Kolme haastekoontia ja tulevaa

Vuosi lähenee loppuaan, ja samoin päättyy kolme lukuhaastetta, joihin olen ottanut osaa.

Jokken kirjanurkan 14 nobelistia -haaste kannusti tutustumaan Nobelin palkinnon saaneiden kirjailijoiden tuotantoon. Sainkin luettua vuoden aikana tasan 14 nobelistin kirjaa, kyllä on tarkkaa touhua...

Nämä luin:

Alice Munro: Kallis elämä (2012/2013) – Nobel 2013
Alice Munro: Hyvän naisen rakkaus (1998/2000) – Nobel 2013
Alice Munro: Liian paljon onnea (2009/2010) – Nobel 2013
J. M. G. Le Clézio: Alkusoitto (2008/2009) – Nobel 2008
Doris Lessing: Ruoho laulaa (1950/2007) – Nobel 2007
Doris Lessing: Viides lapsi (1988/1989) – Nobel 2007
Toni Morrison: Koti (2012/2014) – Nobel 1993
Toni Morrison: Armolahja (2008/2009) – Nobel 1993
Gabriel García Márquez: Patriarkan syksy (1975/1987) – Nobel 1982
Yasunari Kawabata: Lumen maa (1947/1958) – Nobel 1968
John Steinbeck: Oikutteleva bussi (1947/1948) – Nobel 1962
Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee (1926/1954) – Nobel 1954
William Faulkner: Rosvot (1962/1966) – Nobel 1949
Pearl S. Buck: Hyvä maa (1931/1976) – Nobel 1938


Nobelisteja 75 vuoden aikaväliltä – laajahko kattaus, sanoisin. Tämän vuoden ja haasteen suurlöytö oli Doris Lessing, jonka tuotantoa olenkin haalinut hyllyyn jo odottamaan. Alice Munro oli suosikkini jo ennen haastetta, samoin Toni Morrison. Onneksi kaikilta kolmelta on vielä tuotantoa lukematta. William Faulknerin lukeminen taas taitaa jäädä tähän yhteen kertaan, mutta onpahan kokeiltu.

Kiitos Jokkelle haasteesta!

_____

Toinen nyt päättyvä haaste on Kirjavalas-blogin Hei me lusitaan!. Kysehän oli siis vankila-aiheisesta haasteesta, jossa tavoiteltiin vapautta. Ihan sinne asti en suorituksellani pääse, mutta tapaamisoikeuden sentään saavutin neljällä luetulla kirjalla:

Bernard Beckett: Genesis (2006/2009)
Simon Lelic: Laitos (2011/2012)
Mihail Hodorkovski: Uusia muistelmia kuolleesta talosta (2014)
Jennifer Egan: Sydäntorni (2006/2013)

Tässä haasteessa oli oikeasti haastetta, sillä vankilakirjoja ei noin vain marssinut vastaan. Muutama sentään, hyvä niin.

Kiitos Elegialle haasteesta!

_____

Kolmas vuodenvaihteeseen päättyvä haaste on sheferijm-blogin Mikä minusta tulee isona?. Siinä oli ideana tutustua eri ammatteihin, joita luetuissa kirjoissa kohtaa.

Luin 22 kirjaa, ja pääsin suorituksella mestariksi:

Muriel Barbery: Siilin eleganssi (2006/2010) – Ovenvartija
Doris Lessing: Ruoho laulaa (1950/2007) – Maanviljelijä
Hilja Valtonen: Nuoren opettajattaren varaventtiili (1926) – Kansakoulunopettaja
Nicolas Barreau: Rakkausromaanin resepti (2010/2013) – Kustannustoimittaja & ravintolan omistaja
Gillian Flynn: Kiltti tyttö (2012/2013) – Toimittaja
Simon Lelic: Laitos (2011/2012) – Vankilanjohtaja
Jhumpa Lahiri: Kaima (2003/2005) – Arkkitehti
Agatha Christie: Kuolema Niilillä (1937/1940) – Salapoliisi
Annie Proulx: Lyhyt kantama (1999/2001) – Karjapaimen
Anita Brookner: Päivät Pariisissa (1995/1998) – Kirjakaupan omistaja
Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin (1992/1993) – Yliopisto-opettaja
Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (2014) – Kätilö
John Steinbeck: Oikutteleva bussi (1947/1948) – Linja-autonkuljettaja
Henni Kitti: Elävän näköiset (2014) – Konservaattori
Ansu Kivekäs: Perhosveitsi (2014) – Erityisluokanopettaja
Pirjo Hassinen: Sauna Paradis (2014) – Kirjailija
Silvia Avallone: Teräs (2014) – Metallityömies
Maria Turtschaninoff: Arra (2009/2010) – Käsityöläinen
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa (2013) – Sairaanhoitaja
Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä (2014) – Virkamies
Yasunari Kawabata: Lumen maa (1947/1958) – Geisha
Pete Suhonen: Valkoinen joulu (2013) – Postinkantaja

Näistä mieleen jäivät erityisesti Siilin eleganssin ovenvartija, Neljäntienristeyksen kätilö, Elävän näköisten konservaattori ja Perhosveitsen erityisluokanopettaja.

Oli hauskaa bongailla ammatteja kirjoista, kiitos siis Ainolle haasteesta!

_____


Innolla odotan, millaisia haasteita vuodelle 2015 kehitellään. Helmikuun loppuun on käynnissä Talven lukuhaaste Ullan luetut kirjat -blogissa ja ensi joulukuuhun saakka Kirjallinen retki Pohjoismaissa Anna minun lukea enemmän -blogissa. Oma Pojat, lukemaan! -haasteeni kestää toukokuun loppuun. Tervetuloa mukaan, vielä ehtii mainiosti!

Klassikkojen lumoissa -blogin Lukumato julkisti hauskan Lukuiloa!-haasteen vuodelle 2015. Siihen osallistun ehdottomasti.

Muitakin kyllä ohjelmistoon mahtuisi, ihan vaan vinkkinä kollegoille...

Pete Suhonen: Valkoinen joulu

Pete Suhonen: Valkoinen joulu
Ulkoasu: Janne Harju
WSOY 2013
E-kirja

Ilmainen e-kirja Elisa Kirjasta.


Lueskelin tätä kirjaa kännykältäni joulun aikaan, sillä tartuin luonnollisesti Elisa Kirjan syöttiin ja latasin maksuttoman "joululahjan" lähes ääntä nopeammin. Siinähän se lueskelu meni samalla, kun muut räpläsivät Facebookia tai uutisvirtaa omista luureistaan.

Kovin syvällistä tekstiä en osaa enkä halua tästä kirjasta tuottaa. Se oli ihan viihdyttävä lukukokemus, mutta jätti kuitenkin lopulta tympeän jälkimaun. Mukana on työelämän rankkuutta, rapistuneita unelmia, mutkaisia perhekuvioita, huumekauppaa ja – yökyökyök – uutta romaania kirjoittava viinaanmenevä kirjailija. Miten tylsää.

Tarina kerrotaan useamman hahmon kautta. Janne on postinkantaja, aamuyön ritari, joka tuo painolämpimät sanomalehdet Lauttasaaren kartanoihin ja rappukäytäviin. Käy kuitenkin niin, että yt-neuvotteluissa tulee tuotannollis-taloudellisista syistä kenkää, ja Jannen on mietittävä uusia tapoja täyttää päivänsä yönsä. Tonttupuuhat sopivat siihen, ja kantakahvilan myyjättären Siljan ihastelu etäältä onnistuu edelleen.

Silja on entinen Idols-nousukas, joka on ihastunut Sebastianiin – ja valmis mihin tahansa saadakseen hänet itselleen. Sebastian taas on varakkaan Konrad-isoisänsä talutusnuorassa oleva pikkudiileri, jolla on huumevelkoja enemmän kuin luottoa tilillä. Ongelmiahan siitä seuraa.

Lisäksi on vielä Hän, joka mitä ilmeisimmin koettaa kirjoittaa uutta romaaniaan ja selventää kuvioita siinä kovin hyvin onnistumatta. Ja jossain lentää myös haukka, joka saa ohjeita Isolta Tyypiltä vesitornin huipulta...

Jannen hahmosta pidin, sillä hänessä henkilöityy moni tämän päivän yhteiskunnan ongelma kouriintuntuvasti. Miesparka on jäänyt kovin yksin ja yrittää elää ruisleivällä ja maksamakkaralla, rakastaa työtään kun ei muutakaan voi ja yrittää olla aiheuttamatta kellekään ongelmia. Kunnes viimeinen niitti katkeaa. Sebastian taas tuntui kovin kuluneelta, rikkaan perheen itserakas jälkeläinen, joka ei kokkelipäissään tajua mistään mitään, paitsi paikoin ehkä ureasta päässään. Kirjailijahahmo rasitti todella paljon, voiko enää kuluneempaa tyyppiä ollakaan?

Jostain syystä kirja tuli kumminkin luettua ihan loppuun asti, että eipä siinä kai mitään. Tutut kulmat Lauttasaaressa ja kantakaupungissa innostivat, ja tokihan Suhosella sana on hallussaan. Luin pari vuotta sitten hänen esikoisensa Hitlerin kylkiluun, joka oli ihan mukiinmenevä, muttei kuitenkaan erityisen kummoinen. Ehkä on uskottava, etteivät meidän huumorintajumme kirjailijan kanssa oikein kohtaa. Liekö menetys kummallekaan.

_____

Muualla: Ajatuksia kirjamaasta, Lukutoukan kulttuuriblogi, Hemulin kirjahylly, Booking it some more

Nappaan kirjalla vielä viimeisen suorituksen Mikä minusta tulee isona? -haasteeseen (postinkantaja). Lisäksi otan sen mukaan Talven lukuhaasteen joulu-kategoriaan.

Yasunari Kawabata: Lumen maa

Yasunari Kawabata: Lumen maa
Suomentaja: Yrjö Kivimies
Ulkoasu: Markko Taina
Tammi 2012 (1. painos 1958)
161 s.
Yukiguni (1947)

Kirjakauppaostos.


Tokiolainen haaveilija Shimamura matkustaa vuosittain pieneen vuoristokylään lepäämään kylpylähoitojen, kuumien lähteiden ja hiljaisuuden keskelle. Eräänä vuonna hän kohtaa siellä nuoren geishan Komakon, ja heidän välilleen syntyy herkkä, epävakaa ja hienovireinen suhde.

Lumen maa on tiivis, mutta hyvin hengittävä pienoisromaani. Siinä ei varsinaisesti tapahdu paljon, vaan suurempi osa tarinasta on taustalla, rivien välissä ja lukijan mielessä. Kirja tuntuu maalaukselta, tai kuvasarjalta, joka on tehty haalein värein ja kevyin vedoin.

Shimamuran ja Komakon suhde on kiehtova, mutta hyvin epätodellinen. Shimamura on toimeton mies, hänellä on Tokiossa perhe, mutta minkäänlaista työtä hänen ei tarvitse elääkseen tehdä. Vuosittain voi matkustaa kylpyläkaupunkiin nauttimaan etuisuuksista, kuten ylellisestä hotellista ja geishapalveluista.

Komako taas on hyvin ristiriitainen henkilö. Yhtäältä hän on huolellisesti koulutettu geisha, joka teoriassa hallitsee monimutkaiset etiketit, käytössäännöt ja seremoniat. Toisaalta hän juo liikaa, kaatuilee humalassa eikä hallitse tunteitaan – tai käyttää niitä taitavasti hyväkseen.

Vaikka geishan ja hänen asiakkaansa suhde on periaatteessa tiukasti säädelty, Komako ja Shimamura ohittavat sen reilusti. Komakon on syrjäseudun ja suppean asiakaskunnan vuoksi laajennettava toimintamallejaan ohi geishasäännöstön. Kawabata on kirjoittajana hienotunteinen, mutta tarinan kulussa ei jää epäselväksi, että Komakon ja Shimamuran suhde on myös vahvasti eroottinen.

Lumen maa on kirja, jota on luettava ajatuksella. Oletettavasti siitä saisi paljon enemmän irti hitaammin lukemalla ja palaamalla siihen uudelleen. Tulkintoja tarinan kulusta ja sen hienovaraisista elementeistä voi tehdä runsain mitoin.

Itse näen kirjan ennen kaikkea valtasuhteiden ja eräänlaisen vääjäämättömyyden kuvaajana. Shimamura on valtaa käyttävä, rikas asiakas, mutta Komako on äärimmäisen taitava langoista vetelijä ja sopan hämmentäjä. Heidän suhteensa ei totisesti ole aivan yksinkertainen, vaan sillä on lumen kymmenet eri sävyt. Ja asiat, elämä – niillä on tapana edetä, joskus jopa hallitsemattomasti, niin kuin vuorenrinteen lumimassojakaan ei ihminen voi vangita.

_____

Jenni ei jossain vaiheessa ollut enää kärryillä, mutta nautti lukemisesta rentoutuneena. Saran mielessä soi lukemisen jälkeen kirjan kaunis ja lyyrinen kieli. Margit toteaa Lumen maan olevan niitä kirjoja, joita miettii lukemisen jälkeen vielä kauan. Liisa kirjoittaa, että "verkkaisessa tapahtumattomuudessaan ja esteettisyydessään Lumen maa muistuttaa välillä enemmän runoa kuin tarinaa". Katja uskoo, että Lumen maa ei aukea ensimmäisellä lukukerralla kuin osin. Sanna ihastui tarinaa enemmän kirjan kieleen ja tunnelmaan. MrRainfoldille kirja on sävyltään surullinen ja siitä jää haikea tunnelma.

Valkoinen Kirahvi tiivistää kirjan neljään: "Jos pitäisi tiivistää kirja yhteen adjektiiviin, olisi se unenomainen. Jos kirja olisi väri, olisi se haalean sininen. Jos kirja olisi yksi aihe, olisi se yksinäisyys. Jos kirja olisi toive, olisi se tulla rakastetuksi."
_____

Lumen maa on 14. lukemani nobelistin kirja tälle vuodelle, joten saan valmiiksi Jokken kirjanurkan 14 nobelistia -haasteen. Palaan haasteeseen vielä tarkemassa koontitekstissä ennen sen määräajan umpeutumista joulukuun lopussa.

Lisäksi kirja sopii sheferijm-blogin Mikä minusta tulee isona? -haasteeseen geishan ammatin kuvauksensa puolesta. Tämäkin haaste päättyy pian, koonti tulossa.

Ja nimi Lumen maa solahtaa hienosti Ullan Luetut Kirjat -blogin Talven lukuhaasteeseen.

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä
Ulkoasu: ?
Otava 2014
E-kirja.

Kirjastosta.


Eletään kuohuvaa 1920-lukua Helsingissä. Sisäasiainministeriön virkamiehenä puurtava Karl Axel Björk pitää laadukkaista vaatteista, esteettisistä asusteista, kylvyistä, naisseurasta – ja salapoliisin työstä. Hän on hankkiutunut avustavaan asemaan Helsingin poliisiin, epävirallisesti totta kai, ja päätyy poliisivoimien kanssa selvittämään Vesilinnanmäeltä vesisammiosta löytyneen murhatun jääkärin tapausta.

Juttu on – tietenkin – monimutkaisempi kuin päälle päin näyttää, ja pian Björk huomaa sotkeutuneensa kuvioon, johon liittyy sisällissodan haamuja, kostoa, heimosotien pauhua ja vieraan vallan vakoilua. Samalla Björkin omat perhesuhteet vaativat hieman selvittelyä: hän on köyhtyneen aatelissuvun vesa, isänsä on kadonnut Kaukoitään tutkimusmatkoilleen, toinen veli kuollut sisällissodan "marttyyrina" ja toinen aiheuttaa päänvaivaa intomielisenä Suur-Suomi-haaveilijana, äiti suree menetettyjä perheenjäseniä. Ja olisihan Björkin, 27-vuotiaan, vakaassa asemassa olevan valkokaulustyöläisen, jo aika asettua aloilleen ja perustaa perhe.

Ajurikyydeiltä, kävelyretkiltä, laukauksilta, salakapakoilta ja hämyisten asuntojen nurkilta ei seikkailussa vältytä. Kuka on syyllinen ja mitä muuta kuvioon liittyy?

Olen aina silloin tällöin lueskellut Virpi Hämeen-Anttilan kirjoja ja pitänyt niitä hyvänä nollausviihteenä. Viimeisimmäksi taisin lukea Sokkopelin muutamia vuosia sitten, ja koska pidin sitä ihan höpönä, en ole sen koommin Hämeen-Anttilan tuotantoon tarttunut. Nyt en voinut vastustaa kiusausta, kun Yön sydän on jäätä oli HelMetin "Koko kaupunki lukee" -kampanjan sisäänvetokirjana. HelMetin asiakkaat saivat siis kahden viikon ajaksi rajattoman määrän tätä nimenomaista e-kirjaa käyttöönsä.

Kyllähän tämän kanssa muutaman illan vietti, ja jokusen työmatkan myös. 1920-luku iskee aina, ja sadan vuoden takainen kotikaupunkini Helsinki on varsin mehevä tapahtumaympäristö. Kun kyse on dekkarista, odotin vetävää juonta ja hurjia tapahtumia. Tulihan niitä jokunen vastaan, mutta pääosin kirja on aika tylsä. Jotenkin junnaava.

Toki lähes sata vuotta sitten rikosten ratkaisu ja elämä muutenkin on ollut hitaampaa, mutta kärsimätön 2010-luvun lukija olisi halunnut jo mennä asiaan, kun Björk vielä hajusti kylpyvettään. Sivujuonteita on aika paljon, eivätkä kaikki saa tarinassa selitystä. Kyse onkin kaiketi sarjasta, jonka avausosa Yön sydän on jäätä on. Tämä selittänee tietynlaista hitautta, sillä kokonaisuushan muodostuu vasta kaikista osista yhdessä.

Voi tosin olla, ettei kiinnostukseni riitä seuraaviin osiin. Periaatteessa kirjan tarina on aika mainiosti rakennettu, ja ajan henki puhaltaa monen kerroksen läpi. Mutta. Jokin kerronnassa estää heittäytymästä mukaan, pitää etäällä ja välinpitämättömänä. Osin ehkä Björk, joka on vähän ärsyttävä hahmo tehdessään perinteiset "enpä mainitse kellekään lähteväni tarkistamaan sen yhden asian hupsis jouduinkin vaikeuksiin" -päätökset, jotka lähinnä haukotuttavat. Toisaalta kuten olen ennenkin todennut itselleni: elleivät jännityskirjojen ja dekkareiden hahmot olisi tyhmänrohkeita pösilöitä, moni herkullinen juonenkäänne ja tapahtuma jäisi käyttämättä. (Björk ei tosin ole mikään vaikeuksienkerjääjä, mutta aika omaehtoinen ja samalla tylsä kylläkin.)

Aika ja miljöö ovat kuitenkin uskottavan oloiset: tunsin kulkevani 1920-luvun Helsingin katuja, kuulin hevosvaunujen ja harvassa olevien automobiilien äänet ja mukulakivien kolkkeen, tunsin vastaitsenäistyneen nuoren valtion syntymätuskat ja ihailin näyttäviä asuja ja ulkomuotoja. Ei tämä kirja missään nimessä ajanhukkaa ole, mutta jotenkin irtonainen olo siitä jää. Tässäkö kaikki?

______

Muualla: Kirsin kirjanurkka, Kirjainten virrassa, Kirjavuori, Hemulin kirjahylly, Kaisa Reetta T., Kirjakaapin kummitus, Ja kaikkea muuta

Nappaan tällä kirjalla ja sen kuvaamalla virkamiehen ammatilla 20. suoritukseni Mikä minusta tulee isona? -haasteeseen ja siirryn Mestari-tasolle. Lisäksi saan toisen ruksin Talven lukuhaasteeseen.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Atena 2013
550 s.

Kirja saatu kustantamon tilaisuudesta.


Judit on hyvin tavallinen keski-ikäinen keskisuomalainen nainen. Hän on yhden varsin tavallisen ja etäisen tyttären äiti ja yhden tavallisen miehen vaimo. Elämän ja ajan rajallisuus alkaa kolkuttaa Juditia olkapäälle, ja kun hänelle tarjoutuu tilaisuus päästä aivan uudenlaiseen työhön Helsinkiin lapsuudenystävänsä Martan avustuksella, lähteminen entisestä elämästä on kivutonta ja helppoa.

Helsingissä Juditin päivät täyttää työ monikansallisen kotihoitopalveluyrityksen F-Remediumin kotisairaanhoitajana. Palkka ja työetuudet ovat huomattavan hyvät, mutta yrityksen toimintaperiaatteissa on hieman nieleskeltävää. F-Remedium ei ainoastaan hoida potilaidensa fyysisiä vaivoja, vaan paneutuu tiukan huolellisesti myös henkiseen puoleen. Yritys tarjoaa muun muassa sielun tilaa kartoittavaa ja jumalsuhdetta kehittävää Persinger-hoitoa.

Tapauskovaiseksi tai ehkä lähinnä agnostikoksi itsensä mieltävä Judit joutuu isojen kysymysten äärelle. Hän tapaa "ateistien kuninkaan" Leo Moreaun, joka on F-Remediumin asiakas ja maailman kuuluisin ateisti, fundamentalistikristittyjen ja ateistien välisen sodan eturintaman hahmo. Samalla hän seuraa hämmentyneenä ystävänsä Martan elämää, joka on yhä sielullisempaa – ja pelottavampaa. Martan poika ja Juditin kummipoika Mauri taas on vakavasti sairas, eikä hoitoa ole. Sielua voi kuitenkin yrittää hoitaa, jos vain Mauri antaisi siihen luvan.

Tarinan käänteet alkavat käydä yhä vauhdikkaammiksi, kun F-Remediumin salaisuudet paljastuvat vähitellen. Kaikilla ei totisesti ole puhtaat jauhot pussissaan. Ja sitäpaitsi – miksi aina sataa?

Viime vuonna Helsingin kirjamessuilla Atena järjesti kirjabloggareille tilaisuuden, jossa Pasi Ilmari Jääskeläinen kertoi uudesta kirjastaan. Samasta tilaisuudesta sen sai halutessaan mukaansa. Kiinnostuin kyllä Sieluista jo silloin, vaikken ollut mitenkään hullaantunut Harjukaupungin salakäytäviin. Kirja jäi kuitenkin keräämään pölyä hyllyyn.

Nyt on pölyt pyyhitty ja sieluja kieputeltu ees sun taas.

Lukukokemus oli, sanotaanko, monimuotoinen. Ensimmäiset parisataa sivua lähinnä haukottelin ja pohdin, milloin kirjan tarina oikein kunnolla alkaa. Leo Moreaun säärihaavan hoitamiset, Martan oudot puheet, Juditin omissa liemissään kiehuttelu, jokunen yksityiskohtainen vessakäynti... en saanut niistä mitään irti. Taustalla kytevä pahaenteinen tunnelma oli ainoa eteenpäin innostaja.

Kun lopulta alkoi rytistä, rytisikin sitten kunnolla.

Loppuosan kirjasta suorastaan ahmin. Jännitys-, kauhu- ja mysteerielementit sekoittuvat hienoksi kokonaisuudeksi, josta lähtee lonkeroita ja säikeitä moneen suuntaan. Sateen merkitys korostuu ja alkaa äkkiarvaamatta jopa kuristaa kurkkua. Yhä oudommaksi muuttuva maailma ja kokemus siitä tulee lähelle, hämmentää ja kiehtoo.

Sielut kulkevat sateessa on rohkea ja kunnianhimoinen kirja. Sen tarina on kumartelematon, omaehtoinen ja rajaton. Mielikuvituksen voima, tarinankerronnan taito ja rooli, joka lukijalle jää yhdistyvät toimivaksi kokonaisuudeksi.

Toisaalta kirjan heikkoudeksi koin sen paperinmakuiset henkilöhahmot. Tarinassa ei ole ketään, josta olisin välittänyt sen kummemmin. Minulle oli ihan sama, keneltä syötiin kasvot ja kuka hukkui muuten vaan. Ihmiset tarinassa ovat hölmöjä, yhdentekeviä, vastenmielisiä tai yksinkertaisen ärsyttäviä. Paperinmakua korostaa paikoin väliin tunkeva kaikkitietävä kertoja, joka analysoi ja selittää henkilöiden tekemiä tai heille tehtyjä ratkaisuja. Tämä kerrontamuoto saa kyllä lopulta selityksensä – aika vaikuttavan sellaisen – mutta tarinan kulussa se lähinnä ärsytti kuin kärpäsen surina.

Sielut kulkevat sateessa vetää tarinansa vaikuttavalla tavalla överiksi. Kirjan loppupuolella ei voi mitenkään tietää, mitä ihmettä vielä seuraavaksi voi tapahtua. Se on viihdyttävän kirjan merkki. Ja onhan tämä nyt vähän pelottavakin, ja monella tapaa myös ällöttävä tarina. Monia tunteita siis herätellään, ja ne vaihtelevat ääripäästä toiseen.

Mietin, millaisen juoni- ja teemakaavion tästä kirjasta saisi. Ehkä se olisi muodoltaan jonkinlainen visvainen puu, jossa on raapivia ja piikikkäitä, limaisia oksia, ja jokin itsestään tietoinen, lonkeromainen osa. Se kiiltelisi jatkuvassa sateessa, liikkuisi omin päin ja kasvaisi hitaasti, vaikka voisi näyttää jostain kulmasta viattomalta. Ja kun joku kulkisi sen ohi, lehtien välistä ilmestyisi luurankomainen, hyhmäinen käsi, jonka kosketus haisee kalmalta ja kuolemalta...


Kirjoitamme kirjasta yhtä aikaa Kirsin kanssa.

_____

Muualla: Kirjasfääri, Leena Lumi, Sabinan knalli, Amman lukuhetki, Morren maailma, Sallan lukupäiväkirja, Booking it some more, Järjellä ja tunteella, Rakkaudesta kirjoihin, Luettua, Opuscolo – Kirjasta kirjaan, Oksan hyllyltä, Illuusioita, Hyllytontun höpinöitä, Ilselä, Mustetta paperilla, Nuoren opettajattaren varaventtiili, Kirjailijan kellarissa, Kujerruksia ja niin edelleen...    


Osallistun kirjalla Mikä minusta tulee isona? -haasteeseen, josta ruksaan sairaanhoitajan ammatin.

Maria Turtschaninoff: Arra

Maria Turtschaninoff: Arra
Suomentaja: Marja Kyrö
Ulkoasu: Ea Söderberg
Tammi 2010
256 s.
Arra. Legender från Lavora (2009)

Kirjastosta.


Arra syntyy pieneen Simoran kylään ison perheensä kuopuksena. Pieni tummatukkainen tyttö on aina ulkopuolinen, eikä häntä halua perhe eikä muu yhteisö. Arra pysyykin vaiti. Vain metsässä, luonnon elementtien äärellä, hän on turvassa ja voi hyvin. Ihmisten kiintymys jää saamatta. Arra on taitava korinpunoja, mutta siitä huolimatta häntä pidetään viallisena, lähes epäihmisenä.

Arra joutuu muuttamaan alle kymmenvuotiaana metsästä Lagoran kaupunkiin, sisarensa Evian perheeseen. Evian ja hänen miehensä Arnel ovat käsityöläisiä ja kauppiaita. Perheeseen kuuluvat myös Arnelin sisar Unna ja Arran ja Evian sisar Kard. Elämä on työteliästä aamusta iltaan, ja Evia hallitsee perhettä rautaisella otteella. Hänen ainoa toiveensa oli päästä pois metsästä ja kohota yhteiskunnan rappusilla, eikä hän anna vähämielisenä pitämänsä siskonsa tai minkään muunkaan olla haaveensa tiellä. Kun paljastuu, että Arra on harvinaisen lahjakas kutojatar, raha alkaa kilistä Evian mielessä. Upeita kuvakudoksia kaupataan sekä Lagorassa että kaupungin ulkopuolelle. Kunnian taidosta saa Evia.

Arra on talon vanki, ja vain öisin hän karkaa kaupungin katoille vaeltamaan. Eräänä yönä hän kohtaa prinssi Surandon, eikä elämä voi sen jälkeen olla koskaan enää ennallaan. Lisäksi taustalla väreilee sodan uhka heikon kuninkaan ja pieleen menneen diplomatian vuoksi. Se pakottaa Arrankin ulos kuorestaan, ottamaan käyttöön kaikki taitonsa ja voimansa.

Olen vähän ihastunut Maria Turtschaninoffiin. Luin tuossa vastikään hänen tuoreimman kirjansa Maresin, joka on tänä vuonna myös Finlandia Junior -ehdokas. Maresi sijoittuu tähän samaan fantasiamaailmaan kuin Arrakin, mutta kyse ei ole sarjasta vaan täysin itsenäisistä osista. Arra oli Finlandia Junior -ehdokkaana ilmestymisvuonnaan, mutta voiton vei Mari Kujanpään ja Aino-Maija Metsolan Minä ja Muro. Tänä vuonna toivon Turtschaninoffille menestystä, sen verran vaikuttunut olen hänen tuotannostaan.

Mistä ihastuminen johtuu? Vaikea sanoa. Monestakin asiasta. Turtschaninoffin luoma maailma on kiehtova, salaperäinen, muttei liian vaikeaselkoinen tai omituinen. Ympäristö ja elämäntapa ovat luonnonläheiset ja varsin keskiaikaiset. Yhteisö menee aina yksilön edelle, perheen kunnia ja ulkokuori on tärkeintä, mitä on. Se aiheuttaa tietenkin ongelmia.

Kerronta on omaa luokkaansa, ja sen välittyminen suomenkieliselle lukijalle on tietenkin suomentaja Marja Kyrön ansiota. Tarina etenee soljuen, eikä käänteitä selitetä puhki. Arran sisäinen maailma on vahva, ja vaikkei hän puhu, viestintä ei jää piiloon. Luonnon ja ympäröivän maailman vaikutus on kuvattu hienosti. Kuinka paljon enemmän näkee, kuulee ja kokee, kun keskittyy hiljaisuuteen hälyn takana?

Vaikka kirja viihdytti minua suuresti, se herätti myös ikäviä tunteita, lähinnä surua. Arraa kohdellaan todella väärin, aina vain uudelleen ja uudelleen. Kirja muistuttaa erilaisuuden sietämisen vaikeudesta ja vierauden pelosta. Se osoittaa, kuinka tutustakin voidaan rakentaa vierasta ja uhkaavaa, kun niin päätetään. Epäoikeudenmukaisuus on useimmiten vain yhden julman valinnan päässä.

Turtschaninoff ammentaa ikiaikaisesta universaalista tarinaperinteestä, mutta hän tekee sen tuoreella ja omaäänisellä tavalla. Tarinan kaari on eheä ja se pitää lukijan koukussaan alusta loppuun.

____

Arrasta muualla: Kirjamielellä, Opuscolo – Kirjasta kirjaan ja Kirjaretket.

Osallistun kirjalla Mikä minusta tulee isona? -haasteeseen. Käsityöläisen ammatti nousee kirjassa keskeiseen osaan. Lisäksi sota on etenkin tarinan loppupuolella tärkeä teema, joten Ihminen sodassa -haasteen Kuvitteelliset sodat -osio saa tästä yhden lisäpisteen.

Silvia Avallone: Teräs

Silvia Avallone: Teräs
Suomentaja: Taru Nyström
Ulkoasu: Taittopalvelu Yliveto
Minerva 2014
427 s.
Acciaio (2010)

Kirjastosta.


Tämän kirjan Toscanan auringon alla eivät auringonkukat kasva ja viljapellot heilimöi.

Piombinon rantakaupungin Stalingradon kaupunginosassa ihmiset elävät vuokratalokasarmeissaan, painavat pitkää päivää terästehtaalla ja koettavat selviytyä eteenpäin jotenkuten. Huterien talojen seinät kätkevät sisäänsä perheväkivaltaa, huumeita, rikollisuutta ja koskaan syntymättömiä haaveita.

Via Stalingradon varrella asuvat myös parhaat ystävät Anna ja Francesca, kolmetoistakesäiset naisenalut, tytöt joilla on kaikki vielä edessään. Annan isä on saanut potkut käytännössä koko Piombinoa elättävältä terästehtaalta ja tekee katoamistemppuja hämärähommiensa ohessa. Annan äiti on kommunistipuolueen aktivisti, joka uskoo parempaan yhteiskuntaan, muttei pääse eroon epäonnistuneesta avioliitostaan. Annan veli Alessio on jo siirtynyt tehtaalle töihin, tehnyt sen, mitä piombinolaisilta nuorukaisilta odotetaan.

Francescan isä on väkivaltainen hirviö, tehdastyössä itsensä näivettänyt, empatiaan kyvytön. Francescan äiti on kolmekymppinen vanhus, elämänilonsa vuosia sitten menettänyt. Hänestä ei ole suojelemaan tytärtään tai itseään, vaatimaan muuta. On helpompaa alistua.

Annan ja Francescan kesä on vedenjakaja. On vuosi 2001 ja maailma muuttuu muuallakin kuin heidän omalla rannallaan. Tyttöjen arjen tiet tulevat eroamaan, sillä Anna jatkaa lukioon, Francesca ammattikouluun. Tulevaisuus tuntuu kiveen hakatulta, vaikka tytöt jaksavat vielä unelmoida, ainakin toisinaan, kun meri kutittaa vatsaa ja hiukset kastuvat. Horisontissa siintää Elban saari kuin saavuttamattomana toisena maailmana. Se on kaikkea sitä, mitä Via Stalingradolla on kiellettyä haluta.

Kiinnostuin Teräksestä blogitekstien myötä. Onneksi kiinnostuin, kirja on vimmainen lukukokemus, joka nirhii ikävästi ja samalla vaikuttavasti. Avallone pudottaa lukijan suoraan keskelle kolhuista Piombinoa, ja kyyti lähtee jarruttelematta. On vain pidettävä kiinni ja toivottava parasta.

Se paras ei kuitenkaan tule, oikeastaan ehkä kellekään. Piombinon elämä on tarkasti uomissaan, yhteisö ja normit pitävät siitä huolen. Jos kuvittelee itsestään liikoja, on kolaus kaatuessa entistä kovempi, siitä pitävät muut huolen. Vauhtia on siksi otettava aina niin paljon kuin voi, sillä lento loppuu joka tapauksessa aikanaan. Vauhtia saa huumeista, seksistä, adrenaliinin pauhusta, uhosta, alkoholista, mistä tahansa.

Teräksen maailma on raaka, miehinen, fyysinen. Talojen rakenteet murenevat, hiki virtaa, hiekka hiertää, autojen ja skootterien pyörät vinkuvat asfaltilla. Kaiken yllä terästehtaan masuunit pauhaavat kuumuutta ja voimaa. Samalla maailmassa on paljon herkkyyttä. Se on syttyvässä naiseudessa, pyöreässä olkapäässä, nuorten illanvietossa, makuuhuoneen hämärässä. Kontrasti on suuri, mutta se puhuttelee.

Kirja on kokonaisuutena onnistunut. Se on himokas ja vimmainen, muttei vedä överiksi. Ehkä se näyttää jotain sellaista, mitä ei haluaisi nähdä. Ja vaikka elämä kulkee väistämättä kohti hallitsematonta muutosta, voi kaiken alla tuntea haaveiden voiman ja uskon siihen, ettei Elba olekaan kuin uintimatkan päässä.

_____

Teräksestä ovat kirjoittaneet myös Omppu, Leena Lumi, Mari A., Annika K., Tuija, Marja-Liisa, Krista.

Kirja pureutuu voimakkaasti metallitehtaan ja metallityömiesten arkeen, joten liitän sen osaksi Mikä minusta tulee isona? -haastetta.

_____

Silvia Avallone on Helsingin Kirjamessuilla esiintymässä lauantaina 25.10. Häntä haastattelee Aleksis Kivi -lavalla kirjan suomentaja Taru Nyström kello 11.30. Itse menen ilman muuta kuuntelemaan, mikäli messuilen lauantainakin.

Pirjo Hassinen: Sauna Paradis

Pirjo Hassinen: Sauna Paradis
Ulkoasu: Päivi Puustinen
Otava 2014
253 s.

Kirjastosta.


Anne Horn on kirjailija, jonka muistot lapsuudesta 1960-luvulta ovat kauniita ja onnellisia. Hänen isänsä pyöritti yleistä saunaa, Sauna Paradisia, jonka toiminnassa Anne sai lapsena olla mukana. Yleisessä saunassa näki elämän koko kirjon ja vähän enemmänkin, mutta ympäristö oli turvallinen ja perhe-elämä pääosin hyvää, kunnes isä kuoli Annen ollessa teini-ikäinen.

Eroa menneeseen Anne on tehnyt jo kauan. Hän asuu miehensä Martin kanssa toisessa kaupungissa, on käynyt läpi lapsettomuuden tuoman kivun, kirjoittaa uraansa eteenpäin. Ollessaan esiintymisvierailulla vanhan kotikaupunkinsa kirjastossa Anne tapaa miehen menneisyydestään.

Lauri Kovanen on Annea muutaman vuoden nuorempi ja samalla kadulla Sauna Paradisin kanssa kasvanut. Laurin isä katosi 1960-luvun lopussa hämärissä olosuhteissa, ja häntä on koko ikänsä vaivannut, mitä isälle tapahtui. Siihen hän tarvitsee Annen apua, sillä Anne tietää, kuinka muistetaan. Anne ei ole halukas kaivelemaan muiden muistoja, mutta Laurilla on vastalahja: hän voi kertoa Annelle jotain ratkaisevaa tämän omasta menneisyydestä.

Sauna Paradis valittiin työpaikan lukupiirin syksyn ensimmäiseksi kirjaksi, ja siitä minäkin sain hyvän syyn ottaa selkoa Pirjo Hassisesta, jonka kirjoja en ole aiemmin lukenut. Luku-urakka oli nopea ja suhteellisen vaivaton, mutta jätti ristiriitaisen olon.

Tarina itsessään on varsin kiehtova. Miten menneisyys muistetaan, kuka muistaa samoista asioista mitäkin, kenen muistot ovat lähinnä totuutta? Kirjassa nousee esiin todella monia kipeitä muistoja, jollaisia ei kellekään toivo. On alkoholismia, väkivaltaa, pakon edessä tehtyjä pahoja tekoja. Näillä asioilla Hassinen ei kuitenkaan mässäile, vaan ne tulevat esiin vähitellen, jopa lakonisesti.

Sen sijaan monet yksityiskohdat hämmentävät. Yleinen sauna on toki paikka, jossa näkee ja kuulee vaikka mitä, mutta jäin pohtimaan, miksi Sauna Paradisin pesuhuoneisiin ja lauteille päätyi niin paljon erikoisia ihmisiä outoine salaisuuksineen. Erinäiset genitaaliosaston yksityiskohdat räiskäistiin tekstissä esiin tuosta vain, ja minun on vaikea ymmärtää, millä tavoin ne liittyivät kirjan teemaan ja kokonaisuuteen.

Lukupiirikeskustelussa nostettiin esiin, että Hassinen on ennenkin kirjoittanut paljon ruumiillisuudesta ja että se on hänen tuotannossaan keskeinen tekijä. Ruumiillisuus kiinnostaa minuakin paljon, monelta kantilta, mutta pelkkä shokeeraavuus ei minuun enää oikein tehoa.

Samoin koin hankalaksi sijoittaa romaanin sisällä kulkevaa Annen kirjoittamaa romaanikäsikirjoitusta osaksi tarinaa. Tässä Tuhlaajatytöksi nimitetyssä romaanissa on paljon ahdistusta ja vallankäyttöä, mutta en ihan tavoittanut, millä tavoin se kuuluu kokonaisuuteen. Ehkä pyrkimyksenä on tuoda esiin säröä ja osoittaa, ettei mikään täydellinen pinta voi peittää sisältöä, jossa on aina kolhuja.

Sauna Paradis on kertomus syyllisyydestä. Sitä kuvataan monesta näkökulmasta: lapsen, puolison, aikuisen. Se on sekä itse tehtyjen valintojen aihettamaa että pakon edessä niskaan saatua. Luonnevikaisen vanhemman tuottama tuska lapselle on kuvattu julmasti ja aidon tuntuisesti. Kuinka paljon vanhemmalla onkaan valtaa lapseensa! Ja kuinka huoletta jotkut sitä käyttävät. Se on käsittämätöntä. Ja pelottavaa.

Huomaan, että yhdessä jaettu lukukokemus vaikuttaa omiin muistoihin kirjasta. En erityisemmin pitänyt kirjasta lukiessani sitä, mutta kun siitä keskusteltiin yhdessä, kirjan vahvuudet nousivat esiin. Jokainen löytää erilaisia lähestymistapoja ja tulkintoja, ja niinhän lukeminen juuri toimii. Itse esimerkiksi jäin ärsyyntyneenä laskemaan käytettyjä kaksoispisteitä ja puolipilkkuja (niitä on kirjassa aivan liikaa minun makuuni!), muut eivät olleet niitä huomanneetkaan ollessaan tarinan vietävänä. Minä ja eräs toinen kiinnitimme huomiota ruumiillisiin yksityiskohtiin, muut eivät pitäneet niitä merkittävän häiritsevinä. Ja niin edelleen.

Sauna Paradis on eheä kokonaisuus, tiivis tarina ja vahvasti kirjoitettu romaani muistamisesta ja syyllisyydestä. Se saattaa ärsyttää ja ahdistaa, mutta yhtä lailla se voi tarjota upean lukukokemuksen. Hassinen jakanee lukijat tyylillään, mutta ainakaan hänen kirjansa ei jätä yhdentekevää tunnetta. Jotain kohtaa hän onnistuu hienosti töytäisemään.

_____

Luettu ja blogattu muuallakin: Kirjakaapin kummitus, Lukukausi, Habaneran havaintoja.

Osallistun kirjalla Mikä minusta tulee isona? -haasteeseen, johon ruksaan kirjailijan ammatin.

Ansu Kivekäs: Perhosveitsi

Ansu Kivekäs: Perhosveitsi
Crime Time 2014
E-kirja

E-kirjaostos.


Vantaalaisen lähiön peruskoulun arki on kuten missä tahansa muussakin suomalaisessa oppilaitoksessa. Luokkia on laidasta laitaan, oppilaita kaikilla tuen portailla, arki jatkuvasti pyörivää myllyä. Omat kuvionsa on opettajainhuoneessa, jossa ihmissuhteet ovat aika ajoin kovilla.

Tässä ympäristössä työskentelee pätkähommissa Eveliina "Ellu" Kirves, nelikymppinen järkinainen, muodollisesti epäpätevä erityisluokanopettaja, jolla nyt toisinaan sattuu talon lonkeron kulutus karkaamaan lapasesta. Tänä syksynä rehtori on tehnyt Ellun kannalta nihkeän päätöksen: hän siirtyy resurssihommiin ja hänen vanhaa 9V-luokkaansa alkaa vetää yhtä lailla papereita vailla oleva Valo, ympäristöihminen henkeen ja vereen, miehen malli pojille. Valolla on omat kotiasiat nuupallaan, mutta onneksi on aatteen palo, ja nyt myös kymmenkunta nuorta miestä uudelleenkoulutettavana kohti sysivihreää aktivismia.

Opettajakunnan hissukka Irmeli on tehnyt kesän aikana muodonmuutoksen hiirulaisesta vampiksi. Rakkaudennälkä on kova ja sitä hän pyrkii tyydyttämään keinolla millä hyvänsä. Valoon rakastuminen on kerrasta kiinni – ja Irmeli on valmis kovaan peliin saadakseen sen, mitä haluaa. Ja hän haluaa kaiken.

Tässä sopassa pyörivät niin 9V-luokan pojat kukin omine ongelmineen ja taustoineen kuin opettajat ja poikien lähipiiri. Henkilökategoriaan mahtuvat myös koulun lähipoliisi Tenho Puhakka, jolla on oma missionsa suoritettavanaan sekä jokunenkin exä, satunnainen hoito ja pikkurikollinen.

Huhhuh, nyt sai Suketus kyytiä. Perhosveitsi oli hetken mielijohteesta tehty aleostos Elisa-kirjan Taiteiden yö -kampanjasta ja jumankekka mitä ilotulitusta se onkaan alusta loppuun! Nyt napsahti aika lähelle, hyvässä ja pahassa. Kirjan alkupuolen ahmin hullun lailla, niin tutulta kaikki kuulostaa. Etenkin lukuvuoden ensimmäisen veso-päivän ja opettajakunnan kuvaus ylipäänsä on niin hersyvää, ettei paremmasta väliä. Vielä kun keitoksessa ovat oppilaat aitoina ja sattuvina, ei voi sanoa kuin just näin.

Perhosveitsi on periaatteessa dekkari, paitsi että siinä ei ole mitään tapahtumaketjun laukaisevaa rikosta, jota selvitettäisiin viimeiselle sivulle asti. Pikemminkin se on yhteiskunnan mätäkohtien ja koulumaailman rikkonaisuuden kuvaus, jossa ihmisten pahuus ja pikkumaisuus saa aikaan suurta tuhoa. Ellu on päähenkilönä mainio, joskin olisi tehnyt mieli pakottaa hänet AA-kerhoon. Työnsä hän hoitaa mallikkaasti, ja nuorten kiintymys häneen on kuvattu aidon oloisesti. Ellulla on myös järki päässä ja jalat maassa, mitä ei juuri kirjan muista henkilöistä, nuorista eikä vanhoista, voi sanoa.

Tarina rullaa vauhdilla ja paljastaa joka käänteessä lisää nihkeitä totuuksia kuvaamistaan ihmisistä ja näiden taustoista. Huumorin ja itseironian keinoin kuvataan todella rankkoja asioita: alkoholismia, huostaanottoja, raakaa hyväksikäyttöä, huumeita, pikkurikollisuutta, riippuvuuksia, byrokratiaa, mielen sairauksia ja yksinäisyyttä. Todellisen maailman koulutyössä raastavinta on tajuta, kuinka paljon on niitä lapsia ja nuoria, joista ei kukaan pidä kunnolla huolta. Perhosveitsi kertoo heistä.

Osaltaan on hieman ongelmallista, että kirja käsittelee yhtä aikaa vakavia asioita varsin kriittisesti ja silti heittää läppää minkä ehtii. Mutta kunhan tyyliin tottuu ja antaa tarinan viedä, ratkaisu alkaa tuntua perustellummalta. Pakkohan elämässä (ja kirjallisuudessa) on olla mustaa huumoria ja huonoja vitsejä, etenkin jos työ on rankkaa ja siinä kohdatut asiat karseita. Se ei silti vie terää sanomalta ja sisällöltä, ainoastaan paketoi niitä muotoon, jossa niiden käsittely on ehkä hieman kivuttomampaa.

Perhosveitsi on mainio ja suoraan sanoen helvetin terävä kuvaus suomalaisesta koulumaailmasta 2010-luvulla. Jos se on vieras todellisuus, paas lukien, että opit, missä mennään. Jos se on tuttu, takaan hersyviä lukuhetkiä. Ja hetkittäistä vakavaa pohdiskelua omasta työstä ja sen merkityksestä yhteiskunnan ruosteisissa rattaissa.

_____

Perhosveitsestä ovat kirjoittaneet myös Krista ja Anu.

Osallistun kirjalla haasteisiin Rikoksen jäljillä (3. johtolanka) ja Mikä minusta tulee isona? (erityisluokanopettaja).

Henni Kitti: Elävän näköiset

Henni Kitti: Elävän näköiset
Ulkoasu: Henni Kitti / Martti Ruokonen
WSOY 2014
346 s.

Arvostelukappale.


Onko toinen ihminen sittenkin ihmeellisintä mitä on?


Pohjoisessa, Tornionjoen mutkassa, elävät Alfred ja Eeva naapureinaan Sisko ja Reino. Erään hevostallissa vietetyn hetken ja sen aiheuttaman syyllisyyden jälkeen sekä Eeva että Sisko ovat raskaana. Syntyvät Aleksandra ja Sakari. Ja jokikin vaihtaa suuntaa – vaikka vain Alfred näkee sen.

Aleksandra on Alfredin ja Eevan neljäs tytär. Poikaa toivottiin, saatiin tytär, joka varhaisteininä valmistaa kuolinnaamioita itselleen ja muille ja hieman myöhemmin, Helsingissä vietetyn kesän jälkeen alkaa täyttää eläimiä. Sakari taas lähtee Kiirunan kaivoksille heti kun on tarpeeksi vanha ja löytääkin sieltä itselleen tytön. Pian on pieni perhe kasassa ja poika, Anders, syntyy.

Pohjoisesta valutaan etelään. Vain ensimmäinen sukupolvi jää, seuraaville ei jokihaara tarjoa enää mitään. Aleksandrasta tulee Eläintieteellisen museon konservaattori, Andersista merimies, Aleksandran poika Santeri on syntymästään saakka erilainen.

Kuinka kohdata toinen ihminen? Miten löytää oma paikkansa elämän kierrossa, suvussa ja perheen jatkumossa? Miten elää, olla elossa, ei vain elävän näköinen?

Henni Kitin Elävän näköiset on kiehtova, salaperäinen ja hieman haastavakin kirja. Se on sukutarina ja samalla hyvin yksilökeskeinen. Tärkeimmiksi henkilöiksi nousevat Aleksandra, Anders ja Santeri, muut joutuvat sivurooleihin, jopa unohduksiin. Toisaalta ehkei kaikille ole tilaa saagassa. Jotkut ovat elämänsä sivuosassa. Aleksandra on kiinnostava, vahva nainen, joka lähtee intohimonsa perään ja tekee niin kuin haluaa tehdä. Anders joutuu kantamaan suuria taakkoja nuoresta pitäen, eikä löydä – tai tahdo löytää – aidan matalinta kohtaa silloinkaan, kun sitä tarvitsisi. Santeri on erikoinen nuori mies, irrallinen, erakkomainen, kuitenkin päämäärätietoinen ja kykenevä kiintymään, ainakin sirkuskoira Ladyyn.

Kerronta on tasaisen taitavaa, koukuttavaa ja riisuttua. Juonivetoinen tämä kirja taas ei ole. Kitti ei anna lukijalle helpoimpia vastauksia, ei oikeastaan vastauksia juuri lainkaan. Tarinan käännekohdat ja muutokset tulevat esiin vasta ajan kuluessa, juuri ne jätetään useimmiten aukikirjoittamatta. Lukijan on itse pääteltävä, mitä tapahtui, milloin ja kenelle. Pidän ratkaisua raikkaana ja vahvana, hyvin perusteltuna ja toteutettuna.

Elävän näköiset on visuaalinen kirja, joka tuo lukijan eteen näkymän toisensa jälkeen. Se on yksityiskohtainen, huolellinen, tarkka. Niin kuin Aleksandra muotoilee täytettävää eläintä – hirveä, okapia, seepraa – millimetri millimetriltä sellaiseksi kuin se on elävänä ollut, myös Kitti muotoilee tarinaansa huolella, jokaista piirrettä hioen.

Tämä kirja iski minuun – kun annoin sen viedä ja irrotin otteen ennakkoluuloistani. Luin sitä hitaasti, halusin nauttia joen lailla virtaavasta tekstistä ja kiehtovista, oudoista yksityiskohdista, melankolisesta tunnelmasta, yksinäisyydestä ja pienistä hetkistä, jolloin tarinan henkilöt löysivät toisensa. Kitti ei sorru kikkailuun, vaan rakentaa kokonaisuuden pala palalta ehjäksi, vahvaksi ja kypsäksi.

_____

Elävän näköiset myös Turun Sanomissa, Vinttikamarissa ja Tuijata-blogissa.

Nappaan kirjalla pisteen Mikä minusta tulee isona? -haasteessa, sen verran huolella konservaattorin työtä tarinassa kuvaillaan.

John Steinbeck: Oikutteleva bussi

John Steinbeck: Oikutteleva bussi
Suomentaja: Alex Matson
Kansi ja kuvitus: Kosti Antikainen
Suuri Suomalainen Kirjakerho 1974 (1. painos Tammi 1948)
255 s.
The Wayward Bus (1947)

Kirppariostos.


Ollaan eteläisessä Kaliforniassa lähellä Meksikon rajaa. Komea linja-autonkuljettaja Juan Chicoy on saanut haastavan tehtävän: matkalaisia täynnä oleva bussi on hajonnut ja hän on joutunut majoittamaan heidät vaimonsa Alicen kanssa ylläpitämäänsä huoltamo-kahvioon. Matka jatkuu kohti Meksikoa, kun Juan saa bussin korjattua yhdessä apumiehensä, kakunhimoisen Näppylän, kanssa.

Kyydissä on sekalainen seurakunta. On kauppamies Ernest Horton erikoisine myyntiartikkeleineen, liikemies Pritchard päänsärkyisen vaimonsa ja lähes täysi-ikäisen tyttärensä kanssa, miehet hurmaava blondi Camille Oaks. Mukaan hyppää myös työnantajiinsa Chicoyn pariskuntaan lopen kyllästynyt kahvila-apulainen Norma, joka haaveilee urasta Hollywoodissa tai ainakin Clark Gablesta.

Sää ei suosi bussimatkaa, ja maantie on kovin kurainen ja epätasainen. Sen lisäksi, että kalusto temppuilee, myös matkaseurueessa alkaa esiintyä jos jonkinmoista oikuttelua. Ihmisluonnon moninaisuus paljastuu yhdessä vietetyn vuorokauden aikana monesta näkökulmasta.

Olen lukenut Steinbeckilta kaksi kirjaa aiemmin. Hienon, vaikuttavan ja pirullisen raskaan Vihan hedelmät joskus vuosia sitten ja Helmen kirjablogiaikana. Nyt oli Oikuttelevan bussin vuoro.

En oikein tykännyt tästä kirjasta. Se on monin tavoin kevyempi kuin kaksi muuta lukemaani Steinbeckia, osin jopa ihan humoristinen ja hauska. Mutta tympäännyin kovasti kirjan henkilöihin, joita kaikkia pidin jossain määrin epämiellyttävinä. Linjurikuski-Juan on ehkä ainoa jossain määrin sympaattinen ihminen, ja hänessäkin on pimeät puolensa. Mekaanikko-apulainen Näppylä oli lukiessa pitkään mielestäni lukijan empatian arvoinen, mutta niin vain lopulta hänkin osoittautuu niljakkeeksi.

Pritchardin pariskunta elää erikoisessa lahjonnan, kiristyksen ja uhkailun kolmiyhteydessä. Seksikäs Camille on ulkonäkönsä ja karismansa vanki, vaikka hyväluonteinen onkin – arveluttavasta ammatinvalinnastaan huolimatta. Norma-parka on kenen tahansa vietävissä, mutta onneksi hän edes saa itsensä irti nöyryyttävän työnantajan ikeestä.

Luultavasti henkilöiden nihkeys teki lukemisesta hidasta ja vaivalloista. Tarina itsessään ei ole kovin jännittävä tai mutkikas, on kyse hyvin lyhyen aikajänteen kuvauksesta ja se ei sinällään synnytä kovin suurta seikkailua. Steinbeck lienee halunnut paljastaa ihmisten moninaiset kasvot ja sen, kuinka mielet ja kielet muuttuvat, kun matkaan tulee mutkia.

Kyllähän tämä kevyeksi kesälukemiseksi sopii, mutta jotain lisää jäin kaipaamaan. Ehkä minun on syytä pysytellä Steinbeckin vakavamman tuotannon äärellä. Eedenistä itään tuolla hyllyssä ainakin nököttää. Ja Hiiriä ja ihmisiä kiinnostaa sekin.

_____

Myös Jokke on kirjoittanut tästä.

Oikutteleva bussi on roikkunut omassa hyllyssäni pitkään ja nyt saan ruksia sen yli TBR-listaltani (48. luettu kirja!). Vaikka tämä painos onkin kirjakerhoversio, kirja on ilmestynyt Tammen Keltaisessa kirjastossa numerolla 170, joten Keltainen kesä jatkuu tämän myötä. Ja Nobel-voittajasta (vuodelta 1962) kun on kyse, myös 14 nobelistia -haaste saa yhden lisäpisteen. Ai niin! Ja linja-autonkuljettaja on uusi ammatti myös Mikä minusta tulee isona? -haasteeseen.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
Ulkoasu: Martti Ruokonen
WSOY 2014
334 s.

Saatu lahjaksi.


Koillis-Suomessa on kylä, jossa neljä tietä risteävät. Niiden neljän tien läpi kulkee neljän ihmisen tarina 1900-luvun Suomessa. Kunnankätilö Maria on itsellinen ja itsepäinen nainen, joka ei kavahda vaikeita synnytyksiä tiettömien teiden takana eikä pelkää ojentaa turhan kovalla vauhdilla sikiäviä isäntiä. Hän hankkii sen minkä haluaa: kylän ensimmäisen polkupyörän, pitkän ja yhä pitenevän talon ja tyttären, vaikkei miestä huolikaan.

Marian tytär Lahja haluaa äitiään enemmän. Hän haluaa tulla rakastetuksi, perustaa perheen, tulla hyväksytyksi ja saada kunnioitusta ympärillään elävästä yhteisöstä. Lahja saa äitinsä tapaan ensimmäisen lapsensa, Annan, avioliiton ulkopuolella, mutta kaksi seuraavaa, Helenan ja Johanneksen vihittynä aviovaimona. Onnin vaimona. Talo kasvaa, sukupolvet etenevät.

Johanneksen vaimo Kaarina, Lahjan miniä, tuo taloon omat tapansa ja oman aikansa kuvan. Kaarina kestää paljon, muttei halua tulla anoppinsa kaltaiseksi: ei kääntää selkäänsä kiintymykselle, ei sanoa pahaa sanaa, ei hallita rautaisella ja terävällä otteella. Elää ja antaa muidenkin elää, tavoitella hyvää, kuunnella telkän huutoa.

Ja lopulta on myös Onni. Lahjan puoliso, perheenisä, jota myös Anna isäksi kutsuu. Onnilla on omat haavansa, joista sota ja rintamakokemukset eivät ole vähäisin vaan eivät myöskään se suurin, se kaikkein ammottavin.

Neljäntienristeys on saanut massiivista julkisuutta tänä keväänä. Kiinnostuin kirjasta jo tammikuussa WSOY:n kirjaillassa, jossa sympaattinen kirjailija siitä kertoi. Sain sen sitten syntymäpäivälahjaksi maaliskuussa. Jo silloin tuntui – kirjablogeja kun sattuneesta syystä seuraan – että nyt on käsillä jonkinsortin Tapaus. Ja se taas herätti vastareaktion. En taatusti lue noin hehkutettua kirjaa samaan syssyyn. Yleensä on ollut taipumusta pettyä, jos niin teen.

Nyt tuli kuitenkin hyvä, sopivan tuntuinen hetki. Kirjat usein päättävät, milloin on niiden aika.

Onneksi.

En pettynyt piiruakaan. Neljäntienristeys on vahva, täyteläinen ja koskettava romaani. Kielessä ja kerronnassa ei ole mitään pakotettua, teksti vain virtaa ja koukkaa lukijan mukaansa. Sivut kääntyvät, yhä uudet kadut ja tiet tulevat vastaan ja ylitetään. (Kirjan luvut on nimetty keskeisten tapahtumapaikkojen osoitteiden mukaan.) Joskus käännytään katsomaan taaksepäin, ehkä jotain katuen, yleensä kuitenkin vain eteen, kohti tulevaa.

Neljä eri näkökulmaa täydentävät ja rikastuttavat toisiaan. Samoista aiheista saa kattavan kuvan ilman, että mitään alleviivattaisiin. Toisaalta katse hajautuu laajemmalle: on mahdollista ymmärtää, miksi yksi toimii toisin kuin toinen – tai miksi ei. Miksi jotkut asiat toistuvat sukupolvelta seuraavalle, vaikka niistä pyristelisi irti?

Henkilökuvaus on vahvaa. Oma suosikkini on Maria, päämäärätietoinen, peloton nainen, joka tekee mitä lystää hyväksyntää kinuamatta. Häneen peilattuna tytär Lahja enemmänkin säälittää. Paljon menee hukkaan, kun yrittää miellyttää ja samalla vaatia liikaa, tuntematta lopulta kunnolla edes itseään. Kirjan alussa oleva Marian ensimmäinen synnytyskokemus kätilönä tuntuu vatsanpohjassa asti. Huh, miten näin taidolla voi kirjoittaa!

Olen silmäillyt muita tekstejä Neljäntienristeyksestä (varoen, mutta uteliaana) ja huomannut monen kiinnittäneen huomiota Kinnusen taitoon kirjoittaa naisista, naisen elämästä ja tuntemuksista. On yhdyttävä kuoroon. Ja samalla todettava, että tämä kirja sopii aivan kaikenlaisille lukijoille: miehille, naisille, vanhoille, nuorille, kotimaisen kirjallisuuden ystäville ja sitä vältteleville, paljon lukeneille ja niille, jotka eivät juuri lue.

Neljäntienristeys on kokonaisuus, josta ei puutu mitään. Raikas ratkaisu on mielestäni se, etteivät Suomen sodat saa missään määrin alleviivattua ja korostettua asemaa, vaikka niillä on väistämättä valtava vaikutus kirjan henkilöihin. Juuri näin isoja teemoja taitaen käsitellään: hienovaraisesti, paljaasti.

Ja sitä on tämä kirja pullollaan. Paljautta, rohkeutta, pelkoa – elämää.

Anita Brookner: Päivät Pariisissa

Anita Brookner: Päivät Pariisissa
Suomentaja: Anja Haglund
Kannen kuva: A. Kertéz
Otava 2011 (1. painos 1998)
378 s.
Incidents in the Rue Laugier (1995)

Kirjastosta.


Vuonna 1971 kahden ihmisen elämä muuttuu. Köyhtyneen ranskalaisen leskiäidin tytär Maud kohtaa kaksi brittipoikaa, David Tylerin ja Edward Harrisonin tätinsä huvilalla. On kuuma kesä, nuoruus virtaa suonissa ja paljon sanomattomia odotuksia leijuu ilmassa. Kolmikko suuntaa sovinnaisuuden sääntöjä uhmaten Pariisiin, Tylerin tuttavien tyhjillään olevaan huoneistoon. Tunnelma on tiivis, ilma lähes väreilee. Eräänä päivänä Tyler on tiessään.

Vuosikymmeniä myöhemmin Maudin tytär koettaa saada selkoa vasta kuolleen äitinsä elämästä. Hänellä ei ole juuri muuta kuin pieni, lähes tyhjillään oleva muistikirja sekä käyttämättömän oloinen silkkikimono. Tyttären kuvitelmasta – toiveista? – muodostuu tarina, joka kertoo nuoruudesta, täyttymättömistä toiveista ja ääneen sanomattomista tunteista.

Anita Brooknerin Päivät Pariisissa valikoitui luettavakseni Pariisilaisen kevään hengessä. Kirjan takakansi lupaa päivien Pariisissa olevan "täynnä latautunutta tunnelmaa". Ja ovathan ne, toki, mutta sen sijaan, että käsillä olisi tiivis lyhyen ajanjakson kuvaus, lukija päätyy osaksi vuosikausia jatkuvaa puhumattomuutta ja toisiaan seuraavia pettymyksiä.

Päivät Pariisissa on ennen kaikkea romaani avioliitosta ja elämästä, joka menee eläjältään ohi. Tarinan sysää liikkeelle vanhempiensa kuolemaa käsittelevä aikuinen tytär, joka ottaa vapauden kuvitella, miten kaikki meni ja miksi. Lukijan tehtäväksi jää päättää, uskoako vai ei. Ja onko sillä lopulta väliä: emmekö kuitenkin kuoltuamme jää väistämättä jonkinlaisiksi haavekuviksi ja kuvitelmiksi, heijastuksiksi oikeasta minästämme?

Bookner on perusteellinen ja intensiivinen kirjoittaja. Jännite rakennetaan pitkin virkkein. Yhtäältä tunnelma tiivistyy pitkissä kohtauksissa, toisaalta saatetaan tehdä nopeita hyppyjä ajassa, katsoa jo jälkiviisaasti kauas tulevaan, jonka tiedetään (arvataan) tapahtuneen joka tapauksessa. Tavallaan tällainen ristiriitaisuus kiehtoo, mutta samalla se ärsyttää.

En voi sanoa hurmioituneeni. Ne Pariisissa vietetyt päivät jäävät lopulta vähiin ja suurin osa kirjasta tapahtuu Lontoossa ja vieläpä sisätiloissa, sillä avioiduttuaan Maud käpertyy itseensä, eikä juuri poistu kodistaan. Sen sijaan hän lukee, tekee taloustyönsä moitteettomasti ja vähitellen kääntyy yhä enemmän sisäänpäin. Maud on kiinnostava mutta etäinen henkilöhahmo, ja vaikka pidän Brooknerin kuvausta uskottavana, tuskastuin Maudin kanssa suuresti. Teki mieleni ravistella naista, taluttaa hänet ulos maailmaan ja käskeä ottamaan kohtalo omiin käsiinsä. Tietoinen valinta hivuttaa itsensä vähitellen hengiltä on tuskallista luettavaa.

Jos tätä kirjaa pitäisi kuvata musiikilla tai äänellä, se olisi painostava hiljaisuus. Ehkä se hetki, kun levy hiljenee viimeisen soinnun jälkeen, mutta nauhoitus on jatkunut vielä vähän ja kuuluu ehkä pientä rapinaa tai rasahdus. Päivät Pariisissa on täynnä ylimenneitä hetkiä, venyneitä päätöksiä, haluttomuutta muuttaa asioiden suuntaa, kykenemättömyyttä kohtaamaan itseään ja muita. Se surettaa ja saa kiemurtelemaan. Miksi kukaan valitsee elää näin?

____

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Linnea/Kujerruksia, Margit/Tarukirja, kirsimaria/Illuusioita.

Päivät Pariisissa on osa Pariisilaista kevättäni ja lisäksi nappaan sillä yhden ruksin Mikä minusta tulee isona? -haasteeseen, sillä kirjakaupan omistajan työ on keskeinen osa teosta.

Annie Proulx: Lyhyt kantama

Annie Proulx: Lyhyt kantama
Suomentaja: Marja Alopaeus
Kannen kuva: Barbara Van Cleve
Otava 2001
312 s.
Close Range (1999)

Kirppariostos.

Annie Proulxin Lyhyt kantama on yhdentoista novellin kokoelma, raaka ja konstailematon sekä äärimmäisen hieno kirja. Novellit sijoittuvat Wyomingin jylhiin ja karuihin maisemiin, joissa elävät ihmiset tulevat novelleiden kautta hyvin liki lukijaa kaikkine virheineen ja kauheuksineen.

Erityisen suuresti nautin novelleista Maan muta, Helvetissä ihmiset haluavat vain kulauksen vettä, Kannukset sekä Brokeback Mountain.

Maan muta on kertomus maalaispoika Diamond Feltsistä, josta tulee rodeoratsastaja. Ammatinvalinta ei ole pojan äidille mieleen, mutta Diamond on peräänantamaton oman tiensä kulkija: hän tekee mitä tahtoo. Sen lisäksi hän on vastenmielinen ääliö, eikä ota opikseen vaikka menettää ihmissuhteita nopeammin kuin lentää riehuvan sonnin selästä.

Helvetissä ihmiset haluavat vain kulauksen vettä kertoo pienen paikkakunnan ahdasmielisyyden ja ennakkoluulojen aiheuttamasta tragediasta. Ras Tinsley loukkaantuu nuorena miehenä maailmalla seikkaillessaan onnettomuudessa ja palaa takaisin kotitilalle vanhempien hoitoon. Nämä eivät voi kuitenkaan jatkuvasti vahtia puhumattomaksi käynyttä ja onnettomuuden vuoksi henkisesti taantunutta poikaansa, vaan tämä liikkuu laajalti hevosen selässä ja herättää käytöksellään lähiseudun asukkaissa inhoa ja pelkoa. Ja tunnetusti pelosta itää harkitsemattomia tekoja.

Kannukset kuvaa karjankasvattajien ja ranchin raskasta ja työntäyteistä arkea ja ihmisten hankaluuksia kohdata toisiaan ja omia ajatuksiaan. Siinä on myös surullisia sävyjä, sillä kaikki ei pääty onnellisesti – hyvää ja ahkeraa ei palkita. Novellin henkilöt ovat monitasoisia, kiinnostavia ja kokonaisia ihmisiä.

Brokeback Mountain lienee Proulxin kuuluisimpia novelleja, sillä siitä on tehty elokuva. Novellissa kaksi nuorta karjapaimenta Ennis Del Mar ja Jack Twist viettävät kesän yhdessä erämaassa lampaita paimentaen, ja omaksi yllätyksekseen löytävät toisistaan enemmän yhteistä kuin olisivat osanneet kuvitella. Miehet eroavat työurakan päätteeksi, lähtevät tahoilleen, menevät naimisiin ja elävät ”kuten kuuluukin”, mutta kohtaavat ajoittain – harvoin – ja tietävät, että asioiden olisi kuulunut olla toisin.

Proulxin novelleissa paikannimet kertovat oman tarinansa: Poison Spider Road, Tongue River, Coffeepot, Bad Girl, Crazy Woman Creek... Hyvin konkreettisia nimiä, jotka myös hieman häiritsevät ja ihmetyttävät. Muutenkin ympäristö, tarinoiden miljöö ja luonto, jonka armoilla ihmiset novelleissa elävät, ovat keskeisiä Proulxille. Teksti vie lukijansa Wyomingiin, tuo tuulta preerialta ja vuorilta, saa näkemään kauas horisonttiin pilvien taakse. 

Nautin tämän kirjan lukemisesta todella paljon. Proulxilla on hyppysissään taito rakentaa vähäeleisesti suuria tapahtumia ja kuvata ihmisluontoa monesta näkökulmasta. Hän ei vähättele henkilöitään, vaan antaa heidät lukijan eteen juuri sellaisena kuin he ovat, kolhuineen ja rumine puolineen ja toisaalta parempinakin päivinä, rakastuneina ja kuopat ja murheet selvittäneinä.

Lyhyt kantama on hieno kirja. Sen novellit ovat kokonaisia maailmoja, niitä lukiessa astuu suoraan Proulxin luomaan todellisuuteen ja aistii sen ympärillään. Novelleissa on surua ja haikeutta, mutta juuri siksi ne tuntuvat niin aidoilta. Ne kertovat elämästä, jossa luonto on karu, ihmissuhteet herkkiä ja työtä tehtävänä. Ja samalla ne ovat omalla tavallaan ihmeellisiä, pieniä hetkiä, paljon näennäistä arkisuuttaan suurempia.

____

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Satu ja Anki.

Haasteet: TBR-lista (47. luettu kirja!) ja Mikä minusta tulee isona? (Karjapaimen).