Tommi Hoikkala & Petri Paju: Apina pulpetissa – Ysiluokan yhteisöllisyys
Kansi: Satu Kontinen
Gaudeamus 2013
246 s.
Arvostelukappale.
Nuoriso- ja yhteiskuntatutkijat Tommi Hoikkala ("Lintsari) ja Petri Paju ("Angst B") tekivät todellisen antropologisen seikkailuretken suoraan suomalaisen koulumaailman ytimeen: syyslukukaudella 2009 he soluttautuivat osaksi Härkälän yhtenäiskoulun 9C-luokkaa tarkoituksenaan tarkastella 2000-lukulaista koulunkäyntiä. Tutkijat kulkivat luokan mukana tunneilla, kokeissa, luokkaretkillä, välitunneilla, ruokalassa, valinnaisaineissa ja kepsulla (so. kebab). He tekivät läksyjä (tai jättivät tekemättä), seurasivat some-kuulumisia ja tulivat osaksi luokkaa, lintsasivatkin. Koko ajan kumpikin piti myös kenttäpäiväkirjaa, kirjoitti muita muistiinpanoja ja pyrki kaikin tavoin monipuolisesti tarkkailemaan erään eteläsuomalaisen ysiluokan viimeistä peruskouluvuotta.
Apina pulpetissa on todella mielenkiintoinen, helpostilähestyttävä ja monipuolinen tietokirja. Siitä on turha teoreettisuus jätetty huolella pois, joskin välillä piipahdetaan Batesonin vuorovaikutuskehillä, kasvetaan aikuisuuteen sekä tarkastellaan hierarkioita, vuorovaikutusta, sosiaalista järjestystä, pedagogiikkaa ja sukupolvikokemuksia. Näitä seikkoja on turha käytännönläheisenkään lukijan kavahtaa: teksti on selkeää, havainnollistavaa ja koko ajan todellisuudessa kiinni.
Kirjan rakenne tuli itselleni yllätyksenä, sillä olin odottanut sen olevan kronologinen matka syyslukukaudelta kevätjuhlaan. Näin ei kuitenkaan ole, vaan kirjan pääluvut on jaoteltu temaattisesti käsittelemään koulumaailman ja -vuoden rakennetta ja käsitteitä, koulun fyysistä ja sosiaalista arkkitehtuuria, koulun ja paikallisyhteisön suhdetta, peruskoulun perusluokan koostumusta ja merkityksiä, opetusta, opettajia ja kasvatusta, teknologiaa ja yltäkylläisyyttä sukupolvikokemuksena sekä tehtyä tutkimusta. Rakenne toimii paremmin tällaisena, joskin itse jäin hieman kaipaamaan jonkinlaista loppuhuipennusta, 9C:n pyrähtämistä maailmalle ja peruskoulun päätöstä.
Kenttätyö on tehty etnografisin menetelmin: tarkkaillen, osallistuen ja havainnoiden sekä toisaalta 9C:n oppilaita, opettajia ja huoltajia haastatellen. Kaikki muut yhtä oppilasta lukuun ottamatta osallistuivat haastatteluihin, ja opettajakunnan ja huoltajien otoskin on vakuuttava. Hoikkala ja Paju suhtautuvat tutkimukseensa ammattimaisen vakuuttavasti, mutta tuottavat tuloksensa muotoon, jossa niitä on kenen tahansa miellyttävää tarkastella. Lintsari ja Angst B antavat palaa ja panevat itsensä likoon: tässä tutkimuksessa ei vain raportoida, vaan otetaan myös kantaa.
Apina pulpetissa on yhtäältä hauska ja havainnollistava, toisaalta hieman ahdistava teos. Kepeys ja jopa paikoittainen riemu syntyvät siitä, mistä niiden voi kuvitellakin syntyvän: tutkimuskohde ja yhteisö, jota tutkijat tarkkailevat on villi ja eloisa, elämänhaluinen, dramaattinen, tunteikas ja kaikin puolin elämää ja menoa täynnä. Ahdistus syntyy lukijassa itsessään, nuoressa opettajassa, idealistissa, joka haluaisi tehdä kaiken oikein tai edes vähän sinne päin, mutta...:
Ihanneopettajan (lähinnä oppilaiden haastattelujen perusteella) haarukointi alkaa edellyttää jo tavallista suurempaa käsitetarkkuutta. Pidä kuria pitämättä pipoa tiukalla. Ole rento mutta vankka kallio. Heitä läppää, tarinoita ja opeta hyvin. Ole kiva ja sano kova sana. Pidä kuria, älä ärsytä. Ole persoonallinen mutta älä erotu liiaksi. Pidä huolta siitä, että oppilailla on kivaa, ja samalla siitä, että jos hermostut, kenelläkään ei ole kivaa. Jos sinulle ...laan, ...le takaisin samalla pysyen roolin mukaisessa opettajamaisessa toiminnassa ja sanavalinnoissa. Luota oppilaisiin, mutta älä ole sinisilmäinen. Ja edellä kuvatut paradoksit mukaan: neuvottele itsellesi asema, jossa ei tarvitse neuvotella, ja miellytä oppilaita niin, ettet yritä miellyttää oppilaita. (s. 197)
Voi ihanneopettaja-parkaa...
Kirjan keskeisin sanoma on, että nuoriso ei ole sellaista massaa, joksi sitä yleensä – sukupolvesta toiseen – arvostellaan. Toki nuorissa on halu kuulua ryhmään, olla osa jotain ja tulla hyväksytyksi, kokea yhteisöllisyyden edut, mutta samalla jokaisella ysiluokkalaisella on oma maailmansa, oma aikansa, oma tilanteensa ja omat tavoitteensa. Se, kuinka tällaisia yksilöistä muodostuvia ryhmiä hallitaan, ohjataan ja opetetaan, on oma tarinansa – ja samalla aihepiiri, johon opettajankoulutuksessa tulisi entisestään panostaa. Itse erityisopettajan työtä tekevänä aineenopettajana luin kiinnostuneena aineenopettajan roolista saatavasta kuvasta ja samalla kaipasin erityisopetuksen näkökulmaa. Toisaalta tutkimuskohteena oli peruskoulun perusluokka, jossa haluttiin ennen kaikkea ammentaa keskiverrosta – ei kai erityisopetustakaan tarvitse kaikkialle tunkea (ja sitä kyllä sivuttiin!).
Kirjan temaattinen rakenne on perusteltu ja pitää katsannon ja lähestymistavat monipuolisina. Toisaalta paikoin teemat hieman toistavat itseään ja menevät päällekäin. Samalla tuntuu, että jotain jätetään kertomatta. Onhan se ymmärrettävää: oppilaat, koulu ja opettajat on tutkimuseettisistä syistä häivytetty tunnistamattomiksi ja yksilöimättömiksi niin hyvin kuin mahdollista, joten esimerkiksi yksilötason henkilökuvauksia ei kovin syvälle voida viedä. Tällaisena kirja on kompakti ja sen äärelle on helppo huomata uponneensa. Haastattelupätkät, koulupäivien ja tapahtumien kuvaukset, paikoittainen teoreettinen ripottelu sekä tutkijasetien huomiot ovat virkeitä, eloisia ja mukaansatempaavia.
Apina pulpetissa sopii ehdottoman hyvin lukemiseksi opettajille, opettajaopiskelijoille, muille koulutyöntekijöille ja ilman muuta ja ennen kaikkea kaikille niille, joilla tuntuu usein olevan peruskoulusta ja koulutyöstä huomattavasti enemmän sanottavaa kuin todellista perstuntumaa.