Kettu, Koutaniemi & Seppälä: Fintiaanien mailla

Yhdysvalloissa Suurten järvien alueella elää vähemmistö, jota ei juuri tunneta. He ovat fintiaaneja, suomalaisten siirtolaisten ja ojibwa-intiaanien jälkeläisiä. Heidän elämäänsä Katja Kettu, Meeri Koutaniemi ja Maria Seppälä ovat kartoittaneet ja kuvanneet.

Suomalaiset siirtolaiset olivat omalla tavallaan pidettyjä 1800-luvun ja 1900-luvun alun siirtolaisaallossa, sillä heidän ajateltiin olevan kovia työntekijöitä, kylmää ja metsiä pelkäämättömiä. Mutta heidät tiedettiin myös viinaanmeneviksi ja toisinaan väkivaltaisiksikin, työväenaatteesta turhan helposti kiinnostuviksi. Yhteys luontoon oli vahva, ja sitä oli Yhdysvaltojen alkuperäisasukkaiden helppo kunnioittaa. Ehkä he kokivat myös jonkinlaista yhteyttä karujen maiden suomalaisia kohtaan, jotka niin ikään tuntuivat olevan hieman syrjässä yhteiskunnan keskiöstä, useimmiten köyhiä ja vaatimattomiin oloihin pakon edessä tyytyviä.

Yhdyvaltojen alkuperäiskansojen kohtelu on kipeä ja suuri aihepiiri, jota amerikkalaiset itsekään eivät tunne erityisen hyvin. Ehkä nämä teemat ovat kotipesässä aina liian likaisia käsiteltäväksi, eihän Suomessakaan edelleenkään myönnetä kaikkia saamalaisia kohtaan tehtyjä alistavia ja halventavia toimenpiteitä – päin vastoin on ollut järkyttävää seurata, kuinka vaikkapa saamelaisaktivistit saavat vihaa niskaansa nostaessaan kansansa kohtelun esiin 2010-luvun lopun Suomessa. Paljon on vielä tehtävää ja opittavaa, se on varmaa.

Yhdysvalloissa on harjoitettu järjestelmällistä ja suunniteltua intiaanikansojen tuhoamista. Wounded Kneen verilöyly on ehkä konkreettisin suora toimenpide, mutta erilaiset lait, asetukset ja sopimukset sekä tavoitteellinen politiikka ovat olleet yhtä tehokkaita heikentäessään alkuperäiskansojen asemaa, elintilaa, terveyttä ja sosiaalista hyvinvointia. Reservaateissa elämiseen pakottaminen, lasten erottaminen vanhemmistaan ja elinolojen kaikkinainen kaventaminen ovat asioita, joilla on ollut merkittävä vaikutus Yhdysvaltojen intiaanien elämään – ja joita on ymmärrettävästi vaikeaa antaa anteeksi ja korjata. Alkuperäiskansoihin kuuluvien terveydentila, koulutustaso, työllisyystilanne, alkoholiongelmat ja varakkuus ovat kaikki keskimäärin hyvin kaukana muiden yhdysvaltalaisten tilanteesta. Esimerkiksi itsemurhatilastot ovat aivan toisista ulottuvuuksista.

Fintiaanien mailla on ansiokas tietokirja, joka kertoo aiheestaan sekä historiallista taustaa avaten että nykytilannetta kuvaten. Fintiaanit eivät ole mikään yhtenäinen heimo, eivätkä kaikki heistä juuri piittaa saamastaan määritelmästä. Moni tekee sinnikästä ja epäkiitollistakin työtä parantaakseen kansansa tilannetta: on pitkän tien kulkeneita, raitistuneita ja pelastuneita, paljon kokeneita – kuitenkin valmiita auttamaan muita. Teos esittelee tarkemmin joitakin fintiaaneja, kuten hyväksikäytettyjen intiaanilasten sijaiskotia pitävän pariskunnan Jim ja Rebecca Gawboyn ja hidasta ja uuvutavaa lääkärintyötä reservaatissa tekevän Arne Vainion. Henkilökuvien kautta fintiaanien elämä tulee käsinkosketeltavaksi ja heidän kohtaamansa ongelmat lähelle.

Vaikka Fintiaanien mailla on realistisuudessaan rujo ja välittämässään tiedossa ja viestissä taipumaton, toivottomuuteen ei vajota. Alkuperäiskansojen elämä ja reservaattien tarjoamat puitteet eivät ole kaksiset, mutta sinnikkyys ja ylpeys omasta taustasta auttavat ponnistamaan eteenpäin. Kirja kertoo kiehtovasti, kuinka alkuperäiskansojen kulttuuri elää eräänlaista nousukauttaan, kun vanhat tavat ja rituaalit palaavat osaksi ihmisten arkea ja juhlaa. Ennen kaikkea yhteys luontoon ja ympäristöön tuntuu olevan vahva pohja identiteetin vankistumiselle.

Monipuolinen, tyylikäs, uusia ajatuksia herättävä tietokirja, jonka ehdoton ansio on toimiva ja runsas kokonaisuus upeine kuvineen, selkeine teksteineen ja pienine tarinoineen. Tästä ei yleistajuinen tietokirjallisuus parane – en pysty keksimään, kelle tämä kirja ei voisi sopia. Itse aion hyödyntää siitä joitakin osia tulevilla historiantunneilla siirtolaisuudesta puhuessamme.


Katja Kettu, Meeri Koutaniemi & Maria Seppälä: Fintiaanien mailla
WSOY 2016
320 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Lukuisa, Kulttuuri kukoistaa, Unelmien aika, Lukupino, Mustetta paperilla, Lumiomena, Kirjojen keskellä, Kirjapolkuni

Haasteet: Yhdysvallat-lukuhaaste (Alkuperäiskansat osana kirjaa), Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama tietokirja), Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 8. Valokuvateos

Vielä lisää tammikuisia sarjistuttavuuksia

Olen innostunut sarjakuvista ihan uudella tavalla, kuten on ehkä ollut havaittavissa. Ponnahduslautana on toiminut Hurjan Hassun Lukijan Sarjakuvahaaste, ja eteenpäin on puskenut se yksinkertainen huomio, että maailma on pullollaan erinomaisen kiinnostavia sarjakuvia. Kirjaston hyllytkin parhaimmillaan notkuvat niitä! Vaikka vuosi (ja haaste) ovat vasta aluillaan, uskallan jo väittää löytäneeni vakituisesti uuden suosikkigenren, jonka matkassa kulkea tulevaisuudessakin.

Juuri tästä syystä kirjabloggaaminen, kirjablogit ja lukuhaasteet ovat niin mahtava juttu! Ihminen ajautuu uusille luku-urille kuin huomaamatta.

Tammikuussa luin sarjiksia mukavan määrän. Blogannutkin olen jo seuraavista mainioista: JP Ahosen Villimpi Pohjola, Guy Delisen Merkintöjä Burmasta, Lorina Mapan Duran Duran, Imelda Marcos, and Me, Alison Bechdelin Hautuukoti sekä Timo Mäkelän Emil ja Sofi – Yhden yön muisto Helsingistä kesältä 1909.

Lisäksi luin kaksi muuta sarjakuva-albumia, joista nyt koetan saada jonkinlaista sanottavaa aikaiseksi. Näitä yhdistää rohkea värien käyttö ja päähenkilön olemus: tavalla ja toisella hylätty poika.

Sunday Ngakaman ja Sanna Hukkasen Karkuteillä (Artbox Irja 2012) on suomalais-tansanialaisen yhteistyön tuloksena syntynyt sarjakuva. Päähenkilö on 12-vuotias Shida, joka karkaa kotoaan joutuessaan jättämään koulun kesken. Vanhempansa menettänyt Shida on päätynyt isoisänsä ja tämän uuden vaimon huollettavaksi, ja uusi isoäitipuoli on sitä mieltä, ettei kouluun pidä tuhlata aikaa, kun kotonakin on niin paljon tehtävää. Isoisä on tossun alla ja Shida päättää ottaa hatkat.

Shida lähtee Viktoria-järvellä sijaitsevasta kotikylästään miljoonakaupunki Mwanzaan. Siellä hän kokeilee ensin elämää katulapsille tarkoitetussa asuntolassa, mutta huomattuaan kuinka korruptoitunut ja mätä järjestelmä on, hän suuntaa kadulle. Siellä saa sentään olla vapaa.

Shida löytää itselleen muista katupojista muodostuvan jengin, jossa olo on kotoinen ja pääosin turvallinen. Nukkua pitää taivasalla ja pian taipua myös kyseenalaisiin keinoihin rahan ja ruoan hankintaan, mutta Shida on valmis melkein mihin vain, jottei joudu takaisin isoisänsä taloon.

12-vuotias on kuitenkin vielä kovin nuori, ja kun Shida jää kiinni varkaudesta, on seinä vastassa.

Karkuteillä perustuu mwanzalaisten katulasten haastatteluihin ja on siksikin kiinnostavaa ja koskettavaa luettavaa. Sarjakuva on nuoremmalle lukijakunnalle suunnattu, joten vaikka aihe on synkkä ja raskaita käänteitä koetaan, tarina pysyy toiveikkaana eikä ole liian karu.

Ngakama ja Hukkanen ovat tehneet yhdessä koko teoksen käsikirjoituksesta puhtaaksi piirtämiseen. Pidän erityisen paljon kirjan värimaailmasta (liekö vesivärein tehty?), jossa on sävyjä ja eloa. Ihmishahmot ovat selkeitä ja ilmeikkäitä, mutta asennoiltaan paikoin hieman jäykkiä.

Tarina on avartava ja herättää pohdintoja. Esimerkiksi katulapsille tarkoitetun asuntolan korruptoitunut johtaja ja sinisilmäisyydessään täysin huijattavissa olevat länsimaiset rahoittajavieraat saavat nikottelemaan. Karkuteillä on albumi, josta voisi saada paljonkin juteltavaa esimerkiksi historian, yhteiskuntaopin tai elämänkatsomustiedon opetukseen. Ylipäänsä tarinan käänteistä olisi kiinnostavaa kuulla suomalaisnuorten näkemyksiä: mikä on oikein ja mikä väärin, mistä tarinan kinkkiset tilanteet johtuvat, miten ne voitaisiin ratkaista.

Jan Anderssonin piirtämä ja Katja Ketun kirjoittama Peräkammarin poika (Otava 2015) sijoittuu avaran taivaan alustan sijaan ahdistavaan taloon, joka joskus oli koti, mutta josta on tullut vankila. Päähenkilö on Jalmari, pahkakelloja rakentava vanhapoika, joka asuu edelleen lapsuudenkodissaan iäkkään ja sairaan äitinsä kanssa.

Jalmari on ehkä päällisin puolin kiltti ja rauhallinen, mutta mielikuvituksessaan hän on sankari, joka selviytyy mistä tahansa kinkkisestä tilanteesta.

On kuitenkin uhka, jonka edessä sankarinkin on taivuttava lopulta: Kuoleman ujuttautuessa taloon joutuvat kekseliäisyys, osaaminen ja kyvyt todelliseen koetukseen.

Peräkammarin poika on todella näyttävä ja dramaattisin värein ja sävyin piirretty ja kirjoitettu tarina. Ympärillä huokuva talo herää sananmukaisesti eloon, seinät ja putket natisevat, visvaa, roskaa ja mätää tihkuu ja pursuaa.

Sarjakuvasta jää vahvoja aisti- ja tunnetiloja. Kuvakulmat ovat dramaattisia ja tarina etenee useiden aukeamien verran ilman suurtakaan tekstimäärää. Lukija saa keskittyä kuviin ja niiden tunnelmiin, jotka ovatkin voimakkaita.

Peräkammarin poika ei ole erityisen miellyttävä tarina. Jalmarin kuvitelmat sekoittuvat todellisuuteen, muutokset ovat nopeita ja niiden rajat häilyvät. Tarinassa on paljon tulkittavaa, eikä se aukea aivan helpolla. Menneisyyden pettymykset konkretisoituvat, eikä armahdus ole hellä – jos sitä on ollenkaan.

Äidin hahmo on päällekäyvä ja painostava, vaikka häntä ei fyysisesti nähdäkään. Jalmari on aina joutunut olemaan ensin syntyneen kaksoisveljensä varjossa saamatta koskaan kiitosta mistään, ja alkaahan sellainen kalvaa miestä vähitellen ihan väistämättä.

En osaa sanoa, pidinkö Peräkammarin pojasta. Sen visuaalisuus on vahvaa, mutta tarinassa on paljon sellaista, mikä jäi vaivaamaan. Se ei ole hyvän mielen tarina, kaikkea muuta. Perhesuhteiden, muistamisen, kiintymyksen ja sen puutteen, velvollisuuksien ja painolastien kokonaisuus kieppuu ja tärisee antamatta lukijalle armoa.


Sunday Ngakama & Sanna Hukkanen: Karkuteillä
Ulkoasu: Pirkko Valtonen
Artbox Irja 2012
112 s.

Kirjastosta.


Jan Andersson & Katja Kettu: Peräkammarin poika
Otava 2015
134 s.

Kirjastosta.

________

Karkuteillä toisaalla: Kirjavinkit

Peräkammarin poika toisaalla: Luettua elämää, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Hurja Hassu Lukija

Haasteet: Molemmat kirjat kasvattavat Sarjakuvahaasteen pottiani. Karkuteillä vie lisäksi Maailmanvalloitukseni Tansaniaan.

Perhettä ja sukua

Suku- ja perhesaagat kiehtovat minua kirjallisuudessa lähes poskettoman paljon. Muuten kepoinen kirja saattaa hyvinkin saada heppoisuutensa anteeksi, jos siinä on sukupolvien ketjua, salaisuuksia ja kähmintää. Perheeseen ja sukuun yhdistyy niin paljon painavia merkityksiä, ettei ole ihmekään, kuinka yleinen aihepiiri se kaunokirjallisuudessa on.

Tammikuun alkupuolen lukemistoon osui peräkkäin kaksi kotimaista perheromaania. Katja Ketun Surujenkerääjä tuli joskus hankittua e-kirja-alesta ja Riitta Jalosen Kuka sinut omistaa valikoitui entisen työpaikkani lukupiirin alkuvuoden kirjaksi (saatoinpa jopa itse sitä ehdottaa vaikututtuani Kirkkaudesta niin paljon, heh). Vaikka kirjat ovat keskenään hyvin erilaiset, niissä on kantavana teemana perhe ja eräänlainen ulkopuolisuus.

Kuka sinut omistaa sukeltaa määrittelemättömään aikaan 1900-luvun puolivälin jälkeiseen aikaan. Heidi on nuori tyttö, perheensä ainokainen, ei vielä aikuinen muttei enää ihan lapsikaan. Kun perheeseen tulee sijoituslapseksi parivuotias Jean, kaikki muuttuu. Poika pysyy perheessä pitkään, hänestä tulee sen osa, rakas ja joskus raivostuttavakin. Mutta vaikka Heidin perhe tekee kaikkensa pitääkseen pojan luonaan, ei byrokratialle voi lopulta mitään.

Kirja on kirjoitettu kuulaasti, se jättää lukijalle mietittävää. Pituuttakin on alle 160 sivua, liikaa Jalonen ei totisesti jauha. Vaikka tarinassa on monenlaiset tragedian ainekset kasassa, ja vaikka kieli on kaunista, en päässyt sen kanssa yhteyteen. Luin eteenpäin, luin loppuun. Siinä se. Jäin pohtimaan, oleko kovinkin tunnekylmä ihminen vai mikä minussa on vikana, kun en saanut kirjasta juuri mitään irti. Jalonen kuvaa lapsuuden loppua rankastikin, mutta siltikään en ollut siitä moksiskaan. Kirja ja lukija eivät kohdanneet.

Katja Ketun tyyli on sekä ihastuttanut että vaivannut minua. Surujenkerääjä on hänen esikoisteoksensa, ja siinä on jotain sellaista, mikä ilahduttaa villeydellään että myös hiertää kokeilunhalullaan. Surujenkerääjä on lappilaista sukua oleva nuori nainen, joka kerää muiden suruja kivinä reppuunsa ja haluaa palauttaa kovia kokeneen sukunsa maineen. Sukuun kuuluu vahvoja naisia kolmessa polvessa, tarinoita ja kerrottavaa.

Surujenkerääjä kulkee mutkaisen tien ensin Rovaniemelle ja sitten Turkuun. Matkalle osuu miehiä ja menetyksiä, viinaa ja väsymystä. Oman perheen menneisyyden tonkiminen tuo kuitenkin tulosta, ja sukulinjasta paljastuu yhtä sun toista.

Kirja on verevä ja vetävä, mutta sen rikkonainen rakenne jättää juovan. Aikatasoja on mennyt ja nykyinen, juonenpätkiä Surunkerääjän seikkailuista sukulaisiin ja pitkäksi aikaa tuntemattomana pysyttelevään päiväkirjankirjoittajaan. Suvussa toki on kerrottavaa siinä missä vaiettuakin, mutta paikoin kirjan rakenne tuntui ahneelta – kuin kaikki vähänkin kiehtova olisi haluttu ynnätä mukaan ja kietoa osaksi tarinaa.

Vaikka sukutarinat noin pääsääntöisesti siis ovat mieleeni, nämä kaksi kirjaa eivät olleet siinä lajissa mitenkään ylittämättömiä. Kummassakin on reilusti hyvän kirjan ja tarinan elementtejä, mutta siinä ohessa jotakin, joka ei tee lukemisesta niin nautinnollista kuin se parhaimmillaan tämän aihepiirin parissa on.


Riitta Jalonen: Kuka sinut omistaa
Ulkoasu: Laura Lyytinen
Tammi 2013
159 s.

Kirjastosta.


Katja Kettu: Surujenkerääjä
Ulkoasu:
WSOY 2005
268 s., e-kirja

Omasta hyllystä.

________

Ketun kirjasta toisaalla: Bibliofiilin päiväunia, Kirjakuiskaaja

Jalosen kirjasta toisaalla: Lumiomena, Kirjainten virrassa, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Sinisen linnan kirjasto, Kirjojen keskellä

Surujenkerääjä on 21. ja Kuka sinut omistaa 23. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Helmet-haasteesta ruksaan kohdat 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan (Jalonen) ja kohdan 42. Esikoisteos (Kettu).

Katja Kettu: Yöperhonen

Neuvostoliiton vankileirit, loikkarit, petturit, toiveet paremmasta, ymmärrys tehdyistä virheistä, väkivalta, vahvemman alle musertuva paikallisyhteisö, identiteetti, kansanusko, rakkaus, seksuaalisuus, elämän vimma. Katja Ketun Yöperhosella on monta puolta, monta valtavaa teemaa. Hentoisilla siivillään se onnistuu kantamaan tarinan mukanaan, viemään sen alusta loppuun.

Eivätkä ne siivet oikeasti ole hentoiset, vaan jäntevät ja vahvat. Kettu on tehnyt valtavasti taustatutkimusta kirjaansa varten, ja se näkyy perustelluissa mutta saarnaamisen välttävissä tarinankäänteissä. Nykyajan Marinmaalla Lavran kylässä Verna etsii vastausta isänsä kuolemaan ja oman perheensä menneisyyteen. 1930-luvun lopulla nuori Irga-tyttö on raskaana ja hiihtää rajan yli Neuvostoliittoon, kohti parempaa, vain päätyäkseen raakoihin oloihin Vorkutan vankileirille. Sukulinjat, muistot, kokemukset ja ihmiset linkittyvät vähitellen toisiinsa tarinan edetessä.

Yöperhonen on romaani, jossa vahvat henkilöt kokevat kammottavia asioita. Se ottaa kantaa vankeusoloihin, vallankäyttöön ja väkivaltaan. Naisiin kohdistuvat raa'at väkivallanteot tulevat kirjan sivuilta kuvottavan elävinä eteen, vankileirin hierarkia ja vallanjaon mielivaltaisuus tekevät Irgan vankeusajasta tuskallista luettavaa. Mutta toivoa hän ei heitä, niin syvässä on sisukkuus ja selviytymisen halu.

Ketun kieli on elävää, poukkoilevaa. Se tavoittelee koko ajan kauemmas, tekee kaarteita ja mutkia. Kerrontaan sekoittuu murresanoja, venäjää, marin kieltä. Tätä kirjaa lukiessa tuntee, kuinka kirjoittaja on antanut tarinan viedä, antanut sen elää ja löytää oman polkunsa, jota kulkea ja tempoilla.

Niin taitava ja monipuolinen kuin Yöperhonen onkin, minun oli vaikeaa päästä lähelle sen ydintä. Pääsin tarinan kyytiin kunnolla vasta noin viimeisen kolmanneksen aikana, sitä ennen tunsin jo tuskastuvani, olin melkein luovuttaa. Tämä romaani ei anna armoa, siinä ei ole suvantoja, vaan kaikki on tärkeää. Lukiessa tuntui suojattomalta, en ollut aina tarinan arvoinen.

Kirja kirjalta Katja Kettu osoittaa, että hän ei kumartele ketään. Hän tekee omaa taidettaan, kirjoittaa kuin vimmattu, kertoo tarinoita aiheista, joista jopa pyydetään vaikenemaan – sitä hän ei tee, onneksi. Tässä maailmanajassa vallan ja väkivallan suhde on vereslihan tuore, sitä ei pääse pakoon, sen uhka on koko ajan olemassa. Siksi siitä ei pidä lakata pitämästä meteliä.


Katja Kettu: Yöperhonen
Kannen kuva / ulkoasu: Eemil Karila / Martti Ruokonen
WSOY 2015
326 s.

Arvostelukappale.

Katja Kettu: Kätilö

Katja Kettu: Kätilö
Kansi: Marjaana Virta
WSOY 2011
348 s.

Kirjakauppaostos.


Olen oppimaton kätilö. Minulla on tässä maailmassa ollut yksi oikea tunne, ja se on rakkaus, en minä enempää kestä. En tiedä, mitä surulle tehdään. (s. 254)


Villisilmä, ikäneito pohjoisen kätilö, armoitettu lapsenpäästäjä ja punikintytär, joutuu osaksi jatkosotaa ja sen käänteitä. Hän rakastuu SS-upseeri Johann Angelhurstiin, ja hän rakastuu täysin. Villisilmä seuraa rakkautensa kohdetta Titovkan vankileirille ja päätyy työskentelemään sen sairaanhoitajana.

Sattumat ja tarkoitukselliset teot johtavat siihen, että Villisilmä ja Johann päätyvät syrjäiseen vuonoon, Kuolleen Miehen majaksi kutsuttuun pieneen mökkiin. Jäämeren tuulet tuudittavat heitä hetken, mutta paluu todellisuuteen ja takaisin vankileirille on väistämätön.

Sota loppuu kesän myötä ja uusi alkaa, ja kun entisistä liittolaisista tuleekin vihollisia, myös Villisilmän ja Johann Angelhurstin tiet eroavat. Saksalaisilla on kiire peittää jälkensä ja vetäytyä pohjoisesta.

Kätilöstä kirjoittaminen tuntuu vaikealta. Se on vaikeaa ennen kaikkea siksi, että olen tolkuttoman vaikuttunut lukemastani. Kirjan ilmestyessä kaksi vuotta sitten siitä tohistiin ja kohistiin paljon, ja tuolloin minäkin ostin sen itselleni. Lukeminen kuitenkin lykkääntyi aina vain – joskus kynnys tarttua omassa hyllyssä odottavaan kirjaan on vain liian suuri. Nyt oli kuitenkin sen aika.

Kätilö on täydellinen kirja, ei enempää eikä vähempää.

Sen kieli on upeaa, ilmaisuvoimaista, aitoa ja rohkeaa. Se ei ole ollenkaan niin "vaikeaa" kuin jotenkin etukäteen luulin, ei. Kieli tarttuu, pitää otteessaan, ihmetyttä ja paikoin vienosti punastuttaa. Rankimmat kohdat tuntuivat syvällä vatsanpohjassa, ja niitä lukiessa oli välillä nostettava katse pois kirjasta. Kirja ei kuitenkaan ole kieleltään mässäilevä, vaikka se raaka onkin. Se ei vain silottele. Mitään.

Tarina vie ja lukija vikisee. Näkökulmia tarinassa on kolme: on Villisilmän kautta tarkasteltu tarina, Johann Angelhurstin näkemys sekä arvoituksellisia Kuolleen Miehen merkintöjä. Näkökulmat kulkevat taitavasti ristiin, tekevät aikahyppäyksiä, avaavat ja sulkevat ovia, vihjaavat ja paljastavat.

Vaikka SS-upseeri Angelhurst on äärimmäisen kiehtova ja ristiriitainen persoona, sydämeni vei Villisilmä. Paljon kokenut, moneen liemeen joutunut pohjoisen tyär, itseoppinut kätilö, tunteissaan voimakas, kiintymyksessään ehdoton.

Kätilö kertoo rakkaudesta, järjettömästä intohimosta, valinnoista ja virheistä, väkivallasta ja alistamisesta. Samalla se kertoo myös kekseliäisyydestä, kriisitilanteissa esiin nousevasta käytännöllisyydestä ja luottamuksesta. Sodan mielettömyys, ihmisen julmuus, traumat ja suoranainen pahuus nousevat vaikuttavalla tavalla esiin tarinan edetessä.

Sanoinko jo, että Kätilö on täydellinen kirja? Samalla kun harmittelen, etten ole lukenut sitä aiemmin, olen onnellinen, että luin sen juuri nyt. Tarina vaikutti, meni luihin ja ytimiin, nosti sykettä, suretti ja ihastutti.

Tällaisen kirjallisuuden äärelle on nautinto nöyrtyä.

___

Kätilö oli sijalla 8 Helsingin Sanomien 2000-luvun parhaiden kotimaisten romaanien listalla. Minusta se olisi voinut olla ykkönen.

Pimppini on valloillaan

Katja Kettu & Krista Petäjäjärvi (toim.): Pimppini on valloillaan. Naisiin kohdistuva seksuaalinen vallankäyttö.
WSOY 2012
250 s.

Kirjastosta.


Antologia on jaoteltu kuuden asiantuntijaesseen mukaan. Ne käsitelevät seksuaalista vallankäyttöä tapakulttuurin, rikosoikeuden, kirjallisuuden, sosiologian ja psykologisen kohtaamisen kautta. Teoksen tarkoitus on myös auttaa traumaattisten kokemusten käsittelemisessä. (Takakansi)

Jos minä olisin sinä, lukisin tämän kirjan. Käskisin myös kaikkien muiden lukea sen.

Pimppini on valloillaan sisältää 32 tekstiä suomalaisilta naisilta: on tutkijoita, kirjailijoita, teatterialan ihmisiä, runoilijoita... Tekstejä yhdistää se, millä tavoin ne käsittelevät tai ottavat kantaa seksuaaliseen väkivaltaan, sen pelkoon ja uhkaan. Osa on omakohtaisia, kolumnimaisia, osa novelleja, osa runoja. Kirjan selkärangan muodostavat kuusi asiantuntijaesseetä, joissa eri alojen asiantuntijat oikeustieteilijästä kansalaisjärjestöaktivistiin napauttavat lukijaa otsaan.

Olin vihainen lukiessani kirjaa, olin vihainen sen luettuani.

Kaikenlaista paskaa tässä maailmassa kyllä riittää, eikä se voivottelemalla mihinkään katoa. Tärkeintä, mitä tällä kirjalla voidaan sanoa, on epäilemättä se, että väkivalta on väärin, eikä sitä pidä sietää. Apua ja tukea on tarjolla, ja sitä pitää käyttää. Ihminen ei ole niin yksin kuin uskoo tai pelkää olevansa. Uhri ei ole syyllinen.

Niin, sanopa se korkokengissä bussista kotiin juoksevalle naiselle, joka harmittelee, ettei ottanut vaihtokenkiä mukaansa päästäkseen nopeammin karkuun ahdistelijaa.

Tai raiskatulle.

Tai taas kerran turpaansa saaneelle puolisolle.

Ei se siinä hetkessä taida auttaa eikä pelastaa ketään.

Parhaiden tekstien pisteet menevät Maria Hyökyvaaralle, Johanna Sinisalolle, Tuuve Arolle ja Rakel Liekille. Hyökyvaaran novelli Kristiina Laajakallio kertoo piirun verran pieleen menneestä elämästä ja parisuhteesta aidosti ja kiertelemättä.

Kukaan ei koskaan enää vittuile tai yritä tehdä sulle mitään pahaa, jos sä tuut mun vaimoksi. Mä pidän susta huolta. Sä oot mun prinsessa. Eikä kukaan tuu meidän väliin. Rakas, älä koskaan anna tulla kenenkään meidän väliin. (s. 97)

Parisuhdeväkivalta ja puolison alistaminen tavalla tai toisella on niin järkyttävä aihe, että minulla menee pasmat sekaisin kun edes ajattelen sitä. Ja ei, aina eivät naiset ole uhreja, vaan myös tekijöitä, mutta tämä kirja kertoo nyt naisten näkökulmasta, ja se sille suotakoon.

Johanna Sinisalon novelli Baby Doll on julkaistu muualla jo aiemmin, mutta itse en ollut sitä ennen lukenut. Se kertoo tästä ajasta tai aivan lähitulevaisuudesta, jolloin kahdeksanvuotias koulutyttö on sukukypsä ja kymmenvuotias isosisko silikonirintainen pikkutuhmissa kuvissa esiintyvä malli. Vaikka maailma, jota Sinisalo kuvaa, on alleviivatun ylilyöty, se on todellisempi kuin pinnalta arvaisi: samalla kun nämä lapsiaikuiset katsovat pyjamabileissä pornoa, he kokevat niitä aivan tuttuja kasvukipuja, sisaruskateutta ja vanhempien kiintymyksen kaipuuta kuin milloin tahansa muulloinkin.

Tuuve Aron parisivuinen Kouluelämää 2012 osui ja upposi absurdissa kauheudessaan tähän tulevaan kansankynttilään ja kynätelineeseen. Huh. Ja Rakel Liekin omakohtainen Olin ajoissa kampaajalla tuntui aidon kannustavalta, vaikka vihainen onkin.

Pimppini on valloillaan käsittelee aiheita, joihin tämä yksi blogiteksti ei taivu. Kirja itsessäänkin on aika päällekäyvä siinä mielessä, että se on runsas, raskas ja suorapuheinen. Tätä tunnelmaa lisää ahdas taitto, joka häiritsi minun silmääni ja aiheutti oikeasti osaltaan ahdistusta (ihan kuin ne tekstit eivät olisi tehneet sitä jo ihan tarpeeksi). Marginaalit ovat liian kapeat ja sivut liian täynnä tekstiä. Entinen lyhythetkinen graafikonalku ei tykkää!

Tuskin olisin jaksanut yhtä suurella intensiteetillä ahmia kirjaa, ellei se olisi ollut pikalaina. 250 sivua painavaa asiaa on todellakin aika paljon. En tarkoita, että otetta olisi pitänyt mitenkään keventää (seksuaalinen vallankäyttö ei ole teema, jota tarvitsisi lähteä erityisesti keventelemään), mutta mietin sitä, jaksaako kirjaa lukea, jos ei koe aihepiiriä riittävän tärkeäksi/omakohtaiseksi/kiinnostavaksi – eli tavoittaako antologia aivan niin suurta yleisöä kuin sen ehdottomasti pitäisi tavoittaa?

Olisin myös ehkä kuitenkin kaivannut jotain vapauttavaakin näkökulmaa. Sen korostamista, kuinka seksuaalisuus on ennen kaikkea voimavara, ihmisen identiteetin olennainen osa, jonka kautta ihminen toteuttaa itseään ja on se, kuka hän on. Nyt jäi tosiaan vain paha mieli ja vitutus. Tosin, niin, ehkä se on tämän kirjan tarkoituskin, eihän yksiin kansiin voi kaikkea laittaa. Mutta toisaalta kirjan nimi antaisi vihjeitä siihen suuntaan, että asioita saatettaisiin tarkastella naisen oman valinnan ja vallan kautta myös.

Pimppini on valloillaan -nimi tulee vienankarjalaisesta kansanlaulusta ja tiedän, että se on joidenkin mielestä selvästi häiritsevä ja ehkä jopa ruma. Minusta se on juuri sopivan raflaava, joskin se tosiaan antaa hieman liian itsevarman ja jopa leikittelevän vaikutelman ottaen huomioon kirjan varsinaisen asiasisällön. Toisaalta olen gradun kanssa painiessani tullut niin tutuksi pillujen ja vittujen (ja satojen muiden nimitysten) kanssa, että minua ei yksi pimppi heilauta suuntaan eikä toiseen. Kun luin helmikuussa Vaginamonologeja, eteen nousi juuri tämä probleema: naisen värkille ei edes ole olemassa neutraalia, kivaa nimeä, jota voisi käyttää missä ja milloin vain. Kiertoilmauksia, kirosanoja ja lääketieteellisen kliinisiä termejä vain.

Joka tapauksessa tämä on tärkeä kirja, jolla on arvoa ihan kaikille sukupuolille. Toivottavasti etenkin ne, joilla on suurimmat ennakkoluulot, tarttuisivat tähän.

Kiitän jälleen Paulaa lukuvinkistä! Myös Jenni S. on kirjoittanut tästä.

Tämä on ehdottomasti Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdin mainioita löytöjä. Pitkin hampain määrittelen tämän tarjolla olevista vaihtoehdoista Tietokirjallisuudeksi, vaikka aivan sitä tämä ei kyllä edusta.