Minä kuivaan suppilovahverot huoneenlämmössä

Vielä ei ollut lunta maassa. Oli oikein oivallinen hetki mennä metsään vielä suppilovahveroiden perään. Pakkanen on purrut täällä ainakin kahdesti, kantarelleja ei kannata enää yrittää kerätä.

Suppilovahverot ovat ensisijaisesti tyttärelle, jolle niitä kuivattelen. Viime syksynä lumi ja pakkanen pyrähtivät paikalle yllättäen ja sienien keruu loppui kuin seinään. Tänä vuonna olen käynyt jättämässä sienimetsille hyvästejä jo kahdesti. Olen kyllä ihan valmis vielä kolmanteenkin kertaan 🤭🍄😍.

Kuusimetsissä on usein aika hämärää. Tummanruskean suppilovahveron erottaminen tummanvihreästä sammalesta vaatii kohtuullista hämäränäköä. Heti hämärään metsään saapuessa minun hämäränäköni on vielä hukassa ja silmätkin vetistävät. Aika tekee kuitenkin tehtävänsä ja sienet on helpompi erottaa alkutotuttelun jälkeen.

Kun suppiksia löytyy muutama, on niitä lähistöllä usein enemmänkin. Taitavasti piiloutuneina useimmiten.

Sienisaalis täyttyi nopeasti ja jäi jotenkin sellainen tunne, että metsään voisi vielä mennä vähän kurkistamaan. Kävin katsomassa vanhan paikan, joka ennen kuhisi hirvikärpäsiä, mutta jossa on sittemmin tehty metsätöitä. Hirvikärpäsiä ei löytynyt, suppilovahveroita ihan riemastuttavasti! Kaikkea ei voinut kerätä, nehän pitää vielä jaksaa käsitelläkin keräämisen jälkeen 😞.

Toisen keruupaikan jälkeen lähetin jo viestin ystävälle, josko hänen äidillään voisi olla käyttöä suppilovahveroille. Sain vihreää valoa, mikä helpotti oloani, sillä olin kerännyt sieniä selvästi yli omien tarpeiden.

Suppilovahveroita kertyi reilut 4,2 kiloa. Aikaisemman mittaukseni mukaan litra suppiksia painaa noin 200 grammaa (sateen jälkeen ovat painavampia kuin kuivan kauden jälkeen). Tämän mukaan sieniä kertyi reilut 20 litraa. Ei paha 🍄.

Ylimääräisiä (mutta priimoja) kantarelleja olen myynyt jonkin verran muille, mutta suppilovahveroiden hinta on niin alhainen, ettei myynnin vaatimiin toimiin kannata mielestäni ryhtyä. Onneksi osan sienistä sain läheisille ja loput pyrin kuivattamaan.

Suppilovahverot on oikein helppo kuivattaa huoneenlämmössäkin, jos kuivatustasoja löytyy vain riittävästi.

Sienet pitää pilkkoa/riipiä riittävän pieniin osiin, jotta kuivuminen tapahtuu nopeasti.

Levittelen sieniviipaleet leivinpaperien päälle pöydille ja muille tasoille kuivumaan. Vuorokauden jälkeen sienet ovat tavallisesti kuivuneet riittävän paljon kahden leivinpaperillisen sienien yhdistämiseksi yhdelle paperille. Ja niin vapautuu lisää tilaa uusien sienien kuivattamiseen.

Alle viikossa sienet ovat niin kuivia, kuin niistä mitenkään voi tulla. Silloin siirrän kuivuneet viipaleet purkkeihin ruokakaapin perälle. Päälle laitan tiedot säilönnän ajankohdasta ja sisällöstä.

Suppilovahveroiden tilavuus ja koko pienenee ilahduttavan paljon kuivaamisen aikana. Lisäksi säilöntä ei vaadi erityisiä lämpöolosuhteita. Kuljetuskin on helppoa ja riskitöntä.

Suppilovahverot (kuten kantarellitkin) säilyvät sopivissa kylmäolosuhteissa hyvässä kunnossa useammankin päivän, joten ei mitään hätää, vaikka koko saalista ei saisi käsiteltyä heti samana päivänä. Minäkin jatkan sunnuntain sienisaaliin kanssa työskentelyä huomenna ja ylihuomenna.

Vierashuoneeseen kantamista odottava vitriini pääsee odottaessaan toimimaan sienikuivaamisen lisätasona 👍.

Tärkein viestini lienee se, että suppilovahveroiden kuivaaminen onnistuu todella mainiosti myös huoneen lämmössä, mikäli kuivaustilaa vain riittää. Ei kannata pelätä, vaan kannattaa kokeilla. Säilytyspurkkeihin sienet kannattaa siirtää vasta, kun on varma niiden kuivuudesta. Yleensä varmuus (tai se toinen tuomio) tulee selväksi viikon aikana.

Minun suppilovahverometsissäni sienet ovat melkoisen kookkaita, joskus jopa kämmenen kokoisia. Kookkaiden suppilovahveroiden kuivaaminen vaatii aivan erityisesti pieneksi pilkkomista. Vain aivan pienimmät sienet jätän pilkkomatta ja ne myös säilön aivan erikseen. Joskus niillä on erityinen visuaalinen merkitys.

Ihanaa lokakuun jatkoa! Vielä varmaan ehtii näkemään pyrstötähden?

Kantarelleja (vaikka en suunnitellut), hirvikärpäsiä ja työelämän säätämistä

Lupasin ja painotin itselleni, että tänä viikonloppuna ei sienestetä. Nyt vain levätään henkisesti ja fyysisesti aikaisempien työviikkojen rasituksista. No, eilen päädyin sitten lähimetsään heti aamusta. Lähimetsälenkit kestävät vain pari tuntia ja se oli myös homman juju. Kaipasin metsäilyä, ulkoilmaa ja liikkumista, joten ulos piti lähteä. Ja lähelle.

Tänään yritin kovasti pysyä kotona. Mutta pistettyäni pyykit koneeseen ja astianpesukoneen pyörimään ja tehtyäni pojalle pitkästä aikaa makkarapastan aikaa jäi vielä vaikka mihin. Lähdin siis metsään vähän kauemmas.

Kantarellit eivät enää löydy niin tiheissä ryppäissä, kuin aikaisemmin kesällä. Mutta niitä löytyy etenkin sateiden jäljiltä. Siellä ne luuraavat sammalen alla. Välillä enemmän ja välillä taas vähemmän näkösällä.

Tänään keräsin vuoden ensimmäiset suppilovahveroni. Ei niitä paljon tullut kerättyä, mutta ihan hyvä alku kuitenkin. Suppilovahverot kuivatan.

Hirvikärpäset häiritsevät nyt myös tuossa isommassa tutussa metsässä, joissa niistä on aikaisempina vuosina ollut melkoisen vähän haittaa ja harmia. Onneksi pieni lähimetsä on lähes vapaa hirvikärpäsistä. 

Hermojani koeteltiin tänään kovasti hirvikärpästen kanssa. Hirvikärpäslakista ja jatkuvasta valkealta neuletakiltani öttiäisten nitistelystä huolimatta niitä löytyi minusta vielä autossa (en lähtenyt heti liikkeelle, vaan jäin odottelemaan tilanteen edistymistä). Yksi irtautui vaatteista vielä kotona puseroa riisuessani.

Tänä vuonna vain yksi hirvikärpänen on (ymmärtääkseni) pistänyt minua. Pistoskohta kutiaa ja kihelmöi ajoittain, vaikka pistoajankohdasta on jo ainakin viikko. Sen lisäksi tunnen kutkutusta ja pikkunäppylöitä muutamasta muustakin paikasta, johon hirvikärpänen on iskenyt aikaisempina vuosina.

Takertuvien koukkujalkojen etsiminen ja irrottaminen kropasta on yksi asia. Ihan toinen juttu on sitten jo se, kun hirvikärpänen pistää. Minun kroppani (tai mieleni) tuntuu muistavan pistokset todella pitkään. Hirvikärpästen haamukävelyistä puhumattakaan.

Töiden kanssa olen umpikiireisessä tilanteessa - asioiden parissa, joista nautin ihan täysillä. Tasapainottelen innostuksen, työtulvan ja uuden oppimisen aiheuttaman aivoruuhkan keskellä. Olen ihanasti uuden äärellä maailman kiinnostavimmassa tilanteessa. Ja juuri nyt olosuhteet olisivat erinomaiset piiputtamaan oma jaksaminen ihan täysin. Sitä yritän välttää. Väsyneenä, hieman stressaantuneena, innostuneena ja onnellisena tasapainottelen väsymyksen ja panostamisen kanssa.

Yritän panostaa palautumiseen. Innostus ja puurtaminen tulevat kyllä itsestään jostain sieltä.

Toivotan syyskuun tervetulleeksi 🥰. Ja sinulle toivotan ihanaa syyskuun alkua 💖.

Elokuun kantarellit ja mökkimuistot

Elämä jatkuu. Ja työelämä jatkuu - loman jälkeen. Tänään oli ensimmäinen loman jälkeinen työpäivä. Se oli ihanaa hapuilua, silti jäljellä oli vielä jotain pientä tuntumaa siihen, mitä on tullut tehtyä reilut kolme viikkoa sitten. Ensimmäinen työviikkoni on kolmipäiväinen, joten siitä selvitään.

Tärkein asia ensin: kantarellit ovat nousseet poimittavaksi. Sato ei ole parhaimmillaan, mutta todella isoihinkin kantarelleihin olen jo törmännyt. Ne vaikuttavat kypsyvän eri tahtiin eri paikoissa. Viime vuoden havaintojen perusteella olen nyt käynyt läpi varhaisten kantarellien alueita. Ja vertailun sekä varmuuden vuoksi olen käynyt läpi vähän muitakin reuna-alueita. Aikaisemmat kokemukset tuntuvat pitävän kutinsa.

Voisin jatkaa kantarellikuvailuja pitkään ja vielä pitempään, mutta jätetään se väliin. Tällä kertaa 🤭.

Olen pohtinut sienikorin hankkimista muovipussieni tilalle. Sellaisen riittävän ison korin, johon mahtuu kunnolla sieniä. Käytätkö sinä sienikoria? Millaista koria suosittelisit?

Suunnittelemme myös soutuveneen hankkimista. Sen pitäisi olla sellainen, jonka siirtäminen ei olisi mikään hurja projekti ja jota saisi helposti liikuteltua myös kevyellä sähköperämoottorilla. Onko sinulla kokemusta tältä saralta? Mitä suosittelisit? Erityisen paljon painoa pistän mökkiveneen kokeilun jälkeen veneen vakaudelle ja sähköperämoottorin helpolle käyttömahdollisuudelle. Mökkivene oli ahdistavan kiikkerä pienenkin liikahduksen suhteen. Perämoottorin kanssa oli ulottuvuusongelmia. Moottori mahtui tuunailun jälkeen paikoilleen, mutta moottorin käyttäjä joutui tasapainoilemaan osin akun päällä. Sellainen on ihan poissuljettu vaihtoehto.

Haikailen varmaan ikuisesti myös jonkinlaisen kesämökinkin suhteen, jonka pitäisi kuitenkin täyttää aika monen monta ehtoa ollakseen lopulta kelvollinen minun näkökulmastani.

Nyt hautajaisten jälkeen pitäisi pureutua perunkirjoitukseen. Taidan totutella ensin muutaman päivän loman jälkeiseen työelämään ja vasta sitten ryhtyä perunkirjoituksen pariin. Kyllä sekin siitä 🤍.

Kevätkesän ohella syyskesä on suosikkivuodenaikojani. Hiljaisen ja stabiilin keskikesän jälkeen alkaa jälleen tapahtua. Öisinkin on taas jo pimeämpää 🥰. Ja ne sienet 🙈. Minun mittakaavassani nyt on luvassa vuoden upeimpia aikoja (onneksi hirvikärpäsetkään eivät ole vielä kohta iholla). 

Mikä sinun mielestäsi on parasta elokuussa?

Kiihkeä mennyt viikko, sieniltä ei säästytty tänäkään viikonloppuna 🥳

Kulunut viikko on ollut mahdottoman vaihteleva. Onneksi iloa ja upeita hetkiäkin on mahtunut mukaan. Viikonlopun piti olla vähintään yhtä vaihteleva ja täyteläinen, mutta perjantaina sain tiedon, että iäkäs isäni onkin sairastunut koronaan. Hänen luokseen ei pääse käymään ainakaan pariin viikkoon, joten väljensin sovinnolla täpäkäksi suunnittelemani viikonlopun aikataulua, Lahden vierailu siirtyy nyt reilulla viikolla eteenpäin.

Eilisen päivän vietin tyttären kanssa Helsingissä. Meillä aika kuluu aina kuin siivillä, niin kävi tälläkin kertaa. Käydessämme lounaalla törmäsimme luontokatokapinaan. Luontokatokapina on käynnissä 5.-14.10. Sillä on kolme vaatimusta: 1. Suojellaan metsää 2. Irti tehoeläintuotannosta ja 3. Kannetaan vastuumme. Lisää tietoa: luontokatokapina.fi.

Lattialla makaavat ihmiset tummissa vaatteissaan ja kyltteineen olivat vaikuttava näky. Samanaikaisesti kuului kaiuttimista taustatietoa.

Äiti-tytär-aika teki taas todella hyvää 💖

Tytär nappasi meistä muutamat selfiet kauppareissulla - taustalla myynnissä on jatkojohtoja sun muita vermeitä. Se ei haitannut 🥰.

Tälle päivälle vapautui aikaa metsäilyyn ja sienten perässä juoksemiseen. Suppilovahveroita löytyy minun sienipaikoistani edelleenkin melkoisen vähän vuodenaikaan nähden. Kantarelleja löytyi sen sijaan odotusten vastaisesti vielä melkein kilo, vajaa kolme litraa.

Kahden metsän välillä jouduin jonottamaan siltatyömaan kapealla kohdalla väliaikaisissa liikennevaloissa. Ihan autojonon vieressä oli varis aterioimassa haaskalla. Se oli tarkkana kuin porkkana, mutta arvioi vieressä etanan nopeudella etenevän autojonon nopeuden riittävän turvalliseksi ruokailun jatkamiseksi. Räpsäisin tuosta hauskasta tyypistä jonottaessani kuvan.

Toivotan sinulle (niinkuin itsellenikin) positiivista, iloista ja hyödylliseltä tuntuvaa alkavaa viikkoa. Hyödyn ei tarvitse kohdistua muihin. Oman itsensä hyvinvointiin kohdistuvat hyöty on itse asiassa ihan sieltä parhaasta päästä. Kun satsaa omaan aitoon hyvinvointiinsa, on tavallisesti iloksi ja avuksi muillekin, ihan siinä itsestään. Hyvä poikii hyvää. Omasta hyvästä olosta on oikein hyvä aloittaa 💖🥰.

Mahtavaa alkavaa viikkoa!

Luontoa, sienihulluutta ja Pixie-koiran kanssa fiilistelyä 🐕

Flunssan heikennettyään otettaan olen lähtenyt luontoon ja metsään. Kroppa ei kestä jatkuvaa makaamista eikä pää ainaista paikoillaan olemista. Olen kulkenut rauhallisesti ja välttänyt ylimääräisiä rasituksia. Olen nauttinut luonnosta, hiljaisuudesta, metsän äänistä ja vihreydestä. Olen törmäillyt aika kovaäänisten lintujen karjuntoihin - ja niistähän minä pidän 💖.

Närhen toistuva huuto innostaa lähestymään. Närhiä oli kaksi. Toinen niistä huusi melkeinpä tauotta ja toinen lensi puusta toiseen ihan hiljaa. Närhen ääni on niitä valloittavia luonnon ääniä, joita ihminen ei lähtisi keksimään itse. Siksi se onkin niin upeaa 🎵.

Käpytikan ja palokärjen huudot ovat myös niin sopivan alkukantaisia, että ne jaksavat pysäyttää kulkijan kuuntelemaan. Linkit vievät luontoportti.fi:n sivuille.

Metsässä kulkemisen autuus ja samaan aikaan vaara piilee sienissä. On ihanaa löytää sieniä ja kerätä niitä. Se on jopa koukuttavaa. Samaan aikaan riskinä on ylikerääminen ja mahdottoman iso työ sienten käsittelyssä, jos riittävän montaa vastaanottajaa ei ole juuri sillä hetkellä tiedossa. Kun malttaisikin kerätä vain vähän...

Sienten käytön ja säilömisen kanssa olen kehittänyt jo työtä sujuvoittavia rutiineja. En ole varma, pitäisikö siitä olla ylpeä vai pitäisikö nolostua 🤔.

Suppilovahverot esiintyvät joukkoina ja joskus, aika useinkin ihan sumpuissa. Sujautan silloin käteni kämmenselkä maahan päin sienien hattujen alle ja leikkaan sieniveitsellä yhdellä (tai kahdella) viillolla koko rykelmän mukaani. Säästää mahdottomasti aikaa, mutta mukaan tulee väistämättä myös pienikokoisia sieniä.

Erottelen säilöessäni suppilovahverot ja kantarellit niin, että pienet sienet päätyvät samaan säilöntäerään. Ne ovat visuaalisesti kauniita eikä niitä kannata ripotella sinne ja tänne.

Suppilovahverot kuivaan. Levittelen leivinpapereita pitkin keittiön tasoja ja ruokailuhuonetta ja pilkon suppikset pieniksi paloiksi niille kuivumaan. Ensimmäisen vuorokauden jälkeen puolikuivuneita annoksia voi jo hieman yhdistellä kuivumaan samoille papereille. Toisen vuorokauden jälkeen tiivistän jälleen ja kolmannen vuorokauden jälkeen sienet ovat jo säilytettävän kuivia. Jos ei kerää isoja määriä kerrallaan, systeemi toimii hyvin jättäen tilaa aina uusille saaliille 😁. Tässä ei myöskään kulu ylimääräistä energiaa lämmitykseen tai kuivaamiseen. Lisäksi tavallisesti suurin osa sienistä on kävellen lähimetsästä haettuja 👍. Kunhan siis keräysmäärät pysyisivät maltillisina.

Kantarellit pakastan pieniin nyssäköihin pannulla käsittelyn jälkeen. Kun neste on suurimmalta osin poistettu pannulla kuumentamalla, siirrän käsitellyt kantarellisuikaleet pakastepusseihin noin 60-70 g erissä. Pussit ovat näin suurin piirtein määrämittaisia. Yksi pussi riittää kahden henkilön kantarellikastikkeeseen. Kolmesta tai neljästä valmistuu maittava kantarelli-pekonikeitto.

Tänään välttelin metsään menemistä, sillä talo on täynnä kuivatettavia sieniä. Päädyimme Pixie-koiran kanssa työpäivän jälkeen (hän ahertaa myös kanssani koko päivän) lähtemään lähimaisemiin kameran kanssa ihan rennosti ja ajan kanssa. Ja mitä hän päätti tehdä? Mussuttaa heinää kaikissa paikoissa, joihin vain pysähdyimme! Odottelin aina aikani, mutta hän olisi voinut jatkaa ikuisuuksia, aikaraja tuli vastaan aina minulla.

Ja voiko elämä olla enää ihanampaa pienelle koiralle? Kirjaimellisesti suu vaahdossa ja kieli lipoen hän nautiskeli lähiheinästä 😍. Mahdottoman hyvin käytettyä aikaa!

Ihanaa syyskuun jatkoa! Elämä osaa olla hyvää.

Sienten hirmuinen kasvukyky

Nousee kuin sieniä sateella, sanotaan, mutta kyllähän ne sienet nousevat vasta jonkin aikaa sateen alkamisen jälkeen. Ehkä parin päivän tai viikon kuluttua? Enpä tiennyt ja kävin ihan hakemassa tuntumaa maanantai-iltana samoista paikoista, jotka olin todennut jo ihan tyhjiksi perjantaina ennen sateita.

Ennen kaikkea odotin, että suppilovahverot olisivat taas hieman innostuneet. Ja näin oli käynytkin. Ei mitään suurta satopyrähdystä, mutta kotiin tultuani punnitsin suppikset ja painoa oli noin 300 grammaa. Ehkäpä noin puolitoista litraa. Ihan mukavasti :-)

Mutta kantarellien kanssa ihan yllätyin. En oikeastaan odottanut juuri mitään, mutta niitä oli kuitenkin yllättävän paljon ja jonkin verran ihan kunnon kokoisia yksilöitä! Kolmessa päivässä metsässä oli tapahtunut kirjaimellisesti ihmeitä. Lautasella kantarelleja lopulta noin 450 grammaa.

Vauhdilla ovat nuo isoimmat sienet pukanneet itsensä pintaan. Olen vieläkin aika äimistynyt tästä luonnon uusiutumisvauhdista.

Viikonloppuna tehtiin muuten hienojen kantarellisaaliiden kunniaksi kantarellipekonikeittoa. Ensimmäistä kertaa ikinä. Oli vielä parempaa kuin reseptistä kuvitteli :-)

Tämän päiväinen metsäreissu tuotti lyhyydessään noin kymmenen suppilovahveroa ja paljon enemmän hirvikärpäsiä. Eri metsistä - toisesta sienet ja toisesta ötökät. Ei ollut tavallisesti niin satoisa ykkösmetsäni vielä valmis suppistuotantoon ;-)

Upeaa arkiviikon jatkoa :-)

Kantarelleja - ihanaa :-)

Kuvausinto on joutunut antamaan tilaa kiihkeälle keräilijälle, joka minusta kuoriutuu aina syksyn tullen. Syksyn suppilovahverot ovat jo vuosia kutsuneet minua niin voimakkaasti, että olen käynyt keräämässä niitä metsistä niin omaan kotiin kuin ystäville ja työkavereillekin. Tänä vuonna aktivoiduin keräilemään jo huomattavasti aikaisemmin. Nyt tähtäimessä olivat kantarellit. Ja niitä on sitten alun etsimisen jälkeen löytynyt oikein mukavasti. Löysin jopa ihan oman ja runsaan kantarellipaikan. Muuten joudun keräilemään niitä muutama kerrallaan pitkin metsää.

Kantarellit ovat toistaiseksi menneet ihan omaan käyttöön joko samantien tai pakastimeen. Ensimmäiset suppilovahverot sain sijoitettua ystävälleni. Onneksi, muuten olisin päätynyt kuivattamaan niitä. Tänään jäi matkaan taas pieni määrä suppiksia (niitä on tulossa todella lupaavan näköisesti!). Täytyy kysellä, vieläkä ystävän perhe jaksaisi ottaa kuormaa vastaan.

Kantarelleissa parasta on maku. Toiseksi parasta on helppo tunnistettavuus. Mutta ovat ne kauniitakin. Niiden ulkonäkö vaihtelee todella paljon. Osittain iän mukaan, mutta myös kasvupaikan mukaan. Jostain löytää vain pieniä yksilöitä syksyyn asti. Jostain löytyy isoja ja muhevia. Jos sammal tai heinät ovat kasvavan kantarellin yläpuolella kovin kuivia, voi pinnalle tunkeutuminen olla vaikeaa ja monimutkaista. Siinä muotoutuu jokainen sieni eri näköiseksi.

Vanhat kantarellit ovat uljaita suppiloita, jos ovat päässeet pinnalle asti. Joskus ne joutuvat taistelemaan aluskasvillisuuden kanssa tiukkaakin taistelua eikä niitä ensin edes huomaa. Sammalen tai heinien lomasta pilkahtaa ehkä vain pieni keltainen laikku. Ja kun katsoo tarkemmin, lähellä näkyy toinen pieni laikku. Kun sammalta tai heiniä siivoaa laikun päältä ja ympäriltä. alta paljastuu keltainen otus, jonka varsi voi olla pitkäkin ja todella monella mutkalla. Vain muutaman isomman kantarellin olen tänä kesänä löytänyt selvästi maanpinnan ylle päässeenä.

Minusta kantarelli on helpointa etenkin nuoren yksilön kohdalla tunnistaa alapuolelta. Kantarellin alapuolen rakenne on melko samannäköinen kuin suppilovahveroilla. Lakin ja jalan raja hämärtyy kun sen poimut liittyvät jalkaan.

Ainoa kantarellia muistuttava, mutta makuhermoille huonompi sieni on sitä oranssimpi valevahvero. Jos muuten on vaikea erottaa nämä kaksi, niin voi tutkia sienen jalkaa: kantarellin jalka on pehmytmaltoinen ja mehevä, valevahveron ohut ja sitkeä.

Tänä kesänä meillä on juhlittu kantarellien eli keltavahveroiden saaliita. Yhden hyvän kantarellipaikan löysin ja merkitsin sen saman tien kännykän maastokarttasovellukseen. Näin osaan suunnistaa sinne myös ensi vuonna :-)

Olen löytänyt metsistä myös täysin pystyyn kuivaneita kantarelleja. Kuivuus vie ne nopeasti, jollei saada lisää sateita. Silti moneen kertaan 'tyhjäksi' koluamastani lähimetsästä jäi tänäänkin taas ihan mukavasti sieniä matkaan jopa paikoista, joissa olen käynyt keräämässä viimeksi muutama päivä sitten.

Mahtavaa lakavaa viikkoa! Lämmintä luvataan edelleen. Kyllä meitä hemmotellaan :-)

Ensimmäiset suppilovahverot ja sunnuntaiaamun aikaiset kohtaamiset

Tämäniltaiselta metsäreissulta tarttui mukaan jo ihan mukavasti kantarelleja. Monta kantarellikastiketta on jo valmistettu tämän kesän sienistä ja sato on kerta kerralta suurempi. Paljon olisi niitä lisääkin tulossa, mutta nyt tarvittaisiin välillä sateita. Kaikki tänne eiliselle luvatut ukkoskuurotkin pitkin päivää jäivät saapumatta eikä pisaraakaan pudonnut kuivahkojen metsänpohjien kostukkeeksi :-(

Mutta ennätysten ennätys minulle oli, että keräsin jo tänään tämän vuoden ensimmäisen suppilo- ja kosteikkovahverosaaliin! Suhteellisen pieneltä alueelta keräsin ehkä noin litran verran - mutta eihän niitä sinnekään voinut jättää ;-) Näyttää siltä, että kovasti aikaista ja runsastakin sienisaalista on metsät täynnänsä ja tuloillansa.

Eilen aamulla heräilin ennen aikojani ja lähdin kameraa ulkoiluttamaan aamukuuden aikaan. Aurinko paistaa silloin vielä melko matalalta, valo on sävyltään pehmeän kultaista ja varjot ovat pitkiä. Auringon kuumuuskaan ei vielä ahdistellut, vaikka kahdeksan aikaan alkoi olla pellon laidalla jo oikein lämmintä.

Ensimmäiset kohtaamiset olivat valkohäntäkauriiden kanssa. Ensimmäinen seisoi ajotiellä, kun saavuin paikalle. Se siirtyi hieman syrjempään ja jäi tuijottelemaan minua.

Toinen oli hieman kauempana pellon laidassa. Tällä oli pienet sarvetkin.

Töyhtöhyyppiä löysin myös aamuiselta pellolta.

Kanadanhanhia oli pieni parvi kauempana pellolla. Niistä ei tullut yhtään edustavaa kuvaa ;-)

Pysähdyin välillä aamupalalle ja sen jälkeen jalkauduin peltotielle. Tielle tuli siipiään kuivattelemaan ja kroppaansa lämmittelemään myös nokkosperhonen

ja neitoperhonen.

Kotiin saavuin hieman ennen puoli yhdeksää. Väsymys hiipi kroppaan ja siirryin aamupäiväunille (=aikkareille) jatkamaan kesken jääneitä uniani :-)

Olen kiitollinen siitä, että tänään ei ollut enää hellettä, vaikka pitkähihainen metsäreissulla olikin liioittelua. Suihkuttelin itseni ympäriinsä hyttyskarkoitteella (joka toimii ihan kohtuullisesti myös paarmoihin) ja päätin tulla öttiäisten kanssa toimeen ihan lyhythihaisella :-)

Mahtavaa elokuista viikkoa sinulle :-)

Kantarelleja ja perhosia

Kesän ensimmäinen sieniretki tuotti kovin pienen saaliin: Kaksi kantarellia. Aikaa kului kolmatta tuntia, sen aikana kolusin kolmea metsää ja kärsin niin kuumuudesta kuin hyttysistäkin.

Ei näistä ihan kantarellikastikkeeseen ole ;-) Mutta tulipas turkaisen kuuma, kun hyttyskarkote loppui kesken ja jouduin paikkaamaan sen puutetta paksulla hupparilla. Jo tuli hiki.

Kaksi viimeistä metsää olivat tällä kertaa täydellisen äänettömiä. Mikään ihmisen tuottama ääni ei yltänyt sinne asti. Jos hyttyset eivät olisi olleet häiriönä, tunnelma olisi ollut täydellinen. Upea se oli silti nytkin :-)

Ensimmäisen metsän reunalla kohtasin kesän ensimmäisen häiveperhoseni. Aina yhtä vaikuttava näky, iso ja komea perhonen. Luulin sitä taas ensin haapaperhoseksi ja vasta tarkistus Luontoportista muistutti, että olin taas hätiköinyt.

Etusiivissä näkyvä sininen sävy paljastaa perhosen koiraaksi.

Nokkosperhonenkin osaa olla niin kaunis kaikesta tavallisuudestaan huolimatta :-)

Huomenna taas uusi lomapäivä. Sääennuste lupaa mitä miellyttävintä keliä. Kyllä meitä hellitään :-)

Suppiksia ja syyslomaa

Syksyn sienisaalis avautui hetkessä yllättävänkin anteliaana. Kantarellien lisäksi löytyi ihastuttavan paljon suppilo- ja kosteikkovahveroita. Kantarellit päätyivät omaan pataan ja pakastimeen. Suppikset pääsivät rasioihin työkavereita varten.

Hieman vajaa kolme litraa puhdistettua ja perattua suppissatoa. Sienet olivat niin tuoreita, että siistimistä tarvittiin äärettömän vähän. Meillä kotona on vielä edellisen vuoden kuivattuakin satoa, joten nämä oli ilo viedä sellaisille työkavereille, jotka näitä myös arvostavat :-)

Seuraavaksi ohjelmassa on syysloma ja muutaman päivän matka lahden tuolle puolen. Olen ikuinen matkastressaaja ja stressi on ollut läsnä tänäänkin. Mutta matka on aina kaiken stressin arvoinen, enemmänkin, joten yritän sopeutua pieneen jännitykseeni.

Leppoisaa ja elämyksellistä syksyn jatkoa!

Kantarelleja ja kurkia

Perjantaina kävin omalla tutulla sienipaikalla katsastamassa sitä, ovatko jatkuneet sateet jaksaneet kannustaa sieniä kasvamaan. Ja niitä löytyi kuin löytyikin! Suppilo- ja kosteikkovahverot ovat vielä enimmäkseen pieniä, mutta jonkin verran löytyi noita isompiakin. Lisäksi kantarelleja löytyi sieltä ja täältä. Ihan riittävästi kantarellikastiketta varten.

Eilen kävin etsimässä uusia sienipaikkoja. Kävin harppomassa monessa mukavassa metsässä, joista en kuitenkaan löytänyt sieniä. Päädyin myös niin huonokuntoiselle metsätielle, että aloin taas uskoa siihen, että tarvitsen todellakin maastoauton näille retkilleni... Pohdiskelin, millainen hinausauto saisi minut ja autoni pois tuolta vaikeuksien keskeltä, mutta jälleen kerran kiviset ja mäkiset kohdat hitaasti ja varovaisilla ajolinjoilla ajaen ja mutaisten lammikoiden kohdalla vähän reippaammalla vauhdilla puskien selvisin kuin selvisinkin. Ei sillä tiellä ollut tietenkään mitään varoitusmerkkejä odottavasta kurjuudesta.

Mutta tämän kurjan tien läpi ajaneena päädyin sellaisen metsän laitaan, josta löytyikin yhdestä paikasta ihan kiitettävä määrä kantarelleja. Merkitsin paikan heti ensimmäiseksi kännykän maastokarttasovellukseen, jotta osaan vuoden kuluttua käydä katsastamassa paikan uudelleen. Ja sitten keräsin sieniä :-)

Kantarelleja oli sitten siivottuna ja paloiteltuna vajaat kaksi litraa (molempien päivien saaliit yhteen laskettuna). Osa menee pakastimeen odottelemaan herkkuhetkeä :-)

Tässä kantarellit ensimmäisen kevytsiivouksen jäljiltä. Suurin osa näistä löytyi paksun sammalkerroksen alta, hieman lakkia vain pilkotti sammaleen joukosta. Sammaleen keskeltä noukittu sieni oli aina enemmän ja vähemmän kietoutunut yhteiselämään sammaleen kanssa. Joidenkin lakki oli pinnaltaan oikein rosoinen kuusen neulasten ja edeltä pusketun sammaleen versoista.

Tässä hieman lakkisatoa. Vain pari sientä löytyi ihan rehellisesti lakki kokonaan maan (ja sammaleen) pinnan yläpuolelta. Kaikki muut ovat muovautuneet ympäristönsä näköiseksi.

Kun sitten kotona siirryin valoisalle verannalle sieniä siistimään, mieheni soitti ja kertoi kurkiparven lentävän meille päin. Ehdin juuri ajoissa pihalle katsomaan kurkiparven nostattelua korkeammalle - pitkälle matkalle aikoivat selvästi lähteä. Muuton makua tässä. Vähitellen kurjet pääsivät niin korkealle, että ne erotti enää joissakin lentosuunnissa. Kuvia ei silloin enää kannattanut ottaa. Toki korkealle ne ovat näissäkin kuvissa.

Ihanaa syyskuista sunnuntaita! Puolivälissä syyskuuta mennään. Vielä riittää onneksi valoa :-)