Beowulf

Beowulf on keskiaikainen sankarirunoeepos Isosta-Britanniasta. Se on kirjoitettu muinaisenglanniksi ja ajoitettu eri tutkimuksissa noin 700–1000-luvuille. Beowulf ei ole alkuperäisen runoelman nimi, vaan se on vakiintunut käyttöön päähenkilön mukaan. Alkuperäisnimeä ei tiedetä.

Päähenkilö on siis urhea gööttisankari Beowulf, joka lähtee kotikonnuiltaan jelppaamaan pulassa olevia daaneja. Tapahtumat sijoittuvat muinaiseen Skandinaviaan. Daanien kuningas Hroðgar tarvitsee apua, sillä hirviö Grendel aiheuttaa hänen hovilleen melkoisia huolia tuhoamalla juhlasalia ja tappamalla miehiä yöt läpeensä. Beowulf voittaa Grendelin raskaassa mittelössä, jossa ei verta säästellä.

Vaikka voittoa ehditään jo juhlia ja simaa kuluttaa kolpakkokaupalla, eivät tapahtumat pääty tähän. Grendelin äiti on vielä poikaansakin uhmakkaampi tapaus, ja hän haluaa kostaa. Beowulf seuraa Grendelin äitiä vedenalaiseen luolaan, jossa käydään jälleen massiivinen taistelu. Hirviö voitetaan ja soturit palkitaan.

Beowulfista itsestään tulee gööttien kuningas, ja vuosikaudet eletäänkin rauhaisaa aikaa, kunnes valtakuntaa uhkaa vaara, tällä kertaa lohikäärme. Ja jälleen lähdetään taisteluun...

Runoelma on kirjoitettu loppusoinnuttomin säkein ja se on jaettu 43 lukuun. Suomennos myötäilee tarkasti alkuperäistä rakennetta. Suomentajat Osmo Pekonen ja Clive Tolley ovat tehneet aivan uskomattoman työn: sanasto on monipuolinen ja rikas, synonyymien määrä ilahduttaa ja runoelman koukeroissa pystyy pysymään kiinni, vaikka tekstin muoto on suoraviivaiseen proosaan tottuneelle lukijalle haaste.

Ne synonyymit tosiaan, niitä riittää. Esipuheessa kerrotaan, että alkutekstissä on yli 4000 eri sanaa ja runoilijan pyrkimyksenä on selvästi ollut käyttää mahdollisimman rikasta sanavarastoa. Niinpä esimerkiksi soturille ja hänen aseilleen on tukuittain erilaisia termejä. Miksi sanoa miekka, kun voi sanoa vaikka arvokalpa, taistokimmel, valiosäilä, armas aarrekalu tai (henkilökohtainen suosikkini) verraton verikuurna?

Aika väkivaltaista menoahan tämä on, ja moni kohtaa kuolemansa seikkailun edetessä. Soturin on puolustettava kunniaansa viimeiseen asti, ja kuolema on aina tappiota kunniakkaampaa. Sankaruus ei tässä tarinassa ole mitään lällyä nykyaikaista "sisäistä sankaruutta", vaan kyse on yksiselitteisesti voitosta tai tuhosta, ja se saadaan aikaan voimalla.

Beowulfia oli kokonaisuudessaan yllättävän kivutonta lukea. Säkeiden rytmiin pääsee aika helposti mukaan, mutta tarkkuutta vaaditaan, kun runoelma etenee eri tasoille ja palaa ehkä menneseen tai kertoo toisen käden tietoja. Lisäksi tarinassa esiintyvät nimet ovat hankalia, joten onneksi alkupäässä on sukupuu, josta voi tarkistaa, kuka kukakin on.

Olen nyt alkuvuodesta päätynyt jostain syystä lukemaan tällaisia kunniaa ja kuolemaa käsitteleviä kirjoja. Beowulfista pidin kuitenkin paljon enemmän kuin neuvostokokoelmasta Joen tuolla puolen, vaikka kyllä tämäkin kävi paikoin raskaaksi kahlata eteenpäin. Suomennos on yhtä kaikki upea ja kirjan aloittava selitysosio kiinnostava (oikeastaan se on kiinnostavampi kuin itse runoelma...). Olen todella tyytyväinen onnistuttuani pitkästä aikaa ihan kunnolla laaejentamaan yleissivistystäni.

Kyllä ihminen on ihmeellinen olento tarinoineen päivineen, ollut jo vuosituhannet.


Beowulf
Suomentajat: Osmo Pekonen & Clive Tolley
Ulkoasu: ?
WSOY 1999
181 s.

Kirjastosta.

______

Toisaalla: Risto Niemi-Pynttäri / Kiiltomato.net

Kirja osoittautui varsinaiseksi haastemagneetiksi. Ruksaan sillä Helmet-lukuhaasteesta kohdan 44. Kirjassa joku kuolee (aika monikin). Lisäksi saan avattua sekä Seitsemännen taiteen tarinat -haasteen (Beowulfista on tehty useampikin elokuvasovitus) että Läpi historian -haasteen, jossa kuittaan keskiajan luetuksi.

Anu Lahtinen: Pohjolan prinsessat – Viikinkineidoista renessanssiruhtinattariin

Prinsessoista tulee helposti mieleen silkissä ja timanteissa tepasteleva nuori, kaunis neito, joka aikansa etikettitaitoja harjoiteltuaan naitetaan kauppatavarana perheelleen suotuisimpaan vieraaseen sukuun. Kruunu keikkuu otsalla, eivätkä maalliset huolet prinsessaa paina. Ja he elivät elämänsä onnellisena loppuun asti.

Tutkija Anu Lahtisen kirja Pohjolan prinsessat – Viikinkineidoista renessanssiruhtinattariin keikauttaa kuvitelmat sijoiltaan ja tarjoaa niiden sijaan napakassa paketissa olevaa faktaa pohjoismaisten prinsessojen elämästä keskiajan alusta 1600-luvulle. Muoto on populaarin tietokirjan ja sisältö taidolla valittua.

Varhaisimmista viikinkiprinsessoista on varsin niukalti lähteitä. Lahtinen käyttää hyväkseen sen, mitä tarjolla on, ja nämä "saagojen aikojen" naiset jäävätkin hieman utuisiksi, eräänlaisiksi esiäideiksi (joita he toki myös konkreettisestikin ovat). Varhaiskeskiaika on haastava ajanjakso, sillä lähteitä on todella vähän (aiheesta kuin aiheesta), mutta murusistakin saa annoksen, kun huolella niitä käsittelee.

Luvut etenevät kronologisesti kertoen pääosin yhdestä kruunupäästä kerrallaan. Nimiä tulee siis kasaan melkoinen lista, mutta mitään erityistä tarvetta kellään ei liene jokaista opetella ulkoa. Itse nautin lukemisessa ennen kaikkea tunnelmasta (kyllä, tietokirjassakin on tunnelma) ja ajankuvasta, ja ne molemmat Lahtinen rakentaa taiten.

Kirja etenee viikinkiajasta keskiajalle ja siitä renessanssiaikaan. Maantieteellisesti pysytään pääosin Skandinaviassa, joskin väistämättä joitakin loikkauksia tehdään esimerkiksi Saksaan ja Ranskaan, jonne monen prinsessan tie vei avioliiton kautta. Näin kävi esimerkiksi tanskalaisprinsessa Ingeborgille (1175–n. 1237), joka avioitui vuonna 1193 Ranskan kuninkaan Filip Augustin kanssa. Hääyön jälkeen kuningas tuli kuitenkin katumapäälle ja halusi purkaa avioliiton. Se ei luonnollisestikaan ollut paavin mieleen, ja Filip August joutui kirkonkiroukseen. Ingeborg taas hylättiin yksinäisyyteen ja vankeuteen kahdeksikymmeneksi vuodeksi.

Vaikka monet kuninkaalliset avioliitot tavattiin sopia kihlauksella aviopuolisoiden ollessa vasta kapaloikäisiä, varsinainen avioliitto solmittiin vasta, kun osapuolet olivat lähempänä nykyaikaista täysi-ikäisyyttä. Keskiaikaisen lain mukaan tyttöjen alin laillinen avioikä oli 12 ja poikien 14 vuotta, mutta usein kuitenkin odotettiin myöhemmälle iälle, sillä nuoria ei vielä pidetty ehdottoman täysikasvuisina, vaikka heidän katsottiinkin kykenevän jo hoitamaan talousaskareita yksin. (Alhaiset kihlaus- ja avioitumisiät koskivat ennen kaikkea ylhäisöä, tavallisen kansan parissa "lapsiavioliitot" eivät olleet tavanomaisia tai tarpeellisia.)

Pohjolan prinsessat kertoo monta kiehtovaa tarinaa menneisyydestä. Se ravistelee raikkaasti hieman hölmöä kuvitelmaa joutilaista neidoista linnoissaan, sillä on selvää, että kuninkaalliseen perheeseen syntyminen toi mukanaan valtavan määrän velvollisuuksia ja vastuuta. Prinsessat oppivat pienestä pitäen niin politikoinnin, juonimisen kuin vallankäytön taitoja, eikä naispuolisia kuningasperheen jäseniä voinut missään määrin jättää sivuosaan tai vain oleskelemaan ja aikaa tappamaan. Lisäksi on huomioitava pohjoinen ulottuvuus: olosuhteet näillä leveyspiireillä vaativat asukkailtaan – kaikissa säädyissä – kestävyyttä ja sitkeyttä. Silkkihepenet eivät pitkälle auta hyytävän kylminä pohjolan talvina vetoisissa kivilinnoissa.

Lahtisen kirjan voi ahmaista kokonaisuudessaan tai siitä voi nautiskella pienissä paloissa. Varsinaisten lukujen välissä on yksityiskohtiin keskittyviä kainalojuttuja, joissa on esimerkiksi suoria lainauksia kirjeistä, saagoista ja asiakirjoista. Lisäksi kirjassa on mustavalkoinen kuvitus ja nelivärikuvaliite, jotka elävöittävät sitä hyvin. (Olisi toki hienoa, jos kuvitus olisi kauttaaltaan väreissä, mutta tyydyn kohtalooni ja kustantajan valintaan.)

Suosittelen isoille ja pienille prinsessoille, Pohjoismaiden historiasta kiinnostuneille, nykykuninkaallisia seuraaville ja yleistajuisesta tietokirjallisuudesta nauttiville.


Anu Lahtinen: Pohjolan prinsessat – Viikinkineidoista renessanssiruhtinattariin
Ulkoasu: Erika Kallasmaa
Atena 2009
223 s.

Omasta hyllystä.

_____

Muualla: Koko lailla kirjallisesti

Peter Englund: Kuningatar Kristiina – elämäkerta

Kuningatar Kristiina (1626–1689) oli Pohjolan Leijonan Kustaa II Adolfin tytär, joka peri vallan isältään vain 5-vuotiaana. Kristiina hallitsi Ruotsia vuoteen 1654 asti, jolloin hän luopui kruunusta jättäen sen serkulleen Kaarle X Kustaalle. Kristiina oli sivistynyt ja laajalti lukenut nainen, joka ei halunnut avioliittoa eikä lapsia. Kruunusta luovuttuaan hän poistui Ruotsista ja kääntyi katolilaiseksi. Uskonsotien riivaamassa Euroopassa ja ennen kaikkea Kristiinan protestanttisessa kotimaassa se oli valtava skandaali.

Peter Englundin kirjoittama Kuningatar Kristiina – elämäkerta on mielenkiintoisesti rakennettu teos. Se koostuu lyhyistä luvuista, jotka antavat lukijalle mahdollisuuden tarkastella kuningatarta hyvin erilaisista näkökulmista. Kirja ei etene kronologisesti vaan pikemminkin temaattisesti: käsitellään kuningattaren lapsuutta ja opiskelua, vähittäistä uskonnollista kääntymystä, valtapeliä, Euroopan "kiertueita", tieteitä ja taiteita, puolitiehen jääneitä rakkauksia, pyrkimystä takaisin valtaan ja lopulta sairastumista ja kuolemaa. Paikoin ääneen pääsee Kristiina itsekin säilyneiden lähteiden kautta.

Kirja on samaan aikaan viehättävä ja raskas. Englundin tyyli houkuttelee lukemaan, se on kepeää ja kuitenkin painavasti perusteltua. Toisaalta pidemmän päälle hänen paikoin jopa eteeriseksi käyvä kynänjälkensä alkaa hieman kyllästyttää. Ehkä paikoin olisi ollut tiivistämisen ja napakoittamisen varaa – päähenkilöstä olisi varmasti löytynyt muutakin kerrottavaa.

Kuningatar on ylhäisyydessään arvoituksellinen loppuun asti. Kristiinaa on tutkittu Ruotsissa varsin paljon, mutta meilläpäin hän ei ole millään muotoa puhkikaluttu. Nainen, joka ei halunnut olla nainen – neito, josta kasvatettiin kuningas. Kristiinan identiteetti ja suhtautuminen aikansa vaatimuksiin jää mietityttämään. Hän ei saanut juuri mitään kovin helpolla, muttei toisaalta itsekään ollut helppo ihminen.

Luen melko vähän elämäkertoja, mutta uskallan väittää Englundilla olevan aivan omanlaisensa tyyli, johon kyllä kannattaa tutustua. Kronologian rikkominen ja näkökulmien vaihtelu pitävät varpaillaan ja muistuttavat, kuinka heikko lopulta on ymmärryksemme toisista ihmisistä. Voiko kenestäkään koskaan tietää riittävästi? Ja mitä on "riittävästi"? Onko meillä oikeus tunkeutua kauan sitten kuolleen ihmisen tajuntaan ja kokemusmaailmaan? Mitä voimme sieltä löytää?

Kuningatar Kristiina – elämäkerta kuvaa 1600-luvun loppupuoliskoa yhden erityislaatuisen naisen kautta, mutta paljastaa ajan monikasvoisuuden ja muutosten voiman. Se on kurkistus vieraaseen maailmaan, jossa on loppujen lopuksi kuitenkin paljon tuttua. Ympäristön odotukset, ihmiselle asetetut rajat ja yltyvä kunnianhimo – samoja elementtejä näemme ympärillämme koko ajan.


Peter Englund: Kuningatar Kristiina – elämäkerta
Suomentaja: Rauno Ekholm
Ulkoasu: Mika Tuominen
WSOY 2012 (1. painos 2007)
272 s.
Silvermasken – en kort biografi över drottning Kristina (2006)

Omasta hyllystä.

_____

Osallistun kirjalla Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen (Ruotsi) sekä Kirjan vuoden lukuhaasteeseen, josta nappaan kohdan 22. Muistelmateos tai elämäkerta.

Mirkka Lappalainen: Pohjolan Leijona

Mirkka Lappalainen: Pohjolan Leijona – Kustaa II Aadolf ja Suomi
Ulkoasu: Tuula Mäkiä
Siltala 2014
321 s.

Arvostelukappale.



Kuningas Kustaa II Aadolf hallitsi Ruotsia vuosina 1611–1632. Hän oli ristiriitaisen Kaarle IX:n poika ja nousi valtaan alaikäisenä. Kustaa II Aadolfin ympärillä vallitsi jo hänen omana elinaikanaan lähes henkilökultti, ja jälkipolvet ovat pitäneet häntä Ruotsin merkittävimpänä kuninkaana.

Kustaa II Aadolfin ja hänen kanslerinsa Axel Oxenstiernan kädenjälki näkyy Ruotsin ja siten myös Suomen historiassa merkittävästi. Suurilla ja rohkeilla muutoksillaan he muokkasivat köyhästä ja lähes sekasortoisesta maasta tehokkaan, keskusjohtoisen valtion, joka lähti menestykseen ja nousukiitoon.

Kuningas nousi valtaan kesken maata repineen sisällissodan ja kruununperimystaistelun. Hallintokautensa alkupuolella Kustaa II Aadolf sai olla jatkuvasti huolissaan siitä, hyökkääkö valtaistuimelta syrjään sysätty Sigismund Puolasta havittelemaan valtaa takaisin. Muutenkin 1600-luvun alussa sota oli vallitseva olotila, ja valtion tärkein tehtävä oli valmistautua siihen erilaisin resurssein.

Mirkka Lappalaisen Tieto-Finlandialla palkittu Pohjolan Leijona – Kustaa II Aadolf ja Suomi on erinomainen tietokirja. Lappalaisen teksti soljuu ja houkuttelee mukaansa sellaisenkin lukijan, joka ei ole koskaan tuntenut vetoa Ruotsin kuninkaita tai 1600-lukua kohtaan. Aihepiiri on suomalaisessa historiantutkimuksessa jäänyt muiden jalkoihin, ja siinäkin mielessä Lappalainen tekee merkittävää työtä tutkiessaan suurten muutosten aikaa.

400 vuoden takainen maailma oli tietenkin todella erilainen kuin nykyinen. Lappalainen tuo kirjassa esiin sekä eroja että yhtäläisyyksiä: kuninkaan uudistuksissa aistii jo aihioita pohjoismaiselle hyvin järjestäytyneelle yhteiskunnalle, vaikka tietenkään menneisyydessä ei voitu tietää, millaiseksi tulevaisuus muodostuu.

1600-luvulla elämä oli arvaamatonta, ja juuri siihen Kustaa II Aadolf toi uudistuksen. Talonpojat ja tavallinen kansa eivät voineet aina (tai lähes koskaan!) luottaa ylempiinsä, ja ainainen sorron, väenottojen, pakkokestitysten ja -kyyditysten sekä väkivallan pelko hallitsi elämää. Kuningas joutui jatkuvasti kiertämään valtakunnassaan ratkomassa riitoja ja kuuntelemassa alamaistensa valituksia.

Tilanne sellaisenaan oli kestämätön, sillä kuninkaalla oli parempaakin tekemistä. Niinpä Kustaa II Aadolf antoi valtaa aatelisille ja loi keskushallinnon, joka alkoi järjestäytyneesti huolehtia yhteiskuntarauhasta ja oikeudesta. Systeemi paransi kansan luottoa vallanpitäjiin, aatelisten luottoa hallitsijaan ja se kiillotti osaltaan kuninkaan omaa julkikuvaa.

Kustaa II Aadolfin aikaa leimasi monella tapaa myös uskonto. Ruotsista oli tullut satakunta vuotta aiemmin luterilainen maa, ja kuningas itse otti uskonnon vakavasti: muiden uskontojen kannattajat häädettiin virallisella määräyksellä maasta. Katolisten ja protestanttien välinen juopa oli Euroopan laajuisesti syvä, ja kuninkaan kohtaloksi koitunut 30-vuotinen sota kumpusi pitkälti nimenomaan siitä. Kustaa II Aadolf kuoli Lützenin taistelussa 6.11.1632.

Pohjolan Leijona vakuuttaa ja vaikuttaa lukukokemuksena. Lappalainen osaa yhdistää kokonaiskuvaa, yksityiskohtia ja tulkintoja hienolla tavalla. Hän saa lähteet puhumaan ja kertomaan meille kovin kaukaisesta ja vieraasta ajasta ymmärrettävästi. Kuninkaan henkilö ja teot muodostavat muotokuvan miehestä, joka osasi hallita ja käyttää valtaansa, mutta joka päätyi onnettomaan avioliittoon ja joutui lopulta ehkä oman uhkarohkeutensa uhriksi. Kuningasta tarkastellaan loppujen lopuksi silti etäältä, mistä ratkaisusta pidän. Liian lähelle ei ole tarvetta päästä.

Toisaalta tällaisessa historiankirjoituksessa on yksi vakava ongelma. Kun näin hyvää kirjaa lukee, alkaa väistämättä kyseenalaistaa oman uravalintansa ja pohtia, olisiko minusta voinut olla samaan. Tutkimaan ja kirjoittamaan. Sitä ne esikuvat teettävät, pirulainen!

_____

Kirjasta on kirjoittanut myös Juha.

Hilary Mantel: Syytettyjen sali

Hilary Mantel: Syytettyjen sali
Suomentaja: Kaisa Sivenius
Teos 2012
509 s.
Bring Up the Bodies (2012)

Oma ostos.


Vuonna 1535 Thomas Cromwell on asemassa, jota ei nuorena olisi koskaan voinut kuvitella saavuttavansa. Hän on kuningas Henrik VIII:n pääsihteeri, käytännössä kuninkaan oikea käsi ja tärkein neuvonantaja. Ilmaiseksi ei mikään ole tullut: taustaltaan Cromwell on juopon sepän kaltoinkohdeltu poika, palkkasotilas, kauppias ja suuren osan perheestään menettänyt leskimies. Hän on vuosien varrella kerännyt oivan kokoelman sekä hännystelijöitä, ystäviä että vihollisia.

Kuninkaan lähimpänä miehenä Cromwell joutuu mukaan kuvioon, jossa Henrik VIII toteaa avioliittonsa Anne Boleynin kanssa tulleen parhaiden päiviensä ohitse. Ensimmäinen vaimo, Katariina Aragonialainen, on paavin bullasta piittaamatta tuomittu avioeroon kuninkaasta ja elää sairaana kotiarestissa syrjäisessä linnassa. Niin ikään kuninkaan vanhin elossa oleva lapsi, prinsessa (tai lady!) Mary pidetään eristyksissä. Anne Boleyn on synnyttänyt kuninkaalle tyttären, Elizabethin, mutta muut raskaudet eivät ole kantaneet pitkälle. Miespuolisen kruununperijän tarve alkaa olla suuri, kuin myös toive kaikin puolin tuoreemmasta naishenkilöstä pedin vakituisena lämmittäjänä. Siveä ja sävyisä, ylhäinen hovinainen Jane Seymour alkaa kiinnostaa kuningasta kumman paljon... ja jos kuningas jotain haluaa, hän sen myös saa.

Syytettyjen sali jatkaa Susipalatsissa alkanutta tarinaa monin tavoin erityislaatuisesta Thomas Cromwellista ja hänen vaiheistaan kuninkaan hovissa. Vaikka kyse on pitkälti ihmissuhdejuonittelusta, teos käsittelee voimakkaasti myös vallankäyttöä ja Englannin yhteiskunnallisia oloja 1500-luvun alkupuolella. Hovin ylellisyyden kautta vilkuillaan paikoin myös rahvaaseen päin, mutta lopulta kulta kimaltaa voimakkaimmin. Keskeinen teema on ihmisenä oleminen monelta kantilta katsoen: miten olla kuningas, nousukas, hylätty aviovaimo, valtansa menettävä aatelinen ja kuninkaallinen, syytetty, tuomittu, armahdettu, paikkaansa etsivä tai sen menettävä, kuinka pärjätä kuvioissa, jotka vaativat vähintään korkeampaa matematiikkaa?

Hilary Mantel ei päästä lukijaa helpolla, ja mitään sunnuntailukemista tämä kirja ei ole. Teksti on täyteläistä, ajatuksenvirtamaista, vangitsevaa ja tarkkaavaisuutta vaativaa. Henkilökaarti on laaja, ja siitäkin huolimatta, että kirjailija on jättänyt joitakin historiallisia henkilöitä tarinasta pois, paikoin oli pakko palata alkulehtien henkilöluetteloon, jotta Thomasit, Francisit ja Williamit asettuivat oikeisiin kohtiinsa. Mutta siksihän luettelo on, että siitä voi luntata.

Syytettyjen sali on intensiivinen teos kaikessa 500 sivun mitassaankin. Se kertoo varsin lyhyestä ajasta, vajaasta vuodesta, ja etenkin loppupuolella tunnelma tiivistyy ja tahti kiihtyy huomattavasti. Towerin painostava tunnelma, jopa sekavaksi käyvä kuningas ja vähitellen todellista karvaansa paljastava Thomas Cromwell nostattavat lukijan sykettä huomaamatta. Ja silti paljon jää lopulta itse pääteltäväksi ja pohdittavaksi, eikä mitään anneta helpolla.

Anne Boleyn ja tämän taistelu ympärillä hajoavasta vallastaan kuvataan kiinnostavasti. Ristiriitaa ja tulkintoja on paljon, mutta yhtä yksinkertaista ajatusta ei tuputeta. Henrik VIII lipuu paikoin keskiöön ja sitten taas katoaa sivummalle. Outo mies, yhtä kaikki. Hän, Cromwell, on entistäkin kiehtovampi. Mitä kaikkea tuosta miehestä vielä paljastuukaan Mantelin tulkinnan kautta? Pahaenteisyyttä on ilmassa, kiistämättä. Kaikilla tavoin.

En löydä tästä tai edeltäjästään minkäänlaista nokan koputtamista. Kirjoina ne ovat suoraan minulle kirjoitettuja, niissä on kaikki se, mitä hyvältä kirjallisuudelta toivon. Ne kiusoittelevat, vaativat, hämäävät, vaikuttavat ja houkuttelevat ahmimaan, jatkamaan vielä vähän. Mitään en jää kaipaamaan, vaan kaikki on tässä.

Paitsi yksi vika niissä on. En millään jaksaisi odottaa sarjan päätösosaa, joka on kirjailijalla vasta työn alla.

___

Norkku pyöri lukiessaan kuin hurjan tanssin tahdissa, Liina hypisteli jokaista lausetta, Booksy vaikuttui etenkin ihmiskuvauksesta.

Kohtalokas lipsahdukseni fantasiaan

Ja tapahtui niinä päivinä, että bloggaajan päässä kuului naksahdus ja hän teki varomattoman loikkauksen suureen tuntemattomaan: fantasiakirjallisuuteen...

George R. R. Martin: Valtaistuinpeli. Tulen ja jään laulu osa 1.
Suomentaja: Satu Hlinovsky
Kirjava 2011
725 s. + liitteet
A Game of Thrones (1996)

Kirjastosta.


Eletään Westerosissa, Seitsemässä kuningaskunnassa, kuningas Robert Baratheonin vallan alla. Kuningas saapuu pohjoiseen, Talvivaaraan, pyytämään vanhaa ystäväänsä lordi Eddard Starkia lähimmäksi neuvonantajakseen, kuninkaan Kouraksi. Edellinen Koura, niin ikään kuninkaan ja lordi Eddardin kumppani edellisistä sodista, koki karun ja arvoituksellisen kohtalon, josta lordi Eddard haluaa päästä selvyyteen. Alkaa hankala matka Kuninkaansatamaan, sekaantuminen hovin juonitteluihin ja vanhojen haavojen repimiseen. Sodan alkamiseen ei enää vaadita paljon.

Kuningas Robertin tieltä syrjäytetyn hullun lohikäärmekuninkaan Targaryenin perilliset, prinssi Viserys ja prinsessa Daenerys elävät maanpaossa idässä. Kootakseen joukkoja vastaiskua ja kruunun palauttamista varten Viserys naittaa siskonsa hurjan hevosklaanin johtajalle khal Drogolle. Epävarmasta nuoresta prinsessasta kasvaa kuitenkin vahvempi klaanikuningatar kuin veli koskaan uskalsi ajatella, eikä vettä pelkäävän sotajoukon pakottaminen laivoilla meren yli ole niin helppoa, kuin kärsimätön ja vallanjanon katkeruudessa itseään keittelevä Viserys tahtoo.

Varsinaisten valtapelien lisäksi ollaan valtakuntaa suojaavalla pohjoisen Muurilla, Yövartioksi kutsutun mustan veljeskunnan mukana. Yövartio on paikka valtakunnan hylkiöille, rikollisille, äpärille ja päähänpotkituille. Kerran valan vannottuaan Muurilta ei enää poistuta. Muurin takana olevista voimista ei tiedetä kaikkea, mutta uhka alkaa selvästi tiivistyä. Lordi Eddardin äpäräpoika Jon Nietos lähetetään Muurille oppia ottamaan, ja sitä hän myös tulee saamaan. Unohtaako sisällissodan partaalla oleva valtakunta suurimman uhkansa, sen, joka tulee Pohjoisesta, tuntemattomasta?

Tässäpä stooria kerrakseen! Valtaistuinpeli on avausosa ilmeisesti lopullisesti seitsenosaiseksi tarkoitetusta Tulen ja jään laulu -fantasiakirjasarjasta. Se on seikkailukertomus, sotakuvaus, aatelissukujen valtapeli. Siinä on seksiä, väkivaltaa ja hippunen viatonta rakkautta. On suurta kunniaa, toivotonta häpeää, punnittavaa uskollisuutta, yllättäviä petoksia. Keskiaikatyyppisessä maailmassa kun eletään, koetaan myös turnajaisia, haarniskojen kolinaa, hämyisiä kievareita, sankarimyyttejä menneisyydestä, kiveen hakattuja kohtaloita (ja niiden uhmaamista), linnoja ja jylhää luontoa.

Minun fantasiatuntemukseni on kapea ja vanhentunut, ehkä. Alkaessani lukea Valtaistuinpeliä koetin muistella, milloin viimeksi olen lukenut tällaista kunnollista miekkafantasiaa (tai ritarifantasiaa, jota termiä pyörittelin mielessäni) ja totesin sen olleen ehkä vuosituhannen vaihteessa. Silloin kahlasin läpi Margaret Weisin ja Tracy Hickmanin Dragonlance-Kronikat, joiden parissa kyllä viihdyin oikein hyvin. Sitten genreen tutustuminen vain jäi. Seuraava askel olivat Harry Potterit, joihin tartuin suuresti ennakkoluuloisena vuonna 2004, ja, no, se oli menoa. Tosin en edes tullut ajatelleeksi Pottereita, kun koetin muistella menneisyyttäni fantasiakirjojen parissa. (Niissä kun ei ole niitä ritareita, hmm.)

Oli miten oli, Valtaistuinpeli oli mielenkiintoinen tuttavuus. Siitä on hetki, kun olen lukenut todella tarinavetoista tiiliskiveä, ja vaikka olin ajoittain aivan pihalla, kenestä kulloinkin puhutaan ja kuka nyt olikaan kenenkin sukua ja niin pois päin, nautin Valtaistuinpelin lukemisesta täysin rinnoin. Tarinaa kuljetetaan eteenpäin usean erilaisen henkilön näkökulman kautta, mikä antaa sille monipuolisen äänen. Toistoa ei siinä mielessä tule, että samoja tapahtumia ei jäädä selittämään useampaan kertaan, vaan asioissa edetään haipakkaan.

Tykkäsin myös siitä, että Valtaistuinpelissä varsinainen taikuus ja magia jäi (ainakin toistaiseksi) oikeastaan taustavaikuttajaksi, ei niinkään aktiiviseksi tekijäksi. Tässä tarinassa heilutetaan miekkaa, ei taikasauvaa. Toki en tiedä vielä, mitä tulevat osat tuovat tullessaan, eikä minulla nyt sinänsä ole mitään sitä magiaa vastaan, mutta pidin ratkaisua onnistuneena tässä avausosassa. Sen sijaan Westerosissa harjoitettua uskontoa olisi voitu taustoittaa huomattavasti enemmän (no, olenkin erityisen kiinnostunut uskonnoista, myös kuvitteellisista sellaisista, joten voi tämä olla ihan vain henkilökohtainen himokin), nyt se vain olla möllötti jossain olemassa, oli vanhat jumalat (ja Ensimmäiset ihmiset), joita vanhat suvut kunnioittivat, ja oli uudet jumalat, joihin jotkut olivat vaihtaneet. Ehkä tähän seikkaan pureudutaan myöhemmissä osissa enemmän?

Niin, ne myöhemmät osat. Pakkohan nekin on lukea. Ei tosin ihan heti, mutta myöhemmin kyllä. Perhanan Martin minkä teit, tässähän lentää genreuskollisuus samoin tein romukoppaan seikkailunhalun tieltä.

Lue Valtaistuinpelistä myös täältä: Salla, Norkku, Booksy, Morre ja Ahmu.
Kirjan (ja tv-sarjan) tapahtumien ruodintaa on tarjolla Juonittelua-blogissa.

Haasteista tämä sopii So Americaniin, osioon Modern Men Writers.

Susipalatsissa

Hilary Mantel: Susipalatsi. Teos 2011. (Wolf Hall, 2009.)

Aijai. Nyt tuli luettua hyvää kamaa. Todella hyvää. 

Hilary Mantelin Susipalatsi kertoo upean tarinan Thomas Cromwellista, juoppolallin sepän pojasta, joka nousee 1500-luvun alun Englannissa katuojan, palkka-armeijan ja kauppiaan uran kautta hoviin, kuningas Henrik VIII:n lähimmäksi neuvonantajaksi, vallankäyttäjäksi ja lainsäätäjäksi. 800-sivuinen järkäle keskittyy lähinnä 1520- ja 30-lukujen vaihteeseen, siinä tavataan kymmeniä ihmisiä, rakastetaan, vihataan, käynnistetään reformaatio, tuomitaan, armahdetaan, synnytetään, teloitetaan ja ennen kaikkea ajatellaan ja koetaan - muutetaan maailmaa. Mikään traaginen pukudraama Susipalatsi ei ole, vaan monipuolinen ja mukaansatempaava katsaus yhteen Euroopan historian mielenkiintoisimmista ja merkityksellisimmistä ajanjaksoista. 

Olen suhtautunut historiallisiin romaaneihin varsin skeptisesti, sillä en ole kokenut uskottavaksi sitä, että kirjailija tekee oikeista historiallisista henkilöistä kaunokirjallisuuden pelinappuloita ja kehittelee, keksii heille ajatusmaailman ja elämän ilman kunnollisia lähdeviitteitä. Nyt minun on käännettävä kelkkani ja pyydettävä mielessäni kirjailijoilta kollektiivisesti anteeksi: Hilary Mantel sai minut uskomaan siihen, että joskus eläneistä ihmisistä voi kirjoittaa uskottavasti, tekemättä kellekään hallaa, rakentamalla kirjallisen, fiktiivisen todellisuuden, jonka mukana lukija haluaa kulkea. Susipalatsin henkilöt ovat todella eläneitä, oikeita ihmisiä, joiden "käyttöä" varten Mantel on tehnyt paljon taustatyötä. Ja se näkyy.

Kirjan tyyli on tiukka. Tarina kulkee preesensissä ja se kerrotaan Thomas Cromwellin silmin. Tarkkana saa pysyä, jottei putoa kelkasta, sillä juonenkäänteet etenevät paikoin nopeasti ja henkilökavalkadi on sen verran runsas, että alkulehtien henkilöluettelo tulee todella tarpeeseen. Asiaa ei auta se, että joka toisen henkilön nimi on Thomas tai Anne. Ajoittain pysähdytään myös pitemmäksi aikaa ajattelemaan, muistelemaan ja visioimaan. Cromwell kaipaa menetettyjä läheisiään, pohtii tekemättömiä töitään, suunnittelee patriarkkana perhekuntansa ja suojattiensa avioliittoja, tasapainottelee piireissä ja haaveilee muistikoneesta, joka tekisi kirjanpitäjän ja virkamiehen elämästä helpompaa. Cromwell ei suoraan anna itsestään kaikkea, vaan lukijan on rakennettava kuvansa hänestä hitaasti, huomaamattakin. 

Tietenkin Susipalatsin tarjoama ajatusmaailma on modernein keinoin kuvattu, mutta sen kautta rakentuu niin rikas kuva 1500-luvusta, että paikoin hengästyttää. Hajut, maut ja miljööt paljastuvat kuin varkain, ja lukemansa maailma on helppo kuvitella silmien eteen, vaikkei sen suoraan kuvailuun käytetä paljonkaan sanoja. Kokemus tulee kirjan henkilöiden kokemusten kautta. 

Mitään ikoneita tässä teoksessa ei maalata, vaikka Hans Holbein nuorempi muotokuvia sen sivuilla hartaasti tekeekin. Ihmiset ovat vahvimmillaankin heikkoja, vallan huipulla he pelkäävät sen menetystä, asiaansa kiihkeästi uskoessaan sekoittavat itsepäisyyden ja järjen. Jokaisella on monet kasvot, monta puolta, monta elämää. Ehkä eniten historiallisissa romaaneissa olen pelännyt kuvankiillotusta ja sankarinpalvontaa, mutta Susipalatsissa sille nauretaan päin naamaa. Ihmisen hyvyys tai pahuus ei ole määriteltävissä sanallisesti välttämättä ollenkaan.

Vaikka kyseessä on tiiliskivi, jokaisella sivulla haluaa pysyä ja tarinasta haluaa nautiskella. Jossakin lukemassani arviossa harmiteltiin, että kirja loppui kesken. Minuakin harmitti, olisin jatkanut Cromwellin seurassa vielä toiset 800 sivua ihan kevyesti. Mikään elämäkertahan Susipalatsi ei ole, vaan paljon jää vielä kesken, odottamaan. Lopussa suunnitellaan matkaa, sillä kruunun mieheltä ei tekeminen lopu: aina on uusia ongelmia ratkottavaksi, uusia ihmisiä kaitsettavaksi. Viimeisen rivin jälkeen oli pakko mennä lukemaan Cromwellista kertova Wikipedia-artikkeli, jotta sain tietää, kuinka hänen käy. Samalla eksyin muillekin aihepiirin sivuille, ja huomasin olevani ihan koukussa Tudoreihin ja Englannin monarkiaan. Joudun ehkä hankkimaan jostain katsottavakseni Tudors-sarjan, jotta saan vielä hetken kulkea samassa maailmassa, jossa vietin erinomaisia lukuhetkiä kuluneina öinä.

Mainitun Hans Holbein nuoremman maalaama muotokuva
Thomas Cromwellista. Kuvan lähde: Wikipedia.

Susipalatsi on hyvä kirja. Se on itse asiassa erinomainen kirja. Suosittelen. Kaikille. 

Jumissa Ranskan hovissa

Kuva Wikipediasta.

Madame de La Fayette: Clèvesin ruhtinatar. Otava 1998. (La Princesse de Clèves, 1678.)

Nuori, ihastuttavan kaunis Mademoiselle de Chartres saapuu Ranskan kuninkaan Henri II:n hoviin 1550-luvun lopulla. Äitinsä hoivissa kasvanut, vahvalla kunniantunnolla varustettu neito herättää valtavan suosion ja särkee saman tien useamman ritarin ja herttuan sydämen. Lopulta se, joka hänet saa, on Clèvesin ruhtinas, joka on hyvä, viisas ja kunniallinen mies. Ikävä kyllä tuore ruhtinatar ei rakasta aviomiestään, vaan jalat hänen altaan vie Nemoursin herttua, "hovin komein ja miellyttävin mies". Tästä seuraa rakkauden paloa, omantunnon tuskia, hovielämän kieroilua, muutama kuolema, turnajaisia, kruunajaisia, lemmenseikkailuista juoruamista, rakkauden täyttymättömyys ja lopulta ruhtinattaren vetäytyminen luostariin.

Voin ihan saman tien nostaa kädet pystyyn ja todeta, että tässä oli minulle 250 sivua liikaa ranskalaista hovielämää ja hyveellisten ihmisten tunnontuskia. Tarina ei imenyt missään vaiheessa hetkeäkään, henkilöt olivat paperinmakuisia ja siksi ärsyttäviä ja kirjan kantavana teemana oleva moraalinvartiointi otti päähän. Selviteltyäni asiaa on toki mainittava, että Clévesin ruhtinatarta pidetään romaanitaiteen edelläkävijänä ja psykologisen romaanin esiäitinä. Se julkaistiin alun perin anonyymina, sillä vaikka kirjailija onkin sijoittanut tapahtumat 1500-luvulle, niiden sanotaan kuvastavan hänen omaa aikaansa Ludvig XIV:n hovissa satakunta vuotta myöhemmin. Tämä saattoi ymmärrettävästi herättää hieman närää julkaisuaikana. Monet kirjassa esiintyvät henkilöt ovat oikeita, aikanaan eläneitä ihmisiä, mutta heidän sieluunsa ei mennä kovin syvälle. Esimerkiksi Ranskan kuninkaalliset ovat lähinnä puitteina ruhtinattaren tarinalle. Kiinnostavia sellaisia sinänsä toki, itselläni kun on Euroopan historia kyseiseltä ajalta luvattoman huonolla tietotasolla. Pitäisi ehkä irrottautua 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Suomesta ja vilkuilla taas välillä muuallekin...

Clèvesin ruhtinattaren sisältönä on kertoa oma kuvauksensa hovielämän kiemuroista, sosiaalisen elämän kommervenkeistä ja kaiken voittavasta hyveellisestä rakkaudesta. Kirjan viesti on, että rakkaus on puhtaimmillaan, kun se ei saa täyttymystään. Toteutuessaan rakkaudesta tulee tavalla tai toisella rikkonaista, virheellistä ja väärää, intohimo ja hyve eivät voi toteutua ideaalimuodossaan. Ok, näillä mennään.

Luin tätä kirjaa aivan luvattoman kauan, mutta en vain millään kyennyt keskittymään tai kiinnostumaan siitä. Kuten sanottua, kamppailin sen kanssa tentin takia, joten siksi en jättänyt kesken. Muuten olisin. Suhtautumiseni klassikkoteoksiin on siinä mielessä mutkaton, että kohtelen niitä kuin kirjallisuutta kohdellaan: en pakota itseäni "pitämään" teoksista, jotka eivät sitä osaltani ansaitse tai jotka eivät minua miellytä. Mutta en ala väittämään, että voisin vetää maton klassikon asemaan nousseen teoksen alta vain sillä perusteella, etten itse sattunut siitä nauttimaan. Tälläkin teoksella on syynsä olla klassikko, ja se on sanottava, että ihailtavan tarkalla silmällä Madame de La Fayette kuvaa hovin henkilökemioita, juonittelun ja lemmensuhteiden sekamelskaa aikana, jolloin vastaavaa kirjoitusperinnettä ei vielä meille tutussa muodossa ollut. Hän oli itse tekemisissä Ranskan hovin kanssa, joten kokemuksia voinee pitää monelta osin varsin autenttisina. Kirjan sankaritar itse on sen sijaan kuin ruumiillistunut hyvyys, ja hänen tolkuttomia tunnontuskiaan on vaikea ymmärtää. Toki kunnian käsite on muuttuva,  ja avioliitossa olevan naisen on syytäkin tuntea huonoa omatuntoa toisen perään haikailusta (nyt moralisoin minä), mutta se sädekehä, joka Clévesin ruhtinattaren pään päälle lasketaan, on häiritsevä. Kaiken kukkuraksi en vain voi käsittää, mitä hän oikein näkee Nemoursin herttuassa, kun hänen oma aviopuolisonsa kuvataan kaikin puolin mallikkaana ja oivallisena miehenä, jota ruhtinatar itsekin syvästi kunnioittaa.

Minua tämä kirja ei vain onnistunut viihdyttämään. Mutta jos joku paljastaa salaisen rakkaus- tai muun suhteensa tähän teokseen, lupaan kuunnella mielipiteet tarkkaan.