14-vuotias Nasta pitää huolta pikkusiskostaan Nadjasta, kun narkkariäiti ei siihen pysty. Nasta pyörittää arkea, tekee ruokaa ja välittää. Hän on älykäs poika ja on ikään kuin vanhemman roolissa:
-Mul ei oo mitään tekemistä, Nadja valittaa.
-Kuuntelitsä jo Ellan ja Aleksin?
Nadja nyökkää.
-Haluaisitsä piirrellä? Leikkiä nukella? Little Pet Shopeilla? Ota Meeku mukaan leikkiin. Joo, se haluaa leikkiä.
Nadja ei tiedä haluaako Meeku leikkiä, mutta hän tahtoo itse veljen syliin.
Dialogiesimerkistä näkee kaksi asiaa: ensinnäkin se on esimerkki nykypuhekielestä, johon alun pienen nikottelun jälkeen totuin siitä huolimatta, että olla-sanat näyttivät hassuilta (esim. Miks äiti o niin tyhmä?). Toiseksi esimerkki kertoo lasten nykykulttuurista. Kirja sijoittuu tämän päivän maailmaamme ja tekstissä soljuu luontevasti mukana muun muassa kännykkäviestintä.
Välillä Nasta sulkeutuu omaan mielikuvitusmaailmaansa piirtelemään japanilaistyyppistä sarjakuvaa, jossa on päähenkilöinä Nahuki ja Veronica, Nastan ja ihastuksensa Veeran mukaan. Säännöllisin väliajoin teksti hyppää tähän fantasiamaailmaan. Lukijalle ero tehdään kyllä selväksi ja suoraan sanottuna pompin näiden kohtien yli. Ehkä tuon fantasiamaailman olisi voinut joko kunnolla sekoittaa tarinaan tai sitten jättää vähemmälle. Odotin monikerroksisempaa otetta, oikein kunnon pyöritystä Nastan mielenliikkeistä.
Nastan elämän yllä leijuu uhkia, on kiusaajia, on pelkoa siitä, että äiti ei pysy senkään verran kasassa, että perhettä ei hajoteta. Veeran äiti on poliisi ja hän on teoksessa turvallisen ja välittävän aikuisen roolissa, mutta ongelma tulee siitäkin, että eihän Nastan kulmilla voinut poliisin seurassa näyttäytyä.
Pitkin kirjaa puntaroin sitä, kuinka uskottavaa on, että Nasta huolehtii näin kypsästi Nadjasta. Muistuttelin itseäni, että hän on 14 v., siis aika iso jo. Samoin mietin, mistä tulee tämä sossujen pelko ja uhka, kun sosiaalitoimen perustehtäviä on turvata vaikeissa oloissa elävän lapsen elämä. Perheen koossa pysyminen on tärkeintä hinnalla millä hyvänsä. Nastakin on äidin mukaan uhannut tappaa itsensä, jos heidät viedään. Huostaanotto tuntuu olevan pahinta, mitä voi tapahtua.
Luin kirjan mielenkiinnolla loppuun saakka, sillä Nastan ja Nadjan kohtalo kiinnosti. Pienen tytön huolenpidon tarpeet riipaisivat. Jollain tasolla kirja oli vetävä, jollain tasolla se taas ei ollut minun kirjani. Samantyyppisistä aiheista kirjoittaneen Susanna Alakosken teokset olivat jotenkin verevämpiä, rosoisempia ja uskottavampia. Ehkä on epäreilua verrata mutta vertaanpa silti. Minuun teos ei jättänyt mitään lähtemätöntä jälkeä, mutta muitakin mielipiteitä on esitetty.
Katso myös Tuulian, Jorin ja Annika K:n arviot.
****
Tämän päivän (28.1.2012) Hesarissa oli toimittaja Anna-Stina Nykäsen juttu Sosiaaliporno on saatava takaisin, jossa hän kertoo, että 70-luvulla sosiaalisia ongelmia kuvattiin tarkasti mediassa, mutta sittemmin on ajateltu, ettei mässäillä mauttomuuksilla eikä tyydytetä yleisön tirkistelyn tarpeita turhilla yksityiskohdilla. Nykytyylissä ongelmista puhutaan yleisellä tasolla mutta niin, ettei oikeastaan enää tiedetä, mitä asiat yksilötasolla tarkoittavat. Mitä on esimerkiksi nuorison pahoinvointi vaikkapa Nastan kannalta? Toimittaja peräänkuuluttaa sitä, että eikö voisi edes vähän vilauttaa, eikö esimerkiksi sosiaalipuolen väki voisi hieman paljastaa, millaisia ongelmia pinnan alla muhii. Karralle pisteet siitä, että on fiktion keinoin tuonut esille nyky-yhteiskuntamme ongelmia. Ei näitä teoksia liikaa ole.
Petri Karra: Pakenevat unet
Gummerus 2012, 286 (s.)