Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia

Mihin maagiseen pyöritykseen minut veitkään, Kätlin Kaldmaa! Aivan anteeksipyytelemättä panet pään pyörälle, leikittelet kirjallisuuden genreillä, tekstin typografialla, tarinoilla, myyteillä ja itsellesi (ja minulle!) vierailla kulttuureilla.

Islannissa ei ole perhosia (Fabriikki Kustannus 2017, suomentaja Outi Hytönen) on virolaisen Kätlin Kaldmaan ensimmäinen suomennettu romaani, mutta sanoisin tällä perusteella, että antakaa tulla lisää vaan, minä luen, luen, luen! Kaldmaan kerronta on kevyttä kuin usva islantilaisen syrjäkylän yllä, ja samalla painavaa kuin nyt tarina on kertoessaan monen sukupolven yli yltävästä elämästä, muistoista, kokemuksista ja uskomuksista. Suomentaja Outi Hytönen ja pieni, ihana Fabriikki Kustannus ovat tuoneet tämän suomeksi lukevien lukijoiden nenän eteen - kiitos siitä!

Romaani on yhdistelmä myyttistä Islantia, sen historiaa ja tarinaa, maagisen realismin vaiko vain yksinkertaisesti tarunhohtoisen maan elämää ja ihan tavallista ihmisten historiaa. On syrjäseutu, jossa kukaan ei asu, ennen kuin sitten asuukin. On yksilöitä, jotka kohtaavat toisiaan, päättävät tulla tärkeiksi toisilleen, saavat aikaan uusia yksilöitä, joilla on omat taakkansa kannettavanaan. On meri, joka pauhuaa, vie mennessään ja joskus jopa palauttaa. Antaa kalaakin.

On ulkoapäin tulevaa painetta elää niin kuin muutkin, on kontrollia, jolla pyritään hallitsemaan liian vahvoja (naisia). On kusipäitä ja niitä, jotka eivät koskaan opi käyttämään inhimillistä puoltaan, olemaan ihmisiä toisilleen. Ja aina on niitä, jotka sitkeästi vain jatkavat, kasvavat ja pysyvät, vaikka kaikki näyttäisi mahdottomalta ja olisikin sitä.

Islannissa ei ole perhosia kiehtoo, hämmentää ja paikoin tipauttaa kyydistään. Se sitoo itseensä, upottaa maailmaansa, joka on jossain tunnettujen karttojen reunoilla ja hieman niistä eteenpäin. Ja kaiken aikaa historia jatkaa kulkuaan, aina kuitenkin ihmistä suurempana, ja silti juuri heistä kaikkine virheineen, kolhuineen ja typeryyksineen tehtynä.


Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia
Suomentaja: Outi Hytönen
Fabriikki Kustannus 2017
346 s.
Islandil ei ole liblikaid (2013)

Omasta hyllystä.


Toisaalla: Kirjaluotsi, Reader, why did I marry him?, Mitä luimme kerran, Lukuisa, Kirja vieköön!, Mummo matkalla, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Lumiomena, Tekstiluola, Kirjakaapin kummitus 

Haasteet: Kuukauden kieli (kirjan alkuperäiskieli viro), Kirjahyllyn aarteet

Virolaista riimirunoutta ja ruotsalaista naisasiaa – Huhtikuun Kuukauden lyhyet

Tunnustan heti, että huijaan hieman tämän postauksen otsikossa. Luin nimittäin mainion Suffragettien cityn jo maaliskuussa, mutta jostain syystä siitä kirjoittaminen on jäänyt roikkumaan ja roikkumaan ja roikkumaan. Nyt aion päästä siitä eroon edes tällaisella lyhyellä katsauksella. Samalla käsittelen virolaisen Marie Underin runokokoelman Avaran taivaan alla, joka ei valitettavasti suuremmin sytyttänyt minua.

Suffragettien city on kokoelma seitsemän ruotsalaisen sarjakuvapiirtäjän sarjakuvia, joissa tavalla tai toisella käsitellään naisena elämistä ja feminismiä yhteiskunnassa. Mukana on minulle entuudestaan tuntemattomia tekijöitä Sara Granér, Karolina Bång, Karin Casimir Lindholm, Nanna Johansson ja Sara Hansson sekä muutama tuttu, Lisa Ewald ja Liv Strömquist. Kokoelman on toimittanut Johanna Rojola, suomentajia ovat Viljami Jauhiainen ja Minna Hjort.

Nanna Johansson

Nanna Johansson

Kokoelman sarjakuvat ovat vaihtelevia yhden sivun kuvista pitkiin tarinoihin. Piirtäjät hyödyntävät niin tavanomaisempaa sarjakuvakuvastoa kuin dramaattisempaa kollaasitekniikkaa. Sarjakuvat ovat teräviä, ilkeitä, kantaaottavia ja vihaisia – niillä on todellakin jotain sanottavaa lukijoilleen.

Sara Hansson

Aihepiirit vaihtelevat parisuhteista seksuaalisuuteen, työelämästä fallossymboleihin, naisen ja miehen rooleista normeihin ja odotuksiin. Kokoelmaa voi lukea osissa tai yhteen putkeen – moniin sarjakuvista tekee mieli palata uudelleen.

Ihastelen etenkin kokoelman villiä anteeksipyytelemättömyyttä ja suorasukaisuutta.

Marie Under (1883–1980) oli Viron merkittävimpiä runoilijoita 1900-luvulla. Hän muutti Ruotsiin toisen maailmansodan lopulla ja asui siellä loppuikänsä. Underin runot kiellettiin Virossa Neuvostovallan aikana.

Avaran taivaan alla on kokoelma Underin runoja teoksista Meri on noussut, Kutsu, Kuollut hetki, Valkea lintu ja Ikkunat on auki tähtiin. Sen on koonnut ja suomentanut Aimo Rönkä.

Underin runoissa on paljon luontotematiikkaa. On helppoa solahtaa niiden mukana kuvitelmaan Virosta ja sen lehtevästä luonnosta, pilkahteleepa merikin mukana useampaan kertaan. Underin runot ovat tuokioita ja hetkiä, osa puolestaan pitkiä ja polveilevia balladeja.

Se, mistä en niin innostunut, on riimittely. Olen huomannut nauttivani enemmän vapaaseen mittaan kirjoitetusta runoudesta, sillä riimit muuttuvat mielessäni joskus turhan jyskyttäviksi, ja keskityn runon rytmiin enemmän kuin sen sisältöön.

Kokoelman loppupuolella esiin nousee varttuneemman runoilijan ääni. Runoissa on luopumisen, päätösten ja kuoleman kaikua.


Iltakävely

On tuuli ruohoon nukkunut 

ja päivä päättynyt.
Ken vaaroissa on kulkenut,

käy syrjemmäksi nyt.

Myös ylpeys nöyryydeksi saa,

jo uhman unohdan.

On pitkät varjot, lämmin maa,

kun tiehen katsahdan.

On tähtikaste edessä,

jäätaivaan hehkuu kuu:

kuin kynttilöitä kädessä –

pian kaikki valaistuu.

Vaikken voi väittää ihastuneeni Marie Underiin, oli kuitenkin kiinnostavaa tutustua hänen tuotantoonsa ja saada näin avattua omalta osaltani Reader, why did I marry him? -blogin mainio Rakas Viro -haaste.


Johanna Rojola (toim.): Suffragettien city
Suomentajat: Viljami Jauhiainen ja Minna Hjort
Sarjakuvien tekijät: Karolina Bång, Lisa Ewald, Sara Granér, Sara Hansson, Nanna Johansson, Karin Casimir Lindholm, Liv Strömquist
Schildts 2011
159 s.

Kirjastosta.


Marie Under: Avaran taivaan alla
Suomentaja: Aimo Rönkä
Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen 1983
139 s.

Kirjastosta.

________

Suffragettien city toisaalla: Mitä luimme kerran, Kirjanurkkaus, Kirjailuja, Todella vaiheessa

Haasteet: Suffragettien city -teoksella osallistun Sarjakuvahaasteeseen ja Prinsessoja ja astronautteja -haasteeseen, Marie Underin teoksella puolestaan Runo18-haasteeseen ja Rakas Viro -haasteeseen.

Dalia Grinkevičiūtė: Dalian kirja

Dalia Grinkevičiūtė karkotettiin perheineen Liettuasta Siperian vankileireille vuonna 1941, kun Dalia oli 14-vuotias. Perhe hajotettiin, ja isä Juozas joutui eri leirille kuin vaimonsa ja lapsensa. Dalia, äiti Prane ja veli Juozas lähetettiin syvälle Siperian tundralle, Jäämeren rannalle Trofimovskin saarelle.

Olot leirillä olivat hirveät. Jo vallitsevat ympäristöolosuhteet tekivät elämästä selviytymiskamppailun, mutta olematon ruokahuolto, hygienia, terveydenhoito ja asuinolosuhteet haastoivat sen joka päivä.

Dalia onnistui pakenemaan leiriltä vuonna 1949. Hän kirjoitti kokemuksistaan muistoja irtopapereille, jotka hautasi kiinnijäämisen pelossa lasipurkissa vanhempiensa talon puutarhaan. Dalia ei onnistunut löytämään purkkiaan enää myöhemmin, joten hän kirjoitti muistelmat uudelleen 1970-luvun alussa. Lasipurkki löytyi vuonna 1991.

Dalia joutui vielä 1950-luvun alussa KGB:n käsiin ja vietti useita vuosia eri vankiloissa, hetken myös vankileirillä Jakutskissa. Hänestä tuli lopulta kaiken kokemansa jälkeen lääkäri. Hän kuoli vuonna 1987.

Dalian kirja on järkyttävää ja ahdistavaa luettavaa. Sen kuvaamia olosuhteita ei pysty edes kuvittelemaan, vaikka Dalia niistä paljon kirjoittaakin. Jokin osa mielestä pyrkii kaiketi suojelemaan itseään ja kieltäytyy hahmottelemasta, millaista vankileirin elämä oli.

Ihmisiä kuolee kuin kärpäsiä, täit ja luteet vainoavat, punatauti leviää, nälkä hivuttaa voimakkaatkin henkilöt varjoiksi. Kaikki ovat valmiita lähes mihin tahansa saadakseen palan leipää, ja jauhotkin syödään suoraan veteen sekoitettuina. Nukutaan onnettomissa hökkeleissä, jotka ovat Siperian ja Jäämeren tuulien armoilla, eikä lepoa saa. Raskasta fyysistä työtä tehdään tuntikausia, kesäaikaan puolestaan kalastetaan ja perataan kaloja niin paljon kuin vain ehditään.

Lapset ja nuoret tekevät työtä, mutta heille järjestetään myös koulua. Kuri on kova ja opetussuunnitelma suurpiirteinen. Myös alaikäiset joutuvat "kenttäoikeuteen" rikkoessaan sääntöjä tai kun joku vain epäilee heidän tehneen niin. Rangaistukset ovat ankaria.

Dalian kirja ei ole mikään makoisa välipalalukeminen. Se on raaka kuvaus Neuvostoliiton vankileireistä, todistus epäinhimillisyydestä ja vihasta. Kirja on tärkeä historiallinen dokumentti ajasta, jonka ei pidä antaa koskaan tulla takaisin. Samalla se on nuoren tytön kasvutarina, täynnä teräviä huomioita ja kaiken pahan keskellä pilkahtelevasta, sinnikkäästä elämästä.


Dalia Grinkevičiūtė: Dalian kirja. Siperiaan karkotetun liettualaistytön tarina
Suomentaja: Reeta Tuoresmäki
Absurdia 2016
175 s.
Lietuviai prie Laptevų jūros (1997)

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: Sheferijm – Ajatuksia kirjoista


Haasteet: Maailmanvalloitus (Liettua), Naisen tie, Helmet-haasteen kohta 8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja, Tundran lumoissa

Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus

Indrek Halgra: Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus
Suomentaja: Jouko Vanhanen
Moreeni 2011
349 s.
Apteeker Melchior ja Oleviste mõistatus (2010)

Kirjastosta.


Eletään toukokuuta Herran vuonna 1409. Tallinna on tiiviissä yhteydessä muuhun Eurooppaan Hansaliiton välityksellä, ja kaupunki kasvaa ja rakentuu kohisten. Kaupungin oman väen seassa seikkailee paljon ulkopuolisia: sotilaita, rakennusmiehiä, maankiertäjiä. Kaupungin apteekkari Melchior Wakenstede on sekä taidokas rohtojen sekoittaja, teräväsilmäinen ja -korvainen tarkkailija että harvinaisen teräväpäinen. Apteekkarin hoksottimia tarvitaan kipeästi, kun kaupungissa oleillut saksalaisritari löydetään päätä lyhyempänä Toompealta. Murha on selvitettävä mahdollisimman nopeasti. Kun lisää väkivaltaisia kuolemantapauksia sattuu aivan liian pian, on selvää, että Tallinnassa liikkuu harvinaisen verenhimoinen murhamies. Epäiltyjä vain on aivan liikaa, ja kaupunginraati hönkii niskaan. Lisäksi Melchiorilla on omat huolensa kannettavanaan, sillä eräänlainen sukukirous vaanii hänen yllään.

Joo.

No, tulipa luettua.

Nappasin Apteekkari Melchiorin kirjastosta mukaani tässä taannoin, kun se niin houkuttelevasti esillä oli, ja kun halusin lukea jotain virolaista. Kauhean tahmeasti lukukokemus lähti liikkeelle, mutta sitten jossain vaiheessa en enää halunnut jättää keskenkään. Ja ihan hyvä niin. Päähenkilö Melchior on aika mainio tapaus, nokkela ja sympaattinen, ja hänen seurassaan oli suhteellisen mielenkiintoista tutustua keskiaikaiseen Tallinnaan. Mutta jotenkin tarina ei silti onnistunut imaisemaan mukaansa.

Yksi syy oli se, etten jaksanut oikein keskittyä. Se kostautui myöhemmin, kun en enää ollut oikein perillä, kuka on kuka ja mitä kukakin teki. Apteekkaria lukuunottamatta muut henkilöhahmot jäivät nimittäin hyvin etäisiksi ja elottomiksi, ja siten sekoittuivat toisiinsa. Enkä jaksanut selailla taaksepäin selvittääkseni hahmoja uudelleen. Toisaalta pysyipä jännitys yllä loppuun saakka, kun ei ollut mitään toivoa, että olisin kyennyt ratkaisemaan arvoitusta omin päin. Ei siihen tosin oikein mahdollisuuksia annetakaan, vaan ratkaisun avaimet ovat tiukasti Melchiorilla.

Ei se ratkaisu kyllä oikein kiinnostanutkaan, mikä kai kertoo aika selkeästi siitä, ettei kirja vakuuttanut. Oikeastaan minulle oli melkein yhdentekevää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Juoni on kyllä periaatteessa ihan pätevä ja uskottavakin, mutta se ei vain yksinkertaisesti tehonnut meikäläiseen ollenkaan. Mukana on ripaus taikuutta, kansantaruja ja kirouksia, joita yleensä tervehdin ihan ilolla, mutta nyt nekään eivät riittäneet innostamaan. Sääli. Mahdollisuuksia oli. Tarina pohjautuu olemassa oleviin lähteisiin, jotka kertovat, että Tallinnassa todella murhattiin ylhäinen saksalaisritari vuonna 1409, mutta murhaajaa ei koskaan saatu selville. Melchior-niminen apteekkari olisi halunnut puhutella raatia ja ilmoitti tietävänsä sekä murhaajan että tämän motiivin, mutta häntä ei kuunneltu. 10 markan korvauksen hän joka tapauksessa sai.

Keskiaikainen Tallinna on viehättävästi ja aidontuntuisesti kuvattu. Kävin kesällä pitkästä aikaa etelänaapurissa ja olihan se todettava, että vanhakaupunki on erittäin mukava matkustuskohde. (Samaa mieltä olivat sadat jenkkituristit.) Sen puolesta kirjan Tallinna heräsi hyvin henkiin: eläydyin kyllä raatihuoneen liepeillä ja kapeilla kujilla kuvattuihin tapahtumiin. Ajankuvasta muutenkaan ei ole valittamista, mutta en kyllä ole mikään keskiajan tuntija, joten nokan koputtamiseni olisivat joka tapauksessa aika yhdentekeviä. No, sen verran nirsoilen, että niin nokkela kuin apteekkari onkaan, tuskin edes hän olisi oikeasti vuonna 1409 puhunut minuuteista myrkytyksen oireiden alkamista ja kestoa laskiessaan. Tai ehkä hän oli sitten todella valveutunut henkilö.

Oli miten oli, petyin, vaikken mitään erityistä odottanutkaan. Päähenkilöstä plussaa (tosin iso miinus hyvin päälleliimatun oloisesta seksikohtauksesta), miljööstä samoin. Lopputulemana on kuitenkin sanottava, että ei vakuuttanut, enkä usko jatko-osiin tarttuvani. Mutta olipahan joka tapauksessa vähän erityyppinen dekkari kuin yleensä.

Positiivisempia pohdintoja: Nenä kirjassa, Kirjamielellä ja Sukututkijan loppuvuosi.

Ikkunat auki Eurooppaan ja Maailmanvalloitus: Viro.