HERRAN PYHÄ EHTOOLLINEN - ja siihen liittyvä harhaoppi nimeltä varauksellisuus

Ehtoollinen

Herran pyhään ehtoolliseen osallistumisen tulisi olla kristityn elämässä itsestäänselvä asia ja suoranainen välttämättömyys. Meidän tulisi janota Herran Ehtoolliseen osallistumista. Tämä johtuu siitä, että nimenomaan Ehtoollisessa me yhdistymme Kristukseen ja tätä kautta myös ylläpidämme elävää yhteyttä Kirkkoon ja toinen toisiimme. Mikäli tätä ehtoollisen kautta saatua elävää yhteyttä ei ole olemassa, niin uskomme on myös eräässä mielessä kuollut.

Suhtautumisemme ehtoolliseen ei voi olla välinpitämätön tai väheksyvä. Pyhä apostoli Paavali sanoo tämän hyvin selkeästi lähetyskirjeessään Korinttilaisille: "Niin usein kuin te syötte tätä leipää ja juotte tästä maljasta, te siis julistatte Herran kuolemaa, siihen asti kun hän tulee. Niinpä se, joka arvottomalla tavalla syö tätä leipää ja juo Herran maljasta, tekee syntiä Herran ruumista ja verta vastaan. Jokaisen on tutkittava itseään, ennen kuin syö tätä leipää ja juo tästä maljasta. Se, joka syö ja juo ajattelematta, että kysymys on Kristuksen ruumiista, syö ja juo itselleen tuomion." (1.Kor. 11:26-29) 

Mitä epäkohtia ja vaaroja Ehtoolliseen osallistumiseen sitten liittyy?

Ensinnäkin saatamme jättää osallistumatta tarpeettomasti ehtoolliseen, vaikka tähän koko liturgiajumalanpalvelus meitä johdattaa. Joskus voi tietysti syntyä tilanteita, jossa joudumme jättämään ehtoollisen väliin. Tämän tulisi kuitenkin olla äärimmäinen poikkeus, ei tavanomaisuus. Toinen ongelma syntyy, jos taas hyvin välinpitämättömästi valmistaudumme ehtoolliseen, jolloin esimerkiksi laiminlyömme ehtoollista edeltäviä paastosääntöjä ilman selkeitä perusteita.

Kolmas epäkohta, johon tällä kertaa haluan puuttua tarkemmin on itse asiassa suoranainen harhaoppi, jossa Herran pyhään ehtoolliseen suhtaudutaan äärimmäisellä varauksellisuudella. Tällaisen varauksellisen ajattelun taustalla lienee se, että yhteisestä maljasta osallistumisen pelätään levittävän tauteja. Tämä on äärimmäisen valitettava ja suoraan sanoen pelottava ilmiö, sillä ehtoollinen on tarkoitettu “sielun ja ruumiin pyhitykseksi”.

Mikäli ihminen ajattelee ehtoollisen vaikuttavan häneen kielteisesti, niin silloinhan hän halveksii tätä pyhää mysteeriota. Kristus on opetuksessaan sanonut, että juuri Pyhän Hengen herjaaminen on asia, joka on anteeksiantamatonta. Kun tutkimme laajemmin tätä evankeliumin kohtaa, niin kyse oli nimeomaan siitä, että Kristuksen tekemiä hyviä ja jumalallisia tekoja väitettiin pahaksi. Eli Pyhän Hengen herjaamista on se, että käännämme jonkin Jumalaan liittyvän hyvän asian pahaksi. Tämä vaara on olemassa, jos me suhtaudumme kielteisesti ehtoolliseen.

Varauksellisen suhtautumisen harhaopissa ihmisen usko on myös epätasaisella alustalla. Meillä tulisi olla uskoa siihen, mihin me osallistumme. On totta ja luonnollista, että ehtoollisaineet, leipä ja viini säilyttävät alkuperäisen muotonsa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kyse ei olisi todellisuudessa Kristuksen Ruumiista ja Verestä. Aivan samalla tavoinhan itse Kristus toimi täällä maan päällä ihmisenä ihmisten keskellä, vaikka Hän omasi samanaikaisesti täydellisesti jumalallisen luontonsa vaikkakaan hänen jumalallinen kirkkautensa ei tullut Hänen ruumiillisessa ulkomuodossa ihmisille nähtäväksi. Ainoastaan Kristuksen opetuslapset Pietari, Jaakob ja Johannes pääsivät näkemään inhimillisen vastaanottokykynsä rajoissa Kristuksen kirkkauden Taaborin vuorella.

Meillä tulisi olla uskoa siihen mihin osallistumme. Ehtoollisen sakramentti on tarkoitettu meille vahvistukseksi ja se on jotain, mikä on kaikkien inhimillisten heikkouksien yläpuolella. Mikäli taudit tarttuisivat Ehtoollisen välityksellä olisivat diakonit ja papit jatkuvasti sairaina, kun he tyhjentävät ehtoollismaljan jokaisen liturgiapalveluksen lopuksi nauttimalla jäljelle jääneet Ehtoollislahjat. Näin ei ole kuitenkaan ole!

Käytännössä mainitsemani tautien pelosta johtuva varauksellinen suhtautuminen Ehtoolliseen tulee esille siten, että Ehtoolliselle pyritään osallistumaan ensimmäisten joukossa, tai sitten niin, että ei haluta koskettaa ehtoollislusikkaa, vaan odotetaan, että pappi kaataa lusikan sisällön avonaiseen suuhun.

Seurakuntamme nuorisossa on myös nähtävissä uusi ilmiö. Koululaispalveluksissa koululaisista jotkut kieltäytyvät kokonaan osallistumasta Ehtoolliseen. Lapset aina imevät vaikutteita kotoa omien vanhempiensa asenteista ja puheista. Jos vanhemmat suhtautuvat Ehtoolliseen vähättelevästi tai kielteisesti, tai jos he eivät osaa lapsilleen kertoa mikä on Herran Pyhä Ehtoollinen ja miksi siihen osallistuminen on tärkeää, on uskonnonopettajan ja seurakunnan työntekijöiden hyvin vaikea vakuuttaa koululaisia Ehtoollisen tärkeydestä.

Tällaista monella tavalla ilmenevää varauksellisuutta ja sairastumisen pelkoa ei meidän tulisi missään muodossa itselleen sallia, sillä meitä pyydetään lähestymään pyhiä lahjoja “Jumalan pelossa, uskossa ja rakkaudessa”. Nimenomaan tuo “uskossa” lähestyminen tarkoittaa sitä, että me uskomme siihen, että osallistuminen Kristuksen Ruumiista ja Verestä on meillä sielun ja ruumiin pyhitykseksi. Maallistunut ja pyhyyttä vähättelevä tai sen jopa kokonaan kieltävä ajattelu näkyy tänä päivänä monella tavoin ja se yrittää myös murtautua Kirkon seinien sisäpuolelle. Ehtoollisen väheksyminen, siitä tarpeeton kieltäytyminen sekä varauksellinen suhtautuminen on suorastaan vaarallista. Tällainen ajattelu ei kuulu Kirkkoon, sillä apostoli Paavalin sanojen mukaisesti: “ se, joka arvottomalla tavalla syö tätä leipää ja juo Herran maljasta, tekee syntiä Herran ruumista ja verta vastaan.

Tässäkin asiassa meidän uskoamme punnitaan. Lähestykäämme siis oikealla tavalla Herran pyhää ehtoollista.

Johannes Siinailaisen sunnuntai (opetuspuhe)

Vietämme tänään Suuren paaston neljättä sunnuntaita. Olemme siis päässeet yli paaston puolenvälin. Kuulimme juuri evankeliumiluvun, jossa evankelista Markus kuvaa meille erään Kristuksen parantamisihmeen. Tässä yhteydessä mainittakoon, että Markus on evankelistoista se, jonka mukaista evankeliumia luemme käytännössä suhteellisen vähän. Osa näistä lukujaksoista liittyy Suureen paastoon sunnuntaipäiviin, jolloin me monesti kiinnitämme huomion ensimmäisenä päivän muistoon, kuten esimerkiksi tänään Johannes Siinailaiseen.  

Tutkikaamme kuitenkin tätä Kristuksen parantamisihmettä, vaikka se saattaakin tuntua meistä hyvin tavanomaiselta. Eräs mies oli pyytänyt Jeesuksen opetuslapsia parantamaan sairaan poikansa, mutta nämä olivat siinä epäonnistuneet. Nyt mies siis pyysi apua itse Jeesukselta. Ainakin osa pojan oireista viittaisi siihen, että hänellä olisi ollut kaatumatauti eli epilepsia. Tuohon aikaan monet nykylääketieteessä helposti selitettävät sairaudet nähtiin riivaajan toimintana.

Kaikkea Raamatusta löytyvää me emme voi kuitenkaan tieteellisesti selittää ja tässäkin tapauksessa meillä kuulijoina on vaarana joutua suoranaiseen ansaan. Kuinka helppoa olisikaan kuitata kaikki Kristuksen ihmeet järkeilemällä, jolloin uskoa ei tarvita ollenkaan.

Mutta onko kaikki lopulta aina sitä miltä se näyttää? Voimmeko me yhtäkkiä sanoa, että kaikki evankeliumista löytyvät poikkeavat käytökset ovat vain tauteja ja sairauksia? Eikö sekin ole mahdollista, että paha kätkeytyy noiden päällisin puolin tavanomaisten sairauksien taakse? Ja miksi ihmeessä pojan oireet pahenivat juuri silloin kun hän kohtasi Kristuksen?

Tämänkin evankeliumiluvun tapahtumat vaikuttavat meihin edelleen. Ne kysyvät meiltä, että uskommeko siihen, mitä me kuulemme, vai haluammeko selittää asiat jotenkin järkeilemällä? Paholaisen kavalin juoni on siinä, että me emme usko sen olemassaoloon, jolloin me emme myöskään tietoisesti kykene taistelemaan sitä vastaan.

Itse asiassa tässä kaikessa on lopulta kysymys USKOSTA ja nimenomaan siitä, että Kristus voi meitä auttaa.

Vankka usko ei ole lopulta itsestäänselvyys. Pojan isänkin usko oli lopulta hyvin hataralla pohjalla, vaikka hän keskusteli kasvokkain Kristuksen kanssa. Hänhän sanoi Kristukselle: ”Sääli meitä ja auta, jos sinä jotakin voit”.

Kristus vastasi miehelle: ”Kaikki on mahdollista sille joka uskoo”. Tässä kohden miehen vilpitön halu uskoon tulee esille, kun hän vastaa Kristukselle: ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!” (Mark. 9:22-24)

Evankeliumin kerrottu parantamisihme ja siihen liittyvä usko eivät jääneet ainoaksi opetukseksi. Opetuslapset halusivat tämän jälkeen tietää, että miksi he eivät kyenneet parantamaan poikaa.

Selvennykseksi on syytä mainita, että opetuslapset olivat jo ennen tätä tapahtumaa parantaneet sairaita. Tästä evankelista Markus mainitsee seuraavasti: ”Jeesus kutsui kaksitoista opetuslastaan luokseen lähettääkseen heidät matkaan. Heidän tuli lähteä kaksittain, ja hän antoi heille vallan ajaa ihmisistä saastaisia henkiä. - - Niin opetuslapset lähtivät matkaan ja julistivat, että kaikkien tuli kääntyä. He karkottivat monta pahaa henkeä sekä voitelivat öljyllä sairaita ja paransivat heidät.” (Mark. 6:7,12-13)

Opetuslapset olivat nyt siis hämmentyneitä. Miksi ihmeessä tässä kohden he eivät kyenneet enää auttamaan, vaikka monen muun kohdalla he olivat aiemmin onnistuneet!?

Kristus sanoi opetuslapsille: ”Tätä lajia ei saa lähtemään kuin rukouksella ja paastolla.” (Mark. 9:29). Tällä hän tarkoitti sitä, että rukouksen ja paaston avulla ihminen kasvaa omassa uskossaan sellaiselle tasolle, että paha on voitettavissa.

Me voimme ymmärtää tämän hyvin niin, että heikko ei kykene ajamaan itseään voimakkaampaa pois. Heikko usko tai sen täydellinen puuttuminen tekee pahaa vastaan taistelemisen lähes mahdottomaksi.

Uskossaan vahvakaan ihminen ei voi luottaa vain itseensä ja omiin kykyihinsä, vaan hän turvautuu aina Jumalaan. Juuri tämän teki tuon pojan isä sanoessaan: ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!” (Mark. 9:24)

Tämä on erittäin hyvä opetus meille kaikille ja erityisesti suuren paaston aikana, jolloin meidän tulisi kasvaa ja kehittyä omassa uskossa. Paasto on loistava apuväline siinä, että me kehitymme omassa uskossamme. Me aloitamme tuon kehittymisen sillä, että hallitsemme kaikkea sitä mitä me laitamme suustamme sisälle. Tällöin me itsehillinnän kautta opimme hallitsemaan omia tekojamme.

Seuraava askel onkin hallita sitä, että mitä me puhumme. Monet turhat puheet johtavat riitoihin ja erimielisyyksiin jonka myötä voimme rikkoa suhteemme lähimmäisiimme. Viimeisenä ja kaikkien suurimpana haasteena on oppia hallitsemaan omia ajatuksia jotka edeltävät puheita ja tekojamme. Viisas ihminen hallitsee ajatuksiaan ja pystyy näin jo ennalta ehkäisemään pahoja puheita ja tekoja.

Paaston ja rukouksen päämääränä on opettaa meitä toimimaan Kristuksen esikuvan mukaisesti. Ihminen joka toimii Kristuksen opetuksen ja esikuvan mukaan on hyvä ihminen. Sellainen ihminen elää Jumalan tahdon mukaista elämää ja hän on myös omassa uskossaan voimakas. Hetkessä emme tätä voi mitenkään saavuttaa, mutta kärsivällisyyden ja Jumalaan turvautumisen avulla kaikki muuttuu mahdolliseksi. Jos tunnemme olevamme uskossamme heikkoja, niin älkäämme lannistuko, vaan kääntykäämme Kristuksen puoleen ja huutakaamme: ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!” (Mark. 9:24)