Kiitollisena muistellen.

"Taas valo viiltää taivaanrantaa

se päivän yöstä erottaa.
On tullut aika pois se antaa,

jota niin paljon rakastaa.
Sen järjellä me ymmärrämme,

kun toinen lähtee, toinen jää.
Vain pieni lapsi sisälllämme,

ei sitä tahdo käsittää.

Hyvää matkaa, hyvää matkaa
kulje kanssa enkelin.
Hyvää matkaa, hyvää matkaa,
sinua paljon rakastin!"
(Petri Laaksonen: Hyvää matkaa)

Tänä kiirastorstaina on haikea olo, kuten kiirastorstaina aina. Kiirastorstai 13 vuotta sitten muutti minun elämäni. Jaan elämäni tapahtumia ennen sen kiirastorstain ja sen jälkeen tapahtuneisiin. Olin bussissa matkalla Helsinki-Vantaalta ystävien luo yöksi, kun tuli puhelu jota olin pelännyt aktiivisesti vajaat pari kuukautta ja kuitenkin toivonut, ettei sitä sitten kuitenkaan vielä tulisi. Isä sairasti, mutta mieli kyllä aina muutti faktat niin, että pidin ihan mahdollisena että isä lääkärin karuista sanoista huolimatta selviäisi. Eihän kukaan terve ja elämänhaluinen 54-vuotias voi kuolla. Tuona yönä olin bussin ainoa matkustaja vähän ennen puolta yötä, kun äiti kuitenkin soitti että isä on nyt kuollut. Edelleen kaikki hetket, tuoksut, äänet, tunnelmat ja värit niiltä seuraaviltakin päiviltä palautuu tarkkoina mieleen.

Nyt olo on haikeudesta huolimatta kiitollinen. 

Kiitollinen kaikista niistä muistoista, joita minulla on yhteisistä retkistä ja hetkistä.
Kiitollinen kaikesta, jota olen saanut oppia!

Ammatiltaan isä oli kaivosmies ja myös maanviljelijä. Pienenä oltiin iskän kanssa navetalla ja pihatöissä ja olimme siskoni kanssa erittäin vakuuttuneita että isä osaa rakentaa kaiken.  Olimme kai hoksanneet haluta pyytää lentokonetta, koska sellaisen iskä teki. Ei se nyt ilman mielikuvitusta taivaalle noussut, mutta kyllä sen sisälle pääsi istumaan ja se pyöri :)

Isä ja äiti molemmat ottivat meidät aina mukaan kaikenmaailman hommiin ja siitä olen kiitollinen, vaikka silloin sitä ei ehkä osannut näyttää, kun tuli kehotus mennä perkaamaan porkkanamaata tai pinoamaan puita. Mutta monta kertaa olen iloinnut siitä, että kädessä ainakin auttavasti pysyy sekä virkkuukoukku, sähkövatkain että vasara, vaikken mikään supertaitava olekaan.

Kotitöistä on ihania muistoja. Se hetki, kun oli niin iso että sai luvan ottaa itse rieskat leivinuunista leivinlapiolla tai kun sai isältä luvan pyörittää hunajalinkoa että saatiin mehiläisten työ talteen. Isä opetti myös, että työstä voi palkita itseään ja antaa pieniä kannustuksia. Kun heinäntekoaika alkoi, kellarin eteiseen ilmestyi limsakori, silloin oli vileä 0,33 litran lasipulloja ja sieltä sai isän tai äidin luvalla hakea pullon / heinäntekopäivä. Kyllä sillä odotuksella jaksoi paaleja hetken nostella ja haaveilla että joskus jaksaisi kantaa kerralla neljä pikkupaalia, kuten isä.



Pienenä olin aika vakuuttunut, että kaikki muutkin juoksevat kesälomareissulla sateessa isiensä ja äitiensä (mutta iskän aloitteesta ehkä) kanssa etsimässä erilaisia muistomerkkejä ympäri Suomen metsiä. Jos hyvä kyltti tuli vastaan, pitihän se tarkistaa ja kyllä ne joskus löytyikin :) Ilmeisesti näin e ole, eivätkä kaikki perheet ei myöskään pidä samaisten kesälomareissujen taukoja kotiseutumuseoiden portailla eväitä syöden, mutta mepä pidettiin, vaikka uimaankin välillä päästiin :)

Isä kannusti meitä aina lähtemään retkille ja matkoille ja tekemään ja kokemaan. Äidin sanojen mukana isä oli kuitenkin äitiäkin enemmän huolissaan reissujemme ajan ja seuraili kellosta missä olemme menossa, ehtisimmekö junaan tai lentokoneeseen. Hänelt ja äidiltä  olen oppinut sitä, että lähes kaikki on mahdollista jos vain haluaa ja harrastukset ja mielenkiinnon kohteet voi valita sen mukaan mitä haluaa, ei sen mukaan mitä pitäisi tai muut tekee. Isä päätti kerran opetella leipomaan kääretorttua, koska oli vakuuttunut ettei se nyt voi olla "hommaa kummempaa", jos on ohje -
ja hyvää kääretorttua tulikin!

Lapsena pääsin myös usein isän kanssa  hänen harrastuksiinsa eli kuuntelemaan klassisen musiikin konsertteja Ouluun. Isä opetti meitä kotonakin tykkkäämään klassisesta musiikista. Hän kehotti kuuntelemaan missä kohti soittimet esittivät ukkosta tai milloin hiljaa soljuvaa puroa. Tunnistan edelleen Mussorgskyn "Näyttelykuvia" teoksen kävelymusiikin, jota kuunneltiin ja mietittiin mikä seuraava kuva olisi. Lähinnä isän ansioista minulla oli jo yläasteella lempiooppera Lohengrin, jonka olin isän kanssa nähnyt useamman kerran.



Vaikkei isä perinteisessä mielessä ehkä mikään seurapiirimies ollutkaan hän osasi kyllä hauskuuttaa meitä ja keksiä vaikka laulun töitä edesauttamaan tai muuten vaan huvinvuoksi. Pitkillä automatkoilla keksimme tarinoita ihmisistä tai autoista joita näimme. Sen lisäksi isällä riitti kyllä tietoa myös kaikesta oikeasta faktasta. Olen vakuuttunut, että jos isä olisi päässyt käymään luonani täällä hän olisi tiennyt Hagia Sofiasta ja Istanbulin historiasta minua enemmän turvautumatta LonelyPlanetin tai Wikipedian viisauksiin. Historiatieto ei ole ihan periytynyt :)

En edelleenkään ymmärrä miksi isän piti lähteä niin varhain meidän luota pois ja jos saisin toivoa, ei näin olisi tapahtunut, mutta siitä huolimatta olen kiitollinen että sain ja saan rakastaa häntä ja että juuri hän oli minun isä ne vuodet mitä meillä oli <3 Kiitollinen olen myös siitä, että saimme hoitaa häntä paljon kotona viimeiset kuukaudetkin. Ei jäänyt mitään selvittämätöntä ja niiden viikkojen raskaudesta huolimatta niissä oli myös paljon rakkautta, välittämistä ja yhdessä oloa.

Nähdään <3

Katso itseäsi hyvin.

Pidä itsestäsi huolta. Take care. Kendine iyi bak. 

Jälkimmäistä näistä kuulee täällä usein turkkilaisista ystävistä erotessa - otsikossa näette kirjaimellisen käännöksen (yhden vaihtoehdon kääntää se suoraan suomeksi), vaikka se siis tarkoittaa samaa kuin take care tai pidä itsestäsi huolta. Menneiden, jo kauan sitten taakse jääneiden, vuosien varjo on painanut minuun sellaisen jäljen, että tämä "kendine iyi bak" tai sen suora suomennos sai minut miettimään asiaa. Mietin, mitä on se että katsoo itseään hyvin tai pitää itsestään huolta. Aina ei ole helppoa katsoa itseään anteeksiantavasti ja armahtavasti, se hankalin reissukaveri ja muutenkin haastavin tyyppi tuntuu usein olevan se, joka peilistä katsoo. Muiden kanssa aina jotenkin pärjää ja niitä ei tarvi ihan koko aikaa yrittää ymmärtää, mutta itsensä kanssa on koitettava koko ajan pärjäillä ja ymmärtääkin vielä :D




Olen jo jonkun aikaa harjoitellut sitä, että opin tietämään mitä minä haluan ja ajattelemaan, että myös ihan vain itseäni varten voin tehdä mukavia juttuja. Voin vapaapäivänä lähteä itsekseni retkelle, pakata mukaan päiväkirjan, ristikkolehden ja vesipullon ja bussikortin ja mennä tutustumaan tähän kaupunkiin. Ei tarvitse aina oottaa, että tulee vieraita tai saa muuten matkaseuraa. Tai voi joskus päättää, että lakanat ehtii pestä seuraavanakin päivänä ja katsoa leffan tai lukea kirjaa. Minä olen helposti touhuaja, joka ei osaa rauhoittua paikalleen, eikä ehdä tehdä myöskään tehokkaasti yhtä juttua loppuun, vaan touhuilen ja huomaan että koko päivä tai ilta on mennyt ja jotain on toki tapahtunutkin :)

Vaikka välilä on haastavaa, niin kai se minun ja meidän kaikkien vaan syytä opetella katsomaan itseään kauniisti ja hyvin. Opetella tietämään mitä haluaa, arvostamaan itseään. Joillekin se on ehkä helpompaa, tulee luonnostaan, mutta täytyy olla muitakin kuin minä jotka saa siitä aina itseään muistutella. Tulisi löytää joku kultainen keskitie siinä, mitkä on ne asiat, joita itselleen toivoisi ja haluaisi ja tarvitsisi ja mitä velvollisuuksia ja toisten tarpeita on täytettävänä. Ei myöskään liene syytä lipsahtaa siihen äärilaitaan, että kääntää katseen toisista kokonaan itseensä, ei sitäkään taida olla itsensä hyvin katsominen.

kaverin kanssa päikkäreillä auringossa

Muurin raostakin voi kasvaa

Syksy on lempivuodenaikani, mutta ei tässä kevään heräämisessäkään kyllä mitään valittamista ole. Puistossa katselin puita, joista osaan oli vasta puhkeamassa silmut ja toiset jo kukkivat ihan vaaleanpunaisina tai valkoisina pilvinä. Ajattelin, että näin se menee monesti muutenkin elämässä. Olemme erilaisia ja puhkeamme kukkiimme eri aikoihin. Voi, kun saisikin jostain kärsivällisyyttä itseään ja toisiaan kohtaan, ettei odottaisi itseltäänkään tiettyyn aikaan tietynlaiisin kukkiin puhkeamista, vaan osaisi ajatella että kaikki aikanaan, ensin on silmujen aika. Joskus toiset puut näyttävät kukkineen vaan kauniimmilta ja valmiimmilta, mutta olen löytämässä silmujen ja keskeneräisyyden kauneutta ja opettelen sen sallimista.

Silmut on elämän merkki

Istanbulini erilaisia ja erivärisiä taloja

Niinpä pitäisi pyrkiä siihen, ettei vaadi itseltä tai toisilta liikaa tai vääriä asioita. Tätä pohdin taannoisten hiihtolomalaisvieraiden kanssa ja sen jälkeenkin. Nuorten naisten kanssa tuli puheeksi mm. tulevaisuuden haaveet ja haku seuraavaan kouluun. Toisen neidin päässä soi Risto Räppääjä-elokuvista tuttu laulu Jorpakkoon "...Ihmistä ei saa tunkea vääränmalliseen koteloon, ihmistä ei saa tunkea liian pieneen lokeroon." Jokaisella tulisi olla oikeus olla minä, sellainen kuin on, kunhan samalla muistaa että myös toisten kuuluu saada olla olemassa sellaisina kuin ovat.

Joku toinen viisas on sanonut: "No man is an island" tarkoittaen käsitykseni mukaan sitä, että emme ole täällä yksin, vaan vaikutamme hyvässä ja pahassa toinen toisiimme. Onneksi näitäkin voi oppia, vaikka hitaasti meneekin ja tahti on usein se vanha tuttu "yksi askel eteen ja pari taakse", mutta ehkä joskus menee useampi eteenkinpäin peräkkäin. Jokainen tietää sen, kuinka paljon toisten ihmisten asenteet, mielialat ja sanomiset vaikuttavat itseemme ja ei tarvitse olla salapoliisi päätelläkseen, että sama pätee myös toisinpäin. Mielummin olisin se, jonka sanojen ja tekojen vaikutuksena kanssataivaltajien päivä ilahtuisi ja askel hivenen keventyisi, enkä se joka ei ymmärä ja tukahduttaa jonkun kasvua ja kukkaanpuhkeamista.

omaan tahtiin kukkiminen on sallittua

1 vuosi, 4 vuodenaikaa, 12 kuukautta, 365 päivää ja paljon unohtumattomia hetkiä.

Vuosi sitten tähän aikaan istuin ystäväperheeni sohvalla. 

- Olin siivonnut muutaman ystävän avustuksella viimeistä Suomen asuntoani, kantanut laatikoita, hoitanut viimeisiä asioita, tehnyt "tehkää tälle jotain-kasan" ystävien iloksi ja tullut sovitusti iltaruualle syömään lasagnea, kiitos K ja koko perhe. 

Siinä istuin ja ihmettelin, mitä olen tekemässä. Lentoliput olivat laukussa, tuhanteen kertaan tarkistin niiden olinpaikan sieltä passin vierestä. Toivoin niiden olevan tallessa, mutta samalla ihmettelin että siinä ne nyt on. Helsinki-Istanbul. Totuuden nimissä on sanottava, että siinä luki Helsinki-Istanbul-Helsinki, sillä meno-paluu oli halvempi, niin jäi paluu käyttämättä sillä erää. Ystäviltä ja sukulaisilta tuli viestejä, soitin äidille ja siskolle ja sitten koitin vaan rauhoittua iltateelle siihen siniselle sohvalle.

tällaisen sossu-nallen sain entisiltä työkavereilta matkaan mukaan kaveriksi

Yöpaikaksi minulle olivat perheen kaksi vanhinta lasta sopineet heidän huoneensa, siellä sitten nukuin söpöläisten välissä sen minkä nukuin.

Aamulla sama sakki saattoi minut kentälle. Itkettykin oltiin, mutta sitten ei enää ollut kyyneleitä, vaan rauhallinen tosin epätodellinenkin olo. Oli jo olo, että nyt tämä odottelu ja jarruttelu voisikin jo loppua ja on isomman vaihteen aika. Myös elämä pahvilaatikkojen, "nuo kirpparille, nuo äidille varastoon, nuo kirjastoon-kasojen" sekä lähtötunnelman keskellä alkoi kyllästyttää. Toinen ystäväni L tuli vielä kentälle saatille, kun sillä seudulla oli. Kahvit vielä juotiin ja sitten MatkaMartta matkaan.

Mieleen tulee muistoja, tuoksuja, tunteita, katseita, kohtaamisia, sanoja. Kyllä noinkin iso juttu, kuin ulkomaille enempi-vähempi pysyvästi muutto on sellainen, että mieleen jää yksityiskohtaisia pieniä juttujakin. Tänne tuloillasta muistan mm, että kentälle vastaan tullut ystävä perheineen antoi minulle valkoisen orkidean, joka tuolla tekee nuppuja taas. Ihan ei ehtineet kukat vuosipäivälle.

Monissa blogeissa näkyy erilaisia listoja, jospa minäkin tekisin omanlaistani.

PARHAAT JUTUT

Ihanat ihmiset.

Olen saanut tutustua uusiin ihmisiin niin Turkista, Suomesta kuin monesta muustakin maasta. Olen heidän kanssaan oppinut uutta itsestäni, elämästä, Turkista&turkkilaisuudesta sekä myös suomalaisuudesta. Olen oppinut sen, että ihan reippaasti ihminen voi joskus tulla ensin ennen asioita (toki siinä on huonotkin puolensa). Olen tullut iloiseksi siitä, kuinka ihmiset kohtaavat toisiaan ja myös minua. Bussipysäkeillä ei tarvitse kauan harhailla etsimässä jotain, joka tahtoo auttaa, tosin aina ohjeet ei mene oikeaan suuntaan, mutta tahto on hyvä :)



Arjen ja seikkailun yhdistelmä.

Elämä täällä lännen ja idän, Euroopan ja Aasian, vanhan ja modernin, konservatiivisuuden ja liberaaliuden sekä kalabaliikin ja rauhan ristiriitaisilla pinnoilla on yhtä seikkailua. Päivästä toiseen suht.samanlaisena jatkuva kielikoulu tietysti taas tuo elämään arjen. Ei se nyt niin kovin paljon eroa, menetkö peiton alle illalla väsyneenä Istanbulissa vai Rovaniemellä tai jossain siinä välissä.
Mutta täällä on seikkailu aina odottamassa, se kutsuu valloittamaan vielä seuraavan sivukujan ja houkuttelee nousemaan vielä mäen päälle, se vie sinut museoon ja ehdottaa kurkistamista toiseenkin palatsiin - miten olisi vielä ne pikkukylät matkalla Mustallemerelle. Seikkailu on myös se kaveri, joka muistuttaa että alkaa olla jo nälkä ja kehottaa maistamaan suklaabaklavaa ja jännittävää kala-alkuruokaa. Mutta sitten on jo vanhan tutun ystävän - arjen - aika tulla sanomaan painava sanansa kielikoululäksyistä ja aamupalan syömisestä.



SUURIMMAT OIVALLUKSET

Itsensä kanssa elämisen opetteluprojekti.



On saanut tässä myös tutustua itseensä lisää. Miten oikein reagoikaan näin erilaisessa elämäntilanteessa mihinkin asiaan. Luulin, että voisin ikävöidä enemmän, mutta olenkin todennut että olen kyllä sopeutuva, löydän pääasiassa iloni sieltä missä olen. Tietysti on hetkiä, kun kaipaa rakkaita Suomessa tai äidin tekemää rieskaa, mutta sitten voi painaa skypessä vihreää luuria (rieskaa ei kyllä oo vielä koitettu skypessä lähettää).
Olen myös tajunnut, että monesti se hankalin matkakaveri MatkaMartalle on MatkaMartta itse :) Muiden kanssa kyllä pärjää ja niitä ei nää 24/7, mutta itsensä kanssa saa ja joutuu olemaan. On ollut ihan terveellistä opetella enenevissä määrin sitä mitä minä haluan, mikä juttu on tai ei ole minulle hyvä ja toki edelleen muistaa samalla se, että välillä on tarpeen joustaa siitä mikä olisi itselle parasta, mutta ehkä ei sittenkään ihan aina.

Kauneus.

Istanbul ja koko Turkki ovat opettaneet minulle sitä, että kauneutta on niin monenlaista. Olen aina tykännyt enemmän rosoisesta ja epätavallisesta kauniista, hotellien kiiltävät aulat ja liian sliipattu eivät hivele minun silmää yhtään niin paljon kuin mutkaisen ja mäkisen kadun eriväriset eri suuntiin kenottavat talot. Malleja ja missejä kauniimpi voi olla lähes hampaattomasti hymyilevä mummo puiston penkillä tai laulamaan puhkeava täti Peshterassa koruja tehdessä suloisista lapsista puhumattakaan.

ISTANBULIN YKKÖSET


Bospor aamulla sumussa.
Bospor päivällä turkoosina kimmeltäen.
Bospor iltaruskossa auringon keltaisen pallon upotessa sen helmoihin.
Bospor illalla myöhään, kun sen pintaan heijastaa tuhannet ja tuhannet valot ikkunoista.









Bospor lumisateessa.
Bospor, jonka laineet leppoisasti liplattaa.
Bospor, jossa vaahtopäiset aallot taipuvat myrskytuulen voimasta.
Bospor, jonka harmaaseen pintaan tippuu hiljalleen vesipisaroita harmaasta taivaasta.







Bosporin ylitys lautalla yksin elämää miettien.
Bosporin ylitys lautalla ystävän kanssa teetä juoden ja käsiä lämmitellen.
Bosporin ylitys lautalla katsellen ihmisvilinää ja lokkeja ruokkivia lapsosia.
Bosporin ylitys lautalla ylhäällä kannella turistiksi tulleelle ystävälle sen ihanuutta esitellen.

Bospor ihailtuna rannan penkiltä läksyjä tehden.
Bospor kukkulalta auringon laskun hetkellä teekuppi kädessä.
Bospor kaukaa korkealta kattoterassilta jälkiruokaa ystävien kanssa nautiskellen.

 Bospor jokaisena arkiaamuna ja arki-iltana tekemässä arkeeni juhlahetkiä <3

OKEI, on täällä muutakin ihanaa, kuten pikkukujat, kukat ja puistot, basaarit jne. jne.