Jane Smiley: Sydänmailla

 

Pulitzer-palkittujen romaanien lukemishaasteeni etenee hitaasti ja epävarmasti. Alkukesästä SPR:n Kontissa silmään sattui kuitenkin Jane Smileyn Sydänmailla-romaanin (ruma elokuva-) kansi, ja vastoin kaikkia tapojani sain myös tartuttua omaan hyllyyn ostettuun kirjaan melko pian ostotapahtuman jälkeen. Olen kehityskelpoinen!

Sydänmailla ilmestyi vuonna 1991 ja palkittiin Pulitzerilla seuraavana vuonna. Marja Alopaeuksen suomennos julkaistiin vuonna 1997, jolloin romaaniin pohjautuva elokuva tuli teattereihin.

Tarina sijoittuu Yhdysvaltojen Keskilänteen, syvälle maaseudulle, sikatilojen ja maissipeltojen huminaan. Larry Cookilla on sitkeän oman ja edellisten sukupolvien työn tuloksena omistuksessaan arvokas tuhannen eekkerin maatila, jonka hoidossa ovat mukana hänen kaksi vanhinta tytärtään Ginny ja Rose puolisoineen. Perheen kuopus Caroline on valinnut toisen tien, opiskellut juristiksi ja asuu ja työskentelee kaupungissa.

Kun Larry alkaa lähestyä eläkeikää, hän haluaa yllättäen siirtää maatilan tyttärilleen ennakkoperintönä. Isän peliliike yllättää kaikki, ei vähiten siksi, että hän on siihen saakka hallinnut reviiriään despootin elkein ja kasvattanut lapsensa väkivaltaa ja alistamista käyttäen. Perheen äiti kuoli tyttöjen ollessa vielä nuoria ja vastuu kasvamisesta ja kasvattamisesta on ollut pitkälti heillä itsellään. Ginnyn, Rosen ja Carolinen on nyt tehtävä päätöksiä, jollaisiin he eivät ole tajunneet olevansa valmiita. Ovatko vieläkään?

Vuosikymmenten epäselvyydet, puhumattomuus, selvittämättömät traumat ja erittäin myrkyllinen (sekä psyykkisesti että konkreettisesti maanviljelyyn liittyvien ympäristömyrkkyjen kautta muodostunut) kasvu- ja elinympäristö aiheuttavat yhdessä yllättävän omistajamuutoksen kanssa riitaa, surua ja piiloon painettuja muistoja.

Sydänmailla käsittelee karulla tavalla isoja teemoja. Se pureutuu perheen synkkiin salaisuuksiin, väkivaltaan, toteutumattomien toiveiden hintaan, lapsettomuuteen, sukupuolten asemaan maaseutuyhteisössä. Ylipäänsä se kuvaa vahvasti 1970-luvun tunnelmaa Yhdysvaltojen maaseudulla. Ei ole vaikeaa uskoa, että moni asia on edelleen siellä samoin. Romaanin pohjana on Shakespearen näytelmä Kuningas Lear, jonka myönnän olevan minulle tuttu vain otsikon tasolla. Viitteet siihen löytynevät parhaiten henkilöhahmojen välisten suhteiden kautta. 

Tarinaa kertoo vanhin tytär Ginny, joka on aina sopeutunut ja hyväksynyt, alistunut ja muovautunut. Hänestä on tullut luontevasti maatilan emäntä, hän ei ole koskaan oikein ajatellutkaan voivansa tai saavansa haluta muuta. Lapsia hän ei puolisonsa kanssa ole suurista toiveista huolimatta saanut, ja viimeisimmän keskenmenonsa todisteetkin hän on haudannut sikalan taakse, ettei joutuisi jälleen selittämään mitään miehelleen.

Ginnyn kertojaäänen kautta tarina muodostuu moniääniseksi ja yllättävän kupruilevaksi, vaikka se on näennäisen tasainen ja rauhallinen. Tempo on hidas, mutta nautin jollain tapaa suuresti hitaasti etenevästä kerronnasta ja vähitellen aukeavista kerroksista. Miten paljon ihmisen elämässä hautautuu arkisen aherruksen, työnteon, totutun elämänpiirin, yhä uudelleen toistuvien pettymysten, pelon hetkien ja yhtäältä pienten ilojen alle?

Muutos on kuitenkin jossain, se on aina mahdollisuus. Kaikesta kurasta, pelosta, pölystä, virheistä, ottamattomista askelista, harkitsemattomista ja harkituista sanoista, haudatuista haaveista - kaikista niistä voi silti vielä ponnistaa eteenpäin. Niin tekee lopulta myös Ginny.

Jane Smiley: Sydänmailla
Suomentaja: Marja Alopaeus
Otava 1997
389 s.
A Thousand Acres (1991)

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Kirjoihin kadonnut, Hurja Hassu Lukija, Prosperon kirjahylly

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 35. Kirjassa on oikeudenkäynti, Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteen kohta 12. maaseutu.

Colson Whitehead: Nickelin pojat

 

Joskus ja toisinaan huomaa löytäneensä uuden suosikkikirjailijan, vaikka luettua tuotantoa onkin vielä sangen vähänlaisesti ja vaikka se luettu on raakaa ja karmivaa. Colson Whitehead, se olet juuri sinä!

Toukokuun lukulistalla oli veretseisauttavan hyvä Maanalainen rautatie. Nyt luin toiseen aikaan ja paikkaan sijoittuvan mutta syvälle hermoon ja selkäpiihin osuvan Nickelin pojat. Voihan.

Nickel on pahatapaisille tai sellaiseksi määritellyille pojille tarkoitettu koulukoti ja kasvatuslaitos Floridassa. Se on yhteiskunnan kehittämä keino saada rikoksia tekevät, kaidalta polulta livenneet, väärällä tavalla elävät ja ylipäänsä rakenteita edes olemassaolollaan kyseenalaistavat nuoret kuriin ja nuhteeseen, ylväissä puheissa jälleen yhteiskuntakelpoisiksi.

Nickeliin joutuu myös Elwood. Eletään 1960-lukua ja mustien kansalaisoikeustaistelujen aikaa. Elwood on lukiolainen, jolla on taustastaan huolimatta aukeamassa hyvä tulevaisuus. Hän on vanhempiensa hylkäämä mutta isoäitinsä kasvattama nuorukainen, jota opettaja kannustaa hakeutumaan jo avoimiin yliopisto-opintoihin ja kohti akateemista uraa. Elwood on ahkera joskin idealisti, toisinaan turhankin palosieluinen oikeudentunnossaan. Yksi mitätön erehdys ja väärinkäsitys koituu hänen kohtalokseen ja suuntana on tuomarin määräyksellä Nickel.

Nickelissä Elwood saa kokea maailman, jonka lait, säännöt, hierarkia ja historia näkyy, tuntuu ja kuuluu iholla, arvissa, mielessä ja sielussa. Selviytymiskeinot on jokaisen opittava itse, eivätkä kaikki selviä. Kaikilla ei ole mahdollisuuttakaan. Jokainen kolhiutuu jotenkin.

Elwood tutustuu ja ystävystyy Turnerin kanssa, joka on toimija, kyyninenkin jo, maailmaa tarpeeksi nähnyt. Ystävyys kuitenkin kantaa erilaisuudesta huolimatta, se tukee ja tuo edes pienen uskon tulevaisuuteen. Jos tulevaisuutta on. Kaikilla ei ole.

Nickelin pojat on karu ja väkivaltainen romaani, mutta Whiteheadin kerronta on silti selkeää, kuulasta ja konstailematonta, Markku Päkkilän suomennos tekee sille oikeutta. Whitehead ei selitä tai saarnaa, vaan tarina yksinkertaisesti kiskoo mukaansa ja myös pitää otteessaan. Sivuja on vain reilut 200, mutta tätä kirjaa oli pakko sulatella hitaalla luennalla.

Nickelin pojat alkaa siitä, kun koulun pihapiiristä löydetään 2010-luvulla merkitsemättömiä hautoja. Turhan tuttua todellisuudesta, vai mitä, nyt kun olemme joutuneet lukemaan uutisia kanadalaisten alkuperäiskansojen lapsille tarkoitettujen sisäoppilaitosten hautalöydöistä. Nickel ei myöskään ole aivan tuulesta temmattu tai kirjailijan mielikuvitusta, vaan sen esikuvana on oikeasti toiminut vastaavanlainen laitos, jonka historiasta paljastunutta kuonaa Whitehead on hyödyntänyt romaanissaan. Loppusanoissaan Whitehead taustoittaa tarinaa laajemmin.

Miten julmaa ja järkyttävää on lasten ja nuorten kohtelu pahimmillaan, miten paljon kärsimystä yhteiskunta tietoisesti aiheuttaa valinnoilla ja päätöksillä, joiden pontimena on jokin muu kuin hyvinvointi ja oikeudenmukaisuus. Ja tätä on edelleen.

Whiteheadin romaaneissa yhteiskunnallinen mätä ja yksilön merkitys muutoksena, vaikuttajana ja tekijänä yhdistyvät vastaansanomattomasti. Rakenteellinen väkivalta ja rasismi saavat kylmän hien pintaan, mutta epätoivo ei kuitenkaan lyö ylitse. Tarinankerronnan taito kuljettaa, vie mukanaan ja saa uppoamaan romaanin maailmaan niin kuin vain hyvät kirjat tekevät. Ja jokin inhimillinen, elävä, villisti sykkivä ja eteenpäin vievä on silti aina olemassa.

Colson Whitehead: Nickelin pojat
Suomentaja: Markku Päkkilä
Otava 2020
215 s.
The Nickel Boys (2019)

Kirjastosta.

Toisaalla: Donna mobilen kirjat, Kirjasähkökäyrä, Mummo matkalla, Lukutuulia, Kirjaluotsi, Nannan kirjakimara, Mitä luimme kerran, Kirsin kirjanurkka, Kirjojen kuisketta, Kirjoihin kadonnut, Kirjavinkit, Kirja hyllyssä, 

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 23. Kirja, jota luet ulkona, Pulitzer-haasteeni

Colson Whitehead: Maanalainen rautatie

Cora on orjuuteen syntynyt ja orjuudessa koko ikänsä elänyt. Hänen asuinpaikkansa on georgialainen puuvillaplantaasi ja se viheliäisin nurkka, "hullujen naisten" lato. Coran äiti on legenda: ainoa orjatilalta pakoon päässyt, jota edes pahamaineinen orjien jäljittäjä Rideway ei koskaan saanut kiinni. Cora ei osaa äitiään ihastella, vaan sen sijaan on tälle katkera hylkäämisestä.

Kuin varkain Coralle tulee mahdollisuus seurata äitinsä jalanjäljillä, kun Caesar-niminen orja ehdottaa hänelle pakoa. Punninta on tehtävä: vaakakupissa on pieni mutta olemassa oleva mahdollisuus vapauteen ja todennäköisempi lopputulos, eli kiinni jääminen ja sen jälkeen varma kuolema.

Vapauden kaipuu voittaa.

Cora ja Caesar pakenevat tilalta ja heidän apunaan on salaperäinen rautatieverkosto ja sen työntekijät ja avustajat. Rautatie todella kulkee maan alla ja sen asemat ovat syrjäisillä paikoilla, kellareissa ja talojen alla, sorakuopissa ja luolissa. Coran ja Caesarin pakomatka etenee etappi ja osavaltio kerrallaan, välillä hitaammin ja välillä vauhdikkaammin. Toisinaan tekee mieli jäädä paikoilleen, jatkuvasta vaarasta huolimatta, toisinaan pienikin pysähtyminen on hengenvaarallista. Koskaan ei voi huokaista helpotuksesta. Ja jäljittäjä Ridgeway on koko ajan heidän kannoillaan.

Colson Whiteheadin romaani Maanalainen rautatie on todella vaikuttava tarina Amerikan Yhdysvaltojen historian häpeäpilkusta, orjuudesta. Sen lukeminen tuntuu sydänalassa, ihossa, niskakarvoissa. Whiteheadin luoma vaihtoehtohistoriallinen infrastruktuuri on nerokas ja vakuuttava, siihen on helppo uskoa ja sen toiminnalle toivoo pelkkää hyvää, vaikka aina ei totisesti ole onni myötä. "Maanalainen rautatie" tarkoitti todellisessa historiassa niin ikään orjien avustusverkostoa, joskaan se ei toki oikeasti ollut fyysinen rautatie. Kirjaa lukiessa rautatie kuitenkin herää luontevasti eloon.

Maanalainen rautatie on vahvasti juonivetoinen, jäytävä ja ahdistavakin. Siinä on raakaa väkivaltaa, sen kuvaaman maailmanajan rasismi ja toivottomuus satuttavat. Ihmisten raakuus, välinpitämättömyys, vallanhalu, sadismi ja sokeus ihmisarvolle käyvät päälle, vaikka jollain ihmeellisellä tavalla Whitehead osaa kirjoittaa tarinansa niin, ettei sen lukeminen käy ylitsepääsemättömäksi tai tyystin toivottomaksi. Päähenkilöille toivoo pelkkää hyvää, heidän matkansa etenemistä jännittää, heitä haluaisi olla sysimässä eteenpäin ja piilottamassa omaan kellariinsa tai ullakolleen hirttotuomion uhkasta piittaamatta.

Romaani on karusta aiheestaan huolimatta silti myös jännittävä seikkailu, joka tempaisee mukaansa ja saa pohtimaan, millaisista rakenteista yhteiskunnat ja ihmisyhteisöt muodostuvat – ja miten niitä voisi vapisuttaa ja kyseenalaistaa.

Colson Whitehead: Maanalainen rautatie
Suomentaja: Markku Päkkilä

Otava 2021

341 s.

The Underground Railroad (2016)

Kirjastosta.

Toisaalla: Mummo matkalla, Kirja vieköön!, Kirjaluotsi, Kirjasähkökäyrä

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen, oma Pulitzerien ikuisuushaasteeni 

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Olen valmis vannomaan, että yhdysvaltalaisella Elizabeth Stroutilla on käsissään samaa kirjoitustaikaa kuin kanadalaisella kollegallaan, suursuosikillani Alice Munrolla. Niin herkkävireistä ja silti terävää, tarkkaa ja huolellista, ilmavaa ja tilaa antavaa hänen tekstinsä on. Yksittäisten ihmisten kohtaloita, pieniä ja suuria sivupolkuja ja harha-askelia, alistumista "kohtaloon" tai sitä vastaan kapinoimista, vuosien kulumista ja merkityksellisiä, pikaisia hetkiä. Uskomatonta.

Olive Kitteridge on tuorein suomennos Stroutilta, jälleen (!) yhden suursuosikkini, Kristiina Rikmanin tekemä. Episodiromaaniksi kuvailtu, ehkä myös novellikokoelmaksi laskettavissa oleva teos on huumaavaa luettavaa. Se rakentaa tunnelmansa vähitellen, pienin elein, tavallisten ihmisten tarinoiden ja elämän sattumusten kautta.

Keskushenkilönä on äksyhkö, ketään kumartamaton Olive Kitteridge. Hän on mainelaisen pikkukaupungin koulun jo eläköitynyt matematiikanopettaja, joka työnsä puolesta tuntee monet - ja moni tuntee hänet. Olive elää puolisonsa Henryn kanssa, joka tarjoaa hyvän taisteluparin ja peilin vaimolleen. Pariskunnalla on yksi poika, Christopher, josta on sekä iloa että murhetta. Huolimatta sosiaalisia taitoja edellyttäneestä työurastaan Olive ei varsinaisesti ole tullut tunnetuksi helppoudestaan. Toisaalta hän on myös suora ja rehellinen: häneltä saa palautetta ja kehitysehdotuksia, joista voi olla hyötyä, vaikka niiden terävyys voi satuttaakin.

Stroutin kerronta on laajaa ja heleää. Tarinoiden kaari on taitavasti rakennettu, ne koukuttavat lukijan tunnelmallaan ja tarkkaavuudellaan. Niiden läpi kulkevat draamat ja käännekohdat, muutos ja pysyvyys. On hetkiä, kun avioliitto muuttuu peruuttamattomasti ja hetkiä, jolloin ymmärtää kuinka hyvin kaikki toisen kanssa on, on ehkä ollut jo kauan, ehkä aina. On hetkiä, kun on valmis päästämään irti, luovuttamaan, pakenemaan, hylkäämään, hyvästelemään. Tai hetkiä, kun ei ole valmis vielä mihinkään. Joskus jonkun kanssa jakaa arkensa pitkään vain huomatakseen, että pian toinen onkin olemassa enää vuosittain saapuvan joulukortin kolmella rivillä.

Elämän hetket, ne pienet, isot, merkityksettömät, tärkeät. Niistä Strout kertoo lempeästi mutta ei lainkaan löysästi, tarkkaan ja huolella, tilaa lukijalle jättäen.

Mikä lukunautinto!



Elizabeth Strout: Olive Kitteridge
Suomentaja: Kristiina Rikman
Tammi 2020
374 s.
Olive Kitteridge (2008)

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa, Kirja vieköön!, Lumiomena, Leena Lumi, Mitä luimme kerran, Kirjasähkökäyrä

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 30. Kirjassa pelastetaan ihminen

Viisi syytä rasittaa hauistaan lukemalla Tuulen viemää

Lukemattomat lukemattomat klassikot -listani pieneni 900 sivun verran, kun sain muutaman viikon aherruksen jälkeen selätettyä Margaret Mitchellin vuonna 1936 ilmestyneen, Pulitzer-palkitun Tuulen viemää. Kiitän lukupiiriä ja (pääosin kuviteltua) joukkopainetta siitä, että lopultakin pääsin tutustumaan Scarlett O'Haraan ja hänen Georgiaansa. Muistelen lukeneeni joskus lapsena jostakin Aku Ankan taskukirjasta Tuulen viemää -versioinnin, mutta siihen kokemukseni tästä tarinasta jäävätkin. Ennen tätä.

Keskityn nyt viiteen seikkaan, jotka saivat minut ponnistelemaan kirjan läpi.

Scarlett ja Rhett

"Niin ilmeistä!", huudahtaa suuri osa kirjan lukeneista. Ehkä niin, ja miksipä ei. Hemmotellun nousukasperheen tyttären ja salaperäisen raikulipoikamiehen rakkaustarina on myrskyisä, polveileva ja osin ennakoimaton – ei mikään tähtiin kirjoitettu todellakaan.

Scarlett noin lähtökohtaisesti on raivostuttava tapaus – ja juuri siksi niin herkullinen. Vaikka Tuulen viemää on kiistämättä kasvutarina, Scarlett ei muutu perimmäiseltä luonteeltaan sen aikana. Sen sijaan maailma hänen ympärillään muuttuu ja vaatii Scarlettilta kykyä sopeutua ja selvitä, tarkistaa ajatuksiaan ja asenteitaan. Ja voi mikä selviytyjä hän onkaan! Kekseliäs, peräänantamaton, anteeksipyytelemätön! (Ja kauhea. En kestäisi hänenkaltaistaan ihmistä missään olosuhteissa.)

Rhett puolestaan on jo ensimmäisen kerran parrasvaloihin astuessaan mieleenpainuva hahmo. Hän eroaa epäsovinnaisuudellaan kaikesta ympärillään, nauraa sekä itselleen että muille ja tavoittelee päättäväisesti sitä, mitä haluaa saada. Paha poika? Ilman muuta. Konna? En sanoisi.

Sotakuvaus

Yhdysvaltojen sisällissota 1861–1865 ei ole minulle millään muotoa tutuin sotahistorian tapahtuma. Tuulen viemää kertoo sodasta ennen kaikkea etelävaltioiden eli konfederaation puolelta, pohjoisvaltiot eli unioni (eli jenkit) kuvataan etelävaltiolaisten silmin ja näkökulman kautta – eikä se ole erityisen mairitteleva. Rintaman ja suorien taisteluiden sijaan ollaan kotirintamalla: Atlantan kaaoksessa, sotasairaalassa, autioituneella ja köyhtyneellä maaseudulla, pelokkaissa kodeissa. Sisällissota näkyy ihmisten mielissä ja perhesuhteissa, kun kaikki kokevat menetyksiä ja tiedonkulku on hidasta ja epävarmaa. Huomisesta ei voi koskaan tietää.

Tuulen viemää on sodan kuvaajana myös armoton: häviäjän roolia ei ole helppoa kantaa. Sota, johon lähdetään intoa ja kunniantuntoa puhkuen, ei menekään niin kuin sankarikuvitelmissa ajateltiin, vaan edessä on monen vuoden kärsimys ja hidas näivettyminen, lopulta raskas ja häviö.

Sota on paljon muutakin kuin aseiden jylyä. Se on uutisten odottamista, hiljaisuutta, yllättäviä uusia ihmissuhteita, turvallisen maailman perustuksiaan myöten tuntemaa vavahtelua. Samalla elämä jatkaa matkaansa, avioliittoja solmitaan ja lapsia syntyy. Ja aina on joku, joka hyötyy siitä kaikesta.

Naisen asema

Scarlett on omalle ajalleen epätyypillinen nainen, ja saa sen totisesti tuta. Romaanin alussa hän on huikentelevainen, itsekäs ja kapeakatseinen nuori neitokainen, joka ei välitä muusta kuin omasta suosiostaan, uumansa kapeudesta ja ulkoisesta menestyksestä. Pieleen menevät rakkausasiat ikuisen ihailun kohteen Ashleyn kanssa sekä syttyvä sota saavat Scarlettin tekemään ratkaisuja, joiden seuraukset kulkevat mukana loppuiän.

Sota sysää Scarlettin elämään, jollaiseen hän ei ollut valmistautunut, mutta jonka hän kantaa vahvana harteillaan. Heikkouden on väistyttävä, kun huolenpito itsestä ja muista kasautuu Scarlettin tehtäväksi. Hän pelastaa kotitilansa Taran tuhosta, selviytyy päivästä ja viikosta toiseen ja vannottuaan, ettei enää koskaan aio nähdä nälkää, sen myös toteuttaa. Scarlettista tulee sodan jälkeen menestyvä yrittäjä ja keinottelija, mitä ei totisesti katsota hyvällä aikana, jolloin naisen tehtävänä on pysyä kodin piirissä, huolehtia puolisostaan ja kasvattaa lapsiaan ja palveluskuntaansa. Äitinä Scarlett on surkea: hän ei koskaan edes halunnut lapsia, mutta saa niitä lopulta kolme. Ja sen kanssa on elettävä, tavalla tai toisella. Yleensä ottaen sillä toisella.

Tuulen viemään naiset tietävät millin tarkkuudella, kuinka heidän tulee toimia, puhua ja elää. Vielä tarkemmin he tietävät, kuinka muiden täytyy käyttäytyä. Ei ole sellaista tilannetta, johon ei olisi kirjoittamattomia käytössääntöjä etenkin naisille. Syntymä, kuolema, avioliitto, seuraelämä, ulkona liikkuminen – kaikelle on tapansa ja paikkansa, eivätkä ne milloinkaan ole vapaasti tulkittavia. Siitä pitää ympärillä kihisevä yhteisö tiukasti huolen.

Mustat ja valkoiset ja kaikkien sävyt

Tuulen viemää on myös romaani orjuudesta ja mustien asemasta. Etelävaltioiden puuvillaplantaasien orjatyövoiman kaikotessa sodan jälkeen ollaan uuden äärellä. Kuinka sopeutua vuosisatoja vallinneen tilanteen olennaiseen muutokseen? Kuinka ylipäänsä kohdata mustat ihmiset, kun he ovat vapaita?

Tarassa on tarinan alkaessa kymmeniä orjia, osa pellolla, osa pihalla, osa kartanossa sisätyössä. Scarlett – eikä juuri kukaan muukaan etelävaltiolainen – voi ymmärtää pohjoisen halua vapauttaa mustat: he katsovat, ettei näillä ole valmiuksia selviytyä elämästä ilman valkoihoista isäntää tai emäntää. Toisaalta pohjoisen jenkitkään eivät tunnu ymmärtävän mustia, vaan lähinnä pelkäävät tai karttavat näitä.

O'Haran perheen uskolliset sisäorjat, sittemmin palvelijat, ovat olennainen osa Tuulen viemään tarinaa. Heidät kuvataan hieman yksinkertaisina, mutta sitkeinä ja taipumattomina tukipylväinä. Lastenhoitaja Mammy on yksi kirjan tärkeimmistä hahmoista, mutta jää silti etäiseksi, hänen omaa maailmaansa ei kuvata, ei edes yritetä. Hän on hahmo, joka tukee muita, mutta ei ole merkittävä toimija omana itsenään.

Tuulen viemää on oman aikansa, 1930-luvun tuote. Se näkyy vahvasti asenteissa, sanavalinnoissa ja tarinankuljetuksessa, vaikka tarkoituksena onkin kertoa 1860-luvusta. Kyse on siis oikeastaan kahteen kertaan tulkittavasta teoksesta: yhtäältä Yhdysvaltojen sisällissodan syihin ja seurauksiin pureutuvasta historiallisesta romaanista ja toisaalta jo 80-vuotiaasta romaanista sellaisenaan, niin ikään kuohuvana ajankohtana kirjoitetusta kirjasta.

Joku muu, mikä?

Klassikoiden lukemisessa on oma hohtonsa, jota minun on vaikea pukea sanoiksi. En kovin usein saa tartuttua klassikoiksi määriteltäviin kirjoihin, enkä edes oikein tiedä miksi. Toisinaan harmittelen, ettei minulle teininä koskaan herännyt intoa lukea maailmankirjallisuuden suurteoksia – monille tiedän niin käyneen ja käyvän edelleen. Niinpä paikkailen aukkoja näin aikuisiällä, vähitellen ja hitaasti, mutta toisinaan kuitenkin.

Tuulen viemään lukeminen oli seikkailu. Se vaati sinnikkyyttä, lihaskestävyyttä ja keskittymistä. Nyt on hiki pyyhitty ja loppuverryttely tehty.

Ja huomenna on taas uusi päivä!

Margaret Mitchell: Tuulen viemää
Suomentaja: Maijaliisa Auterinen
Otava 1937
894 s.
Gone with the Wind (1936)

Kirjastosta.

______

Toisaalla: 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Morren maailma, Kirjaneidon tornihuone, Jokken kirjanurkka, Vinttikamarissa, Kirjojen kamari, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Kingiä, kahvia ja empatiaa  

Haasteet: 75. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa. Helmet-haasteen kohta 38. Kirjassa mennään naimisiin.

Adam Johnson: Orpokodin poika

Ihmisen identiteetti on kiinni hyvin pienistä asioista. Lapsuusmuistosta. Omien juurien ymmärryksestä. Taidoista ja tavoista. Määräyksistä. Pakkotoimista.

Pakon edessä ihminen on valmis olemaan kuka ja mitä tahansa, tekemään niin kuin käsketään ja ajattelemaan niin kuin määrätään. Ja silti, suurimmankin pakkovallan alla, on pieni hippunen jotain, mitä kukaan muu kuin ihminen itse ei voi päättää ja tietää.

Jun Do on kasvanut pohjoiskorealaisessa orpokodissa, vaikkei olekaan orpo. Kuten muutkin orpokodin kasvatit, myös hänet lähetetään sotilaskoulutukseen, kun ikää on tarpeeksi. Jun Dosta tulee tunnelirotta ja kaappari, myöhemmin radioaaltojen metsästäjä kalastusalukselle – ja vielä paljon muuta.

Orpokodin poika on kirja, jonka juonta on mahdotonta tiivistää pieneen tilaan. Adam Johnson on rakentanut tarinan, joka päästää lukijan moneen eri asemaan, katsomaan tilannetta yhä uudesta näkövinkkelistä. Päähenkilö on Jun Do, mutta kuka lopulta on kuka? Kenen identiteettiä käytetään, kenet hylätään?

Kirjan sivuilla pääsee hyvin syvälle Pohjois-Koreaan. Tutuksi tulevat japanilasten ja eteläkorealaisten siviilien kaappaukset, kalastusaluksen arki, "diplomatia", vankileirien toivottomuus, kidutus, Pjongjangin kadut ja korttelit, ylhäisön elämä ja Rakkaan Johtajan oikut. Kaiken keskellä Jun Do koettaa selvitä parhaansa mukaan.

Johnsonin tyyli (ja Antti Immosen suomennos) tekevät lukukokemuksesta yhtä aikaa nautinnollisen ja ristiriitaisen. Kirja on oikeasti jopa hauska: se on pilkallinen ja aiheidensa puolesta käsittämätön, absurdi. Samaan aikaan se on karmiva, sillä vankileirit, kidutukset ja pelot kuvataan varsin tarkkaan ja lukijaa säälimättä. Yhden humoristisen hetken jälkeen ollaankin jo kidutukseen erikoistuneen tiimin kellaritiloissa seuraamassa lobotomiaa. Kirjaa lukiessa kannattaa olla hereillä – se ravistelee.

Pohjois-Koreasta lukeminen on ennenkin pannut minut miettimään. Kuten vuosi sitten lukemani "matkaopas", myös Orpokodin poika on ulkopuolisen kirjoittama. Kirja on puhtaasti fiktiota, vaikka se eittämättä ammentaa vankasta tutkimustyöstä, haastatteluista ja tiedonhankinnasta. Orpokodin poika voitti Pulitzer-palkinnon vuonna 2013, eikä varmastikaan syyttä. Se on voimakas, huolellisesti rakennettu tarina, joka tutustuttaa lukijansa aivan vieraaseen maailmaan.

Pohjois-Koreasta on kirjoitettu ja suomennettu varsin paljon tietokirjallisuutta. Siitä huolimatta luulen, että Orpokodin poika riittää minulle jälleen joksikin aikaa. En halua tällä hetkellä tietää enempää, tämä on tarpeeksi. Hulluuden rajoja on toisinaan kiehtovaa tonkia, mutta nyt ei ole sen aika.

Identiteetti on asia, joka kiinnostaa minua paljon. Mistä muodostuu esimerkiksi kansallinen, uskonnollinen tai poliittinen identiteetti? Kuinka paljon ihminen voi valita itse, kuinka paljon on ympäristön väistämätöntä vaikutusta?

Euroopassakin eletään levottomia aikoja. Sotia käydään, terroritekoja tehdään, ääriaatteet keräävät kannatusta, rasismi on näkyvää. On syytä pohtia, millaisista paloista me muodostumme. Mitä olemme valmiit sietämään? Missä kulkee oma rajamme?

Mistä alkaen emme ole enää niitä ihmisiä, joita luulemme olevamme?


Adam Johnson: Orpokodin poika
Suomentaja: Antti Immonen
Ulkoasu: Jussi Hirvi
Alligaattori Kustannus 2014
507 s.
The Orphan Master's Son (2012)

Arvostelukappale.

_____

Myös Kirjavalas ja Kirjavinkit ovat kirjoittaneet tästä kirjasta.

Lukukokemuksellani ruksaan pitkästä aikaa uuden kohdan Pulitzer-listaltani. Lisäksi tämä sopii Kirjan vuoden lukuhaasteen kohtaan 13. Kirja, joka on voittanut merkittävän kirjallisuuspalkinnon.

Kirja, jonka olisin voinut jättää lukematta

William Faulkner: Rosvot
Suomentaja: Kai Kaila
Tammi 1966
295 s.
The Reivers (1962)

Kirjastosta.


Tällä kertaa ei ole luvassa minkäänlaista yritystä minkäänsorttiseen analyysinpoikaseenkaan. Tarkemmin kun asiaa pohdin, ehkei olisi edes syytä kirjoittaa Rosvoista mitään, mutta koska tapanani on kirjoittaa kaikesta lukemastani, menköön tämä siinä ohella.

Rosvot on tarina syvästä etelästä. Kuljetusliikkeen omistajan pojanpoika päätyy melkoiseen seikkailuun, kun isoisän renki ja muu epämääräinen joukko päättää varastaa yhden firman autoista, ajaa sen toiseen kaupunkiin, vaihtaa auton kilpahevoseen, osallistuu laukkakilpailuun ja siihen liittyvään vedonlyöntiin, päätyy kahnauksiin paikallisten sekä viranomaisten kanssa ja loppu on ihan onnellinen.

Noin.

Periaatteessa tarina voisi jollain tasolla kiinnostaa, mutta en missään vaiheessa vajaan kolmensadan sivun aikana päässyt oikein kärryille siitä, mitä tapahtui, kenelle ja miksi. Koko romaani on mielestäni pelkkää hölmöilyä, väärinymmärryksiä ja sekavuutta. Henkilötkin menivät minulla sekaisin ihan jatkuvasti, enkä ymmärtänyt heidän välisiään yhteyksiä tai suhteita.

Tähän on tietenkin taiteen sääntöjen mukaan kirjoitettava, ettei se ole kirjailijan vaan lukijan vika.

Vaikka onhan se nyt ainakin vähän kirjailijan vika, jos keskimääräinen lukija ei pysy hänen kirjassaan kärryillä.

Tämä on vielä Pulitzer-palkittu romaani (vuonna 1963), ja sen on kirjoittanut Nobelin arvoinen (vuonna 1949) mies. Hämmentävää. En voi uskoa, etteikö vuonna 1962 olisi ilmestynyt parempiakin kirjoja.

En ihan oikeasti osaa sanoa, mitä tässä kirjassa tapahtui tai mitä se voisi merkitä. Ilmeisesti jotain yhteiskunnallista sanomaa jossain taustalla pyörii, mutta en saanut siitä ollenkaan kiinni. Kirjan henkilöistä osa on mustia ja osa valkoisia, mikä on kirjoitusajankohtana ollut herkkä aihe, etenkin kun kuvataan etelävaltioiden aluetta 1900-luvun alkupuolella. Sinänsä siis kunnioitettavaa, että kirjassa nostetaan esiin ihmisten kyky tulla keskenään toimeen. (Ja toisaalta hankkiutua paikoin vaikeuksiin kenen tahansa kanssa.)

Kirjan henkilöt voisivat olla kiinnostavia, mutta heistä ei saa kiinni. Ovat liukkaita penteleitä, tulevat ja menevät. On muutama nainenkin, tosin maksullinen sellainen. Mitä lie silläkin ajetaan takaa, en tiedä.

Huoh. Kahlasin tätä vaikka kuinka kauan, ja teki mieli jättää kesken, mutta joku pakotti jatkamaan. Voi olla, että näiden palkittujen tahi muuten ansioituneiksi määriteltyjen kirjojen kohdalla sitä on sitkeämpi. Jotainhan näissä on oltava, kun kerran klassikoita ovat ja muutenkin tunnustettuja.

Ei ole kyllä hajuakaan, mitä se jokin tämän nimenomaisen kirjan kohdalla voisi olla.

En edes löytänyt tästä muita bloggauksia. Onko joku lukenut? Jos on, voisitko kertoa, mistä tässä kirjassa on kyse? Ja ehkä myös: kannattaako Faulknerilta lukea joskus vielä jotain muuta?

______

Haasteista Pulitzer-lista ja Jokken kirjanurkan 14 nobelistia -haaste etenevät.

Anne Tyler: Hengitysharjoituksia

Anne Tyler: Hengitysharjoituksia
Suomentaja: Saara Villa
Otava 1989
350 s.
Breathing Lessons (1988)

Kirjastosta.


Maggie ja Ira Moran ovat olleet naimisissa 28 vuotta. Heillä on kaksi lasta, yli kahdenkymmenen vanha Jesse ja juuri yliopistoon opiskelemaan lähdössä oleva Daisy. Ira työskentelee omistamassaan kehystysliikkeessä, Maggie on vanhainkodin hoitoapulainen. Eräänä lauantaina he lähtevät Baltimoresta Pennsylvaniaan Maggien parhaan ystävättären Serenan miehen hautajaisiin. Päivästä tulee huomattavan pitkä, ja ennen kuin Moranit voivat illalla laskea päänsä tyynyyn, paljon on ehtinyt sattua ja tapahtua.

Hengitysharjoituksia on yhdenpäivänromaani, avioliittoromaani ja Pulitzer-palkittu romaani. Se on myös ensimmäinen Anne Tylerilta lukemani kirja, mutta veikkaan, ettei jää viimeiseksi. En suoraan ihastunut kirjaan, paikoin teki mieli paiskata kannet kiinni ja antaa olla, mutta lopulta, kokonaisuuden hahmotuttua, voin sanoa lukukokemuksen olleen mieleinen.

Tarinaan kuuluvat keskeisesti Maggien ja Iran nuoruus ja avioliiton solmiminen ja toisaalta seuraavan sukupolven tekemät valinnat. Raikulipoika Jesse on omanapaisuudessaan ja lapsellisuudessaan raivostuttava, ja hänen hätiköity avioliittonsa ja pian seurannut ero herättävät sekä ihmetystä että sääliä. Toisaalta: virheitähän me kaikki teemme, mitäpä muutakaan.

Tyler on mestarillisen tarkka henkilöhahmojen rakentaja ja kuvaaja. Etenkin Maggie – miten uskomattoman raivostuttava ja silti niin aito ja kokonainen nainen! Tosielämän Maggieita tuskin pystyisin omassa elinpiirissäni sietämään, ja silti he ovat siellä, aina valmiudessa. Maggie työntää nenänsä joka paikkaan, tekee päätelmänsä heppoisin perustein ja saa niille vahvistuksen vain omista lisäkuvitelmistaan, eikä suostu näkemään asioiden huonoja puolia – tai pikemminkin realismia – koskaan. Ira taas on jäyhä ja jämpti, luotettava ja horjumaton mies, joka ei juuri vaimonsa kotkotuksista piittaa, mutta lopulta jyrähtää todellisuuden äänellä.

Kirjassa käydään läpi yhtäaikaa yksi lauantaipäivä ja yksi avioliitto sivupolkuineen ja uusine versoineen. Tyler ujuttaa menneisyyden laajat kaaret kivuttomasti osaksi nykyhetkeä ja paljastaa niiden kautta sen monimuotoisen verkoston, josta ihmiset, suhteet ja perheet muodostuvat. Samalla hän on sekä hellä että piikikäs kuvatessaan hyväätarkoittavaa mutta pää pilvissä kulkevaa Maggieta, joka on vahvasti oman sukupolvensa edustaja ja samalla kuitenkin omapäisiä ratkaisuja tehnyt ja asenteitaan ravistellut nainen.

Hengitysharjoituksia näyttää päälle päin helpolta ja ehkä kevyeltäkin, mutta mitä pidemmälle tarina etenee, sen syvemmälle poraudutaan. Hienovaraista ja tarkkanäköistä, lämmintä muttei imelää. Epätäydellisten ihmisten epätäydellinen elämä. Sitähän se.

Louis Bromfield: Varhainen syksy

Louis Bromfield: Varhainen syksy
Suomentaja: Helmi Krohn
Otava 1951 (1. painos 1934)
267 s.
Early Autumn (1926)

Kirjastosta.


Yhdysvaltojen itärannikon pikkukaupungissa Durhamissa eletään loppukesää joskus ensimmäisen maailmansodan jälkeen. On tärkeä hetki: kaupungin kermaan kuuluvan Pentlandin perheen seuraava polvi esitellään seurapiireille. Pentlandien patriarkka on langat huolella käsissään pitävä, ylväs ja oikeudentuntoinen John Pentland. Hänen poikansa Anson harjoittaa pikemminkin hyväntekeväisyyttä kuin bisnestä, Ansonin vaimo Olivia on naitu sukuun epäilyttävästä irlantilaisesta taustastaan huolimatta ja heidän lapsensa eivät versoa aivan niin kuin suvun nimissä olisi toivottu: teini-ikäinen Jack on sairaalloinen ja täysi-ikäisyyden kynnyksellä oleva Sybil on vasta palannut ranskalaisesta sisäoppilaitoksesta ulkomaisine unelmineen.

Pentlandit polveutuvat aina ensimmäisistä siirtolaisista ja ovat siitä jokseenkin ylpeitä. Anson Pentland kirjoittaa sukukronikkaa, josta on tuleva suvun kunnian mahtipontinen alleviivaus. Perheen kannalta onkin ikävää, että sen versot ovat kuihtuneet vähitellen, ja perillisten joukot ovat päässeet harvenemaan.

Varhaisen syksyn päähenkilö on Olivia Pentland. Hän on pian neljäkymmentä täyttävä rouva, lapsilleen omistautuva äiti ja rakkaudettomassa avioliitossa elävä vaimo. Olivialla on terävä pää ja hän onkin appensa Johnin oikea käsi raha- ja omistusasioissa. Johnin naapurikartanossa asuva sisko Cassie on lapseton leskirouva, joka puuttuu Pentlandien asioihin minkä ehtii. Rouva Pentland taas elää omassa siivessään sairaanhoitajan kanssa – hän on ollut henkisesti epävakaa jo vuosikaudet, eikä osallistu muun perheen elämään.

Pentlandien lähipiirissä ovat John Pentlandin valinnoillaan pahennusta herättänyt sukulaisnainen Sabine ja tämän tytär Therese sekä poliitikon uraa suunnitteleva, kiehtova Michael O'Hara.

Tarinassa eletään yksi kesä Durhamissa. Pentlandien tilanne elää moneen suuntaan, perhe kohtaa kolauksia ja suruakin, vanhoja salaisuuksia kaivetaan esiin ja kaiken kaikkiaan soppa on lopulta melkoinen. Kaiken keskellä Olivia Pentland pitää päänsä kylmänä ja tunteensa kurissa, eikä hätkähdä vähästä, vaikka melkoiseen pyöritykseen joutuukin.

Varhainen syksy ravistelee tekopyhyyttä, maineen kiillotusta ja pakkomielteitä. Se osoittaa ylemmän luokan elämän tyhjyyden ja irvailee valinnoille, joita tehdään suvun maineen nimissä muusta välittämättä. Olivia on pitkästä avioliitosta huolimatta lopulta ulkopuolinen perheessä ja siten kykenevä näkemään kulissien taakse muita tarkemmin. Toisaalta hän myös osaa hyödyntää näkemäänsä, kuitenkaan tavoittelematta vain omaa etuaan.

Kirjan suomennos on herttaisen vanhanaikainen ja samalla hieman tökkivä. Kirja toiminee paremmin alkuperäiskielellä, sillä suomennosta lukiessa huomio kiinnittyi paikoin liikaa suppeahkoon kieleen tarinan sijaan. Tarina sinänsä ei ole mitenkään poikkeuksellinen tai nerokas, mutta perhe- ja sukuromaanien ystävänä nautin tästä keitoksesta kuitenkin varsin paljon. Toki kirjan käänteet ovat aika arvattavia, mutta mitä siitä – luin Varhaisen syksyn viimeisellä lomaviikolla puistossa loikoillen ja siihen tarkoitukseen se sopi erinomaisesti.

Olivia Pentlandin hahmo on kokonaisuutena vahva ja kiinnostava. Häntä ei selitetä liikaa, vaan tarina antaa lukijan itse muodostaa käsityksensä. Muuten henkilöt ovat turhan yksiulotteisia, hyviä tai pahoja, merkityksettömiä tai alleviivaten keskeisiksi kirjoitettuja. Onneksi Olivia pelastaa paljon.

Varhainen syksy palkittiin Pulitzerilla vuonna 1927. Nykyisin tämäntyyppinen kirja tuskin tulisi noteeratuksi samoissa mittelöissä, sillä siinä ei ole mitään erityistä tai poikkeuksellista. Se on kuitenkin kiinnostava kurkistus 1920-luvun alkuvuosiin Yhdysvalloissa, sukunimellä saavutetun yhteiskunnallisen aseman heikkouteen ja perheen oletetun kunnian eteen tehtäviin typeryyksiin.

_____

Kirja-aitassa ei lämmetty Varhaiselle syksylle.

Thornton Wilder: San Luis Reyn silta

Thornton Wilder: San Luis Reyn silta
Suomentaja: Valfrid Hedman
Karisto 1958 (1. painos 1928)
170 s.
The Bridge of San Luis Rey (1927)

Kirjastosta.


Perjantaina keskipäivällä heinäkuun 20:ntenä vuonna 1714 murtui Perun valtion siroin silta, syösten viisi matkustajaa alhaalla ammottavaan kuiluun...


Nämä viisi onnetonta ovat ainoan tyttärensä Espanjaan menettänyt Montemayorin markiisitar palvelustyttönsä Pepitan kanssa, nuori mies Esteban, monessa mukana oleva setä Pio sekä don Jaime, setä Pion entisen suojatin, näyttelijätär Camila Pericholen poika. Sillan murtumista tai onnettomuuden uhreja ei kukaan voinut ennustaa. Oliko kaikki sattumaa vai itse tarkoitus?

Thornton Wilderin San Luis Reyn silta on usean palan mosaiikki, joka muodostaa kuvan 1600- ja 1700-lukujen vaihteen Perusta, espanjalaisten valloittajien ja alkuperäiskansan kohtaamisesta sekä siirtomaaelämästä. Keskeisintä on kuitenkin siltaonnettomuuden uhrien elämä: keitä he olivat, mistä tulivat, mikä oli johtanut siihen, että he 20.7.1714 olivat tuolla sillalla?

Olen ottanut tavoitteekseni lueskella Pulitzer-palkittuja romaaneja, ja tämä vuoden 1928 voittajateos tuli vuoroon nyt. Varasin ja lainasin ison pinon vanhempia palkittuja teoksia, ja San Luis Reyn silta sai luvan aloittaa sen kasan lyhentämisen siitä proosallisesta syystä, että se oli kaikkein ohuin.

Ohut kirja onkin, ja nopealukuinen, mutta ei aivan yhdentekevä. Tarina on koostettu kiinnostavasti, sen selkärankana ja taustana kulkee yksinäisen Montemayorin markiisittaren varsin yksipuolinen kirjeenvaihto Espanjaan naitetun ainoan lapsensa kanssa. Tytär ei ole lainkaan niin riippuvainen äidistään kuin äiti ehkä toivoisi, mutta sitkeästi markiisitar kertoilee kaupungin tapahtumia ja ihmisten kuulumisia kaukaiseen Eurooppaan. Hänen kirjeissään ehtii vilahtaa jokainen siltaonnettomuuden uhreista.

San Luis Reyn silta on historiallisessa ja kulttuurisessa mielessä monella tasolla kiinnostava kirja. Ensinnäkin se on modernin lukijan näkökulmasta jo aika vanha, melkein 90-vuotias romaani ja siten tietenkin oman aikansa ajattelun kuvaaja – vieläpä palkittu sellainen. Toisaalta se on historiallinen romaani, sillä tapahtumat sijoittuvat usean sadan vuoden taakse, aikaan, joka on kirjoittajalle vieras ja eksoottinen. Lisäksi tapahtumaympäristö on Etelä-Amerikka, espanjalaisten valloittama Peru, jonka uudisasukkaat, vierailijat ja alkuperäiskansa kohtaavat toisensa kirjan sivuilla ja rivien välissä.

Wilder kirjoittaa kiehtovasti kaukaisesta ajasta ja sen ihmisistä. Hän kuvaa heidät jossain määrin varsin moderneina, mutta se vain lisää kiehtovuutta: vieraina ja etäisinä he pysyvät joka tapauksessa – ja kiinnostavina. On näyttelijätär, orpolapsia, yksinäinen rikas nainen, eräänlainen oman aikansa manageri, merimiehiä, valloittajia, papistoa, tavallista kansaa. Jokaisella on omanlaisensa elämä, oma taustansa, haaveensa, tavoitteensa.

Viehätyin kirjan yksinkertaisesta ja eleettömästä kerronnasta. Toisaalta hieman turhaannuin joidenkin henkilöiden nyhjäilyyn, eivätkä kaikki aivan lunastaneet paikkaansa tarinassa. San Luis Reyn silta on huolellinen ja siisti kokonaisuus, tarinan pohjavire on melankolinen – kukaan kirjan henkilöistä ei tunnu olevan aivan onnellinen tai tyytyväinen – ja tekstinä lukijan on helppoa kohdata se.

Taitaa kuitenkin olla niin, että tämä perulainen tragedia haipuu mielestä aika nopeasti, enkä säilö sitä toistaiseksi parhaiden Pulitzer-kokemusteni joukkoon. Mutta ihan mukiinmenevä vilkaisu 1920-luvun kirjallisuuteen silti.

_____

Ruksaan tällä yhden kohdan Pulitzer-listastani sekä etenen Kirjallisessa maailmanvalloituksessani Peruun.

William Kennedy: Karhiainen

William Kennedy: Karhiainen
Suomentaja: Erkki Jukarainen
Kannen kuva: George Boros
Otava 1984
250 s.
Ironweed (1983)

Divariostos.


Francis Phelan on sekatyömies, entinen baseball-lupaus ja perheenisä, nyttemmin vain pummi ja rapajuoppo. Hän palaa kotikonnuilleen Albanyyn oltuaan sieltä vuosikaudet muilla teillä ja joutuu väistämättä kohtaamaan menneisyyden haamut ja nykyhetken tuskaisan selviytymiskamppailun päivästä seuraavaan. Eletään vuotta 1938.

Francis jätti perheensä yli kaksikymmentä vuotta aiemmin aiheutettuaan tapaturmaisesti vastasyntyneen poikansa kuoleman. Poikavauva kummittelee Francisille edelleen, eikä hän usko muun perheen antaneen tekoa koskaan anteeksi. Muutenkin Francis kohtaa juovuspäissään ja välillä selvinpäinkin ollessaan näkyjä ja muistoja, joita ei mistään hinnasta haluaisi tavata. Paljon nähneen, tehneen ja kokeneen miehen elämä ei kuitenkaan anna armoa: pummillakin on oltava selkärankaa kohdata se, minkä on luullut jättäneensä taakseen ja se, jonka maailma hänen eteensä heittää.

William Kennedyn Karhiainen palkittiin Pulitzerilla vuonna 1984. Se on karu, rujo ja raju tarina niistä, joilla ei ole mitään hävittävää, mutta jotka eivät kuitenkaan ole heittäneet viimeistä toivoaan. Albanyn saastaiset kujat, juopporemmien hökkelit ja työmaiden muta tulevat kirjaa lukiessa tutuiksi ja eläviksi. Francis on pahaa tehnyt mies, jota ei kuitenkaan voi – edes juoppohulluuskohtauksista huolimatta – inhota. Hänessä on vielä palavaa elämänhalua, kuten kumppanissaan Helenissäkin omalla tavallaan on.

Francisin mielessä kuvitelmat, muistot ja todellisuus sekoittuvat paikoin hyvin sumuiseksi kokonaisuudeksi. Tätä ei lukijan kannata säikähtää, sillä kirjan kieleen, rytmiin ja maailmaan tottuu kyllä. Francis on lopulta varsin samaistuttava henkilö: hän voisi olla se sukulaismies tai naapuri, jolle elämä ei antanut parhaita kortteja, mutta josta ei silti lopulta ole pahaa sanottavaa.

Onkin helpottavaa, ettei Karhiainen ole rankasta aihepiiristään huolimatta masentava tai edes ahdistava kirja. Ei se toki mikään riemuparaatikaan ole, mutta pinnan alla kytee elämänhalua, toveruutta, pieniä ponnistuksia huomiseen – kaikkea sellaista, mikä tekee elämästä, huonostakin, inhimillistä ja totta. Francis ei totta vieköön ole saanut ihan ansionsa mukaan, missään mielessä, mutta silti hänelle toivoo hyvää. Onneksi toivon pilkahdusta kaikesta surusta ja vastoinkäymisistäkin huolimatta on.

Kai sitä aina on. Tai ainakin siihen uskominen voi auttaa jälleen yhden kylmän yön yli.

Pearl S. Buck: Hyvä maa

Pearl S. Buck: Hyvä maa
Suomentaja: Vera Snellman
Ulkoasu: Osmo Kaipainen ja Urpo Huhtanen
WSOY 1976 (6. painos)
378 s.
The Good Earth (1931)

Kirjastosta.



Wang Lung on köyhän talonpoikaisperheen ainoa poika. Isä on jo vanha, äiti kuollut ja Wang Lungin pitäisi ottaa vastuu tulevasta. Hän on koko ikänsä raatanut maataloustöissä, mutta usko tulevaisuuteen ei ole kuollut. Wang Lung päättää hankkia vaimon saadakseen perheen ja päätyy ostamaan läheisen kaupungin rikkaimman talon keittiöorjan O-lanin vaimokseen.

O-lan on nöyrä ja hiljainen, hänellä on Wang Lungia kovasti häiritsevät "suuret jalat", ja vaikkei ulkonäköä ole muutenkaan liiaksi suotu, O-lan on kova tekemään työtä. Lapsia alkaa avioliiton myötä tulla, ja O-lan synnyttää vuosittain uuden jälkeläisen yksin huoneessaan, turhia valittamatta. Perhe kasvaa sekä "oikeilla lapsilla" eli pojilla että "orjilla" eli tytöillä.

Samaan aikaan Wang Lung saa kasvatettua maaomaisuuttaan. Kunnes tulee katovuosi ja valtava nälänhätä, joka vie myös tämän perheen maanpakoon. Nälänhädän helpotettua erään onnekkaan sattumuksen myötä Wang Lungilla on ylimääräistä rahaa käytössään ja mihinpä muuhun hän sen sijoittaisi kuin uuteen, hyvään maahan.

Vuodet vierivät, omaisuus karttuu, eikä Wang Lungissa ole lopulta jäljellä mitään nuoruudestaan köyhänä talonpoikana. Lapset varttuvat, sukupolvet vaihtuvat ja aika kuluu. Se, mikä pysyy, on maa.

Nobel-haasteen innoittamana päätin laajentaa tietämystäni ja lähteä tutkimusmatkalle 1990- ja 2000-lukujen tuolle puolen. Päädyin aina 1930-luvulle asti (Buck palkittiin Nobelilla 1938) ja sen myötä tarkemmin määrittelemättömään ajanjaksoon kaukana Kiinassa. Eksoottista, suorastaan.

Pearl S. Buckin Pulitzerilla palkittu Hyvä maa on massiivinen sukusaaga. Sen päähenkilö on kurjuudesta rikkauksiin nouseva, omapäinen ja kunnianhimoinen mies, johon lukijan on hankalaa kiintyä, mutta jotenkin niin käy kuitenkin. Wang Lung ei ole miellyttävä mies, muttei toisaalta erityisen paha. Hän on aikansa (olettaisin 1800-luvun puolivälin paikkeita) kuva ja siinä mielessä asenteineen sietämätön, mutta ymmärrettävä. O-lan jää sivurooliin, mutta on siitä huolimatta tärkeä ja keskeinen ja omalla tavallaan myös vahva – minkä Wang Lungkin väistämättä huomaa.

Hyvä maa on kerrottu vieraan silmin. Pearl S. Buck vietti lapsuutensa Kiinassa ja palasi sinne joksikin aikaa aikuisena. Hän siis tiesi, mistä kirjoitti käsitellessään Kiinaa. Mutta väistämättä kirja on oman aikansa ja maailmankuvansa tuote, ja siitä paistaa läpi siirtomaaherruus ja vieraan (vaikkakaan ei tuntemattoman) kulttuurin eksotiikan kauhistelu ja ihailu, vaikkei se ylettömän alleviivattua olekaan.

Naisen asema on kirjassa keskeinen teema ja sitä käsitellään O-lanin, perheen tyttärien ja myöhemmin Wang Lungin ostaman toisen vaimon Lootuksen kautta. Buck nostaa esiin esimerkiksi kiinalaiseen kulttuuriin pitkään kuuluneen naisten jalkojen sitomisen, ja kieltämättä se on aihepiiri, joka nostaa karvat pystyyn. Tyttölapsen merkityksettömyys surettaa – eikä aihe oli valitettavasti vanhentunut vieläkään.

Tarina kulkee kirjassa varsin sujuvasti, mutta ehkä se on lopulta hieman tylsä. Ryysyistä rikkauksiin ja perheen pyöräyttäminen siinä ohella, muutama este ja vaikeus, moraalisia punnintoja, lopulta luopumista ja vanhuutta uuden sukupolven jyrätessä edellisen – siinä se. Toisaalta ei hyvään tarinaan sen kummempaa välttämättä vaadita. Mutta jokin lisätvisti olisi ollut tämän kirjan kohdalla tarpeen.

Suomennos tuntuu hieman yksinkertaistetulta, eikä kieli ehkä taivu aivan niin sujuvasti kuin se alkuperäisteoksessa lienee tehnyt. Ajankuvaa sekin, ehkä. Tästä tosin opin (taas), että voi olla paikallaan lukea alkukielellä, jos mahdollista. Jännästi sitä en vain ota onkeeni sitten millään.

____

Osallistun kirjalla Jokken kirjanurkan 14 nobelistia -haasteeseen sekä omaan Pulitzer-haasteeseeni.

Typerä Typerysten salaliitto

John Kennedy Toole: Typerysten salaliitto
Suomentaja: Margit Salmenoja
Ulkoasu: Sakari Tiikkaja
Karisto 2010
424 s.
A Confederacy of Dunces (1980)

Kirjastosta.


Kaikenlaista moskaa sitä ihminen tuleekin lukeneeksi listahulluudessaan ja periksiantamattomuudessaan. Olen suuresti tykästynyt jenkkikirjallisuuteen ja päättänyt, että luen mahdollisimman paljon Pulitzer-palkittuja romaaneja, etenkin suomennettuja, koska suomeksi tykkään lukea. Pahaa-aavistamattomana nappasin sitten tämänkin, vuonna 1981 Pulitzerin arvoiseksi määritellyn opuksen kirjastosta mukaani.

Huh huh.

Huh huh, ma sanon.

Typerysten salaliitto sijoittuu New Orleansiin ja se kertoo pääpiirteissään Ignatius J. Reilly -nimisestä intellektuellista, omahyväisestä ja sosiaalisesti täysin kyvyttömästä ääliöstä. Ignatius on valtavan ylipainoinen, laiska ja ylimielinen. Hän asuu edelleen kolmekymppisenä köyhän äitinsä luona, eikä ole viitsinyt yliopistosta valmistuttuaan mennä esimerkiksi töihin. Kun rouva Reilly sitten kolhii vahingossa autollaan toista ja joutuu vahingonkorvausvaatimusten kohteeksi, Ignatiuksen on vyötettävä kupeensa ja etsittävä töitä. Niitä löytyy muun muassa Levyn Housut -nimisestä housutehtaasta, jossa Ignatius ehtii aiheuttaa lyhyehkön uransa aikana muun muassa työntekijöiden kapinan ja oikeusjutun. Tehdastyön jälkeen Ignatius kokee uran makkaranmyyjänä ja sotkeutuu samalla erinäisiin rikoksiin ja virhearviointeihin.

Ignatius Reillyn ohella kirjassa tutustutaan Levyn Housujen omistajaperheeseen, Reillyjen naapurustoon, epäonniseen komisarioon, Ignatiuksen vihan ja rakkauden kohteena olevaan opiskeluaikaiseen ystävään/viholliseen Myrnaan, erään räkälän omistajaan ja työntekijöihin ja ties kehen vielä.

Typerysten salaliitto on ehdottomasti yksi typerimpiä koskaan lukemiani kirjoja. Siinä ei ole mitään minua kiinnostavaa, sen kieli ja kerronta on tempoilevaa ja sen henkilöhahmot ovat todella epämiellyttäviä joka iikka. Kirjan dialogi on ilkeää ristiinpuhumista, tahallista väärinymmärtämistä ja kaikilla tasoilla jokaista osapuolta epäkunnioittavaa.

Juoni lähtee avautumaan Ignatiuksen ympäriltä, mutta ikävä kyllä minua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, kuinka väärinymmärretyksi neroksi itsensä tunteva mulkku yrittää pumpata vielä vähän ymmärrystä reppanalta äidiltään ja muulta ympäristöltään. Kirjan tapahtumat etenevät kyllä jonkinlaisen kuvion mukaisesti, mutta minulta meni aivan ohi se, mikä kirjan pointti oikein on.

Ilmeisesti kyse on jonkinasteisesta kulttiteoksesta, joka on kaiken maailman "Tämä kirja on luettava ennen kuin kuolen" -listoilla, mutta minun on kyllä todettava, etten ollenkaan ymmärrä miksi näin on. Kirjan taustalla on kyllä kulttimainetta vauhdittavia tapahtumia, sillä John Kennedy Toole teki itsemurhan vuonna 1969 yritettyään sinnikkäästi mutta tuloksetta saada kirjaansa julkaistua. Se julkaistiin lopulta vasta kymmenen vuotta kirjoittajansa kuoleman jälkeen. Ja se Pulitzer. Mitä ihmettä? Levätköön John rauhassa, mutta siitäkin huolimatta tämä kirja on surkea.

Kirja on omalla tavallaan ilkeän kriittinen ja kaiketi sen pohjavire on terävä, jos sitä osaisi tulkita. Kaikessa inhorealistisuudessaan (railakasta masturbointia, eritteitä, ihmiskehon "ihmeellisyyksiä", likaisten lakanoiden tarkkaan kuvattua uudelleenkäyttöä jne.) siinä voisi olla jotain, mutta kokonaisuus ei vain toimi minulle. Lukufiilis oli pääasiassa sekoitus inhoa, pitkästymistä, ärtymystä ja turhautumista.

Pettymyksestä huolimatta on todettava, että vaikka joku olisi varoittanut minua tästä etukäteen, olisin luultavasti silti lähtenyt yrittämään. Mikäänhän ei ole hauskempaa, kuin uhmata hölmöjä ohjeita ja (kenties) hyvää tarkoittavia sääntöjä. Ehkä jostain samantapaisesta oli kyse silloinkin, kun John Kennedy Toole Typerysten salaliittoa kirjoitti.

____

Kirjaurakka-blogissa ei myöskään hihkuttu riemusta tämän kirjan äärellä.

Junot Díaz: Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä

Junot Díaz: Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä
Suomentaja: Vuokko Aitosalo
Kansi: ?
Like 2008
288 s.
The Brief Wondrous Life of Oscar Wao (2007)

Kirjastosta.


Oscar Wao on Yhdysvaltojen itärannikolle kotiutuneiden dominikaanisiirtolaisten poika, voimakastahtoisen äidin ja omanarvontuntoisen siskon kanssa elävä nuori mies, jonka menestys sosiaalisissa suhteissa on tuhoon tuomittu – ehkä jo syntymässä?

Dominikaanisessa tasavallassa uskotaan vahvasti fukúun, vuosisataiseen kiroukseen, jonka päälleen saatuaan voi käytännössä kaiken toivon heittää. Oscarin perhe on kokenut kirouksen mahdin niskassaan jo usean sukupolven ajan. Etenkin Oscaria ja siskoaan Lolaa vanhemmat perheenjäsenet muistavat turhankin elävästi sekä ajan kotimaassa diktaattori Rafael Leónidas Trujillon valtakautena että sen jälkeiset kuohut.

Oscar on sairaalloisen lihava, yltiöpäisen kiinnostunut scifi- ja fantasiakirjallisuudesta ynnä tietokonepeleistä, kirjallisesti lahjakas ja ehdottoman huono ottamaan kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen tai oikeastaan melkein kehenkään. Yläkoulu- ja lukioajat vielä sujuvat siinä uskossa, että yliopisto takaa kyllä jotain parempaa. Ei takaa. Kuten ei valmistumisen jälkeinen työ yläkoulun englannin- ja historianopettajanakaan. Oscar on kaikkea muuta kuin latinomacho. Ja saa kärsiä siitä.

Tarinaa kerrotaan pitkälti Oscarin (lähes ainoan) ystävän, yliopistoaikaisen kämppiksen Yuniorin suulla. Itsekin dominikaanitaustainen kertoja on paikoin turhan kaikkitietävä, mutta terävä hän on. Motiivina on halu hyvittää tapahtuneet, päästä itsekin yli tragediasta, joka fukún vainoamaa nuorta miestä väistämättä kohtaa. Paljon ei juonenkäänteistä kannata etukäteen paljastaa, mutta kerrottakoon, että rakkauttakin on. Ja kun se iskee, mikään ei sitä pidättele.

Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä on hengästyttävä, yllättävä ja koukuttava kirja. Se härnää lukijaa, kiusaakin, sillä pitkät alaviitteet ja lähes holtiton ajassa ja paikassa pomppiminen pakottavat pysymään skarppina. Voisi ajatella kirjan olevan pohjimmiltaan "vain" siirtolaisperheen sukupolvitarina, mutta se on lopulta paljon, paljon muuta. (On myös todettava, että "vain" siirtolaisperheen sukupolvitarina ei todellakaan ole minun suustani negatiivinen määritelmä, vaan lähestulkoon yksi ehdottomia suosikkiteemojani kirjallisuudessa.)

Tarina on ensinnäkin polveileva sukellus Dominikaanisen tasavallan 1900-luvun historiaan. Aihepiiri, josta harva tietää juuri mitään. Niin, et tiennyt sinäkään, myönnä pois. Karibian kuohut eivät ainakaan minulle ole missään määrin tuttuja, ja siksikin Oscar Waon suku teki niitä tutummiksi. Kiinnostus heräsi, eikä aihepiirin penkominen taatusti jää tähän.

Toisekseen kirja on esimerkki taitavasta tarinankerronnasta, lukijan koukuttamisesta ja siitä, kuinka tarinat aukeavat hitaasti kerros kerrokselta.

Vaikka kehun, ei kirja silti valloittanut sydäntäni. Yltiöpäinen nokkeluus, kovenevat kierrokset ja perimmäisen sanoman puute (tai kyvyttömyyteni tavoittaa sitä) jäivät kalvamaan. Kirjan loppuratkaisu(t) eivät tyydyttäneet – minusta tuntuu, että kirjailija on hieman oikonut mutkia. Viimeinen silaus, taika, jäi uupumaan, vaikka kirousten ja magian äärellä liikutaan.

Sinänsä hyvä rakenne hankaloittaa lukemista. Juuri kun saa yhden tarinan langanpäästä kiinni, kerä kiskaistaan kädestä. Kertojaäänen kompleksisuus (pääasiassa minäkertoja, joka kuitenkin näkee muiden henkilöiden ajatuksiin) häiritsee, sillä vaikka hyväksyn monenlaiset kerrontaratkaisut, tämän kanssa takelteli.


Pieni spoileri!

(Toisaalta nyt kun mietin, sitä ehkä pyritään kirjassa perustelemaan Oscarin jälkeensä jättämällä käsikirjoituksella, jonka Yunior on saanut haltuunsa. Eli mikä onkaan lopulta totta, mikä mielikuvitusta, mikä sivistynyt arvaus? Lukijassa saattoi tällä kertaa olla vika tai ainakin puute keskittymisen ja asioiden toisiinsa yhdistämisen hallinnassa...)

Back to basics.


Luin kirjan loppuun viikonloppuna, ja on todettava muutaman päivän sulattelun olleen sille eduksi. Heti lopetettuani olin hieman tyytymätön ja ehkä pettynytkin, mutta nyt huomaan kirjan tarinan jääneen mieleeni ja kypsyneen siellä jonkin verran. Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä on palkittu Pulitzer-palkinnolla, joten olletikin sillä on moninaisia ansioita, sellaisiakin (ja etenkin sellaisia), joita en itse siitä löytänyt. Ainakin siirtolaisuusteema monelta eri kantilta tarkasteltuna sekä poliittiset suhmuroinnit Karibian maiden ja Yhdysvaltojen välillä nousevat keskeiseen rooliin ja niitä käsitellään taitaen.

Tekstin seassa on paljon suomentamattomia espanjan kielen sanoja ja fraaseja, joiden merkitystä oli sekä hauskaa että pidemmän päälle rasittavaa arvailla. Ymmärrän silti niiden käytön: kahden kulttuurin sekoittuminen ja näkökulmien laajuus korostuu entisestään.

Ei napakymppi, mutta kiinnostava tuttavuus. Aion ilman muuta lukea muutakin Díazin kirjoittamaa ja ennen kaikkea tutustua Karibian alueen historiaan ja nykypäivään (lukuvinkkejä saa antaa!).

___

Muuallakin on luettu: Minna piti, nauroikin, Zephyr ymmärtää kirjan saamat kehut, vaikka pomppikin paikoin alaviitteiden ja espanjankielisten fraasien yli, Sanna olisi voinut jättää kirjan lukemattakin (ja paljastaa juonta minua enemmän). Lue myös Pasi Salmisen paneutunut teksti Kiiltomadosta.

Maailmanvalloituksessa etenen Dominikaaniseen tasavaltaan ja lisäksi kuittaan yhden kohdan Pulitzer-listaltani.

Viipyilevän melankolinen Gilead

Marilynne Robinson: Gilead
Suomentaja: Laura Jänisniemi
Kansi: Layne Kennedy
Bazar 2008
287 s.
Gilead (2004)

Oma ostos.


On vuosi 1956 Gileadin kaupungissa Iowassa. Ikääntynyt pastori John Ames on elämänsä ehtoossa ja tietää sen. Sydän ei jaksa enää kauaa, niin on lääkäri kertonut. Ames kirjoittaa kirjettä vasta seitsemänvuotiaalle pojalleen, sillä hän haluaa jättää tälle jotain muistoksi itsestään myös aikuisuuteen. Omaisuutta pastorilla ei juurikaan ole perinnöksi jätettäväksi vaimolle ja pojalle, sillä vastuunsa tunteva sielunpaimen on käyttänyt rahansa mielummin kirkkonsa kunnostukseen ja köyhien auttamiseen.

Kirjeessään John Ames kertoo pojalleen omista juuristaan ja menneisyydestään pohdiskellen samalla yhteiskunnallisia, eettisiä ja teologisia ongelmia ja ilmiöitä. Tarinan läpi kulkee yhdysvaltalaisen elämäntavan muutos, kolme sotaa, rotukysymyksiä, perhehistoriaa, virheitä ja anteeksiantamusta. Kun John Amesin kummipoika, naapuriseurakunnan pastorin langennut poika, palaa pitkästä aikaa ja yllättäen Gileadiin, John joutuu punnitsemaan omaa kykyään armoon ja ymmärrykseen. Vähitellen lukijallekin alkaa selvitä, mistä kaunan kantaminen johtuu ja kuinka John Ames pyrkii siitä yli viimeisillä hetkillään.

Marilynne Robinsonin Gilead on Pulitzer-palkittu romaani, haikean kaunis kuvaus muuttuvasta maasta ja sen muuttuvasta kansasta, sukellus pieneen Keskilännen kaupunkiin ja sen ihmisiin ja yhteisöihin. Robinson antaa kertojansa yltää pohdinnoissaan Yhdysvaltojen sisällissotaan saakka isänsä ja isoisänsä kautta ja rakentaa siten kolmen sukupolven mittaisen matkan pappissuvussa.

En oikein tiennyt, mitä tältä kirjalta odottaa. Laatua nyt ainakin, sen verran luotan Pulitzer-statukseen ja siihen tosiasiaan, että Robinson kypsytteli kirjaa kauan. Vaikka tiesin kirjan kertojan olevan pastori, sen voimakas kristillinen pohjavire tuli kuitenkin yllätyksenä. John Ames pohtii uskontoa ja teologisia kysymyksiä paljon ja syvältä. Lähes 80-vuotiaanakaan hän ei vielä ole näiden aiheiden suhteen valmis, vaan moni seikka on edelleen vailla vastausta – ja sellaiseksi myös jää.

Ei tämä mikään käännytyskirja ole. Kyse on vahvasta romaanista, jossa on mielenkiintoinen ja koskettava, täyteläinen tarina, kiinnostavat henkilöt ja haikean melankolinen tunnelma. Vaikka John Ames tiedostaa aikansa käyvän vähiin ja vaikka hän ei sitä haluaisi, hän ei ole katkera. Pikemminkin miehessä vallitsee surumielinen toiveikkuus, tieto siitä, että elämä – keskeneräisenä ja epätäydellisenä, virheellisenäkin – on ollut hänelle hyvä.

Gilead etenee kuin tyyni puro. Paikoin kertojan ajatukset katkeilevat ja harhailevat, paikoin hypellään (hallitusti) menneen ja nykyisyyden välillä, paikoin tunnutaan kiertävän kehää. Kaikkein syvimmin kristinuskoa ja armoa pohtivista kohdista en aivan innostunut, sillä minusta tuntui, että ne toistivat itseään. Ehken vain erota hienovireisiä eroja, sillä kirjan päähenkilön ajatusmaailma on minulle vieras.

Minulle jäi tästä kirjasta levollinen olo. Se on taidokas ja kokonainen, upea teos, joka antaa paljon ajateltavaa. Ei pelkästään nyökyteltävää, vaan myös vastaanväitettävää, paljonkin. Luopumisen tuska kuvataan kauniisti, ilman katkeruutta. Se tuntuu hyvältä ja siitä voi ottaa opikseen vastaisen varalle. Suosittelen Gileadia kiireettömään hetkeen silloin, kun haluaa pureskeltavaa, kun kohtaa tai tietää kohtaavansa surua ja luopumista tai kun haluaa pysähtyä melankolisen toiveikkuuden äärelle.

"Mutta täytyy kyllä sanoa, että olen tämän kaiken kautta uudella tavalla oivaltanut maailman jatkuvuuden. Me tosiaan vaivumme unholaan ja jätämme huonomuistisen maailman taaksemme tallaamaan ja turmelemaan ja hukkaamaan kaiken, mikä on ollut meille tärkeää. Niin se vain on, ja se on ihmeellistä." (s. 222)

___

Maria koki Gileadin rauhoittavana kirjana, joka oli kuin hiljainen ja hieman yksitoikkoinen matka preerian halki. Maijasta kirja oli hyvä ja hieno ajoittaisesta laahaavuudestaan huolimatta. Liina nautti lukemisesta hieman oudosta sivumausta huolimatta.

Gilead on yksi ruksi TBR90+10-listallani sekä henkilökohtaisessa Pulitzer-haasteessani.

Carol Shields: Kivipäiväkirjat

Carol Shields: Kivipäiväkirjat
Suomentaja: Hanna Tarkka
Otava 2001
395 s.
The Stone Diaries (1993)

Omasta hyllystä.


Kun Daisy Goodwill syntyy helteisenä heinäkuun päivänä vuonna 1905, kukaan ei osaa odottaa sitä. Hänen äitinsä Mercy ei tiennyt edes olevansa raskaana, eikä vaimoonsa hullun lailla rakastunut Cuyler-isäkään arvannut mitään. Mercy kuolee synnytyksessä, ja siitä alkaa Daisyn rosoinen elämä.

Lähes koko 1900-luvun mittainen elämä on pitkä ja mutkikas. Sen käänteistä ja suvannoista kerrotaan sirpaleisesti, vähitellen tarinan kaarta kasvattaen ja laajentaen. Leikkaukset Daisyn elämään tehdään noin kerran vuosikymmenessä, ja esiin nousevat teemat ovat "niitä perinteisiä" lapsuudesta avioliittoon, rakkauteen, äitiyteen, työhön ja elämän ehtooseen.

Daisy kokee kaksi avioliittoa, synnyttää kolme lasta, elää kotirouvana, menestyy työssään lehtikolumnistina, saa ja menettää ystäviä, kokee surua ja iloa, masentuu, löytää harmonian. Yhtenä massana kuulostaa ehkä tylsältä ja tavanomaiselta, muttei todellakaan ole sitä. Tarina etenee sekä terävien huomioiden, pidempien proosallisten jaksojen että pienten fragmenttien kautta, koko ajan lukijaa koukussaan pidellen.

Kivipäiväkirjat on aivan uskomattoman hyvä kirja. Se on ensimmäinen Carol Shieldsin kirja, jonka olen lukenut, muttei taatusti viimeinen. Ensimmäiseltä sivulta alkaen Shileds imaisi minut mukaansa, sai rakastumaan tapaansa rakentaa tarinaa ja terävöittää sitä. Tämän kirjan lukeminen oli puhdasta nautintoa taitavan kirjallisuuden äärellä.

Daisy jää päähenkilönä lopulta hieman syrjään omassa tarinassaan. Kaikki kietoutuu ja liittyy häneen, mutta kirjan hahmona hän on etäinen. Vaikka sisäistä monologia kuullaan, myös ulkopuolista tarkkailua on luvassa paikka paikoin. Daisy jää lopulta arvoitukseksi sekä jälkeläisilleen että lukijalle. Niin kuin taidamme kaikki jäädä, oikeassakin maailmassa.

Jaksan ihmetellä, miten upea kokonaisuus Kivipäiväkirjat on. Sen sivuilla kohdataan kiinnostavia, outoja ja aitoudessaan hyvin tuttuja henkilöitä, miljöö on herkullinen ja täyteläinen, tarina vie mukanaan, vaikkei kaikkea paljasta. Sivuja on yksinkertaisesti ahmittava yksi toisensa jälkeen, sillä lopettaa ei voi. Keskiviikkoiltana olin jo käymässä nukkumaan, mutta ajattelin lukea "vielä muutaman sivun". Luin kahdeksankymmentä.

Miten tällainen aarre on pysynyt minulta piilossa? Ja onko tästä pääteltävissä, että vastaavia herkkupaloja on jossain vielä vaikka kuinka paljon? (ON!)

Rouva Shields, onneksi tapasimme lopulta. Yhteinen matkamme on vasta alussa.

___

Lue myös Leenan hengästyttävä kirjoitus Kivipäiväkirjoista.

Osallistun Kivipäiväkirjoilla Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen sekä Pulitzer-listani lyhentämiseen.

Vanhus ja meri

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri
Suomentaja: Tauno Tainio
Tammi 2004 (1. painos 1952)
133 s.
The Old Man and The Sea (1952)

Kirjastosta.


Vanha kalastaja on ollut viikkokausia vailla saalista. Viimeisenä toivona on lähteä rohkeasti kohti aavaa ulappaa, ilman usein seurana ollutta nuorukaista, jonka kanssa on voinut vaihtaa ajatuksia esimerkiksi baseballista. Sää on tyyni, kaikkialla vallitsee odotus, ja yhtäkkiä syöttiin tarttuu kala – venettä suurempi. Väsytystaistelu vie miehen ja kalan kauas merelle mittelemään ihmisen ja luonnon, vahvan ja heikon, vanhan ja uuden välisiä voimia.

Minulla on outo suhde Ernest Hemingwayhin. En ole lukenut hänen teoksiaan vielä kovin laajasti, enkä ole edes pitänyt erityisemmin kaikesta lukemastani, ja silti olen hullaantunut häneen. Tai ehken hullaantunut, mutta syvästi vaikuttunut ja varma siitä, että yhteinen tiemme tulee kestämään koko hänen tuotantonsa mitan ja osan siitä varmasti myös uudelleen.

Vanhus ja meri on Nobel- ja Pulitzer-palkittu klassikko, vain vähän yli satasivuinen romaani, joka on näennäisesti hyvin yksinkertainen. Vanha mies, jo huomattavasti voimansa tunnosta heikennyt, käy viimeisen kerran elämänsä haasteen kimppuun, nousee omien voimiensa yli ja selviytyy, vaan ei vammoitta. Tarina kertoo surumielisesti tunteesta, joka valtaa ihmisen tämän tajutessa ajan ajaneen hänestä ohi.

Samalla se kertoo yksinäisyydestä, suorastaan lohduttomasta yksinäisyydestä, jota yksilö tuntee itseään suuremman kokonaisuuden edessä. Kirjan vanhus elää yksin, vain nuori poika käy häntä aika ajoin tapaamassa ja pitämässä huolta. Elämä on jo ehtoopuolella, mutta ikänsä työtä tehneenä vanhus ei voi luovuttaa. Ei, vaikka kädet hiertyvät hajalle siiman puristuksessa ja ajatukset vähitellen puuroutuvat.

Vanhus ja meri on aika surullinen kirja. Hemingwayn kynä on toteava, se välttää kiemurat ja krumeluurin. Se vain kertoo tarinan, niin kuin se on, ja se kertoo sen hyvin. Niin paljon kuin olisin halunnut hullaantua Ernestiin lisää, Vanhus ja meri ei kuitenkaan herättänyt kovin suuria tunteita. Toki se oli surumielinen ja taitava teos, paljon pintaansa syvempi, mutta tällä kertaa on myönnettävä, etten aivan tavoittanut sen sanomaa ja tunnelmaa. Olisi pitänyt upota paremmin, antaa meren viedä mukanaan ja pysähtyä tosissaan ajattelemaan sitä, mitä luki. Ehkä tapaamme tämän kirjan kanssa vielä joskus uudelleen, paremmalla ajalla ja intensiteetillä.

____

Ruksaan tällä lukukokemuksella jälleen yhdet kohdat sekä TBR- että Pulitzer-listoiltani.

Kuin surmaisi satakielen

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen
Suomentaja: Maija Westerlund
Gummerus 1984
374 s.
To Kill a Mockingbird (1960)

Omasta hyllystä.


Scout Finch elää suhteellisen viatonta lapsuutta 1930-luvulla alabamalaisessa Maycombin kaupungissa. Hänen päivänsä kuluvat isoveli Jemin kanssa seikkaillen ja pian myös koulua käyden. Perheen isä Atticus on pitkää päivää tekevä lakimies, jolla kuitenkin on aina aikaa lapsilleen ja heidän kanssaan maailman ja asioiden pohtimiseen. Äitiä perheessä ei ole.

Ajan taloudellinen ja yhteiskunnallinen tilanne ei voi olla vaikuttamatta lapsen maailmaan. Niinpä turvalliseen elämään ja varsin suuriin vapauksiin tottuneelle Scoutille tulee melko suurena järkytyksenä ymmärtää, etteivät kaikki ihmiset ole yhtä hyväntahtoisia ja oikeudentuntoisia kuin hänen isänsä on. Kaupungissa kuohuva rasismi, mustien ja valkoisten elämänpiirien erot ja patoutuneet kaunat työntyvät Finchin perheen elämään kovemmin kuin oli pelätty, kun Atticus päätyy puolustamaan valkoisen naisen raiskauksesta syytettyä mustaa miestä ja oikeudenkäynnistä tulee kaupungin väelle irvokasta leipää ja sirkushuvia.

Mikä on ihmisen arvo? Määrääkö ihonväri sen? Miten rajojen uhmaaminen vaikuttaa ihmiseen, joka elää yhteisön paineen alla? Saako paha palkkansa ja toteutuuko oikeus?

Kuin surmaisi satakielen on ollut lukulistallani pitkään. Nappasin kirjan mukaani monta vuotta sitten Tampereen kaupunginkirjaston poistomyynnistä ja siitä saakka olen vilkuillut sitä silloin tällöin sillä silmällä. Nyt oli aika.

Kirja yllätti minut. Se oli hyvin erilainen kuin olin odottanut. Oikeastaan en ole varma, mitä olin odottanut, mutta joka tapauksessa lopputulos oli erilainen. Kuin surmaisi satakielen kertoo inhottavista asioista: väkivallasta, rasismista, ihmisen ilkeydestä, epätasa-arvosta. Se ei kuitenkaan ole synkkä, vaan pikemminkin jotenkin lämpimän naiivi – onhan kyse lapsikertojasta, joka on yhtäaikaa pikkuvanhan nokkela ja häiritsevyyteen saakka sinisilmäinen.

Olen ehkä joskus mutissut pysyvästä ja melko irrationaalisesta ärtymyksestäni lapsikertojiin. Välillä kyseinen kerrontatapa pääsee iloisesti yllättämään, mutta paikoin en missään vaiheessa kirjaa pääse ärsytyksestäni eroon. Tällä kertaa kävi valitettavasti jälkimmäisellä tavalla.

Tuntuu tyhmältä nurista klassikon asemassa olevasta kirjasta, jota yhä uudet koululais- (ja muutkin) sukupolvet lukevat ja jolla on tärkeä sanoma, mutta haluan olla rehellinen. Kuin surmaisi satakielen ei siis voittanut minua puolelleen. Paikoin tylsistyin ja turhauduin, sillä tarina tuntui junnaavan paikoillaan.  En kiintynyt tai kiinnostunut Scoutista, ja muutkin henkilöt pysyivät etäällä. Vain Atticus kiinnosti, mutta hänkään ei tullut liki, käväisi vain. Scoutin äkkipikaisuus, mustavalkoisuus ja paikoittainen typeryys ovat toki perusteltuja piirteitä, onhan kyse alle 10-vuotiaasta lapsesta, mutta ei se vähentänyt ärtymystäni ollenkaan. Mutta, kuten sanottua, en vain yksinkertaisesti ole lapsikerronnan ystävä.

Vaikka juoni ei vetänyt minua mukaansa, muuten pidin monista asioista tässä kirjassa. Miljöö, painostavan kuuma ja kostea Alabama ja kaupungin paikoin törkyiset kadut ja kujat, hieman ränsistyneet talot (joissa ei ole kellareita) – kaikki ne olivat herkullisen aitoja. Tematiikka, rakenteellinen, vahva ja pelottavan pysyvä rotusyrjintä, on tärkeä ja pysyy kirjassa mukana kautta linjan muuttumatta paasaukseksi.

Lopputulos siis on, että ikävä kyllä petyin. Kuin surmaisi satakielen ei vienyt mukanaan, ei tullut lähellekään ihoa eikä lukuprosessi ollut erityisen nautinnollinen. Olen kuitenkin iloinen, että luin tämän palkitun, kiitetyn ja rakastetun kirjan. Kaiken ei edelleenkään tarvitse olla minua varten, vaan on hyvä joutua nieleskelemään ja haastamaan itseään.

Tosin nyt kaipaan vetävämpää ja enemmän minua olevaa kirjaa. Onneksi sellainen on jo meneillään.


So American: Black America
Pulitzer
TBR90+10

Aika suuri hämäys

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys
Suomentaja: Heikki Karjalainen
Tammi 2012
410 s.
A Visit from the Goon Squad (2010)

Kirjastosta.


Tätä kirjaa odotin paljon. Ja kauan. Jono kirjastossa oli p i t k ä, tuskaisen pitkä ja hidas. Mutta lopultakin!

Jennifer Eganin Aika suuri hämäys on viimeisin Pulitzer-voittaja, erikoinen ja sävähdyttävä lukukokemus. Kirja ei ole perinteinen romaani, muttei novellikokoelmakaan. Episodiromaani-nimitystä huomasin jossain käytetyn, varsin osuvasti.

Aika suuri hämäys kattaa monta vuosikymmentä, lähes puoli vuosisataa. Sen keskiössä ovat musiikkituottaja Bennie Salazar ja hänen assistenttinsa Sasha, joita kaikki romaanin osiot tavalla tai toisella koskettavat, vaikkeivät heidän näkökulmastaan asioita aina kuvaakaan. Ollaan San Franciscon punkpiireissä, New Yorkin kaduilla, pilvenpiirtäjissä ja Hudson-joen varrella, matkataan tapaamaan trooppisen maan sotilasjuntan diktaattorikenraalia, ollaan safarilla Afrikassa lähes Hemingwayn hengessä, nähdään 2020-luvun teinitytön elämään powerpointin muodossa olevan päiväkirjan kautta. Ihmiset vaihtuvat, tapaavat toisiaan ja ovat tapaamatta – ohittavat menneen, nykyhetken ja tulevan liiankin helposti.

Tästä tarinasta on vaikeaa tehdä kattavaa tiivistystä, muttei se taida olla tarpeenkaan. Vaikka tapahtumia marssitetaan esiin, varsinaisia juonenkäänteitä kiinnostavampana pidin tunnelmaa ja vaihtuvia kerrontatekniikoita. Jopa sä-muodossa kirjoitettu osio toimi! Powerpoint-homman olin jo ehtinyt unohtaa, kunnes se sitten lävähti silmille. Totuttelua sen lukeminen vaati, ja ehkä olen vielä liiaksi omien pp-traumojeni vanki ymmärtääkseni sen perimmäistä tarkoitusta. (Auskuvuonna tuli tehtyä pp-esityksiä aivan liikaa. Aivan ehdottoman liikaa ihan kaikkien kannalta.) Muoto siis vei huomioni kärjen sisällön sijaan, mutta jotain sain silti irti itse tarinastakin myös tässä osiossa. Ainakin jonkinasteista surua. Ja aikuiseksi kasvamisen tuskaa. Vanhemmuuden väsymystä.

Me seisomme pitkään hiljaa katsellen aurinkopaneelien liikettä

Paneelit ovat kuin robottininjoja tai chi -harjoituksissa.

Isä pitää minua kädestä.

En halua koskaan kotiin.

Haluan jäädä tänne ainiaaksi isän kanssa.

(s. 357)

Maailma, jossa kirjassa eletään, on tuttu ja samalla vieras. Sen ilmiöt ja tavat olla ovat tuttuja, mutta silti ne pitävät hieman etäällä. Lukija on tarkkailija, ei niinkään kanssakokija. Etuliepeen mukaan "Aika suuri hämäys tallentaa elävästi hetket joina ihmiselämät risteävät, ne merkittävät tilanteet, joista onnistumiset ja tragediat saavat alkunsa". Niin minäkin sen koen.

Tämän kirjan lukeminen oli, suokaa anteeksi latteahko ilmaisu, ihanaa. Tarina imi ja Eganin tekstiä oli ilo lukea. Se soi ja swengasi, otti mukaansa eikä pudottanut kärryiltä. Kirjan pohjavire on melankolinen: aika kuluu ja ihmisen on suotavaa tajuta se, tai voi käydä köpelösti. Toiset saavat enemmän kuin toiset, jotkut oppivat nauttimaan saamastaan aiemmin, jotkut eivät koskaan. Silti pysytään hyvin arkisella tasolla, ihmiselämän vaiheissa. Vai onkohan se sittenkään kovin arkista? Ehkä se onkin parasta ja juhlallisinta, mitä meillä on. Paljon muuta ei edes käteen jää. Jos sitäkään.

Aika suurta hämäystä on luettu paljon, tekstejä suorastaan tulvii Googlesta. Pari viimeisintä huomaamaani ovat Liisan ja Anna Elinan kirjoittamia.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen (Modern Women Writers) sekä omaan Pulitzer-haasteeseeni.

Häivähdys purppuraa

Alice Walker: Häivähdys purppuraa
Suomentaja: Kersti Juva
WSOY 1986
360 s.
The Color Purple (1982)

Kirjastosta.


Et sitte kerro kellekään paitti Jumalalle. Äitis kuolis jos kuulis.

Celie on musta nainen maailmansotien välisen ajan Georgiassa. Käytännössä se tarkoittaa sitä, ettei hän ole mitään. Celie naitetaan nuorena itseään huomattavasti vanhemmalle Isännälle piiaksi ja lastenkaitsijaksi. Mihinkään muuhun hänestä ei isänsä mukaan olekaan: onhan hän pilalla, käytetty, synnytettyään kaksi aviotonta lasta. Isälleen.

Elämä ei näissä lähtökohdissa ole ruusuista, pikemminkin se on joka ikisen päivän aamusta iltaan kestävää rämpimistä. Ainoa ihminen, johon Celiellä on hyvä suhde, on hänen siskonsa Nettie, joka ottaa ohjat omiin käsiinsä ja karkaa toivotonta tilannetta maailmalle. Vuosiin Celie ei saa tietää, onko Nettie edes elossa.

Häivähdys purppuraa on kirjeromaani, jonka alkupuolella Celie osoittaa kirjeensä Jumalalle, mutta myöhemmin vastaanottajaksi vaihtuu Nettie. Celie kuvaa arkipäiviään koruttomalla, epätäydellisellä kielellään, ja saa kerrottua huomaamattaan paljon enemmän kuin luulee edes osaavansa kertoa. Kokonaisuus on vahva, ravisuttava ja koskettava.

Luin Sapphiren Preciousin muutama viikko sitten. Siinä Häivähdys purppuraa on keskeisessä roolissa, sillä kirjaa luetaan ja siitä saadaan voimaa ja uusia näkökulmia elämään, jolla nyt vertaillessani on huomattavia yhtymäkohtia esikuvansa kanssa. Mustan, päähänpotkitun naisen kasvutarina ja omanarvontunnon löytyminen ympäristön lannistamisesta huolimatta, rasismin arkipäiväisyys, sanalla sanoen kieroutuneet perhesuhteet ja uudistusmielisten, itsenäisten naisten esimerkki muodostuvat keskeisimmiksi tekijöiksi molemmissa kirjoissa.

En yhtään ihmettele, miksi Häivähdys purppuraa on jo klassikko.

Sitä ihmettelen, kuinka olen jälleen onnistunut pimittämään itseltäni tällaisen helmen.

Puhekielinen teksti oli tällä kertaa helpompi niellä, koska olin tosiaan juuri lukenut Preciousin. Kieli on melkein oma henkilönsä tarinassa, niin paljon sen avulla kerrotaan. Celie on rehellinen itselleen ja Jumalalle, hän ei kaunistele muttei myöskään väritä elämäänsä – se on jo sellaisenaan riittävä. Yhteiskunta ympärillä tekee Georgian mustien elämästä jo puitteillaan tarpeeksi hankalaa, mutta kun soppaan heitetään vielä sukupuolten eriarvoinen asema ja pinttynyt perheväkivalta, ei voi kuin puistaa päätään ja nieleskellä.

Häivähdys purppuraa on kuitenkin voimakkaasti kasvutarina, eikä se ole läpeensä epätoivoinen. Celie kokee ensinnäkin uskonnollisen heräämisen siinä mielessä, että hän lakkaa uskomasta Jumalaan sellaisena, kuin tätä on hänelle koko ikänsä tuputettu: valkoisena, miehisenä, vieraana. Toisekseen hänen lähipiirissään on naisia ja miehiä, jotka antavat pirullisille "perinteille" (kuten vaimon kurittamiselle selkäsaunalla) kyytiä, eivätkä suostu alistumaan muihinkaan ylhäältäpäin asetettuihin rajoihin, elleivät niitä itse hyväksy.

Mielenkiintoinen juonne on myös seksuaalisuus, jonka Celie lopulta saa osaksi omaa elämäänsä ja identiteettiään. Seksuaalisesta väkivallasta kärsineestä naisesta kasvaa itsensä, kehonsa ja tuntemuksensa tunteva ja hyväksyvä. Tämä kuvataan kirjassa niin luonnollisesti, etten voi kuin ihailla Walkerin hienovaraista taitoa punoa tarinaa.

Tästä kirjasta saa paljon irti, ja sitä voi lukea monella tavalla. Minä luin sen ihaillen ja syvästi kunnioittaen. Kaikesta voi selvitä, kunhan arvostaa itseään tarpeeksi. Melko hyvä sanoma kirjalle, sanoisin.

Muita kirjoituksia: Sanna, ee, Kirjakirppu, Ahmu, Merenhuiske.

So American: Black America
Pulitzerit