Lapsi matkalla maailmaan

Pasi Saarimäki, Kirsi-Maria Hytönen & Heli Niskanen (toim.): Lapsi matkalla maailmaan. Historiallisia ja kulttuurisia näkökulmia syntymään
Kansi: Anne Kaikkonen
SKS 2012
418 s.

Kirjastosta.


Tämä kirja ilmestyi juuri samaan aikaan, kun minun graduni lähti painoon. Silloin harmitti, sillä tämä olisi aiheidensa puolesta sopinut erinomaiseksi lähdekirjallisuudeksi, ja vieläpä todella tuoreeksi sellaiseksi. Ei auttanut itku markkinoilla (eikä sitä itkua edes koskaan tullutkaan, vaan ilo valmiista gradusta), mutta kirjan nappasin kirjastosta heti, kun se silmääni siellä osui.

Lapsi matkalla maailmaan on artikkelikokoelma syntymän moninaisesta historiasta ja kansatieteellisistä näkökulmista siihen. Kirjassa on yhdeksän varsinaista artikkelia, joiden aihepiireissä kuljetaan ajallisesti keskiajalta 2000-luvun vaihteeseen ja paikallisesti pääasiassa Suomessa ja hitusen Länsi-Euroopassa. Yhdistävänä tekijänä on laajasti ymmärretty syntymän prosessi: ei vain lapsen, vaan myös yhteisön ja sen käsitysten syntymä uudelleen ja uudelleen uusien jäsenien kautta.

Raskauteen ja synnytykseen liittyy todella valtaisa määrä erilaisia uskomuksia. Nämä uskomukset tulevat paljolti ulkopuolelta, eivät siis pelkästään tulevan äidin mielestä, ja usein myös tahoilta, jotka eivät itse synnytä. Vuosituhansia on osattu ja tiedetty erilaisia taikoja ja konsteja, joilla raskaus on saatu alulle tai saatu estettyä tai joilla on pyritty vaikuttamaan syntyvän lapsen sukupuoleen, luonteeseen, ulkonäköön ja muihin ominaisuuksiin. Syntymään liittyy paljon yliluonnollista, arkikokemuksen ylittävää ja pelottavaa: vaikka kyse on luonnollistakin luonnollisemmasta asiasta, synnytys kuitenkin aina sekoittaa pakkaa arvaamattomuudellaan ja pelottavuudellaan. Naiset ovat syystä pelänneet synnyttämistä, Suomessakin vasta 1900-luvulla synnytys alkoi muuttua turvallisemmaksi tapahtumaksi kaikille osapuolille.

Oma suosikkiartikkelini on Marja-Liisa Keinäsen Vastasyntyneen muovaaminen lapseksi, jossa käydään läpi kiinnostavia syntymän jälkeisiä rituaaleja ja lapsen sosiaalista syntymää. Suomessa on ollut koulutettuja kätilöitä 1700-luvulta saakka, mutta itseoppineiden pirttimuorien ja paarmuskojen apuun turvauduttiin 1900-luvun alkupuoliskolle asti. Oli tärkeää, että kätilö (koulutettu tai itseoppinut) tunnetiin hyvämaineisena ja hyväluontoisena, sillä hänellä katsottiin olevan suora vaikutus syntyvään lapseen – ja kätilön piti myös olla tarpeen vaatiessa valmis antamaan hätäkaste vastasyntyneelle. Tuoretta ihmisenalkua haluttiin tuupata kohti tulevia haasteita esimerkiksi kylvettämällä tätä tiettyjen riittien mukaisesti huolella, pitkään ja useita kertoja: esimerkiksi jos kylpyveteen pantiin sokeria, ajateltiin, että vauvasta kasvaa siveellinen ihminen. Tärkein yhteisöön liittämisen tapa oli kuitenkin aina kaste.

Sofia Kotilaisen artikkeli Kauaskantoisia päätöksiä elämän alkutaipaleella kertoo suomalaisesta lasten nimeämisen kulttuurista ja historiasta. Antamalla lapselle suvussa tiiviisti kulkeva esivanhempien nimi hänet sidottiin tiukasti osaksi elettyä yhteisöä. Samoin ajateltiin, että antamalla lapselle hyvän ihmisen nimi, tämän hyvä luonne siirtyy myös lapseen. Lapsen onnea ja terveyttä pyrittiin suojelemaan ja vahvistamaan kaikin mahdollisin keinoin, sillä imeväis- ja lapsikuolleisuus oli suurta, eivätkä läheskään kaikki perheen lapset kasvaneet aikuisiksi. Siksi oli tärkeää tehdä kaikki mahdollinen lapsen vahvistamiseksi.

Kirsi-Maria Hytönen kirjoittaa Kannettu kaksoistaakka -otsikolla kulkevassa artikkelissaan työläisnaisten muistelukerronnassa paljastuvasta äitiyden moninaisuudesta 1940- ja -50-luvuilla. Koska itse pyörittelin omassa tutkimuksessani paljon muistitietoa ja sen problematiikkaa, tämä artikkeli kiinnosti ennen kaikkea metodologisesta näkökulmasta. Kiinnostava se on toki muutenkin, sillä minusta ainakin tuntuu siltä, että äitiys ja ennen kaikkea oikeanlainen äitiys on aihepiiri, joka leimahtaa aika ajoin täyteen roihuunsa. Ongelmatonta ei äitiys ole koskaan, ja Hytösen artikkeli tuo esiin, kuinka suuria vaikeuksia naiset joutuivat 1900-luvun alkupuoliskolla kohtaamaan koettaessaan yhdistää perhettä ja työtä. Usein se olikin mahdotonta.

Lienee pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että aiemmat sukupolvet pyrkivät vähättelemään nuorempiensa ongelmia vetoamalla siihen, kuinka ennen oli vielä vaikeampaa ja silti pärjättiin. Suomessa on pitkään elänyt sankariäidin myytti, joka vahvistaa kuvaa "ennen vanhaan" suunnilleen kesken heinänteon pellon laitaan synnyttäneestä ja saman tien työhön palanneesta äidistä. Tällainen tapa ei koskaan ole ollut vallitseva, vaan äidit ovat kyllä saaneet leponsa – myös ennen vanhaan. Jo pakollisen kirkottamisen odottaminen tuotti noin kuuden viikon karenssin, jolloin ei saanut liikkua kodin eikä aina edes lapsivuoteen ulkopuolella. Mutta silti sankariäidin myytti elää kaiketi edelleen ja siihen voidaan vedota tilanteessa kuin tilanteessa. Aina ovat äidit jaksaneet, vaikkei ollut äitiyspakkausta/lapsilisää/äitiyslomaa/6+6+6-mallia...

Lapsi matkalla maailmaan on monipuolinen ja monitieteinen artikkelikokoelma. Sen teksteissä sivutaan yliluonnollista ja arkista, poikkeuksellista ja tavanomaista, hyväksyttyä ja kiellettyä, vaiettua ja silti tarkasti tiedettyä, yleisiä käsityksiä ja hyvin henkilökohtaisia kokemuksia. Se toimii kokonaisuutena ja osissa. Minua viehätti kirjan moniäänisyys ja se, kuinka rohkeasti ja ennakkoluulottomasti se valottaa syntymään liittyviä historiallisia ja kulttuurisia näkökulmia, sekä tutuntuntuisia että vieraampia. Uskon jokaisen löytävän tästä kirjasta uusia tietoja ja uutta ajateltavaa. Aihehan on aina läsnä, tavalla tai toisella.

___

Haasteet: Kansankynttiläin kokoontumisajot (XVII Historia).

Rakkautta pyytämättä - Valtakunnankätilö muistelee

Leena Valvanne: Rakkautta pyytämättä. Valtakunnankätilö muistelee.
Tammi 1986
328 s.

Kirjastosta.


Nyt taas päästiin yllättämään takavasemmalta ja melkoisesti!

Varasin Leena Valvanteen Rakkautta pyytämättä -kirjan kirjastosta, koska siihen viitattiin jossain gradua varten lukemassani tutkimuksessa ja ajattelin saavani siitä jotain hyödyllisiä lisätietoja omiin räpellyksiini. Ihan näin ei suoranaisesti käynyt, mutta jotain muuta kävi.

Leena Valvanne (1920–2008) oli (muun muassa) Uudenmaan lääninkätilö, Kätilöliiton puheenjohtaja, Kätilö-lehden päätoimittaja, terveydenhuollon tarkastaja ja terveydenhuoltoneuvos. Rakkautta pyytämättä on hänen vuonna 1986 ilmestynyt omaelämäkertansa, jossa hän kertoo ei aina niin siloisesta tiestään Oriveden Opiston tyttärestä SYKkiläiseksi, lääkintälotaksi, sairaanhoitaja- ja kätilöopiskelijaksi, monipuolisen uran tehneeksi kätilöksi, vaimoksi, äidiksi, sosiaalipolitiikan yliopisto-opiskelijaksi, Väestöliiton sosiaalihoitajaksi, vaikuttajaksi ja vakuuttajaksi.

Aikamoinen nainen tämä Leena.

Hän siis päätyi opiskelemaan 1940-luvun alussa sairaanhoitajaksi ja sen jälkeen lisäkoulutuksena kätilöksi. Sota-ajan poikkeusolosuhteet vaikuttivat tietenkin myös opiskeluun ja Leenan kenttätyökokemus jäi vähäiseksi. Sotasairaalakomennuksen vuoksi valmistuminenkin myöhästyi, mutta isänmaan asiallahan sitä oltiin. Jonkin aikaa sairaalassa työskenneltyään Leena alkoi kaivata uusia haasteita ja päätyikin sitten vuonna 1948 Väestöliittoon niin kirjoitushommiin kuin liiton vasta perustamaan sosiaalineuvolaan hoitajaksi. Tuon työkokemuksen myötä ns. hyvän perheen pumpulissa kasvanut tyttö pääsi ensimmäistä kertaa todella näkemään myös yhteiskunnan nurjan puolen: yksinäisten äitien surkean tilanteen julkisen häpeän kanssa tai moniongelmaisten miesten vaimojen huolen epätoivottujen raskauksien takia. 1950-luvun aborttilainsäädäntö asetti omat haasteensa, ja Leenasta tulikin innokas raskauden ehkäisyn puolestapuhuja ja tiedon välittämisen esitaistelija: hän ei halunnut naisten joutuvan tekemään aborttia, vaan voivan ehkäistä epätoivotut raskaudet ennakkoon kunnollisesti.

Leena kirjoitti vuonna 1951 Väestöliitolle kaksi opaskirjasta "Odottamaton raskaus – Miten selviän vaikeuksistani?", toisen yksinäisille äideille ja toisen aviovaimoille:

Niissä selvitettiin yksinkertaisesti ja kansantajuisesti raskauden kulkua, keskenmenoja, lain sallimaa raskauden keskeytystä, millaisia seurauksia rikollisella abortilla saattaa olla sekä sitä tukea, jota yhteiskunta ja vapaaehtoiset järjestöt tarjoavat. Kuvaavaa 1950-luvun ajattelutavalle – vai sanoisinko ahdasmielisyydelle – oli se, että aviovaimoille tarkoitetussa oppaassa selvitettiin syntyvyyden säännöstelykeinoja, mutta yksinäisille äideille tarkoitetussa ei. (s. 126)

Vaikka Leena oli uransa aikana tekemisissä monien moraalisten kysymysten kanssa ja näki varmasti elämän kirjoa laidasta laitaan, minkäänlaista ylenkatsetta tai omahyväisyyttä en kirjasta löydä. Sen on kirjoittanut rautainen ammattilainen, joka teki työnsä sydämellään, muttei asettanut itseään muiden yläpuolelle tai ryhtynyt tuomitsemaan kohtaamiaan naisia.

Rakkautta pyytämättä höyryää eteenpäin vauhdilla. Leena Valvanteella on ollut todella vaiherikas elämä, se on sanottava. Melkeinpä mielenkiintoisinta kirjassa on seurata, miten naisen on 1950- ja -60-luvulla onnistunut rakentaa nousujohteinen ja aikaavievä ura ja samalla perustaa perhe. Ihan ongelmatonta se ei todellakaan Leenankaan tapauksessa ollut, mutta hänellä oli ymmärtäväinen mies Niilo, jonka mielessä ei edes käynyt asettua poikkiteloin vaimonsa työuralle. Valvanteet saivat kolme lasta, ja Leena kyllä koetti kotiäidin elämää hetken aikaa, mutta totesi, ettei ollut siinä hyvä. Ja veri veti kätilöhommiin, joskaan hän ei enää työskennellyt "tavallisena" kätilönä vaan eteni erilaisiin työtehtäviin esimerkiksi Uudenmaan lääninkätilöksi, Kätilö-lehteen ja Kätilöliittoon. Samalla Leena opiskeli yliopistossa itsensä valtiotieteiden kandidaatiksi pääaineenaan sosiaalipolitiikka. Melkoinen vauhti! Vain muutamassa kohdassa kirjan kuluessa Leena kirjoittaa uupumuksestaan ja työn valtavasta määrästä, ja minulle jäikin hänestä kuva todellisena höyryjunana. Toivottavasti minäkin löydän vielä sellaisen paikan työelämästä, että pääsen höyryämään eteenpäin. Valtavaa paloa ja kutsumustakin siihen epäilemättä tarvitaan. Kumpaakaan ei Leena Valvanteelta puuttunut. (Tosin hän eli myös erilaisen työelämän aikaa: sellaista, jolloin kaikille hyville tyypeille vaan soiteltiin perään ja pyydettiin hakemaan hyviin hommiin ja aina, aina oli joku tuttu jossain...)

Toinen mielenkiintoinen lanka kirjassa seuraa Leenan taistelua luonnonmukaisen synnytyksen puolesta ja isien saamiseksi synnytyssaleihin. 1960-70-luvulla kumpikaan ei ollut mikään selvyys: synnytys oli (Leenan mukaan) lääketieteellistetty niin pahasti, että äidit eivät enää saaneet päättää itse kehostaan ja synnytystapahtumasta. Tähän piti saada muutos. Lisäksi Leena oli sitä mieltä, että synnytys on koko perheen tapahtuma, jossa isällä on merkittävä rooli: siksi isät piti saada mukaan synnytykseen, vaikka monet sairaalat, lääkärit, kätilöt ja perheet itsekin sitä vastustivat. Leena joutuikin moniin julkisiin ryöpytyksiin ja debatteihin mukaan.

Ensimmäisen, tulikivenkatkuisen keskustelun kävin Helsingin Sanomien toimittajan Pirkko Kolben kanssa. Elokuussa 1967 hän neljän palstan otsikolla julisti: ”Miehen ei pidä kivulla synnyttää”. Miehen raahaaminen mukaan itse synnytyssaliin oli hänen mielestään luonnotonta. Se oli joko jommankumman erikoisuudentavoittelua tai se todisti vaimossa ”ainakin alitajuisesti piilevää sadistisuutta”. Hänen mielestään uuden ihmisen syntymä oli kaunis tapahtuma, mutta vain symbolisesti.

Tukea mielipiteilleen hän sai eräiltä haastattelemiltaan äideiltä, jotka pitivät synnyttämistä mitä epäromanttisimpana ja epäesteettisimpänä ”lehmämäisenä tapahtumana”, jossa ei ollut jälkeäkään sivistyksestä eikä kulttuurista. Nämä naiset sanoivat: ”Olisi ollut pelkästään piinallista, jos mieheni olisi nähnyt minut hikeä valuvana, pöhöttyneenä, hampaita kirskuttavana alkuihmisenä”.

Pirkko Kolbe veti keskusteluun myös silloisen II Naistenklinikan ylilääkärin, professori Paavo Varan. Hänkin oli sitä mieltä, että synnytys on elämän proosaa, joka saattaa viedä varsinkin herkän miehen illuusiot. Isän läsnäoloon synnytyksen alkuvaiheessa Vara sen sijaan suhtautui myönteisesti. (s. 220)

Vähitellen kulttuuri muuttui ja isillekin avattiin synnytyssalien ovet, vaikka vielä 1970-luvun alussa Kätilöopiston johtaja oli sitä mieltä, että perhesynnytykset olivat "turhanpäiväinen, ohimenevä muotivillitys", "turhaa höpötystä" ja "kamala sirkus sairaalalle". Nykyään taitaa olla huomattavan harvinaista, että isä ei ole mukana synnytyksessä?

Leena Valvanne teki elämäntyönsä kätilönä ja kätilöiden, luonnonmukaisten synnytysten ja koko perheen mukana olemisen parissa. Hän kehitti äitiys- ja perhevalmennusta, kätilöiden ammatillista järjestäytymistä ja synnytyskulttuurin mahdollisuuksia olla ennen kaikkea jotain muuta kuin sairaanhoitoa – sillä missä sairaudessa syntyy elämää?

Rakkautta pyytämättä on kirjoittajansa oma näkemys elämästään ja työurastaan. Se ei räjäytä galakseja kirjallisilla ansioillaan, mutta sisältö onkin tärkeämpää. Lukukokemus oli mainio, sillä aihepiiri on erittäin kiinnostava, ja koska se ei sellaisenaan kosketa minua juuri nyt, pystyin varmaankin siksi suhtautumaan siihen puhtaasti ajankuvana ja kutkuttelevan, mutta minussa intohimoja herättämättömän aihepiirin avaajana. Olen antanut itseni ymmärtää, että raskaus, synnytys ja äitiys ovat vähän helevetin tulenarkoja aiheita tilanteessa kuin tilanteessa – niinpä olin ihan tyytyväinen siihen, että sain lukea tätä kirjaa ilman, että se olisi käsittelytavaltaan erityisesti provosoinut suuntaan tai toiseen.

Gradutietous ei tämän teoksen myötä kasvanut. Sen sijaan sain tutustua mainion naisen kiehtovaan elämäntarinaan, siivuun suomalaista terveys- ja sosiaalipolitiikkaa ja maailman tappiin saakka mielipiteitä herättävään elämänalueeseen.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Suomalaiset elämäkerrat.

P.S. Vuodenvaihteessa luin toisen kätilökertomuksen, Anna Luodon Kun ei ollut rahaa tehtiin lapsi, joka kertoo sävykkään tarinan vastaavasti maaseudulla toimineen kunnankätilön arjesta.

Äidin sylissä

Suvi Niinisalo: Äidin sylissä ja muita kuvakulmia äitiyteen
Atena 2011
204 s.

Kirjastosta.


Tämä kaunis kirja osui silmiini jo viime vuonna ilmestyessään, ei vähiten siksi, että se hipaisee aika ronskisti graduaihettani ja antaa tuoretta näkökulmaa yhtäältä ikuiseen mutta toisaalta paikoin sivuunkin jätettyyn teemaan: äitiyteen. No, kirja oli tuolloin liian kallis budjettiini ja tyydyin hiplailemaan sitä kirjakaupoissa aina ohi kulkiessani. Nyt se tarttui mukaan kirjastosta.

Taidehistorioitsija Suvi Niinisalo on tehnyt suuren urakan Äidin sylissä -teostaan varten. Kirjan upea nelivärikuvitus on mielenkiintoinen ja silmiä hivelevä, se suorastaan houkuttelee kääntämään jälleen uuden sivun esiin. Niinisalo on nostanut esiin äitiyttä käsittelevää (länsimaista) taidetta aina muhkeasta Willendorfin Venuksesta (n. 24 000–22 000 eaa.) 2000-lukulaisiin näkemyksiin. Tekstissä hän sekä analysoi kuvia että asettaa ne historialliseen ja kulttuuriseen kontekstiinsa, nostaa esiin kansanrunoutta ja tekee yleissilmäyksen äitiyden historiaan.

Äidin sylissä on jaettu temaattisiin kokonaisuuksiin, joita ovat Salaperäisyys (jumaläitimyytit ja maailman luominen), Pyhä (Neitsyt Maria ja jumalainen äitiys), Yhdessä (raskausaika ja synnytys), Vaikutusvalta (vallankäyttö äitiydessä), Huolenpito (äitiyden arkipäivä), Kelvoton (äitiyden pimeä puoli) ja Rakkaus (äidin elämän murros ja elämänkaari). Jaottelu toimii erinomaisesti ja se houkuttelee lukemaan aina eteenpäin.

Pidin tästä kirjasta monesta syystä. Ensinnäkin se on upea ja ehyt kokonaisuus, kaunis ja esteettinen, lukijaystävällinen muttei yhtään tyylistä ja sanomastaan tinkinyt. Laatu, se tulee mieleen, koko kirjan suhteen. Teksti soljuu eteenpäin ongelmitta ja antaa lukijan rauhassa käsitellä esiin nostetut teemat. Viitteitä on jonkin verran ja itse niitä kiinnostuneena tutkin tarkemminkin uusien gradukirjavinkkien toivossa.

Ehkä siksi, että tämä aihepiiri on tässä muutaman vuoden kuluessa tullut niin tutuksi, jotkut sellaiset aiheet, joita kirja nosti esiin, tuntuivat oikeastaan jo kiusallisenkin tutuilta. Esimerkiksi reproduktiotabua ja suomalaista raskaus- ja synnytyskulttuuria koskevat osiot olivat tällaisia. Paikoin huomasin suoraan tekstistä, mistä lähdeteoksesta jokin pätkä oli peräisin ilman, että piti edes katsoa viitettä. Tämä ehkä hieman häiritsi, koska olisin mieluusti nauttinut kirjoittajan omista tulkinnoista näissäkin teemoissa. Mutta ymmärrän, ettei kaikkien aiheiden syväanalysointi ole ollut tämän kirjan tarkoitus vaan pikemminkin helposti lähestyttävän yleisteoksen kokoaminen. (Ja tosiaan ne viitteet ovat kyllä aivan kohdillaan.)

Niinisalo pohtii kautta kirjan äitimyyttiä ja -ihannetta suhteessa todellisuuteen ja sitä, kuinka ihanteellinen äitiys – miten se kunakin aikana on määritelytkään – ei ole koskaan tavoitettavissa. Äidit ovat epätäydellisiä ihmisiä siinä missä kaikki muutkin, ja tämä on joskus päässyt ikävästi unohtumaan esimerkiksi valtiojohtoisessa ydinperheideologiassa. Koska en ole itse äiti, en osaa sanoa juuta enkä jaata siihen, millaisia paineita äitiys tänä päivänä aiheuttaa, mutta keskinkertaisellakin nokelluudella varustettuna pystyy epäilemättä toteamaan, että paineita on. Täydellinen ei voi koskaan olla. (Eikä tarvitsekaan olla, mutta milläpä sen uskoisi!)

Muutamassa kohdassa Niinisalo vetää hieman mutkia suoriksi: esimerkiksi kertoessaan fyysisen kurittamisen käytöstä, menneiden vuosisatojen äitien lapsiaan kohtaan kokemasta ja osoittamasta hellyydestä ja kiintymyksestä (ja ennen kaikkea sen puutteesta!), lapsenmurhien yleisyydestä ja rahvaan ja sivistyneistön eroista aivan niin yleispäteviä johtopäätöksiä ei mielestäni olisi kannattanut tehdä. Kyseiset ilmiöt ovat kuitenkin sellaisia, että niissä on aivan valtavaa ajallista ja paikallista vaihtelua, ja toisaalta niihin liittyy paljon sellaista (esimerkiksi kokemuksellisuutta), minkä tutkiminen ja tulkitseminen vaatii erityistä syventymistä. Näihin Äidin sylissä tarjoaa mielestäni liian heppoiset perustelut. Mutta toisaalta, edelleenkään kirjan ei ole tarkoitus olla tietopankki kaikesta äitiyteen liittyvästä, vaan pikemminkin se haluaa johdatella sitä kohti ja antaa vinkkejä kaikista niistä teemoista, joiden siihen voi ajatella linkittyvän.

Tästä nillityksestä huolimatta Äidin sylissä on aivan erinomainen teos. Se on monipuolinen, herkullinen, herättelevä, liikuttava ja asiantuntemuksella tehty. Ehdoton aarre Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdissa ja kaikin tavoin muutenkin.

Äidin sylissä ovat lukeneet myös Booksy ja Sara.

Suomalainen kansannainen ei hätäile

...hänelle synnytys on luonnollinen asia. Niinpä tämäkään emäntä ei halunnut siitä isompaa numeroa tehdä.

Anna Luoto: Kun ei ollut rahaa tehtiin lapsi. Kunnankätilö muistelee. 
Tammi 1991. 
353 s.


Tätä voinee pitää pehmeänä laskuna Viralliseen Graduviikkoon: lukaisin Anna Luodon muistelmateoksen opinnoista Helsingin Kätilöopistossa ja kätilötyöstä Pohjanmaalla 1940–70-luvulla. Aihepiiri liittyy graduuni, joskin oma painopisteeni on ajassa ennen sotia. Kirja on peräisin Rikhardinkadun kirjaston poistohyllystä, ja se on osa Tammen isotekstiset -kirjasarjaa, jossa fontti on siis tavanomaista suurempi. Oli muuten ihan hyvä ratkaisu nimenomaan tälle päivälle, koska kärsin ilmeisesti edelleen uudenvuoden juhlinnasta tasaisena jatkuvan ohimoiden jyskytyksen muodossa.

Anna Luoto kouluttautui sotien jälkeen kätilöksi Helsingissä toimittuaan lottana rintamalla ja saatuaan sukulaisilta taloudellista tukea opintoja varten. Opiskeluaikana haastava työ tuli tutuksi: ensin valmistavassa koulussa ja sitten pikkuoppilaina lähinnä täytettiin jäävarastossa jääpusseja synnyttäneiden äitien mahan päälle tulehduksia estämään ja pyyhittiin pölyjä, mutta vähitellen vastuu kasvoi ja kätilöopiskelijat pääsivät avustamaan synnytyksissä. Päivystyksiä saattoi olla monta yötä putkeen ja päiväsaikaan hoidettiin tavalliseen tapaan tentit ja kurssit. Asuntolassa hiljaisuus tuli kymmeneltä, eikä miesvieraita sallittu edes päiväsaikaan – kätilöopiskelijan tuli olla naimaton, ja siksi mahdolliset kihlaukset pidettiin salassa.

Valmistumisensa jälkeen Anna suorastaan revittiin töihin kunnankätilöksi. Hän sanoo sen olleen kutsumus, sairaalaan hän sen sijaan ei halunnut töihin. Anna päätyi Pohjanmaalle pitämään omalta osaltaan pystyssä isoa kuntaa, jossa maailmaan autettavia lapsia riitti, kuten myös kuljettavia kilometrejä.

Autoa ei naispuolisille kunnan työntekijöille katsottu tarpeelliseksi vielä 60-luvullakaan. Kun muutamilla meistä silloin jo oli auto, saimme vain linja-autotaksojen mukaisen korvauksen. Kunnan rakennusmestarille kyllä maksettiin valtion kilometrikorvaukset. Kunnanisät katsoivat, että naiset joutivat kulkemaan virkamatkat polkupyörällä. Se meitä kaiveli. (s. 338)

Annan ura alkoi jo 1940-luvun lopulla, jolloin hän oli mukana synnyttämässä suuria ikäluokkia pula-ajan keskelle. Kirjassa annetaan todenmakuinen kuva siitä äärimmäisestä köyhyydestä, jossa Suomessa on pahimmillaan eletty: joskus lapsia on synnytetty maakuoppaan rakennettuihin hökkeleihin, kylmiin pirtteihin ja täisiin, lakanattomiin vuoteisiin. Uuden ihmisen syntymä on tuvan varallisuudesta riippumatta ollut kuitenkin aina yhtä ihmeellistä, ja vaikka ruokittavia suita olisi ollut jo kymmenkunta, rakkautta on useimmiten riittänyt jaettavaksi uudellekin tulijalle.

Kun ei ollut rahaa tehtiin lapsi kuvaa Suomessa koettua suurta muutosta jälleenrakennuksen vuosista hyvinvointivaltion hitaaseen syntyyn. Anna Luoto jaksaa raskaista työkokemuksistaan huolimatta – tai ehkä juuri siksi – kehua suomalaista neuvolajärjestelmää, äitiyshuoltoa ja niiden mahdollistamaa maailman pienintä lapsivuodekuolleisuutta. Vaikka hän ehti 25 vuotta kestäneen uransa aikana kokea erittäin kiperiä paikkoja, yksikään äiti ei kuollut hänen hoitamiinsa synnytyksiin. Lapsia sen sijaan kyllä menehtyi ja syntyi kuolleena, valitettavasti.

Synnytykset alkoivat hitaasti mutta varmasti siirtyä sairaaloihin, mutta lääketieteen kehityksestä ja tiedon kasvusta huolimatta vanhat raskauteen ja synnytykseen liittyvät uskomukset elivät vielä Anna Luodonkin virkauran aikana Pohjanmaalla.

Selitin, ettei lapsi ollut voinut vaurioitua, kova lonkkaluu suojasi sitä. Rouva vain penäsi, että kun lapsi syntyy, sen lonkassa on merkki. Hän muisteli vanhojen ihmisten tarinoita siitä, millainen merkki tai vamma kullekin oli jäänyt äidin raskaudenaikaisista kolhuista. Minua ihmetytti kovasti, että nuori virkanainen uskoi moiseen niin varmasti. Asiasta ei keskusteltu enää myöhemmin, ja se unohtui minulta tyystin. (s. 258)

Suomessa on uskottu erittäin vahvasti siihen, että raskaanaolevan naisen omat teot, käytös, tunteet ja ajatukset vaikuttavat suoraan kehittyvään sikiöön. Esimerkiksi suuret tunnekuohut raskauden aikana, säikähdykset, vihanpuuskat ja pahat ajatukset ovat uskomusten mukaan voineet siirtyä lapsen luonteeseen. Raskausaika on vaikuttanut myös ulkonäöllisiin seikkoihin. Muun muassa tästä johtuen raskaanaolevaan naiseen on kohdistunut erilaisia kontrollikeinoja, joista ovat huolehtineet ennen kaikkea toiset naiset. Ja pahaa silmää on tietysti pelätty myös, mikä on yksi syy sille, että raskaus on useimmiten pyritty salaamaan ulkopuolisilta mahdollisimman pitkään. Näistä seikoista Anna Luoto ei varmaankaan osittain ammatiylpeytensä vuoksi kirjoita, mutta varmasti hän on ollut niistä tietoinen kohdatessaan maaseudun naisia. Vain yksi kirjan luku, josta yllämainittu lainaus on, kertoo hieman vanhoista uskomuksista. Itse olen törmännyt niihin omassa tutkimuksessani enemmänkin. (Ja, kuten saattaa näkyä, olen niistä erittäin kiinnostunut.)

Vaikka raskaus ja synnytykset ovat naisten maailmaa, miehiä ei ole suljettu sen ulkopuolelle kokonaan.

Isän mukanaolo synnytyksen aikana oli aivan tavallista, vaikka siitä nykyaikana on tehty niin suuri haloo. Mies olikin tuskin koskaan muulloin niin altis käskettävä. Naapurin emäntä oli kyllä usein apuna, mutta isän asia oli olla lähellä ja käytettävissä. (s. 160)

Suomessa on epäilemättä osittain käytännön sanelemasta pakosta otettu miehet mukaan synnytyksiin turhia kainostelematta. Jos asutaan torpassa keskellä korpea, jonne hädin tuskin ehditään saada kätilö avuksi, isällä on melko olennainen rooli synnytyksessä. Anna kirjoittaa hieman hellyyttävästikin siitä, kuinka raavaat ja ronskit miehet saattoivat mennä aivan pois tolaltaan, parhaimmillaan pyörtyä kuukahtaa joutuessaan auttamaan vaimoaan synnytyksessä tai kuinka autokuskiksi sattunut nuori poikamies pääsi ensi kertaa elämässään niin sanotusti näkemään, mistä naisessa on kyse. Ja tietenkin hän kertoo myös siitä tuoreen isän käsinkosketeltavasta onnesta, kun oma jälkeläinen on turvallisesti maailmassa ja vaimo toipumassa koettelemuksesta. Tosin kaikilla miehillä käsitykset eivät aina olleet ihan kohdillaan:

Kun olin sammuttanut valot, alkoi äiti kertoa:
– Siksi minä teidät pyysin, että saisin tämän yön levätä. Te kun olette täällä, niin mieheni ei minuun koske. Miehelläni on sellainen käsitys, ettei nainen parane lapsivuoteesta muuten. Heti kun te täältä lähdette hän vaatii aviomiehen oikeuksiaan. 
Kyllä meillä naisilla on monenlaista osaa. (s. 98)

Kun ei ollut rahaa tehtiin lapsi on viipale Suomen historiaa ja vieläpä varsin elämänmakuinen sellainen. Kirjallisena tuotoksena se ei ole mitenkään erityisen taidokas, mutta eipä sen tekijä ammattikirjoittaja olekaan. Pienimuotoista toimitustyötä kirja olisi kyllä vaatinut, sillä eräässäkin synnytystarinassa vuodenaika vaihtuu kesken kaiken paukkupakkasista rauhalliseen kesäyöhön. Tärkeintä on kuitenkin se, että Anna Luoto kertoo sydämellään tekemästään raskaasta työstä, muistelee lämpimästi kohtaamiaan äitejä, lapsia ja isiä, myöntää auliisti oman ajoittaisen väsymyksensä, pelkonsa ja tietämättömyytensä ja tekee kaikella tällä kunniaa äärimmäisen tärkeälle ammattiryhmälle, jolla on sananmukaisesti ollut näppinsä pelissä, kun hyvinvointi-Suomea on synnytetty, rakennettu ja kasvatettu. Nostan hattua Anna Luodon tapaisille naisille ja miehille niistä työtunneista, -vuosista ja -vuosikymmenistä, jotka he ovat uurastaneet.

Yritin etsiä hieman tietoa Anna Luodosta, mutta kovinkaan paljon sitä ei helpolla haulla löytynyt. Vuonna 2002 hän juhli 80-vuotissyntymäpäiviään ja 2008 hän kertoi sotakokemuksistaan lottana. Tämän lukemani kirjan lisäksi hän on kirjoittanut kaksi muutakin teosta: Kätilö-Liinun (1999) ja Näin sodan armottomat kasvot (1992).

Silloin ei vielä byrokratia pelannut niin kuin nykyaikana. Moneen virkaan minäkin jouduin ja kelpasin: olin pappina ja lukkarina, kastoin lapsia ja valvoin kuolevan vieressä, laitoin ruumiita arkkuun, annoin ensiapua sairaille. Työni kattoi miltei elämän koko kaaren. 
Se oli täyteläistä elämää. (s. 331)