Rivers Solomon: Menneisyyden kaiku

HSS Matilda on tähtienvälinen sukupolvialus, joka matkaa kohti iäisyyttä elinkelvottomaksi muuttuneelta Maapallolta. Alus on valtava, monikerroksinen ja omavarainen. Sisällä on ruoantuotantoon soveltuvia ympäristöjä, jopa ydinvoimalla toimiva oma aurinko.

Matildan matkustajat tai pikemminkin asukkaat elävät arkea päivästä toiseen. Jokaisella on paikkansa, hyvin tarkkaan määrätty sellainen, eikä elämä ole erityisen valoisaa kuin aluksen korkeimmilla kansilla, jotka ovat valkoisten hallussa. Valta on siis tiukasti jakautunut ja ennen kaikkea syntyperän ja ihonvärin perusteella.

Alempien kansien alistettujen työläisten joukossa elää myös Aster. Hänen äitinsä on kuollut pian lapsensa syntymän jälkeen, mutta ei Aster ole huolenpitoa vaille jäänyt. Aster on päässyt avaruuslaivan johtavan lääkärin, Kirurgiksi kutsutun Theon suojelukseen ja apulaiseksi. Koska alempien kansien väellä ei ole pääsyä parhaaseen tarjolla olevaan hoitoon, Aster toimii eräänlaisena kansanparantajana ja välskärinä niillä tiedoin ja taidoin, joita hän jatkuvasti kehittää. Aster on sulkeutunut, omassa maailmassaan viihtyvä ja sosiaalisuudesta uupuva ihminen, mutta kykenee hyvin tehokkaaseen toimintaan tarvittaessa. Hänen hyttitoverinsa ja lapsuudenystävänsä Giselle toimii sekä taisteluparina että luotettuna, vaikka onkin pahasti traumatisoitunut ja epävakaa omalta jaksamiseltaan.

Kun Matildan päällikkö kuolee salakavalaan sairauteen ja uusi Luutnantti astuu puikkoihin, alempien kansien elämä muuttuu yhä helvetillisemmäksi mielivallan ja väkivallan täyttämäksi taisteluksi. Aster ja Giselle koettavat selvittää, mitä merkittävää Asterin äiti sai selville juuri ennen kuolemaansa – se on selvästi jotain, jolla on olennainen merkitys Matildan matkaa ajatellen.

Rivers Solomonin Menneisyyden kaiku on kantaaottava, väkivaltainen ja lähes musertava scifitarina. Se nostaa esiin rotusorron, yhteiskuntaluokkien, vallan ja väkivallan tematiikkaa eikä juuri anna lukijalle armoa. Vaikka romaanin kuvaamaan sukupolvialuksen sisäinen järjestys on kahtiajakautunut ja asetelmallinen, Solomon kirjoittaa sen eläväksi ja herätteleväksi. Sävyt syvenevät monimutkaisten henkilöiden kautta: varsinaisia sankareita on vaikea löytää, mutta synkkä puoli on jokaisella.

Aster on päähenkilönä moniulotteinen ja jopa hankala. Hänestä on vaikea saada otetta, sillä hän ei sovi mihinkään muottiin – ja niin juuri on tarkoitettukin. Luonteeltaan hän on haastava mutta loputtoman kiehtova. Asterin ja muidenkin henkilöiden kautta Solomon käsittelee persoonallisuuden, sukupuolen ja seksuaalisuuden monipuolisuutta heittäen yksioikoisuuden sivuun kuin mitään binääristä sukupuolijakoa ei koskaan olisi ollutkaan.

Solomon kirjoittaa vimmalla ja vauhdilla. Tarina ei etene suoran kronologisesti vaan jättää aukkoja. Sen tunnelma on karu, jotenkin metallinen. Matildan yhteiskunta toistaa Maapallolla vuosisatoja tehtyjä virheitä, sillä mitäpä ihminen menneestä oppisi tai edes haluaisi ymmärtää. Nujertamisen, alistamisen ja halveksunnan vastapainoksi kapina kytee. Pienikin kipinä riittää.


Rivers Solomon: Menneisyyden kaiku
Suomentaja: Einari Aaltonen
Like 2018
355 s., e-kirja
An Unkindness of Ghosts (2017)

Arvostelukappale.


Toisaalla: Lukuisa, Sivutiellä

Haasteet: Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 24. Tieteis- eli scifikirjoihin kuuluva teos, Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen – tai muunsukupuolisen – kirjoittama scifikirja), Yhdysvallat-lukuhaaste (Afroamerikkalaisen kirjailijan teos)

Katharine McGee: Tuhat kerrosta – Pudotus

Millaista on elämä 1000-kerroksisessa pilvenpiirtäjässä, jonka sisällä on (lähes) kaikkea, mitä ihminen voi kaivata ja tarvita? Millaista on elämä, kun geenimanipuloinnin avulla on mahdollista tehdä täydellisiä lapsia, kun viestintäteknologia on käytettävissä silmän räpäyksellä, kun lääkkeetkin personoidaan kullekin sopiviksi?

Yhtä juonittelua ja ihmissuhdekoukeroa se on, se elämä, ainakin mikäli on uskominen Katharine McGeen trilogian avausosaa Tuhat kerrosta – Pudotus. Ja miksipä sitä ei voisi uskoa! Kirjassa eletään 2100-luvulla ja New York on rakentunut Tornin sisälle, entisen Central Parkin päälle. Mitä ylempänä Tornissa elää, sen parempiosainen on. Sen tietää Avery, jonka perhe asuu Tornin kattohuoneistossa, kaiken huipulla. Avery ei kuitenkaan ole onnellinen, sillä hän on sydänjuuriaan myöten rakastunut – adoptioveljeensä Atlasiin.

Averyn parhalla ystävällä Ledalla on niin ikään intohimoisia tunteita Atlasia kohtaan sekä synkkä salaisuus: hän on ollut kesän huumevieroituksessa, eikä aio koskaan paljastaa sitä kellekään. Kun Ledan tunteet Atlasia kohtaan myllertävät yhä syvemmiksi, hän päätyy palkkaamaan huippuhakkeri Wattin avukseen selvittääkseen, missä Atlas liikkuu ja kenen kanssa. Wattin hakkerointitaidot ovat toki vailla vertaa, mutta hänellä on myös melkoinen apuväline: itse ohjelmoitu laiton kvanttitietokone Nadia, jonka Watt on asennuttanut omaan päähänsä.

Averyn ja Ledan ystävä Eris saa omalla tahollaan kylmää kyytiä, sillä hänen perheensä perustukset romahtavat, kun selviää, ettei Erisin isä olekaan hänen biologinen isänsä. Erisin ja hänen äitinsä elämänlaatu romahtaa, kun he joutuvat muuttamaan yläkerroksista Tornin pohjaosiin. Siellä on tosin tarjolla kaikkea sellaista, mitä Eris ei aiemmin ole yltäkylläisen elämänsä takaa nähnyt.

Rylin on syntyjään pohjakerroksen tyttöjä. Hän on jättänyt koulunsa kesken ja mennyt töihin huolehtiakseen pikkusiskostaan Chrissasta tyttöjen äidin kuoltua. Rylin täyttää arkensa työllä ja penninvenytyksellä ja viikonloppunsa huumebileillä. Kun hän saa työtarjouksen yläkerrosten pojalta, niin ikään vanhempansa menettäneeltä Cordilta, elämä saa uuden suunnan – elleivät vanhat velat ehdi upottaa Ryliniä ennen sitä.

Tarina alkaa, kun nimeltä mainitsematon tyttö putoaa Tornin katolta kuolemaan. Viimeisissä käänteissä selviää, kuka tyttö oli ja miksi hän putosi. Siinä välissä kuvataan parin kuukauden takaa alkavia tapahtumakulkuja, jotka johtavat tragediaan.

Tuhat kerrosta – Pudotus on ollut ilmeisesti jossain vaiheessa myynnissä halpana e-kirjana, sillä juuri olleen loman (josta varmaankin vielä lisää myöhemmin!) paluulennolla löysin sen Koboni uumenista. Kirja tarjosi erittäin viihdyttäviä lukuhetkiä jopa siinä määrin koukuttavasti, etten meinannut malttaa nukkua seuraavanakaan yönä.

Teinien ihmissuhdesoppa ei ole aivan ensimmäinen kiinnostuksenkohteeni fiktiossa (etenkin edellisessä työssäni sain selvitellä niitä tosielämässä aivan riittämiin), mutta McGee on kirjoittanut rakenteeltaan toimivan ja intensiteetiltään koko ajan kiristyvän tarinan, jonka jatkoa jäin nyt nälkäisenä odottamaan. Henkilöt ovat hyvin kehiteltyjä – pikkuisen stereotyyppisiä mutta silti uskottavia – ja heidän erilaisten elämänpiiriensä ja kokemustensa kautta kuva Tornin hierarkiasta ja yhteiskunnasta pääsee avautumaan monelta kantilta.

Samoin McGeen visioima tulevaisuus on ilahduttavan valoisa. Teknologia on kehittynyt uusiin sfääreihin, mutta sen vastapainona köyhemmilläkin ihmisillä on varaa hyödyntää sitä elämässään. Toisaalta tuloerot ovat suuret ja elintaso vaihtelee valtavasti. Sosiaalisen nousun mahdollisuus on olemassa, mutta sen eteen joutuu näkemään valtavasti vaivaa – tai rikoksia. Sattumalla on toki myös oma osuutensa. Viestintä on nopeaa ja ihminen tarkoin seurattavissa, jolloin ne, jotka koettavat piiloutua, erottuvat selkeinä poikkeuksina.

Kirjassa on tuhtiutta ja mittaa, mutta toisaalta se on niin vetävästi kirjoitettu, ettei ylimääräistä oikein osaa määritellä. Loppua kohden kierrokset kovenevat ja jännitteet lisääntyvät, mikä lupaa hyvää jatkoa ajatellen. Melkoisia salaisuuksia on nimittäin kullakin kannettavanaan, ja joku aikoo selvittää, mitä todella tapahtui ja miksi...


Katharine McGee: Tuhat kerrosta – Pudotus
Suomentaja: Annika Eräpuro
Otava 2016
446 s., e-kirja

Omasta hyllystä.

_________

Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja, Yöpöydän kirjat, Minun mielessä, Lukutoukan kulttuuriblogi, Hurja Hassu Lukija, Tylypahkan kirjasto, Todella vaiheessa, Kolmas kirja taskussa     


Haasteet: YA-lukuhaasteeseen ruksaan bingoruudukosta kohdan Sinua kiinnostava aika/paikka. Yhdysvallat-lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan New Yorkiin sijoittuva kirja. Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 33. Kirja, jossa kerrotaan rakkaustarina tulee myös kuitatuksi. Lisäksi pääsen avaamaan Jatkumo-haasteen.

Anne Salovaara: Afroditen askelin

Anne Salovaaran novellikokoelma Afroditen askelin on suunnattu nuorille ja nuorille aikuisille, mutta aikuislukijakin saa siitä paljon irti – vähintään näköalan nuorten maailmaan, joka on karu ja satuttava. Novellien taustalla on Kreikan mytologiaa, mutta niin hienovaraisesti ja luovasti, ettei se läiskähdä kasvoihin.

Kokoelmassa on kymmenen novellia, joista jokainen ammentaa elementtejä jostakin antiikin Kreikan tarinasta. Avausnovelli Kun joka päivä sataa kuvaa Janin ja Mikon liftimatkaa Euroopan halki kohti Stonehengea. Tunnelma on surumielinen, poispäin tempoileva mutta juuri siksi kiehtova.

Yhteydenpitoa kertoo puolestaan isättömänä kasvaneesta tytöstä, joka kohtaa yllättäen netissä miehen, joka ikäerosta huolimatta tuntuu juuri oikealta eikä miltään muulta. Kiihko, toisen ihmisen sopivuus itselle ja jonkin lopullisesti menetetyn kaipaaminen tiivistyvät vahvatunnelmaiseksi novelliksi.

Punaista ja valkoista on naapuritarina. Samin Lumipallo-kissa voi huonosti ja hän epäilee naapurin haluavan myrkyttää sen. Syytökset kasvavat Samin mielessä kokoaan suuremmiksi, kuvitelmat ja varmuus niiden paikkansapitävyydestä sekoittuvat todellisuuteen, jossa on omat yllätyksensä odottamassa.

Arvet alkaa koulupsykologin vastaanotolta ja päätyy korkean talon katolle. Nuoren päähenkilön kokemat itsetuhon tuntemukset tulevat lukijaa liki. Teksti on tiivistä ja intensiivistä. Samoin novellissa 99 kertaa ja enemmän tunnelma on tiukka, ja tarina rakkaudesta, jota ei vain malta odottaa, on traaginen.

Fyysinen tapahtumaympäristö on Kreikassa vain kokoelman päättävässä novellissa Afroditen askelin. Meeri on lomamatkalla Kreikassa siskonsa kanssa, ja kun he vierailevat temppelin raunoilla, jokin salaperäinen voima alkaa vetää Meeriä vastustamattomasti puoleensa, eikä paluuta enää ole.

Salovaaran novellit ovat tiiviitä, ja niiden keskiössä on ihmiselämän arvaamattomuus. Tragedia rakentuu toisinaan hyvin pienistä osista, eikä kohtalokkaaseen luisuun tarvita kuin aivan pieni sysäys. Kreikan mytologian hyödyntäminen nykyaikaisissa nuorten ja nuorten aikuisten kokemuksissa on kekseliäs ja toimiva idea, josta ei tule päälleliimattua makua. Pikemminkin korostuu tarinoiden ajattomuus, ihmisyyden iättömyys.


Anne Salovaara: Afroditen askelin
Nordbooks 2017
133 s., e-kirja

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Kirja vieköön!, Amman lukuhetki, Kirjahullun päiväkirja

Haasteet: YA-lukuhaaste (suomalainen kirjailija), Novellihaaste2

Philip Teir: Donner-ryhmä ja muita novelleja

Nythän on sillä tavalla, että olen aikalailla myyty Philip Teirin proosan edessä. Aloitin aikanaan Talvisodalla ja tulin totaalisen yllätetyksi. Sitten testasin Tällä tavalla maailmaa loppuu ja nyt tutustuin novelleihin Donner-ryhmä ja muita novelleja -kokoelman myötä. Teirin tyyli on samanaikaisesti kepeä, humoristinen ja tarkkakatseinen. Oiva!

Donner-ryhmä ja muita novelleja sisältää kaksitoista novellia, joita yhdistää tietynlainen muutoksen, kriisin tai virheen kaiku. Novellien henkilöt ovat pääosin nuoria aikuisia tai varhaiskeski-ikäisiä, suomenruotsalaisia, pääkaupunkiseutulaisia. Ja silti Teir kaivaa heistä esiin erilaisia puolia, kasvoja ja reaktioita – eri ihmisiä.

Kokoelman avaus- ja niminovelli kertoo toimittajan työstään luopuvasta ja opiskelemaan palaavasta kolmekymppisestä miehestä, joka tutustuu yliopistolla erikoiseen kaveriin, jolla on jonkinsorttinen pakkomielle Jörn Donnerista. Minäkertoja ajautuu (saamattomuuttaan? miellyttämisenhaluaan?) Donner-fanin mukana sangen erikoisiin tilanteisiin, ja vaikka tämän pakkomielteisyys paljastuu vähitellen niin kertojalle kuin lukijallekin, Teir onnistuu rakentamaan novellin jännitteen hienoksi.

Novellihaaste2 sisältää mahdollisuuden peukuttamiseen, ja teen sen nyt Philip Teirin kokoelman osalta novellille Mehän sovittiin, että Espooseen ei muuteta. Peukuttaisin jo novellin nimeä, jos se olisi peukutusvaihtoehdoissa, mutta koska se ei ole, tyydyn peukuttamaan tämän novellin sävyä.

Novellin keskiössä on Helsingin kantakaupungissa asuva mies, joka on varma, että joku naapureista kolhii hänen autoaan taloyhtiön ahtaalla parkkialueella. Niinpä on syytä tarkkailla ikkunasta pihan tilannetta. Vähitellen lukijalle paljastuu, että miehellä on ehkä muitakin syitä keskittää tarmonsa auton saamiin kolhuihin kuin vain rakkaus nelipyöräistä kohtaan. Novellin tunnelma ja kerronnan sävy ovat karheanironisia, ja kaikesta huolimatta empatiaa herättäviä. Mainio!

Hieman ressukoita hahmoja esiintyy novelleissa Sovitusnuket ja Bliniviikot. Ensimmäisessä kohdataan kollegan varaan uransa rakentanut, mutta itsestään ja omista taidoistaan hyvin epävarma ompelimoyrittäjä, jonka itsetunto- ja identiteettiongelmat alkavat räiskyä, kun kollega on muuttamassa ulkomaille. Bliniviikoissa taas perheenisä höseltää ympäriinsä niin vatsataudin, krapulan kuin tavaroiden hukkaamisen pyörteissä.

Kokoelman päättää hillitön Pelot, jossa luetellaan 99 erilaista pelättävää asiaa. Löysin itseni.

Philip Teir kirjoittaa (ja Taina Rönkkö suomentaa) tavalla, joka miellyttää, ilahduttaa ja saa suun vinoon hymyyn. Mitään huumorikirjallisuutta tämä ei ole, mutta se ei myöskään ota itseään liian vakavasti. Ihmiset vain ovat toisinaan vaillinaisia, hölmöjä, hyväuskoisia ja päätyvät tilanteisiin, joihin eivät välttämättä olisi arvanneet joutuvansa. Ja se on ihan okei. Useimmiten.


Philip Teir: Donner-ryhmä ja muita novelleja

Suomentaja: Taina Rönkkö

Ulkoasu: Jarkko Hyppönen

Otava 2011

224 s., e-kirja

Akta dig för att färdas alltför fort (2011)

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Kirjainten virrassa, Sivu sivulta, Valopolku 

Haasteet: 85. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Novellihaaste 2

Kuinka selviytyä nahkeasta lukufiiliksestä ja lukea (lähes) huomaamatta 1000 sivua

Kuten olen aiemminkin ohimennen maininnut, takana oleva työvuosi oli monella tapaa hyvin raskas. Se vaikutti keväällä lukemiseenikin, eikä ihme. Loman alettua huokasin helpotuksesta: kesällä ainakin ehtii ja tekee mieli lukea! Aina ennenkin on ollut niin!

Kesäkuun päivät vierivät, eikä lukeminen silti vieläkään tuntunut oikein miltään. Sitten kävin Atenan ja Kustantamo S&S:n kesä- ja syyskirjojen esittelytilaisuudessa, jossa jaettiin luettavaksi uunituore Cilla & Rolf Börjlindin dekkari Uinu, paju pienoinen. Päätin testata sitä. Ja koukkuun jäin.

Onnekseni sain saman tien lainattua e-kirjaston kautta Börjlindien sarjan aiemmat osat – ihmisen ei tarvitse edes kotoaan poistua, kun saa lisää ahmittavaa lukulaitteelleen, niin näppärää! 

Ja voi pojat, sitten nimittäin luettiin. Noin neljän päivän aikana selätin tuhatkunta sivua Börjlindien Rönning & Stilton -sarjaa, ja lisääkin olisi mennyt, jos sitä olisi ollut tarjolla. Lukujumista ei tietoakaan, kaikki raskaat ajatukset pyyhkiytyivät sen siliän tien. "Tätä on lukemisen ilo, todellakin", ajattelin, minkä nyt kirjojen kuvaamilta raaoilta rikoksilta ja vauhdikkailta käänteiltä ennätin.

Tämän sarjan kirjat eivät ehkä pääse esille parhaalla mahdollisella tavalla pelkän juonikuvailun kautta. Ruotsalaisdekkarien tapaan niissä on kaikissa monta juonilinjaa, jotka jollain tapaa kietoutuvat yhteen tarinan edetessä. Börjlindien sarjan päähenkilöt ovat paljolti vastakohtaiset: nuori poliisikokelas, sittemmin valmistuva Olivia Rönning ja katuojaan päätynyt mutta sieltä vähitellen ylös ponnistava entinen rikostutkija Tom Stilton. Jos olen joskus hieman nyrpistänyt nenääni dekkareiden päähenkilöiden henkilökohtaisissa ongelmissa piehtaroinnille, Börjlindit onnistuvat vetämään ongelmat jo sen verran karskisti yli, ettei niitä voi kuin pitää oivana lisämausteena tarinalle.

Ensimmäisessä osassa, Nousuvedessä, Olivia Rönning kohdataan tosiaan vasta poliisikoululaisena, joka tarttuu kurssityönään parikymmentä vuotta vanhaan, selvittämättä jääneeseen henkirikokseen. Raskaana ollut nainen haudattiin elävältä rantahiekkaan, jonne tämä hukkui nousuveteen. Juttua tutkivat yhdessä Olivian jo edesmennyt poliisi-isä ja Tom Stilton, jonka Olivia siis löytää asunnottomana kadulta. Lisäksi juonilinjoissa seurataan asunnottomien raakoja, nettiin kuvattavia pahoinpitelyjä sekä monikansallisen kaivosyhtiön toimitusjohtajaan kohdistuvaa kiristystä. Ojanpohjalta yhteiskunnan huipulle siis, sananmukaisesti.

Onneksi luin Uinu, paju pienoisen ensin, sillä tässä ensimmäisessä osassa kieli on rakenteeltaan kehnoa. Virkkeet on pätkitty rasittavana tehokeinona mahdollisimman lyhyiksi etenkin jännitystä nostattavissa kohdissa, mitä pidän laiskana ratkaisuna – ja huonona kielenkäyttönä. Seuraavissa osissa tätä tyyliä oli joko selvästi vähennetty tai sitten totuin siihen ja unohdin koko asian. 

Toinen osa, Kolmas ääni, kuljettaa tarinan yhtäältä Ranskaan, Marseillen kaduille, sirkuksen ja pornoteollisuuden maailmaan sekä Ruotsissa ratkomaan tullin virkamiehen lavastettua itsemurhaa. Olivia pohdiskelee ammatti-identiteettiään ja Stilton puolestaan kuntoutuu vähitellen löytäessään asuinpaikan proomulta, jota emännöi omat salaisuutensa piilottava Luna.

Kolmas ääni on osin hyvin karskia luettavaa. Väkivalta on paikoin raakaa ja vähitellen aukeavat juonikuviot kinkkisiä. Ihmisten ei ole helppoa olla onnellisia, vaikka puitteet olisivatkin kunnossa. Kullakin on historian painolastia harteillaan ja Börjlindit ovat saaneet ujutettua mukaan monenlaisia ilmiöitä ja kuriositeetteja.

Stiltonin entinen pomo Mette on kiehtova henkilöhahmo erikoisen perheensä kanssa. Eläkeikää lähestyvä työnarkomaani poliisi ei ole tuorein mahdollinen dekkarihenkilö, mutta jotenkin Mettestä saadaan sympaattinen ja uskottava. Hän on koko kuvion kannattelija, monellakin tapaa.

Musta aamunkoitto on sarjan kolmas osa ja kronologisesti luettuna myös tähänastisista raain, sillä sen rumat rikokset kohdistuvat lapsiin. Rikosten taustalta on nopeasti kaivettavissa rasistisia motiiveja, ja poliisin työt aloittanut Olivia joutuu monenlaiseen soppaan mukaan tutkiessaan tapahtumia. Uusnatsijärjestön lonkerot kietoutuvat yhä tiukemmalle, eikä henkilökohtaiseltakaan uhalta vältytä.

Samalla Stiltonin menneisyys alkaa aueta selkeämmäksi kokonaisuudeksi. Helppoa ei hänelläkään ole eikä ole ollut, mutta joten kuten mies saa itsensä jaloilleen. 

Mustan aamunkoiton juonenkäänteet vievät 1970-luvulle, erään lahkon puuhiin, jotka eivät ole kaunista katsottavaa nekään. Mielikuvituksellista ja ehkä kaukaa haettua, voi olla, mutta hiton koukuttavaa joka tapauksessa.

Kolmatta osaa putkeen lukiessani aloin väistämättä huomata tiettyjen maneerien toistumista. Kehnot kielelliset tehokeinot jäävät ensimmäisen osan jälkeen onneksi vähemmälle, mutta sen sijaan nopeat "leikkaukset" pysyvät edelleen mukana. Kohtauksien tunnelmaa ja jännitettä ei rakenneta ylettömän pitkällisesti, vaan nopeus on valttia. Börjlindien tausta on käsikirjoittamisessa, ja Rönning & Stilton -sarja onkin sangen elokuvamainen. Nousuvedestähän on jo tehty tv-sovitus.

Tätä tuhatsivuista seikkailua tehdessäni pääsin pitkästä aikaa todella nautinnolliseen lukuahmintamoodiin. Aika ja paikka hävisivät, vain eteenpäin sykkivä tarina kiinnosti. Vaikka Börjlindien kirjat eivät ole mitään ennennäkemätöntä tai uniikkia, niiden viehätys kolahti minuun juuri oikealla hetkellä. En miettinyt suuria kirjallisia saavutuksia, en syvällisiä sanomia tai unohtumattomia käänteitä. Sen sijaan annoin lukemisen viedä: en kritisoinut, en köhissyt, annoin vain palaa – ja viihdyin.

Mikään ei olisi toiminut minulle paremmin juuri siihen hetkeen.
Lukemisen ilo on palannut!

Cilla ja Rolf Börjlind

Suomentaja: Sirkka-Liisa Sjöblom

Nousuvesi

S&S 2013

323 s., e-kirja

Springfloden (2012)

Kolmas ääni

S&S 2014

336 s., e-kirja

Den tredje rösten (2013)

Musta aamunkoitto

S&S 2016

319 s., e-kirja

Svart gryning (2014)

Kirjastosta.

_________

76., 77. ja 78. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa.

Kukko kainalossa kahteen uuteen maahan

Sannabananan mainio Kukko kainalossa -haaste on pyörinyt tammikuun lopulta asti, mutta aika kankeasti olen päässyt sen kyytiin. Toukokuussa luettavakseni päätyi kuitenkin jopa kaksi Kaakkois-Aasiaan sijoittuvaa romaania, jes!

Tash Aw on malesialaissyntyinen, sittemmin brittiläistynyt kirjailija, jonka esikoisteos Silkkimies on ollut kansainvälinen menestys ja palkittu ilmestyttyään vuonna 2005 Whitbread-palkinnolla.

Silkkimies kertoo köyhistä oloista ponnistaneen Johnny Limin tarinan kolmesta eri näkökulmasta. Kertojina ovat Johnnyn poika Jasper, vaimo Snow ja ystävä Peter. Oliko Johnny häikäilemätön lurjus, avuton puoliso vai luotettu ystävä? Kaikkea sitä? Vai jotain ihan muuta?

Tapahtuma-aika ja miljöö ovat 1900-luvun alkupuolen Malesia, joka noin lähtökohtaisesti on minulle aivan tuntematon seutu. Tarina imaisi mukaansa ja annoin sen viedä. Ensimmäinen osio on Jasperin kertoma, katkerahko tilitys isänsä elämästä tämän hautajaisissa. Köyhästä kiertolaisesta kangaskauppiaan kisälliksi, kommunistiksi ja sittemmin silkkitehtaan johtajaksi noussut Johnny ei poikansa silmissä ole maan matosta kummempi, vaan surkea isä ja mies. Asenteesta huolimatta Johnnyn elämä aukeaa lukijalle vähitellen, ja monia kiinnostavia puolia paljastuu niin miehestä itsestään kuin ympäristöstä, jossa hän on pitkän elämänsä elänyt.

Kirjan toinen osio koostuu Johnnyn vaimon Snown päiväkirjamerkinnöistä syksyltä 1941, jolloin Johnny ja Snow ovat vastanainut pariskunta. He lähtevät eräänlaiselle häämatkalle muutaman tuttavansa kanssa, ja matkasta tulee melkoisen mystinen seikkailu. Snown merkinnät kertovat karusti avioliiton lähes varmasta epäonnistumisesta ja toisaalta tunteiden monikasvoisuudesta. Traagisuutta lisää lukijan tieto siitä, että jo seuraavana syksynä Snow on kuollut lapsivuoteeseen. Osiossa on jotain Lost-sarjan henkistä, sillä retkikunta päätyy salaperäiselle saarelle, jossa tapahtuu kummallisia asioita.

Viimeisenä Johnnysta kertoo hänen brittiystävänsä Peter, joka on jo vanha mies katolisessa vanhainkodissa, mutta muistaa terävästi 1940-luvun tapahtumat. Jälleen lukija joutuu vastaanottamaan uuden näkökulman ja kuvan Johnnysta. Aw rakentaa tarinankulun kiehtovan mystiseksi ja arvoitukselliseksi, eikä tarjoile suoria vastauksia lukijan helpotukseksi. Omaa päätä pitää hieman raapia, jotta on edes jonkinlaisessa ymmärryksessä siitä, mitä on tapahtunut.

Silkkimies ei ole aivan kepoisinta kesäluettavaa, mutta se on oivallinen romaani, jossa hyödynnetään hienosti usean näkökulman kerrontaa ja vähittäistä kokonaisuuden muodostumista. Sangen eksoottinen miljöö tarjoaa oman ilonsa, kun tropiikkiin tottumaton lukija kohtaa sadekauden mutavellin, moskiittoverkot ja runsaan kasviston.


Tash Aw: Silkkimies
Suomentaja: Irmeli Ruuska
Ulkoasu: Elina Warsta
WSOY 2006
329 s.
The Harmony Silk Factory (2005)

Kirjastosta.

Toisaalla: Luetut 2006–2011

Haasteet: Kukko kainalossa ja Maailmanvalloitus (Malesia), 69. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa

Terhi Rannela on yksi kotimaisista kirjailijasuosikeistani, mutta jostain syystä hänen vuonna 2013 ilmestynyt romaaninsa Punaisten kyynelten talo on jäänyt toistaiseksi lukematta. Vaan nyt korjasin tämän epäkohdan.

Punaisten kyynelten talo on väkivaltaista ja karua luettavaa. Se kuvaa punakhmerien aikaista kansalaisiin kohdistunutta vainoa ja kidutusta 1970-luvun Kambodzassa sekä tuon järkyttävän ajan perintöä uuden vuosituhannen alussa.

Kirjan alkuosa sijoittuu Tuol Slengin vankilaan, jossa entisen ministerin vaimo Chey Chan on vangittuna syytettynä maanpetoksesta ja Angkar-puolueen pettämisestä. Tarvitaan monia öitä kylmässä sellissä, lukemattomia kidutuksia ja vaatimuksia, ennen kuin Chey Chan murtuu. Myös Chey Chanin puoliso on vankina jossain toisaalla samassa talossa. Pieni poikavauva on yksi syy, miksi Chey Chan jaksaa kamppailla niinkin pitkään. Perheen muut lapset on siirretty pakkotyöhön maaseudulle.

Kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin Chey Chanin tytär Vanna elää vaimon ja perheenäidin arkea, mutta on osin kadonneiden muistojensa vanki, sillä hän ei tiedä, mitä vanhemmille ja pienelle veljelle todella tapahtui. Vannan puoliso kärsii niin ikään punakhmerien ajan varjoista, etenkin öisin, kun painajaiset eivät jätä häntä rauhaan. Miten sovittaa sovittamaton ja selvittää salattu? Voiko antaa anteeksi, miten saada mielenrauha?

Punaisten kyynelten talo on raaka kirja, joka onnistuu kuin ihmeen kaupalla olemaan mässäilemättä väkivallalla, vaikka suuresti sen ympärille rakentuukin. Se on vaikuttava, huolellisen tausta- ja tutkimustyön tulos ja romaani, joka paljastaa asioita, joita ei ehkä haluaisi tietää. Siksi ne pitääkin tietää, uskaltaa lukea ja katsoa, vaikka fiktion kautta.

Vaikka tarinana vaikuttava onkin, kirjan henkilöt jäivät minulle etäisiksi. He ovat kuin näyttämöllä, etäällä ja tavoittamattomissa, vaikka etenkin Chey Chanin raastava tuska on kouriintuntuvaa. Kauheudestaan huolimatta pidin enemmän kirjan alkuosasta, sillä Vannan osuus 2000-luvulla ei ollut lainkaan niin tiivis ja hiottu, vaan hieman hapuileva ja moneen suuntaan kurottava.

Yhtä kaikki Punaisten kyynelten talo on kirja, joka kannattaa lukea. Ihan vain siksi, jotta ymmärtäisi taas hieman enemmän maailmaa ja näkisi tarkemmin, myös lähelle.


Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo
Ulkoasu: Tuija Kuusela
Karisto 2013
257 s., e-kirja

Kirjastosta.

Toisaalla: Luettua elämää, Lumiomena, P. S. Rakastan kirjoja, Kirja hyllyssä, Mitä luimme kerran

Haasteet: Kukko kainalossa ja Maailmanvalloitus (Kambodza), 65. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa

Perheiden kiemuroita mantereelta toiselle – Huhtikuun Kuukauden lyhyet

Hyvää toukokuuta! Tämä kevät on kyllä imenyt naisesta kaikki voimat, eikä huhtikuussa tullut edes oikein luettua. Jumittaa ja harmittaa, kun apeus valtaa mieltä ja arki on puurtamisesta painavaa. Viikonloppuna koettu lumisade ei piristänyt mieltä sen suuremmin, mutta ehkä nyt kuun vaihduttua on olemassa jokin toivo oikean kevään alkamisesta.

Alkuvuodesta aloittelin Kuukauden lyhyet -postaussarjaa, jonka toinen osa tulee nyt. Lukeminen ei tosiaan ole oikein maittanut huhtikuun aikana, ja valitettavasti bloggaaminen luetusta vielä vähemmän. Tässä siis kootusti kolme kirjaa, jotka kaikesta huolimatta luin. (Han Kangin Vegetaristista aion kirjoittaa vielä täyspitkästi.)

Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni. Elämänkuvia
WSOY 2014
200 s., e-kirja

Omasta hyllystä.


Joni Skiftesvik on minulle jostain syystä tuntematon kirjailija, vaikka muistan hänen tuotantoaan suositellun minulle täällä blogissanikin. Minulle kirja-alet ovat helppo tapa "tyrkyttää" luettavaa, joten tämänkin kirjan klikkailin itselleni joskus e-kirja-alesta.

Kyse on eräänlaisesta muistelmakirjasta, jossa Skiftesvik alkaa keriä auki muistojaan, kun hänen vaimonsa Hilkka pääsee sydämensiirtoleikkaukseen ja hän joutuu itse omien sydänvaivojensa vuoksi sairaalaan. Vakava paikka oman ja puolison terveyden äärellä synnyttää halun muistella, mitä kaikkea elämän varrelle on mahtunutkaan.

Skiftesvik kertoo lapsuudestaan Perämeren rannalla, elämästään yksinhuoltajaäidin poikana, jonka norjalainen isä tuli ja meni meren mukana, nuoruusvuosien touhuista ja sittemmin perhe-elämästä ja lehtimiehen urasta. On koettu ja nähty paljon, suuria henkilökohtaisia surujakin siinä missä historian käännekohtia. Kirjailijan uran alku paljastuu myös.

Valkoinen Toyota vei vaimoni on leppoisa, rauhallinen teos, jonka lukeminen tekee mielelle hyvää, vaikka paikoin aiheet ovat kaikkea muuta kuin kepoisia. Se ei tempoile eikä touhota, vaan antaa lukijankin rakentaa rauhassa mielikuvansa ja käsityksensä. Luen ehdottomasti lisää Skiftesvikiä!

Haasteet: 59. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

Miika Nousiainen: Juurihoito
Otava 2016
334 s., e-kirja

Kirjastosta.


Miika Nousiainen on minulle haastava kirjailija siinä mielessä, että pidän todella paljon hänestä julkisuuden henkilönä ja esiintyjänä. Valitettavasti taitaa kuitenkin olla niin, että hänen kirjansa sen sijaan eivät oikein kolahda minuun. Olen lukenut aiemmin Vadelmavenepakolaisen ja nyt lukupiiriä varten tuoreimman Juurihoidon.

Pekka Kirnuvaara on juuri eronnut mainostoimiston copywriter, joka päätyy surkeassa kunnossa olevan purukalustonsa kanssa kalliolaiselle hammasklinikalle hoitoon. Hammaslääkäri on nimeltään Esko Kirnuvaara, eikä Pekalla mene kauaa selvittää, että se ovat velipuolet, jotka isä Onni on hylännyt jo varhain. Sukua alkaa paljastua lisää vähitellen, ja tuoreet veljekset lähtevät selvittämään omia juuriaan ensin Lieksaan ja sieltä Ruotsin kautta Thaimaahan ja Australiaan asti. Mukaan joukkoon liittyy yhä uusia sisaruspuolia, sillä Onni on ollut ehtiväinen perheenperustaja.

Juurihoito on lempeänhumoristinen perhesaaga ja tarina juurista ja juurettomuudesta. Sangen erikoinen perhekuvio on pitkällä absurdin puolella, mutta se ei ole tarinan ongelma. Omalla kohdallani haasteeksi muodostui eräänlainen naiivius: lukijalle tarjoillaan kaikki valmiiksi pureskeltuna ja selitettynä henkilöiden moraalisia pohdiskeluja ja päätelmiä myöten. Kirjan huumori on jotenkin vaaratonta, eikä naurattanut minua sen kummemmin. Latteaksi jäänyt lukukokemus, valitettavasti.

Haasteet: 54. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Muuttoliikkeessä-haaste (suomalaisten siirtolaisuus).

Rodrigo Hasbún: Kiintymyksiä
Suomentaja: Sari Selander
Like 2017
132 s.
Los afectos (2015)

Kirjastosta.


Hans ja Aurelia Ertl ovat muuttaneet toisen maailmansodan jälkeen Saksasta Boliviaan Hansin natsimenneisyyden vuoksi. Boliviassa koittaa uusi elämä, ympäristö ja kieli. Perheen kolme tytärtä taistelevat paikasta uudessa maailmassa ja perheen hierarkiassa. Isä on etäinen, omissa maailmoissaan ja äiti liian heikko tehdäkseen asioille mitään. Niinpä perheen sisäiset suhteet joutuvat koetukselle, eivätkä koskaan löydä tasapainoa. Vanhimmasta tyttärestä Monikasta tulee vasemmistosissi, joka sekaantuu Che Guevaran murhan jälkilöylyihin.

Kiintymyksiä on lyhyestä mitastaan huolimatta hyvin tiivistä ja intensiivistä luettavaa. Jouduin hidastelemaan useassa paikassa, selailemaan kirjaa takaisinpäin ja selvittelemään tapahtumia, kertojia ja teemoja mielessäni tavallista tarkemmin. Hyvä niin – ei kirjallisuuden pidäkään aina päästää lukijaa helpolla – mutta valitettavasti kirja osui luettavaksi sellaisena aikana, jolloin en varmastikaan saanut siitä kaikkea irti.

Perhesuhteiden ajautuminen kohti väistämätöntä irtaantumista ja välien katkeamista on romaanin hienoin anti. Kuinka pieleen voivatkaan asiat mennä, kun ei kyetä tai haluta selvittää niitä, puhua ja sopeutua. Toisaalta voi miettiä, kuinka paljoon ihmisen on perheensä vuoksi taivuttava, mikäli joku perheenjäsenistä on henkilö, jonka kanssa ei voi tehdä yhteistyötä tai päästä yhteisymmärrykseen.

Kiinnostava mutta haastava pienoisromaani, joka oli ensimmäinen kosketukseni bolivialaiseen kirjallisuuteen.

Haasteet: 55. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Nikotteleva Maailmanvalloitus etenee Boliviaan.

J. Ryan Stradal: Keskilännen keittiöt

Joskus lukemiselta ei vaadi paljoakaan. Riittää, kun tarina kulkee, sivut saavat kääntämään yhden toisensa perään, henkilöhahmot kiinnostavat juuri sopivasti ja jo kirjan alkulehdillä tietää lukevansa jotain, mitä ei ehkä muista ikuisesti tai edes kuukauden päästä, mutta josta saa nautinnon, rentouden ja hyvän olon juuri silloin kuin tarvitsee. Tällainen kirja on J. Ryan Stradalin Keskilännen keittiöt.

Kirja muodostuu toisistaan ajallisesti ja pitkälti paikallisestikin poikkeavista luvuista, joilla kullakin on eri kertoja. Päähenkilö on Eva Thorvald, ei erityisen hienoista kantimista ponnistava nuori nainen, josta tulee maankuulu huippukokki, jonka tuhansia dollareita henkilöltä maksaville yllätysillallisille jonotetaan vuosikausia. Evan elämänvaiheet avataan hänen polkunsa varrelle osuneiden ihmisten näkökulmasta: isän, serkun, lukioaikaisen poikaystävän, kilpailijan. Kohdataan myös niitä, joilla ei ole henkilökohtaista suhdetta Evaan, mutta jotka tavalla tai toisella sivuavat häntä.

Kertojaratkaisu on onnistunut. Näkökulmat ovat riittävän erilaisia, jotta ne antavat uutta lihaa tarinalle, mutta tyyli pysyy yhtenäisenä kokonaisuutena, eikä haperru tai hajoa. Henkilöhahmot ovat sekä eräänlaisia karikatyyrejä että mattimeikäläisiä, joitakuita, joihin hyvin voisi elämänsä varrella törmätä. Oivallinen kokoelma, sanoisin!

Tapahtumat etenevät pitkiäkin ajanjaksoja väliin jättäen Evan varhaislapsuudesta pitkälle kolmekymppisyyteen. Vaikka päähenkilö on selvillä, hän jää etäiseksi, eräänlaiseksi kuvajaiseksi. Kiehtovaksi ja salaperäiseksi, muttei kokonaan arvoitukseksi. Tarinaan jätetään muutenkin sopivia aukkoja, eikä kaikkea väännetä rautalangasta.

Yhdysvaltalainen – tai tarkemmin Keskilännen – kulttuuri on samalla vieras ja tuttu. Kotirouvien kirkkoseurapiirit, myyjäiset ja markkinat, high school ja yliopisto, pikaruokapaikat ja pikkuravintolat, maissipellot ja suuret järvet, säästöt syövä terveydenhuolto, menestys ja sen hinta. Niissä on paljon tv:stä tuttua ja kuitenkin etäistä, eräänlaista kulissimaisuutta.

Keskilännen keittiöt ammentaa kuvastosta, jossa ei sinänsä ole mitään uutta ja yllättävää, mutta joka onnistuu siitä huolimatta olemaan raikas ja viihdyttävä. Hyvä ja paha ja muut mahdolliset sävyt ovat ehkä turhan tummalla kontrastilla piirrettyjä, mutta kun antaa sen kuulua tarinaan, ärsytys ei herää.

Tämä on sellaista luettavaa, jota kaipaa silloin, kun muunlainen jumittaa, mieli on maassa tai ei halua paneutua mihinkään liian haastavaan. Kepoista hyvän mielen kirjallisuutta, siinä se.


J. Ryan Stradal: Keskilännen keittiöt
Suomentaja: Mari Hallivuori
Tammi 2016
394 s., e-kirja
Kitchens of the Great Midwest (2015)

Omasta hyllystä


________

Toisaalla: Lumiomena, Ihminen välissä, Järjellä ja tunteella, Lukutoukan kulttuuriblogi

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 6. Kirjassa on monta kertojaa. 31. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

Ajan kulkua oikein- ja väärinpäin ynnä kotimaista miekkaa ja magiaa – Tammikuun Kuukauden lyhyet

Viime vuonna kirjoitin lähes kaikesta lukemastani, mutta silti muutama kirja jäi lopulta bloggaamatta. Tein joulukuussa koonnin koko vuoden aikana lukematta jääneistä ja totesin, että lyhyt konsepti on omalla tavallaan aivan toimiva. Sille on usein syynsä, miksi jostakin kirjasta ei saa kirjoitettua, vaikka noin muuten kirjoittaa sadasta kirjasta vuodessa.

Päätin siis, että lyhytarvio on muoto, jota voisin alkaa suosia ihan säännöllisestikin ilman sen suurempia pohdintoja. Niinpä avaan tällä tekstillä upouuden Kuukauden lyhyet -bloggaussarjan. Täältä pesee! Hot or not?

F. Scott Fitzgerald: The Curious Case of Benjamin Button
Colliers 1922
E-kirja
Omasta hyllystä


Benjamin Button syntyy 1860-luvulla Baltimoressa perheeseen, johon on pitkään toivottu lasta. Benjamin on kuitenkin kaikkea muuta kuin tavallinen vauva: hän osaa puhua ja näyttää 70-vuotiaalta mieheltä.

Siinä missä oma perhe pääsee asiasta vähitellen yli, ympäristön on mahdotonta oppia suhtautumaan erikoiseen lapseen. Vuosien vieriessä Benjamin nuortuu. Hän kohtaa ihmiselämälle tyypillisiä vaiheita: työelämän, seurustelun, avioliiton ja oman lapsen syntymän, joskin esimerkiksi opiskelemaan Benjamin lähtee vasta viisikymppisenä – näyttäessään lopultakin parikymppiseltä. Loppua kohden hän nuortuu entisestään aina sylivauvaksi saakka.

Fitzgeraldin novelli leikittelee pisteliäästi ajankululla ja ihmisen suhtautumisella siihen. Syytä Benjaminin erikoiselle elämälle ei paljasteta, vaan se otetaan annettuna. Novellia leimaa eräänlainen väistämättömyyden ja lopullisuuden tuntu, ja vaikka se on pohjavireeltään surumielinen, lukemisesta jää kepeä olo.

Haasteet: Yksi novelli lisää Novellihaasteeseen.

Pertti Lassila: Armain aika
Ulkoasu: Camilla Pentti
Teos 2015
148 s.
Kierrätyskirja


Pertti Lassilan Armain aika on päätynyt hyllyyni jonkun ihanan bloggarikollegan lähettämänä, mutta juuri nyt en pysty muistamaan, keneltä olen sen saanut. Kiitos kuitenkin!

Romaanissa eletään kolmen sukupolven kesäisiä päiviä kesähuvilalla 1950-luvulla: pikkupoika Kimmo, hänen äitinsä ja isoisänsä kokevat hitaat päivät kukin tavallaan. Kimmo elää nykyhetkessä, hänen kesänsä on seikkailua lähimetsissä ja vesillä, metsän elämää kohdaten, uutta kokien. Äiti ja isoisä puolestaan ovat muistojensa ja kokemuksiensa kyllästämiä. Vasta päättynyt sota, suuret henkilökohtaiset ja suuremman mittakaavan menetykset, oman elämän valinnat ja päätökset muistuttavat kaikki siitä, miten asiat myös voisivat olla – kovasti toisin.

Armain aika on tunnelmaltaan rauhallinen, pohdiskeleva. Lassila kirjoittaa kauniita lauseita, joissa on elämäntaitoa ja -kokemusta. Romaanin jännite ei kuitenkaan kanna loppuun, enkä tiedä, voiko koko jännitteestä edes puhua. Kimmon lapsen silmin koetut seikkailut vuorottelevat äidin ja isoisän muistelun kanssa, eikä muistelu kannattele tarinaa mukanaan. Valitettavan laimeaksi jäänyt lukukokemus, josta en saanut irti käytännössä mitään.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 39. Ikääntymisestä kertova kirja. 26. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

Erkka Leppänen & Markus Harju (toim.): Praedor – Kirotun maan kulkijat
Ulkoasu: Petri Hiltunen
Osuuskumma 2014
214 s., e-kirja
Arvostelukappale


Osuuskumman tuotannon lukeminen jatkuu. Vuonna 2014 olin saanut epub-muodossa olevan arvostelukappaleen tästä Erkka Leppäsen ja Markus Harjun toimittamasta novellikokoelmasta Praedor – Kirotun maan kulkijat. Kokoelman 12 novellia ovat kaikki eri kirjoittajien kynästä, mutta yhteistä niille on tapahtumapaikka: Petri Hiltusen sarjakuviinsa luoma fantasiamaailma, Jaconia ja sitä ympäröivä rauniomaailma Borvaria. Praedorit ovat taistelijoita ja seikkailijoita, jotka tekevät uskaliaita retkiä Borvarian raunioihin aarteiden perässä. Borvariaa hallitsevat mustan magian voimat, eikä hengissä palaaminen ole varmaa.

Osa kokoelman novelleista sijoittuu Jaconiaan, jossa eletään jotakuinkin normaalia elämää keskiaikaishenkisessä tunnelmassa. Osan tapahtumapaikkana on nimenomaan Borvarian kauhujen täyttämät rauniot. Teemoina ovat pitkälti seikkailut, taikavoimat, petokset, väkivalta ja juonittelu. Pidin kokoelmaa yhdistävästä maailmasta, mutta muuten tarinat sujahtivat silmien ohi sen kummempaa jälkeä jättämättä. Hyvää ajankulua ilman suuria tunteita.

Haasteet: 12 novellia lisää Novellihaasteeseen. 30. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

Perhettä ja sukua

Suku- ja perhesaagat kiehtovat minua kirjallisuudessa lähes poskettoman paljon. Muuten kepoinen kirja saattaa hyvinkin saada heppoisuutensa anteeksi, jos siinä on sukupolvien ketjua, salaisuuksia ja kähmintää. Perheeseen ja sukuun yhdistyy niin paljon painavia merkityksiä, ettei ole ihmekään, kuinka yleinen aihepiiri se kaunokirjallisuudessa on.

Tammikuun alkupuolen lukemistoon osui peräkkäin kaksi kotimaista perheromaania. Katja Ketun Surujenkerääjä tuli joskus hankittua e-kirja-alesta ja Riitta Jalosen Kuka sinut omistaa valikoitui entisen työpaikkani lukupiirin alkuvuoden kirjaksi (saatoinpa jopa itse sitä ehdottaa vaikututtuani Kirkkaudesta niin paljon, heh). Vaikka kirjat ovat keskenään hyvin erilaiset, niissä on kantavana teemana perhe ja eräänlainen ulkopuolisuus.

Kuka sinut omistaa sukeltaa määrittelemättömään aikaan 1900-luvun puolivälin jälkeiseen aikaan. Heidi on nuori tyttö, perheensä ainokainen, ei vielä aikuinen muttei enää ihan lapsikaan. Kun perheeseen tulee sijoituslapseksi parivuotias Jean, kaikki muuttuu. Poika pysyy perheessä pitkään, hänestä tulee sen osa, rakas ja joskus raivostuttavakin. Mutta vaikka Heidin perhe tekee kaikkensa pitääkseen pojan luonaan, ei byrokratialle voi lopulta mitään.

Kirja on kirjoitettu kuulaasti, se jättää lukijalle mietittävää. Pituuttakin on alle 160 sivua, liikaa Jalonen ei totisesti jauha. Vaikka tarinassa on monenlaiset tragedian ainekset kasassa, ja vaikka kieli on kaunista, en päässyt sen kanssa yhteyteen. Luin eteenpäin, luin loppuun. Siinä se. Jäin pohtimaan, oleko kovinkin tunnekylmä ihminen vai mikä minussa on vikana, kun en saanut kirjasta juuri mitään irti. Jalonen kuvaa lapsuuden loppua rankastikin, mutta siltikään en ollut siitä moksiskaan. Kirja ja lukija eivät kohdanneet.

Katja Ketun tyyli on sekä ihastuttanut että vaivannut minua. Surujenkerääjä on hänen esikoisteoksensa, ja siinä on jotain sellaista, mikä ilahduttaa villeydellään että myös hiertää kokeilunhalullaan. Surujenkerääjä on lappilaista sukua oleva nuori nainen, joka kerää muiden suruja kivinä reppuunsa ja haluaa palauttaa kovia kokeneen sukunsa maineen. Sukuun kuuluu vahvoja naisia kolmessa polvessa, tarinoita ja kerrottavaa.

Surujenkerääjä kulkee mutkaisen tien ensin Rovaniemelle ja sitten Turkuun. Matkalle osuu miehiä ja menetyksiä, viinaa ja väsymystä. Oman perheen menneisyyden tonkiminen tuo kuitenkin tulosta, ja sukulinjasta paljastuu yhtä sun toista.

Kirja on verevä ja vetävä, mutta sen rikkonainen rakenne jättää juovan. Aikatasoja on mennyt ja nykyinen, juonenpätkiä Surunkerääjän seikkailuista sukulaisiin ja pitkäksi aikaa tuntemattomana pysyttelevään päiväkirjankirjoittajaan. Suvussa toki on kerrottavaa siinä missä vaiettuakin, mutta paikoin kirjan rakenne tuntui ahneelta – kuin kaikki vähänkin kiehtova olisi haluttu ynnätä mukaan ja kietoa osaksi tarinaa.

Vaikka sukutarinat noin pääsääntöisesti siis ovat mieleeni, nämä kaksi kirjaa eivät olleet siinä lajissa mitenkään ylittämättömiä. Kummassakin on reilusti hyvän kirjan ja tarinan elementtejä, mutta siinä ohessa jotakin, joka ei tee lukemisesta niin nautinnollista kuin se parhaimmillaan tämän aihepiirin parissa on.


Riitta Jalonen: Kuka sinut omistaa
Ulkoasu: Laura Lyytinen
Tammi 2013
159 s.

Kirjastosta.


Katja Kettu: Surujenkerääjä
Ulkoasu:
WSOY 2005
268 s., e-kirja

Omasta hyllystä.

________

Ketun kirjasta toisaalla: Bibliofiilin päiväunia, Kirjakuiskaaja

Jalosen kirjasta toisaalla: Lumiomena, Kirjainten virrassa, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Sinisen linnan kirjasto, Kirjojen keskellä

Surujenkerääjä on 21. ja Kuka sinut omistaa 23. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Helmet-haasteesta ruksaan kohdat 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan (Jalonen) ja kohdan 42. Esikoisteos (Kettu).

Kari Välimäki: Todensanat

Hyvää alkanutta vuotta 2017! Vuodenvaihde on juhlittu ja siitä selvitty, listaa tehty tekemättömistä asioista ja uusiin kirjoihinkin tartuttu. Vielä on kuitenkin puimatta muutamia viime vuoden lopulle osuneita lukukokemuksia. Yksi niistä on Kari Välimäen novellikokoelma Todensanat.

Välimäen novelli Uudet perunat ihastutti minua persoonallisella kertojaratkaisullaan lukiessani Ruumiittomat-kokoelmaa. Novelli löytyy myös Todensanoista, ja se vain parani toisella lukukerralla. Sen verran voin paljastaa, että kuolema on jännä veitikka... mutta lue loput itse.

Välimäki kirjoittaa laajasti ja ennakkoluulottomasti. Kokoelmassa on mukana 30 novellia, joista lyhyimmät ovat vain parin (e-kirja)sivun mittaisia, pisimmätkään eivät valtaisan pitkiä. Vaikka Välimäen tyyliin ei kuulu pohjustaa novellejaan sivukaupalla, ne tuntuvat lyhyimmilläänkin mietityiltä kokonaisuuksilta.

Parasta Välimäen novelleissa on niiden absurdius: ikinä ei voi tietää, mihin suuntaan mennään. Tavanomaiset asiat – flyygeli, hyttyset, perunajauhot, kalajutut, metsä – voivat keikahtaa aivan villeiksi ja ennalta-arvaamattomiksi. Jos toivoo liian todenmukaista puhetta, sitä myös saa. Jos haluaa nauttia, nautinto voi tulla yllättävästä suunnasta. Ihminen on ihmiselle vaaraksi ja floora ja fauna voivat vaihtaa paikkaa keneltäkään kysymättä. Härkänen istuu kivellä ja härnää neitokaisia, ahne kuningas saa ansionsa mukaan.

Niin, tosiaan, osa Todensanojen novelleista on kuin ilkikurisia satuja. Niissä hyödynnetään saduista tuttuja aihioita: hallitsijoita, puhuvia eläimiä, metsään piiloutuvaa vierautta. Vaikka aiheet ovat ikiaikaisia, Välimäki saa niihin uutta puhtia ja omaa ääntään. Vakuuttavaa!

Toisaalta kun kokoelmassa on näinkin hurja määrä novelleja, ne väistämättä sekoittuvat toisiinsa ja osa haipuu mielestä aika nopeastikin. Jäljelle jää kuitenkin hyvä mieli ja tunne lukemisen ilosta. On saanut jotain uutta pureskeltavaa, on tullut yllätetyksi, on nähnyt asioita uudesta näkökulmasta. Mikä sen parempaa lukemista, eipä juuri mikään!


Kari Välimäki: Todensanat
Ulkoasu: Jaana Ojalainen / Maria Carole
Osuuskumma 2014
146 s., e-kirja

Arvostelukappale.

________

Toisaalla: Kannesta kanteen, sivuista sivuille, Oksan hyllyltä

#novellihaasteeseen tulee tätä myöten 30 novellia lisää, yhteismääräni on sen jälkeen 113 novellia.
Tämä on 16. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

Orhan Pamuk: Istanbul – muistot ja kaupunki

Aloitin Nobel-palkitun Orhan Pamukin omaelämäkerrallisen teoksen Istanbul – muistot ja kaupunki lukemisen jo toukokuussa, jolloin matkustin itse Istanbuliin. Kaupunki hurmasi minut, kirja puolestaan ei, ja se jäi pitkäksi aikaa kesken odottelemaan lukemista eteenpäin.

Turkissa on pitkään ollut levotonta, ja vaikka omalla matkallamme ei ollut mitään pelättävää, kesän vallankaappausyritys ja sen jälkeen tapahtuneet terroriteot ja äärimmilleen tiukennettu politiikka toimivat tehokkaana esteenä halulleni matkustaa Istanbuliin uudelleen – ainakaan hyvin pitkään aikaan.

Mutta ainakin olen kerran päässyt siellä käymään. Ja rakastumaan monimuotoiseen, monikasvoiseen, elävään ja houkuttelevaan kaupunkiin.

Orhan Pamukin teoksessa pääosassa ovat Istanbul ja Pamuk itse. Kirjan luvut kertovat jommankumman historiasta tarkkaan valituista näkökulmista. Istanbuliin matkustaneet ja siitä kirjoittaneet kirjailijat, Bosporinsalmen laivaliikenne, Kemal Ataturkin hallinto ja aika sen jälkeen, kaupunkikulttuuri, naisten ja miesten asema ja eri kaupunginosat nousevat vuorollaan esiin. Pamukin omasta historiasta puolestaan nostetaan esiin perhe-elämän tapahtumia, elämää lapsena ja nuorena, muuttoja ja koulunkäyntiä, haparoivia askelia taiteilijan uralla, ensirakkaus ja oman tien löytäminen.

Nautin varsin paljon Istanbuliin sellaisenaan keskittyvistä luvuista. Tutut nimet ja paikat piirtyivät mieleeni, vaikka matkasta on jo monta kuukautta. Istanbul on todella henkeäsalpaava kaupunki, sillä jokaisen nurkan takaa löytyy jotain uutta nähtävää ja koettavaa. Se välittyy myös Pamukin kirjasta, vaikka sen näkökulma toki on toisenlainen kuin turistin: kaupungin syntyperäisellä asukkaalla on ymmärrettävästi paljon sellaista sanottavaa, jota vieras ei voi tietää tai itse päätellä, eikä toki tarvitsekaan.

Pamukin omat henkilöhistorialliset vaiheet sen sijaan hieman tökkivät. En saanut itseäni kiinnostumaan kovin kummoisesti hänen perheensä elämänvaiheista, sukulaisista ja koulunkäynnistä. Loppupuolella Pamuk on jo hieman varttuneempi, lähellä aikuisuutta. Sekin vaihe on lopulta melko yksitoikkoista, onhan näitä nuoren miehen kasvukertomuksia tullut jokunen luettua.

Istanbul – muistot ja kaupunki sopii luettavaksi, jos Istanbul on tuttu tai siihen haluaa tutustua, lapsuus- ja nuoruusvuosien kasvukertomukset kiehtovat tai kaipaa yksityiskohtaisia kaupunkikulttuurin kuvauksia ja pohdintaa. Mikään kerta-ahmaisulla nautittava opus se ei ole, vaan lukeminen vie aikansa ja paikoin puuduttaakin. Pahimmillaan tämä oli niitä kirjoja, jotka eivät tuntuneet etenevän saati loppuvan koskaan. Viimeiseen pisteeseen kuitenkin lopulta päästiin, ja aivan kunnialla. Istanbul jatkaa kiehtomistaan.


Orhan Pamuk: Istanbul – muistot ja kaupunki
Suomentaja: Tuula Kojo
Ulkoasu: ?
Tammi 2010 (1. painos 2004)
514 s., e-kirja
İstanbul - Hatıralar ve Şehir (2003)
Oma e-kirjaostos.

_______

Toisaalla: Oksan hyllyltä, Booking it some more

12. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

Maija Haavisto & Juha Jyrkäs (toim.): Marraskesi – tarinoita iholta ja ihon alta

Iho on ihmisen suurin elin, sen oppii jo peruskoulun biologiantunnilla. Mutta mihin kaikkeen ihosta on, se selviää vaikkapa lukemalla Osuuskumman uuden novelliantologian Marraskesi – tarinoita iholta ja ihon alta. Naurattaa vähän tuo "ihon alta" -määritelmä, "ihon alle meneminenhän" on yksi meidän kirjabloggaajien rasittavimpia kliseitä. Ei, en ole tästä taakasta vapaa, vaan varmasti löytyy tämänkin pian 11-vuotiaan blogin arkistoista ties kuinka monta ihon alle menevää tarinaa. (Ei löydy kylläkään enää uudemmista aatoksistani, koko termi on niin pönttö, että vähintään sen yritän aina editoida pois tekstiä oikolukiessa.)

Asiaan. Maija Haaviston ja Juha Jyrkkään toimittamassa kokoelmassa on 11 novellia ja yksi runo (Juha Jyrkkään Keräilijä). Kaikkia niitä yhdistää jotenkin iho: sen toiminta, suojaavuus, uhka. Tyylilajeina on varsin perinteikäs novelli siinä missä lehtijutusta muotonsa saava tarina (Anu Holopaisen Aukkoja sielun peileissä). On selkeää fantasiamaailmaa (Anni Nupposen Marm, ja hänen ihonsa palaa ja J. S. Meresmaan Noitahousut, jotka molemmat ovat kokoelmasta ehdottomia suosikkejani – ehkä pitäisi taas pitkästä aikaa palata fantasian pariin) ja teknologiaviritteistä scifihenkisyyttä (esimerkiksi Tarja Sipiläisen Irtiotto ja Mia Myllymäen Piikikäs Matilda). Myllymäen novellin ohella ulkonäköasioita painottaa Taru Kumara-Moision Menninkäistwist, jossa erikoisen ulkomuodon synnyinlahjanaan saanut nainen kertoo elämäntarinaansa melkoisine käänteineen. Miten paljon painoa ulkonäölle laitetaankaan, ja miten suuren osan iho ulkonäöstä muodostaa!

Maija Haaviston Rakkaudella kasvatettu haisee niin voimakkaasti homeelta, ettei novellia voi kuin ahmia eteenpäin: Livia ostaa umpihomeisen talon, jossa alkaa tarjota ehkä vain hieman kyseenalaisia terveyshoitoja. (Olen itse asunut hometalossa, ja novellin lukeminen oli raadollisen hauskaa. Vaatteista löyhähti selvä homeen haju sen jälkeen.) Nina Niskasen Jo huomenna kaipaan sua on surumielinen kertomus muistin haavoittuvuudesta ja samalla ihon muistista. Minna Roinisen kylpyläympäristöön sijoittuva Nahan luoja on värisyttävän pahaenteinen. M. A. Tyrskyluoto vie Muiston muodossa eroottisen vallan äärelle – tunnelma on hengästyttävän painokas.

Parhaaksi nostan Maria Carolen Kasvattajat, jossa ihoa hyödynnetään uuden teknologian avulla painotuotteissa paperin sijasta. Taito kasvattaa ihoa ei ole aivan satunnaisesti keksitty, vaan sen salaisuus löytyy jostain hyvin kaukaa... Ja ahneuden kanssa käy luonnollisesti ikään kuin kalpaten. Carolen novelli on elävä ja visuaalinen, sen tapahtumat näkee mielessään hyvin vahvasti. Huikeaa spekulointia!

Marraskesi-kokoelman novelleja yhdistää pieni tai hieman suurempi kummallisuuden kolina: mikään ei ole aivan sitä, miltä näyttää ja maailmassa on monenlaista vinksallaan. Kirjoittajat ovat omaäänisiä ja kaikilla on tarinankerronnan taito tiukasti hyppysissään. Kertomusten todellisuudet rakentuvat selkeästi toisistaan erottuvina kokonaisuuksina, ne toimivat omillaan juuri sen aikaa kuin on tarkoituskin ja katoavat sitten viimeisen pisteen mukana.

Aloin lukea kirjaa uteliaana, ennen kaikkea novelleja kaivaten. Niitä sain, ja oli erityisen viihdyttävää päästä nauttimaan useamman eri kirjoittajan antologiasta, jolla kuitenkin on selkeä yhteinen nimittäjä. Lisää kummaa minulle, kiitos!


Maija Haavisto & Juha Jyrkäs (toim.): Marraskesi – tarinoita iholta ja ihon alta
Ulkoasu: J. S. Meresmaa
Osuuskumma 2016
193 s., e-kirja

Arvostelukappale.

______

#novellihaasteen potti kasvaa 11 novellilla, kokonaismääräni on nyt 83 novellia.
13. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

Ruumiittomat – suomalaisia aavenovelleja

Osuuskumman kirjoja luen yleensä mielelläni, sillä niissä on raikkautta, kokeilunhalua ja kumartelemattomuutta. Johtuuko osuuskuntatoiminnasta vai mistä, lukijana se on minulle se ja sama niin kauan, kun saan nauttia tällaisesta kummasta kotimaisesta kirjallisuudesta.

Ruumiittomat – suomalaisia aavenovelleja kokoaa kansiensa väliin nimensä mukaisesti 14 kotimaista novellia, jotka liittyvät tavalla tai toisella kummituksiin. En ole mikään kauhun ystävä, sillä vilkas mielikuvitus koituu kohtaloksi toisinaan, mutta päätin kokeilla tätäkin genreä rohkeasti.

Kannatti kokeilla! Ahmin novellin toisensa perään suurella innolla, ja vaikka (vai koska?) osa tarinoista aiheuttikin melkoisia väristyksiä (vieras ihminen peilissä, katoavat ja ilmestyvät hahmot ja talot, menneisyyden haamut ja "haamut"...), lukukokemus oli erinomainen.

Mieleeni jäivät erityisesti Anne Leinosen Tyttö niityllä, jossa on hyytävän hieno tunnelma ja jotain ikuisen anteeksiannon ja koston tematiikkaa, Maria Carolen Ruusunnuppuni, kaikkeni, joka vie kummitustarinaa eroottiseen suuntaan ja onnistuu olemaan myös hauska ilman, että novelli menisi aivan hysteeriseksi sekä Jani Kankaan Tyhjiö 29B, jossa modernin toimistomaailman ja kvartaalitalouden paineet yhdistyvät aasialaiseen kummitustarinaperinteeseen kiehtovasti.

Minna Roinisen Vielä yhdet jäähyväiset on novelleista pisin, ja siihen ehdinkin parhaiten kiintyä. Juonella on aikaa kehittyä parisuhteen päättymisen ja uuden löytymisen, eteenpäin pääsemisen ja oman elämän järjestelyn suuntaan, ja vaikka olisin lukenut novellia mielelläni vielä pidempään, Roininen osaa lopettaa sen ajoissa.

Shimo Suntilan hieno Chudakovin aaveet olikin minulle jo tuttu aiemmin syksyllä lukemastani Tähtiviima-kokoelmasta. Siinä on novellin elementit kohdillaan ja tunnelmassa jotain niin hienon melankolista, etten osaa sitä edes kuvata. Helsingin rakastajana pidin paljon myös Jussi Katajalan Odottajasta, jossa toimii hieman tavallisuudesta poikkeava agentti, joka auttaa välitilaan jääneitä kuolleita jatkamaan matkaansa – vaikka nyt sitten Esplanadin puistosta.

Muitakin maininnan arvoisia novelleja Ruumiittomissa on, ja pakko onkin kehaista kokoelman toimivaa kokonaisuutta ja rakennetta, jonka kanssa lukija ei tuskastu, vaan odottaa kieli pitkällä uuden novellin aloittamista. Kirjoittajat ovat saaneet vapaat kädet tulkita teemaa, ja on hauskaa huomata, kuinka erilaisiin lopputuloksiin on päädytty – ja toisaalta kuinka myös yhteneväisyyttä on. Kummitusjuttuja on kerrottu maailman sivu, ja ilmiö koskettaa moderniakin ihmistä vähintään kansanperinteen tasolla.

Siis: tykkäsin ja suosittelen muillekin!


Heikki Nevala, Anni Nupponen & Shimo Suntila (toim.): Ruumiittomat – suomalaisia aavenovelleja
Ulkoasu: Sandra Cunningham
Osuuskumma 2014
E-kirja

Arvostelukappale.

______

Toisaalla: Kujerruksia, Hyllytontun höpinöitä, Oksan hyllyltä, Kannesta kanteen, sivuista sivuille, Kaiken voi lukea!

Novellihaaste saa tästä 14 novellia lisää, kokonaismääräni on nyt 38 novellia.

Joulukuun alussa alkoi Seinäjoen kaupunginkirjaston 100 kirjaa vuodessa -haaste, joka haastaa nimensä mukaisesti lukemaan 100 kirjaa 1.12.2016–30.11.2017 välisenä aikana. Tietenkin olen tällaisessa mukana! Ruumiittomat on ensimmäinen joulukuussa lukemani kirja, joten se saa kunnian aloittaa oman sadan kirjan haasteeni.

Toinen ja kolmas kertani Haruki Murakamin kanssa

Haruki Murakami (s. 1949) on yksi maailmalla tunnetuimpia japanilaisia kirjailijoita. Hän on myös valistuneen mutuarvioni perusteella varsin pidetty suomalaisissa kirjablogeissa (muunmaalaisia en lue, joten se mutuilusta niiden osalta). Luin jokunen vuosi sitten Murakamin romaanin Norwegian Wood (Tammi 2012), joka nautti laajalti suuria ylistyssanoja (huom. yleistys). En itse saanut kyseisestä kirjasta paljon mitään irti, joten jätin bloggaamatta kokonaan. Harmillisesti ajattelin kai tuohon aikaan (siis silloin 2012 paikkeilla), että jos on jostain kirjasta eri mieltä kuin suurin osa muista lukijoista, on itse oletettavasti väärässä. Onneksi olen sentään jotain oppinut sen koommin. Enää en tosiaankaan ajattele niin.

Ostin tässä joskus Murakamin Kafkan rannalla (Tammi 2009) e-kirjana, kun halvalla sain. Sitä oli myös kehuttu (mutuilu jatkuu) ja suositeltukin minulle. Ajattelin, ettei kai pidä sen yhden muinaisen mitäänsanomattoman lukukokemuksen perusteella vielä tuomita tällaista modernia klassikkoa (tämä määritelmä nyt tuli ihan hatusta).

Lueskelin Kafkaa useamman viikon, ja alkuun (noin sadan sivun jälkeen) olin jättää sen vallan kesken. Kurtistelin kulmiani kummille tapahtumille: oudoille sattumuksille oudossa talossa, puhuville kissoille, teinipojan seksifantasioille. En saanut niiden ideasta kiinni, vaikka yleensä monenlaisesta oudosta viehätynkin. Päätin sinnikkäästi kuitenkin jatkaa: pakkohan kirjasta oli jotain saada irti, pakko! Ehkä se vanha ajatus kolkutteli takaraivossa – onhan tästä pidetty vaikka kuinka!

Kafka rannalla on (laaja) kertomus aikuiseksi kasvamisesta, kirjallisuudesta ja mielikuvituksesta, itsensä ylittämisestä ja omien juuriensa löytämisen kaipuusta. Kafka Tamura on teinipoika, joka elää kahdestaan etäisen kuvanveistäjäisänsä kanssa. Äiti ja sisko ovat kadonneet hänen elämästään jo vuosikausia aiemmin. Kafkaa luonnollisesti kiinnostaa, mihin puolet perheestä on kaikonnut, minkä lisäksi häntä karmaisee isän esittämä oidipaalinen ennustus. Niinpä Kafka karkaa kotoa ja päätyy kauas rauhallisen yksityiskirjaston turvaan. Siellä hän kohtaa persoonallisen kirjastonhoitajan Oshiman sekä kirjastoa ylläpitävän säätiön johtajan neiti Saekin. Samaan aikaan lukutaidoton mutta lempeä mies Nakata (joka osaa puhua kissojen kanssa) lähtee sisäisen tietonsa ohjaamana etsimään jotain ja toteuttamaan hänelle annettua tehtävää. Matkaseuraksi ja avuksi hän saa rekkakuski Hoshinon. Kaikkeen tähän liittyy monenlaista yliluonnollista, selittämätöntä ja kohtalokasta.

Vaikka suhtauduin Kafkaan penseästi, tarina alkoi kuitenkin vetää puoleensa – ehkä juuri selittämättömyytensä vuoksi. Murakamin tyyli ja Juhani Lindholmin suomennos tuovat tarinaan jutustelevan, leikkisän tunnelman, joka kätkee alleen suuria, surrealistisia ja syvällisiäkin ajatuksia. Luulen, että ymmärtäisin kirjaa paremmin, jos tuntisin japanilaista kulttuuria ja perinnettä syvemmin. Nyt moni vihje meni varmasti ohi korvien. Toisaalta oli hetkiä, jolloin nautin tekstistä suuresti. Olin kärryillä, nyökyttelinkin:

"Jokainen meistä menettää jotakin, mikä on meille kallisarvoista", hän sanoo, kun puhelin on lakannut soimasta. "Tilaisuuksia, mahdollisuuksia, tunteita joita ei koskaan voi saada takaisin. Sellaista elämä on. Haluaisin kuitenkin ajatella, että meillä kaikilla on päämme sisällä pieni huone, johon ne muistot on varastoitu. Niin kuin tämän kirjaston kirjat hyllyissä. Ja meidän täytyy jatkuvasti laatia uusia arkistokortteja, jotta ymmärtäisimme, miten oma sydämemme toimii. Aina silloin tällöin pitää käydä pyyhkimässä pölyt, tuulettaa ja vaihtaa vedet kukkavaaseihin. Jokainen meistä elää omassa yksityisessä kirjastossaan.

Päästyäni Kafkan rannalla kanssa loppuun asti huokasin kuitenkin syvään. Tässäkö tämä on, kaiken sen hehkutuksen jälkeen, yritettyäni parhaani ja annettuani uuden mahdollisuuden? Jäljellä oli ärsytystä ja pettymystä. Tarvittiinko todella seitsemättäsataa sivua siihen, että nuori poika saadaan sysättyä kohti aikuisuutta? Olenko tosikko, miksi en ymmärrä kaikkia vivahteita? Ehkä olen. Ehkä vivahteita ei ole, ainakaan minun makuuni kuuluvia.

Ehkä kaikesta ei kuulu pitää. Huokasin uudelleen. Joskus vielä uskonkin sen.

Ja ei, vieläkään en silti suostunut antamaan periksi: kirjastossa tuli vastaan Murakamin uusin suomennos, novellikokoelma Miehiä ilman naisia (Tammi 2016). "Perhana, vielä kerran!", ajattelin. "Jos ei nyt niin ei koskaan!"

Kyllä se kerta kiellon päälle, kolmannen korvapuusti ja kolmas kerta toden sanoo. Pidin nimittäin Murakamin novelleista varsin paljon! Kokoelmassa on niitä yhteensä seitsemän, ja otsikon mukaisesti ne käsittelevät ihmissuhteita ja niiden puutteita pitkälti (hetero)miehisestä näkökulmasta. Näissä on ripaus outoutta ja selittämättömyyttä, mutta toisaalta novellin tiivis mitta ei anna mahdollisuutta jaaritteluun, vaan asiaan on mentävä heti ja siinä myös pysyttävä.

Erityisesti pidin novelleista Drive My Car, Itsenäinen elin ja Kino. Minäkin voisin lähteä autonkuljettajaksi ja kuuntelevaksi korvaksi leskeksi jääneelle näyttelijälle, avata oman baarin jonnekin sivukujalle ja saada asiakkaaksi lukijoita, muita kiinnostavia kulkijoita ja harmaan kissan. Ajatus rakkaudesta kirjaimellisesti riutumisesta, kotini ympärillä parveilevista käärmeistä tai oman kumppanini saattamisesta yhteen ystäväni kanssa ei omana kokemuksena houkuttele, kirjallisena sitäkin enemmän. Samoin mietin, kuinka kiehtova ja kamala ajatus olisi linnoittautua kotiinsa niin, että kaikki palvelut, siis aivan kaikki, tuotaisiin kotiin asti.

Murakamin novelleissa on melankolinen, menetyksen täyttämä tunnelma. Ollaan sellaisten kysymysten äärellä, jotka koskettavat meistä kaikkia jollain muotoa joskus. Rakkaista on luovuttava, tulee sairautta, kuolemaa ja erilleen lähteviä teitä. Toisaalta yllättäen voi kohdata jotain uutta, sellaisia näkökulmia, kokemuksia ja ajatuksia, joita ei yksin voi nähdä.

Miehiä ilman naisia ei herättänyt halua huokailla. Sen sijaan nyökkäsin topakasti: tämä oli hyvä tapaaminen, herra Murakami. Me tapaamme vielä.



Haruki Murakami: Kafka rannalla
Suomentaja: Juhani Lindholm
Ulkoasu (kansi): Kazuko Otsuka
Tammi 2009
639 s.
Umbine no Kafuka (2002)

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Kirjoista ja muista kertomuksista, Lumiomena, Luetut, lukemattomat, Kujerruksia


Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia
Suomentaja: Juha Mylläri
Ulkoasu: Jussi Kaakinen
Tammi 2016
276 s.
Onna no inai otokotachi (2014)

Kirjastosta.

Toisaalla: Ullan luetut kirjat, Mitä luimme kerran, Opus eka, Pieni kirjasto  

______

Nämä kaksi Murakamia tuovat mukanaan kaksi ruksia lisää Kurjen siivellä -lukuhaasteeseen. Miehiä ilman naisia kasvattaa Novellihaastetta seitsemän novellin verran (luettuna minulla on nyt yhteensä 24 novellia).

Peter Pan, Wendy ja Seitsemännen taiteen tarinat

Latasin joskus taannoin Project Gutenbergista muutaman klassikon, J. M. Barrien Peter Panin siinä ohella. Vaikka tarina on tuttu monesta elokuva- ja näytelmäversiosta, alkuperäistekstiä en ole tullut koskaan lukeneeksi. Hilkulla lukeminen oli nytkin, mutta puristin homman kasaan tänään päättyvää Seitsemännen taiteen tarinat -lukuhaastetta varten.

Oli nimittäin kuivakka opus tämä. Jahkailua, kahnailua, vääntöä, kääntöä, rasittavia perherooleja ja jotenkin kankeasti etenevä juoni. Se tosin lienee monelle tuttu: on Peter Pan, poika, joka ei halua kasvaa aikuiseksi. Hän saapuu ystävänsä Helinä-keijun kanssa vieraisille Darlingien perheeseen, jossa Nana-lastenhoitajakoira pitää huolta hulttiovanhempien lapsista Wendysta, Johnista ja Michaelista. Peter houkuttelee lapset mukanaan Mikä-Mikä-Maahan, jossa elelee niin intiaaneja, keijukaisia, kadonneita poikia kuin hurjia merirosvojakin Kapteeni Koukun johdolla.

Seikkailuahan siitä seuraa, joskin Wendyn tehtävä on toimia pikkuäitinä Peterille ja kumppaneille. Hurja taistelu merirosvojen kanssa päättyy traagisesti ja lopuksi palataan kotiin.

En tosiaankaan osaa sanoa, miksi tämä kirja tökki niin paljon, eihän se ole edes kovin pitkä! Jotenkin varmaan ärsyynnyin sen moraalisesta otteesta, joka arvostelee nokkavasti Darlingin perheen vanhempia (jotka ehkä eivät ole täydellisiä, mutta kuka muka on?) ja toisaalta koin vastenmielisenä tavan, jolla Wendysta leivottiin leikkiäiti Kadonneille pojille. Lisää actionia, vähemmän perhearvojen kaipuuta!

Mutta no, annettakoon aika paljon anteeksi yli 100 vuotta vanhalle teokselle – luonnollisesti se on oman aikansa tuote ja kuvaus, satu- ja fantasiaelementeillä varustettuna. Ja toimii varmasti yhä uusiin lapsiin lapsuuden arvoa vahvistavana kirjaklassikkona. Tai leffoina.


J. M. Barrie: Peter Pan and Wendy
Hodder & Stoughton 1911

E-kirja Project Gutenbergista


Helmet-haasteesta kohta 9. Sinulle vieraalla kielellä tai murteella kirjoitettu kirja.

_____________

Tänään päättyy Oksan hyllyltä -blogissa viime syksynä avattu Seitsemännen taiteen tarinat -lukuhaaste, jonka pointtina on siis ollut lukea laajalti elokuva-aiheisia kirjoja. Omat lukemiseni (kahdesta eri kategoriasta) ovat seuraavat:

Kirjat, joista on tehty elokuva TAI elokuvan pohjalta kirjoitettu kirja

Beowulf. Suom. Osmo Pekonen & Clive Tolley. WSOY 1999.
Jules Verne: Around the World in Eighty Days (1873)
Marjane Satrapi: Persepolis. Iranilainen lapsuuteni (2000 & 2001 / 2004)
Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä (1870)
J. M. Barrie: Peter Pan (1911)

Fiktiiviset kirjat, joissa kuvataan elokuvaa, kerrotaan elokuvanäyttelijöistä tai -ohjaajista yms. elokuvaan liittyvästä toiminnasta

Joyce Carol Oates: Blondi (2000/2001)


Yhteensä siis 6 kirjaa. Myönnettäköön, etten ole nähnyt listan kirjojen pohjalta tehtyjä elokuvia Peter Pan -versioita lukuunottamatta. Persepolis kyllä kiinnostaisi, jossain vaiheessa toivottavasti etsin aikaa sen katsomiseen.

Ehdottomasti paras lukukokemuksista oli Joyce Carol Oatesin Blondi, mykistävä romaani kerta kaikkiaan. Myös jo mainittu Persepolis kolahti, ja olenkin saanut sen toisen osan työkaveriltani lainaan (jo keväällä, kröhöm).

Kiitos MarikaOksalle hauskasta lukuhaasteesta!