Pia Ronkainen: Keinu

"Menneisyys seuraa meitä kuin askeleet lumessa

Keinu kuvaa kahden ihmisen ennalta arvaamatonta saapumista risteykseen. Törmäys on väistämätön, mutta sen tuloksena aukeaa vapaus ja rauha menneisyyden haamuista. 

Keinu liikkuu saumattomasti alisen ja reaalimaailman häilyvällä rajalla. Se on täynnä psykologista jännitystä, se pelottaa, inhottaa mutta se myös lohduttaa."

Ylhäällä on poimintoja kirjan esittelytekstistä. Keinun julkistamistilaisuus pidettiin 26.6.2015 Tähtitornin kahvilassa.  Olin paikalla ja ostin kirjan heti luettavaksi. Kirja kuuluu Nisperon Kahvilakirjasarjaan.

Luin kirjan kolmessa päivässä. Kirja on erittäin mukaansa tempaava ja jännittävä. Minun oli pakko lukea se mahdollisimman pian, jotta saisin tietää miten siinä käy ja mitkä olivat ne piilotetut salaisuudet.

Kirja on rytmitetty juuri sopivalla tavalla. Luvut ovat lyhyitä. Kirjassa tapahtuu koko ajan jotain, jonka takia ei vain voi laskea sitä käsistään. Kirjassa on monia tärkeitä henkilöitä, mutta ehkä tärkeimmät ovat sittenkin Maria ja Paulus. Välillä katsotaan tapahtumia Marian silmin ja välillä Pauluksen kannalta. Myös muidenkin näkökulmasta paljastetaan asioita sopivasti pala kerrallaan.

Oli mieleenkiintoista lukea kirjaa, jossa tapahtumat sijoittuvat minulle tuttuihin paikkoihin. Puhutaan Tyrnävästä, käydään Limingassa, uidaan Zimmarissa ja syödään Pömilässä. Niin kovin tuttua. Muutenkin Pia Ronkaisen tekstit tuntuvat siltä kuin lukisi kirjettä hyvältä ystävältä. Kirjan kieli on sopivasti runollista, mutta silti helppoa luettavaa.

Mietin, että onko tämä romanttinen viihdekirja? Ei se ihan ole. Siinä on niin paljon samanlaista kauhua kun Stephen King voisi kirjoittaa. Mutta siinä on kuitenkin aika suuressa osassa Marian ja Pauluksen välinen suhde. Tarjolla on myös sopivasti erotiikkaakin. Tätä kirjaa on oikeastaan hyvin hankala lokeroida, mutta se ei haitannut lukunautintoa. Minä todellakin eläydyin Marian tunnetiloihin. Jännitin, olin paniikissa, pelkäsin, huoahdin helpotuksesta.

Kirjassa on paljon yliluonnollisia juttuja. Vai ovatko ne sittenkään aaveita? Vai onko ne mielenterveyden järkkymistä ja pelkkää mielikuvitusta, harhaa? Lukija voi sitäkin itse miettiä.

Nämä aaveet voi myös ymmärtää vertauskuvainnollisesti. Kirjassa Pia Ronkainen kuvaa muutamia suomalaisissa perheissä tapahtuvia kauheuksia, jotka ovat niin mustia ja synkkiä, että niistä todellakin jää haamuja perinnöksi sukupolvelta toisille. Kyllähän te tiedätte mitä voi tapahtua suomalaisten perheiden kodeissa, piilossa seinien takana. Asioita, joita salataan ja hävetään. Ehkä se suunnaton häpeä jääkin leijumaan punaisten tupien ylle, pihakeinujen viereen ja jokien varsille haamuina ja epämääräisenä ahdistuksena. Ehkä sen Maria kohtasi, kun muutti vanhaan syrjäiseen taloon Tyrnävälle.

Kirjasta jäi minulle hieman surullinen olo. En voi sille mitään. Vaikka olen tottunut lukemaan hyvinkin rankkoja kirjoja, niin tämä aiheutti ahdistuksen tunteita enemmän kuin esimerkiksi raaka rikosromaani. Luin tätä ennen Gillian Flynnin "Teräviä esineitä", eikä se ollut yhtään niin jännittävä kuin Pia Ronkaisen kirja. Minulla meni kuukausi, että sain Flynnin kirjan luetuksi.

Jäin myös miettimään näitä kaikkia mahdollisia vertauskuvia. Miksi kirjassa oli sellainen loppu? Mitä seuraavaksi tapahtuu? Onko taloon sittenkään tullut rauha?

Kirja oli helppo lukea, mutta se ei päästä lukijaa helpolla irti - loppujen lopuksi.

***

Lisätietoja:

Pia Ronkaisen blogi

Pia Ronkaisen FB-sivut

Kirjan hienon kansikuvan on tehnyt Raija Kristo.  Katsokaapa sitä tarkkaan.

Lukekaa myös tekemäni arvio Pia Ronkaisen aikaisemmasta kirjasta Äären ympärillä on kylmä muuri.

Kolme lyhyttä arviointia. Avainsanat: Kaisa, Jarmo ja SusuPetal

Kolme kirjaa, jotka ovat tehneet minuun vaikutuksen viime aikoina. 

Luin heinäkuussa 2013 Kaisa Halmkronan runoteoksen nimeltä Kierre. Luin sen jo ennen julkkareita. Kaisa, kun on ystäväni, ostin jo häneltä sen päivää ennen. Kirja on totta, vaikka tietenkin lienee sekoitus fiktiota. Mutta ne tunteet siinä ovat totta. Ja totisesti siinä on aikamoinen loppu!  Mutta minä itse en olisi hyväksynyt mitään muuta loppuratkaisua kuin sen minkä Kaisa siihen kirjoitti. Niin moni kirja lässähtää lopuksi, mutta tässä oli täydellinen päätös tarinalle.
Kaksi tätä kattavampaa Kierre-arvostelua löytyy tästä linkistä.

*

Elokuussa 2013 Qstockin aikana istuin Tähtitornin kahvilassa ja luin kerralla Jarmo Stoorin kirjan Haave ihmisestä. En pitänyt ollenkaan Jarmon aikaisemmasta kirjasta, jonka on Jeesuksen saappaanjälki. Mutta tästä taas tykkäsin todella paljon! Jarmo osaa kirjoittaa erittäin koskettavasti ja kauniisti rakkaudesta. Kirjassa on kyllä paljon rankkoja lukujakin, mutta onneksi kirjassa on sitä rakkautta. Niin kuin elämässäkin. Koska kirja on Nisperon Kahvilakirja, johon sai kirjoittaa omat kommentit, kirjoitin sinne heti tuoreelta mitä pidin.  (Kaisankin kirja on ns. Kahvilakirja, joten samalla kirjoitin Kaisan lukukappaaleeseen myös ajatukseni) Haave ihmisestä -kirjasta en löytänyt yhtään arvostelua netistä! Onpa huono juttu! Se kyllä ansaitsisi tätä minun lyhyttä raapaisua pitemmän arvion. Täällä Mesenaatti-sivuilla kuitenkin kerrotaan lisää kirjan juonesta ja taustoista. Kirjaan kuuluu myös mukaan myös äänikirja eli CD, jossa Jarmo lukee kirjaansa Heikki Hallanoron säestäessä taustalla.

*

Marraskuussa 2013 kävin Helsingissä ja samalla tutustuin SusuPetalin ja Johanna Virtasen taidenäyttelyyn. Olipas ihana tavata SusuPetal kaikkien näiden vuosien jälkeen ensimmäisen kerran ja todeta, että yhtä mukava hän siinä kahvipöydässä kuin blogissaan. Ostin häneltä taulunkin. Samalla sain myös lahjaksi kirjan SusuPetalin kirjan Goottiemon kauhujen lipas. Olipas mainio kirja. Niin sujuvalla ja samalla mielenkiintoisella tavalla hän osaa kirjoittaa. Ja heti ajattelinkin, että runoilijaystäväni Kaisa myös pitäisi tästä. Hänkin on tekemässä uutta kirjansa käsikirjoitusta niin kuin itsekin olen tekemässä uutta runokokoelmaa. SusuPetalin kirjan aihe sovi meille todella mainioti. Annoin kirjan Kaisalle lainaksi, ja arvasin oikein -  Kaisa tykkäsi.
Kirjavinkeistä löytyy tämän kirjan arvostelu.

*

Kierteen ja Haave ihmisestä kirjan on julkaissut Nisperon Kahvilakirjat. Goottiemon kauhujen lipas on omakustanne. Näköjään ostan tai saan kirjoja nykyään suoraan kirjoittajilta - ja niissä on omistuskirjoitus. Lähikirjallisuutta ilman välikäsiä. Niin kuin lähiruokaa?

SusuPetalin taulu on  nyt keittiössäni.

Pia Ronkainen: Äären ympärillä on kylmä muuri

Kreetalla Agia Marinan rannalla

"Ydinperheissäkin riidellään, sisarukset saattavat ottaa rajusti yhteen, niin olen lukenut, mutta. Uudessa perheessä kaikki otetaan hyvin vakavasti, ettei säryttäisi taas, kokonaan hajottaisi. Kahden ihmisen rakastuminen johtaa siihen, että ollaan yhdessä vereslihalla ihottomia ja siinä sitten kasvaa yhteinen nahka, väkisinkin, jonkunlainen." (s. 87)

Otin Kreetan lomalle lukemiseksi Pia Ronkaisen kirjan Äären ympärillä on kylmä muuri (Impressio 2013). Pia Ronkainen on oululainen kirjailija ja kriitikko, joka asuu Tyrnävällä. Kansiteksti sanoo kirjan olevan kaunis ja koskettava pienoisromaani uusioperheen arjen ongelmista ja niistä selviytymisestä.

Ja sellainen se onkin. Itse elän uusperheessä. Kirjassa oli niin monta kohtaa ja lausetta, jotka melkein saivat minut itkemään. Se on paljon se. Hyvin todentuntuinen ja samaistuttava kirja. Lisäksi siinä on paljon runollista nautinnollista kieltä.

Esimerkiksi tämä:

"Meidän lähellä on monta autiotaloa, joissa vielä muutama vuosikymmen sitten asui ihmisiä, mutta nyt ne ovat yksinäisiä taloja, niiden ikkunoissa roikkuvat surulliset verhot ja niiden pihat ovat ummessa, kesäisin kasvien, talvisin lumen valtaamina." (s. 30)

Tai tämä:

"Äidin rakkaus oli isän mielestä ääretön ja siksi äiti lähti pois. Olen miettinyt mitä se tarkoittaa. Muistan niin vähän. Välähdyksiä. Aina en ole varma tapahtuivatko asiat jotka muistan oikeasti vai kuvittelenko. Joskus olen miettinyt, että jos lapsi jättikin äidin." (s. 42)

Kirjan kertojana on 16-vuotissyntymäpäiväänsä viettävä Emilia, joka asuu isänsä, äitipuolensa Sirpan ja sisarpuolensa Tiitun kanssa. Äiti on kadonnut Emilian elämästä. Kadonnut niin kuin usein erotilanteessa isät tekevät. Minun mielestäni kirjan tapahtumat sijoittuvat Tyrnävälle. Ei siinä sitä suoraan sanota, mutta naapurikunnassa Limingassa asuvana tunnistin kyllä paikan.

Emilia on runotyttö ja kova kirjoittamaan. Hän kirjoittaa päiväkirjaansa. Hän pohtii myös maailman pahuutta. Miksi joistakin tulee pahoja, terroristeja, jotka surmaavat viattomia? Hän miettii omaa pahuuttaan ja sitä kuinka hän inhoaa Sirpaa. Pahuus voi tulla myös kotikylälle. Naapurissakin voi tapahtua kauheita. Isä voi tappaa lapsensa, polttaa talonsa. Kukaan ei ole suojassa - lintukodossakaan.

Emilia vihaa sitä, että Sirpa ja Tiitu muuttivat heidän kotiinsa, mutta hän kuitenkin haluaa, että isä on onnellinen. Valtava taakka ja asia käsiteltäväksi nuorelle ihmiselle.

Mutta Emilian elämässä on myös rakkautta ja toivoa. Koskettava kirja vie valoon! Loppuratkaisun uskoo todeksi. Ainut huono puoli kirjassa oli se, että se oli niin lyhyt! Vain 126 sivua. Olisin halunnut tietää enemmän, olisin halunnut kulkea pitemmän matkan Emilian kanssa. Kirjassa kerrotaan asioista menneisyydestä ja myös tapahtumista 16-vuotissyntymäpäivän jälkeen. Mutta pääpaino on tuossa päivässä, jonka iltana tapahtuu jotain todella merkityksellistä.

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka asuvat uusperheessä tai jotka suunnittelevat sen perustamista. On tämä hyvää lukemista myös ydinperheissä asuville. Sopii nuorille ja aikuisille.

Uusperheessä asuminen voi olla vaikeaa. Ihan niin kuin lasten saaminen tai avioituminen voi yllättää ydinperheelliset. Elämä voi olla vaikeaa - joka tapauksessa. Mutta jos ei uskalla elää, rakastaa ja antaa siipien kantaa, menettää paljon hyvää.

On uskoa, toivoa ja vapaana lentäviä lintuja.

******

Pia Ronkaisen seuraavan Välitiloja -kirjan (Nispero Kahvilakirjat) julkkareita vietetään 20.7.2013 Tähtitornin kahvilassa Oulussa. Aikaisempia julkaisuja: Runoromaani (ntamo 2010) ja Tango (ntamo 2012)

Zenmestari ja runous (asiaa myös vihasta)

Kaisa pohtii runouttaan blogissaan ja sai minutkin pohtimaan. Minä sain eilen luettua zenmastari Thich Nhat Hanhin kirjan Viha - viisautta sen hallitsemiseen (Basam Books). Hyvä kirja.

Siinä yllättäen Hanh kertoi myös runoudesta sivuilla 189 -190. Tai mikäpä yllätys se olisi, kaikki liittyvät kaikkeen tässä elämässä... Nimittäin huomasin alkaessani kirjoittamaan tätä kirjoitusta, että gnothi seauton kirjoitti myös tänään vihasta. Vihan ja runon päivä?

Hanh kertoo, että hän kirjoittaa runoja, mutta kuluttaa aikaa myös salaatin ja kurkkujen kasvattamiseen. Eräs  amerikkalainen buddhalainen tiedenainen oli kerran kysynyt häneltä, että miksei hän keskittyisi vain kauniiden runojen kirjoittamiseen, eikä tuhlaisi aikaa muuhun. Silloin hän kirjoittaisi enemmän runoja.

Zenmestari vastasi hänelle: "Rakas ystävä, jos en kasvattaisi salaattia, en pystyisi kirjoittamaan sellaisia runoja kuin nyt kirjoitan." Jos et elä keskittyneesti, tietoisen läsnäolon piirissä, jos et elä sydällisesti jokaista elämäsi hetkeä, et pysty kirjoittamaan. Et voi tuottaa mitään arvokasta, mitä voit tarjota toisille.

Zenmestarin mielestä runo on muille tarjoamasi kukka. Et voi pelkästään istua kirjoittamassa tarinaa tai novellia. Sinun on tehtävä muitakin asioita. Juot teetä, laitat aamiaista, peset pyykkiä ja kastelet vihannestarhaa.

Runo valmistuu kaiken aikaa, vaikka et sitä ajattelisikaan päivällistä perheelle tehdessäsi.

Thich Nhat Hahnin mielestä on erittäin tärkeää harjoitella myötätuntoista läsnäoloa. Valaistuminen ei ole astioiden tiskaamisesta tai salaatin kasvattamisesta erillään. Harjoituksen tarkoitus on oppia sisällyttämään arjen jokaiseen hetkeen syvä tietoinen läsnäolo ja keskittyminen. Taideteos sikiää ja kehittyy juuri näissä arkipäivän hetkissä. Oivalluksesi, myötätuntosi ja kykysi kirjoittaa tavalla, joka liikuttaa toisen ihmisen sydäntä, ovat harjoituksesi puussa kukkivia kukkia. Meidän tulisi käyttää arkipäivämme jokainen hetki siihen, että annamme oivalluksen ja myötätunnon puhjeta kukkaan.

Näin Hahn kirjoittaa kirjassaan.

Hänellä on kaunis, runollinen ja toistava tyyli. Hän saattaa kertoa saman asian hieman eri sanoilla monessa eri kappaleessa. Mietin, että onko huonoa editointia. Miksi toistetaan? Mutta jotenkin hänen kirjoistaan jää rauhallinen, turvallinen olo. Ehkä toisto onkin ovela tehokeino.

Kirja kertoo siis vihan hallinnasta, mutta siinä käsitellään paljon myötätuntoista läsnäoloa. Ihmiset erkaantuvat toisistaan ja tulevat toisilleen vihaiseksi. Heitä alkaa raivostuttaa, kun kumpikaan ei kuuntele toista oikeasti.  Rakastava, myötätuntoinen läsnäolo ja toisen aito kuunteleminen on keino päästä jälleen lähelle toista.

Hahn ei neuvo purkamaan omaa vihaa ulos tai pitämään sitä sisällä piilossa. Omasta vihasta pitää pitää huolta kuin pienokaisesta. Ensimmäisessä vaiheessa vastaanotat ja tunnustat: "Rakas vihani, tiedän sinun olevan olemassa. Nyt minä otan sinut huomioon ja huolehdin sinusta hyvin." Toisessa vaiheessa paneudut katsomaan vihasi luonnetta tarkkaan nähdäksesi, kuinka se on syntynyt. Kirjassa on myös neuvoja siihen, miten vihaa ilmaistaan viisaasti ja rakkaudella. Viha, niin kuin kaikki tunteet, ovat sallittuja.

Kastelkaa rakkauden siemeniä, jotta ne kukoistaisivat! Älkää ruokkiko vihan siemeniä!

Kirja-arvio: Tulevaisuus tulee vielä

ON aamuyö.

Päässä on joku outo juttu

Ihan kuin makaisin maassa vinossa

s. 12

Useissa runokirjoissa on jokin runo tai säe, joka jää mieleen. Minulle se on tämä runo tässä runokirjassa. Tuo runo on niin totta. Samaistun. Muistan nuoruuteni. Ja kyllä se sopii myös keski-ikäiselle. Ja varmaan sitten mummonakin.

Ammattiopisto Luovin Limingan yksikön Ilmaisutaidon ryhmältä ilmestyi Tulevaisuus tulee vielä -runoteos joulukuussa 2012. Luovin sivuilla sanotaan näin: "Tulevaisuus tulee vielä -kirjassa Sylvia Kinnunen, Armi Kuusela, Janika Lehtomäki, Satu Lindgren, Sanna Lääperi, Mirka Meronen ja Janita Mustola kertovat tunteista, haaveista, eilisestä, tulevaisuudesta, pelosta, huomisesta ja arjesta, joka tuntuu joskus vaikealtakin. Teoksen taiton ja kuvat on tehnyt Luovin opiskelijatyönä Mari Tuomainen Helsingin yksiköstä."

Kirjassa on neljä osaa: 1. Arki,  2. Tietoa tulevaisuudesta, menneisyydestä ja tästä hetkestä,  3. Muistoja ja 4. Haaveet todeksi.

Runokirjan runot ovat hyviä. Ne ovat aitoja. Niihin pystyy eläytymään. Sitä muistaa kuin kaikki voi olla niin pienestä kiinni tai muistaa kuinka suuria asioita elämässä voi olla. Niin valtavia kuin meri.

Muistaa millaista oli olla nuori. Ja ne ne tunteet ole mihinkään nytkään hävinneet minultakaan, keski-ikäiseltä lukijalta.

Haaveet todeksi -osio herättää lukijassa valoisan mielen.

Kannen ja kirjan  mustavalkoisissa valokuvissa on koivu, jossa ei ole lehtiä. Mutta ihan varmasti seuraavana keväänä siihen kasvaa uusia, herkänvihreitä hiirenkorvia, uusia lehtiä, värejä, tuoksua.

KAUNIINA kesäiltana.

Taivas keltaisena loistaa,

pilvet mukaan liittyy.

Meren aallot kivikkoon lyö.

Taivas kirkas, pilvet harmaat.

Meri aaltoinen, kivikko liukas.

Kaunis kesäilta.

s. 45

Syntymä voitti 1. palkinnon omakustannekilpailun Runokokoelma -sarjassa!

Kuva: Jari-Pekka Haataja

Möllärimestari 2012 omakustannekilpailun palkinnot jaettiin Taivalkoskella 6.7.2012 Päätalo-instituutissa. Kilpailuun lähetettiin tänä vuonna 118 omakustannetta.

Teokseni Syntymä (BoD 2011) voitti Runokokoelma -sarjassa 1. palkinnon. Sarjassa oli mukana hieman yli 30 runokokoelmaa.

Raatiin kuului Risto Pikkupeura, Rauno Riekki ja Rea Tiirola-Tyni. Päätuomarina toimi Niilo Keränen. Raati arvioi teokseni näin:


Rundgrenin runoissa entinen on läsnä lapsuuden muistossa, vanhassa talossa, vanhassa ihmisessä. Nykyajan ihminen on arjessaan kiireinen, ”eikä koskaan pääse pakoon”. Pelkistys on tehnyt runoista mietityn oloisia. Säe ”en löytänyt Jumalaa korulauseista” sopisi neuvoksi monelle. Uskonnollista tunnetta kuvataan samalla kertaa suoraan ja arvoituksellisesti: ”hän oli jotain hämärää/ en ehkä muista// siellä missä hän oli/ leijui// pelkoa/ äärimmäistä taipumista// hän kulki jälkiä jättämättä// mutta nyt hän näkyy/ ja seisoo suorana auringonvalossa// lempeä varjo lankeaa hiekalle/ hän piirtää suureen kiveen/ sormellaan”. Välillä jännite laskee, varsinkin rakkausrunoissa, joihin on pujahtanut mukaan turhaa lyyristä romua. Kokoelman parhaissa runoissa on vain muutama havainto ja tekemisen kuva, silti vaikutelma on avara: ”nainen soittaa vanhaa pianoa/ toinen istuu sohvalla ja ompelee ristipistotyötä// pistojen rytmi mukautuu musiikin tahtiin// naisten välissä on tyhjä tila/ joka sisältää kaiken”.

Olen erittäin iloinen ja onnellinen tästä tunnuksesta! Kiitos!

Varsinaiseksi Möllärimestariksi kruunattiin tänä vuonna Janne Nevala, joka myös on nykyään liminkalainen kuten minäkin. Hyvä Liminka! Hänen romaaninsa Hammaskeijo on siis paras omakustanne vuonna 2012. Onnea!

Möllärimestari 2012 tulokset ja arvioinnit löytyvät täältä. Hammaskeijosta on myös tehty arvostelu Kiiltomatoon.

Myös muita tuttuja kirjailijoita palkittiin. Oululainen Pirkko Mattilan kirja Auksuuni voitti 2. palkinnon Romaanit -sarjassa. Onnea myös Pirkolle!

Seitsemän Syntymä-arvostelua

On  kulunut hieman yli vuosi siitä, kun Syntymä-runokokoelma ilmestyi. Vuoden aikana olen saanut seitsemän arvostelua. Olen hyvin tyytyväinen siihen, että omakustantajana olen saanut niitä. Arvostelujen hankkiminen on vaatinut hieman oma-aloitteellisuutta ja tilannetajua. Mutta myös spontaaneja arviointeja olen saanut. 

Kritiikki on lahja. Ilman sitä on hankala kehittyä. Miksi huutaisi metsään, jos kukaan ei vastaisi? 

Tässä otteita arvosteluista. Jokaisen arvostelun alla on linkki siihen kokonaiseen tekstiin, josta ote on poimittu.

Tämä sama lista löytyy myös Syntymän omilta nettisivuilta.

"Heidin runous on elämänläheistä, kertovaa, ajatuksia herättelevää, lähellä luontoa jonka huomaa ajatuksista.  Runot ovat lämpimiä, arjen elämää, syvällisiä,  kaikesta voi aistia elämän maun."

3.1.2011 Ari Kokkonen    (TypoBlog)

"Syntymä" -runojen sisältämään sanomaan on helppo samaistua, mutta vältän silti ”aiheetonta” kehumista. Runoissa ei ole riimejä, ainakaan tarkoituksella laitettu. Vältän myös itse riimien käyttöä, mutta joskus ne ovat paikallaan. Se saattaa tehdä "joustavan etenemisen" vaativammaksi, mutta tässä on kirjoittaja onnistunut. Erityisesti kiinnitin huomiota hienoihin kielikuviin, vaikka en kaikkea niiden sanomaa täysin ymmärtänyt. - - - Tätä kirjaa ei pidä lukea nopeasti, vaan runo kerrallaan ja pysähtyä pohtimaan niiden sanomaa."

7.1.2011 kirjailija Jorma Piippo blogissaan

”Heidi Rundgrenin runojen hienovarainen aistikkuus ja yksinkertaisuus luovat puhtauden ja ajattomuuden tunnun, mikä muistuttaa Ryokanin runoutta tai zeniläistä mustemaalausta, ja saavat tavalliset ja kuluneet asiat näyttämään kuin vastasyntyneeltä.” 

Helmikuu 2011: Kriitikko Jarkko Lauri kevään 2011 uutuusluettelossa

"Kokonaisuutena Syntymä-runokoelma sisältää melko eleetöntä rauhallisesti etenevää tekstiä, joka ei tarjoa suuria yllätyksiä, mutta ei myöskään petä lukijaansa suurilla epätasaisuuksilla. Kokonaisuus on hallittu ja runot edustavat meillä hyvin tyypillistä perinteistä tapaa kuvata kirjoittajan sisäisiä tuntoja."

7.3.2011 Marja-Leenan kirjahylly 

"On hienoa, jos runoilija saa parilla tavanomaisella sanalla ja säkeellä vangittua kokonaisen hetken ja sen tunnelman. Sellainen runo on samanaikaisesti rauhoittava ja virkistävä. Heidi Rundgrenin runot ovat juuri tällaisia."

13.3.2011 Jenni kirjoittaa Koko lailla kirjallisesti -blogissaan

"Syntymä on parhaimmillaan aistillisen, koskettelevan kuvaston ja puhtaan mietiskelyn risteyskohdissa."

18.3.2011 kirjailija Essi Kummu Oulun Kirjailijaseuran blogissa

"Ensimmäinen havainto kirjasta oli tietynlainen haikumaisuus. --- Toinen havainto oli, että runoista löytyi hyvin miellyttävä rytmi. --- Kolmas havainto oli, että vaikka abstrakteina sanoina toimiikin niin figuratiivisuuden kanssa on ongelmia: huomattava osa niistä hetkien kokemuksista jäi minulle valitettavan vieraiksi. ---"

15.1.2012 hdcanis Hyönteisdokumentti-blogissa

Runoilijan sydän

Kaunis sydän runoiljaystävältäni saadussa "kukka", jonka sain julkkari-iltana.

Toivottavasti tuo kasvi eli muratti kasvaa ja rönsyile vuosikausia ilonani.

Rönsyilee kuin runot.

Nyt olen saanut monta erilaista arviota kokoelmastani nettiin. Jokainen niistä on tehnyt minut iloiseksi. Omakustantajana jokainen arvostelu on ihme tässä kirjoja tulvillaan olevassa maailmassa.

Uusimmat arvioinnit löytyvät seuraavista kirjablogeista:

Marja-Leenan kirjahylly  ja  K-blogi -koko lailla kirjallisesti

Uusia arvosteluja odotellessa suunnittelen, että tilaisin lempirunoilijani Kai Niemisen uusimman käännösteoksen nimeltä Wumenkuan - Aukottoman portin puomi.

Ilmianna kirjablogi!

Käytän toistamiseen omaa kuvaani. 

Ensimmäisen kerran käytin sitä tässä postauksessa vuonna 2007.
Sekin postaus liittyy tähän asiaan.

Selailin äsken blogimaailman kirjablogeja. Niitä on valtava määrä!!! Ihmiset lukevat ja kirjoittavat lukemastaan. Se on hienoa, mutta...

Nyt tulee se mutta.

Mutta missä ovat blogit, joissa arvioidaan runokirjoja? En aivan heti niitä löytänyt. Muutamissa kirjablogeissa oli muutamia arvioita. Eihän voi olla, että minä itse olen ainoa, joka tehnyt enemmänkin runoarvosteluja? Esimerkiksi omakustanteista ja pienten kustantamojen kirjoista tänne. 

Koetaanko runous sellaiseksi kirjallisuuden osa-alueeksi, jota vain ns. oikeat kriitikot voivat arvostella? Mutta eihän se niin ole. Runous on sellaista, jota jokainen voi arvostella vapaasti. Runoudessa jokainen tulkinta on oikea. Se, miltä lukijasta tuntuu, on totta. 

Onko niin, että runot tulevat usein niin lähelle ja herättävät sellaisia tunteita, että niistä on vaikea kirjoittaa? Tuntuu liian avoimelta kertoa runouden herättämistä tunteista, jos ei ole käytössä kriitikon työkaluja ja termejä. Onko siitäkin vaikea kirjoittaa, jos runot eivät herätä lukijassa mitään tunteita ja ajatuksia? Tuntuuko lukijasta siltä, että itsessä on jotain vikaa jos ei ns. ymmärrä runotta. Mutta ei se nyt ihan niinkään ole. 

Mikään ei ole yksiselitteistä, mustavalkoista.

Uskoisin ja toivoisin, että runoutta luetaan silti. Haluaisin, että blogeissa kirjoittaisiin runokirjoista ennakkoluulottomasti. Niistä omakustanneisistakin.

Joten ilmianna minulle kirjablogi, joka arvostelee runoutta! Ilmianna omasi tai kaverisi blogi.

Voin lähettää bloggarille Syntymä-runokokoelmastani arvostelukappaleen postitse ihan niin kuin lehtiin ja nettikritiikkijulkaisuihin lähetetään. Sitoumuksetta. Arvostelu ehkä tehdään, tai ehkä ei tehdä. Ei sitä koskaan tiedä. :)

Sähköpostiosoitteeni on: heidikatriina (at) gmail.com

Ilmiannon voi tehdä myös kommenttilootaani...

Niko Peltokangas: Rintani rossi

KUVASI

Taittelen kuvasi kiviin
maan sydämessä syntyneisiin
hiilestä painettuihin
timanteiksi hiottuihin

Kääntelen kuvasi kiviin
avaruudesta tulleisiin
alkusyyn kysymyksiin
tähdenpalasiin

Taon kuvasi kiviin
niin että ikuisesti
maan graniitissa lepäisivät sinun kasvosi
eikä graniitin olisi kylmä



s.20


Niko Peltokangas on Raahessa asuva runoilija, kirjoittaja. Hän on julkaissut runojaan aiemmin Aukeassa ja vanhassa Kaunosielut-blogissaan. Vuonna 2009 hän julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa nimeltä Rintani rossi (BoD-kustannus). Kokoelmaan kuvituksen on tehnyt Milka Peltokangas. Uusi blogi on edelleen nimeltä  Kaunosielut, mutta se on eri osoitteessa, ja  se on hänen ja hänen puolisonsa yhteinen.

Kokoelman ensimmäinen luku keskittyy isäksi tulemiseen ja lapseen. Sitä lukiessa tulee ajatus, että onko nyt tämä kirja "vain" tätä, uutta lasta, perhettä, syntymää, imetystä. Mutta seuraavissa luvuissa runojen maailmat ulottuvat joka puolelle.

Kolmannen luvun runot puhuvat jumalan tai elämän, olemisen etsinnästä, arvoituksista. On runo nimeltä Eva tai Lankeemus tai Epäillys. Runoissa on tummuutta ja voimaa sekä herkkyyttä, viisautta.

Neljännessä luvussa runonminä tuntuisi olevan kasvava, kypsyvä, vanheneva mies, joka kävelee kirkonkylän valtatiellä, muistelee tiluksien laitamilla esi-isiensä tekoja. Mies, joka levittää siipensä, lentää rakkaudesta, kaipaa ihmistä ja hänen kauneintansa. Mies, joka pohtii työtä. Mies, joka katselee väsynyttä maata ja syrjäisiä kaupunkeja Euroopan laidalla.

Runoissa on käytetään vahvoja luontovertauksia uudella, raikkaalla tavalla arkea tai kaupunkeja, kirkonkyliä unohtamatta. Lukiessaan runoja syntyy hienoja elämyksiä huomatessaan yhdistelmiä, joita ei ole ennen kuullut. Nuo vertaukset heräävät eroon. Esimerkiksi  Huonosti nukkunut maa -runossa säkeet Venyttelee ohuen peiton alla / huonosti nukkunut maa/  Kampaa viivasuoran jakauksen kosteaan multaan  ovat erityisen oivaltavat ja luovat kauniin maailman silmien eteen. Samalla siinä on luontoa, samalla edessä on ihminen. Ihmisen olotilan aistii.

Eniten pidin toisen luvun runoista. Ne ovat sellaisia runoja, joista on vaikea sanoa mitään, mutta ne koskettavat. Niitä ei voi repiä osiin tai pilkkoa. Ne pitää lukea tai kuulla, tuntea. Tunne on saatu runoihin aitona. Ei liian piilotettuna. Ei liian mahtipontisena. Juuri sopivana. Poimin toisesta luvusta molemmat tämän arvostelun esimerkit eli Kuvasi- ja Tämän lähemmäs en pääse -runot. Jälkimmäisessä runossa hienosti alun vihjeet ja lopun lopun toteamukset aikaansaavat koskettavan tarinan. Tarkkailkaa siiliä.

Näitä runoja lukiessa mietin myös, että tällaisia runoja voisi myös Otava tai jokin muu ns. suurempi kustantamo julkaista. Näissä käytetään sujuvaa kieltä. Runojen rytmi on hyvää. Iätöntä, mutta tuoretta, kestävää, kasvavaa runoutta. Ainoastaan muutamissa runoissa häiritsi se, että niitä olisi voitu tiivistää tai ne olisi voitu uskaltaa katkaista aikaisemmin. Runoilijoille usein on vaikeaa lopettaa runo oikeaan kohtaan. Vielä pitäisi saada sanoa se yksi juttu.

Kokoelmaa hieman toimittamalla ja runojen sekä lukujen järjestystä muuttamalla sen parhaimmat runot saataisiin vielä paremmin esille.  Raahen Seutu -lehden haastattelussa Peltokangas tunnustaakin, että "koska tarkoituksena oli saada julkaistua vuosien aikana valmistuneita tekstejä, hän ei halunnut ruveta muokkaamaan niitä rajusti. Tekstien antaminen kustantajien arvioitavaksi tuntui turhalta. Hän pitää mahdollisena, että seuraavalla kerralla kirjoituksia voisi tarjota kustantajallekin".

Suosittelen Peltokangasta tarjoamaan seuraavaa kokoelmaa jollekin kustantajalle, jotta se leviäisi mahdollisimman laajalle runoverkostoista. Hänen runojaan voisi hyvin moni muukin haluta lukea ympäri Suomen. Nyt oli minullekin vain sattumaa, että törmäsin tähän kokoelmaan Facebookissa.

Suosittelen tutustumaan. Näissä on sitä jotakin.


TÄMÄN LÄHEMMÄS EN PÄÄSE

Anna minä sanon
olen junan hiljainen mies

Sinä häiritset minun yksinäisyyttäni
sillä olen siili
joka odottaa paluutasi kaupunkiin

Liike tulee kohti ja jatkaa pysähtymättä takaisin
minä lasken lyönnit
ja pysyttelen tasoissa

Sanomien välistä putosi gramofonin neula
teki kaarevia viiltoja kaksikymppisen varteen
veti johdot ruttuisesta ihosta kaikkeuden akkupatteriin ja
käynnisti

Puhun tunteistani, koska vain silloin ne ovat olemassa
ja niin tulkitsen myös muiden puhetta

Peilistä katsovat kaksi naamaani
palaan hetkeksi siihen, mitä olin
työnnän piikkini syksyn lehtiin

s.25

Susanna Taivalsalmi: Kirjallinen pelonteko

Hieron perunoita lautasen reunoille –
näyttää kuin olisin syönyt enemmän, paremmin,
minussa asuu nälkäinen eläin, joka puristaa saumoja
eikä vyön hirttorengas pian enää hulju ylläni.


Varomatta nirhaisen haavan kurkunpäähän, mutta vielä mahtuu,
täysi, tyhjä, taas.
Kaikessa täyttymisessä on kuitenkin pelko:
katoanko jos onnistun tässä tarpeeksi usein.

 s.25

Kirjallinen pelonteko (78 s. Robustos 2010) on Susanna Taivalsalmen toinen runoteos. Tässä kokoelmassa on pelko ja ahdistus läsnä jokaisessa runossa, joten kokoelman nimi on erittäin kuvaava.

Valitsin erimerkiksi ylläolevan runon, koska se kuvaa hyvin koko kirjan tunnelmaa. Runo kertoo paljon, mutta toisaalta se ei sano asioita suoraan. Runon minä on tyttö tai nuori nainen. Lukiessani runoja näen laihan, hennon, pelokkaan olennon. Runoissa tyttö on välillä hyvin nuorena ja hauraana isänsä kotona, välillä hän on rakkaansa luona, mutta aina on jotain synkkää, piilotettua mukana. Lukija miettii, että mitä on tapahtunut. Mikä on ollut tai on niin kauheaa? Vyöt puristavat runon minästä ihmistä. Peilistä ei näy enää kaunista. Runon minä huutaa öisin, eikä kukaan kysy miksi.

Runoissa on kauniita kielikuvia. Ahdistusta ei lyödä rumasti ja väkivaltaisesti lukijan silmille, vaan se tehdään jotenkin kauniisti ja kohteliaasti. Näillä runoilla on se mahti.  Sama rytmi ja tunnelma säilyvät läpi kokoelman. Sama tyttö/nainen elää runoissa. Äsken pieni, taas hieman isompi, jälleen pieni. Runoissa puhutellaan myös Arkiprinsessaa tai Olutprofeettaa. Hekin ovat arvoituksia. Runoja haluaa lukea yhä uudelleen, koska haluaa ymmärtää ja oivaltaa mitä kaiken takana on. Hääkuva otetaan pois seinältä, tai ehkä se ei koskaan siinä ollutkaan. Vihkisormus tai sormus on monessa runossa mukana. Kuka oli morsian? Vai oliko kukaan? Kuolemakin on läsnä.

Mutta kaiken pelon ja ahdistuksen takaa näkyy väläyksinä toivo. Ihan pieninä vihjeinä. Vaikka siinä, että pieni tyttö vihdoin saa vihdoin kaivatun tarran karkkipussista, löytää se uudestaan, eikä heitä sitä pois, enää. Vai toivonko minä toivon löytymistä lukijana? Silloinhan runot herättävät kuitenkin toivoa, vaikka pelkoa korostetaankin.

Taivalsalmen runot ovat runsaita ja täynnä niin kaikkea, että aluksi voi huolimattomasti lukien nähdä pelkkää tunnelmointia, nuoren naisen tyypillistä ahdistusta ja ainostaan kauniita uusia sanayhdistelmiä, mutta kun lukee kaiken uudestaan ajatuksella löytää rivien välistä piilotettuja, kypsiä, viisaita ajatuksia. Säkeiden ja runojen yhdistelmistä  löytää totuuksia tai arvoituksia. Ne ovat harkiten ja hienosti rakennettuja.

Suosittelen tutustumaan tähän tummaan arvoitukseen ja  lukemaan se kannesta kanteen. Se on yhteinäinen kokonaisuus, jonka kaikki runot liittyvät yhteen ja kuiskuttelevat hiljaa jostain, josta minä haluaisin kuulla lisää. Uskoisin, että  Susanna tekee vielä uuden runokokoelman. Kaikkea ei ole vielä kerrottu.


Kun hiivin yöllä parvekkeelta takaisin, muistan
pienet varpaani, lepattavat sykähdykset minun lapsensydämessä
ja suuhun tulvahtavan veren
kun hampaat putoavat vain
kasvaakseen vinoina takaisin
maidosta rautaan niin terävinä että

haudat voisi rakentaa huojuvien
jalasten kaltaisille.

s. 74

Ari Kokkonen: Runoja

Aamukolmelta

Aamukolmelta sinä nukut vielä,
auringon ensimmäiset pilkahdukset koskettavat
metsän reunaa,
puiden latvat tanssivat liekehtivässä valossa.


Heräät,
vasta leikattu ruoho tuoksuu ulkona,
kahvinkeitin tipauttaa viimeisiä pisaroitaan.

s. 5

Tunteita

Rakkaus on joskus sanaton,
sanat vihaa täynnä.

s. 35

"Ari, Turkulainen, keski-ikäinen, wannabe valokuvaaja, kirjoittaja, viestintäsuunnittelija, jolla hyvä sydän ja intohimoinen sielu."  Näin Ari Kokkonen kuvailee blogissaan kuvailee itseään .

Runoja esikoisrunokokoelma ilmestyi syksyllä 2009 omakustanteena BoD eli Books on Demand -julkaisuväylän kautta. Kirja on laadukkaan näköinen ulkoisesti, ja teksti näyttää hyvältä (tämä oli ensimmäinen kerta, kun pidin käsisissäni BoD-kirjaa). Kirjaa voi tilata esimerkiksi täältä.

Runoista. Valitsin nuo kaksi runoa, koska ne kuvaavat hyvin sitä millaisia Kokkosen runot ovat. Ne ovat joko tunnelmallisia, hetkistä kertovia tai sitten ne ovat lyhyitä mietelmiä ja ajatelmia. Kuitenkin ne ovat aina läsnä tässä ja nyt.

Aamukolmelta -runo on hieno. Se kuvaa zenimäistä hetkeä kesäisessä aamussa. Osasta Kokkosen runoista voi tulla mieleen Ryokanin tai Risto Rasan runot. Mutta nämä eivät ole mitään kopioita vaan ihan omaa Kokkosen maailmaa. Näihin runoihin uskoo, ja niiden hetkiin, joissa ne ovat syntyneet. Niin yksityisiä ja lähelle tulevia, että niistä tulee universaaleja ja yhteisiä. Runojen kieli on virheetöntä ja asemointi on ajateltua.

Tunteita -runo on lyhyt ja selkeä, mutta samalla vaikeaselkoinen ja yhä uudelleen luettava. Lukijan mieleen tulee kysymys: "Miten niin"? Tai sitten jollain toisella kertaa ajatus on: "Niinhän se menee." Runo voi puhua siis eri kerroilla eri tavalla.


Varmasti aion palata tämän runokirjan ääreen myöhemminkin. Luen yhden tai kaksi. Olen hetken hiljaa ja mietin.

Jorma Piippo: Auringon silta

....
Tänään kuulin, silloin luulin,
kuulin, etten tarvitse,
silloin luulin, että tarvitsen.


Nuorempana sitä luulee kaikkea,
vanhempana kuulee, läheltä,
sisältä, sisältä sydämestä.



Joku siellä, josta kuulin,
ei olisi sinne mahtunut,
se oli tullut täyteen,
täyteen tarpeetonta, luultua.

.....
Katkelma runosta Tänään kuulin (s. 58)

Sain käsiini Jorma Piipon neljännen runokokoelman, jonka nimi on Auringon silta (2009, 102 s.). Jorma Piippo on oululainen runoilija ja kirjailija, joka on julkaissut kaikki kirjansa omakustanteina. Kirjoja voi tilata hänen nettisivujensa kautta. 

Nykyisin kiinnostun enemmän omakustanneista ja pienkustantamojen runoteoksista kuin suurten kustantamojen runokokoelmista. Tämäkään omakustanne ei tuottanut minulle pettymystä, kuten monet uudet merkkikustantamojen teokset, joiden maailmaan en tunnu pääsevän sisälle. En ymmärrä niitä. Tuntuu kuin ns. muotirunous olisi kompastunut hienojen sanayhdistelmien ja muodon kauneuden äärimmilleen venyttämisen ansaan sisällön kustannuksella.

Jorma Piipon runokokoelma Auringon silta sisältää rehellistä miehen puhetta, jonka vahvuus ja ehkä välillä heikkouskin on samana toistuva rytmi ja sanojen toisto. Runon minä voi olla nainenkin, mutta minä kuulin miehen äänen lukiessani runoja. Parhaimmillaan runot toimivat kuin mantra. Lukukokemus johtaa meditatiiviseen tilaan. Huonoimmillaan toistaminen ja saman rytmin pitäminen on väsyttävää.

Nämä runot sopisivat erittäin hyvin ääneen luettaviksi, esitettäviksi lavarunoutena. Jokaisella runolla on ydin. Niissä on kysymys ja sanoma. Niissä kaari. Alku ja loppu.

Runon minä on lähes jokaisessa runossa henkilö, joka on jossain tilassa ja antaa ajatusten tulla lakkaamattomana ryöppynä, mutta ajatus katkaistaan johonkin kohtaan. Runot eivät ole hirvittävän pitkiä tai kovin lyhyitä. Runojen ja säkeiden pituudet toistavat samaa rytmiä.

Runon minä tarkkailee ja ihmettelee. Hän seisoo soratiellä ja pölisee yhdessä tien kanssa. Hän on junassa ja katsoo maisemia. Hän on kotona, sairaalassa tai pihalla. Kaikkialla missä tavallinen ihminen voi olla. Vuodenajat ja luonto ovat vahvasti runoissa esillä.  Aika, elämä, hetket, yksinäisyys, suojasää, eilinen, nuoruus, aamujumppa, toinen ihminen, arki ja polut.

Kolmessa runossa runon minä on joku muu. Yksi on Silkkikukka, jossa silkkikukka puhuu. Toinen on Pieni vielä olen (Matilda vauvalle), jossa pieni vauva katsoo maailmaa ja juttelee papalle, mummolle. Kolmas muista runoista erottuva runo on Sinisilmäistä. Siinä katsotaan kaukaa tai ylhäältä sinisellä maalattua rintamiestaloa, sifonkihuivista mummoa, vaaria ja vaarin poikaa: sähkömiestä, ja järvessä on sorsia. Runo nousee esille yllättäen ja rikkoen rytmin.

Runokokoelman muusta tunnelmasta kertoo hyvin tämä katkelma runosta Mitä tahdot? (s. 50)

Mitä sinä tänään tahdot,
sitä sinulta kyselen.
Tahdotko, että yleensä kyselen,
sinulta näin utelen.
Olenko utelias, kun utelen,
uteliaaksi tullut olen?


En minä miksikään ole tullut,
tällainen olen ollut,
ollut jo melko kauan.
Utelias en ole koskaan ollut,
enkä sellainen tule olemaan.
Kyselevä olen aina ollut,
kyselevä tulen kai olemaan.

......

Suosittelen rohkeasti muitakin tutustumaan paikallisten runoilijoiden tuotantoon. Tähän ja moneen muuhun.

Kaisa Halmkrona: Kerjääksie rakhautta

Käännä selkästi
piirrän siihen

käännä selkästi
suutelen siihen

käännä selkästi
jotta saan sinut
kääntyhmään takasin.

******

Eihän se rakastaminen
ole vaikeata

mutta oleppa sitte rakastamatta
sitä jota rakastat

se se on mahotonta

*******

Liminkalaiselta runoilijaystävältäni Kaisa Halmkronalta on ilmestynyt uusi runokirja. Kävin sen tänään hakemassa häneltä. Luin sen äsken. Kirjassa on monta oivaltavaa, kaunista ja puhuttelevaa runoa. Nuo kaksi valitsin sen takia, että ovat niistä hyvistä lyhyimmät, ja eihän tähän blogiin saa esille sitä Kaisan käyttämää luovaa asemointia, joka saa runon soimaan siinä sivulla. Ihan kuin Kaisa sitä siinä lukisi ääneen.

Runot juoksevat ja soljuvat sivuilla välillä määrätietoisina ja välillä pehmeinä. Runot puhuvat sinulle. Neuvovat ja ymmärtävät. Välillä tulee lyhyitä viisauksia. Sitten tulee pitempi lempeä puhuttelu. Ystävä puhuu. Rakastettu puhuu. Pettynyt puhuu. Kokenut puhuu. Ja vielä puhuu sekin runon minä, joka ei tiedä vielä mitään. Ja se, joka jo tietää.

Runot tulevat lähelle. Vaikka ei tuntisi runoilijaa muutenkin, runot tulevat lähelle, koska ne ovat rehellisiä ja avoimia.

Runot ovat jaettu kuuteen osioon: 1.Miehen kanssa 2. Naisten kesken 3.Kerjääksie rakhautta 4. Sei tehe ees virhheitä 5. Son näkymätön voima ja 6. Olemisen taiosta. Osastojen välissä on Janne Halmkronan ottamia valokuvia, jotka sopivalla tavalla liittyvät aiheisiin tai tuovat niihin jotain uutta.

Kirjan on kustantanut Pirkko Halmkrona (Tornio 2010). Ja sitä ei vielä saa mistään muualta kuin Kaisalta itseltä.

Jos haluat kirjan, laita viestiä Kaisalle sähköpostiin kaisa (at) halmkrona.fi tai käy Kaisan blogissa.

Tämähän on runoilijan toinen teos. Ensimmäisen nimi on Salarakhaus (Myllylahti 2006). Niitä vielä löytyy ainakin netistä. Kirjoitin tuolloin blogiini arvostelun siitäkin otsikolla Ikuisia runoja. Kirjoitin, että luin niitä iltasaduksi silloiselle miehelleni. Nyt kai sitten pitää lukea näitä uusi runoja uudelle miehelleni.

Niin se on. Miehet vaihtuvat, runot säilyvät.

Kirja-arvostelu

Hip hei!

Pitkästä aikaa päivitin Kirjastokassini!

Sieltä löytyy nyt tuore, pieni jutustelu Paulo Coelhon Brida -kirjasta.

Hyvä kirja!

Kylläpäs taas luin hyvä kirjan. Juuri oikeaan aikaan se tuli vastaan, kun kirjoilla on tapana tulla.

Kirjoitin siitä arvostelun ja pohdintaa tuonne Kirjastokassiini. Tästä pääsee tutustumaan kirjaan:

Irene Kristeri: Itsensä näköinen ihminen.

Se on kirja, jonka kannattaa lukea, jos olet juuri miettimässä elämääsi ja pohtimassa sen suuntaa eli:

A) Olet juuri aikuistunut. Oletko saanut tarpeeksi turvallisuutta ja rohkeutta astua elämään omana itsenäsi ja yksin?

B) Olet hieman alle 40-vuotias. Teetkö työtä josta pidät? Oletko tyytyväinen parisuhteeseesi? Onko elämäsi sellaista kuin kuvittelit sen olevan tässä iässä?

C) Olet vähän päälle 50-vuotias. Lapset ovat lähteneet kotoa. Parisuhde on uuden edessä, jos sitä edes on enää olemassakaan. Et ole enää niin nuori ja vetreä. Mietit, tässäkö tämä elämä nyt oli?

Tuo kolme vaihetta on kuvattu kirjassa. Ne ovat mahdollisuuksiamme ryhtyä elämään itsensä näköistä elämää, jos emme lähde pakenemaan sitä. Voimme syntyä aikuisuuteen.

Marguerite Duras: Kesäsade

Kirjan kansi voi olla johtaa harhaan. Ei tämä kerro kesästä ja omenista.

"Yleensä äiti ajoi lapset ulos keittiöstä ruoka-aikojen ulkopuolella, oli kesä tai talvi. ...

Pikkubroidien ja pikkusisterien - niin pienempien kuin varttuneempienkin - silmissä äidin elämän jokainen päivä näyttäytyi suurena työnä, urakkana jonka merkityksellisyyttä ei voinut sanoin kuvata ja jonka vuoksi äidin piti saada vetäytyä omaan hiljaisuuteensa ja rauhaansa." s. 51

Marguerite Duras'n Kesäsateen (LIKE 2002, suomennos Jussi Lehtonen) esittelyteksti kertoo: "Duras kertoo surullisen mutta myös koomisen tarinan tiedonjanosta ja kamppailusta välinpitämättömyyttä vastaan paremman elämän saavuttamiseksi. Kirja kertoo maailmasta, jota ei ole luotu omalaatuisia ihmisiä varten. Romaanista on tehty myös elokuva Lapset (Les Enfants), jonka Duras itse ohjasi.

Suurperhe asuu purkutuomion saaneessa talossa Pariisin slummialueella. He elävät valtionavulla ja lahjoituksilla. Lapsia ei ole lähetetty kouluun, vaan kadulle kerjäämään. Eräänä päivänä vanhin lapsi, seitsenvuotias Ernesto, saa käsiinsä kirjan. Sen jälkeen Ernesto ei enää suostu menemään kouluun."

Kirjassa Ernesto oivaltaa jotain syvällistä ja vaikuttavaa, jolla on peruuttamattomat vaikutukset kaikkeen. Se on kirjan punainen lanka, mutta minuun eniten teki vaikutuksen vanhempien ja lasten välinen suhde. Se miten Duras niin hienovaraisesti kuvaa perheen vaikeita ihmissuhteita.

Perheen vanhemmat ovat köyhiä ja työttömiä. Kaiken lisäksi alkoholisteja. Niin minä sen käsitin. Asiasta ei mainittu useinkaan, mutta yksikin kohta, missä sanottiin vanhempien lähtevän aina kapakkaan juomaan lapsilisät, sai minut vakuuttuneeksi. Juomareissun jälkeen vanhemmat saattoivat maata omassa sängyssään, lukitujen ovien takana, päiviä, ja isommat lapset yrittivät huolehtia pikkuisista, koska isä ja äiti eivät pystyneet.

Äiti ei kestänyt lasten läsnäoloa, joten hän ajoi lapset vajaan ruoka-ajan ulkopuolella. Lapset kyllä saivat tulla sisään syömään ja yöksi nukkumaan, mutta muutoin heidän piti olla poissa näkyvistä. Mutta silti kirjassa isä ja äiti kuvataan hyvin hellästi. He ihan selvästi rakastivat lapsiaan tai ainakin yrittävät, mutta jotenkin eivät pystyneet kuitenkaan... Kun äiti oli hyvällä tuulella, hän lauloi ja myös silloin lapset uskalsivat tulla sisään.

"Mutta kun oli talvi, lapset olivat melkein aina vajassa. Sinne he pakenivat kylmyyttä, tuulta ja pelkoa. Isän mielen täytti taas ajatus hylkäämisestä. Sitä tuo vaja hänelle merkitsi, hylkäämistä, josta hän itse oli vastuussa. Isä alkoi itkeä ja selitellä. Kaikki johtuu siitä, isä sanoi, että vaikka rakastan teitä suuresti - tämän isä tiesi - en rakasta teitä niin paljon kuin mahdollista." s.79

Siis isällä oli tapana mennä vajan ovelle itkemään, kun hänelle tuli huono omatunto. Lapset eivät tietenkään ottaneet isää tosissaan.

Minä itse käsitän tuon vajan symbolisesti. Nykyaikakin on tuollaisia vajoja mihin lapset laitetaan, kun heille ei voida ja ei kyetä olla läsnä. Onko se sohva siinä tv:n edessä? Onko se lastenhuone? Onko se mummola, johon lapset aina lähetetään, jotta itse saisi vaikka bailata? Se voi olla henkinen hylkääminen. Se ettei lasta näe.

Myös nykyajan isät voivat itkeä lastenhuoneen ovella ja kertoa olevansa pahoillaan, etteivät ehdi viettää tarpeeksi aikaa lasten kanssa (kun on ne ylityöt, harrastukset ja muut menot sekä pitäähän sitä rentoutua kovan työpäivän jälkeen). He lupaavat parantaa tapansa, mutta eivät sitä koskaan oikeasti tee.

Lopulta lapset nykyäänkin lähteävät kadulle. He lähtevät ulos kaupungin kaduille liian nuorena kulkemaan ja juomaan itsensäkin humalaan.

Kirjan lapset kuitenkin rakastivat vanhempiaan ja pelkäsivät hylkäämistä. Heidän ainainen pelkonsa oli, että äiti möisi heidät sosiaaliviranomaisille. He ymmärsivät jollain tasolla olevansa jo hylättyjä, mutta lopullinen hylkääminen merkitsisi sitä, etteivät he ikinä voisi nähdä isää tai äitiä.

Kirjassa on Duras'lle tyypillistä kaunista, runollista kieltä, jonka suomentaja on osannut kääntää hienosti. Millaiseltahan alkuperäinen kieli kuulostaa, kun käännöskin on niin soivaa? Tässä on eräs kuvaus:

"Valkea kaupunki oli ripoteltu porrasmaisesti kukkuloiden rinteille. Alhaalla ammotti moottoritien kuilu. Moottoritien takana virtasi joki." s. 45

Näkymän pystyy heti näkemään silmiensä edessä. Tuon valkean kaupungin.

Lisäksi kirjassa on Duras'ille tyypillisiä muitakin teemoja kuin tämä hylkääminen. Jostain syystä hyvin monessa Duras'in kirjassa on mukana sisaren ja veljen välinen kielletty rakkaus. Niin on tässäkin.

Kirjailijan kirjoissa on lähes aina myös kuvauksia hyvin tuskallisesta rakkauden kaipuusta ja lohduttomasta erillisyydestä, yksinäisyydestä. Kirjan henkilöt kaipaavat niin kovasti lämpöä ja rakkautta, mutta riutuvat koko ajan synkässä yksinäisyydessä. He eivät itse pysty antamaan rakkautta. Niin inhimillistä, niin totta.

Se on kuitenkin niin kaunista, kun se on Duras'n kuvaamaa rakkautta ja kaipuuta. Mutta nyt kun olen lukenut hyvin monta Duras'in kirjaa, minusta tuo hänen rakkaus ei ole oikeaa Rakkautta. Se on liian tuskallista ja tuhoavaa. Se on tappavaa ja riipaisevaa. Se on himoa, tunnemössöä ja riippuvuutta. Se on ahdistavaa "rakkautta". Duras'in rakkaus imaisee sisälle ja sen vangiksi jää.

Suosittelen tätä kipeää, kaunista, tunteellista ja koskettavaa kirjaa kaikille, joita tuollainen rakkaus on joskus koskettanut, ja jotka haluavat myös löytää tai ovat jo löytäneet sen aidon rakkauden.

Eli suosittelen tätä kirjaa ihan jokaiselle.

Jarmo Stoor: Kestävää kehitystä

TOTUUS IT-ALASTA: Romaani Suomesta Nokialandiana, maana ilman taivasta. "Enää ei merkinnyt muu kuin osakkeenomistajien etu. Ja se oli hyvin nopeasti kerrottu: maksimaalinen voitto nimimaalisessa ajassa."
Teksti: kirjan irrallisesta, keltaisesta kansinauhasta.
Kuva: Kustannus Oy Rajalla

Kävin itsenäisyyspäivän aattona KAIKEN KANSAN KIRJALLIS-MUSIIKILLISISSA ILTAMISSA, jonka järjesti Humastiyhdistys ja Toppilan laulustudio. Siellä kuultiin hienoja kuorosovituksia vanhoista suomalaisista runoista, joihin Chydenius on säveltänyt musiikin. Lisäksi Jarmo Stoor oli kertomassa uudesta kirjastaan siinä mielessä miten se sopii itsenäisyyspäivän teemaan. Päätin vihdoin ostaa hänen uusimman kirjan Kestävää kehitystä (Kustannus Oy Rajalla, 2007).

Kirja kertoo Timosta, joka on töissä maailman suurimmalla kännykän käynnistysnappien valmistajalla. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Ouluun. Mainitaan myös Liminka, Tyrnävä ja jopa Simojärvikin. Kirjassa on monta erillistä juonta, jotka nivoutuvat yhteen kuten elämässä yleensäkin. Romaanissa seurataan kuinka Nappi Oy:n henkilöstöpolitiikka muuttuu yhä raaemmaksi mitä tiukemmaksi kilpailu käy. Lisäksi seurataan Timon ja Miian tekstiviestisalasuhdetta. Timo on juuri eronnut ja tutustunut Miiaan, varattuun naiseen. Tämän lisäksi Timo kirjoittaa kirjaa Matti Tirkkosesta, joka on myös töissä it-alalla. Kirjassa on katkelmia tuosta fiktiivisestä kirjasta.

Kuulostaako vaikealta? Ehkä näin äkkiä kuultuna, mutta kirjassa asiat pysyvät hyvin helposti erillään. On huomioitava, että Jarmo Stoor on aikoinaan itsekin toiminut esimiestehtävissä teknologia-alan yrityksessä hyvin kauan. Stoor kertoi ko tilaisuudessa, että monet kirjan it-alan tapahtumista ovat tosia. Esimerkiksi kertomus siitä kuinka eräs 18 vuotta talossa ollut työntekijä talutetaan keskellä päivää ulos työpaikaltaan: potkut 10 minuutissa. Näin yt-neuvotteluja kuulemma yhteen aikaan hoidettiin.

Kaikkein rohkeimmin kirjassa puhuu Matti Tirkkonen eli kirjan päähenkilön Timon luoma hahmo. Tirkkonen innostui kirjoittamaan Iltasanomille ja Iltalehdelle mielipidekirjoituksen, jossa it-alan saisi kuulla kunniansa:

"...Ne mulkvistit, jotka nyt ahnehtivat itselleen lisää, vaikka omistavat jo enemmän kuin koko muu Suomi yhteensä. Ne kasvottomat ja kansainväliset it-maailman rotat, jotka jyrsivät lattahampaillaan kaiken ravinnokseen ja jättävät jälkeensä vain paskaa ja sairautta." s. 107

Yhdessä katkelmassa Tirkkonen innostuu mollaamaan Päivi Lipposta ja hänen kirjaansa Akat aidan tekee, miehet käyvät mittaamassa, jota siipat Matti Tirkkosen mukaan lukevat kotona niin, että niskat punottavat. Matti Tirkkonen luettelee nykymiehen vaatimuksia ja perää tunnustusta miehillekin:

"Miehen pitää olla kova ja pehmeä samalla kertaa. Pitkämielinen kuuntelija ja naisen kyselemättä kaatava uros. Hellä perheenisä ja hulttio rakastaja. Miehen pitää olla boheemi ajattelija ja kuntosalin kuningas. Tunnollinen perheenelättäjä, joka osaa syösyä hulluihin seikkailuihin." s 43

Timo itse käy eronneiden miesten klubilla. Siellä juodaan ja haukutaan ex-muijia.Timo on kuin suomalainen eronnut tai muuten yksinelävä mies yleensä: yksinäinen ja katkera. Hukassa. Istuu portailla ja kolisee tyhjyyttä. Välillä kerrotaan Timon taustoja, jotka selittävät paljon. Hänen perheensä on vanhoillislestadiolainen.

Mutta Timo ei kuitenkaan suostu vajoamaan lopullisesti valitusten suohon. Hän ei sittenkään viihdy eronnoiden miestenkään klubilla kuuntelemassa toivonsa menettäneiden surkeaa tilitystä.

Lohtua kaikkeen tuo Miia ja kirjoittaminen, kun saa itsensä paperille. Kirjassa on paljon tekstiviestidialogia, joka on hyvin realistisen tuntuista. Tekstiviesteillä sovitaan tapaamisia, suututaan ja riidellään sekä sovitellaan. Nykyaikaa. Katkelma eräästä tekstiviestikeskustelusta:

(Timo) Hei Miten menee? Voitaisko nähä pian? Mulla oli kamalan tylsä palaveri just.
(Miia) Joo... mää muuten aattelin sua just. Oon somistamassa näyteikkunaa ja tulit vain mieleen. Oon kesäleskenä. Tuun sun luo aika myöhään. Sopiiko, että tuun yheksän jälkeen?
(Timo) Joo... kalenteri vapaa silloin. (s. 89)

Tekstiviestien lisäksi kirjaan on sopiviin kohtiin sijoitettu aitoja lööppejä, koska Timo seuraa iltapäivälehtien kirjoituksia. Esim: Matti Vanhanen: Me emme seurustele: Vanhanen & Forsius kahvittelivat eduskunnassa.

Nuo lööpit saivat minut ajattelemaan, että elämmepä tosiaan erikoisessa yhteiskunnassa. Haluamme lukea lehdistä siitä, että joku näyttelijä "tuijottelee miesten pakaroita". Näin jälkikäteen vanhat lööpit kummastuttavat. Ne sopivat hyvin kirjan tunnelmaan.

Kirja kertoo siitä kuinka ihmisestä on tullut toisellensa vain hyödyke. Kaikki käyttävät vain toisiaan hyväkseen joko ansaitakseen rahaa tai täyttääkseen tyhjiön. Sen viestin sain kirjasta. Vaikka kirjan takakansi keskittyy enemmän painottamaan it-kuvioita ja muu kuvataan lyhyesti näin: "Onneksi Timolla on Miia, oikea rakkaus, mutta mitä tekemistä sillä on ahneuden ja omaneduntavoittelun maailmassa?" Miian ja Timon suhde saa kuitenkin ison osan kokonaisuudesta. Sillä on suuri painoarvo. Joku toinen olisi voinut kirjoittaa kansilehden painottaen tuota kuviota.

Timo kuulostaa tyypillisestä suomalaiselta eronneelta mieheltä:
"Elämäni on täyttynyt erosta, irtisanomisista, kyräilystä työpaikalla, rahahuolista, irtosuhteista, äidin täyttämästä jääkaapista, baari-illoista. Nyt sylissäni on nainen, jonka hengitys olkaani vasten riitti pelastamaan pahan päivän. Vieläkään en uskonut rakkauteen, mutta ilman Miiaa elämä vain oli tyhjempää." s. 170

Timo juo paljon. Vähän väliä on krapulassa. Hän katselee ihmetellen naapurustoa ja heidän materialistista touhuaan. Kuinka naapurinmiehet kiillottavat tuntikausia uusia Mersujaan. Timoa ahdistaa olla töissä yrityksessä, joka irtisanoo ja kohtelee ihmisiä kohtuuttomalla tavalla. Yritys ajattelee vain omaa hyötyä. Lohtua Timolle tuo Miian öiset, salaiset käynnit eli seksi sekä lyhyet tekstiviestikeskustelut. Miia ei ole valmis jättämään miestään. Miia kohtelee Timoa samalla tavalla kuin Nappi Oy. Sama teema toistuu. Kaikki haluavat Timosta, suomalaisesta miehestä, maksimaalisen voiton minimaalisessa ajassa.

Kirja on kirjoitettu sujuvasti. Se sisältää paljon dialogeja ja tapahtuminen kertomista. Kirja on nopea luettava. Ei sellaista pitkäveteistä, kuvailevaa proosaa. Kirjaa kuvataan takakannessa satiiriksi. Mutta onko se sitä?

Aloin jossain vaiheessa miettiä, että kuinka tässä käy. Tuleeko katharsis? Muuttuuko Timon elämä? Kirja on hyvin todentuntuinen ja realistinen, mutta onko luvassa utopistinen ja onnellinen loppu, joka vesittää kaiken, koska eihän sitä usko pirukaan.

Mutta kirjan lopetus palkitsi.

Pidin kirjan lopusta erityisen paljon. Se antaa vihjeitä siitä miten Timon käy, mutta lukija voi mielessään keksiä lopun. Oliko Miia se oikea? Vastauksia ei anneta tarjottimella. Jotkut asiat saavat kyllä selvän päätöksen. Timo kokee muutoksen ja tekee ratkaisevia päätöksiä. Kirjan alussa oli paljon ahdistusta ja epätoivoa, mutta kirjan lopussa on runsaasti toivoa. Sellaista kun on kevät ja linnut saapuvat. Luonnon äänet kaikuvat, ja aamu on kaunis. Jää hyvä mieli.

Suosittelen tätä kirjaa etenkin kaikille naisille, vaikka it-ala ei kiinnostaisikaan. Yt-neuvottelujen kohtaamien työntekijöiden kohtalot, itsemurhat ja masennukset tuntuvat järkyttäviltä, kun ne tietää todeksi. Mutta kirjasta saa erityisesti vihjeitä suomalaisen miehen mielenmaisemasta. Itse pidin enemmän siitä puolesta. Samalla tavalla suomalaisen miehen kannattaisi tutustua muutamaan suomalaisten naisten kirjoittamiin naisille tarkoitettuihin kirjoihin (vihjeitä voi lukea täältä).

Suomalainen mies sittenkin kaipaa aitoa rakkautta ihan yhtä paljon kuin suomalainen nainenkin. Kaikesta huolimatta.

Toivosta ja epätoivosta

On tärkeää, että kasvavan lapsen ja nuoren etsintää ymmärretään ja että se riittävästi rauhoitetaan. Jokaisen tulisi omassa tahdissaan löytää yksilöllinen laatunsa sekä rajansa, niin että hänen mieltään ei voitaisi miten tahansa ohjelmoida. Vasta itseensä juurtumisen jälkeen hän on valmis päästämään muita niin lähelle, että hän voi olla haavoittuvana kosketuksessa toiseen. Se on inhimillisen kohtaamisen merkittävin ja suurinta rohkeutta vaativa taso.

Jos ihminen syystä tai toisesta joutuu ulosmittaamaan itseään ennen kuin hänen minuutensa on riittävästi hahmottunut ja ennen kuin hän on selkeästi tunnistanut oman erillisyytensä ja voimansa, on vaarana, että hän jää tyhjäksi. Silloin hänellä ei ole juuri muuta annettavanaan kuin oma tarvitsevuutensa ja toisten kuvitellut odotukset, jotka ajavat häntä joko piiloutumiseen tai loputtoman miellyttämisen kierteeseen.

Martti Lindqvist: Toivosta ja epätoivosta (Like 2004) s. 90


Voiko paremmin kuvata tämän maailman tyhjäksi jääneitä ihmisiä, jotka liian nuorena joutuivat ottamaan liikaa vastuuta? Jotka jäivät itsensä kanssa yksin ja tunsivat olevansa ilman tukea tässä maailmassa. Juurtuminen ei ollut vielä tapahtunut. Heidät heitettiin tuuleen.

Luin tämän kirjan ihan äskettäin. Se teki minuun suuren vaikutuksen. Martti Lindqvist oli teologian tohtori ja paljon muuta. Hän ehti kirjoittaa hyvin monia kirjoja ja auttaa hyvin monia ihmisiä. Tämä kirja jäi hänen viimeisekseen.

Minun sisintäni liikautti, kun selvisi, että tämän kirjan viimeisen lauseen hän kirjoitti vuoden 2004 loppiaisena, kirja julkaistiin melko pian siitä ja huhtikuussa 2004 hän kuoli, äkillisesti, mutta ei sittenkään niin yllättäen. Kirjan rivien välistä aistii mitä on tulossa. Kirjassa puhutaan toivosta ja epätoivosta, mutta se on täynnä rauhaa. Elämään voi luottaa. Elämä jatkuu. Epätoivon jälkeen tulee toivon vuoro. Pimeyden jälkeen on valoisaa.

Kirjan viimeisen luvun nimi on Elämä jatkuu huomenna.

Kirja päättyy sanoihin:

• Toivo on kykyä haluta, että huominen olisi. Minulle ja sinulle. Ja myös meidän jälkeemme.
  

Lisää Martti Lindqvististä sekä hänen kirjoistaan ja ajatuksistaan voi lukea näistä kirjoituksista:

Martti Lindvistin testamentti helmiläisille
Kohtaa varjosi, ihminen
Elää rohkeasti ja uskaltaa kuolla
Unelma rohkeasta elämästä
Keskeneräisyyden puolustaja

Portobellon noita oli pettymys

Kirjailijan pitäisi joskus lopettaa toistamasta
ja paisuttamasta samaa tarinaa... Vai onko tämä kaikkien
kirjailijoiden kohtalo? Kirjoittaa ikuisuuden yhdestä ja samasta asiasta?

Oi voi... Paolo Coelhon uusin kirja Portobellon noita oli pettymys. Olihan se nopea luettava ja viihdyttävä, mutta.... se oli vain paisutettua Alkemistia. Ei mitään uutta taivaan alla. Zahir oli jo vanhan toistoa. Miten kirjailija voi käyttääkin niin paljon samaa materiaalia? Aavikko, teltat ja mystiset miehet, jotka neuvovat?

Tarinassa nainen nimeltä Athena alkaa etsiä itseään ja kulkee gurulta gurulle. Mielikuva Athenasta syntyy muiden kertomusten perusteella. Se on ihan jännä tapa kirjoittaa kirja. Ei mikään uusi, mutta kuitenkin. Esim. Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta -kirjassa mielikuva Laura Lumikosta muodostui samalla tavalla.

Kirjassa on aivan liikaa asiaa. Coelho on yrittänyt ahtaa kaikki viisautensa kirjaan jollain tavalla. Hän käyttää hyväkseen monia gurujen henkilöhahmoja kertoakseen ajatuksista, jotka ovat peräisin zenistä, New Agesta, joogasta, meditaatiosta, meditatiivisesta tanssista, luonnonuskoista, naisjumaluskonnosta ja jopa kalligrafiasta. Kaikki on sotkettu yhteen sekavaksi puuroksi. Kirjailija haluaa liikaa opettaa ja opastaa lukijaa "löytämään viisauden itsestään". Se alkoi nyt häiritä minua tosi pahasti.

Esim. eräässä kohdassa eräs henkilöhahmo opastaa Athenaa keskittymään tiskatessaan tiskaamiseen (keskity siihen mitä teet) ja ajattelemaan, että on onni, että on edes lautasia mistä syödä. Muistaakseni luin juuri tuollaisen viisauden jostain nykyaikaisesta zen-oppaasta jokin aika sitten. Yksi hahmo puhui chakroista, toinen tanssin hurmasta jne... Luentoa luennon perään, jotka on taivutettu mahtumaan draaman kaavaan.

Yhdessä vaiheessa Athena pyytää erästä henkilöhahmoa luopumaan turhista kirjoista kirjahyllyssään. Kirjojen tieto on kuulemma jo hänessä. Kirjat pitäisi lahjoittaa eteenpäin seuraaville. Turhaan ne kirjahyllyssä ovat täyteenä.

Jaa. Coelho itse kirjoitti 340 sivua paksun kirjan, ja mielestäni täysin turhaan. Hän ei varmaankaan siis pahastu, jos palautan tämän kirjan kiireen vilkkaan takaisin kirjastoon, jotta joku muukin voi lukea sen?