Jamaica Kincaid: Katoava paratiisi

"Jonkin aikaa vielä kymmenen ikäisenäkin luulin, että vain ne ihmiset joita en tuntenut, kuolevat."

Kun kirja alkaa näin, se kiinnittää kyllä huomion. Poimin Jamaica Kincaidin Katoavan paratiisin mukaani joskus kirjaston kierrätyshyllystä. Kirjailijan nimi kuulosti eksoottiselta ja selvisikin, että hän on syntyisin Karibialta, tarkemmin Antigualta ja Barbudalta. "Haa, uusi maa maailmanvalloitukseen!", pohdin.

Katoava paratiisi on nuoren tytön kasvukertomus. Annie John on omapäinen, mielikuvitusrikas ja aikaansaava nuori neitonen, jonka kasvua kohti aikuisuutta kirja kuvaa. Se alkaa kuoleman ymmärtämisestä ja päättyy lähdön tunnelmiin, kun Annie Johnin on aika aloittaa opiskelunsa ja tulla aikuiseksi.

Lapsuuden ja nuoruuden kuvaus on kirjassa hyvin pakotonta. Kincaidilla on lempeä muttei lainkaan lälly katse. Annie John ei ole mikään enkeli, eikä hänen elinympäristönsäkään ole kirjan nimestä huolimatta mikään yksioikoinen paratiisi, vaikka sen puut kantavatkin eksoottisia hedelmiä ja ympäristö on muutenkin kukkea ja hedelmällinen. Antigua ja Barbuda on Ison-Britannian alusmaa, ja se näkyy esimerkiksi Annie Johnin koulussa lippurituaaleissa ynnä muissa tavoissa. Isoon-Britanniaan hän myös lopulta lähtee opiskelemaan, sillä kotimaan mahdollisuudet ovat varsin rajalliset.

Kasvuvuosien kipein osuus koskee epäilemättä Annie Johnin suhdetta äitiinsä. Tarinan alkupuolella äiti on vielä lempeä ja rakastava, ja Annie Johnilla on häneen perheen ainoana lapsena läheinen suhde. Isä on huomattavasti iäkkäämpi puuseppä, jonka kanssa tyttö tulee kyllä toimeen, mutta joka pysyy etäisenä. Äiti taas ei kykene hyväksymään tyttärensä kasvua nuoreksi naiseksi, vaan muuttuu torjuvaksi, jopa vihaiseksi. Annie Johnin on sitä vaikea ymmärtää, eikä hän oikein pääsekään asian kanssa sinuiksi.

Katoava paratiisi on jotenkin aika suloinen pieni kirja. Siinä on paljon tuttua, mutta erityislaatuinen Karibian ympäristö tuo oman kiehtovan elementtinsä mukaan tarinaan. Annie John on yhtä aikaa hieman rasittava ja kuitenkin aika sympaattinen kirjallinen henkilö. Uskallan suositella Katoavaa paratiisia luettavaksi, jos se joskus tulee vastaan. Siinä on jonkinlaista raukeaa ajattomuutta.


Jamaica Kincaid: Katoava paratiisi
Suomentaja: Sinikka Buckley
Ulkoasu: ?
Kirjayhtymä 1985
133 s.
Annie John (1985)

Kierrätyskirja.

_____

Muualla: Kirjoihin kadonnut

Kirjan luin jo joulukuun puolella, jolloin nappasin Maailmanvalloituksessa pitkästä aikaa uuden maan, Antiguan ja Barbudan. Jo päättyneen Kirjan vuoden lukuhaasteen viime metreillä ehdin kavuta kohdalle 25. Syntymävuonnasi julkaistu kirja.

Junot Díaz: Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä

Junot Díaz: Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä
Suomentaja: Vuokko Aitosalo
Kansi: ?
Like 2008
288 s.
The Brief Wondrous Life of Oscar Wao (2007)

Kirjastosta.


Oscar Wao on Yhdysvaltojen itärannikolle kotiutuneiden dominikaanisiirtolaisten poika, voimakastahtoisen äidin ja omanarvontuntoisen siskon kanssa elävä nuori mies, jonka menestys sosiaalisissa suhteissa on tuhoon tuomittu – ehkä jo syntymässä?

Dominikaanisessa tasavallassa uskotaan vahvasti fukúun, vuosisataiseen kiroukseen, jonka päälleen saatuaan voi käytännössä kaiken toivon heittää. Oscarin perhe on kokenut kirouksen mahdin niskassaan jo usean sukupolven ajan. Etenkin Oscaria ja siskoaan Lolaa vanhemmat perheenjäsenet muistavat turhankin elävästi sekä ajan kotimaassa diktaattori Rafael Leónidas Trujillon valtakautena että sen jälkeiset kuohut.

Oscar on sairaalloisen lihava, yltiöpäisen kiinnostunut scifi- ja fantasiakirjallisuudesta ynnä tietokonepeleistä, kirjallisesti lahjakas ja ehdottoman huono ottamaan kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen tai oikeastaan melkein kehenkään. Yläkoulu- ja lukioajat vielä sujuvat siinä uskossa, että yliopisto takaa kyllä jotain parempaa. Ei takaa. Kuten ei valmistumisen jälkeinen työ yläkoulun englannin- ja historianopettajanakaan. Oscar on kaikkea muuta kuin latinomacho. Ja saa kärsiä siitä.

Tarinaa kerrotaan pitkälti Oscarin (lähes ainoan) ystävän, yliopistoaikaisen kämppiksen Yuniorin suulla. Itsekin dominikaanitaustainen kertoja on paikoin turhan kaikkitietävä, mutta terävä hän on. Motiivina on halu hyvittää tapahtuneet, päästä itsekin yli tragediasta, joka fukún vainoamaa nuorta miestä väistämättä kohtaa. Paljon ei juonenkäänteistä kannata etukäteen paljastaa, mutta kerrottakoon, että rakkauttakin on. Ja kun se iskee, mikään ei sitä pidättele.

Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä on hengästyttävä, yllättävä ja koukuttava kirja. Se härnää lukijaa, kiusaakin, sillä pitkät alaviitteet ja lähes holtiton ajassa ja paikassa pomppiminen pakottavat pysymään skarppina. Voisi ajatella kirjan olevan pohjimmiltaan "vain" siirtolaisperheen sukupolvitarina, mutta se on lopulta paljon, paljon muuta. (On myös todettava, että "vain" siirtolaisperheen sukupolvitarina ei todellakaan ole minun suustani negatiivinen määritelmä, vaan lähestulkoon yksi ehdottomia suosikkiteemojani kirjallisuudessa.)

Tarina on ensinnäkin polveileva sukellus Dominikaanisen tasavallan 1900-luvun historiaan. Aihepiiri, josta harva tietää juuri mitään. Niin, et tiennyt sinäkään, myönnä pois. Karibian kuohut eivät ainakaan minulle ole missään määrin tuttuja, ja siksikin Oscar Waon suku teki niitä tutummiksi. Kiinnostus heräsi, eikä aihepiirin penkominen taatusti jää tähän.

Toisekseen kirja on esimerkki taitavasta tarinankerronnasta, lukijan koukuttamisesta ja siitä, kuinka tarinat aukeavat hitaasti kerros kerrokselta.

Vaikka kehun, ei kirja silti valloittanut sydäntäni. Yltiöpäinen nokkeluus, kovenevat kierrokset ja perimmäisen sanoman puute (tai kyvyttömyyteni tavoittaa sitä) jäivät kalvamaan. Kirjan loppuratkaisu(t) eivät tyydyttäneet – minusta tuntuu, että kirjailija on hieman oikonut mutkia. Viimeinen silaus, taika, jäi uupumaan, vaikka kirousten ja magian äärellä liikutaan.

Sinänsä hyvä rakenne hankaloittaa lukemista. Juuri kun saa yhden tarinan langanpäästä kiinni, kerä kiskaistaan kädestä. Kertojaäänen kompleksisuus (pääasiassa minäkertoja, joka kuitenkin näkee muiden henkilöiden ajatuksiin) häiritsee, sillä vaikka hyväksyn monenlaiset kerrontaratkaisut, tämän kanssa takelteli.


Pieni spoileri!

(Toisaalta nyt kun mietin, sitä ehkä pyritään kirjassa perustelemaan Oscarin jälkeensä jättämällä käsikirjoituksella, jonka Yunior on saanut haltuunsa. Eli mikä onkaan lopulta totta, mikä mielikuvitusta, mikä sivistynyt arvaus? Lukijassa saattoi tällä kertaa olla vika tai ainakin puute keskittymisen ja asioiden toisiinsa yhdistämisen hallinnassa...)

Back to basics.


Luin kirjan loppuun viikonloppuna, ja on todettava muutaman päivän sulattelun olleen sille eduksi. Heti lopetettuani olin hieman tyytymätön ja ehkä pettynytkin, mutta nyt huomaan kirjan tarinan jääneen mieleeni ja kypsyneen siellä jonkin verran. Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä on palkittu Pulitzer-palkinnolla, joten olletikin sillä on moninaisia ansioita, sellaisiakin (ja etenkin sellaisia), joita en itse siitä löytänyt. Ainakin siirtolaisuusteema monelta eri kantilta tarkasteltuna sekä poliittiset suhmuroinnit Karibian maiden ja Yhdysvaltojen välillä nousevat keskeiseen rooliin ja niitä käsitellään taitaen.

Tekstin seassa on paljon suomentamattomia espanjan kielen sanoja ja fraaseja, joiden merkitystä oli sekä hauskaa että pidemmän päälle rasittavaa arvailla. Ymmärrän silti niiden käytön: kahden kulttuurin sekoittuminen ja näkökulmien laajuus korostuu entisestään.

Ei napakymppi, mutta kiinnostava tuttavuus. Aion ilman muuta lukea muutakin Díazin kirjoittamaa ja ennen kaikkea tutustua Karibian alueen historiaan ja nykypäivään (lukuvinkkejä saa antaa!).

___

Muuallakin on luettu: Minna piti, nauroikin, Zephyr ymmärtää kirjan saamat kehut, vaikka pomppikin paikoin alaviitteiden ja espanjankielisten fraasien yli, Sanna olisi voinut jättää kirjan lukemattakin (ja paljastaa juonta minua enemmän). Lue myös Pasi Salmisen paneutunut teksti Kiiltomadosta.

Maailmanvalloituksessa etenen Dominikaaniseen tasavaltaan ja lisäksi kuittaan yhden kohdan Pulitzer-listaltani.

Afrikan tähti: Rihata

Maryse Condé: Rihata
Suomentaja: Annikki Suni
Kansi: Eero Heikkinen
Art House 1989
230 s.
Une Saison à Rihata (1981)

Kirjastosta.


Zek on leipiintynyt virkamies ja suuren perheen pää, muttei moninaisista taikakeinoista huolimatta vielä yhdenkään pojan isä. Hänen vaimonsa on Marie-Hélène, Karibialta Pariisin kautta Afrikkaan päätynyt nainen, joka kaipaa takaisin raskauksia edeltänyttä kehoaan ja henkistä vapauttaan. Zek ja Marie-Hélène asuvat perheineen Rihatassa, pääkaupungin varjossa, hieman kulahtaneissa oloissa, syrjässä maan hallinnon sykkeestä. Kun Zekin ministeriksi kohonnut veli Madu saapuu Rihataan vierailulle, monet vanhat haavat aukeavat uudelleen. Veljesten väliset kärhämät joutuvat punnituksi kiintymyksen ja perhesuhteiden kanssa. Samalla seurataan sissiliikkeen toimintaa ja pyrkimyksiä syöstä diktaattorin otteita käyttävä presidentti Tuman korruptoituneine hännystelijöineen pois vallasta.

Rihata oli täydellinen sattumalöytö kirjastosta. Tapanani on haahuilla hyllyjen välissä ja tarttua kirjoihin sattumanvaraisesti, ja niin tämäkin kirja päätyi käsiini. Ihan hyvä että päätyi, vaikka olen minä parempiakin kirjoja lukenut. Ei tämä kuitenkaan mitään ajanhukkaa ollut, ei toki.

Itse asiassa Rihata oli lopulta varsin helpostilähestyttävä ja paikoin se onnistui tempaamaan minut mukaansa, ennen kuin taas etäännyin tarinasta. Se sijoittuu kuvitteelliseen Afrikan maahan, jossa on selviä viitteitä ainakin Kongosta ja Ruandasta, epäilemättä useista muistakin olemassaolevista maista. Maa on Ranskan entinen siirtomaavaltio, jonka asukkaat rimpuilevat kovalla vauhdilla irti menneisyydestä ja latistavasta nykyisyydestä, kohti todellista itsenäisyyttä ja demokratiaa. Kirjan keskeisimmät henkilöt ovat kaikki olleet ulkomailla opiskelemassa, ja Marie-Hélène on alunperin kotoisin aivan muualta, Karibialta. Rihata keskittyy kuvaamaan ristiriitoja, jotka syntyvät maassa, joka ei vielä ole sinut itsensä kanssa. Samoin se sukeltaa henkilökohtaiseen elämänpiiriin ja ihmissuhteisiin, vaikka taustalla sykkii koko ajan vahva yhteiskunnallinen ote.

Kirja on varsin kevyt, vaikka sen aihepiiri on vakava ja merkityksiä täynnä. Condé päästää paikoin elämänilon valloilleen, osoittaa tekstillään, että myös vaikeuksista voidaan nauttia. Ennen kaikkea kirjailija näyttää, kuinka monet kasvot Afrikalla on: paljon useammat, kuin mihin länsimainen media jää niin helposti kiinni. Vaikka kirja on yli 30 vuotta vanha, se tuntuu hyvin tuoreelta ja ajankohtaiselta edelleen.

Maryse Condé on itse kotisin Guadeloupesta Karibialta, mutta on asunut ja työskennellyt myös Guineassa, Ghanassa ja Senegalissa. Vaikken suoranaisesti ihastunut Rihataan, se sai minut kiinnostumaan Condésta ja hänen muusta tuotannostaan. Kirja itsessään jäi hieman etäiseksi, enkä oikein päässyt tarinan imuun mukaan, vaikka kaikkeni yritin. Henkilöitä on paljon ja intensiivisempi lukeminen olisi tehnyt kirjalle enemmän oikeutta.

Mikäli kiinnostus kirjaan herää, suosittelen jättämään suomennoksen takakannen lukematta. Se nimittäin spoilaa surutta tarinan keskeisen käänteen, jonka tietäminen etukäteen saattoi olla yksi syy, miksi en päässyt tarinan vietäväksi niin hyvin, kuin olisi ollut mahdollista.

___

Osallistun kirjalla Afrikan tähti -haasteeseen. Lisäksi ruksaan sillä Maailmanvalloituksesta Guadeloupen, joka on Ranskan merentakainen departementti Karibialla.