Kevään luetut ja kesän kuviot I

Pitkästä aikaa päätin kesäflussan kourissa päivitellä hieman tännekin kirjakuulumisia. Ja ehkä vähän muutakin. Kesäflussa on kyllä vihoviimeisin keksintö, jota maa päällään kantaa. Ei tiedä, onko lämpöä joka laskee, vai muuten vain kuuma, kun ulkona on likimain +30 astetta.... No, ehkä tämä tästä, pikku hiljaa parempaan suuntaan.

Keväällä tuli luettua muutamakin kirja, joista pidin kaikista kovasti, jokaisesta hieman eri tavalla.

Sekä Hanna Haurun Jääkansi että Konrad Lehtimäen Rotkoista olivat nopealukuisia, mutta eivät suinkaan helppolukuisimmasta päästä. Jääkansi kuvaa sodan jälkeistä aikaa pohjoisessa. Kertojana tyttö, jonka elämästä ei tunnu löytyvän kuin kurjuutta. Äiti ei pidä minään, isäpuolen nimikin on Paha. Jossain kohtaa jo ajattelin, että nyt tulee käännös parempaan, mutta se oli vain hiuksen hieno aavistus, joka ei toteutunutkaan. Kerronta kirjassa on miltein hypnotisoivaa, vaikea laskea kirjaa kädestä. Ehkä olisin toivonut onnellisempaa loppua. Mutta toisaalta, eiväthän kaikki loput voi olla kuin saduista.

Rotkoista sisältää lyhyitä tarinoita itsenäistyvästä ja juuri itsenäistyneestä Suomesta. Hieman alkoi ahdistaa jossain vaiheessa, kun tuntui, että kaikki aina kuolivat. Onneksi tähänkinn tuli vaihtelua. Realistista, hyvää kerrontaa.

Enni Mustonen on tullut yhdeksi lempikirjailijoistani viime aikoina. Rakastan historiallisia romaaneja ja teos Nimettömät aloittaa hienosti Järjen ja tunteen tarinoita -sarjan. Voimakkaita naishahmoja 1890-luvulta, kuvailevaa kerrontaa. Minä tykkään, voiko muuta sanoa!

Sitten toukokuussa mietin, että hurahdanko vaiko enkö.... No ehkä hurahdin, ainakin vähän. Ensin YouTubessa eksyin kanaville ja sitten luin Miia Pölläsen Bujoilun voiman. Pakkohan bujoa sitten oli alkaa värkätä... Vaikka en tiedä vieläkään, onko tämä minun juttuni. Mutta ehkä kokeilemalla löydän omani. 

Nyt kesän aikana lukeminen on ollut vähäisempää, koska kripari ja työt, mutta niistä sitten lisää postauksen toisessa osassa. Olen jälleen kesän Valamossa, talkoissa ja töissä, ja siksi on tullut lueskeltua sieltä täältä uudemman kessan Elsi Takalan Evakkomunkit Heinävedellä kirjaa sekä ihan uutena Pyhiinveltajan Valamo: rukouksen ja työn luostari (toim. piispa Arseni). Kun työtehtäviin on kuulunut myös luostarioppaana toimimista, niin näistä opuksista on helposti ja nopeasti saanut kerrattua tietojaan.

Mutta seuraavasssa siis hieman vielä muista kuin kirjajutuista enemmän...

1918-haaste: Punaisten naisten tiet ja Punaorvot

Hiljaista on ollut.

Täällä blogin puolella. Aina ei jaksa. Vaikka ehtisikin. Lukeminenkin on ollut hieman kanveesissa viime aikoina, vaikkakin uusia teoksia tulee lainattua ja aloitettua, mutta moni on myös jäänyt kesken. Ei välttämättä ainiaaksi. Mutta ainakin joksikin aikaa.

Nyt olisi ehkä sitten tulossa muutamakin postaus lyhyen ajan sisällä. Aiheina vuoteen 1918 liittyvä luettu materiaali sekä Eesti100 Tallinnan reissun kautta.

Molemmat teokset tässä postauksessa liittyvät vuoden 1918 tapahtumiin sekä sen seurauksiin. Molemmissa käsitellään niin naisten kuin lapsien kohtaloita sodassa ja sen jälkeen, pienillä painotuksilla.

Kumpainenkin ovat hyvin kirjoitettuja teoksia. Molemmat pursuavat faktoja, osa tuttuja, osa uusia. Yksittäisiä ihmisiäkin toki faktojen takana tavataan. Lintunen onnistuu mielestäni hieman paremmin yksittäisen ihmisen esiintuonnissa kuin Kaarninen. Vaikka Kaarninen keskittyy lähinnä neljän punaorpoperheen tarinaan, en meinaunnut pysyä aina perässä, mikä perhe olikaan kyseessä. No, voi olla tässä lukijassakin vikaa :) Lintunen taas tuo sopivin väliajoin yhden tai muutaman ihmisen avulla konkreettisen esimerkin, joita henkilökohtaisesti pystyin seuraamaan mukavammin.

Mutta suosittelen kumpaakin teosta kelle tahansa naisten ja lasten kohtaloista sisällissodassa kiinnostuneille. Kaarninen on hieman tiiviimpi, Lintunen taas väitöskirjamaisempi (sillä kirjahan on tehty väikkärin pohjalta), mutta ehdottomasti ovat molemmat tutustumisen arvoisia.

Lintunen, Tiina

Punaisten naisten tiet

Otava

2017

336 sivua

Keitä olivat sisällissotamme tuntemattomat naiset?

Talvella 1918 vallankumoukseen ryhtyneiden punakaartien toimintaan osallistui aseettomina paljon naisia, etenkin sairaanhoidossa ja huollossa. Tässä kirjassa annetaan ääni näille tavallisille työläisnaisille ja heidän kohtaloilleen. Keitä he olivat, mitä he tekivät ja mitä heille tapahtui sodan jälkeen?

Kirjassa luodaan ryhmäkuva punaisista naisista, jotka joutuivat oikeuteen syytettyinä valtionpetoksellisesta toiminnasta. Ensimmäistä kertaa on selvitetty, mitä ihmisille tapahtui sisällissodan ja rangaistustoimenpiteiden jälkeen. Millaiseksi punaiseksi leimattujen henkilöiden arki muodostui sodan jälkeen? Entä millaisen perinnön naiset jättivät lapsilleen kaikesta kokemastaan?

(takakansi)

Kaarninen, Mervi

Punaorvot 1918

Minerva

2008

176 sivua

Lapset sisällissodan uhreina

Suomen sisällissota vuonna 1918 oli myös lasten sote. Lapsia kuoli sekä punaisen että valkoisten puolella, he joutuivat vankileireille vanhempiensa mukana ja heitä syntyi ja kuoli leireillä. Sodan seurauksena jäi orvoksi noin 15000 lasta. Sotatoimien päätyttyä yhteiskunnan apua tarvitsevien asten määrä oli huomattavasti suurempi, kun isät olivat vankileireillä.

Tämä kirja kertoo lasten ja nuorten sodasta ja elämästä sisällissodan jälkeen. Heidän sotansa jatkui vuosia sodan päättyttyäkin, kun punalesket kamppailivat toimeentulovaikeuksien kanssa. Tarinan keskiössä ovat tamperelaisorvot, mutta orpojen ja heidän äitiensä olosuhteita tarkastellaan myös koko maan tasolla. Jokaisen punaorvon tarina on erilainen, ja sodan kokemukset jättivät jälkensä kaikkiin.

Yhteiskunnan palauttaminen raiteilleen alkoi lasten hädästä, kun valtiovalta, kunnat, hyväntekeväisyys- ja naisjärjestöt ryhtyivät pelastamaan punaorpoja ja kasvattamaan heistä "kunnon kansalaisia". Punaorpojen huolto vaikutti paljon Suomen lasptensuojelutyöhön. Tällöin perustettiin satoja lastenkoten, lastenseimiä ja päiväkoteja. Keskeinen vaikuttaja tässä työssä oli mm. presidentin puoliso, Ester Stålhbelg. Alkunsa saivat tuolloin myös Mannerheimin Lastensuojeluliitto sekä Pelastakaa Lapset ry.

(takakansi)

Keskiaikaa ja muutakin historian havinaa

Olen nyt saanut taas jonkinlaisen spurtin päälle ja yritän (epätoivoisesti?) purkaa blogaamattomien kirjojen pinoa - ennen kuin kirjat pitäisi palauttaa takaisin kirjastolaitokselle. Tässä lyhyet esittelyt kolmesta historiatietokirjasta, joita tammi-helmikuussa olen lukenut.

Aalto, Ilari ; Helkala, Elina

Matkaopas keskiajan Suomeen

Atena

2015

Ensimmäinen painos.

256 sivua

Millaista olisi elää keskiajan Suomeessa? Hyvin tarkkoja ohjeita saa ainakkin teoksesta Matkaopas keskiajan Suomeen, josta löytyy niin suurempia historian käänteitä läpi käytynä kuin nippelitietoa, joka saattaa arjessa ollakin kovin paljon hyödyllisempää. Esimerkiksi rahan arvon selittäminen juurta jaksaen tulisi tarpeen, jos oikeasti tupsahtaisi keskiaikaseen Suomeen. Vaikka melko usein ostosten teko onnistuu myös vaihtokaupan kautta vaikkapa oravannahoilla!

Oli hauska huomata, miten lukija todella halutaan tempaista mukaan "aikamatkalle". Kerronta on tässä ja nyt, aivan kuin oikeasti kuljettaisiin keskiaikaisen Suomen tai Itämaan maaperällä. 

Harva tapaamasi ihminen vastaa kysyttäessä olevansa suomalainen, Ellei satu olemaan kotoisin Varsinais-Suomesta. Luultavasti vastaus on ennemmin hämäläinen, Nummen pitäjäläinen tai vaikka Kankaantaan kyläläinen. Suomalaiset määrittävätä itsensä ennen kaikkea asuinpaikkansa ja sukulaisuutensa kautta, eivät kielensä tai kansallisuutensa.

Kirja on rakenteeltaan selkeä ja se nojaa vahvasti historian, arkeologian, folkloristiikan ja monen muun tieteen alan tutkimustietoon. Lisäksi kuvitus tuo konkreettisesti silmien eteen esimerkiksi keskiajan pukeutumista. Akvarellityöt ovat kauniita pehmeydessään.

Matkaopas keskiajan Suomeen muissa blogeissa:

Amman lukuhetki

Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Ullan luetut kirjat

Hetemaa, Anne ; Hollmén, Roope ; Toivanen, Jouni

Suomen keskiaika

Facto

2003

157 sivua

Tämä kirja keskiaikaisesta Suomesta sitten taas jätti minut kylmäksi. Asiat olivat sinäänsä kirjassa kohdillaan ja tieto sillä tasolla kuin syytä on ollakin. (Yhtä termin käyttöä lukuunottamatta, sitä ei ole Suomessa ainakaan suurilta osin enää tieteellisessä kontekstissa käytetty 1970-luvun jälkeen, koska se tarkoittaa nykyään muuta kuin mitä sillä ennen on tarkoitettu. En kuitenkaan sen enempää ala tätä yhden termin väärinkäyttöä tässä avaamaan, sillä en voisi täysin objektiivisesti kommentoida sitä enkä halua olla turhan ilkeä tai antaa itsestä kamalaa pilkunviilaja-kuva....)

No joka tapauksessa, olin myös hieman pettynyt siihen, että kyseinen kirja löytyi aikuisten hyllystä. Takakannessakin kuitenkin sanotaan, että "ensimmäinen nuorille lukijoille tarkoitettu tietokirja Suomen keskiajasta". No, tämä on sitten kirjaston asia, mihin hyllytetään. Mutta jäin myös miettimään, mitä kirjoittajille itselleen tarkoittaa "nuoret lukijat"? Tämä voi olla hyvin laaja käsite ja mielestäni 13-18-vuotiaskin on vielä nuori, mutta tämä on omasta mielestäni ainakin suunnattu vieläkin nuoremmille, jopa lapsille. Sen verran suoraviivaista ja helpon kautta selitettyä historiaa. Ja niin kuuluu ollakin, jotta lapsi tai nuori voi ymmärtää. Ei kirjassa tosiaan ole lainkaan vääristelty mitään historiallisia faktoja, mutta hyvin helppoa historaia siis.

Kuvituksesta annan kirjalle ison plussan.

Anton, Emil

Katolisempi kuin luulit: Aikamatkoja Suomen historiaan

Kirjapaja

2017

159 sivua

Tämä kirja oli hauskasti kirjoitettu. Jotenkin rivien väleistä hersyi sopivissa kohti huumori, joka kevensi hyvin "matkaa Seuomen historian vuosisatoihin ja niiden jälkiin nykyajassa".

Myös takakannen ilmaus "pikakelaus maamme historiaan" pitää paikkaansa. Kirja on hyvin rakennettu, helppo ja nopea lukuinen. Itsekin istuin sohvaa tämän kanssa ja muutaman tunnin kuluttua 

Teos on mielestäni hieno ekumeeninen puheenvuoro, jossa muistutetaan katolisen kirkon kulttuuriperinteestä, joka edelleen elää meidän kulttuurissamme. Kuitenkaan ei millään tavalla vähätellä vaikka luterilaista saatika mitään muutakaan kirkkoa tai uskontokuntaa. Tietynlainen ekumenia ja monikulttuurisuus näkyvät jopa kirjoittajan omassa henkilöhistoriassa. Emil Anton on "syntynyt ja kasvanut Suomessa, ja suomalainen äitini tulee vahvasta luterilaisesta pappissuvusta. Irakilaissyntysen isäni toiveesta minut kuitenkin kastettiin vauvana katoliseen kirkkoon(--)."

Kirjassa jokaisen luvun lopussa on aiheeseen liittyviä lukuvinkkejä sekä erilaisia menovinkkejä, niin Suomessa kuin maailmallakin, joiden kautta keskiajan voi tuoda lähemmäs tai voit itse yrittää lähestyä sitä. Ja jos oikein innostuu menoista ja tekemisistä keskiajan hengessä, kirjan esipuheessa kehotetaan raportoimaan aiheeseen liittyen somessa aihetunnisteella #katolisempikuinluulit sekä seuraamaan kirjan omaa Facebook-sivua.

Elagu Eesti vabariik! #eesti100 #rakasviro

Eilen juhlittiin etelänaapurin 100-vuotista itsenäisyyttä. Yllätyin itse, millaiseen juhlatunnelmaan sain itseni viritettyä. Ihan eri tyypppiseen kuin Suomen oman 100-vuotisjuhlan aikana. Älkääkä kysykö, miksi... Ehkä se, että itsellä oli nyt enemmän aikaa, kuin yleensäkään joulukuun kuudentena koskaan.

Jo perjantaina kuultiin lauantain sääennuste eestiksi. Tämä oli kyllä hauska. Lauantaina juhla alkoi sitten Aamu-tvn mukana, siellä oli yhteys Tallinnaan. Juhlaparaatinkin katsoin, tai ainakin toisella silmällä seurasin töitä tehden.

Aikaisemmin viikolla löysin jo Areenasta sarjan Viro - tuulten pieksemä maa. Muutamia jaksoja olen jo katsonut ja taidan loppuun asti katsoa tämän vuosien 1917-1941 tapahtumia valoittavan draamasarjan.

kuva: Kirjasampo

Lisäksi sekä viime vuoden että tämän vuoden Hyllynlämmittäjä-listassa minulla on teos Nimet marmoritaulussa. Nyt sain taas pientä pontta alkaa tämän(kin) kirjan lukemisen. Kirja perustuu tositapahtumiin ja seuraa tarttolaisten koulupoikien matkaa vapaussodassa. Alkukielellä kirja on ilmestynyt 1936 ja suomeksi ensimmäisen kerran keväällä 1944. Saman vuoden syksyllä se kuitenkin kiellettiin ja vedettiin pois myynnistä.

kuva: yle.fi

Lauantaina kirjan pohjalta tehty elokuva nähtiin Ylellä ja Areenassa se on nähtävänä kuukauden verran. Olen jo vuosia sitten nähnyt elokuvan ensimmäisen kerran ja melkein yhtä kauan on kirja majaillut hyllyssä. Jostain syystä vain en ole kirjaa sitten kuitenkaan lukenut, oikeastaan edes aloittanut. Mutta elokuvan jaksan katsoa uudestaan ja uudestaan. Ehkä nyt kuitenkin tänä vuonna viimein luen tämän.

Haaveilen myös naapurissa matkustamisesta. Kauniilla Saarenmaalla ole kerran käynyt ja Tallinna on nähty useasti, vaikka siihen en varmaankaan tule koskaan kyllästymään. Nytkin olemme huhtikuun lopulla lähdössä nuorisoryhmän kanssa viikonlopuksi Tallinnaan ja odotan tätä reissua jo kovasti. Matkojen yhteydessä on myös tullut opeteltua joitain fraaseja eestiksi ja mielessä käy aina välillä oikein opiskella kieltä, mutta vielä siihen ei ole ollut mahdollisuutta tai aikaa. Mutta ehkä jonain päivänä. Ja voisi ajatella, ettei lähisukukielen oppiminen olisi kovinkaan hankalaa? Mitä luulette?

PS. #rakasviro liittyy Rakas Viro -haasteeseen!

Syksyn kiireessä luettua

Hiljaista on ollut, ja hiljaista tulee vielä olemaankin. Ainakin täällä blogin puolella jonkin aikaa. Valmistuminen venyy, hermot venyy ja paukkuu ja stressiäkin saattaa välillä pukata. Mutta mitäpäs pienistä.

Nyt sielu kuitenkin lepää: olen päässyt joulun viettoon ja talkoisiin Valamoon. Täällä on hyvä ladata akkuja ja hengähtää hieman. Ja vaikka töihin olen tullutkin ja töitä aion tehdä ihan kunnolla, niin siitä huolimatta olen tietyllä tavalla tullut tänne myös lomalle.

Loppu syksyn aikana olen kyllä ehtinyt hieman lukeakin, vaikka välillä on omatuntoa ehkä pistänyt, kun tietää että olisi ennemmin ehkä pitänyt opiskella. Kaksi lukemistani kirjoista käsitteli sotaa, yksi Laatokan Valamon luostari ja yksi pyhää Serafim Sarovilaista.

Porvalin sotavuosien rakkaustarinat olivat hienoja ihmiskohtaloista kertovia tarinoita, jotka myös linkittyivät häneen itseensä tai hänen sukulaisiinsa. Tosin, jos joku hakee perinteisiä romanttisia rakaustarinoita, niin kaikki näistä eivät soinnu kyseiseen kategoriaan.

Lotta Kuosmasen sota taas kertoo muonituslotan talvi- ja jatkosodan kokemuksista. Osa tekstistä oli selvästi Hilma Aitovierin omaa tekstiä, osa taas toimittajan. Tämä toimi ihan hyvin, vaikka paikoin meni hetki ennen kuin tajusin, että nyt kertoja vaihtuikin.

Eino Salakka on muistellut poikavuosiaan, siihen liittyviä tapahtumia, kommelluksia ja henkilöitä Laatokan Valamon ajoilta 1930-luvulla. Tässä on taas sellainen kertoja, joka saa kuvat ja maisemat vilisemään ainakin omissa silmissä.

Liekki lumessa on enemmänkin legenda, mutta siinä on myös täysin historiallisia faktoja ja tietoja pyhän Serafim Sarovilaisen elämästä. Voin suositella tätä sekä varsinaista elämäkertaa (Pyhittäjä Serafim Sarovilainen, Maahenki 2008) kaikille.

Hyvää joulun aikaa kaikille ja onnellista uutta vuotta. Katsotaan kuuluuko minusta täällä tämän vuoden aikana vielä - mene ja tiedä. 😌

 Kristus syntyy - kiittäkää!

****

1. Aitovieri, Hilma ; Hirvonen, Salama (toim).: Lotta Kuosmasen sota. Tammi 2010.
2. Porvali, Mikko: Rautasormus ja muita rakkaustarinoita sotavuosilta. Atena 2013.
3. Salakka, Eino: Vanhan Valamon päiviä. Karisto 1988.
4. Beausobre, Iulia de: Liekki lumessa. Valamon luostari 1991.

Hella Wuolijoki: Enkä ollut vanki : tuokiokuvia vankilasta

Itselle Hella Wuolijoen henkilöhistoria oli melko tuttua ennen tämän kirjan lukemista, vaikka ainahan voisi tietää enemmänkin. Koin tämän hyväksi, sillä varsinainen elämäkerta tämä kirja ei ole. Wuolijoki käsittelee kirjassa vankilassa oloaan, kuitenkaan käsittelemättä esimerkiksi oikeusjuttuaan tai muutenkaan syitä vankilassa oloonsa.

Piiri pyörii ympärilläni. Lakkaamaton naisvankien kaleidoskooppi, lakkaamaton rikollisten paraati. Aina uusia kasvoja vanhojen joukossa.

Väsyn usein siihen kaleidoskooppiin. Tyypit ovat niin samanlaisia.

....

Kävelen usein silmät kiinni, tuijottaen aurinkoon, jottei tarvitsisi nähdä tuota galleriaa ympärilläni, kuuntelen vain kenkien kopinaa ja vartija varoitusta: Eisaapuhua!

Varsinainen dokumentti kirja ei ole, ellei haluta tietää, miltä 1940-luvua vankilassa istuvasta tuntuu, mitä hän ajattelee, miten hän kokee asioita. Ihmiskohtaloita ja -kuvauksia, vartijoista varastyttöihin ja sikiönlähdettäjiin. Vapauden kaipuu läpi kirjan kantavana teemana. Kaunista, mutta kaunistelematonta kerrontaa. Miten voi ihminen iloita sellissä vierailevasta kissasta, jolle voi huoletta avata sydäntään. Voikukasta kiven ja hiekan keskellä. Sanomalehden tuoksusta ja tunnusta. Miten pahalta kuitenkin tuntuu kaipuu vaikka omaisiin tai miltä tuntuu elämä pommituksen keskellä, kalterien takana.

Wuolijoen sivistyneisyys ja oppineisuus, kielten hallitseminen näkyvät muisteloissa ja kirjallisuussitaatiessa, jotka useat on esitetty alkukielellä. 

Kirjassa käsitellään myös esimerkiksi aborttia. Ovathan suuri osa vankilassa olevista sikiönlähdettäjiä. Nykysilmin tuntuu kovalta, että tällaiset naiset istuvat vankilassa kuukausia, jopa vuosia. Vaikka henkilökohtaisesti olenkin ennemmin aborttia vastaan kuin sen puolesta, niin mielestäni jokainen saa kuitenkin päättää itse omasta kehostaan. Aiheesta käydään mielenkiintoinen keskustelu kirjassa.

RUUMIINI ON MINUN

sanoi nuori tyttö, joka oli tuomittu kuudeksi kuukaudeksi vankilaan sikiön lähdettämisestä.

-Saanhan minä määrätä, milloin olen mieheni kanssa, milloin tahdon lapsen ja milloin en... milloin pesen tukkani ja leikkaan kynteni...

-Kauheata puhetta, sanoin minä, lapsi kuuluu yhteiskunnalle eikä vain vanhemmille. Lapsi on rakkautta, eikä siitä saa sillä tavalla puhua.

-Mitä yhteiskunnalla on tekemistä rakkauteni kanssa... Kaikkeen se yhteiskunta nenänsä pistää. Elämäni on aivan minun omani: jos tahdon elää, elän - jos en, menen mereen...

-Yhteiskunta onkii teidät poliisin avulla merestä ja sakottaa itsemurhasta, jos jäätte eloon.

-Tahtooko rouva sanoa, ettei ruumiinikaan ole minun.

Hän asettui uhkaavasti eteeni.

Kirjan epilogi Sielunmessu oli mielestäni erityisen kaunis, kuten myös esimerkiksi kuvaus vapautumisen hetkestä ja paluusta kotiin. Epilogi kuitenkin pysäytti. Tämänkin tarinan takana on ihminen. Tuttu minulle tälläkin kertaa - ompelijatar, Martta Koskinen.

****

Helsingin sotaoikeuden syyttäjä vaati 1943 kirjailija Hella Wuolijoelle kuolemntuomiota desantin auttamisesta. Hänet tuomittiin elinkautiseen maanpetoksesta. Kun Wuolijoki vapautettiin Moskovan rauhansopimuksen jälkeen syksyllä 1944, hän oli ehtinyt olla vankilassa 16 kuukautta.

Enkä ollut vanki on Wuolijoen - kirjailijan, poliitikon, liikenaisen - muistelmateos tuolta ajalta, Teoksessa Wuolijoki tarkkailee lämmöllä Katajanokan vankilan arkea ja pohtii muiden vankien kohtaloita, mutta muistelee myös elämäänsä ennen tuomiota.

(takakansi)

Wuolijoki, Hella

Enkä ollut vanki : tuokiokuvia vankilasta

Tammi

2010

5. painos

190 sivua

Kirjamessut tulee - oletko valmis?

Suunnilleen, ehkä... en tiedä.

Ensi kertaa olen menossa messuille töihin, joten mitään muuta aikataulua en ole itselleni messuille suunnitellut. Tietysti pyrin mahdollisuusksien mukaan kiertelemään messuilla.

Tulkaahan moikkaamaan Lintulan luostarin osastolle (A/18), jossa olen talkooporukassa. Myös kuoromme (Turun ortodoksisen kirkon kuoro) esiintyy lauantaina klo 11.10 audiotoriossa. Silloin olen joko laulamassa tai jos flussa ja yskä eivät ole lainkaan helpottaneet, niin olen siellä valokuvaamassa.

Syksyn tullen myös uudet tv-sarjat alkavat tai vanhat jatkuvat uusilla kausilla. Historiallinen draama ja rikosten ratkaisu valtaavat alaa, ja minä ainakin nautin niiden seuraamisesta. Useat sarjat ovat herättäneet kiinostukseni lukea myös ihan puhdasta historiaa aikakausista, joihin ne sijoittuvat.

Uusia ihastuksiani tälle syksylle ovat olleet Charité ja The Halcyon. Saksalaissarja Charité sijoittuu vuoden 1888 Berliiniin. Opetussairaalan elämään sukelletaan päähenkilö Ida Lenzen mukana. Hän on ensin sairaalassa potilaana ja sen jälkeen apuhoitajana. Hän myös unelmoi lääkärin ammatista. Naisten opinnot lääketieteelisessä eivät kuitenkaan ole tuohon aikaan mahdollisia Saksassa - mutta muualla kylläkin. Tarinaan mahtuu ihmissuhdekoukeroita, rakkautta, pettymyksiä, mitä nyt draamaan kuuluukin. Siinä myös avataan ikkuna lääketieteen historiaan ja sarjan lopussa nähdään myös jo hieman, miten rotuopit ja antisemitismi alkavat nostaa Saksassa päätään.

Charité.
Kuva: Yle

The Halcyon taas sijoittuu 1940-luvun Lontooseen, toisen maailmansodan aikaan. Hotellin - The Halcycon - elämää seurataan niin asiakkaiden, omistajien kuin työntekijöidenkin näkökulmasta ja miten nämä elämät linkittyvät toisiinsa. Laadukasta brittidraamaa, jossa toistuu hyvin tunnettu ja pidettykin "kahden kerroksen väkeä" asetelma.

The Halcyon.
Kuva: Yle.

Vanhat tuttuni ovat palanneet ruutuun, Pinkertonin etsivätoimisto uusinnoilla ja Murdochin murhamysteerit uuden kauden jatkoilla. Rikoksia ratkaistaan historiallisissa maisemissa ja molemmissa myös tehdään omalla tavallaan historiaa, kun luodaan uusia menetelmiä rikoksien ratkaisuun. Murdochin tarinat perustuvat romaaneihin, joita ei käsittääkseni (ikävä kyllä) ole käännetty. Minä kun olen outolintu, joka en mielelläni ainakaan kertomakirjallisuutta lue kuin suomeksi. Koitettu on, enkä vain millään pääse samanlaisiin mielentiloihin kirjoja lukiessa. Aivan kuin en pääsisi kunnolla sisään kirjan maailmaan.

Pintertonin etsivätoimisto.
Kuva: Yle.

Murdochin murhamysteerit
Kuva: Yle.

Myös kauan odotettu Outlanderin kolmas kausi alkoi viime viikolla. Kirjasarjan lukeminen on kesken, mutta ehkä sekin tässä joku joulu edistyy. 1700-luvun Englannin ja Skotlannin historia on juurikin sellainen aihe, mitä haluaisin tutkia enemmän. Tarinaan tietysti tuo oman erikoisuutensa aikamatkailun käsite.

Outlander
Kuva: Yle.

Kaikkien näiden sarjojen lisäksi - sillä onneksi on olemassa Yle Areena, jossa sarjat näkyvät vaihtelevan ajan ja voi esimerkiksi viikonloppuiltoina ottaa maratonin - luen myös. Viime viikonloppuna olin ystävän luona lapsenvahtina ja sieltä hyllystä löytyi Paulo Coelhon Brida. Olen aikaisemmin lukenut Coelhon Alkemistin. En oikein tiedä, mitä ajatella tästä tällä hetkellä luettavana olevasta. Ehkä sitten seuraavaan postaukseen ovat ajatukset selkeytyneet. Tai aivan seuraavaan tulee kirjamessumatskuja, mutta kunhan kirjan saan päätökseen, niin sitten siitä lisää 😉

Tilar J. Mazzeo: Irenan lapset

Ja kuinka ollakaan, kun ehdin kirjoittaa loppukesastä ja siitä, miten en ehdi lukea, niin johan ehdinkin lukea keskeneräisiä kirjoja. Tähän on vaikuttanut, että olen ollut muutaman päivän pienessä flunssassa, eikä edes sukankudin ole pysynyt kädessä. Mutta kirja on siitä mukava, ettei käsien tarvitse kuin kääntää sivua. Kunhan valitsee lukuasennon tarkkaan.

Nyt pääsin siis viimeinkin loppuun kesällä jo aloitetun Irenan lapset. 

Irenan lapset on tarina välittämisestä, rohkeudesta ja pyyteettömästä auttamisesta. Se sukeltaa yhden naisen elämäntarinaan, joka linkittyy kymmeniin muihin ihmisiin, jotka työskentelivät erilaisissa maanalaisissa verkostoissa ja vastarintaliikkeissä toisen maailmansodan ajan Puolassa. Tärkeässä roolissa ovat myös "Irenan lapset", noin 2500 lasta, jotka Irena Sendler verkostonsa ihmisten kanssa pelastivat natsien tuhotoimilta. Taustalla on koko ajan myös Irenan oman elämän rakkaustarina.

Vaikka toisen maailmansodan ajan historia on itselle (ainakin omasta mielestäni) melko tuttua, niin en kuitenkaan ollut kuullut Irena Sendleristä aikaisemmin. Tämä sodan alkeassa vajaa kolmekymppisen sosiaalityöntekijän tarina on kuitenkin hyvin koskettava ja liikuttava. Peräänantamattomuus on eräs jatkuva teema. Perkisi ei anneta, vaikka kuinka kidutettaisiin Gestapon toimesta tai vaikka ympäriltä työtovereita ja liittolaisia teloitettaisiin. Periksi ei anneta.

"Yhdessä ystäviensä  ja vannoutuneen avustajajoukkonsa kanssa Irena Sendler salakuljetti pienokaisia ulos Varsovan ghetosta, matkalaukuissa ja puulaatikoissa ohiste saksalaisten vartijoiden ja juutalaispoliisin pettureiden. Hän toi taaperoita ja koululapsia kaupungin saastaisen ja vaarallisen viemäriverkon läpi. Hän työskenteli yhdessä juutalaisten teinien kanssa - monet heistä 14-15-vuotiaita tyttöjä - jotka taistelivat urheasti ja kuolivat gheton kansannousussa. Ja oli koko ajan rakastunut juutalaismieheen, joka ystävineen piilotteli hätääntyneenä koko sodan ajan. Hän oli piskuinen nainen, jolla oli rautaunen luonne: puolitoistametrinen, sodan alakessa liki kolmekymmenvuotias nuori nainen, joka taisteli kokeneen kenraalin hurjuudella ja älykkyydellä sekä organisoi kautta Varsovan kaupungin ja yli uskontorajojen kymmenittäin tavallisia ihmisiä jalkaväkensä sotilaiksi."

Sankaritarina, vaikka päähenkilö ei haluakaan käyttää sanaa "sankari". Mutta minusta jokainen toimija ja pelastettukin tässä tarinassa on tietynlainen sankari.

Schindlerin listan ja Pianistin nähneenä (näistä on muuten kirjatkin, pitäisi varmaan lukea) tarina tuli liki. Ja muutenkin. Tämä oli siitä mielenkiintoinen lukukokemus, että kirjoittaja saa minut lukijana unohtamaan lukevani itse asiassa tietokirjallisuutta. Kirjoitustapa on niin mieletön, että välillä tosiaan kuvittelee ja osin myös toivoo lukevansa kaunokirjallista teosta.

****

Vuonna 1941 natsien otteet Puolassa kovenevat. Varsovan ghetossa palellaan, nähdään nälkää ja pelätään. Nuori puolalainen Irena Sendler kutoo työtovereistaan ja vastarintataistelijoista salaisen verkoston, joka järjestää juutalaislapsia arjalaiselle puolelle turvaan hyvien ihmisten perheisiin ja orpokoteihin. Lopulta Sendlerin pelastamia lapsia on yli kaksituhatta.

Irena joukkioineen on koko ajan vaarassa paljastua. Tositarina Irenan lapsista eteneen parhaiden jännitysromaanien tavoin.

(takakansi)

Mazzeo, Tilar J.

Irenan lapset: hämmästyttävä tarina naisesta, joka pelasti 2500 lasta Varsovan ghetosta

Like Kustannus 2017

315 sivua

Risto Linstedt, Eero Ojanen: 1918 – Matkoja muistin rintamilla

Sisällissota. Mitä lähemmäs 100-vuotishistoriaa on tultu, sen enemmän aihetta käsittelevää kirjallisuutta ja tutkimuksia tuntuu ilmestyvän. Ei lainkaan huono asia.

"Tämä ei ole matka vain vuoteen 1918 vaan meihin itseemme, suomalaisuuteen. Tietäminen lisää ymmärrystä, mutta miten pitkälle sekään lopulta riittää. Nyt pitäisi ymmärtää se kaikkein vaikein: viha meni jo."

Tämä nyt ei ole niinkään tutkimus, mutta tuntuu mielenkiintoiselta lähestymistavasta aiheeseen: kirjeenvaihto. Kirjeissä keskustellaan paljon muistista ja muistamisesta. Miten muistamme, kuka muistaa ja miten muistaminen on muuttunut. Juuri vuoden 1918 tapahtumien muisto, sen vaikutus eri sukupolviin, eri aikana eläneisiin. Entä miten tuo muisto sopikaan yhteen Suomi 100 -juhlavuoteen. Saadaanko ensi vuonna aikaan kertomus, johon kaikki mahtuvat?

"Valikoivaa muistia käytetään pilkallisena ilmaisuna siitä, että ihminen muistaa vain itselleen mieluisia asioita. Se on aika latteaa ajattelua. Muisti valikoi joka tapauksessa, ja niin sen pitää tehdäkin. Muisti on aktiivista toimintaa, ei pelkästään jäljentämistä."

Kirjoittajat peilaavat vuoden 1918 tapahtumia niin tapahtumia seuranneisiin vuosikymmeniin kuin nykypäiväänkin. He siteeraavat viisaita, kuten Väinö Linnaa, Eric Hobsbawnian kuin Churchilliäkin. 

Vieläkö jako kahteen on voimissan?

Vuoden 1918 sisällissodan jäljet ovat nakyneet yhteiskunnassamme kauan. Tapahtumat on tavattu muistaa pitkälti kansakunnan kahtiajaon kautta. Kaikki suomalaiset eivät pitkään aikaan mahtuneet samaan kertomukseen. Risto Linstedt ja Eero Ojanen kulkevat kirjeenvaihdossaan vuoden 1918 maisemissa. He pohtivat kansallisen muistin luonnetta ja etsivät syitä yhteisen kertomuksen hataruuteen. Miksi vuoden 1918 jakolinjat ovat olleet niin vahvoja, entä mikä on muistin rintamien tilanne tänään? Onko yhteiselle kertomukselle

vihdoin tilaa vai ovatko jakolinjat nyky-yhteiskunnassa voimistuneet? (takakansi)

****

Risto Linstedt, Eero Ojanen

1918 – Matkoja muistin rintamilla

Kirjapaja 2017

148 sivua

 

   

Johannes, skeemaigumeni ; toim. metropoliitta Panteleimon: Kirjeitä Jelenalle: skeemaigumeni Johanneksen kirjeitä Jelena Armfeltille vuosilta 1945-1958

Toukokuun lukusaldo oli vähänlainen. Vain tämä yksi ainokainen kirja, jonka viimeisetkin virkkeet sain luettua loppuun. Mutta ajattelen, että parempi yksikin kuin ei yhtään.

Tämä Valamon luostarin uusin kustannus oli pakko saada heti luettavaksi, kun se ilmestyi. Olen aikaisemmin lukenut skeemaigumeenin Valamon vanhuksen kirjeitä. Itseasiassa juuri tänään mietin, että tuokin opus pitäisi lukea uudelleen. Molemmissa teoksissa on siis kyse isä Johanneksen kirjoittamista kirjeistä rippilapsilleen, joissa hän lempeän isän ottein opastaa rippilapsiaan niin hengellisissä kuin siinä sivussa hieman maallisemmissakin asioissa. Vaikkakin isä Johannekselle usko ja elämä nivoituvatkin täysin yhteen.  Pieni pilke silmäkulmassa, opetus huumorillakin höystettynä.


Muutama sana isä Johanneksesta. Hän syntyi 1873 Moskovan pohjoispuolella sijaitsevassa Tverin kylässä. Hän tuli Valamoon (Laatokalle) ensimmäisen kerran 1800-luvun lopulla ja monien vaiheiden jälkeen hänet valittiin Valamon luostarin rippi-isäksi talvisodan aattona vuonna 1938. Valamon vanhus kuoli luostarissa Heinävedellä kesällä 1958.

Valamon vanhuksen kirjeitä on noussut ortodoksisessa hengellisessä kirjallisuudessa klassikon asemaan. Aivan samaan ei Kirjeitä Jelenalle välttämättä, ainakaan vielä yllä, mutta yhtä kaikki myös tästä opuksesta löytyy paljon helgellisiä opetuksia, erityisesti meille maailmassa eläville.

"Ei edes yhtä moitteen sanaa ole lausuttu, ja jo sydäntä kouristaa. Ei tämä siis ole nöyryyttä vaan ylpeyden poikanen. Ilman nöyryyttä ei ole pelastusta ja kilvoituksemme ovat turhat. Herra ei anna meille lahjojaan ponnistustemme määrää mitaten vaan nöyryytemme mukaan, näin meille opettavat pyhät isät."

Valamon luostarin rippi-isallä, skeemaigumeni Johanneksella, oli synnyinlahjana lähimmäistä ymmärtävä, rakastava ja kärsimyksissä myötäelävä sydän. Tämän saivat kokea myös hänen hengelliset kaittavansa ja heistä läheisin – Jelena Akseljevna Armfelt.
 
Kirjeenvaihdossaan rippilapsensa kanssa isä Johannes paneutuu vakavasti Jelenan kysymyksiin, hänen tuskaansa ja huoliinsa, sekä myös iloitsee tämän hyvistä pyrkimyksistä.
 
Kirjeitä Jelenalle -teoksessa lukija pääsee osalliseksi Valamon vanhuksen ohjauksesta ja samalla matkalle Uuden Valamon sodan-jälkeisten vuosien arkeen ja juhlaan. (takakansi)

****

Johannes, skeemaigumeni ; toim. metropoliitta Panteleimon

Kirjeitä Jelenalle: skeemaigumeni Johanneksen kirjeitä Jelena Armfeltille vuosilta 1945-1958

Valamon luostari 2017

179 sivua

 

Hans-Ulrich Horster: Lapsi 312 #hyllynlämmittäjä

Ursula Hanke kadottaa pienen lapsensa paetessaan sodan jälkeistä kaaosta. Lapsen isä on ilmoitettu kaatuneeksi Venäjän rintamalla. Kymmenen vuoden kuluttua saksalainen perheenäiti Ursula Gothe näkee Punaisen Ristin ilmoituksen, jossa etsitään pakolaisjunasta vuonna 1944 löytyneen lapsen vanhempia.

Tuosta ilmoituksesta alkaa Ursulan sisäinen kamppailu. Menneisyys ja nykyisyys, entinen suhde ja uusi avioliitto; tässä ristipaineessa Ursula yrittää luovia oikeaan ratkaisuun. Mutta mikä on oikea ratkaisu? Tai onko sitä edes olemassa?

(takakansi)

Tämä(kin) hyllynlämmittäjä oli kyllä lukemisen arvoinen. Mielenkiintoinen tarina, jotain uutta niin miljöössä kuin taustatarinassa ja tapahtumissakin, ainakin minulle. Tarina on mielestäni myös suhteellisen hyvin kerrottu. Se ei polje oaikallaa, mutta ei myöskään juokse omaa vauhtiaan edelläsi. Omaan makuun tässä oli muutama ihmissuhdedraama tai twisti liikaa. Mutta siitäkin selvisin. Ja päähenkilö alkoi loppupuolella kirjaa melkein ärsyttää. Tosiaan, kuten toinen henkilö tätä kuvaa: "nainen, joka ei osaa päättää, mitä haulaa".

Itseäni kyllä hieman häiritsi käännöksen laatu. Selvästi osa sanoista oli "pakkokäännetty" (voiko näin sanoa?). Siis väkisin oli väännetty saksan kielisestä sanasta suomenkielinen, vaikka suomessa on vastaava sana. Vai johtuiko osa tällaisista siitä, että kirja on käännetty yli kolmekymmentä vuotta sitten? Mene ja tiedä. Myös "hän" sanan käyttö häiritsi itseäni. Sanaa käytettiin yhdessä ja samassa lauseessa kahteen otteeseen, tarkoittaen yös kahta ihmistä. Tässä pitin välillä sitten vähän miettiä, että kehenkäs tässä nyt sitten oikeastaan viitataan.

****

Hans-Ulrich Hoster

Lapsi 312

Uusi Kirjakerho 1981

339 sivua

John Lagerbohm, Jenni Kirves, Olli Kleemola: Me puolustimme elämää: naiskohtaloita sotakuvien takana

Jos en vielä ole muistanut mainita, niin vaikka olenkin hyvin kaikki ruokainen kirjallisuuden suhteen, niin erityinen paikka sydämessäni - ja kirjahyllyssä - on historiallisilla romaaneilla sekä historiaa käsittelevillä tietokirjoilla. Jo alakouluikäisestä selailin äidin kirjahyllystä muun muassa Vuosisatamme kroniikkaa ja Kun suomi taisteli -opusta. Ahmin historiaa ja opettelin vuosilukuja ulkoa. Sanomattakin on varmaan selvää, että koulussa historia oli yksi lempioppiaineistani.

Me puolustimme elämää (sekä sen veli Me olimme nuoria sotilaita: tuntemattomat sotakuvat kertovat) ovat löytyneet ilmestymisestään asti kirjahyllystäni ja enemmän tai vähemmän on tullut lueskeltua ja selailtua kirjoja. Mitään uutta tai maailmaa mullistavaa tietoa nyt kannesta kanteen koluttu Me puolustimme elämää ei itselle välttämättä tarjonnut, mutta syvensi tietoutta ja ajatuksia juuri naisen asemasta sodassa sekä ajan sukupuolirooleista. Voin suositella kirjaa helposti lähestyttävänä. Artikkelien kieli on selkeää ja kuvateos kertoo eniten tietenkin kuvien kautta.

Talkoohenki oli vahva, ja kaiken ikävän keskelläkin me pidimme hauskaa yhdessä, nauroimme ja lauloimme. Me naiset ja tytöt uskoimme sodan joskus loppuvan, uskoimme tulevaisuuteen. Rakensimme mielessämme sitä parempaa aikaa.

Juuri tämä talkoo- ja yhteishenki ovat asioita, joita kaipaan ehkä enemmän myös nyky-yhteiskuntaan ja jotka ovat niitä asioista, joita arvostan. Niillä on pidetty kansa- ja yhteiskunta pystysssä tuohon aikaan.

Naisten "sotatyö" ei ollutkaan ohi rauhan solmimisen jälkeen. Sodan käyneet miehet jäivät hetkeksi elämään ikään kuin välitilaan. Naisilla tätä mahdollisuutta ei ollut. Heillä ei ollut lupaa heikkouteen, sillä jonkun oli pidettävä pyörät pyörimässä.

Kirjassa kuvataan koko yhteiskunnan taistelua, mutta samalla on satoja yksittäisiä tarinoita yksittäisten ihmisten elämästä. Mukaan mahtuvat niin rintamalla toimiteet kuin kotirintamankin naiset, äidit, vaimot ja lapset, sairaanhoitajat, sotilaskotisisaret, työvelvolliset ja lotat. Yksittäiset tarinat romansseista, kauhun hetkistä, läheisten menettämisestä, ainaisesta puutteesta, jaksamisesta, ilonpidosta ja jopa uskomattomista selviytymisistä, kun lotta nousikin kuolleista.

Pelkoa, kuolemaa, iloa ja riemua. Elämää.

Ja miten tämä kaikki mahtuikaan 176 sivuun!

****

John Lagerbohm, Jenni Kirves, Olli Kleemola

Me puolustimme elämää: naiskohtaloita sotakuvien takana

Otava 2010

176 sivua

Panteleimon, piispa: Venäläistä teetä

Ja taas kerran huomaan tarttuneeni piispa Panteleimonin kirjoittamaan kirjaa. No väliäkö tuolla kai, mitä lukee - kunhan lukee!

Kyse on siis täysin samasta henkilöstä, kuin edellisessä kirjoituksessani. Eli piispa Panteleimon = metropoliitta Panteleimon, titteli vain on hieman eri. Ja käytän myös eri titteliä, koska näin seisoo kirjan kannessa ja nimiösivulla, eikä pieni luetteloija sisälläni anna minun tehdä tässä asiassa myönnyksiä. Parantumaton(ko).

Venäläistä teetä on omaelämänkerrallinen romaani, kuvaus 1970-luvun Neuvostoliitosta ja Leningradista sekä Hengellisen akatemian opiskelijaelämästä kommunistisen järjestelmän keskellä. Piispa Panteleimon, tuolloin Pekka Sario, palaa romaanissa muistelemaan opiskeluaikojensa Pietaria ja Hengellistä akatemiaa oppilaineen ja henkilökuntineen. 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat ajallisesti yhteen helluntaiaaton päivään, mutta tietenkin ihmisten muistoissa liikutaan kauemmaskin. Sympaattinen, mutta kuitenkin selkeä ja varmasti todenmukainen miljöön, henkilöiden  ja ajan kuvaus saa jatkamaan lukemista. Pietarin kadut piirtyvät kuvauksen voimasta kaupungissa käymättömänkin verkkokalvoille. Aluksi kylläkin jäin odottamaan ja odottamaan... ja odottamaan, koska päähenkilö saa äänen kuuluviin. Häntä nimittäin vain sivuttiin ensimmäisessä kahdeksassatoista luvussa, seurattaessa muiden henkilöiden elämää ja ajatusmaailmaa. Mutta ei tämäkään lukuvauhtia hidastanut.

****
Panteleimon, piispa
Venäläistä teetä
WSOY 1999
 234 sivua

Romaanissa Venäläistä teetä piispa Panteleimon palaa opiskeluvuosiensa Leningradiin - tsaarin Pietariin, vallankumouksen ja Dostojevskin maisemiin, mahtipontisen neuvostovenäläisen elämänmenon suurkaupunkiin.

Eletään 1970-luvun vuosia, Brežnevin aikaa. Kirkon pappisvalmistuslaitos, Hengellinen akatemia ja koko miljoonakaupungin kirkollinen elämä piispoineen, pappeineen ja uskovaisineen ovat kommunistihallituksen tiukassa valvonnassa. Venäläinen ihminen taipuu, vaan ei taitu.

Maan virallisesta valtapolitiikasta välittämättä Nevki prospektin, palatsien ja kanavien kaupungin ihmiset, pienet ja suuret, uskovat ja ateistit, elävät romaanissa omaa rikasta elämäänsä haaveillen, toivoen, uskoen ja rakastaen.
(takakansi)

Sirpa Kähkönen: Vihan ja rakkauden liekit & Enni Mustonen: Lapinvuokko

Ja näin kauan kirjahyllyssä seissyt ja lukemattomana ollut Vihan ja rakkauden liekit on pyyhitty pölyistä - ainakin väliaikaisesti. Tämä minun yksilöni nimittäin ei ole aivan täydellinen. Jo hyvissä ajoin ennen sivua 160 nimittäin huomasin, että kirjassa on taittovirheen vuoksi keskellä kirjaa noin kolmekymmentä sivua tekstiä, joka on jo aikasemmin kirjassa. No, kun pääsin sivulle 160 ja ajattelin vain hypätä taittovirheen yli - vain huomatakseni, että taittovirheen ja sivun 160 jälkeen ei tullutkaan sivu 161, vaan 193! Kirjasta siis oikeasti puuttu kolmisenkymmentä sivua. Minun on siis käytettävä hyväksi kirjastolaitostamme ja löydettävä virheetön painos, jos haluan lukea kyseisen kirjan loppuun.

Sirpa Kähkönen: Vihan ja rakkauden liekit

Mutta tähän asti kirja on jo tarjonnut paljon. Kirjassa sivutaan kansalaissotaa ja pääpaino on 1920-30-lukujen poliittisesti jännittyneen tilanteen kuvauksessa sekä Tammisaaren pakkotyölaitoksen poliittisten vankien ja heidän tilanteensa ja olojensa kuvaamisessa. Kirjan alussa Kähkönen käy aiheita läpi isoisansä, Lauri Tuomaisen, näkövinkkelistä, mutta pian myös aivan yleisesti ja isoisä mainitaankin jatkossa vain harvakseltaan. Kirja sisältää kuitenkin vaiettuihin kokemuksiin liittyvää perimätietoa, joka auttaa ymmärtämään osaltaan tuon ajan elämää ja vastakkain asettelua, joka Suomessakin on vallinnut. Tietokirjaksi tämä yksilö on erittäin helppolukuinen eikä lainkaan raskas.

Myös Mustosen Lapinvuokko on omasta kirjahyllystä. Tosin tämä on uudempi asukki, jonka nappasin mukaani eräältä postokirjapöydältä. En vain voinut jättää kirjaa siihen, (vaikka kirjahyllyni pullistelevat jo niin, etten tiedä mihin kulmaan tungen seuraavat kirjalöytöni). En ole ennen lukemut Mustosta (Kirsti Manninen nimellä julkaistua kylläkin jonkin kirjan), mutta olen kuullut oikeastaan vain hyvää hänen kirjoistaan. Lisäksi takakannen luettuani olin jo miltei myyty. Sekä ajanjakso että miljöö vetivät puoleensa. Olen aina ollut historiallisen kirjallisuuden ystävä ja erityisesti viime sotien aikaan liittyvät kirjat ovat olleet kiinnostukseni kohteita jo esiteinistä alkaen. Lisäksi äidin puolen sukuni on Lapista, isosisovanhempani ovat olleet parikymppisiä juuri Lapin sodan aikaan ja isoäitinikin on syntynyt Lapissa. Tässä tuntui siis olevan myös jotain hyvin henkilökohtaista, oman itsen ja juurien etsintää. Todennäköisesti aion myös lukea Pohjantuulen tarinoita -sarjan kaksi jälkimmäistä osaa.

Enni Mustonen: Lapinvuokko

Tarina alkaa keväästä 1939, kun päähenkilö Annikki painaa ylioppilaslakin päähänsä. Syksyllä soivat kirkonkellot häitä, mutta sota keskeyttää alkaneen avioelämän. Pian myös valkonen vaihtuu sotalesken mustaan, kun Annikin mies kaatuu sodassa. Jatkosodan kynnyksellä saksalaiset saapuvat Lappiin ja kielipäästään tunnettu Annikki pestataan saksalaisten esikuntaan tulkiksi. Elämässä vaihtelevat ylä- ja alamäet, on pommituksia, pelkoa, iloa ja surua, rakkauttakin. Lapin sodan jaloista Annikkikin evakuoituu Ruotsiin, jossa synnyttää lapsen ja kouluttautuu kätilöksi. Paluu Suomen puolelle raunioiden keskelle ei ole helppo, mutta siitäkin selvitään sisulla.

Lapinvuokko oli suorastaan koukuttava. Lukemisen aloitin loppuviikosta ja muutaman kymmentä sivua olinkin jo lukenut, kunnes eilen iltapäivällä jäin totaalisesti koukkuun ja luin loput reilut pari sataa sivua melkein yhtäsoittoa. Tarina on hyvin vahva ja historiaan sidottu. Tarina eteni mielestäni ymmärrettävästi ja jouhesvasti, eikä minua häirinnyt edes lukujen aikavälit, jotka ehkä hieman hyppivät ja jättivät väliin aikoja, joista kerrottiin vain lyhyesti. Mielestäni mitään ei kuitenkaan jäänyt kertomatta. Kirjan aihe oli jo aluksi toki positiivinen yllätys, sillä usein tätä aikaa kuvaavat kirjat kertovat Karjalan tai pääkaupunkiseudun tapahtumista. Lappi, Lapin sota ja Ruotsin pakolaisuus ovat harvinaisempia ja jotain uutta.