Oman tekemättömyyden murehtimista ja käpytikan pesäilyä

Päädyin miettimään muutaman kadonneen koruni kohtaloa. Olen ollut aina epäjärjestelmällisyyden esimerkkitapaus. Hetkessä eläminen ja perhe on ollut tärkeintä, maalliset asiat ovat jääneet seuraavalle tärkeysportaalle. Niiden kohtalo on myös unohtunut, ehken kaikkea ole edes huomannut.

Nyt, kun järjestelmällisyys vihdoin on hiipinyt elämääni, ihmettelen joitakin kadonneita asioita. Ehkeivät ne olekaan kadonneet, niiden matka ei vain ole ollut se tärkein juttu.

Samaan aikaan ymmärrän selvästi ja synkästi, ettei näin ole tapana toimia. Tunnen hieman (=paljon) häpeää, mutta tässä ollaan.

Tavara on kuitenkin vain tavaraa. Lapset ovat saaneet lainata tavaroitani leikkeihinsä. Minäkin olen voinut ottaa niitä mukaani ja laittaa talteen johonkin?

Mitään järin arvokasta ei ole menetetty, mutta poden huonoa omaatuntoa arvotavaroiden huonosta hallinnasta.

Koira kuorsaa pää työhuoneeni kynnyksellä. Elämä on nyt hyvää ja päätän päästää itseni omantuntoni ahdingosta. Kaikki on nyt oikein hyvin.

Käpytikka on tehnyt lähietäisyydelle pesäkolon. Siellä on myös jo uutterasti huutavia poikasia. Parina iltana olen käynyt kameran kanssa vaanimassa pesäidylliä. Poikaset eivät vielä näyttäydy, mutta emoilla pitää kiirettä.

Tässä naarasemo on tulossa pesälle ison matosaaliin kanssa, mutta koirasemo ei ole vielä poistunut paikalta.

Vielä toistaiseksi linnut jaksavat pitää konserttejaan ulkona iltamyöhään asti. Kannustan avaamaan ikkunat tai peräti siirtymään kokonaan ulos kuuntelemaan luonnon ääniä. Niiden hetki on juuri nyt.

Silkkiuikun poikasia

Kun syksy saa, tämänkin blogin päivitystahti hieman rauhoittuu. Mutta juuri nyt tapahtuu niin paljon, ettei päivittämistä malta jättää kovin pitkälle. Tänään tapasin kaikenikäisiä silkkiuikkuja :-)

Nämä poikaset piipittelivät kovasti ja olivat vielä emosta riippuvaisia. Toivottavasti aika riittää niiden kypsymiseen ja varttumiseen muuttokuntoon.

Nämä nuorukaiset olivat jo kypsempiä ja valmiimpia lähtemään muuttamaan - jopa ihan juuri nyt. Raitapäitä silti vielä nämäkin. Selät näyttävät jo aikuiselta :-)

Ihanaa, että on näin upeat kelit! Kamerakin tykkää :-)

Kävin ulkoiluttamassa myös riippumattoa ja ihastelin siitä mahtavia järvimaisemia :-)

Orava ja sen kallisarvoinen paketti

Pihan kaksi oravaa olivat tänään harvinaisen rohkealla tuulella ja ohittivat minutkin ihan lähietäisyydeltä, joten hain kameran käsiini ihan varmuuden vuoksi. Pian toinen oravista oikaisi pation kautta ruskea paketti suussaan ja hengähti hetken edessäni jatkaakseen matkaa. Orava lähestyi niin nopeasti, että kuvaaminen ei oikein tahtonut onnistua. Piti keskittyä ihan kunnolla.

Oletin suussa olleen paketin olleen edellistalven omenan, niitä on jonkin verran parin omenapuun juurella (laiska minä).

Jo kameralla kuvien tarkastelu kertoi tarkempaa tietoa oravan paketista. Ensimmäinen kuva on epätarkka, mutta siitä jo selviää, ettei kyse ollutkaan mistään vanhasta omenasta.

Keskellä hiekkapihaa oravaäippä laski poikaspakettiaan hetkeksi maahan lähteäkseen sitten taas vauhdilla matkaan. Tässähän oli selvästi meneillään poikasten siirto uuteen paikkaan! Jälkimmäisestä kuvasta näkyy vielä varsin hyvin poikasen kantoasento. Olin  (ja olen vieläkin) todella innoissani tästä uudesta kokemuksesta!

Nälkäinen äippäorava

Pari iltaa sitten huomasin työhuoneeni viereisen kuusen oksilla vipinää. Siellä oli orava - nälkäinen, hätäinen ja melkein peloton. Ehdin hyvin hakemaan kamerani alakerrasta ja avata ikkunan. Orava oli sillä välin vain vaihtanut hieman paikkaa, muttei kadonnut minnekään. Valo ei ollut ihan parhain, mutta sehän ei saa estä kuvaamista ;-)

Nälkä oli ilmeistä, se oli niin kiihkeä hamutessaan kuusen uusien vuosikasvainten alkuja. Niistä ei tule nyt kerkkiä, mutta hyvä, että toinen sai nälkäänsä tainnutettua.

Kiire ja vimma vain jatkuivat ja ihmettelin jo tuota kiivaan nälän määrää.

Sitten orava huomasi minut, pysähtyi hetkeksi pohtimaan ja arvioimaan tilannetta...

jatkaakseen sen jälkeen yhtä estottomasti kiihkeää ruokailuaan. Itse asiassa jo tuosta yläpuolella olevasta kuvasta näkyy sen nisä, eli tämä rouva imettää ja poikaset voi jättää yksin vain hetkeksi. Nälkä ja kiire saivat näiden kuvien läpikäymisen aikana selvääkin selvemmän selityksen. Ihan alimmasta kuvasta näkyy oravan massu oikein kunnolla. Onnea äippäoravalle :-)

Ranuan eläimiä heinäkuulta

Kauniit unet eivät viihdy seuranani, kaikki muut senkin edestä. Kotipsykologialla tulkittuna syystalven häsläkiire ja tiukat tilanteet raivaavat tiensä uniini. Pitäisi kai malttaa pysähtyä paremmin. Kun kiireen kanssa juoksemisesta hidastaa hölkkään, ei se vielä kuitenkaan ole samaa kuin pysähtyminen, vaikka siltä erheellisesti ensin tuntuukin.

Yöllä oli ripsottanut millin verran lunta ja maasta se olikin jo sulanut. Taivas oli harmaa ja minä väsynyt. Ei tästä silti tylsä eikä yksitoikkoinen päivä tullut, kaukana siitä :-)

Silkkiuikkuprojekti jäi huilimaan, sillä eilen illalla löysin vielä viime kesänkin käsittelemättömiä otoksia. Silkkiuikkuannos tuli niiden myötä tältä kertaa täyteen ;-)

Viime heinäkuun Rovaniemen ja Ranuan reissujen kuvia pläräsin sitten sen sijaan. Vielä jäi niihinkin täysi katsomattomia kuvia joukkoon. Raakakuvien läpikäyminen on vain aikas hidasta hommaa.

Muutama kuva heinäkuulta - kaikki itse asiassa Ranuan eläinpuistosta :-)

Tiibetinhanhi oli ihan uusi tuttavuus.

Punarinta oli vapaalla jalalla, pesä nähtävästi ihan lähellä.

Jääkarhu ravisteli itseään kesken aterioinnin. Mitähän se hyödytti vedessä?

Ja hirviemo vasoineen.

Loppuihan se työviikko sitten - vihdoinkin...

Onpas ollut tyhjentävä viikko...Eipä juuri ole enää voimia jäljellä. Onneksi ei tarvitsekaan.

Jossain vaiheessa pään jumitus aiheuttaa enemmän virheitä ja väärinkäsityksiä kuin mitään hyvää. Tänään se näkyi jo moneen kertaan. Tuloksena ei onneksi ollut pahempaa kuin hukkaan mennyttä aikaa ja siten lisää kiirettä.

Alunperin minun piti tänään jatkaa luovia linnunruokakokkailujani, mutta pakko siirtää myöhemmäksi. Onneksi linnuilla riittää hyvin ruokaa ilmankin ;-)

Tekstailen miehen kanssa loppuillan suunnitelmista. Istun yläkerrassa tietokoneen ääressä (niinkuin varmaan jo arvasit ;-)) ja mies on alakerrassa. En jaksa kävellä rappusille asti kommunikoimaan alakertaan marssimisesta puhumattakaan, joten keskustelemme tekstiviesteillä... ;-)

Kävin nautinnollisen rauhallisesti läpi taas joitain kesäkuvia. Nyt äidin ja lasten hellyyttä - härkälintuja :-)

Nokikanat ruokkivat pienesti ja tosi isosti ;-)

Nyt löytyi niitä poikasiaan ruokkiviakin nokikanaemoja - onpa helpottavaa :-) Ja paljon niitä sitten löytyikin. Nokikanan valkoinen otsakilpi palaa helposti puhki auringonpaisteessa ja juuri niin on käynyt näissä kuvissa. Laitan ne tänne silti, sillä ruokkiminen on niin hellyyttävän näköistä...

Korennot näyttävät olevan ainakin niiden ruokalistalla... Mistäköhän poikaset tietävät, että ruokaa on kahdelle? Kaksi menee vastaan ja kolmas jää valittamaan, että silläkin olisi nälkä.

Klikkaathan kuvat isommiksi...

Tässä ollaan silmin nähden onnellisia :-)

Ja taas korentosapuskaa.

Tämän TÄYTYY olla isä. Tässä tuodaan ruokaa perheelle oikein miehiseen tyyliin taatusti riittävän paljon ;-) Suussa oleva kala on melkein yhtä iso, kuin se poikanen, jolle se tuota kalaa tarjoaa. Siinä on ihmettelemistä, kun poikanen ei heti tartukaan tarjottuun kalaan...

Äidinrakkautta ja pieniä otuksia :-)

Leijonat ja muut kissaeläimet olivat Korkeasaaressa ehdottomasti minulle SE juttu, etenkin kuin karhuista näkyi vain kaksi ja nekin makasivat koomaa muistuttavassa olotilassa melkein piilossa ;-)

Ennen leijonakuvia muutama hämmentynyt havainto reissulta. Ensinnäkin olin jäädä useasti lastenrattaiden alle. Niitä tuntui tulevan joka suunnasta, ja astuin sinne tai tänne, aina joku kaarsi kovaa vauhtia melkein päälleni. Piti opetella erilainen kävely- ja tarkkailutekniikka, jotta pääsin keskittymään itse eläimiin väistelyn sijaan.

Puolen litran lähdevesipullo maksoi 3,10 euroa!!! En ostanut, ihan periaatteesta.

Monet lapset saivat käyttäytyä hyvin ei-eläinystävällisellä tavalla. Useampikin lapsi jahtasi huutaen naakkoja ja potkiskeli niitä kaikella maasta irtoavalla. Ei häirinnyt lasten vanhempia millään tavalla. Jopa eläinten häkkien luona käytiin jymistelemässä ja huutamassa. Eläinparat... Yhdet nuoret miehet kävivät ylpeänä ilmoittamassa vanhemmilleen, että he huusivat tiikerille (muistaakseni...) niin kovaa, että se nousi istumaan. Vanhemmat eivät noteeranneet ilmoitusta mitenkään. Miksi ihmeessä tuollaiset ihmiset suuntaavat eläintarhaan?

Mutta ne leijonat olivat ihania. Pennut ovat aina ihania, mutta äidinrakkaus on yhtälailla niin lumoavaa... :-) Kunpa kuvaaminen olisi jotenkin helpompaa - mutta tyydytään nyt näihin 'kaltereiden' läpi otettuihin kuviin. Onpa ainakin edullisempaa ja ekologisempaa leijonien kuvaamista kuin aitoon elinympäristöön matkaaminen ja siellä kuvaaminen.

Lisäys 5.7.2014: Korkeasaaren leijona on aasianleijona, uhanalainen sekin.

Tasa-arvoa vaatimassa :-)

Härkälintuisä tajusi vihdoin, että poikaset tarvitsevat kunnon ruokaa. Kalaa siis kannettiin niille oikein olan takaa. Toiselle ja toiselle. (Klikkaa kuvat hieman isommiksi...)

Toinen poikasista pääsi olemaan emon kyydissä, mutta toinen ei enää mahtunut kyytiin. Se otti itse uimaan joutunutta selvästi pattiin. Se yritti monesti päästä emon kyytiin siinä kuitenkaan onnistumatta.

Yhtäkkiä se ryhtyi uimaan tuplavauhti - kohti rantaa. Emo ja kyydissä oleva poikanen lähtivät perään. Ensimmäisessä kuvassa karkulaisen nokka on auki, kuin se huutaisi ja kiukuttelisi...

Sitten tapahtui jotain mielenkiintoista: emonsa kyydissä ollut poikanen kiipesi veteen ja lähti sisaruksensa perään. Vähän aikaa perässä uituaan se sai kuin saikin toisen hiljentämään vauhtiaan ja jopa kääntymään.

Sitten oltiinkin tässä asetelmassa. Se näytti ihan neuvottelulta. Poikaset toisella puolella ja emo toisella. Aikansa tätä kesti ja sitten emo näytti antavan periksi...

Pyhä punkeminen emon kyytiin alkoi ja molemmat yrittivät päästä siipien alle yhtä aikaa. Mitään pieniähän nuo poikaset eivät enää ole, mutta emo antoi niiden yrittää.

Pitkällisen punkemisprosessin jälkeen päädyttiin rauhalliseen tilaan, jonka nimi oli kompromissi. Eiväthän ne poikaset sinne kunnolla mahtuneet, mutta nyt oli rauha maassa (tai siis vedessä) ja poikaset vaikuttivat jotakuinkin tyytyväisiltä, vaikka toisen kroppa olikin puoliksi vedessä. Kaikkea kun ei voi saada :-)