Maria Navarro Skaranger: Emily forever

 

Maria Navarro Skarangerin romaani Emily forever (Tammi 2023, suomentanut Outi Menna) on lakonisessa tyylissään hurmaava. Se huitoo lukijaa suoraan kasvoihin kuin jokin piikikäs kasvi, jonka ohi kävelee liian läheltä. Tuntuu pientä pistelyä, jää ehkä punertava rantu. Ja illallakin vielä tekee mieli raapia.

Päähenkilö on 19-vuotias Emily. Hän on raskaana, töissä lähikaupassa, vailla sen suurempia tulevaisuuden tai nykyhetkenkään suunnitelmia. Kunhan palkka riittää vuokraan. Pikkurikollispoikaystävä Pablo on ottanut hatkat ja mitä ilmeisimmin sekaantunut huumekaupan kiemuroihin, sillä Emilykin joutuu poliisin kuulusteluun.

Muutkin viranomaiset vaivaavat. Sosiaalitoimi kyselee, neuvolassa isketään jatkuvasti käteen erilaisten tukilinjojen numeroita, vaikka Emilysta itsestään tuntuu, että kaikki on aivan tavallisesti. Hän on itsekin yksinhuoltajaäidin tytär, kyllä hän on tähän kaikkeen tottunut. Kyllä hän pärjää, on aina pärjännyt. On ollut pakko.

Romaani kuvaa Emilya eri näkökulmista taitavasti. Muiden silmien kautta hän ja hänen elämänsä saavat arvaamattomia sävyjä. Kuka hänet lopulta tuntee, tuskin hän itsekään. Pitääkö häntä sääliä? Vai yrittää ymmärtää? Tai ehkä potkia hieman eteenpäin, varuiksi vain, ei kai tuollainen elämä voi kellekään riittää ja olla tarpeeksi, eihän?

Emily forever on vähäeleisyydessään ja eräänlaisessa niukkuudessaan vaikuttava. Sitä lukiessa huomaa, kuinka paljon tekopyhää hyveellisyyttä ja ajattelua kätkeytyy niin yhteiskunnan rakenteisiin kuin omaan päähänkin. Omat ennakkoluulot joutuvat koetukselle, syystäkin, ja lukijana havahtuu jälleen siihen, kuinka rajoittunut oma maailmankuva ja elämänkokemus lopulta on. Luulenko tosissani tietäväni, millaista on olla joku toinen? Luulenko tosissani, että minulla on jotain valtaa määritellä rajoja, tasoja ja vaatimuksia oikeanlaiselle tai hyvälle tai minkäänlaiselle elämälle? 

Emily on monella tapaa yksin, mutta niin me kaikki taidamme olla kuitenkin. Navarro Skaranger ei paijaa kenenkään päätä, mutta tarinassa Emily on lopulta se, jolla on langat käsissään. Hän ei yksinkertaisesti välitä, vaikka kaikki ei mene "sääntöjen" mukaan, hän ei kerta kaikkiaan suostu määrittelemään itseään ja syntyvää lastaan kategorioihin, joihin ympäristö heitä ahtaa.

Maria Navarro Skaranger: Emily forever
Suomentaja: Outi Menna
Tammi 2023
169 s.
Emily forever (2021)

Kirjastosta.

_____

Toisaalla: Heidi Heinonen / Kiiltomato

Kuukauden kielinä korea ja norja – ja Jatkumo-haastekin päättyi

Mainion Kuukauden kieli -haasteen alkuvuoden kielinä olivat korea ja norja. Maaliskuun kielenä on islanti, mutten vielä ole keksinyt, minkä kirjan lukisin. (Onko vinkkejä?) Onhan tässä aikaa vielä – ja lukemisen iloakin kovasti huhuilen takaisin luokseni. Mikään ei meinaa innostaa, lukeminen takkuaa ja olo on sen suhteen kurja.

Eteläkorealaisen Young-Deuk Kwon sarjakuva Yölinja kertoo nuorten aikuisten opiskelijamaailmasta. Sen asetelma on sangen perinteikäs: ihastumisia ristiin rastiin, kaveruuden punnitsemista, oman suunnan etsimistä. Kaikkea tätä mahtuu vain reiluun kolmeenkymmeneen sivuun.

Yeoung-Su on nuori opiskelija, joka päätyy pitkästä aikaa hengailemaan vanhan kaverinsa Jeong-Taen kanssa. Nuorukaiset kohtaavat myös hurmaavan Seon-Min, jota kohtaan molemmilla on omanlaisensa tunteet. Tästä seuraa sotkua jos jonkinlaista.

Tarina on aika yksinkertainen, mutta sen tunnelma on melankolisuudessaan vangitseva. Paljon jää sanomatta, henkilöiden välillä on selvittämättömiä asioita ja tietysti kaikilla on omatkin ajatuksensa. Young-Deuk Kwon saa pienessä mitassa kerrottua paljon, ja moni asia jää myös kutkuttamaan mielikuvitusta.

Kirjasta oli tosin vaikeaa saada faktatietoja kasaan, enkä edelleenkään ole ihan varma, onko se julkaistu alunperin koreaksi vai englanniksi. Joka tapauksessa nappaan sillä haastesuorituksen, mennään nyt vähän villisti epävarmoilla vesillä. Heh.

Young-Deuk Kwon: Yölinja
Suomentaja: Tiina Lehikoinen
Huuda Huuda 2009
32 s.

Kirjastosta.


Norjalainen Anne B. Ragde on minulle tuttu Berliininpoppelit-trilogiansa kautta, jonka luin joskus monta vuotta sitten. Nappasin luettavakseni hänen hyvin erityyppisen teoksensa Satunnaista seuraa. Sen päähenkilö on nelikymppisyyttä lähestyvä, trondheimilainen musiikkitoimittaja Ingunn. Ingunn elää villiä sinkkuelämää, harrastaa nettideittejä ja hyviä juomia, tekee paljon töitä, kuuntelee musiikkia, hoitaa välillä naapurin koiraa.

Jossain vaiheessa Ingunnille tulee jokin mielenhäiriö ja hän hankkii kävelysauvat. Lenkillä hän kohtaa innokkaan pikkutytön Emman ja tämän isän Tomin, jotka molemmat jäävät jostain syystä Ingunnin mieleen.

Helppoa omien tapojen muuttaminen tai omien ajatusten suunnan vaihtaminen ei kuitenkaan ole. Ingunn potee selvästi ikä- ja elämänkriisiä: hän havahtuu siihen, ettei ole ihan varma, millaista elämää haluaa viettää.

Satunnaista seuraa on sujuvaa, vaivatonta luettavaa, mutta ei se juurikaan sen syvempiä ajatuksia tarjoile. Ingunnista on vaikeaa päästä perille, ja etenkin kirjan loppupuolen käänteet lähes tihkuivat hunajaa siihen malliin, että jäin todella miettimään, mitä genreä kirjan on tarkoitus edustaa. Chick litiksi se tuntuisi turhan särmikkäältä ja jopa tylyltä, mutta ihan vain romaaniksi se tuntuu pyörivän turhan paljon lähinnä seksin ympärillä. Siinä mielessä siis kiinnostava kirja, joka ei ihan suoraan paljasta kaikkia kasvojaan, mutta ei mikään erityisen mieleenpainuva lukuelämys kuitenkaan.


Anne B. Ragde: Satunnaista seuraa
Suomentaja: Katriina Huttunen
Tammi 2010
250 s.
Nattønsket (2009)

Kirjastosta.

Yöpöydän kirjat -blogin Jatkumo-haaste päättyi helmikuun lopussa. Haastetta tuli aika huomaamatta suoritettua vuoden aikana, ja sainkin lopulta luettua jopa 24 sarjaan kuuluvaa kirjaa 19 eri sarjasta. Sain siis itselleni kunnianimen Sarjastaja.

Kiitos Niinalle haasteesta!

Luetut kirjat:

Marguerite Abouet & Clément Oubrerie: Aya – Elämää Yop Cityssä – Aya #1
K. K. Alongi: Pakenijat (Otava 2018) – Kevätuhrit #3
Holly Bourne: ...ja onnellista uutta vuotta? (Gummerus 2018) – Normaali #3.5
Karin Erlandsson: Helmenkalastaja (S&S 2017) – Taru Silmäterästä #1
Eva Frantz: Sininen huvila (S&S 2017) – Anna Glad #1
Eva Frantz: Kahdeksas neito (S&S 2018) – Anna Glad #2
Sini Helminen: Kaarnan kätkössä (Myllylahti 2017) – Väkiveriset #1
Sini Helminen: Kiven sisässä (Myllylahti 2017) – Väkiveriset #2
Sini Helminen: Veden vallassa (Myllylahti 2018) – Väkiveriset #3
Erin Hunter: Soturikissat – Villiin luontoon (Art House 2009) – Soturikissat #1
Kaj Korkea-aho & Ted Forsström: Zoo! Sydänkohtauksia (Otava 2018) – Zoo! #2
Katharine McGee: Tuhat kerrosta – Pudotus (Otava 2016) – Tuhat kerrosta #1
Katharine McGee: Tuhat kerrosta – Huipulla (Otava 2018) – Tuhat kerrosta #2
Harri Nykänen: Raid (WSOY 1992) – Raid #1
Kimmo Ohtonen: Ikimaa – Soturin tie (Otava 2018) – Ikimaa #1
Philip Pullman: Vedenpaisumus – Lyran kirjat 1 (Otava 2018) – Lyran kirjat #1
Elina Rouhiainen: Aistienvartija (Tammi 2018) – Väki #2
Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi. Lapsuus Lähi-idässä (1978–1984) (WSOY 2015) – Tulevaisuuden arabi #1
Jarkko Tontti: Vedeeran taru (Otava 2012) – Vedeera #1
Jarkko Tontti: Vedeera vaarallisilla vesillä (Aviador 2018) – Vedeera #2
Jessica Townsend: Nevermoor – Morriganin koetukset (Otava 2018) – Nevermoor #1
Bianca Turetsky: Muotimatkaaja Titanicin kannella (WSOY 2011) – The Time-Traveling Fashionista #1
Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1 (Tammi 2018) – Sensored Reality #1
Helena Waris: Vedenkehrääjä (Otava 2018) – Linnunsitoja #2

Morten A. Strøksnes: Merikirja

Merikirja kiinnitti huomioni Gummeruksen kirjaesittelyssä loppuvuodesta, niin tunteikkaasti kustannustoimittaja siitä puhui. Suhtauduin epäillen, mutta uteliaana. Meri on vaikea aihe, monipuolinen ja päättymätön. Olen asunut yli seitsemän vuotta meren rannalla, enkä kyllästy siihen ikinä. Mikään varsinainen merenkävijä en kyllä itse ole.

Morten A. Strøksnes sen sijaan on. Hän on Kirkkoniemestä kotoisin oleva, sittemmin oslolaistunut norjalaiskirjailija, joka sai ystävänsä, taiteilija Hugo Aasjordin kanssa päähänsä ajatuksen jäähain pyydystämisestä. Jäähai eli holkeri voi elää monisataavuotiaaksi ja kasvaa valkohaitakin suuremmaksi. Sen liha on käsittelemättömänä myrkyllistä, ja suurin ihmisten kiinnostuksenkohde onkin maksa, josta saadaan kalanmaksaöljyä. Hugo on kalastajien sukua, ja valaanpyytäjäisän kertomus jäähain pyydystämisestä jätti häneen poikasena lähtemättömän jäljen.

Itsehän se on siis koettava.

Niinpä Morten ja Hugo valmistautuvat jäähain pyydystämiseen Lofooteilla huolellisesti. Hugo on pätevä kalastaja, Morten ehkä haluaisi olla. Hugon kumiveneellä he käyvät taistoon merta ja jäähaita vastaan. Syöttinä monikymmenmetrisessä, kettingillä vahvistetussa siimassa on mätänevää lihaa, aikaa rajallisesti, sää hallitsematon. Eikä syvyyksien peto anna löytää itseään helpolla.

Merikirja on kirja hain pyydystämisestä ja kalastamisesta, mutta se on myös historiaa, biologiaa, ekologiaa, kansanperinnettä ja kirjallisuutta käsittelevä teos. Sen tyyli on jutusteleva, sisältö tiukkaa asiaa. Tarinallistaminen toimii Strøksnesin käsissä kitkatta: vaikka hän hyppii asiasta toiseen samalla kun raportoi yhä hidastempoisemmaksi käyvästä kalastamisesta, lukija haluaa lukea yhä enemmän – suorastaan, no, koukuttuu. Katriina Huttusen oivalla suomennoksella on luonnollisesti sormensa pelissä.

Valaanpyynti on teema, joka saa niskavillani pystyyn, ja vaikken pystykään ymmärtämään syytä sille, miksi miesten piti jäähain perään lähteä, kirjan lukemisesta kuitenkin nautin. Olen tieteen ja tutkimuksen yleistajuistamisen suuri ja vannoutunut ystävä, ja ehkä siksikin Merikirja tarjosi minulle syyn nyökytellä tyytyväisenä. Se on kirja täynnä tietoa, yksityiskohtia ja konteksteja mutta kirjoitettu niin, ettei etukäteistietämystä tarvita. On vain asennoiduttava vastaanottamaan se kaikki, mikä Strøksnesillä on annettavanaan. Ja se on kieltämättä paljon.

Huumannuin Lofoottien karusta miljööstä ja meren voimasta, joka kirjan sivuilta välittyy. Merikirjaa lukiessa tuntee todella olevansa itsekin mukana matkalla, ja vaikkei kumiveneeseen lopulta itse uskaltaisikaan, voi pysyä karun majakkasaaren rannalla, antaa tuulen humista korvissa ja hiuksissa ja tähyillä merelle, joka ei koskaan anna kaikkea – ja joka ei tarvitse meitä ihmisiä mihinkään.


Morten A. Strøksnes: Merikirja. Eli kuinka pyydystää jäähaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana

Suomentaja: Katriina Huttunen

Ulkoasu: Sanna Mander

Gummerus 2018

312 s.
Havboka, eller Kunsten å fange en kjempehai fra en gummibåt på et stort hav gjennom fire årstider (2015)

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Kirjaluotsi, Nannan kirjakimara, Reader, why did I marry him?, Hemulin kirjahylly, Kirjarouvan elämää   

Haasteet: Kirjoja ulapalta, Tietokirjahaaste, Tundran lumoissa

Siri Pettersen: Kupla

Kineä ottaa päähän lähes kaikki. Koulussa nälvitään, uintitunnit ovat tuskaa, vanhemmat rasittavia ja oma pää jotenkin tahmean tuntuinen. Eräänä harvinaisen typeränä päivänä, jolloin käytännössä kaikki menee pieleen, Kine löytää hautausmaalta pienen lasipallon, jonka sisällä on oudon näköinen riepunukke. Pallo kulkeutuu Kinen mukana kotiin, ja yllättäen se alkaa kasvaa. Pian se on niin suuri, että Kine mahtuu sen sisälle – ja pinta joustaakin niin, että kuplan ja ulkomaailman välillä voi kulkea. Kukaan muu ei kylläkään pääse kuplaan sisälle. Kine huomaa, että pystyy toivomaan kuplaan mitä tahansa, tai ainakin melkein. Mitään elävää sinne ei voi tuoda, ei edes rakasta kissaa Tipsiä, joka onkin ainoa, jota Kine alkuun kaipaa.

Kuplan pinta sitkostuu, ja kulkeminen sisään ja ulos vaikeutuu. Kinen on päätettävä, jäädäkö kuplaan suojaan kaikelta, oman itsensä herraksi vai luovuttava parhaasta pakopaikasta ikinä. Miten sellaisesta aarteesta voisi päästää irti – maailma ulkopuolella on joka tapauksessa ärsyttävä ja monin tavoin pielessä?

Siri Pettersenin uusi (varhais)nuortenkirja Kupla on kiinnostava tarina kasvamisesta, tunne-elämän vaikeuksista ja omaan itseen tutustumisesta. Kine on päähenkilönä oivallinen: murrosiän kynnyksellä, juuri siinä iässä, jolloin omaksi itseksi kasvaminen alkaa joskus niin kovin kivuliaasti. Kinen elämässä se tapahtuu hyvin konkreettisesti, kun hän pääsee tai joutuu tekemään valintoja: olenko valmis päätöksiin ja kantamaan vastuun niistä?

Kupla on paikka, johon Kine voi paeta tilanteita, joissa hän ei osaa tai halua toimia. Kine kokee olevansa arjen orja: hänen on tehtävä kuten vanhemmat ja opettajat määräävät, kestettävä luokkakavereiden kiusaamista ja pakollisia velvollisuuksia. Eihän se mukavalta tunnu, ja pakeneminen tuntuu melkeinpä ainoalta toimivalta ratkaisulta. Kupla tuo Kinelle myös yllättävää valtaa, sillä hän pystyy liikkumaan sen kanssa haluamissaan paikoissa ja saa sinne mitä tahansa keksiikin toivoa. Vallan mukana tulee vastuu, väkisin.

Pettersenin kerronta on toimivaa ja sujuvaa. Tarina etenee vauhdikkaasti ja pitää lukijan mielenkiinnon yllä. Kine on kipunoiva ja kärkäs päähenkilö, mutta huomaamatta häneen ehtii kiintyä, vaikka välillä tekee mieli käskeä häntä lopettamaan kiukuttelun. Eihän se tosin helppoa ole, kyllä minä sen tiedän. Kun kiukuttaa, niin kiukuttaa.

Maagisen realismin elementit sopivat tarinaan hyvin ja avaavat vähitellen kuplan ja sen sisällä olevan riepunuken merkitystä. Vaikka Kuplan tunnelma on synkähkö, se ei ole pelottava tai ahdistava. Kirja saa miettimään, miten tärkeää on opetella toimimaan itsensä ja muiden kanssa vaikeissa tilanteissa ja hankkia itselleen taitoja, joilla pärjää myös silloin, kun on epävarma. Tunne- ja ihmissuhdetaidot eivät ole turhia, ja sen Kinekin tulee huomaamaan.

Kupla on hyvää luettavaa (esi)murrosikäisille ja ilman muuta myös heidän vanhemmilleen. Maailma, elämä ja kaikki sen sellainen tuntuu hieman paremmin käsiteltävältä, kun niiden kanssa on joutunut tosissaan painimaan.


Siri Pettersen: Kupla
Suomentaja: Eeva-Liisa Nyqvist
Jalava 2018
287 s.
Bobla (2017)

Arvostelukappale.

________

Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 40. Kirjassa on lemmikkieläin, Tundran lumoissa -haaste (tapahtumat sijoittuvat talviseen Norjaan).

Ole itse itsellesi kaikki ja liikaakin – Peer Gynt Ryhmäteatterissa

Kuva: Johannes Wilenius

Henrik Ibsenin klassikkonäytelmä Peer Gynt herää villiin kukoistukseen Ryhmäteatterin lavalla. Omahyväinen ja hillitön, kaikkea ja kaikkia omanarvontunnossaan uhmaava nuorukainen Peer hankkiutuu äitinsä vankasta vastustuksesta huolimatta melkoisiin vaikeuksiin, kun kylässä juhlitaan eräitä häitä. 

Onnettomista sattumuksista ja muutamasta turhasta ryypystä seuraa vuosikausien mittainen pakomatka. Ensin Peer elää erakkona metsässä, mutta kun hän saa ihastuttavan Solveigin lopulta kumppanikseen, ei tyytyminen saavutettuun enää tunnukaan oikealta. Matka jatkuu maailmalle: niin huvijahdille Välimerelle kuin arabikuninkaan vaatteisiin aavikolle. Peer uhmaa yhteiskuntajärjestystä, sosiaalisia suhteita ja myrskyävää merta. Mikään ei ole hänelle este – ehkei edes kuolema – sillä Peer on oppinut olemaan itse itselleen kaikki. Vaan lopulta vuoro tulee jokaiselle ja napit valetaan viimeistä kertaa.

Kuva: Johannes Wilenius

Ibsenin teos ei ole minulle erityisen tuttu sen vuorenpeikkoja lukuunottamatta. Nyt tuntuu, että olen nähnyt yhtä aikaa raikkaan ja iättömän tulkinnan teemoista, jotka ovat olennaisia 2010-luvun ihmiselle. Itsekkyys, ahneus, kyltymätön tarve saada uusia elämyksiä ja tuntea olevansa joku ja jotain – Peer Gyntin hahmo on yhtä aikaa kaikkea eikä lopulta oikeastaan mitään. Juha Kukkosen ohjaus on eheä kokonaisuus, joka vangitsee mukaansa kaikilla aisteilla. Ryhmäteatterin lava avaa näkymän maailmaan, jolla on rajat, mutta joka näyttää pitkälle niiden yli.

Santtu Karvonen on liukasliikkeinen Peer Gynt, joka ottaa ilon ja hyödyn irti sieltä mistä saa, öykkäröi ja hyötyy ja lopulta pyyhkii kiintymyksen, välittämisen ja moraalinkin jaloistaan kuin katupölyn. Äiti (Minna Suuronen) on rakas, mutta jollain tapaa hidaste. Solveig (Laura Halonen) häikäisee hymyllään ja rakkaudellaan, muttei silti hio Peerin särmiä tai saa tätä asettumaan – kuin vasta sitten, kun muuta ei enää ole, ei Solveigiakaan. Kylän miehet, vuorenpeikot ja muut maailman raitilla kohdatut hahmot ovat joko hyödynnettäviä tai yhdentekeviä, himon kohteita tai esteitä.

Kuva: Johannes Wilenius

Näytelmän kieli on riimiteltyä. Se mukailee Otto Mannisen suomennosta, mutta on osin modernisoitu ja laitettu uusiksi. Alkuun korva vaatii totuttelua, mutta pian riimit ovat yhtä luonteva osa näytelmää kuin Janne Siltavuoren huikean hienot lavasteet ja niiden monitulkintaisuutta ja elävyyttä tukevat Ville Mäkelän suunnittelemat valot.

Liikekieli on Peer Gyntissä olennainen ja näyttelijät saavat itsestään paljon irti. Ihmishahmojen liikehdintä on monipuolista, peikot vipeltävät yhtä aikaa koomisesti ja uhkaavasti. Kaikkein hienoimpia ovat kuitenkin Peerin kuolevaisuudesta aika ajoin muistuttavat eläinhahmot, eräänlaiset hirvet tai peurat. Koreografia on vaikuttava, eikä siinä ole mitään ylimääräistä.

Kuva: Johannes Wilenius

Ryhmäteatterin 50-vuotisjuhlavuoden avaus on vakuuttava. Olo katsomossa ei ole yksiselitteisen miellyttävä, sillä aika ajoin korvat soivat huudosta, tapahtumien vääjäämätön alamäki hyökyy päälle ja sydäntä kalvaa uhmassa tehtyjen virheiden typeryys. Eivätkä ne omatkaan peikonsarvet viattomat ole.


Peer Gynt

Ryhmäteatteri

Alkuperäinen teksti: Henrik Ibsen
Sovitus ja ohjaus: Juha Kukkonen
Rooleissa: Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Robin Svartström, Laura Halonen, Aarni Kivinen, Usva Kärnä ja Ville Mäkinen
Lavastus: Janne Siltavuori
Pukusuunnittelu: Ninja Pasanen
Valo- ja videosuunnittelu: Ville Mäkelä
Äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen
Koreografi: Panu Varstala
Maskeeraus: Riikka Virtanen

Toisaalla: Ääni katsomossa, Huminaa

Bjørn Berge: Kartalta kadonneet – 1800– ja 1900–luvun unohdetut maat

Ihmiset kiinnostuvat kyllä erikoisista asioista! Kuten nyt vaikka autoista tai elektroniikasta tai kirjallisuudesta. Tai postimerkeistä. Etenkin postimerkeistä, jotka ovat sellaisista maista, joita ei enää ole olemassa. Niistä kiinnostui norjalainen Bjørn Berge (kaikenlaisen muun ohella, kuten kirjan esipuhe paljastaa).

Kartalta kadonneet – 1800– ja 1900–luvun unohdetut maat on sotien ja siirtomaiden historiikki, anekdoottikokoelma ja ulkoisesti erittäin kaunis kirja. Se käy siis läpi maita ja hallintoalueita, joilla on painettu oma postimerkki ja jotka ovat olleet toiminnassa ja elossa vuoden 1840 jälkeen. Luvut ovat lyhyitä, parin aukeaman mittaisia. Mukana on tietolaatikko alueen olemassaoloajasta, asukasluku ja pinta-ala. Kuvituksena on kyseisen alueen postimerkin kuva Bergen kokoelmasta.

Neuvostoliitto ei kuulu unohdettuihin maihin, mutta on silti tunnetusti mennyttä.

Berge on koonnut alueista kiinnostavaa tietoa ja saanut sen mahtumaan yllättävän pieneen pakettiin. Osasta alueista on kirjoitettu lähinnä niiden yleensä jossain määrin erikoisen historian faktatiedot, joistakin taas on lisäksi esimerkiksi aikalaiskuvausta tai tunnelmia fiktiivisistä lähteistä kuten elokuvista tai kirjallisuudesta. Lisäksi Berge kuvaa kokoelmansa postimerkkiä paikoin turhankin yksityiskohtaisesti ottaen huomioon, kuinka vähän käsittelytilaa kullekin alueelle on lopulta varattu.

Monet esitellyistä alueista ovat olleet sanalla sanoen persoonallisten hallitsijoiden käsissä, kuten nykyisen Intian alueella vuosina 1818–1949 sijainnut islamilainen Bhopal, jonka neljä peräkkäistä hallitsijaa olivat naisia tai Ranskan Indokiinan alueella vuosina 1888–1890 ollut Sedang, joka oli ranskalaisen rehvastelijan Charles-Marie David de Mayrénan henkilökohtainen suuruudenhullu kuningaskuntatavoite.

Riukiusaaret löytyvät karttapalloltani.

Sodilla ja valtioiden välisellä valtataistelulla on ollut olennainen merkityksensä myös kartalta jo kadonneiden alueiden historiassa, kuten odottaa sopii. Siirtomaajärjestelmän purkautuminen on muuttanut maailmankarttaa olennaisesti, myös pienten ja häilyväisempien alueiden osalta. Riukiusaaret Japanin eteläpuolella ovat yksi esimerkki alueesta, johon sota – tässä tapauksessa toinen maailmansota – on olennaisesti vaikuttanut. Saaret olivat vuosisatojen ajan itsenäinen kuningaskunta ennen kuin siirtyivät Japanin vallan alle 1879, mistä alkoi paikallisen kulttuurin alistaminen ja tuohoaminen. Toisessa maailmansodassa Yhdysvallat puolestaan valloitti alueen väkivaltaa kaihtamatta. Suurimmalla saarella Okinawassa on edelleen 30 000 Yhdysvaltojen armeijan sotilasta.

Kartalta kadonneet on kiehtova ja näyttävä kirja, joka sopii eräänlaiseksi hakuteokseksi ja uusien kiinnostuksenkohteiden etsimiseen. Kovin syvällisesti se ei aihettaan käy läpi, vaan luvut ovat pintaraapaisuja. Berge on kyllä koostanut uteliaita varten lisätiedonlähteitä ja kirjallisuuslistan.

Kirjan ongelma on sen sirpaleisuus: vaikka luvut ovat lyhyitä ja teksti nopealukuista, yleistajuista ja sujuvaa, lukeminen itsessään on hidastempoista, sillä kirjaa ei jaksa lukea kovin pitkiä pätkiä yhteen menoon. Toisteinen rakenne palvelee kirjan aihetta, mutta hidastaa lukemista, sillä siihen kyllästyy helposti. Itse luin kirjaa varsin pitkän aikaa, muutaman luvun päivässä.

Bergen teos on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Sen aihepiiri on mielenkiintoinen ja käsittelytapa helpostilähestyttävä. Ohimennen oppii paljon uutta, jos ei muuta niin ainakin sen, etteivät maailman ja historian ihmeellisyydet koskaan lakkaa hämmästyttämästä.


Bjørn Berge: Kartalta kadonneet – 1800– ja 1900–luvun unohdetut maat
Suomentaja: Taija Votkin
Ulkoasu: Ville Laihonen / Sisko Honkala
Art House 2016
236 s.
Landene som forsvant. 1840–1970 (2016)

Arvostelukappale.

_______

Toisaalla: Kirjasta kirjaan

16. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen (ja viimeinen bloggaamatta ollut vuonna 2016 lukemani kirja, nyt uutta vuotta kohti!).

Siri Pettersen: Mätä

Korpinkehät-trilogian aloitusosan Odininlapsen lopussa hännätön Hirka siirtyy korpinkehän kautta pois Yminmaasta, siihen maailmaan, ihmisten maailmaan, johon hän tuntuu kuuluvan.

Mätä alkaa dramaattisin kääntein synkästä metrotunnelista ja pian jo tavataan Hirka, joka asuu kirkon tiloissa ja yrittää olla mahdollisimman huomaamaton erikoisuudessaan. Samaan aikaan Yminmaassa Rime on saanut tehtävän Neuvoston Korpinkantajana, ja sisäiset erimielisyydet ja sodan uhka kiristävät Neuvoston ja Yminmaan kansojen välejä. Rimellä on myös tolkuton ikävä Hirkaa.

Toisessa maailmassa Hirka saa huomata, ettei elämä huomaamattomana ole niin helppoa. Korppinsa Kuron kanssa hän joutuu pakomatkalle ja kohtaa yllätyksen toisensa perään – harva niistä on erityisen mukava. Luonnonlapsi Hirka joutuu kasvokkain ikävän tosiasian kanssa: maailma, josta hän on syntyisin, on kuolemassa, sillä Mätä leviää. Ihmisten ja luonnon suhde on katkennut, eikä sen elpymisestä ole merkkiäkään. Saati sitten Mahdista. Hirka tutustuu Stefaniin, joka metsästää ihmisiä, jotka ovat maistaneet Sokeiden verta. Eräänlaisia eläviä kuolleita siis. Lisäksi Hirkan salaperäinen sytyperä alkaa vähitellen aueta...

Mätä on todella vauhdikas romaani, ja se vaatii ehdottomasti alleen Odininlapsen lukemisen. Ensimmäisen osan tapahtumia kerrataan osittain kuin varkain, mikä onnistuu hämmentävän hyvin ottaen huomioon, että toisen osan juonenkäänteet ovat vauhtia ja vaaroja täynnä. Niitä on jopa melkein liikaa, sillä hetkeksikään ei ehdi jäädä maistelemaan lukemaansa. Pettersen on rakentanut varsin massiivisen kokonaisuuden, jonka ymmärtäminen vaatii myös lukijan omien aivosolujen hierontaa. Kolmannella osalla, pian suomeksi ilmestyvällä Mahdilla, tulee olemaan melkoinen työ kaikkien lankojen yhteensolmimiseksi. Luottoni on kova.

Mätä oli minulle mieluisaa luettavaa: se on seikkailu, fantasia ja kasvukertomus. Se ottaa kantaa ympäristökysymyksiin ja uskonnon valtaan. Pidän Yminmaan korppiuskonnon onttouden käsittelyä rohkeana vetona ja odotan jännityksellä, miten Mahti lunastaa paikkansa ja selittää kuviota kokonaisuudessaan. Henkilöissä on värikkyyttä ja moniulotteisuutta. Hyvä ja paha eivät ole lainkaan niin selkeitä kuin voisi ensivilkaisulta luulla.

Hirka on mainio sankaritar. Hän on peloton ja kuitenkin epävarma, ehdoton ja silti pehmeä. Ristiriitainen, aito, eksyksissä ja läheisyydenkipeä – nuori nainen ottamassa kohtaloaan ja elämäänsä omiin käsiinsä. Stefan on myös kiehtova, ja hänestä saa paljon enemmän irti kuin esimerkiksi Rimestä, joka tuntuu vain kaahailevan paikasta toiseen.

Tyylillisesti kirjan kieli on hieman raskasta lukea. Se on aika dramaattista rakenteeltaan: pisteitä viljellään hurjan paljon ja tekstissä on paljon luettelomaisia yksisanaisia virkkeitä. Pidemmän päälle ratkaisu alkaa rasittaa lukemista, sillä teksti on katkonaista ja alleviivaavaa. Onneksi vauhdikkaat juonenkäänteet saavat huomion kiinnittymään kielen sijaan toimintaan.

Trilogian keskimmäisen osan tehtävä ei ole helppo. Mätä on kuitenkin aivan oivallinen jatko-osa Odininlapselle ja avaa uusia väyliä huikealle Korpinkehien tarinalle. Ei muuta kuin valmistautumaan pian koittavaan grande finaleen!


Siri Pettersen: Mätä – Korpinkehät II
Suomentaja: Eeva-Liisa Nyqvist
Ulkoasu: Sisko Honkala
Jalava 2016
499 s.
Råta (2014)

Arvostelukappale.

_______

Toisaalla: Hyllytontun höpinöitä, Ullan Luetut kirjat, Kirjojen keskellä, Notko, se lukeva peikko, Kirjakaapin kummitus, Todella vaiheessa, Mustemaailmani   

Vaikuttavia kuvituksia kolmeen kertaan

Kirjojen kuvitus on aihe, jota en kovin usein ole nostanut blogissani esiin. Arvostan kuitenkin oivaltavaa, taitavaa ja kerronnallista kuvitusta todella paljon, vaikken esimerkiksi lasten kuvakirjoja juurikaan lue. Sarjakuvien kanssa teen ajoittaista tutustumistyötä, ja noin muutenkin pidän kauniista kuvista, valokuvista ja kuvataiteesta paljon.

Nyt lukupinoon sattui lähes peräkkäin kolme kuvitukseltaan ansiokasta teosta. Kirjat, jotka tässä niputan yhteen, ovat Bjørn Sortlandin ja Timo Parvelan kirjoittama ja Pasi Pitkäsen kuvittama Kepler62 – Kirja kolme: Matka, australialaisen Shaun Tanin mykistävä Etäisten esikaupunkien asioita ja Anna-Mari Kaskisen kirjoittama ja Katja Kuittisen kuvittama runotarina Luumunkukka ja Lohikäärme.

Kirjojen tarinat ovat keskenään hyvin erilaisia ja niiden kohdeyleisötkin poikkeavat toisistaan. Kepler62-sarjan kolmas osa vie meidät lopultakin avaruuteen: ensin tukiasemalle Maata kiertävälle radalle ja sitten aurinkotuulen voimaa hyödyntäviin tähtipurjehtijoihin, joiden suuntana on Kepler62. Matkaseurueen lapset ja nuoret ovat saaneet kovan koulutukseen tuleviin koitoksiin, mutta arvatahan sen saattaa, ettei kaikki suju aivan niin kuin oli suunniteltu. Uteliaisuus ja putoilevat sukat voivat myös olla kohtalokkaita...

Kepler62 on aivan mahtava sarja, jota olen hehkuttanut aiemminkin täällä ja täällä. Vielä on onneksi kolme osaa tulossa, ja seuraavassa laskeudutaan jo uudelle planeetalle ainakin kansikuvan perusteella. Kepler62 on tunnelmaltaan aika synkkä ja etenkin tarinan kuvaaman Maan tila herättänee keskustelua ja kysymyksiä, joten suosittelen sarjaa yhdessä aikuisen kanssa luettavaksi – tai ainakin kannustan olemaan valmiina, kun kinkkisiä pohdintoja herää.

Avaruuskuvat ovat huikeita. Pasi Pitkänen on saanut liikkeen, valon ja vauhdin vangittua upeasti voimakkaisiin kuviinsa. On helppoa eläytyä valon nopeuteen ja äärettömän pitkiin välimatkoihin. Teksti vie mukaansa, ja koska kuvia ei ole joka sivulla, tarinan eteneminen on toki varsin olennaisessa osassa. Hieman odottava tunnelma kirjasta jää, jonkinlainen väliosan maku. Mutta toisaalta eipä tässä malttaisi odottaa jatkoa!

Anna-Mari Kaskisen kirjoittama ja Katja Kuittisen kuvittama Luumunkukka ja Lohikäärme on kahden kiinalaistytön tarina. He ovat eläneet lähes koko ikänsä yhdessä kiinalaisessa lastenkodissa, ja kun molemmat adoptoidaan Suomeen, on suuri muutos elämään väistämätön. Tarina on kirjoitettu runomitassa ja se on varsin aurinkoinen ja hempeä. Tarina sinänsä ei oikein puhutellut minua, mutta kauniit, punasävyiset ja voimakkaat kuvat pelastivat kokonaisuuden.

Aiheensa puolesta kirjan kohdeyleisö on aika selkeä, ja toivottavasti se antaa iloa, hyvää mieltä ja vahvistusta adiptioperheille. Toki kirjan avulla saa vastattua varmasti pienemmän väen kysymyksiin, vaikka omaa perhettä adoptio ei koskettaisikaan – esimerkiksi tarha- tai koulukavereiden taustojen osalta.

Potin näistä kirjoista nappaa kuitenkin ehdottomasti australialaisen animaattorin Shaun Tanin häkellyttävän hieno Etäisten esikaupunkien asioita. Kirja on lastenosastolla, mutta kuuluisi ehdottomasti nuorille ja aikuisille. Kuvitus on upea, voisin ottaa lähes joka sivusta seinänkokoisen taulun itselleni.

Vaikka tästä, jossa kartan reuna on myös todellisuuden reuna...

Tai tästä yksinäisestä lelusta...

Tai astetta erikoisemmasta häämatkasta.

Tunnelma kirjassa on hämärä, outo, hieman synkkyyteen vivahtava muttei kuitenkaan lannistava tai pelottava. Paitsi ihan pieniä lapsia esikaupungin kummajaiset voivat kyllä pelottaa.

Tan hyödyntää kaksiulotteisen kirjan mahdollisuuksia monella tapaa, kuvat eivät välttämättä lainkaan pysy kehyksissään, ja erilaiset tekstityypit, tekstaustavat ja asettelut saavat hyvin tilaa ja mahdollisuuksia.

Shaun Tanin persoonallinen ja koskettava tyyli saa miettimään omaa suhtautumistaan vieraisiin, vierauteen, naapureihin, kohtaamisiin ja siihen, minkä ajattelee olevan tavallista ja minkä ei.

Kauniit, ammattimaiset ja erottuvat kuvitukset tekevät suuren osan näiden kaikkien kolmen kirjan tarinoista. Kuva ja teksti keskustelevat keskenään, kumpikin saa pontta toisesta. Hallittuja, tyylillä tehtyjä kokonaisuuksia, joihin tutustuminen maksaa vaivan.


Bjørn Sortland & Timo Parvela: Kepler62 – Kirja kolme: Matka
Kuvitus: Pasi Pitkänen
WSOY 2016
155 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Luetaanko tämä?, Kirjojen keskellä, Les! Lue!, Madonluvut, Yöpöydän kirjat
Haasteet: Helmet-haasteen kohta 29. Kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja.


Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita
Suomentaja: Jaana Kapari-Jatta
Graafinen suunnittelu: Shaun Tan & Inari Kiuru
Lasten Keskus 2015
89 s.
Tales from Outer Suburbia (2008)

Kirjastosta.

Toisaalla: Taikakirjaimet, Oksan hyllyltä, Hemulin kirjahylly, Lukutoukan kulttuuriblogi, Sininen keskitie, Ihminen välissä, Hurja Hassu Lukija, Lastenkirjahylly  


Anna-Mari Kaskinen: Luumunkukka ja Lohikäärme
Kuvittaja: Katja Kuittinen
Kirjapaja 2007
39 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Värikäs päivä
Haasteet: Kirjaherbario (luumu, Prunus domestica), Kurjen siivellä (Kiina)

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Kepler62 – Kirja kaksi: Lähtölaskenta

Huomiota ja uteliaisuutta herättäneen Kepler62-pelin salaisuudet aukeavat nörttejä avukseen palkanneelle rikkaalle asetehtailijan tyttärelle Marielle. Kuten Ari ja Joni, myös Marie päätyy Yhdysvaltoihin huippusalaiseen tutkimusyksikköön, jossa valmistellaan lähtöä hyvin pitkälle matkalle.

Alue 51 kuhisee elämää – maan alla. Tutkimuslaitos on salaperäinen ja samaan aikaan uhkaava. Yksinäisyyteen tottunut Marie ei kaipaa sosiaalisia ympyröitä sinänsä, mutta hänestä tulee osa lasten ja nuorten joukkoa, joka valmistautuu ja jota valmistetaan kohti pitkää matkaa kaukaiselle planeetalle.

Salaisuuksia on kaikilla ja kiehtovimpina niistä taitavat olla kaksi ulkoavaruuden olentoa, Flapman ja Kuiskaaja. Ne ovat myös vaarallisia. Ja entä jos mieli muuttuukin, eikä haluaisi lähteä minnekään?

Kepler62-sarjan toinen osa, Lähtölaskenta, on pääosin Bjørn Sortlandin kynästä, vaikka kirjoittajat yhteistyössä sarjaa kirjoittavatkin. Tarina on jälleen vetävä ja oivallisesti koukuttava, sen ahmaisee yhdeltä istumalta. Lähtövalmistelut jäävät pääosin salaisiksi, mutta elementit ovat tuttuja scifi-genrestä yleisesti: lähtijöitä valmennetaan henkisesti ja fyysisesti, salaisuudet herättävät uteliaisuuden, joka johtaa ongelmiin, eikä kaikkea paljasteta vielä lähimainkaan.

Jouhevan tarinan tukena on Pasi Pitkäsen äärimmäisen upea kuvitus, joka olisi jo sellaisenaankin melkoinen elämys, mutta tarinan osana se vasta pääseekin oikeuksiinsa. Pitkänen käyttää vahvoja värejä ja tehokeinoja, ja kuvituskuvat ovat kuin itsenäisiä taideteoksia. Niiden tuoma tunnelma on uhkaava, muttei pelottava. Jotain on selvästi vielä nurkan takana – ja paljon!

Kepler62-sarja jatkuu ensi vuonna seuraavilla osillaan. Niitä odotellessa voin jäädä miettimään, mitä Kuiskaaja oikein tarkoitti ja miten Marien ja muiden lasten oikein vielä käy. Miten matka avaruuteen oikein sujuu?


Timo Parvela & Bjørn Sortland: Kepler62 – Kirja kaksi: Lähtölaskenta

Suomentaja: Outi Menna
Kuvittaja: Pasi Pitkänen
WSOY 2015

157 s.

KEPLER62 – Nedtelling (2015)

Kirjastosta.

_____

Toisaalla: Kirjahilla, Kirjojen keskellä, Luetaanko tämä?, Kirjallisia  

Siri Pettersen: Odininlapsi

Ooh, hyvää fantasiaa! Tästä tykkään!

Hirka on kummallisuus muiden joukossa: hännätön tyttö maailmassa, jossa häntä on yhtä normaali ruumiinosa kuin käsi tai jalka. Hirkan isä kertoo susien vieneen Hirkan hännän, kun tämä oli vauva. Käy kuitenkin niin, että Hirkalle selviää, ettei hänellä ole koskaan häntää ollutkaan. Hän ei olekaan yminväkeä, vaan hän on odininlapsi, ihminen. Vieras toisesta maailmasta. Mädän kantaja, vihollinen – lähes yhtä paha kuin pelottavat sokeat. Siinä on melkoinen taakka teinitytön kannettavaksi.

Varsinainen seikkailu on edessä, kun Hirka lähtee pakenemaan kaikkia Yminmaan nuoria vuorollaan kohtaavaa tapahtumaa, Riittiä. Suurten sukujen kahdentoista edustajan muodostama Neuvosto järjestää Riitin vuosittain. Siinä mitataan kunkin nuoren syleilyn vahvuus: se, kuinka voimakkaasti on yhteydessä maahan ja ympäröivään maailmaan, kuinka suuri on kunkin ymmärrys Mahdista.

Hirkan lapsuudenystävä on Rime, joka on suuren valtasuvun vesa ja päättänyt kääntää sille selkänsä, vaikka olisi seuraava neuvoston istuimen perijä isoäitinsä Ilumen jälkeen. Rime on sen sijaan päättänyt sitoutua Neuvoston taistelujoukkoon, Kolkaggaan. Hirka on varma, että Kolkagga on hänen perässään, joten hän pakenee ainoaan Yminmaan itsenäiseen osaan, Korppihoviin. Vähitellen kuvio alkaa aueta: on kyse jostain paljon suuremmasta kuin yhdestä hännättömästä tytöstä.

Siri Pettersenin Odininlapsi avaa Korpinkehät-trilogian ja hitto vie, jatkoa on jaksettava vielä odottaa.  Hurahdin tähän kirjaan aivan täysillä alusta alkaen, monestakin syystä. Pettersenin luoma maailma on kiinnostava ja juuri sopivalla tavalla outo ilman liikoja taikoja ja lohikäärmeitä. Magia puuttuu Yminmaasta kokonaan, sen sijaan hallitaan luonnon omat parannusmenetelmät ja uskotaan uskomusrakennelmiin, jotka ovat sukupolvien aikana kehittyneet.

Yminmaan uskonto, jonka jumalana on korpinhahmoinen Näkijä, on mielestäni erittäin onnistuneesti kehitetty. Sitä avataan tarinan kuluessa vähitellen ilman saarnaavia elementtejä. Usko vain on, juuri sellaisena, pyhänä ja koskemattomana. Ja kun sen perustukset sitten alkavat täristä, ne tärisevätkin kunnolla.

Odininlapsessa toimii likipitäen kaikki. Tarina on hyvä, vauhdikas ja mukaansatempaava, henkilöhahmot monipuolisia ja samaistuttavia (vaikka Hirka onkin paikoin hieman, no, teini), luvut ovat napakoita ja rakennettu maailma imee mukaansa huomaamatta. Trilogian avausosana Odininlapsi on juuri sopivalla tavalla houkutteleva: jatko-osat on aikanaan ihan pakko lukea. Maailma avataan hienosti, mutta vielä jätetään avoimia kysymyksiä. Kahdelle seuraavalle kirjalle on epäilemättä paikkansa.

Kehuttavaa riittää. Pettersen on jättänyt mustavalkoisuuden ja ehdottomuuden sivuun. Odininlapsen maailma on moniulotteinen ja -sävyinen, ihmiset kokonaisuuksia, eivät karikatyyrejä (ehkä selkeintä pahista lukuunottamatta) ja yhteiskuntarakenne riittävän monimutkainen olematta vaikeasti ymmärrettävä. Hienoa työtä, kerta kaikkiaan!

En ymmärrä, miten maltan odottaa, että saan lukea seuraavat osat, Mädän ja Mahdin. Odininlapsen lopussa tuntuu nimittäin, että kaikki on sittenkin vasta alussa. Vaikka lukija onkin imaistu syvälle, eikä poispääsyä ole luvassa ennen kuin tarina saa viimeisen pisteensä.


Siri Pettersen: Odininlapsi
Suomentaja: Eeva-Liisa Nyqvist
Ulkoasu: Siri Pettersen / Sisko Honkala
Jalava 2015
612 s.
Odinsbarn (2013)

Arvostelukappale.

________

Muiden mietteitä: Mustemaailmani, Notko, se lukeva peikko

Kirjallinen retki Pohjoismaissa saa toisen ruksin Norjan kohdalle.

Stig Sæterbakken: Läpi yön

Stig Sæterbakken: Läpi yön

Suomentaja: Aki Räsänen

Ulkoasu: Taivo Org

Basam Books 2014

268 s.

Gjennom natten (2012)

Kirjastosta.

Kun Meyerin perheen vasta täysi-ikäistynyt poika Ole-Jakob tekee itsemurhan, perhe kohtaa kovemman surun kuin se jaksaa kantaa. Isä Karl menee syvälle itseensä pohtiessaan, miksi poika päätyi niin lohduttomaan tekoon. Olisiko sen voinut estää? Miten? 

Karl lähtee pakomatkalle itseään, suruaan ja perhettään ja päätyy Saksan kautta Itä-Eurooppaan, erikoiseen ja salaperäiseen taloon, jossa ihmisen on pakko kohdata pelkonsa ja yrittää selviytyä niistä. Karlilla on sydämellään syrjähyppy nuoren naisen kanssa, ja on koko ajan selvempää, että perheen mureneminen mikroskooppiseksi pölyksi on alkanut siitä.

Stig Sæterbakkenin Läpi yön on ensimmäinen kosketukseni tämän vuonna 2012 kuolleen norjalaiskirjailijan tuotantoon, mutta ei jää viimeiseksi. Sæterbakken kirjoittaa kuin riivattu ja suomentaja on tehnyt erinomaista työtä. (Kirjan suomentaja on ystäväni, mikä tässä mainittakoon kaiken varalta.) Kirjan tunnelataus on voimakas. Se tuntuu sähköiseltä, hyiseltä ja terävältä samaan aikaan.

Teema on armoton. Lapsen kuolema on perheelle aina tragedia, ja oman käden kautta tehtynä syyllisyys on hurja. Mitä tein väärin? Olisinko voinut valita toisin, olla toisenlainen, välittää enemmän, estää kaiken? Kysymyksiä on enemmän kuin vastauksia, rauhaa saa tuskin koskaan.

Läpi yön on myös varsin salaperäinen tarina. Sen käänteet aukeavat pikkuhiljaa, ja salaisuuksia paljastetaan tipoittain. Lopulta kirjan viimeinen lause keikauttaa kaiken nurin ja pakottaa lukijan epäilemään myös itseään. Mitä tapahtui? Lukeminen teki mieli aloittaa saman tien alusta uudelleen, niin paljon uutta tulkittavaa tarinan loppu kokonaisuuteen tuo.

Olen näemmä lukenut viime aikoina jonkin verran surua, kuolemaa ja menetystä käsittelviä kirjoja. Mitään erityistä syytä sille ei ole, mutta onhan aihepiiri toki voimakas ja vaikuttava. Läpi yön on kuitenkin monella tapaa niin äärimmäisen vahvaääninen teos, että se jyrää monta keskinkertaista lukukokemusta mennen tullen. Hieno kirja, totean.

Helpolla tämä ei päästä. Mieleen jää pyörimään paljon, eikä Sæterbakken todellakaan tarjoile ratkaisujaan valmiina. Vaikka pyrkimys on yleensä lukea kirjaa erillään tekijästään, en voinut vältellä pohtimasta, kuinka paljon Sæterbakken kirjoitti tähän kirjaan myös itsestään. Hän teki itsemurhan samana vuonna, kun sai Läpi yön valmiiksi.

Mutta ei tätä kirjaa pelätä tarvitse. Se on hieno ja monitahoinen teos, joka antaa oletettavasti jokaiselle lukijalle jotain erilaista. Ja ennen kaikkea se on romaani, joka saa miettimään omien valintojensa painoa ja arvoa. Mihin kaikkeen olen syyllinen – ja mihin en?

_____

Avaan tällä kirjalla osallistumiseni Anna minun lukea enemmän -blogin Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen.

Hullu vapaana (Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste)

Beate Grimsrud: Hullu vapaana
Suomentaja: Jonna Joskitt-Pöyry
Like 2012
392 s.
En dåre fri (2010)

Kirjastosta.


Kun noora haastoi minut ottamaan riskin ja rakastumaan kirjaan ja määräsi luettavakseni norjalaisen Beate Grimsrudin romaanin Hullu vapaana, minua ei tarvinnut kahdesti käskeä. Haastajani itse kirjoitti kirjasta sen verran kiinnostavasti, että olisin muutenkin lukenut sen, mutta nyt sain hyvän potkun takalistoon.

Eli on kirjailija ja taiteilija, Ruotsiin nuorena lähtenyt norjalainen maahanmuuttaja, jonka luovuus on massiivista. Samalla Elin mieli on herkkä kuin riisipaperi, sillä hänessä elävät myös pojat: Emil, Espen, Erik ja prinssi Eugen. Eli on kuullut ääniä jo lapsesta saakka, muttei ole kertonut siitä koskaan kellekään. Lisäksi hänellä on ollut koko ikänsä vaikea lukihäiriö, liian myöhään havaittu näkövamma ja pahoja keskittymisvaikeuksia.

Aikuinen Eli kokeilee ensin laajaa päihdekavalkadia elämänsä helpottamiseen, mutta päätyy lopulta ruotsalaisen sairaanhoidon "hellään" huomaan. Luvassa on vuosikausia jatkuvia hoitojaksoja psykiatrisella osastolla, vuoroin vapaaehtoisesti ja vuoroin lääkintöhallituksen määräyksellä, avohoitokokeiluja, vaihtuvia yhteyshenkilöitä, erilaisia terapiamuotoja. Elin elämä on ääripäätä: joko akuuttia psykoosia ja vainoharhaa, taiteilijan työhulluutta tai kykenemättömyyttä nousta sängystä ja mennä ikkunaan, sillä Eli pelkää putoavansa tai hyppäävänsä siitä milloin tahansa.

Tarina kulkee mosaiikkina, jossa kuvataan Elin lapsuus- ja nuoruusmuistoja, merkkejä tulevasta, sekä aikuisen Elin hoitojaksoja ja selviytymiskamppailua. Rakenne on raskas, mutta perusteltu. Grimsrudin kieli on aggressiivista, lyhyitä ja napakoita lauseita, armotonta tykitystä, mutta se imee mukaansa. Neljäsataa sivua mielisairautta on tietysti aika paljon, mutta jännite pysyy hyvin yllä – sitähän se sairastaminenkin on, armotonta ja vaativaa.

Grimsrud kuvaa sairastunutta mieltä niin todentuntuisesti, että pahaa tekee. Tai siis hyvää, hän on loistava kirjailija ja tarinankertoja. Vaihtuvat mielialat, ylä- ja alamäet, toisten armoilla oleminen ja oman mielen kadottaminen tulevat iholle ja oman pään sisään. Elin kautta kritisoidaan melko voimakkaasti psykiatrista hoitoa, sillä esimerkiksi lääkitys vedetään äärimmilleen, isketään pillerit kouraan ja piikkiä kankkuun, eikä kuunnella potilaan omia tuntemuksia esimerkiksi ylettömistä sivuvaikutuksista ja halusta vähentää lääkkeitä. Toisaalta pakkokeinot – lepositeet, eristyshuoneet ja tarkat aikataulut – ovat nekin sellaisia vallankäytön muotoja, joissa on petrattavaa.

Olin yhden kesän kesätöissä sairaalan psykiatrisella osastolla, ja tunnistin monia kirjan kuvaamia asioita sairaalan arjesta. Tietenkin olen itse kokenut sen aivan eri näkökulmasta kuin potilaat tai hoitohenkilökunta (olin sairaalahuoltajana), mutta monet tunnelmat olivat tuttuja. Käytävien tyhjentäminen muista hankalan potilaan saamiseksi eristyshuoneeseen ja lepositeisiin, hiljaa ikkunasta päivät pääksytysten tuijottavat ihmiset, tupakkahuoneen ankea savu, pelko liian kauan lukittuna olleen vessan oven takaa löytyvistä asioista.

Hullu vapaana on kuvaus yhden ihmisen sairaudesta, mutta se kertoo samalla ihmistä ympäröivästä yhteiskunnasta ja sen asettamista esteistä, joista pääpainon saa kasvottomuus ja massa-ajattelu, jonka takia toisinaan unohdetaan katsoa ihmistä potilaskertomuksen takana ja kysyä häneltä, kuka olet ja mitä kuuluu. Toisaalta se on kuvaus myös toimivasta tukijärjestelmästä, pyrkimyksestä hoitaa jokainen potilas niin hyvään kuntoon kuin on mahdollista, läheisten ihmisten ja myös palkattujen antaumuksellisesta avusta ja tuesta.

Kirja on raskas, mutta se on antoisa. Ei kannata antaa kielen pelottaa, siihen tottuu ja siitä oppii pitämään. Ehkä tämän lukukokemuksen myötä olen taas himpun verran vähemmän ennakkoluuloinen ja ymmärrän jotain enemmän.

Otin riskin ja rakastuin kirjaan, kiitos noora haasteesta!

Lisäksi Hullu vapaana solahtaa osaksi Mieleni on rajaton -haastetta, ja saa tällä yhden pojon Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseenkin, josta ruksin jälleen kerran Norjan.

Rumat Kapinalliset: Unfun

Menetetty elämä ei ehkä ole "arvokkaampaa" kuin elämä joka sykkii ja jatkuu, mutta se antaa hämärän käsityksen siitä mikä tuo arvo voisi olla. Elämän poissaolo kertoo enemmän siitä miksi elävät ihmiset ovat niin hanakoita antamaan itselleen arvoa. Täytyy ikään kuin vaatia toisten arvoa, jotta saisi itse arvon. Tässä on päivän paradoksini: miksi ihmisen on otettava vakavasti toisten tunteet tai tuskat jos hän väheksyy omiaan? Onko hänen kohdeltava muita kuten itseään jos hän haluaa itselleen pahaa? Miten hän voisi arvostaa muiden elämää jos hän vihaa omaansa?
(s. 164)

Abo Rasul: Unfun
Suomentaja: Katriina Huttunen
Johnny Kniga 2010
262 s.
Unfun (2008)

Kirjastosta.


Lucy on elämäänsä vihaava entinen teiniäiti, norjalainen maahanmuuttaja, jolla on väkivaltainen ex-mies nimeltään Lahtaus ja parikymppiset kaikin puolin ärsyttävät, lähinnä tyhjää toimittavat kaksospojat Atal ja Vataman. Lucyn tausta on afrikkalaisessa ik-heimossa, jolla on erikoinen taipumus reagoida ikäviin, ahdistaviin ja pelottaviin tilanteisiin nauramalla hysteerisesti – siis vaikka saisit nyrkkiä naamaan tai veistä vatsaan. Pojat ovat perineet tämän piirteen äidiltään. Lahtaus on tuottamassa Deathbox-nimistä väkivaltapeliä, jonka päähenkilön ääneksi on saatu palkattua Homer Simpsonina uransa tehnyt Dan Castallaneta. Peliin ilmestyy työstövaiheessa bugi, joka ajaa muutenkin henkisesti epävakaan Lahtauksen vaarallisesti kohti täydellistä katkeamispistettä. Totaalisen kyyninen Lucy joutuu tahtomattaan mukaan pelin loppuhiontaan enemmän kuin olisi kenenkään hyvinvoinnin kannalta eduksi.

Luin Abo Rasulin (oik. Matias Faldbakken) Macht und Rebel -nimisen anarkistisen väkivaltamässäilyn jokunen vuosi takaperin. Kirja on ilmestynyt suomeksi 2004 ja se on Rasulin Skandinavisk Misantropi -trilogian toinen osa. Ensimmäistä osaa, The Cocka Hola Companya en ole lukenut. Tämä käsillä oleva Unfun on siis sarjan viimeinen. Macht und Rebel jäi mieleeni juuri ärsyttävän osuvan provosoivana ja mukaansatempaavana kirjana, joka on aika kaukana siitä, mitä normaalisti haluan kirjoista lukea, ja juuri siksi se oli kaikessa yllättävyydessään erinomainen lukukokemus. Niinpä en pelännyt tarttua Unfuniin, kun sen kirjastossa huomasin. Sopii vielä erityisen hyvin Rumiin Kapinallisiin, tulin ajatelleeksi.

Olipa tympeä kirja.

Ei mitään samaa kiehtovaa otetta kuin Macht und Rebelissä. Väkivalta, väkivaltainen seksi, ihmisviha, idioottimainen rasismi ja turhanpäiväisyys eivät herättäneet juuri mitään kiinnostusta tässä lukijassa. Aineksia olisi ollut, mutta ei niin ei.

Kirja ei ollut huono siksi, että se käsittelisi epämiellyttävällä tavalla todella epämiellyttäviä aiheita. Sen aihepiiri on erinomainen ja sellainen, josta on syytäkin kirjoittaa. Se ärsyttää tahallaan ja tökkii lisää juuri silloin, kun lukija kaipaisi hieman hengähdystaukoa. Tämä ei ole mitään hyvän mielen kirjallisuutta, ei todellakaan. Hyvä mieli tätä lukiessa ei ollut lähelläkään.

Eniten minua jarruttivat jonkinlaiset ennakko-oletukseni. Toivoin samanlaista pistävää tykitystä, jota Macht und Rebel aikanaan antoi. En saanut sitä, ja sitä on vieläkin vaikea uskoa. Ei, kirjassa ei anneta armoa kellekään. Kyllä, siinä on suoranaisessa nihilismissään kutkuttavan hyvät lähtökohdat saava kertoja (Lucy). Noup, tapahtumat eivät ole ennakoitavissa. Jep, lukiessa pulssi on koholla ja Rasul panee lukijaa halvalla.

Siltikään en voi kehua tätä kirjaa. Se on nimenomaan tympeä. Tympeydestä en pidä.

Rasulin tarkoituksena on kaiketi kritisoida pohjoismaista tekopyhyyttä ja mukaliberalismia. Hän ottaa kantaa väkivallan määrään ympärillämme ja ihmisten kyvyttömyyteen tulla toimeen toistensa kanssa ja vie kaiken sen toiseen potenssiin. Plussaa siitä: yhteiskunnan ja kulttuurin rumia puolia ei pidäkään peitellä tai silotella, vaan ne pitää iskeä vasten kasvoja. Jokin silti puuttui. Amman blogissa pohditaan parhaillaan sitä, onko tarina kuollut. Joudun toteamaan, että Unfunin tarina ei päässyt kiinni kaikkiin niihin mahdollisuuksiin, jotka sillä olisi ollut. Sekoilua on liikaa, ja se peittää alleen tarinan potentiaalin. Ja ilman kunnon tarinaa minä en ole kiinnostunut muustakaan sanomasta.

Voi tietysti olla, että en vaan tajunnut. Ehken ymmärtänyt kaikkia populaari-, splatterkauhu- ja pelikulttuuriin kohdistuvia viittauksia. En harrasta kahta viimeistä. Ainoa splatterelokuva, jonka koskaan olen nähnyt, on Peter Jacksonin (sinänsä mainio) Braindead, jota muistan katsoneeni hysteerisesti nauraen. (Paras kohtaus – juonipaljastus – oli ehdottomasti keittoon putoava korva.)

Oli miten oli, reilut kaksi ja puolisataa sivua olivat aikamoinen soppa. Kyllä Unfun paikoin viihdyttikin, mutta enemmän ehkä siksi, että tajusin ärsyyntyväni kuin mikäkin täti (rakkaudella kaikkia tätejä kohtaan!) ja aloin naureskella enemmän itselleni. Tästä kirjoittaminenkin oli vähän vaikeaa, sillä olisin halunnut käyttää ronskimmin kirjassa esiintyneitä sanoja ja käsitteitä liittyen esimerkiksi hieman ronskimpaan seksuaaliseen kanssakäymiseen, mutta jo nyt blogiini eksytään useimmiten ei sallittua -osastoon kuuluvilla sanayhdistelmillä, enkä halua kasvattaa niiden osumien määrää entisestään. (Kaikkea te ihmiset etsittekin internetistä! Hyvänen aika!) (Sen sijaan muita osumia olisi erittäin hauskaa lisätä...)

Rumat Kapinalliset -haasteen hengessä on siis todettava vielä, että rumaa ja kapinallista näkökulmaa tästä kirjasta ainakin saa. Maailma on ruma, ihmiset samoin, ja kapinaan on ryhdyttävä itse. Just sun. Tavallaan Unfun onnistuu erinomaisesti kuvaamaan epämiellyttäviä ihmissuhteita, itse asiassa enemmänkin ihmissuhteiden vastakohtia: täydellistä kyvyttömyyttä minkäänlaiseen empatiaan, kiintymykseen tai muihin suhteellisen positiivisia fiboja herättäviin tunteisiin. Toisaalta se ei anna myöskään juuri vaihtoehtoja. Maailma on paska, eikä se jeesustelemalla muuksi muutu – mutta eipä muutu nyrkeilläkään. Yksin oot sinä ihminen. Just deal with it.

***

Rumat kapinalliset ja Ikkunat auki Eurooppaan, Norja.