Richard Mason: Meren huoneissa

Meren huoneissa on romaani, joka päätyi luettavakseni täysin sattumanvaraisesti. Piipahdan silloin tällöin Sörnäisten Fidassa, koska siellä on myynnissä mukava määrä kirjoja, ja olen tehnyt sieltä usein varsin hyviä löytöjä. Kerran selailin jälleen valikoimaa läpi, ja jokunen muu kirja kädessäni päädyin vilkaisemaan vielä Richard Masonin Meren huoneissa -romaanin dramaattisen kannen innoittamana sen takakantta. Se vaikutti aivan kiinnostavalta – vanha mies koleassa linnassa tunnustaa murhanneensa vaimonsa ja lavastaneensa tapahtuman itsemurhaksi – ja päätin pulittaa opuksesta pyydetyt muutamat eurot.

Lukukokemus oli sekä vetävä että tahmea. Ihastuttavan monimerkityksellistä, vai mitä? Kirjan kehyskertomuksena on iäkkään James Farrellin tunnustus lukijalle. Hän on juuri murhannut vaimonsa Sarahin, jonka kanssa on omien sanojensa mukaan elänyt vuosikymmenet onnellisessa avioliitossa. James haluaa tehdä tilit selväksi ja kerrata oman elämäntarinansa. Lukija lähtee mukaan matkalle.

Kyse on tietenkin rakkaustarinasta, ja traagisesta sellaisesta. James on nuorena miehenä rakastunut päätä pahkaa salaperäiseen Ellaan, joka on kaunis ja tavoittamaton. Ella kihlautuu toisen nuorukaisen kanssa, mutta sehän ei ole varsinaisesti mikään este. Eletään 1990-luvun Isossa-Britanniassa, pääasiassa Lontoossa mutta vieraillaan myös kolkossa Setonin linnassa, jonka Ellan ylhäinen suku omistaa, ja jonka Ella tulee erinäisten perimyskiemuroiden kautta aikanaan perimään. Muita tapahtumapaikkoja ovat Praha ja Ranskan maaseutu.

James on vanhempiensa tahdon vastaisesti viulisti, ja päätyy musiikin kautta osaksi Lontoon seurapiirejä, jotka pyörivät omien kuvioidensa ympärillä. Samassa piirissä omalla paikallaan ovat myös Ella ja tämän serkku Sarah, joka on saanut Setonin linnan perijättärelle sopivan kasvatuksen, mutta joka joutuu lain kirjaimen edessä jäämään sivuun linnan omistuksesta. Nuorten naisten suvulla on salaisuuksia vaikka muille jakaa, minkä James tulee huomaamaan.

Prahaan James lähtee eräänlaiseksi vaihto-opiskelijaksi säestäjäkseen osuneen Ericin kanssa. Miesten tie vie myös Ranskaan, jossa Ellalla on sormensa pelissä traagisissa tapahtumissa, joiden seurauksena kaikki on peruuttamattomasti toisin ja veikeä nuoruus päättynyt. Vaan ei kaikki tähän ratkea, ei toki! Vielä on luvassa erinäisiä käänteitä salongeissa ja juhlasaleissa, oikeussalissa ja vankilassa, Lontoossa ja Setonissa...

Kuten heikohkosta tiivistelmästäni on havaittavissa, neljättä sataa sivua pitkän romaanin tapahtumakulku on polveileva ja draaman kaari mittava. Siitä huolimatta, että tapahtumia on paljon, kirjan tempo on paikoin jopa laahaava. Vanha James halua selittää, se hänelle suotakoon, mutta kirjan käänteet eivät kuitenkaan ole niin yllätyksellisiä, että niitä olisi syytä pantata tähän tyyliin satoja sivuja.

Kirjan alkupuoli on selvästi vetävämpi. Myönnettäköön, että vaikka aistin ylidramaattisuuden vienon henkäyksen jo alkumetreiltä (no, okei, jo takakannesta), uteliaisuuteni heräsi ja kävin kirjan tarinan kimppuun innolla, joka sammahti vasta jossain puolivälin paikkeilla – vaikka silloin kierroksia vasta aletaankin virittää aivan uudelle tasolle!

Nurinastani huolimatta on todettava, että Meren huoneissa on aivan oivaa luettavaa, jos sille antaa vimmaisen tragediannälän ja jotakuinkin epäuskottavan vireen anteeksi. Kuvatunkaltainen elämä ei tunnu olevan juurikaan kiinni todellisuuden kahleissa siinä mielessä, että henkilöt tekevät hyvin epärationaalisia valintoja kerta toisensa perään, eivät tunnu oppivan tekemisistään mitään eivätkä kykene hallitsemaan tunteitaan ja niiden pursuilusta seuraavia tapahtumia missään määrin.

Ja silti, kaikesta tästä huolimatta, Masonin romaani kannatti lukea loppuun asti ja kokea hänen rakentamansa maailma vimmoineen, kolhuineen ja kuoppineen. Se tarjosi lukijalle aikuisten sadun juonineen, onnettomine rakkauksineen ja traagisine kohtaloineen.


Richard Mason: Meren huoneissa
Suomentaja: Mika Tiirinen
Ulkoasu: Michael Trevillion
Gummerus 1999
343 s.
The Drowning People (1999)

Omasta hyllystä.

________

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, Sonjan lukuhetket, Kartanon kruunaamaton lukija

Helmet-haasteen kohta 14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella.
28. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta
Suomentaja: Helene Bützow
Tammi 1990
283 s.
The Remains of the Day (1989)

Oma ostos.


Herra Stevens on kunniakkaan uran lordi Darlingtonin palveluksessa tehnyt hovimestari, joka on nähnyt niin maailmansodat kuin brittiläisen luokkayhteiskunnan valtavan muutoksen. Hän on tavannut poliitikkoja ja taiteilijoita, aatelisia ja julkimoita siinä missä palveluskuntaa laidasta laitaan. Darlington Hall on siirtynyt 1950-luvulle tultaessa amerikkalaisen liikemiehen omistukseen, eikä moni muukaan asia Stevensin verrattain säntillisessä elämässä ole niin kuin ennen.

Yllättäen järjestyneellä lomamatkalla Stevens ajaa pitkin isänmaataan tarkoituksenaan tavata Darlington Hallin entinen taloudenhoitaja neiti Kenton ja ehkä myös tehdä hieman tiliä itsensä ja menneisyytensä kanssa. Ikä alkaa painaa Stevensin hartioita, ja paljon hänellä on kontollaan. Muutaman päivän aikana hän kohtaa oman historiansa, totuuksia ja yllätyksiä sekä osaltaan myös tulevan. Kuinka elää maailmassa, jonka säännöt ovat muuttuneet, jos pysyvät tavat ja protokolla ovat nimenomaan ne asiat, jotka pitävät pinnalla?

Pitkän päivän ilta on haikea ja vähän vaikeakin kirja. Sen kertoja, hovimestari Stevens on hahmona kiehtova ja pitkästyttävä, samalla yllättävä ja hämmentävä. Hänen tarkka ja säntillinen ilmaisunsa, kaikkien elämän tasojen läpi leikkaava palvelualttiutensa, timantinkova ammattilaisuus ja kaikin puolin korrekti olemisen tapa kutkuttavat ja silti myös haukotuttavat. Kirjailija on taitava, todella taitava, kuvatessaan miestä, jonka johtaman kartanon pöytähopeat ja puutarhakasvit ovat viimeistä piirtoa myöten ojennuksessa. Silti jokin särähti, vei paikoin huomiokyvyn, eikä jaksanut kantaa kaiken läpi.

1900-luvun alkupuolen brittiläinen kartanomaisema on jo lähtökohtaisesti aivan uskomattoman kiinnostava miljöö. Tässä kirjassa se on kirkas ja kuulas, aito ja äärimmäisen taidokas. Stevensin mukana saa kulkea suuren kartanon käytävillä, saleissa ja työhuoneissa ja nähdä, kuinka palvelusväki puurtaa, vieraat nauttivat ja politiikkaa ja historiaa tehdään.

Toisaalta Pitkän päivän ilta on kuin pitkät ja venyvät jäähyväiset. Hovimestari Stevens, joka on huolehtinut koko ikänsä siitä, ettei yksikään pölyhiukkanen tai väärällä hetkellä avattu ovi aiheuta häiriötä tarkkaan näytelmään, hyvästelee oman aikakautensa, jonkin, joka ei voi enää palata. Samalla hän tekee tiliä elämästään ja tekemistään valinnoista. Korrektiutensa takana hän on silti inhimillinen, mies, joka ei ehkä sittenkään tehnyt aina oikeita ratkaisuja.

Tarinan taustalla kuulee hiljaista ja rauhallista, melankolista musiikkia. Tässä on paljon, tiiviisti ja  hienosti. Tunnelma on intensiivinen ja vahva, ja vaikka minun lukukokemukseni herpaantui paikoittain, oli lukeminen iloa ja ihailua. Kaunis tarina, taitava kerronta, terävä katse yhteiskunnan muutoksiin sekä yksilön elämään. Hieno kokonaisuus. Suosittelen.

___

Pitkän päivän iltaa on luettu paljon, enkä yhtään ihmettele, miksi. Muiden aatoksista esimerkkinä käyköön Katja, joka löysi kirjasta melkein kaikki ne elementit, joista hän kaunokirjallisuudessa pitää.

TBR90+10-listani lyhenee jälleen yhdellä teoksella.

Uskollinen ystävänne

Jane Austen: Uskollinen ystävänne – Kootut kertomukset
Esipuhe ja suomennos: Inkeri Koskinen
Tammi 2009 (1. suomenkielinen painos Helmi Kustannus 2007)
230 s.

Omasta hyllystä.


Huoneessa on paljon kirjoja, muttei suinkaan jokainen tyttö, joka on juossut villinä ensimmäiset viisitoista vuotta elämästään, osaa tai halua lukea. Olento parka! (Lady Susan, s. 172)

Jane Austenin kirjenovellikokoelma Uskollinen ystävänne päätyi hyllyyni jostain alennusmyynnistä ja sitä kautta TBR90+10-listalleni. En ole lukenut kaikkea Austenin kirjoittamaa, mutta pidän hänen tavastaan kertoa tarinoita, rakentaa henkilöhahmoja ja tehdä pilaa oman aikansa ylhäisön sosiaalisista kuvioista ja käytöskoodistoista.Ylpeys ja ennakkoluulo naksahti ainakin kohdilleen, kun sen viime vuonna luin.

Mutta nyt puhutaan siis Austenin aiemmin suomentamattomista kirjemuotoisista tarinoista. Kokoelmassa on kolme kirjenovellia, Kolme sisarta, Rakkaus ja ystävyys sekä Lesleyn linna, ja yksi pienoiskirjeromaani Lady Susan. Päähenkilöinä ovat avioliittoa metsästävät seurapiirinaiset ja perheet, joissa ulkokuori on pidettävä kunnossa hinnalla millä hyvänsä.

Austen ei ole kovin armelias henkilöhahmoilleen. Hän kuvaa heidät pääasiassa varsin typeriksi, kepeakatseisiksi ja kieroiksi. Viihdyttävää? Todellakin! Surullista? Sitäkin. Tietenkään romaanit eivät kerro koko totuutta siitä todellisuudesta, jossa 1800-luvun säätyläisnaiset ja -miehet ovat eläneet, mutta kyllä ne jonkinmoista kuvaa siitä antavat. Ajatus siitä, että oman elämäni tärkein tavoite olisi löytää riittävän varakas ja muilla tavoin perheelleni ja asemalleni soveltuva aviomies ja sen jälkeen loppuikäni miettiä lasteni avioliittokuvioita, on aika, no, karsea. Olen iloinen siitä, että saan elää aikana, jolloin voin lukea mitä huvittaa, opiskella mitä huvittaa ja antaa piut paut seurapiireille ja sukulaisille, jos niikseen tulee.

Novellit menivät tältä lukijalta hieman ohi, sillä ne loppuivat ennen kuin ehtivät kunnolla alkaakaan. Kirjemuoto on haastava seurattava, mutta antoisa, sillä se paljastaa käsitellyistä asioista ja tapahtumista hyvin erilaisia näkökulmia ja saa lukijan pohtimaan, mitä lopulta oikein tapahtuikaan. Kirjeissä henkilöhahmot myös paljastavat ajatuksiaan eri tavoin kuin kenties kasvokkaisessa kanssakäymisessä. Toki kirjailija on käyttänyt vapauttaan ja pannut henkilönsä kirjoittamaan hyvin tunnepitoisia ja yksityiskohtaisia kirjeitä, mutta minulla ei ollut vaikeuksia uskoa niihin: 1800-luvulla kirjeiden merkitys oli kommunikaatiovälineenä ja sosiaalisena käytäntönä erittäin tärkeä.

Parasta luettavaa oli pienoisromaani Lady Susan, jonka päähenkilö on harvinaisen epämiellyttävä naishenkilö, suomentaja Inkeri Koskisen esipuheen mukaan jopa sosiopaatti. Lady on julma, kiero ja äärimmäisen taitava hyötymään ympärillään olevista ihmisistä. Kaikki eivät kuitenkaan lankea hänen virittämiinsä ansoihin, vaikka läheltä liippaa. Harmillista, ettei Lady Susania koskaan julkaistu erillisenä romaanina tai edes hieman hiotumpana versiona, se olisi ollut huikea lukukokemus!

Noin yleiskommenttina on kuitenkin todettava, että Uskollinen ystävänne ei tarjonnut minulle erityisen suuria lukuhuuman tunteita. En oikein jaksanut keskittyä kolmeen ensimmäiseen novelliin, enkä päässyt rakentamaan kunnollista kokonaisuutta tapahtumista tai henkilöistä. Pidin kyllä terävistä piikeistä, joita Austen viljelee, mutta kokonaiskuva jäi hataraksi, enkä loppuun luettuani oikein ollut perillä siitä, mitä oli tapahtunut. Syy on enemmän varmaankin lukijassa, mutta kenties sekin vaikuttaa, että kyse on kuitenkin Austenin pöytälaatikkomateriaalista, jota on alettu sorkkia vasta hänen kuolemansa jälkeen. Lady Susan viihdytti mainiosti ja pelasti lukukokemukseni pirullisuudellaan.

Muualla pohdittua: Illuusioita, La petite lectrice, Tahaton lueskelija ja Insinöörin kirjahylly.

Ikkunat auki Eurooppaan: Iso-Britannia ja TBR90+10.

Ensikosketukseni Dickensiin

www.tammi.fi

Charles Dickens: Kolea talo. Tammi 2006. (Bleak House, 1852-53.)

Johan on taas painittu tiiliskivien kanssa. Tämä oli jälleen niitä kirjatuttavuuksia, joihin vain ilmestyi lisää sivuja jostakin, pyytämättä ja yllättäen. Ja niitä tosiaan on noin yhdeksän ja puoli sataa. Heitin tämän tenttilistaani, koska olen lukenut hävettävän vähän Dickensiä (eli en yhtään) ja muistelin, että tästä on joskus tehty joku tv-sarja, josta sain sellaisen käsityksen, että kyseessä ovat herkulliset sukusalaisuudet ja brittiläiset aateliskartanot. (En ole siis kyseistä sarjaa nähnyt.) Sen sivumäärän olisi tietysti ehkä voinut myös tarkistaa etukäteen.

Orpotyttö Esther toimii kirjan toisena, minämuotoisena kertojana, ja hänen menneisyyttään ja kohtaloaan käsitelläänkin reilusti, molempiin kuuluu aimo määrä salaisuuksia. Kirjan keskeisin tarina - josta ei kuitenkaan loppujen lopuksi paljasteta juuri mitään - on vuosikymmeniä kanslerinoikeudessa kestänyt testamenttikiista Jarndyce ja Jarndyce, jonka yksi osapuoli John Jarndyce ottaa Estherin ja kaksi niinikään orpoa sukulaistaan Adan ja Richardin siipiensä suojaan kotikartanoonsa Bleak Houseen, Koleaan taloon. Karuselliin liittyvät myös ylhäistä aatelistoa edustavat Sir ja Lady Dedlock, asianajopiireissä pyöriviä henkilöitä kuten Mr. Guppy, Mr. Tulkinghorn ja epämiellyttävät Smallweedit, Lontoon slummien köyhälistöä ja toisaalta pyylevää keskiluokkaa, joilla kaikilla on omat huolensa tässä kummallisessa elämässä. On omituisia kuolemantapauksia, perhesalaisuuksia, hämärää menneisyyttä, rakkaustarinoita ja yksi ihan pätevänoloinen murha.

Yhteiskunnallisemman ja piikikkäämmän juonen tarjoaa kaikkitietävä kertoja, joka vuorottelee Estherin kanssa. Dickens ei säästele omaa aikaansa eikä sen irvikuvia: tuskallisen hidasta oikeustaistelua asiasta, jonka alkuperääkään ei kukaan enää muista, köyhien ja sairaiden elämää, ylettömässä filantropian huumassa koettua kaksinaismoralismia. Estherin kautta kuvataan henkilökohtaisempaa, intiimimpää tasoa ja etenkin naisen paikkaa viktoriaanisessa Englannissa. Estherillä on valtava tarve olla oman roolinsa täydellinen kuva, kodin hengetär, joka tekee kodin seinien sisäpuolella olevasta maailmasta hyveellisen ja oikeanlaisen, kaikkea muuta kuin kolean. Sen hän todella myös tekee, ajoittain sysäämällä itsensä täysin sivuun ja keskittymällä vain huolehtimaan muiden hyvinvoinnista. Estherin hahmo on mielenkiintoinen, mutta paikoin raivostuttava - se lienee tosin Dickensin tarkoituksena ollutkin. Hyvyyttä ja kaikkinaisen itsekkyyden puutetta alleviivataan ja osoitetaan sen verran kovin ottein, että huolimatta satiirisesta kaiusta ärsytyskynnys ainakin tällä lukijalla ylitettiin moneen kertaan. Mutta annan sen anteeksi, koska kyseessä ei ole yksipuolinen henkilöhahmon sädekehän kiillotus, vaan nimenomaan monisärmäisen kuvan antaminen ja ennakko-oletusten ravistelu. Mikään tehtävä, rooli tai ilmiö, joita Kolea talo kuvaa, ei saa armoa, vaan peiliin katsomisen paikka on jokaisella.

Tyyli vaihtelee humoristisesta silmäniskusta veitsenterävään yhteiskunnalliseen kritiikkiin ja toisaalta ajoittaiseen jaaritteluun, jolla epäilemättä kuvataan osaltaan nimenomaan äärimmäisen jäykkää yhteiskuntarakennetta ja sen ylläpidossa olennaisessa asemassa olevia järjestelmiä, mutta toisaalta myös ihmisten itsensä, omassa elämässään rakentamia muureja, joiden ylittämisestä tulee toisinaan mahdotonta. Luonnekuvauksia mahtuu tähän tarinaan laidasta laitaan ja henkilögalleria on äärimmäisen laaja: itse olin ajoittain ihan pihalla, kenestä taas puhuttiinkaan, ja turhauduin siihen, mutta jatkoin hammasta purren eteenpäin antamatta itselleni armoa ja selailematta tarinaa hieman taaksepäin. Niinpä voi olla, etten aivan kaikkea saanutkaan tästä irti.

Olen itse todella kiinnostunut 1800-luvulla luodusta porvarillisesta perhemallista ja sukupuolten välisestä työnjaosta, ja siihen Kolea talo antoi oman, mielenkiintoisen silauksensa. Miehet ovat toimijoita (joskin ajoittain vässyköitä, typeriä ja ajattelemattomia) ja naisten paikka on Estherin mallin mukaan kodin hengen rakentajina, pikku naisina ja enkeleinä. Tämä sukupuolijako näyttäytyy omalta osaltaan huvittavassakin valossa, sen ehdottomuudesta ja näennäisestä oikeutuksesta tehdään aika ajoin tiukasti pilaa. Dickens kuvaa terävästi niitä ongelmia, jotka seuraavat, kun porvariston varallisuudelle ja elämäntyylille mahdolliset ratkaisut yritetään tunkea työväestön ja köyhälistön kurkusta alas moraalisesti oikeina, tavoiteltavina ja saavutettavina, vaikka todellisuudessa mitään mahdollisuuksia (saati haluakaan!) niiden toteuttamiseen ei alemmissa yhteiskuntaluokissa ole. Yksi mieleenpainuvimmista sivuhenkilöistä on rouva Jellyby, jonka kutsumuksena on pelastaa kaukainen afrikkalainen heimo rouvasväen yhdistystoiminnan kautta, mutta jonka oma koti on hävityksen kauhistus, perhe onneton ja mies vararikossa ilman, että rouva sen kaikessa hyväntekeväisyyshuumassaan huomaa - tai siitä edes välittäisi.

Tarina on laaja, herkullisen monitahoinen ja herättelevä. Toisaalta se on ajoittain tylsä, pitkäveteinen ja paikallaan junnaava. En kiellä Dickensin kertojanlahjoja - en ole typerys - mutta olen iloinen siitä, että nykykirjallisuudessa suuria kertomuksia kirjoitetaan hieman toisin. Olenhan niiden suuri ystävä, ja nautin sellaiseen törmätessäni. Kolea talo on ilman muuta suuri kertomus, ja siinä mielessä olen tyytyväinen, että ruksasin sen summamutikassa tenttilistaani. Lisää Dickensiä on ilman muuta saatava, mutta ensi kerralla ehkä hivenen vaatimattomammassa mittakaavassa kuin melkein tuhatsivuisena järkäleenä. Ja sen tv-sarjan haluan ehdottomasti nähdä, maraton lienee luvassa vielä jonain kauniina, tai ehkä mielumminkin koleana päivänä.

Viipyvä vieras kartanossa

Kuva: www.tammi.fi

Sarah Waters: Vieras kartanossa. Tammi 2011. (The Little Stranger, 2009.)



Huhhuh. Sain viime yönä lopultakin luettua Sarah Watersin Vieras kartanossa -tiiliskiven. Eipä siihen mennytkään kuin pari viikkoa. Syy ei välttämättä ollut pelkästään itse kirjassa, vaan myös siinä, että aikani on todella kortilla ja ehdin lukea kirjaa lähinnä iltaisin sängyssä vartin, ehkä puoli tuntia kerrallaan. Olin jo jättämässä koko möhkäleen kesken, koska minusta siinä ei tapahtunut yhtään mitään ensimmäisten parinsadan sivun aikana - eikä tapahtumattomuus sinänsä ole ongelma, vaan se uskomaton junnaavuus ja pitkäpiimäisyys, johon minä en sitten ollenkaan syttynyt.

Ajattelin myös, että kirjoitan kirjasta jonkinlaisen arvion, mutta sitten totesin, että niitä taitaa löytyä intternetin ihmemaasta jo aika paljon, eikä kirja sitä paitsi ole enää edes erityisen tuore - mikä sinänsä ei ole este kirjoittamiselle, mutta tekee siitä minun näkökulmastani hieman turhaa, ehkä. Ainakin tässä tapauksessa, kun kirja on kerännyt jo paljon huomiota.

Olisin joka tapauksessa voinut elää ihan onnellisen elämän lukematta tätä kirjaa. Inhosin, inhosin, inhosin kertojaa, tohtori Faradayta, ja jo mainittu hitaus ja äärettömän tarkka asioiden, asiaintilojen, miljöiden ja olemisen kuvaaminen rasitti minua.

Äh. Olihan tämä ihan viihdyttävä, kai. Ainakin jokin siinä sai pysymään kiinni ja lukemaan loppuun, joko jääräpäisyys tai kirjan lähestyvä palautusaika tai jonkinlainen, minulle tuntemattomaksi jäänyt, viihteellinen elementti kirjassa. En tiedä. Toisaalta ärsytyskin on joskus hyväksi, sillä se saa arvostamaan entistä enemmän itselle sopivampien kirjojen lukemista. Ja niin, ei tämä siinä mielessä mitenkään äärettömän huono kirja ollut, vaan hyvin kirjoitettu ja monitasoinen kuvatessaan brittiläisen luokkayhteiskunnan murtumista ja sen aiheuttamia haavoja ja juopia ja traumoja, mutta tyyliltään ja tunnelmaltaan minulle sopimaton. Loppuratkaisu oli tosin kiehtova (ylipäänsä kirjan viimeiset 100 sivua ovat hyvää tavaraa), ja minulla on siitä tiukasti oma tulkintani, tietenkin.

Kah, tulihan sieltä jotain tekstiä kuitenkin. Mikäli kunnolliset arviot Vieraasta kartanossa kiinnostavat, niitä ovat tehneet muun muassa Sonja, Kirsi, Karoliina, Zephyr ja Morre.