus Jumalaa kohtaan. Valitettavan usein me ihmiset osaamme luoda itsellemme epäjumalia, joita kohtaan yritämme osoittaa tuota kiinnostusta ja kaipausta.

Olemmeko ikinä järjellä pohtineet sitä, että millaisia ovat meidän ihmisten kiinnostuksen kohteet? Esimerkiksi miten me käytämme aikaa ja rahaamme. Jos katsomme televisiota tai luemme lehtiä tai kirjoja, niin mitä aiheita ne käsittelevät? Jos keskustelemme muiden ihmisten kanssa, niin mitkä ovat keskustelunaiheita? Auttavatko nämä asiat meitä pelastuksen tiellä?

Todellisen täyttymyksen voimme saavuttaa ainoastaan Kristuksessa. Jokainen rukous vie meitä lähemmäksi Jumalaa ja sen kautta myös Jumala vaikuttaa meissä. Suhteemme Jumalaan on siitä ainutlaatuinen, että se perustuu aina rakkauteen ja ihmisen vapaaseen tahtoon.

Eihän Kristuskaan sanellut Sakkeukselle, että tämän tulisi nyt osoittaa katumusta ja palauttaa kaikki vääryydellä hankitut rahat takaisin korkojen kera. Näin ei tapahtunut, sillä Kristus ei halunnut sanella ihmisille asioita, vaan heidän tuli itse omasta vapaasta tahdostaan toimia uudella tavalla.

Jumala vaikuttaa meissä, mutta sitä ennen meidän tulee olla kääntyneenä Jumalan puoleen. Sakkeus käytti suoranaista mielikuvitusta siinä, että hän pystyi näkemään Kristuksen. Meitäkin muistutetaan nyt siitä, että Kristus vaikuttaa meissä, kunhan vain osaamme kääntyä Hänen puoleensa.

Tämän päivän ongelma on siinä, että ihmiset haluavat Kristuksen asumaan luokseen, mutta samaan aikaan sen eteen ei haluta nähdä yhtään vaivaa. Olisiko Sakkeus saavuttanut mitään, jos hän olisi jäänyt istumaan omaan kotiinsa? Mitä suurimmalla todennäköisyydellä mitään ei olisi tapahtunut ja hän olisi jatkanut entistä elämäntyyliänsä.

Meitä siis muistutetaan jo hyvissä ajoin ennen Suurta paastoa siitä, että hengellisen elämän kehittäminen edellyttää meiltä ponnisteluja kohti Kristusta. Me emme voi edes aloittaa todellista paastoa, jos  meidän kiinnostuksemme on jossain aivan muualla kuin Kristuksessa.

Käytännössä meitä kannustetaan osallistumaan jumalanpalveluselämään, jossa me aivan ainutlaatuisella tavalla voimme kohdata Kristuksen. Tuo kohtaaminen saa meidän mielemme myös muuttumaan, jolloin me Sakkeuksen tavoin huomamme aikaisemmat erheemme ja haluamme hyvittää ne.

Yksi Suuren paaston tärkeimmistä opetuksista kätkeytyy juuri tähän Sakkeuksen ja Kristuksen kohtaamiseen. Paasto ja kilvoittelu alkavat siitä, että me vilpittömästi haluamme kohdata Kristuksen. Tämä on asia, joka koskettaa meitä kaikkia kristittyjä. 

Kymmenen spitaalisen parantaminen (opetuspuhe)

Luuk. 17:12-19

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen,

Päivän evankeliumiluku kymmenen spitaalisen parantamisesta on sellainen, että sitä käytetään melko paljon ortodoksisessa kirkossa. Kyse on kohdasta, joka luetaan aina kiitosrukoushetkessä, esimerkiksi merkkipäiväjuhlien yhteydessä. Tässä evavenkeliumiluvussa korostuu kiitos Jumalaa kohtaan.

Mutta ennen kuin mietimme itse tätä kiitosta, niin meidän on syytä nopeasti tutkia tuota tilannetta, jossa Kristus kohtasi nuo spitaaliset. Juutalaisten noudattivat puhtaussäännöksiä ja monet sairaudet aiheuttivat sen, että ihminen oli epäpuhdas eli saastainen. Kolmannessa Mooseksen kirjassa tämä on kuvattu seuraavasti:

”Spitaalitautia sairastavan tulee käyttää repaleisia vaatteita, pitää hiuksensa hajallaan ja kasvojensa alaosa peitettynä sekä huutaa: ’Saastainen, saastainen!’ Niin kauan kuin hän potee tautiaan, hän pysyy saastaisena. Hänen on asuttava erillään leirin ulkopuolella.” (3.Moos. 13:45-46)

Ymmärrämme varmasti varsin hyvin sen, että spitaalia sairastavan ihmisen elämä oli tuohon aikaan hyvin ankeata, sillä tällainen ihminen oli monin tavoin erotettu normaalista elämästä. He joutuivat elämään kaupungin ulkopuolella ja käytännössä he olivat ulkopuolisina kaikesta muustakin. Tuon ajan lääketiede ei ollut tietenkään kovin hyvin kehittynyttä, jolloin kuka tahansa vakavasta ihosairaudesta kärsivä ihminen saattoi joutua epäpuhtaaksi luokiteltujen joukkoon.

Jonkinlaista lohtua nämä spitaaliset saivat varmasti toisistaan ja sen vuoksi tässäkin tapauksessa Kristus kohtasi kymmenen hengen ryhmän kaupungin ulkopuolella.

Kristus paransi pelkällä sanallaan koko joukon ja käski heidän mennä näyttämään itsensä papeille. Siihen aikaan juuri papit olivat niitä, joilla oli oikeus todeta ihmisen  olevan puhdas ja antamaan terveen paperit. Kaikki Kristuksen lähettämät spitaaliset puhdistuivat matkalla, mutta ainoastaan yksi muisti palata Kristuksen luokse kiittämään häntä tästä hyvästä teosta.

Tämä evankeliumiluku koskettaa meitä hyvin läheisellä tavalla vielä tänäkin päivänä. Jos ajattelemme tuota lukua yksi kymmenestä, niin se on jotain mikä tulee näkyviin aivan normaalissa seurakuntaelämässä. Noin 10% seurakunnan jäsenistä osallistuu aktiivisesti seurakunnan elämään, eli he käyvät esimerkiksi useita kertoja vuodessa kirkossa.

Se ei ole sattumaa, että tuo luku on juuri tuollainen, sillä ihminen kaikessa heikkoudessaan unohtaa monesti sen, että meidän tulisi osoittaa kiitosta Jumalalle. Näin kävi 2000 vuotta sitten ja näin tapahtuu edelleen.

Jos ajattelemme koko meidän elämäämme, niin ihmiset monesti haluamme monia asioita. Se on tietysti aivan luonnollista. Suhteessa Jumalaan me hyvin usein pyydämme ja joskus jopa valitamme. Osoitamme surua ja joskus jopa huudamme tuskaisena apua.

Monesti asia joka on tullut vastaan ylitsepääsemättömänä esteenä ja mahdottomuutena on sitten Jumalan johdatuksesta ratkennut kuin itsestään. Elämässä tapahtuu jatkuvasti pieniä ihmeitä. Itse asiassa elämä itsessään on ihme! Ja silloin kun kaikki on kunnossa tai nuo ongelmat ovat ratkenneet, niin ihminen on tyytyväinen. Hän on niin iloinen ja tyytyväinen, että unohtaa kiittää siitä Jumalaa.

Ihmisen elämän tulisi olla oikeastaan jatkuvaa kiitosta Jumalaa kohtaan. Monet kirkon jumalanpalveluksista alkavat jo kaikessa yksinkertaisuudessaan kiitoksella: “Kiitetty on Jumalamme, alati nyt aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen”. Jumalanpalveluselämä on kiitosta ja liturgiassa keskeinen osa on Eukaristia, joka tarkoittaa tuota kiitosuhria.

Jokaiseen elämän hetkeen tulisi kuulua kiitos. Aamulla kun heräämme, niin meidän tulisi olla Jumalalle kiitollisia siitä että saamme nousta uuteen päivään. Ja joka ilta meidän tulisi olla kiitollisia siitä, että olemme taas saaneet elää yhden päivän. Elämä itsessään on aihe kiitokseen.

Kaikki  kuuluu Jumalalle ja kaikki on Jumalalta lähtöisin. Jos tämän tärkeän asian pystymme pitämään mielessämme, niin silloin emme ryhdy tavoittelemaan mitään ylimääräistä, emmekä kadehtimaan sitä, mitä muilla on. Jumala on antanut meille ihmisille haltuun erilaisia asioita ja kaikki ne ovat meillä ikään kuin lainassa.

Ja kaikesta siitä mitä meidän haltuun on uskottu, meidän tulee myöskin tehdä tiliä viimeisellä tuomiolla. Jumalan meille antamat lahjat: Koko meidän elämämme ja kaikki ne tiedot ja taidot. Ne on annettu meille, jotta voisimme parhaimmalla tavalla palvella toinen toistamme. 

Jos kaikilla maailman ihmisillä olisi vilpitön halu lähimmäusen palvelemiseen ja auttamiseen, niin tässä maailmassa ei olisi enää sellaisia epäkohtia, jotka ovat johtaneet eriarvoistumiseen. Oman osuutemme me teemme jo sillä, että itse teemme kaikkemme jotta lähimmäisillämme olisi hyvä olla. - Amen!

Uusi vuosi, uusi työ... ja uudet kujeet?

Vajaat neljätoista vuotta vierähti Nurmeksen ortodoksisessa seurakunnassa. Ja jos hieman laajemmin ajatellaan, niin 22 vuotta elämästäni vierähti Pohjois-Karjalassa. Nyt sitten maisemat ovat hieman vaihtuneet ja löysin itseni Etelä-Karjalasta, Lappeenrannan ortodoksisesta seurakunnasta.

Olen joskus kauan sitten pohtinut tässä blogissakin sitä, että huomasin olevani paikoilleen jämähtänyt. Se ei tarkoita nyt vain sitä, että maisemat eivät muutu vapaapäivämatkailun osalta, vaan myös sitä, että toistaa itseään kaikessa mahdollisessa. Kuitenkin ihmisen olisi hyvä muuttua. Ehkä yksi syy seurakunnan vaihtamiseen oli se että turhauduin itseeni, koska tein asioita jo tietyn kaavan mukaan. Ideoita olisi varmasti, mutta niitä ei saanut enää puserrettua itsestään ulos. Ja ei se ole myöskään oikein seurakuntalaisia kohtaan jos pappi tekee ja puhuu kaiken aivan samalla tavoin kuin aiemmin.

Uusien asioiden opettelu ravistaa mukavasti päätä ja omaa ajattelua. Ja uusien asioiden ei nyt tarvitse nyt heti olla mitään käsittämättömän hienoja teologisia oivalluksia. Uutta on esimerkiksi jo se, että tietyt esineet eivät ole enää samassa paikassa. Niitä joutuu etsimään. Tapaat uusia ihmisiä ja heidän elämänkokemuksen ja tarinoiden kautta opit itse myös jotain aivan uutta. Kun tietyt puitteet alkavat muuttua, niin sitten huomaa myös oman ajatustenjuoksun muuttuvan pirteämmäksi. Ihmisen aivoitusta voisi verrata normaaliin fyysiseen kuntoon. Jos on koko ajan paikallaan, niin kunto alkaa rapistua. Niin voi myös käydä ajattelulle.

Mutta haluan nyt sydämeni pohjasta kiittää kaikkia Nurmeksen ortodoksisen seurakunnan jäseniä siitä kaikesta hyvästä mitä olen saanut heidän kanssaan elää ja kokea.

Laitan tähän loppuun vielä puheeni, jonka pidin Nurmeksessa läksiäispäivänä konsertin väliajalla. Siitä ei löydy mitään äärimmäisen syvällistä teologiaa tai hienoja viisauksia. Se oli vain tavallinen, hieman huumorilla sävytetty puheenvuoro.

*****************

Korkeasti pyhitetty isä Esipaimen, kanssapalvelijat isät ja rakkaat seurakuntalaiset ja ystävät

Tavallisesti tässä tilanteessa konsertin väliajalla puhuisin jotain Kristuksen syntymäjuhlan merkityksestä, ja tietysti myös siitä, kuinka kirkkomusiikki kauniilla tavalla puhuttelee ja opettaa meitä. Lisäksi tässä kohden tai todennäköisemmin konsertin loputtua kiittäisin kuorolaisia ja sanoisin, että konsertti oli “ihan jees”. - Ja nyt pitää sanoa teille jotka että sitä tiedä, että “ihan jees” tarkoittaa minun suustani että se oli oikeasti tosi hyvä.

Monet teistä ovat näiden vuosien aikana oppineet ymmärtämään, tai ehkä joissakin tilanteissa sietämään minun huumoriani. Kun tarpeeksi asioilla vitsailee, niin väärinkäsitysten vaara on aina olemassa. Vaimoni Maria on tainnut enemmän kuin kerran kirkkokahveilla sanoa, että “saarnoja lukuunottamatta ei kannata uskoa mitään, mitä tuo pappi sanoo”.

• Koettakaa kuitenkin tässä tilanteessa uskoa minua.

Erityisesti nyt on kiitoksen paikka viimeisestä vajaasta 14 vuodesta. Monesti ajatellaan näin, että pappi opettaa ja muut kuuntelevat. Mutta haluan sanoa, että te olette opettaneet minua vähintään yhtä paljon ja todennäköisesti vielä enemmän, kuin minä teitä. Jokainen kohtaaminen, jokainen keskustelu ei ole ollut yksipuolista, vaan olen saanut seurakuntalaisilta paljon.

Haluan kiittää myös pitkämielisyydestä ymmärtäväisyydestä liittyen erityisesti seurakunnan hallinnolliseen puoleen. Hieman itsekriittisesti nyt totean, että hallintoa on hoidettu suhteellisen vapaamuotoisesti. Tällä en tarkoita sitä, että lakia olisi rikottu tai muuta sellaista, vaan että asiat on viety hyvin leppoisalla tavalla eteenpäin. Neuvoston ja valtuuston jäsenille haluan sanoa kiitoksen siitä, että puitteet ovat olleet tällaiselle omintakaiselle tyylille suosiolliset. 

Kun isä Elias Huurinainen kävi tutustumassa tähän seurakuntaan pari viikkoa sitten, niin esittelin hänelle viraston holvia ja seurakunnan pöytäkirjoja ja totesin, että siirryimme tuossa viime vuonna juoksevaan vuotuiseen numerointiin pöytäkirjojen pykälissä. Siihen isä Elias vastasi: “Viime vuonna! Siitähän oli puhetta jo 12 vuotta sitten, kun olin täällä seurakunnantarkastuksessa piirinvalvojana!” 

- Joka tapauksessa muutos on nyt tapahtunut.

Olen viimeisen kahden kuukauden aikana saanut positiivista palautetta enemmän kuin koko täällä oloaikana. Hyvin monet ovat ilmaisseet olevansa pahoillaan siitä, että lähden. Asian kaihoisasta luonteesta huolimatta olen kokenut sen kauniina kiitoksena siitä, että olemme pystyneet Marian tekemään täällä työtä niin hyvin, että jäätte sitä niin kaipaamaan.

Mutta tulee kuitenkin se hetki jolloin ihminen kokee, että aika on täyttynyt ja on syytä siirtyä uusiin tehtäviin. Minun elämässäni se hetki on nyt. Saamani palautteen perusteella voisi ajatella, että aika ei ole missään nimessä kypsä poislähdölleni.

Mutta milloin se olisi sitten hyvä hetki? Oikeastaan vain kahdessa tapauksessa se olisi seurakunnan kannalta hyvä hetki. Ensimmäisessä tapauksessa silloin, kun ihminen on siirtymässä hyvin ansaitulle eläkkeelle. Toisessa tapauksessa silloin, kun työntekijä on onnistunut aiheuttamaan enemmän haittaa kuin hyötyä omalla toiminnallaan, jolloin kaikki toivovat, että “voi kun tuo lähtisi jo pois.”

Lopulta pitää kysyä, että jäikö jokin asia sillä tavoin kesken, että minun pitäisi ehdottomasti saattaa se täällä päätökseen? Olen opettanut omien kykyjeni mukaan. Olen toimittanut jumalanpalveluksia omien kykyjeni ja voimieni mukaan. Olen haudannut, kastanut ja vihkinyt, sekä toimittanut rukoushetkiä ja kodinpyhityksiä.

Tosiasia on kuitenkin se, että jumalanpalveluksia tai hautajaisia ei voi sillä tavoin saattaa päätökseen, että niissä saavutettaisiin eräänlainen päätepiste. Aina olisi vielä jäljellä yksi “viimeinen” toimitus - - ennen seuraavaa.

Opetuksen suhteen olen myös yrittänyt saattaa teidän seurakuntalaisten tietoon ne asiat, joita olen pitänyt tärkeinä. Kertaus on tietenkin opintojen äiti, mutta tulee myös se hetki, että huomaa toistavansa itseään. Olen sanonut sen minkä halusin sanoa. Aktiiviseurakuntalaisten joukko on täällä hyvin valistunutta, mutta en pääse samalla tavoin käsiksi niihin ihmisiin, jotka eivät tahdo osallistua seurakunnan toimintaan. Eräällä tavalla olen siis vedonnut siihen joukkoon, johon pystyn vetoamaan.

Eräs toimittaja kysyi minulta, että millaisen perinnön olen tänne jättänyt? Se oli vaikea kysymys ja en tiedä pystyykö siihen noin vain edes vastaamaan. Tietysti jos olisin rakennuttanut suuren kirkon tai hienon muistomerkin, niin silloin voisi sanoa, että olen saanut jotain näkyvää aikaan. Mutta se ei ole kuitenkaan ollut tapani toimia.

Perintöni. Tai voisiko sanoa työni jälki näkyy siinä, miten te seurakuntalaiset olette oppineet sen miten voimme pysyä pelastuksen tiellä. Voi olla, että jokin opetus ja neuvoni on saattanut olla hyödytön viimeisen vajaan 14 vuoden aikana, mutta kenties 20 vuoden päästä se vielä jossain tietyssä tilanteessa palautuu jonkun mieleen ja siitä on silloin paljon apua. Joka tapauksessa työn jälkeä on siis hyvin vaikea mitata ja samoin sitä, mitä olen lopulta jättänyt perinnöksi. Lopullinen vastaus kuullaan varmasti sitten viimeisellä tuomiolla.

Tietenkin toivon edelleen, että käytte voimien ja mahdollisuuksien mukaan kirkossa ja erityisesti liturgiassa. Se on luonnollisen tapa myös olla toinen toisiimme hengellisesti yhteydessä. Sitten tietysti toivon, että muistatte minua, Mariaa ja koko perhettä esirukouksissa. Tieto siitä, että meitä muistetaan esirukouksissa, on äärimmäisen lohduttavaa.

Mutta vielä kerran haluan sanoa kiitoksen teille kaikille. Tämä on ollut hyvää aikaa minulle ja Luoja on minut syystä, ja kaikessa kaitselmuksessa tänne johdattanut. Nyt matka käy Lappeenrannan suuntaan. KIITOS!

Pyhäinpäivä

Pyhäinpäivä on monissa maissa vietettävä kristillinen juhla, jossa muistellaan Kirkon pyhiä ihmisiä ja myös uskossa poisnukkuneita läheisiä. Ortodoksissa perinteessä kirkkovuodessa on aivan omat muistopäivät pyhille ihmisille ja myös omat yleiset vainajienmuistopäivät. Siksi Suomessa ortodoksisessa kirkossa pyhäinpäivä onkin omistettu meitä erityisen lähellä olevien pyhien muistolle, eli pyhäinpäivä on Karjalan valistajien yhteinen muistopäivä. Karjalan valistajista tunnetuimmat ovat Sergei ja Herman Valamolaiset, Arseni Konevitsalainen, Aleksanteri Syväriläinen ja Trifon Petsamolainen.
Vietimme tätä pyhäinpäivää sitten ortodoksisen tai läntisen kristillisen perinteen mukaisesti niin siihen ei kuulu sellaiset maallistuneet ja kaupalliset piirteet, jotka ovat hakeneet innoitusta esimerkiksi kauhuelokuvista. Se kertoo oikeastaan vain siitä, että juhlan kristilliset juuret on joko tahallisesti tai tahattomasti haluttu jättää taka-alalle.
Kristus on muistuttanut että me emme voi palvella Jumalaa tai mammonaa yhtäaikaa. Halloween-perinne on siinä mielessä juuri mammonan (rahan ja maallisten asioiden) palvontaa, koska siinä kannustetaan ihmisiä kuluttamaan paljon rahaa esimerkiksi naamiaisasuihin ja muuhun täysin tarpeettomaan. Oikeastaan me löydämme tämän saman maallistuneen piirteen muistakin kristillisistä juhlista; Oli kyseessä sitten joulu, palmusunnuntai, pääsiäinen tai juhannus (Johannes Kastajan syntymäjuhla) niin kaikissa niissä maailma kannustaa meitä kiinnittämään suurimman huomion ajalliseen ja katoavaan, turhiin ja tarpeettomiin asioihin. Kristillinen perusopetus taas nojaa ajattomaan ja iankaikkiseen ja sellaisiin asioihin, jotka ovat pelastuksemme kannalta oleellisia.
Lukuisten eri pyhäpäivien viettäminen on meille ihmisille tarpeen ja hyväksi, sillä ne nostattavat meidät hetkellisesti arjen ja kaiken tavanomaisen yläpuolelle. Kysymys kuuluukin, että mikä on meille ihmisille pyhää ja tärkeää? Mistä me saamme innoituksen, ilon ja riemun? Onko kaiken alkulähde Jumala vai onko se sittenkin mammona? Tämä on vakava kysymys, jonka kanssa kristitty ihminen saa painia joka päivä.

Synti Pyhää Henkeä vastaan

Monia on mietityttänyt se, että mikä on syntiä Pyhää Henkeä vastaan jota ei anneta anteeksi. Ohessa on opetuspuheeni, joka liittyy kyseiseen aiheesen.

Jeesuksen maineen levittyä alkoi Jerusalemista asti tulla oppineita tarkkailemaan Hänen opetustaan. Sen sijaan että he olisivat ottaneet oppia, niin he käänsivät kaiken päinvastaiseksi. Heidän mielestään Kristuksen ihmeet tapahtuivat paholaisen voiman avulla.

Kristus esittää heille vertauksen, jonka avulla hän selittää, että olisi järjetöntä jos paholainen ajaisi pahoja henkiä pois, koska se olisi käytännössä taistelua itse itseään vastaan. Mitä järkeä pahan olisi vapauttaa ihmisiä pahan vallasta?!

Lisäksi Kristus kuvailee myös vertauksen avulla sen, että voittaakseen jonkun, pitää olla tätä vahvempi. Heikko ei voi voittaa itseään vahvempaa.

Jumala kaikkivoimallisuudessaan on se, joka pystyy voittamaan sielunvihollisen vallan. Tämä voitto tulee täydellisimmin esille Kristuksen ylösnousemuksessa, jota pyhä Johannes Krysostomos kuvaa pääsiäishomiliassaan seuraavasti:

“Älköön kukaan pelätkö kuolemaa, sillä Vapahtajan kuolema on meidät vapauttanut:

kuoleman hallussa pitämä kukisti kuoleman. Tuonelaan laskeutuessaan hän hävitti tuonelan. Hän tuhosi sen, joka oli hänen lihaansa maistanut.

Ja tätä odottaessaan Jesaja huudahti ja sanoi:

"Tuonela kukistui kohdatessaan sinut alhaalla". (Jes.14:9) Se kukistui ja niin se kohtasi loppunsa.

Se kukistui ja se saatettiin häpeään.

Se kukistui ja niin se kuoletettiin.

Se kukistui ja niin se menetti valtansa.

Se kukistui ja pantiin kahleisiin.

Se otti ruumiin, mutta kohtasi Jumalan.

Se otti maan tomua, mutta kohtasi taivaan.

Se otti, mitä näki mutta kukistui siihen, mitä ei nähnyt.

"Kuolema, missä on sinun otasi? Tuonela, missä on sinun voittosi?”

Tämän jälkeen seuraa Kristuksen opetus, joka on herättänyt paljon kysymyksiä ja pohdintaa: Mikä on sitten herjaamista Pyhää Henkeä vastaan, jota ei anneta anteeksi? 

Evankelista Markus antaa meille tähän heti vastauksen selittämällä, että lainopettajien mielestä Jeesus toimi pahan hengen voimalla. Eli synti Pyhää Henkeä vastaan on sitä, että hyvä muutetaan pahaksi ja myöskin siten, että paha muutetaan hyväksi.

Jos lainopettajat olisivat pelkästään pilkanneet Kristusta, niin sekin olisi ollut anteeksi annettavaa. Mutta kun he sen sijaan sanoivat, että Jumalasta lähtöisin onkin pahaa, niin se on anteeksiantamatonta.

Synti Pyhää Henkeä vastaan on kuvattu myös tietynlaiseksi paatuneisuudeksi, josta ei ole paluuta. Lainopettajat eivät kertakaikkisesti nähneet Kristuksen toiminnassa mitään hyvää, vaan he olivat lukkiutuneet siihen näkemykseen, että Hänen toimintansa perustui pelkästään pahaan. He kuvittelivat olevansa oikeassa, vaikka he toimivat täydellisesti päinvastoin. Tässä tilassa he tekivät pahaa hyvällä omallatunnolla.

Samalla tavoin toimi Juudaskin myöhemmin. Hän kuvitteli tekevänsä oikein, kun kavalsi Kristuksen. Sen sijaan, että hän olisi katunut ja saapunut edes Kristuksen ristin juurelle pyytämään anteeksi, niin hän ennemmin riisti hengen itseltään; tuhoten näin viimeisenkin mahdollisuuden todelliseen katumukseen. Kyse ei tässä kohden olekaan siitä, että Jumala haluaisi rajoittaa armoaan, vaan oikeastaan ihminen omassa paatumuksessaan sulkee Jumalan armon itsensä ulkopuolelle.

Meidän täytyy tietysti olla hyvin varovaisia tämän käsitteen kanssa, ettemme ryhtyisi leimaamaan ketään lähimmäisistämme sellaiseksi ihmiseksi, jonka synnit olisivat anteeksiantamattomia. Kristus on se, joka tämän voi sanoa.

Siitä huolimatta tämän tulee olla meille varoittavana opetuksena, ettemme käännä hyvää pahaksi ja toisaalta pahaa hyväksi. Eräänä esimerkkinä pahan kääntäminen hyväksi ovat uskon nimissä tapahtuva sortaminen ja jopa surmaaminen. Toisen ihmisen alistaminen ei koskaan voi olla oikeutettua. Siitä huolimatta sortajat ja suoranaiset murhaajat kuvittelevat tekevänsä hyvän työn, sekä ajattelevat saavansa tästä palkinnon iankaikkisessa elämässä. Tämä on juuri sellaista paatuneisuutta, jossa ihminen tekee syntiä Pyhää Henkeä vastaan.

Meidän tulee luonnollisesti elää sellaisessa nöyryydessä ja kuuliaisuudessa Kristusta kohtaan, että emme kääntäisi näin tärkeitä asioita nurinniskoin. Niin kauan kuin kuljemme Kristuksen mukana ja noudatamme Hänen tahtoaan, niin pysymme hyvällä tiellä. Kun eteemme tulee vaikea tilanne, niin kysykäämme itseltämme: “Mitä Kristus tekisi tässä tilanteessa?” tai “Mitä Kristus sanoo minulle viimeisellä tuomiolla, jos jätän tämän tekemättä tai teen sen tietyllä tavalla?”.

Jos sen sijaan emme ota Kristusta mukaan näihin tilanteisiin, niin silloin saatamme alkaa kuuntelemaan enemmän omia mielihalujamme, jotka saattavat lopulta kääntää hyvän pahaksi tai pahan hyväksi. Tämän vuoksi pitäkäämme Kristuksesta kiinni! Amen!

Jeesus kulki kaupungista kaupunkiin…pitäisikö minunkin?

Otsikon alku mukailee evankeliumia. Se antaa viitteitä siitä, että mitkä ovat tämänhetkiset suunnitelmani. Olen ollut Nurmekseksessa pappina nyt reilut 13 vuotta. Se on suhteellisen pitkä aika yhdellä paikkakunnalla. Itse asiassa useampi kirkkomme työntekijä on todennut minulle (hieman jopa hämmästyneenä), että olen aika pitkään ollut samassa seurakunnassa. Mutta mikäs ongelma se on jos täällä viihtyy. En olisi voinut itselleni sopivampaa seurakuntaa kuvitella. Luojalla on tapana osoittaa ihminen siihen oikeaan paikkaan. Eli siinä suhteessa minulla on vahva usko johdatukseen.

Jossain vaiheessa elämää tulee kuitenkin se hetki, jossa pitää vakavasti pohtia, että haluaako jäädä tekemään töitä tietylle paikkakunnalle, vai tehdä sitä vielä jossain muualla ja hieman toisella tavalla. Tuo otsikko itse asiassa muistuttaa siitä, että Kristuskaan ei jäänyt yhteen kaupunkiin, vaan kulki paikasta toiseen. Syy oli varmasti siinä, että ilosanomaa piti levittää mahdollisimman laajalle alueelle. Toinen syy oli se, että ihmisille annetaan tietty aika vastaanottaa sanoma. Se joko vastaanotetaan tai sitten se torjutaan. Samoille ihmisille samoista asioista puhuminen kantaa hedelmää tiettyyn pisteeseen saakka. Ei se hukkaan koskaan mene, mutta “talentti” ei ehkä enää samassa suhteessa moninkertaistu. Toisaalta pitää ajatella myös niin, että sanaa kylvetään, jota sitten jonkun muun pitää saapua paikalle niittämään.

Edellä mainitsin tuon talentin, joka sekin liittyy erääseen Kristuksen vertaukseen. Meillä on suoranainen velvollisuus käyttää kaikki mahdollisuudet sen hyödyntämiseen ja moninkertaistamiseen. Toki uskon Jumalan johdatukseen siinä, että olen töissä siellä missä minun pitää ollakin, mutta tässä suomalaisessa systeemissä mitään muutosta ei tapahdu, ellei itse sitä hae. Yhdessä ja samassa paikassa voi käytännössä olla loputtomiin, jos ei siihen itse vaikuta millään tavoin. Toista se on monissa muissa maissa joissa piispa yksinkertaisesti määrää papin tiettyyn seurakuntaan. Siinä ei papin tarvitse itse vaikuttaa asiaan millään tavoin.

Eli en voi tarkkaan sanoa, että kaikkea minun pitäisi elämässäni vielä tehdä ja missä tarkalleen, mutta joka tapauksessa välillä on haettava, jotta voi sen johdatuksen parhaimmalla tavalla havaita. Eläkeikään on joka tapauksessa vielä pitkä matka.

Syitä mahdolliseen muuttoon voisi tietysti perustella raamatullisten vertausten lisäksi perhe- ja sukulaisuussuhteilla, ystävillä, lasten koulunkäynnillä, yleisesti matkustamisen helpottumisella jne. Mutta eletään tässä päivä kerrallaan ja katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Pietarin ja Paavalin juhla (opetuspuhe)

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen,

Kirkko viettää tänään pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin juhlaa. Nämä kaksi ovat varmasti tunnetuimmat apostolit Uudessa Testamentissa. Heidän työnsä Evankeliumin ilosanoman eteenpäin viemisessä on myös hyvin merkittävää. Siksi pyhiä apostoleita Pietaria ja Paavalia voikin kutsua todellisiksi Kristuksen seuraajiksi ja uskon julistajiksi.

Mutta pyhien ihmisten muistojuhla ei ole vain muistelua, vaan heidän elämänkertansa pitäisi nimenomaan opettaa meitä. Helposti pidämme jokaista kirkkomme pyhää sellaisena ihmisenä, joka on pienestä pitäen toiminut kaikessa kuuliaisesti ja kaikin puolin esimerkillisesti. Tällaisiakin elämänkertoja löytyy aika paljon.

Näiden kahden apostolin kohdalla näin ei kuitenkaan ollut. Paavali oli fariseus, joka ennen kääntymystään taisteli kiivaasti kaikkia kristittyjä vastaan. On siis selvää, että hän oli siinä vaiheessa kaikkea muuta kuin esimerkillinen. Mutta yhtä lailla voidaan todeta, että voimallisen kääntymyksen jälkeen hän teki kaikkensa, että sanoma Kristuksesta leviäisi mahdollisimman laajalle ja että seurakunnissa ihmiset viettäisivät todellista kristillistä elämää. Ensin Paavali oli vainonnut, mutta myöhemmin hän vahvisti seurakuntia. Ja kuten epistolasta kuulimme, niin hän joutui julistustyönsä takia kärsimään äärimmäisen paljon.

Apostoli Paavalin lähetyskirjeet ovat nimenomaan ohjeita näille uusille seurakunnille, jotka kamppailivat monien ongelmien kanssa. Monet näistä seurakuntien ongelmista ovat hyvin samankaltaisia mihin me yhä edelleen törmäämme tänäkin päivänä. Siksi onkin tärkeää, että evankeliumin lisäksi kuuntelemme tarkkaavaisuudella myöskin evankeliumia edeltävät epistolaluvut.

Vaikka apostoli Pietari ei Paavalin tavoin vainonnutkaan kristittyjä, niin hän teki jotain muuta: Pietari kielsi Kristuksen kolmesti!

- Muistamme varmasti kuinka opetuslapset pakenivat Getsemanen puutarhasta, kun Jeesus vangittiin. Pietarilla oli sen verran uteliaisuutta ja rohkeutta, että hän seurasi Jeesusta ylipapin palatsiin – tietyn välimatkan päästä.

Ensimmäisellä kerralla hän vain kielsi tuntevansa Kristusta. Toisella kerralla hän valalla vannoi, ettei tuntenut häntä. Ja kolmannella kerralla hän vannoi, samalla vieläpä kiroillen vahvisti aikaisemmat vakuuttelunsa!

Kuinka pitkälle tapahtumat olisivat edenneet, ellei kukonlaulu olisi keskeyttänyt tätä ja palauttanut Pietarin mieliin Jeesuksen sanoja: ”Ennen kuin kukko laulaa, sinä kolmesti kiellät minut.” (Matt. 26:75) Pietari poistui paikalta ja itki katkerasti.

Pietarin toiminta muistuttaa meitä inhimillisestä heikkoudesta ja siitä, että ihminen ei halua erottautua suuresta joukosta. Me ihmiset olemme valmiita valehtelemaan ja jopa kieltämään toisen ihmisen, jos oma etumme sitä vaatii.

Me voimme tänä päivänä tehdä aivan samalla tavoin kuin Pietari teki. - Voimme tietoisesti pitää välimatkaa Kristukseen, niin ettei kukaan vain tunnista meitä Hänen seuraajikseen, jonka vuoksi meitä ryhdyttäisiin pitämään jotenkin outoina.

Tällaista välimatkaa Kristukseen voi tehdä esimerkiksi siten, ettei osoita ulospäin olevansa kristitty. Uskonmukaista elämää toteutetaan tällöin ainoastaan neljän seinän sisällä. Ristinmerkin tekeminen tai jokin muu avoin oman uskonsa tunnustamisen merkki voi käydä tällöin hyvin ylivoimaiseksi.

Ihminen voi myös avoimesti kieltää tuntevansa Kristusta. Tällöin hän välttää puheenaiheita, jotka liittyvät uskoon tai sitten hän ei uskalla kertoa esimerkiksi sitä, että käy säännöllisesti kirkossa tai paastoaa. Kristuksen kieltämistä on myös se, että ihminen tekee tietoisesti asioita, jotka ovat avoimesti sitä vastaan, mitä Kristus on opettanut.

Meillä on ihmisillä on todellakin kiusaus olla hyvin valikoivasti Kristuksen seuraajia. Nimellinen kirkon jäsenyys ei vielä tarkoita sitä, että ihminen voisi sanoa olleensa kristitty ja uskovainen. Uskovainen ihminen on sellainen, jonka elämässä Kristus on avoimesti läsnä ja joka kaikessa haluaa noudattaa Kristuksen opetusta.

Apostoli Pietarin elämänkerran opetus ei jää siihen, että hän kolmesti kielsi Kristuksen. Pietari sai mahdollisuuden hyvittää kieltämisen, kun ylösnousemuksensa jälkeen Kristus ilmestyi opetuslapsilleen Tiberiaan järven rannalla. Siellä Jeesus kysyi Pietarilta kolmesti, että rakastaako tämä häntä. Pietari vastasi myöntävästi ja kolmannella kerralla hän sanoi: ”Herra, sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas.” (Joh. 21:17)

Pyhän apostoli Pietarin opetus on meille lopulta hyvin lohdullinen. Se muistuttaa osaltaan siitä synnistä, että me emme halua erottautua suuresta joukosta, vaikka sen vuoksi joutuisimme jopa kieltämään Kristuksen. Tässäkään tilanteessa kaikki toivo ei ole vielä mennyttä, sillä katumuksen sakramentissa Kristus ikään kuin kysyy meiltä jokaiselta: ”Rakastatko minua?”

Tähän kysymykseen myönteisesti vastaaminen edellyttää sitä, että me olemme valmiit toimimaan Jumalan tahdon mukaan. ”Totisesti, totisesti: Kun olit nuori, sinä sidoit itse vyösi ja menit minne tahdoit. Mutta kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo”. (Joh. 21:18)

Tämä uskonmukainen elämä siis vaatii meiltä uhrauksia ja rohkeuttakin, jotta pystymme osoittamaan kaikille sen, että olen Kristuksen seuraaja ja ylpeä siitä! Kristittynä oleminen vie meitä sinne päin minne suurin osa ihmisistä ei ole ainakaan tällä hetkellä matkalla. Tämän päivän murhenäytelmä on se, että paljon on niitä ihmisiä, jotka kulkevat maallistumisen virran mukana. Kuinka helppoa onkaan lähteä ajelehtimaan tuon virran mukana, jossa päätä ei tarvitse vaivata sillä kysymyksellä, että vaikuttavatko tekoni minun sieluni pelastukseen?

Mutta me joudumme tämän kysymyksen eteen enemmin tai myöhemmin. Tämän vuoksi miksi emme ottaisi oppia pyhistä ihmisistä, jotka osoittavat meille esimerkiksi sen, että meillä on todellakin mahdollisuus korjata aikaisempia erheitä ja ryhtyä seuraamaan Kristusta. Silloin voimme Pietarin tavoin sanoa: ”Herra, sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas.” (Joh. 21:17) Amen.