On koittanut se aika vuodesta, kun tuntuu, että kasvu karkaa käsistä ja puutarha alkaa elää omaa elämäänsä. Tai sitähän se tekee koko ajan, mutta tähän asti on säilynyt illuusio tilanteen hallitsemisesta.
Jäätyneeseen maahan keskeytynyttä laatoitustyötä ei ole kukaan jatkanut ja voikukat ovat valloittaneet syntyneen tyhjän tilan.
Susiportin alppikärhö on karannut portista viereiseen tuijaan.
Kuka pelastaisi tornionlaaksonruusun koiranputkien ja rönsyleinikkien seasta?
Kanttausrauta on saanut pölyttyä käyttämättömyyttään.
Kuopuksen ollessa pieni poikanen ostin pussillisen mustan orvokin siemeniä. Nyt poikanen täyttää yhdeksän ja orvokit jatkavat omaa elämäänsä villiintyneenä. Tänä vuonna ne kilpailevat tilasta unikkojen, rikkaruohojen ja kissanpoikien kanssa.
Rönsyleinikin kukat koristavat kartiovalkokuusta.
Luonnonkukat ovat aina olleet tervetulleita. Onneksi jätin tämän tupsun kitkemättä alkukevään innostuksessa.
Daalioille kyhätyt tuet ovat aina yhtä persoonallisia. Mielikuva valmiista kehikoista oli jotakin muuta kuin todellisuus.
Pionitkin joutuvat jakamaan tilansa kuokkijoiden seurassa. Tätä se on, puutarha yllättää aina. Kärsivällisyyttä, keskeneräisyyttä ja muutosta on joko siedettävä tai opittava sietämään. Ihailen viimeisen päälle huoliteltuja ja siistejä puutarhoja, joissa kaikki on kohdillaan mutta tiedän etten sellaiseen pysty itse koskaan. Ja onneksi sitä ei kukaan minulta vaadikaan. Tämän oppiminen on tosin kestänyt aika kauan.
Ihanaa ja rentouttavaa juhannusviikkoa kaikille =)