Kirsi Vainio-Korhonen: Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa – Seksityöläiset 1800-luvun alun Suomessa

Professori Kirsi Vainio-Korhonen on lukemieni teosten perusteella erinomaisen hyvä historiantutkimuksen yleistajuistaja. Lemmen ilot ja sydämen salat – Suomalaisen rakkauden historiaa (WSOY 2015) on ihastuttavan ilahduttava kirja, kuten myös Ujostelemattomat – Kätilöiden, synnytysten ja arjen historiaa (WSOY 2012). Nyt Vainio-Korhonen on tutustunut turkulaisten tarkastusnaisten elämään ja maailmaan 1800-luvun alun Turussa.

Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa – Seksityöläiset 1800-luvun alun Suomessa (SKS 2018) kertoo naisista, jotka elättivät itsensä ja mahdolliset lapsensa osin tai kokonaan seksityötä tekemällä. 1800-luvun alkupuolella avioliiton ulkopuoliset sukupuolisuhteet olivat sekä syntiä että rikollista toimintaa (etenkin jos seurauksena oli raskaaksi tuleminen), parittaminen ja bordellien pitäminen oli laitonta, mutta seksin myyminen sinänsä ei ollut erikseen kriminalisoitua ennen kuin vasta vuonna 1889.

Turun poliisikamarilla pidettiin vuosina 1838–1848 veneeristen tautien tarkastuskirjaa "kaupungin kevytmielisistä ja irstaista naisista". Sukupuolitaudit, etenkin kuppa, levisivät kaupunkilaisten ja venäläisen sotaväen joukossa, ja tähän uhkaan pyrittiin puuttumaan tekemällä säännöllisiä lääkärintarkastuksia niille naisille, joiden tiedettiin kuuluvan "moraalittomaksi tunnettuun naisväkeen".

Tähän "naisväkeen" päästään kirjan sivuilla tutustumaan tarkemmin sikäli kuin heitä on historiantutkimuksen keinoin voinut jäljittää. Vainio-Korhonen selvittää, millaisia ihmisiä he olivat, mitä tekivät ja miten elivät. Kyse on pitkälti tavallisista rahvaannaisista, omien yhteisöjensä jäsenistä, äideistä, kumppaneista, tyttäristä, kummeista, ystävistä. Harvalle heistä seksityö oli pääelinkeino, vaan pikemminkin kyse oli sivutoimesta. Toimeentulo oli hankittava sieltä mistä sen sai, ja monelle köyhälistön naiselle se tarkoitti useita erilaisia tulonlähteitä ja oman aikansa pätkätöitä. Yhteiskunta ei hyväksynyt toimetonta irtolaisuutta, vaan jokaisella oli oltava palveluspaikka ellei halunnut päätyä lähetetyksi kehruuhuoneeseen eli käytännössä vankilaan. Kirjan sivuilta paljastuukin melkoisia tarinoita naisista, jotka ovat onnistuneet hankkimaan itselleen kehruuhuonetuomion pelossa jos jonkinlaisia työpaikkoja ja isäntiä, ylipäänsä peitetarinoita ja keinoja selviytyä.

Osa tarkastusnaisista oli selvästi oman aikansa syrjäytyneitä tai syrjäytettyjä ihmisiä. Heillä ei ollut hankittuna edes välttämättömiä kansalaiskelpoisuuden mittareita eli ripillä käyntiä ja ehtoollista eli sitä kautta täysivaltaisuutta omaan elämäänsä. Muistakin kirkollisista toimituksista saatettiin luistaa: osa lapsen synnyttäneistä tarkastusnaisista ei esimerkiksi suostunut ottamaan vastaan papin tekemää kirkotusta, joka kuului ehdottomana osana synnyttäneiden naisten elämään 1800-luvun lopulle asti. Tätä Vainio-Korhonen pitää osoituksena äärimmäisestä syrjäytymisestä tai omasta halusta elää järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolella.

Samalla suuri osa Turun tarkastusnaisista oli ihan tavallisia oman aikansa naisia. Köyhiä toki, mutta niin oli suurin osa suomalaisista yhtä kaikki. Osalla oli sisua niin paljon, että he eivät alistuneet tarkastuksiin ja kontrollointiin noin vain. Niin ikään moni päätyi seksityötä tehtyään naimisiin, äideiksi ja muihin töihin – tarkastusnaisen "leima" ei siis ollut ikuinen tai ainakaan se ei mitenkään yksioikoisesti tuhonnut kenenkään elämää, sikäli kuin muuten pysyi terveenä ja työkykyisenä. Muutenkn maksulliseen seksiin ja sukupuolimoraaliin alettiin suhtautua penseämmin ja tiukemmin vasta 1800-luvun loppupuolella, jolloin prostituutio-sanakin vasta tuli Suomeen.

Vainio-Korhosen aiemmista kirjoista tuttuun tapaan Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa on kerronnaltaan selkeä, läpikotaisin inhimillinen teos. Kuvitus ja viitteet ovat kohdillaan ja kirja on esineenä kaunis ja ylväs. Näkökulma Suomen historiaan on utelias ja uutta avaava: syrjään jääneet nousevat esiin omana itsenään, omista lähtökohdistaan ja omilla ehdoillaan. Kirja on erinomaista luettavaa kelle tahansa Suomen ja Turun historiasta kiinnostuneelle ja kaikille niille, jotka haluavat ymmärtää yhteiskunnan nurjempiakin ilmiöitä ja niiden monitahoisuutta.


Kirsi Vainio-Korhonen: Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa – Seksityöläiset 1800-luvun alun Suomessa
Ulkoasu: Maria Mitrunen
SKS 2018
283 s.

Arvostelukappale.  

Neil DeGrasse Tyson: Tähtitiedettä kiireisille

New Yorkin luonnonhistoriallisen museon planetaarion johtaja, astrofyysikko Neil DeGrasse Tyson on (ainakin rapakon takana) tunnettu tieteen yleistajuistaja, jonka tuore kirja Tähtitiedettä kiireisille on juuri saatu suomeksi J. Pekka Mäkelän kääntämänä. DeGrasse Tyson taitaa olla Yhdysvaltojen oma Esko Valtaoja, mikäli tällainen vertaus sallitaan. Siis tunnettu tieteen yleistajuistaja ja kommentaattori. Valtaoja onkin itse asiassa myös kirjoittanut esipuheen kirjan suomenkieliseen painokseen.

Tähtitiedettä kiireisille on ohukainen, reilusti alle 200-sivuinen kirja. Se muodostuu kahdestatoista tiiviistä luvusta, jotka on alun perin julkaistu Natural History -lehdessä esseinä. Erillisyydestään huolimatta luvuista muodostuu eheä kokonaisuus, jossa DeGrasse Tysonin johdonmukainen ja selkeä tyyli toimii punaisena lankana.

Teemat ovat suuria: maailmankaikkeuden synty, universumin rakenne, kvanttifysiikka, mustat aukot, pimeä aine ja energia ja niin edelleen. Helposti voisi ajatella, että ne ovat jopa liian suuria tällaiseen muotoon tungettaviksi, mutta kaikkea muuta. DeGrasse Tyson osaa asiansa, kuten odottaa sopii. Monimutkaiset aiheet on saatu muotoon, jossa aivan tavanomaisin tiedoin varustettu lukijakin pysyy kärryillä tai ainakin niiden välittömässä läheisyydessä. DeGrasse Tyson käyttää konkreettisia esimerkkejä ja vertauksia, jotka tuovat korkealentoiset aiheet edes hieman lähemmäs tavallista tallaajaa. Niin ikään hän kirjoittaa tiedon ja oppimisen tärkeydestä: kuinka olennaista on ymmärtää ja harjoitella ymmärtämistä, kun puhutaan koko ihmiskuntaa, Maa-planeettaa ja, no, koko maailmankaikkeutta koskevista asioista. Mittakaavan ja perspektiivin käsittäminen on olennaista, kun mietitään aikaa, resursseja ja tulevaisuutta.

En voi väittää edelleenkään ymmärtäväni tähtitiedettä kovin kummoisesti. Alkuräjähdys, universumin laajentuminen, multiversumi, avaruuden välimatkat ja suhteellisuus- ja säieteoria ovat edelleen teemoja ja teorioita, joiden yksinkertaistuksia voin nyökytellen lueskella, mutta käsitykseni siitä, mistä niissä oikeasti on kyse, on valitettavan ohuella pohjalla.

Tähtitiedettä kiireisille ja muut samantyyppiset kirjat ovat tärkeitä itsessään. Tieteen yleistajuistaminen ja tutkimuksen tuominen tavallisten ihmisten saataville on äärimmäisen tärkeää, jotta tiede ja sen saavutukset (toki myös mokat ja epäonnistumiset) kasvattavat ihmiskunnan yhteistä tietopääomaa. Kun myös maallikot ovat jollain tasolla perillä tieteen ja tutkimuksen tapahtumista ja edistyksestä, ymmärrys ja tieto päätöksenteon (joko henkilökohtaisen tai yhteisen) taustalla kasvavat.

Silloin on mahdollista, että hommassa säilyy joku järki.


Neil DeGrasse Tyson: Tähtitiedettä kiireisille
Suomentaja: J. Pekka Mäkelä
Aula & Co 2018
176 s.
Astrophysics for People in a Hurry (2017)

Arvostelukappale.

__________

Toisaalla: Kirjavinkit

Haasteet: Tietokirjahaaste

Markus Hotakainen: Neroja vai mielipuolia

Markus Hotakaisen Neroja vai mielipuolia sisältää 20 tiivistä elämäkertatekstiä eri alojen tutkijoista ja keksijöistä 1500-luvulta 1900-luvulle. Se on tieteenhistoriaa, elämäkertakirjallisuutta ja anekdootteja yhdistelevä teos, jonka avulla on helppoa kiinnostua tutkijoiden elämästä ja tieteen kehityksestä.

Neroja vai mielipuolia kertoo edistyksestä ja uusista innovaatioista, mutta samalla se paljastaa, kuinka tieteen ja tutkimuksen kanssa voi mennä myös kunnolla metsään. Tutkijat ovat inhimillisiä kuten kaikki muutkin ihmiset: niinpä luonnevikoja, mielenterveyden haasteita, suuruudenhulluutta ja varomattomuutta on havaittavissa – aivan kuten muillakin elämänaloilla. Virheet eivät ole vieraita, ja usein juuri erehdyksen kautta löytyykin menestys. Toisaalta jotkut villeimmät kokeilut on tuomittu epäonnistumaan kaikista hyvistä yrityksistä huolimatta.

Hotakainen kirjoittaa helpostilähestyttävää, selkeää kieltä, ja tekstien rakenne on huolellinen. Kirja sopii luettavaksi kokonaisuutena tai miksei myös osissa, itseä kiinnostaviin henkilöihin keskittyen. Teos on yleistajuinen ja ainakin sen pitäisi olla matalan kynnyksen takana: esteitä kirjaan tarttumiselle ei pitäisi olla, vaikkei itse tuntisi tiedettä juurikaan. Kirjan lukemisen jälkeen kyllä tuntee.

Erityisesti mieleeni painui kolme tieteenhistorian henkilöä, joista Hotakainen kirjoittaa hersyvällä tavalla. Ensinnäkin "tähtitieteen tuhkimo", saksalainen Caroline Herschel (1750–1848), joka oli lahjakas tähtitieteilijä – veljensä Williamin varjossa. Caroline nimittäin toimi useita kymmeniä vuosia veljensä kuolemaan saakka tämän assistenttina ja kirjurina, vaikka oli itse tarkkasilmäinen havainnoitsija ja löysi muun muassa viisi komeettaa. Yhteensä Herschelin sisarukset havaitsivat 2 500 uutta kohdetta tähtitaivaalta.

Irlantilaissyntyinen, sittemmin skottilaistunut William Thomson, lordi Kelvin (1824–1907), jäi puolestaan kirjasta mieleeni sangen haastavan luonteenlaatunsa vuoksi. Hänestä tuli luonnonfilosofian professori Glasgow'n yliopistoon parikymppisenä käytyään luennoilla kymmenvuotiaasta ja pysyi professorina yli puoli vuosisataa. Hän tutki etenkin lämpötila-asteikkoa ja termodynamiikkaa. Vaikka Thomsonia voi pitää "kaikkien alojen asiantuntijana" ja "aikansa päivystävänä dosenttina", hän oli myös monessa asiassa väärässä, kuten Maan ja Auringon iän määrittelyssä.

Kolmas erityisen kiehtova henkilö on mykologi eli sienitieteilijä Anatolij D. Mbdrinov, joka syntyi vuonna 1903, ja jonka kuolinajasta ei ole tietoa. Mbdrinov ei sietänyt sieniä lapsena, mutta innostui niistä armeijassa. Hän väitteli tohtoriksi 23-vuotiaana ja perehtyi laajasti myös muihin tieteenaloihin. Mbdrinov nimitettiin professoriksi vuonna 1950, mutta hän pysyi koko uransa ajan omissa oloissaan keskittyen sieniin niin teoreettisella tasolla kuin kenttätutkimuksissakin. Hän keskittyi etsimään uusia sienilajeja ja tutkimaan niiden myrkyllisyyttä. Mbdrinovin tuotantoon kuuluvat sellaiset hervottomat teokset kuin Aikuistuvien sienten kehitys pienestä somasta pallosta kammottavaksi repaleiseksi olioksi, jota saattaa pelästyä mikäli kohtaa sen metsässä tai mikä pahinta – astuu sen päälle (1949) sekä keittokirjan Stroganoff, jossa sisältää sangen riskaabeleja sienireseptejä. Sieniprofessorista tehty viimeinen havainto on vuodelta 1996 Ruotsista. Hotakainen tosin jättää avoimeksi, liekö koko sienimiestä lopulta ollut olemassakaan.

Neroja vai mielipuolia on hauskaa ja tietoa lisäävää luettavaa. Hotakainen tarjoilee hyvän kattauksen uutta oppia hyvin sulavassa paketissa. Jonkinlainen asiasanahakemisto olisi voinut olla poikaa, mutta menee se näinkin. Tätä kirjaa lukee nimittäin ilokseen.


Markus Hotakainen: Neroja vai mielipuolia
Ulkoasu:
Kosmos 2017
175 s.

Arvostelukappale.

________

Haasteet: Tietokirjahaaste, Helmet-haasteen kohta 34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta.

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa

Inkeri Markkulan Kaksi ihmistä minuutissa on romaani, joka yhdistää teemansa – surun, menetyksen, vanhemmuuden, sairauden – ylväänä kaikuvaksi kokonaisuudeksi. Markkulan kieli on eloisaa ja tunnelmaltaan vahvaa, sen sävyt eivät karkaa tai haalistu.

Päähenkilö on Alina, nainen josta tuli raudanluja malariatutkija, mutta puoliso ja äiti vain hetkeksi. Hän kohtaa yliopistolla Astridin, ja vaikka rakkaus on vahva, ihmeisiin se ei riitä. Niinpä Alinan on luovuttava toivosta tulla raskaaksi ja synnyttää lapsi, sillä hänen kehonsa ei siihen taivu. Astridin keho toimii tehtävässä kuten kuuluu, ja niin pieni Sella syntyy kauan kaivattuna ja odotettuna. Astridin tapaturmainen kuolema sysää perheen pois radaltaan, ja Sellan huoltajuuden saavat Astridin vanhemmat. Alinan on tyydyttävä rooliin Sellan "kummitätinä", vaikka mieli ja sydän ovat säpäleinä.

Kymmenen vuotta myöhemmin Alina on kansainvälisessä malariakonferenssissa esittelemässä tuoreinta tutkimustaan, kun pitkän uran Thaimaan malariaklinikoilla tehnyt saksalainen lääkäri Lotte kuulee esitelmän ja kutsuu Alinan työskentelemään Thaimaahan. Koska Sellakin on kesän muualla, Alina suostuu. Pohjois-Thaimaan viidakko, malariaklinikan hektinen elämä ja yksinkertaiseksi muodostuva arki antavat tilaa ajatuksille ja oman elämän summaamiselle.

Markkula kirjoittaa melankolista, koskettavaa tarinaa. Alinan kokemat menetykset tuntuvat kohtuuttomilta, mutta edes katkeruutta aiheuttavasta huoltajuuskiistasta, joka tosin ei edes kiistaksi asti juridisesti ehdi, Markkula ei kirjoita kitkerää sappea. Pikemminkin tarinan kaarteet saavat ymmärtämään, kuinka tärkeä asia oikeus perheensisäiseen adoptioon on ja kuinka olennaista, että sen pystyy tekemään mahdollisimman matalalla kynnyksellä.

Thaimaa herää tarinassa eloon äänineen, väreineen, eläimineen. En ole koskaan käynyt Aasiassa, mutta Markkulan kerronta vei minut mukanaan kauas itään, sinne missä elämä vilistää varpaista puiden latvoihin saakka. Samalla maailman tappavimpiin tauteihin kuuluva malaria tulee liki. Markkula kirjoittaa sairaudesta elävästi – ja kuolettavasti. Alinan ja Loten tekemä työ konkretisoituu sairasvuoteiden äärellä, hyttysverkkojen välissä, koeputkissa ja mikroskoopeissa.

Kaksi ihmistä minuutissa on romaani, joka koskettaa. Se ammentaa suurista, globaaleista aiheista, mutta tulee samalla liki henkilökohtaisin, yksilön ainutlaatuisen elämän säikein. Maailmojen laidat ovat joskus lähempänä kuin uskoisikaan.


Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa
Ulkoasu: Jenni Noponen
Gummerus 2016
388 s.

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Mitä luimme kerran, Lumiomena, Pieni kirjasto, Kirja hyllyssä, Kulttuuri kukoistaa, KosminenK, Hannan kirjokansi 


Haasteet: Kukko kainalossa ja Maailmanvalloitus (Thaimaa). Kirjastohaasteen kohta 25. Kirja, jossa on eläimiä.

Kari Enqvist & Janne Saarikivi: Ainoa, mikä jää – Keskusteluja siitä, mikä on tärkeää

Kahden älykkään ihmisen humaani keskustelu tekee sielulle hyvää. Ja niin tekee myös pulla, epäilyksettä.

Kosmologian professori Kari Enqvist ja suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori Janne Saarikivi saivat muutamia vuosia sitten idean keskustelukirjasta, joka kertoisi maailmankatsomuksellisuudesta ja ajatuksista sen taustalla. Ei muuta kuin hommiin. Työ eteni vähitellen ja kirjeitä vaihdettiin, keskustelu kulki ja laukkasi villinäkin. Lopputulos, Ainoa, mikä jää – Keskusteluja siitä, mikä on tärkeää (WSOY 2017), on nyt kansien välissä ja lukijoiden ilona.

Kirjan alussa Saarikivi ja Enqvist esittelevät itsensä lyhyissä teksteissä. Saarikivellä on taustallaan akateeminen kulttuurisuku, Enqvist puolestaan on sukutaustaltaan "harmaa ja draamaton", sukunsa ensimmäinen tohtori. Saarikivi tutkii ja opettaa suomalais-ugrilaista kielentutkimusta, Enqvist on keskittynyt alkuräjähdykseen ja maailmankaikkeuden ensimmäiseen sekuntiin. Kummankin työpaikka on Helsingin yliopisto, mutta hyvin kaukana he ovat toisistaan – jos eivät fyysisesti kuin muutamien kilometrien päässä, oppiaineksiltaan sitäkin enemmän, sillä toinen on "kova luonnontieteilijä" ja toinen "umpihumanisti". Molemmat rakastavat kirjoittamista, ja se myös näkyy teoksessa.

Syvin juopa tai ristiriita keskustelijoiden välillä rakentunee uskonnon ja uskonnollisuuden ympärille. Enqvist määrittelee itsensä uskonnottomaksi (ja on kirjoittanut aiheesta aiemminkin), Saarikivi on puolestaan evankelis-luterilainen kristitty. Uskonnon ja uskomusjärjestelmien merkitystä käsitellään miesten kirjeissä kautta linjan. Miten uskoa perustellaan? Mihin uskontoa ja uskoa tarvitaan? Mitä kompastuskiviä niillä on? Entä yksilön rooli syvästi yhteisöllisen ilmiön sisällä?

Uskonnottomana ihmisenä minun on helpompi kallistua uskon- (tai sen puutteen) asioissa Enqvistin kannalle. Minun on esimerkiksi vaikea niellä Saarikiven ajatusta siitä, että kristitty Kirkkovaltio olisi kehittyessään ja voimissaan pysyessään tuonut mukanaan niin paljon edistystä kuin hän ajattelee. Uskonnot ovat minusta loputtoman kiinnostavia, mutta niillä kaikillä on myös synkkä puolensa, enkä pysty ajattelemaan mitään uskontoa ongelmattomana. Vaikeinta minun on suhtautua siihen, miten uskonnot tai niiden edustajat perustelevat esimerkiksi sukupuolten eriarvoista asemaa tai miten ihmisten henkilökohtaisiin valintoihin ja elämäntapaan puututaan uskontoon pohjautuvin argumentein.

Niin ikään käsiteltäviä aihepiirejä ovat todellisuus, tiedon luonne, kielen ja käsitteiden käyttö sekä erilaiset merkitykset ihmiselon kulussa. Ymmärtävätkö esimerkiksi vuoristokansat määritelmää ääniaalto, jos eivät ole koskaan avovettä ja veden aaltoilua nähneet? Miten väreistä voi puhua, mitä käsitteitä käyttää, jos omassa maisemassa on lähinnä ruskean ja keltaisen eri sävyjä tai lunta ja jäätä?

Enqvist ja Saarikivi tuntuvat löytävän jutunjuurta lähes mistä tahansa ajankohtaisesta ja iättömästäkin aiheesta. Kirjeitä lukee mielellään, niiden väitteitä ja perusteita maistelee mielessään, nyökkäilee ja paikoin pudistelee päätään. Saarikivellä on syvän humanistinen asenne, johon minun niin ikään humanistina luulisi samastuvan helposti, mutta yllättäen koin enemmän yhtäläisyyksiä luonnontieteilijä-Enqvistin kanssa. Vaikka en minä koskaan kyllästy pohtimaan ihmistä, ihmisen mieltä ja toimintaa, olemistamme yksinään ja muiden kanssa, elämäämme ja kulttuurejamme, en totisesti, eivätkä tunnu nämä herratkaan.

Mihinkään varsinaiseen lopputulokseen kirjassa ei tulla tai saada valmiita vastauksia. Keskustelijat kyllä lähentyvät toisiaan, pyörittelevät ja kierittelevät ajatuksia, löytävät uusia tulokulmia. Kirjan tunnelma ei ole ylenkatseinen, vaan lukija voi rauhassa miettiä, mikä hänen oma roolinsa maailmassa on ja miten kirjan teemoja käsittelee.

Saarikivi kirjoittaa lopuksi:

Voimme olla itsellemme ainutlaatuisia, mutta ajattelijoina emme sitä ole. Olemme aikakautemme luomuksia, individualisteja, materialisteja, porvareita tai narsistisia selittelijöitä. Mutta en jaksa nyt tuntea tästä kaikesta aivan tolkuttoman suurta häpeää, koska tähän maailmanaikaan ja maahan satuimme syntymään. (s. 234)

Tähän on helppo yhtyä. Olemme monen asian summia, alkuaineiden yhdistelmiä ja hiukkasseoksia, jotka elävät tietyssä ajassa ja paikassa sen itselleen ainutlaatuiseksi tehden.

Olen onnellinen, että elämme maailmassa, jossa kaikesta häsellyksestä ja uhkakuvista huolimatta on edelleen mahdollisuus ja tilaa rauhalliseen, toista kunnioittavaan ja monipuoliseen keskusteluun, jonka voi käydä kirjallisessa muodossa. Siis niin, että aikaa kuluu niin kirjoittamiseen kuin lukemiseen, eikä ohituskaistaa tai pikakelausnappulaa ole.

Suosittelen Ainoa, mikä jää -teosta ajan kanssa nautiskeltavaksi, omin päin pohdittavaksi, parhaimmillaan muiden kanssa jaettavaksi.


Kari Enqvist & Janne Saarikivi: Ainoa, mikä jää – Keskusteluja siitä, mikä on tärkeää
Ulkoasu: Anna Makkonen
WSOY 2017
238 s.

Arvostelukappale.

________

Toisaalla: Kirjavinkit, Timon poikkitiedepalsta, Matti Mäkelä / Helsingin Sanomat


Haasteet: Kirjastohaasteen kohta 29. Kirja, jota suosittelisit ystävällesi. Avaan tällä kirjalla myös Tietokirjahaasteen.

Miikka Voutilainen: Nälän vuodet – nälänhätien historia

Nälänhädät eri puolilla kolmannen maailman maita nousevat aika ajoin näkyville mediaan. Suurin "hype" koettiin kuitenkin 1980-luvulla, jolloin esimerkiksi Live Aid -hyväntekeväisyystapahtuma keräsi 70 miljoonaa dollaria Etiopiaan, jossa kärsittiin pahasta nälänhädästä. Nälänhätä oli teema, joka herätti tunteita ja halun auttaa. Se oli kouriintuntuva ilmiö, joka osui suoraan hyvinvoivan länsimaalaisen omatuntoon.

Miikka Voutilaisen Nälän vuodet – nälänhätien historia sinkauttaa lukijan keskelle nälkää, sen aiheuttajia ja seurauksia. Nälänhädän määritelmä on vaikea, eikä yksiselitteistä käsitettä ole olemassa: nälänhädät eivät ole keskenään identtisiä, vaan aina yksittäisiä, omien lainalaisuuksiensa alaisia tapahtumasarjoja. YK määrittelee nälänhädän tilanteeksi, jossa

koko väestö tai jokin väestöryhmä ei pääse käsiksi ruokaan, mikä mahdollisesti johtaa kuolleisuuden nousuun lyhyellä aikavälillä.

Nälänhädän julistaminen tietylle alueelle edellyttää, että akuutista ruokapulasta kärsii vähintään viidennes kotitalouksista, puutetta ei ole mahdollista täydentää omilla hankinnoilla tai ruoankulutusta sopeuttamalla, akuutista aliravitsemuksesta kärsii vähintään 30 prosenttia väestöstä ja kuolleisuus ylittää päivätasolla kaksi henkilöä 10 000 asukasta kohden tai alle 5-vuotiaiden kuolleisuus ylittää neljä henkilöä 10 000 lasta kohden.

Miikka Voutilainen kirjoittaa kirjassaan napakasti ja tiiviisti nälänhätien synnystä ja näkyvyydestä, historiasta sekä niihin liittyvästä pääosin taloustieteellisistä teorioista. Kirja on yleistajuinen mutta selkeästi viitoitettu (alaviitteitä on yli 600), joten se toimii monenlaisille lukijoille. Voutilaisen kirjoitus on selkeää ja huolellista, mutta paikoin tekstissä on sangen ihastuttavia, jopa kaunokirjallisia ilmaisuja, jotka sopivat muuten tymäkkään tekstiin oivallisesti. Vai miltä kuulostaa:

Mutta elikö suuri enemmistö menneisyyden ihmisiä todella niin nenät veden pinnassa, että kun kesän vienot tuulahdukset muuttuivat syksyn viimaksi, niiden nostattamat aallot väistämättä tarkoittivat hukkumista? (s. 122)

Voutilainen kyseenalaistaa ja kritisoi mediassa ja arkipuheessa näkyvää käsitystä nälänhädistä katovuosien, köyhyyden, väestönkasvun ja ilmasto-olosuhteiden hallitsemattomasti aiheuttamina katastrofeina. Vaikka niillä toki on oma vaikutuksensa nälänhädän syntyyn, on syytä jo lopullisesti unohtaa Thomas Malthusin 1800-luvun alkupuolella lanseeraama ajatus siitä, että pelkästään väestönkasvun moraalisella suitsimisella voisi estää köyhyyden lisääntymistä ja siten nälänhätiä. Tutkimusten mukaan taloudellisesti vaikeat tilanteet eivät yksioikoisesti saa ihmisiä lisääntymään holtittomasti, kuten Malthus ajatteli, pikemminkin päinvastoin. Voutilainen osoittaa, että nälänhädät ovat huomattavasti monimutkaisempia tapahtumasarjoja ja useiden tekijöiden summia. Kyse on yleensä valinnoista, politiikasta.

Nälän vuodet nostaa esiin taloustieteen nobelistin Amartya Senin, jolla on ollut suuri vaikutus 1900-luvun lopun kehitystaloustieteeseen ja nälänhätien tutkimukseen. Vaikka Senin hypoteeseja on kyseenalaistettu, hänen teoriansa siitä, etteivät nälänhädät johdu ruoan pulasta vaan sen oikeudenmukaisen jakamisen haasteista, on muokannut tieteellistä näkemystä nälänhätien muodostumisesta olennaisesti. Senin mukaan nälänhädät eivät vain tapahdu, vaan niiden nimenomaan annetaan tapahtua.

Nälänhätään toki liittyy useimmiten sotaa, luonnon poikkeusoloja, kulkutauteja, köyhyyttä ja väestönkasvua. Mutta yhtä lailla olennaisia tekijöitä ovat huono talouspolitiikka, epäoikeudenmukaisesti jaetut resurssit, diktatorinen hallinto ja rikollisuus. Nälänhädän uhka on Voutilaisen mukaan ilmeisin

siellä, missä valtiot ovat heikkoja ja niitä repivät sisäiset konfliktit, köyhyys ja eriarvoisuus. Riski on sitä suurempi, mitä alttiimpi valtio on maailmankaupan heilahteluille ja mitä riippuvaisempi se on kansainvälisistä avustusjärjestöistä ja kehitysavusta. (s. 213)

Tällaisten valtioiden määrä on kuitenkin jatkuvasti vähentynyt ja lähes puolet maailman maista on demokraattisia yhteiskuntia. Myös absoluuttisen köyhyysrajan alapuolella elävien ihmisten määrä on vähentynyt – nykyisin se on noin 10 prosenttia maailman väestöstä. Turvassa ei kuitenkaan olla, vaan tulevaisuuden olennaisimmiksi ruokaturvan uhkiksi Voutilainen nostaa ilmastonmuutoksen, makean veden ja lannoitteiden saatavuusongelmat sekä viljelymaiden vähentymisen.

Nälän vuodet – nälänhätien historia on yleissivistävää luettavaa, joka saa suhtautumaan kriittisesti yksioikoisiin esityksiin ihmisen kärsimästä nälästä. Historiasta nostetaan esiin esimerkiksi Suomen suuret nälkävuodet 1860-luvulta ja 1900-luvun valtaviin inhimillisiin kärsimyksiin johtanut totalitaaristen yhteiskuntien maatalous- ja ravintopolitiikka Neuvostoliiton hallitsemasta Ukrainasta ja Maon Kiinasta. Lisäksi käsitellään nälkään liittyviä liitännäisilmiöitä kuten kulkutauteja, vankileirejä, piirityksiä ja jopa kannibalismiin liittyvää perintötietoa.

Nälän vuodet herättää miettimään omia käsityksiään nälän syistä ja seurauksista. Se on lukijaystävällinen tietokirja laskematta kuitenkaan sisällöllistä ja tiedollista rimaansa. Kirja on napakka, huolellisesti rajattu ja jaarittelematon esitys aiheesta, josta tiedostavan ihmisen on mitä suurimmissa määrin syytä olla kärryillä.


Miikka Voutilainen: Nälän vuodet – nälänhätien historia
Atena 2017
261 s.

Arvostelukappale.

Esko Valtaoja: Kohti ikuisuutta

Olen Esko Valtaojan fani, eikä faniuttani ole vähentänyt pätkääkään nyt loppusyksystä käynnissä ollut Vaihtoehto Eskolle -kampanja – päinvastoin. On toki jo aikakin saada Valtaojan rinnalle joku tai mielellään useampikin päivystävä tutkija ottamaan kantaa, kommentoimaan ja popularisoimaan tutkimusta. Vaikka jos totta puhutaan, kyllähän sellaisia vakikommentaattoreita on jo paljonkin, ei Esko ole ainoa.

Valtaoja on avaruustähtitieteen professori emeritus, mutta edelleen aktiivinen keskustelija ja kommentoija. Hyvä niin. Hänen humaaneja, innokkaita tekstejään on ilo lukea.

Kohti ikuisuutta on Valtaojan tuorein populaari kirja (itse asiassa minulla ei ole mitään hajua hänen tieteellisen julkaisemisen ansioistaan, enkä varsinaisesti välitäkään niistä tietää, sillä minulle riittää tämä yleistajuinen tavara aivan hyvin), jossa hän kurkottaa ei enempää eikä vähempää kuin ikuisuuteen. Pessimistit, maailmanlopun ennustajat ja ihmiskunnan tuhosta varmat saavat kyytiä, kun Valtaoja päästää omat villit mietteensä, visionsa ja fantasiansa valloilleen.

Ihmiskunta on kekseliäs porukka, ja vaikka olemme onnistuneet saamaan aikaan kaikenlaista epäilyttävää, on myös syytä uskoa hyvään: ihminen on olento, jolla on taitoa, kapasiteettia ja halua selviytyä yhä kinkkisemmiksi käyvistä tilanteista, ovat ne sitten olleet arkaaisen yhteiskunnan kommervenkkejä, hevosenpaskaan uppoavia suurkaupunkeja (Lontoo) tai pakkorako uusien energiamuotojen löytämiselle.

Kohti ikuisuutta muodostuu kahdeksasta erillisestä, pitkästä luvusta, joiden keskeisiksi teemoiksi nousevat hyvinvoinnin kasvu (ja sen ymmärtämättömyys nykyajassa), ihmisen ja luonnon suhde, ihmiskunnan rajat ja rajattomuus, teknologian kehitys, vastuu, avaruus ja ikuisuus. Kevyttä kamaa, noin erillisiksi sanoiksi kirjoitettuna.

Valtaoja yhdistää henkilökohtaisen yleiseen, paljastaa seikkoja omasta henkilö- ja ammattihistoriastaan, kertoo lukemistaan kirjoista ja kokemistaan kulttuurielämyksistä, vie mukaan matkoilleen ja perhelomilleen Kainuusta Italiaan ja Afrikkaan. Kynä on kevyt mutta sellaisen ammattilaisen käsissä, jolla on varaa ja pokkaa esittää näkemyksiään lähes mistä tahansa maan ja taivaan väliltä ja niidenkin yli ja ali. Valtaojalla on erinomainen taito yhdistää kovaa ja vaikeaa tiedettä kieleen, jota on helppo lukea ja ymmärtää. Hän tekee yleistajuistamisen tavalla, joka ei kuitenkaan saa lukijaa kokemaan itseään idiootiksi, vaikka tiedostaakin olevansa sellaisten asioiden äärellä, joista ei ilman Valtaojaa juuri mitään ymmärtäisi.

Kohti ikuisuutta on kirja, jonka lukemisesta tulee hyvä olo, vaikka sen käsittelemät aiheet eivät ole yksioikoisen positiivisia tai toiveikkaita. Valtaoja kyllä tunnustautuu optimistiksi, eikä tämän kirjan äärellä tarvitse mitään ilmestyskirjan liekkejä pelätä, mutta kyse ei ole myöskään pilvilinnahattarasta.  Pikemminkin Valtaojalla on selkärankaan asti yltävä usko ihmiseen ja ihmisyyteen, siihen, että pohjimmiltaan meistä on niin paljoon, niin älyttömiin, rajattomiin, pelottomiin ja uskomattomiin tekoihin, ettei tulevaisuus voi olla kuin ikuisuudessa. Näinä kvartaaliajattelun aikoina se tuntuu harvinaisen hyvältä.

Jotakin naputtaakseni totean, että kirjassa olevien lainausten lähteet olisi voinut merkitä selvemmin näkyviin sitaatin välittömään läheisyyteen. Jotenkin se vain tuntuu ikuisuuden äärellä hieman höttöiseltä hyttysen ininältä. Onhan tässä piirun verran isompiakin ajatuksia mielen päällä – tai ainakin pitäisi olla!


Esko Valtaoja: Kohti ikuisuutta
Ursa 2017
303 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Jorma Melleri

Ali Benjamin: Mitä sain tietää meduusoista

Suzy on tyttö, joka ei pyytele anteeksi olemassaoloaan, vaikka joidenkin mielestä hänen pitäisi. Hän on luokkakavereiden mielestä pöpipöpi, eikä mielikuvan muokkautumisessa auta Suzyn tapa kiinnostua joistakin aihealueista voimalla ja vimmalla – ja olla samalla vimmalla kiinnostumatta toisista. Esimerkiksi sosiaaliset suhteet, kaverihierarkiat ja ihmisten välinen kanssakäyminen tuottaa Suzylle päänvaivaa.

Kun Suzyn paras ystävä Franny hukkuu kesälomalla, on elämän palikat saatava järjestykseen. Miten hyvänä uimarina tunnettu Franny noin vain voi hukkua? Entä jos syynä ovatkin vaikkapa meduusat, jotka pistävät ihmistä joka sekunti jossain päin maapalloa? Ja miten voi korjata jotain peruuttamatonta, kun peruuttamaton on jo tapahtunut?

Suzy on päättänyt olla puhumatta, kun hänellä ei ole mitään erityistä sanottavaa. Vanhemmat vievät häntä tietenkin terapiaan, mutta puhumisen sijaan Suzy aikoo ottaa uuden luonnontieteiden opettajan rouva Turtonin teesit vakavasti ja tehdä tutkimuksen, jolla voi todistaa, mitä Frannylle tapahtui. Alkaa matka surutyön, tieteellisen tutkimuksen ja oman itsen tuntemisen keskelle.

Ali Benjaminin Mitä sain tietää meduusoista on haikea, melankolinen, koskettava ja kaunis kirja. Se uppoutuu syvälle suruun, menetykseen ja virheisiin, muttei ole toivoton tai synkkä. Suzy on päähenkilönä ihastuttava: erikoinen, persoonallinen, omaääninen. Hänellä on paljon työtä tehtävänä oppiessaan olemaan maailmassa, joka ei ole hänelle itsestäänselvä. Kasvaminen, muuttuminen, uuden oppiminen ja ymmärtäminen nousevat keskeiseen rooliin Suzyn käsitellessä Frannyn kuolemaa.

Kirjan rakenne keventää raskasta teemaa. Nykyhetki ja menneisyys vaihtelevat sopivassa suhteessa, ja Suzy käy läpi hänen ja Frannyn ystävyyttä ja ystävyyden kolhiintumista. Samalla Benjamin onnistuu kuin varkain ujuttamaan tieteen ja tutkimuksen maailman luontevaksi osaksi tarinaa. Suzy alkaa selvittää meduusojen taustoja ja tekee sen huolellisesti, saamiensa oppien mukaan. Tarina elää, kasvaa ja hengittää kaikkien sen rakennusosien mukana.

En silti voi olla miettimättä, onko Mitä sain tietää meduusoista kuitenkin lopulta enemmän aikuisen lukijan makuun. Se on viisas, kaunis kirja, mutta antaako se kaikille nuorille lukijoille jotakin? Aikuisen on helppoa nähdä kirjan ja tarinan merkitys: oman erityslaatuisuutensa kanssa kamppailevan varhaisnuoren kasvutarina, surutyön vaiheet ja vanhempien suhde kriisin kokeneeseen lapseen. Ja toki näin tiedeorientoituneena ihmisenä rakastin paneutunutta tutkimuksen tekoa. Mutta silti: onko aineksia tarpeeksi nuoren lukijan lukunautintoon? Ehkä ainakin vaaditaan samaistumispintaa, jonkin tarinan osion osuva kolahtaminen omaan elämään – näin veikkaan, vaan en varmaksi sano.

Ihana lukukokemus joka tapauksessa, ja saa arvostamaan hiljaisuutta, merkityksellisiä elämänkokemuksia ja uuden oppimista aivan uusin tavoin.


Ali Benjamin: Mitä sain tietää meduusoista
Suomentaja: Marianna Kurtto
Otava 2017
285 s.
The Thing About Jellyfish (2015)

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Pieni kirjasto, Pauline Von Dahl, Siniset helmet, Evarian kirjahylly, Kirjapöllön huhuiluja, Lukutoukan kulttuuriblogi   

Katriina Ranne: Miten valo putoaa

Katriina Ranteen Miten valo putoaa on arrogantti, kiehtova, kaunis ja hieman vastenmielinen romaani yksinäisyydestä, fysiikasta ja siirtolaisuudesta. Sen lukeminen oli seikkailu: kurkistus itselle vieraaseen maailmaan, sellaisten verhojen taakse, jonne ei useinkaan tule katsottua.

Tarinan juoni on yksinkertainen. Pienillä tuloilla elantoaan kartuttava, Lontoossa asuva bulgarialaisnainen Lala vastaa marketin ilmoitustaululla olevaan ilmoitukseen, joka mahdollistaa hänelle pienet lisätulot sangen pienellä vaivalla. Kirjeen- ja muun tavaranvaihdon toinen osapuoli on eläköitynyt fysiikko Aaro, joka on niin ikään maahanmuuttaja Isossa-Britanniassa. Hän ei ole toipunut sen enempää vaimonsa menetyksestä kuin kesken jääneistä tutkimuskysymyksistäkään.

Lalan ja Aaron suhde muodostuu kirjeiden ympärille, he eivät tapaa toisiaan. Kaksi hyvin erilaista maailmaa kohtaa ja historian ja menneisyyden kierteet aukeavat. Lalan lapsuus ja nuoruus Bulgariassa eivät ole rakentaneet elämälle vahvinta mahdollista pohjaa, mutta valokuvauksen taidon hän on sieltä saanut ja sitä voinut myös myöhemmin hyödyntää. Valokuviin vaaditaan valoa, ne tallentavat hetken, joka on ohi nopeammin kuin silmä ehtii reagoida. Lala näkee niissä ja muussakin maailmassa kauneuden, jota muut eivät huomaa. Hän on tyytyväinen vähään, eikä vaadi paljoa – kunhan on kauneutta.

Aaro on päätynyt fysiikan maailmaan, ja löytänyt nuorena yliopiston penkiltä vaimonsa, ihmeellisen ihanan vaimonsa, jonka menettäminen sattuu ja raapii. Vaimo on aina ollut heistä se selkeästi lahjakkaampi, se jonka mukaan on kuljettu ja jonka ura on luonut selkärangan avioliitolle ja elämälle.


Vaimo oli Aaron tukipylväs, kumppani jonka kanssa kaikki tuntui mahdolliselta ja jota ilma hän liikkui kodin ulkopuolella hiukan varoen, kuin vaarassa paljastua yhtäkkiä alastomaksi. Jos vaimo ei ollut mukana, todellisuus noudatti usein unien mielivaltaista logiikkaa, ja mitä tahansa saattoi tapahtua. Me näemme avaruudesta vain sen osan, josta on ehtinyt tulla meille valoa. Rakkaus vaimoon oli valo jonka varassa Aaro näki maailman. (s. 118)


Ei Aaron ja vaimon suhde ongelmaton ollut, kaikkea muuta. Mutta merkitykseltään se on mittaamaton, jotain jota Aaron on vaikea, ehkä mahdotonta, ylittää ja ohittaa.

Miten valo putoaa on kiehtovaa luettavaa, mutta aivan helpoin romaani se ei ole lähestyä. Fysiikan lainalaisuudet vaihtelevat ihmiselämän huomioiden kanssa, kuvailu keinuttaa lukijan mukaansa lähes ajattomaan tilaan. Ranne kirjoittaa maailman, joka on kiireetön vaan ei tunteeton. Hieman etäällä se kuitenkin pysyy, selvästi kirjan sivuilla, eikä nouse sieltä omaksi todellisuudekseen, lukijan ulkopuolelle.


Katriina Ranne: Miten valo putoaa
Gummerus 2017
176 s.

Kirjastosta.

___________

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa, Lumiomena, Kirjaluotsi, Kirjakirppu, Kirja vieköön!  

Haasteet: Maailmanvalloitus (Bulgaria), Muuttoliikkeessä (siirtolaisuus)

Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta

Vieläkö joku jossain ajattelee, että "ennen vanhaan" oli tapana mennä naimisiin luvattoman nuorena, suoraan isän hoteista aviomiehen hoteisiin? Ja että "silloin ennen" esiaviollinen seksi oli kauhistus, ja jos sen seurauksena syntyi lapsi, naisen elämä oli väistämättä pilalla? Tai että naisen asema ylipäätään oli olla heittopussina miesten maailmassa, vailla mitään omaa tahtoa ja oikeuksia?

No, jos näin on, on syytä päivittää myyttiset tietonsa tähän päivään. Sen voi tehdä esimerkiksi lukemalla historiantutkija Tiina Miettisen yleistajuisen historiateoksen Piikojen valtakunta. Kirjassaan Miettinen kirjoittaa suomalaisista naisista ja heidän asemastaan 1600–1700-luvuilla keskittyen "rahvaan" naisiin ja etenkin Hämeen seutuun – kirja pohjautuu hänen väitöstutkimukseensa, joka käsittelee teemoja kattavammin.

Keskityin omissa historianopinnoissani (joita on kova ikävä, snif!) juurikin naisten ja perhehistoriaan, joten en suoranaisesti yllättynyt Miettisen esittämistä asioista. Etenkin "kansannaisten" elämässä ei ole ollut sijaa ylenpalttiselle "hienostelulle", vaan elämää on eletty järjen ja käytännön mukaisesti. Tämä on tarkoittanut esimerkiksi sitä, että jos ei sattunut olemaan vanhin talon tyttäristä, oli väistämättä mietittävä, mistä elannon saa. Yleisimmin sen sai lähtemällä piiaksi toisaalle. Tie oli auki ja mahdollisuuksia ja unelmia, joihin tarttua. Toki perspektiivi on hieman toinen, kuin monilla meillä nykyajan naisilla.

Ylhäisön naiset tai oikeammin tytöt saattoivat kyllä mennä naimisiin hyvin nuorena – ollakseen asianmukaista kauppatavaraa perheiden ja sukujen välisissä suhteissa – mutta kansan parissa avioitumisikä huiteli hyvinkin kolmenkympin tienoilla, aivan kuten tänäkin päivänä. Parasta ennen -päiväys ei ollut lainkaan niin pian, kuin olemme ehkä tottuneet jostain syystä ajattelemaan.

Ydinperheen käsite on varsin uusi ja moderni, vaikka siihenkin usein vedotaan jonkinlaisena ikuisena totuutena. Pikemminkin totuus on se, että ydinperhe muuttumattomana yksikkönä on ollut hyvin harvinainen. Tavallisempaa oli, että perheeseen kuului jomman kumman puolison naimattomia sisaruksia, isovanhempia, sinun ja minun lapsia ja niin edelleen. Eliniänodote oli matalahko, ja etenkin naisille synnyttäminen oli kohtalokasta hommaa. Perheen jäsenistö saattoi ja todennäköisesti muuttuikin vuosien varrella huomattavan paljon.

Kiinnostava ilmiö on myös aviottomien lasten kohtelu ja asema. Avioliiton ulkopuolella syntyneitä lapsia on ollut aina, ja vaikka kirkko ja laki tuomitsivat, ihmiset elivät tavallaan. Avioton lapsi oli huonossa asemassa, vaikka isä olisikin tunnustanut hänet jälkeläisekseen, sillä esimerkiksi perinnönjaossa avioliitossa syntyneet lapset olivat ehdottomalla etusijalla. Sehän avioliiton tarkoitus noin ylipäänsäkin on ja on ollut: omaisuuden siirtyminen (oletetussa) verilinjassa eteenpäin.

Aviottoman lapsen synnyttäminen ei suoranaisesti parantanut naisen tilannetta, mutta ei se mikään katastrofikaan ollut, etenkään kun puhutaan tavallisen kansan naisista. Aivan hyvin saattoi solmia avioliiton myöhemmin, vaikka olisikin jo saanut lapsen ennen sitä. Kihlausta eli lupausta avioliitosta pidettiin muutenkin varsinaista vihkimistä tärkeämpänä ja sitovampana sopimuksena, ja moni pariskunta aloitti yhteiselämän hyvillä mielin jo ennen papin aamenta. Ylhäisön naisia koskivat tässäkin tiukemmat normit.

Miettisen kirjassa on paljon kiinnostavaa tietoa. Se on hyvin tiivistetty ja selkeästi kirjoitettu kirja, joka tarjoaa lukijasta riippuen uutta tai vanhaa tietoa, mutta tekee sen joka tapauksessa hyvin. Mukana on faktalaatikoita, joissa kerrotaan tarkempia yksityiskohtia tietyistä teemoista sekä tietenkin asianmukaiset viiteet ja kirjallisuuslista. Piikojen valtakunta lähestyy teemaansa yksittäisten tapausesimerkkien kautta: Miettinen kertoo Hämeessä eläneistä naisista ja heidän elämästään niin kattavasti kuin lähteiden perusteella voi. Mukana on ripaus historiantutkijan arkeakin, sillä lähteet ovat osin puutteellisia, eikä kaikkea tietoa ole saatavilla – mikä harmittaa tutkijan lisäksi lukijaakin, sillä osa naisista on todella kiinnostavan tuntuisia tapauksia, mutta he haipuvat historian hämäriin pitäen osan elämästään omana tietonaan.

Mittaa kirjalla on vain alle 200 sivua, joten tylsistymään ei totta vieköön ehdi. Jonkin verran tekstiin on jäänyt eräänlaista luettelomaisuuta, ja esimerkkinaiset hieman sekoittuvat toisiinsa, mutta pääpiirteissään kirja on hyvää ja avartavaa luettavaa. Pyyhkeitä annan kirjan nimestä, joka ei mielestäni vastaa sisältöä. Se keskittyy ennen kaikkea naiseen ja perheeseen, työ taas jää sivurooliin. Minuahan tämä sisältövalinta ei missään määrin haittaa, mutta se olisi voinut hyvin näkyä kirjan nimessäkin vielä selkeämmin.

Joka tapauksessa Piikojen valtakunta on erittäin oivallinen yleistajuinen kirja Suomen historiasta. Se kannattaa lukea, mikäli on kiinnostunut perhehistoriasta, naisten elämästä ja merkityksistä, joita erilaisille perheeseen liittyville käsitteille annamme.


Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta. Nainen, työ ja perhe 1600–1700-luvuilla
Ulkoasu: Ville Lähteenmäki
Atena 2015
184 s.

Lainattu.

_______

Toisaalla: Kirjavuori, Todella vaiheessa, Sinisen linnan kirjasto, Kirjakaapin kummitus, Kirjojen keskellä, Kirjahilla

Lukumato Klassikkojen lumoissa -blogista on avannut 6.12. todella mielenkiintoisen Suomi(ko) 100 -lukuhaasteen, jonka tarkoituksena on lukea ja blogata kirjoista, jotka käsittelevät vaihtoehtoista ja vaiennettua suomalaisuutta ja Suomea. Haaste jatkuu vuoden ajan 5.12.2017 saakka. Osallistujia on jo jonkin verran, mutta lisää mahtuu mukaan.

Nappaan tällä Miettisen kirjalla ensimmäisen suorituksen tähän haasteeseen, sillä se käsittelee mielestäni ansiokkaasti aviottomien äitien asemaa Suomen historiassa – teema on varmasti sellainen, ettei sitä haluttaisi sotkemaan virallista kuvaa Suomesta!

Kolmas kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

Tietohaaste – tartutko?

Kyllä, Suketus on elossa ja blogikin, vaikka kovasti on hiljaista pidellyt. Elämä, tuo rienaava aikavaras, on runnonut tieltään kaiken muun. Lukenut olen, mutta hitaasti ja valikoiden. Tulossa kyllä on tekstejä ainakin Juha Itkosesta ja Mika Waltarista. Kunhan tässä vain malttaisin!

NY - http://nyphotographic.com/ CC BY-SA 3.0

Klassikkojen lumoissa -blogin Lukumato haastoi minut jo aikaa sitten mukaan Tietohaasteeseen. Kiitos haasteesta, tietenkin osallistun, vaikka jäinkin sen kanssa hieman jumittamaan.


Ohjeet:

–Valitse viisi tietokirjaa (joita et ole vielä esitellyt blogissasi) ja viisi nettisivua, joiden tiedon laatu on ansiokasta ja esittele ne lyhyesti blogissasi.
–Kielen tulee sekä kirjoissa että nettisivuissa olla jokin pohjoismaisista kielistä - siis tanskaksi, norjaksi, islanniksi, suomeksi, ruotsiksi, fääriksi, grönlanniksi, saameiksi, kveeniksi, meänkielellä jne
–Tietokirjat ovat niitä, joiden perässä mitä todennäköisimmin on laaja lähdeluettelo.
–Aikaisempi kirjoitukseni tietokirjoista. Siitä voi katsoa mitä ei ainakaan lasketa tietokirjaksi.
–Haasta mukaan vähintään kolme blogia jakamaan tietoa eteenpäin.

Tietokirjat, jotka haluan esitellä ja joita suosittelen luettavaksi:

Jaakko Hämeen-Anttila: 

Islamin käsikirja (Otava 2004)

Erinomainen ja tiivis katsaus islamiin. Erittäin suositeltavaa luettavaa kelle tahansa, aihe on monessa mielessä ajankohtainen ja Hämeen-Anttilan kirja tarjoaa mainion väylän sen äärelle.

Kirsi Vainio-Korhonen: 

Ujostelemattomat – Kätilöiden, synnytysten ja arjen historiaa (WSOY 2012)

Aihepiiri kiehtoo minua paljon, teinhän näitä teemoja sivuten gradunikin. Vainio-Korhosella on vahva ja vakaa tietämys aiheesta, ja lähestymiskulma kirjassa on arkinen. Siinä tavalliset ihmiset, lähinnä siis kätilöt, nousevat suureen rooliin. Kirja murtaa monia myyttejä esimerkiksi siitä, etteivät miehet olisi kuunaan osallistuneet synnytyksiin. Suosittelen!

Eino Jutikkala & Kauko Pirinen: 

Suomen historia (WSOY 1999, 5., uudistettu painos)

Jokaisen historianopiskelijan klassikko! Tämä käskettiin hankkimaan heti ensimmäisellä historian peruskurssilla, ja tokihan kuuliaisena opiskelijaneitokaisena tottelin. Kirjan olen lukenut syksyllä 2006 kyseisen kurssin tenttiin, ja hyvää tekisi ottaa uusi luentakierros. Tutustu vaikka vain paloittain, kunhan tutustut!

Marjo T. Nurminen: 

Tiedon tyttäret – Oppineita eurooppalaisia naisia antiikista valistukseen (WSOY 2008)

Upea yleisteos eurooppalaisten oppineiden naisten historiasta. Tämä on syytä ottaa luettavakseen, etenkin jos tulee joskus mieleen inistä, ettei feminismiä enää tarvita ja että "tasa-arvo on mennyt jo liian pitkälle" (sic). Kirja on kaiken lisäksi ulkoasultaan huumaavan tyrmäävä.

Juha Sihvola: 

Maailmankansalaisen etiikka (Otava 2004)

Ajatuksia herättävä teos oikeudenmukaisuudesta ja etiikasta maailmassa. Ei helpoin mahdollinen, mutta palkitsee puurtajan. Lämmin suositus.

Nettisivut, joilla kannattaa vierailla:

Uutistamo

Tiedemedia Uutistamo tarjoaa helposti lähestyttävän ja aidosti tutkitun näkökulman kiinnostavimpiin keskustelunaiheisiin julkaisemalla tutkijoiden kirjoittamia yleistajuisia artikkeleita. Uutistamon aihekirjo on laaja kulttuurista politiikkaan ja terveydestä teknologiaan. Aidosti tutkittua, helposti lähestyttävää.

Politiikasta.fi

Valtiotieteellisen yhdistyksen verkkolehti, jonka tehtävänä on yhteiskuntatieteiden, erityisesti politiikan tutkimuksen, yleistajuistaminen. Lehti julkaisee tutkijoiden ja yhteiskuntatieteilijöiden artikkeleita ja arvioita ajankohtaisista ja ajattomista poliittisista kysymyksistä ja politiikan tutkimuksesta.

The Ulkopolitist

The Ulkopolitist on vuonna 2011 perustettu kansainvälisen politiikan ilmiöitä sekä suomalaista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa käsittelevä sitoutumaton verkkolehti. Sen sisällöntuotannosta vastaa 28 nuorta eri ulkopolitiikan ja kansainvälisten suhteiden osa-alueiden asiantuntijaa.

Tietysti.fi

Tietysti.fi on Suomen Akatemian sivusto, joka kertoo yleistajuisesti Akatemian rahoittamasta tutkimuksesta sekä tieteestä ja tutkimuksesta yleensä. Sivuille kootaan muun muassa tutkijahaastatteluita, tieteen yleisötapahtumia, tiedeuutisia ja tutkimuksesta kertovia taustajuttuja.


Alusta!

Tampereen yliopiston Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikön yhteiskuntaa ja kulttuuria ruotiva tutkimuksellinen verkkolehti. Se tarjoaa tutkijoille, opettajille ja opiskelijoille helpon ja nopean kanavan osallistua yhteiskuntaa ja kulttuuria koskevaan julkiseen keskusteluun. Samalla se avaa lukijoilleen ja katsojilleen tutkimuksen maailman ja nostaa esiin uusia keskustelunaiheita.

Haastan seuraavaksi tiedon äärelle

Jaanan Kaikki päivät tulevat -blogista

Mustikkakummun Annan

Kirsimarian Illuusioita-blogista

sekä ihan vain juuri Sinut, jos haluat lähteä mukaan!

Enemmän kuin puoli taivasta – Kiinalainen nainen historiassa, yhteiskunnassa ja kulttuurissa

Kirjan kansi on yksi kauneimpia koskaan näkemiäni.
Maalaus on Hung Liun Chinese Profile III.

Kiina on pysynyt minulle pitkälti vieraana maana, vaikka aina aika ajoin olen tilaisuuden tullen tutustunut sen kulttuuriin esimerkiksi museonäyttelyissä. Muutama vuosi sitten Tampereen Vapriikissa oli esillä upea Kiina-näyttely terrakottasotilaineen, mutta mitään suurempaa ja yhtenäisempää kokonaiskäsitystä minulla ei tuosta valtavasta maasta ole.

En voinut vastustaa kiusausta tarttua Art Housen alkuvuodesta julkaisemaan artikkelikokoelmaan Enemmän kuin puoli taivasta – Kiinalainen nainen historiassa, yhteiskunnassa ja politiikassa. Luettavaa ja pureskeltavaa riitti moneksi viikoksi, sillä kyse on tutkimukseen pohjautuvasta tiedekirjasta asianmukaisine viitteineen ja viitekehyksineen. Ei siis mitään iltapalahotkaistavaa, sen tulin huomanneeksi.

Kirjan nimi tulee Maon lausahduksesta, jonka mukaan naiset kannattelevat puolta taivaasta. Joiltain osin voi ajatella, että enemmänkin. Naisen asema Kiinassa on kinkkinen aihepiiri, vaikka siihen liittyen on solmittu monenlaisia sopimuksia ja tehty periaatepäätöksiä. Nyky-Kiinassa nainen vastaa pitkälti niin omasta perheestään kuin perheen isovanhemmista – ja samalla monet ovat täysipainoisesti mukana työelämässä. Tarkkaan säädellyssä yhteiskunnassa on toimittava oikeiden pelimerkkien mukaan, ja siihen Kiinan naiset kasvavat pienestä pitäen.

Kiinan massiivinen historia kattaa yhtäältä keisarivaltaa, monipuolista kaupankäyntiä, sotia, kommunismia, yhden lapsen politiikkaa ja räjähdysmäistä teollistumista, toisaalta vuosisataisen taideperinteen, kapinallisuutta, nykytaidetta ja vähemmistöjä. Tässä kaikessa ovat naiset mukana tavalla tai toisella, tietenkin.

Siinä missä keisariajan Kiinassa naisilla ei ollut pääsyä virkamiestehtäviin (eikä monille muillekaan yhteiskunnan osa-alueille), Maon kommunistisessa Kiinassa heidän tuli ottaa osaa yhteiskunnan pyörittämiseen aivan kuten miestenkin. Sukupuolta, ja nimenomaan naissukupuolta, pyrittiin häivyttämään ja saamaan aikaan kommunistista ihanneihmistä, rattaan osasta. Tämä näkyi niin maan politiikassa, naisyhdistysten toiminnassa kuin propagandassakin.

Takakansi on yhtä kaunis kuin etukansikin.
Hung Liu: Chinese Profile II

Kirjan kirjoittajat ovat tutkijoita kulttuurin, politiikan, kasvatuksen, taiteen ja uskonnon alalta Suomesta ja maailmalta. Käsillä on siis hurjan laaja asiantuntemus ja aiheiden kirjo. Kokonaisuus on kuitenkin hallittu ja artikkelit huolellisesti rajattu ja työstetty. Osa niistä on suomennettuja, eikä Pirkko Hautamäen suomennoksissa ole moitteen sijaa.

Eniten sain irti artikkeleista, joissa käsitellään naisten roolia 1900-luvun Kiinassa, työntekoa, perhepolitiikkaa ja vaikuttamismahdollisuuksia. Sen sijaan haastavampaa luettavaa olivat kirjallisuustieteestä ja taiteentutkimuksesta ammentavat tekstit, sillä minun on usein hankalaa osata suhtautua toisesta teoksesta kirjoitettuun tieteelliseen tekstiin, mikäli en ole itse alkuperäiseen tutustunut. Joka tapauksessa näistäkin artikkeleista sai kiinnostaviä näkökulmia ja tietoja – ja halun päästä näkemään kiinalaista nykytaidetta. (Ai Wei-Wein näyttelyn näin kyllä taannoin HAM:issa, mutta lisää, lisää!)

Yksi yhä vain selkäpiitäni karmiva seikka, joka myös tässä teoksessa nousee esiin, on naisten jalkojen sitomisen perinne. Viimeinen sidotuille jaloille kenkiä valmistanut tehdas suljettiin vasta vuonna 1999, käsittämätöntä! Luin teininä Jung Changin Villijoutsenet, joka oli ensimmäinen kosketukseni Kiinaan, ja siitä alkaen olen kammonnut jalkojen sitomista ja muuta väkivaltaista perinteisiin vetoavaa kehon muokkaamista. Onneksi tapa on siis saatu kitkettyä, voinemme toivoa, ettei se koskaan palaa.

Enemmän kuin puoli taivasta on erinomainen tietopaketti Kiinasta. Kuten mainittua, kyse on tieteellisten artikkelien kokoelmasta, eli aivan populaareinta mahdollista luettavaa kirja ei tarjoa, mutta jos ei pelkää haastaa itseään, lukeminen palkitsee varmasti. Paljon olisi ollut muistiin kirjoitettavaa, niin monipuolisesti teos laaja ja moni-ilmeistä aihepiiriään tarkastelee.


Tiina Airaksinen, Elina Sinkkonen & Minna Valjakka (toim.): Enemmän kuin puoli taivasta – Kiinalainen nainen historiassa, yhteiskunnassa ja kulttuurissa
Kannen maalaus: Hung Liu
Ulkoasu: Satu Kontinen / Samppa Ranta
Art House 2016
486 s.

Arvostelukappale.

________

Kurjen siivellä -haaste: Kiina.

Inkeri Koskinen: Villi Suomen historia – Välimeren Väinämöisestä Äijäkupittaan pyramideihin

Inkeri Koskisen Villi Suomen historia – Välimeren Väinämöisestä Äijäkupittaan pyramideihin palkittiin juuri tällä viikolla Vuoden tiedekirjana. Eikä syyttä, mainio opus!

Koskinen tekee tutkimusmatkan suomalaiseen historiankirjoitukseen – tai oikeammin sen nurjaan puoleen. Hän käsittelee pseudotiedettä ja salaliittoteorioita, suuruudenhulluja höpöteorioita ja itsepäisiä ja omanarvontuntoisia tutkimustensa omakustantajia.

Kirja on sekä napakka esitys suomalaisesta pseudotieteestä etenkin historian- ja kielentutkimuksen osalta että populaarihkoa tieteenfilosofiaa aloittelijoille ja hieman kokeneemmillekin. Koskinen tutustuu teemoitetuissa luvuissa erilaisiin villeihin historia- ja kielitieteellisiin "vaihtoehtoteorioihin" ja lisää kunkin luvun loppuun jonkun tutkijan kanssa käymänsä keskustelun, joissa varsin yksioikoisesti todetaan käsiteltyjen höpötysten ongelmakohdat.

Paikoin tieteenfilosofinen pohdinta on hieman korkealentoista, eikä ehkä kiinnosta ihan jokaista kaduntallaajaa, mutta ei kannata sen vuoksi ainakaan jättää kirjaa lukematta: sen verran villejä teorioita se maamme menneisyydestä kertoo, että niistä riittää hupia pidemmäksikin aikaa.

Suomen loisteliasta muinaisuutta on koetettu rakentaa monella tapaa. On kaiveltu esiin Kalevalan "todellisia tapahtumapaikkoja", vedetty yhteyksiä suomen kielen ja maailman valta- ja kulttuurikielten välille, sijoitettu Väinämöistä Välimerelle, Odysseusta Itämerelle ja Troijan taistelua Saloon, kaiveltu esiin Lemminkäisen temppeliä ja suomalaisten juuria Atlantiksessa ynnä Raamatussa, epäilty ruotsalaisia Suomen "todellisen" historian salaamisesta ja koetettu kaikin keinoin saada kotimaiset kallonmittaukset täsmäämään mongolien sijaan germaanien kanssa.

Villi Suomen historia on virkistävää luettavaa. Se on huolella kirjoitettu, otteeltaan napakka ja samalla leikkisä, se ei osoittele käsittelemiään aiheita ivaten vaan tyylikkäästi argumentoiden. Koskinen selittää selkeästi, mikä tieteen erottaa pseudosta (esimerkiksi se, että oikea tiede pyrkii korjaamaan itseään, toisin kuin "vaihtoehtoinen"), ja pohtii ansiokkaasti tieteellisen tiedon luonnetta ja merkitystä suhteessa "kilpailijoihin".

Toisaalta kirja saa olon henkisesti hieman kalpeaksi. Tällaisiin juttuihin ja niihin verrattaviin höpötyksiin uskotaan edelleen, koko ajan ja joka puolella. Eivätkä sellaiset ihmiset tartu sen enempää tähän kirjaan kuin mihinkään muuhunkaan vastaavaan, ainakaan muuttaakseen mieltään, vaan tunkevat päänsä yhä syvemmälle villeihin vaihtoehtoteorioihinsa. Toki esimerkiksi suomalaisten polveutuminen Atlantiksen väestä tai Raamatun pyhistä kansoista on aika harmiton uskonaihe verrattuna vaikka rokote"kriittisyyteen" tai lähes hysteerisiin salaliittoteorioihin, mutta pohjimmiltaan kyse on samasta asiasta: tieteellisen tiedon kieltämisestä joskus hyvinkin kalliilla hinnalla.



Inkeri Koskinen: Villi Suomen historia – Välimeren Väinämöisestä Äijäkupittaan pyramideihin
Ulkoasu: Timo Numminen
Tammi 2015
310 s.

Kirjastosta.

______

Toisaalla: Merja Leppälahti / Agricola, Antti Kivimäki / Yliopisto-lehti, Jarmo Korteniemi / Tiedetuubi

Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto – Luonnoton historia

Maanantaiaamuna satuin samaan kulkupeliin muutaman työkaverin kanssa. Kerroin heille innoissani juuri loppuun lukemastani kirjasta, jossa kerrotaan käynnissä olevasta kuudennesta sukupuutosta ja maailman luisumisesta ihmisen käsissä kohti karmeaa kohtaloa. Yksi kollegoista huokasi syvään ja kysyi, oliko pakko näin maanantaiaamun kunniaksi. Oli! Ja samalla yksi sumea maanantai menetti todella merkityksensä latistavien asioiden universaalissa mittakaavassa.

Elizabeth Kolbertin Kuudes sukupuutto – Luonnoton historia on Pulitzer-palkittu tietokirja, joka tarttuu aiheeseen, jonka pitäisi olla ihan jatkuvasti kaikkien huulilla. Maailmassa on meneillään uskomattoman voimakas lajien sukupuuttoaalto ja biodiversiteetin hupeneminen, mutta juuri missään ei näy varoitusvaloja eikä kriisikokouksia järjestetä. Miksei? Olemme jo nyt kaulaamme myöten haisevassa sopassa, saati sitten siinä vaiheessa, jos tälle ei tehdä mitään.

Kolbert kirjoittaa napakasti ja kaunistelematta. Hän käy läpi maailmanhistoriaa himpun laajemmalla kaarella ja osoittaa, kuinka suuri vaikutus ihmisellä on ympäristöönsä ollut siitä saakka, kun esi-isämme alkoivat hallita itseään ja toisiaan yhä järjestelmällisemmin parisataatuhatta vuotta sitten. Toki läpi käydään myös dinosaurusten kuolema ja muita traagisia vaiheita, joista jäljelle jääneet todisteet voidaan lukea fossiilien ja maakerrostumien avustuksella, ja joista ei voi syyttää ihmisapinoita.

Kolbert on kirjaansa varten matkustanut paljon ja erikoisissa paikoissa. Hän on liittynyt tukimusryhmiin, tutkinut itse ja tehnyt lukemattomia vierailuja ja haastatteluja ymmärtääkseen koralliriuttoja, merieliöitä, laattatektoniikkaa, tieteenhistoriaa ja lepakkoluolia – noin muutamia mainitakseni.

Kirja etenee kiinnostavasti erilaisia jo sukupuuttoon kuolleita tai sillä tiellä vahvasti olevia lajeja teemoinaan käyttäen. Jokaisessa luvussa Kolbert osoittaa säälimättä, kuinka valtavasti homo sapiens on onnistunut ympäristöään tuhoamaan. Toisinaan tietämättään tai ajattelemattomuuttaan – annetaan sen verran armoa – mutta valitettavan usein myös ahneina ja täysin tietoisesti valintoja tehden, viimeisenkin linnun, matelijan tai nisäkkään tappaen.

Kiehtova on myös kirjan tieteenhistoriallinen kaiku, sillä Kolbert kirjoittaa esimerkiksi fossiillitutkimuksen alkuvaiheista, Darwinista ja dinosaurusten joukkosukupuuton aiheuttaneen asteroidin ensimmäisenä esiin nostaneista Luis ja Walter Alvarezista. Kauas on päästy hetkistä, jolloin fossiiliteorialle naurettiin, evoluutio koettiin puhtaaksi jumalanpilkaksi ja maailmaa pidettiin muutenkin vakaana ja valmiina paikkana. Tieto lisää tuskaa – ikävä kyllä ja onneksi.

Kuudes sukupuutto on kirja, joka kannattaa ehdottomasti lukea. Se avaa aihepiiriään monelta kantilta, esittelee monen tieteenalan saavutuksia ja teorioita yleistajuisessa muodossa ja saa aikaan erinäisiä tunnetiloja. Pahalta tuntuu, mitä sitä kieltämään, mutta eteenpäin on mentävä, tavalla tai toisella. Muuten ei selviä, sen lienemme jo vähitellen oppineet.

Varmaan emme itse halua päätyä laboratorio-olosuhteissa vaivalla hengissä pidettäviksi olennoiksi panamantynkäjalkasammakoiden tapaan tai hankalasti keinosiemennettäviksi kuin pikkusarvikuonot.

Eikä sellaiseksi pitäisi päätyä minkään toisenkaan lajin.



Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto. Luonnoton historia
Suomentaja: Pirkko Vesterinen
Ulkoasu: Timo Mänttäri
Atena 2016
367 s.
The Sixth Extinction: An Unnatural History (2014)

Arvostelukappale.

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme

Rosemary Cooke kertoo perheensä tarinaa aloittaen keskeltä. Niin hän tekee silloinkin, kun joku kysyy häneltä, mistä hän on kotoisin ja millainen elämä hänellä on ollut. Rosemary on professoriperheen tytär, mutta perheen ulkoisesti turvatut olosuhteet eivät tuo suojaa tragedioita vastaan. Rosemary on menettänyt siskonsa Fernin viisivuotiaana ja veljensä Lowellin vain muutamaa vuotta myöhemmin. Onko ihmekään, että äiti on masentunut ja isä kaappijuoppo.

Siitä huolimatta Rosemary ponnistaa kohti aikuisuutta, ja vaikka oman paikan löytäminen yliopistomaailmasta ei käy käden käänteessä, jollain tapaa hän kuitenkin kotiutuu. Suru ja menetys vaivaavat edelleen, ja Rosemary haluaa tietää, mitä hänen perheelleen tapahtui. Mitä hän muistaa, mitä ei? Mistä muistot muodostuvat ja mihin niistä voi luottaa?

Tämä kirja on vetävä ja makoisa. Kertoja Rosemary on ihastuttavan epäluotettava, nasevalla tavalla härnäävä, yhtä aikaa humoristinen ja tosikko. Tarinan silppuaminen eri aikatasoihin ja Rosemaryn kulku niissä sujuvat, eikä kärryillä ole hankalaa pysyä. Ihan kaikkea ei kuitenkaan paloitella valmiiksi lukijan eteen.

Viehätyin Rosemarysta ehkä liikaakin, sillä huomaan antavani paljon anteeksi siksi, että koin häntä kohtaan suurehkoa sympatiaa. En nimittäin ole aivan tyytyväinen kirjan loppuun: mielestäni se on ylitunteellista soossia, joka ei ole samassa napakassa linjassa muun kerronnan kanssa. Toisaalta en kyllä tiedä, olisiko muunkaanlaista lopetusta voinut kirjoittaa, näin tämän tarinan piti varmaankin mennä.

Olimme ihan suunniltamme on siinä mielessä raikas lapsuuskuvaus, että se ei piehtaroi perinteisimmissä tragedioissa, vaikka mahdollisuus siihen voisi olla. Cooken perheen tilanne (ennen Rosemaryn sisarusten katoamista) on lähtökohtaisesti hyvin harvinaislaatuinen, mutta sen jäsenet pitävät sitä tavallisena, elettävänä elämänä, ja sellaisena se lukijallekin välittyy. Kun suru ja menetys ottavat vallan, on jokaisen jäljelle jääneen käytävä mennyttä läpi tavallaan. Me lukijat saamme Rosemaryn kokemukset.

Tarina vie osin viihteellisin keinoin varsin syvälle tieteen etiikkaan, vanhemmuuteen, sisarussuhteisiin, kiintymykseen ja muistamiseen. Isoja teemoja, mutta kirja ei huku niihin, vaan pitää itsensä ja lukijan ansiokkaasti pinnalla.


Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme
Suomentaja: Sari Karhulahti
Ulkoasu: ?
Tammi 2015
364 s.
We Are All Completely Beside Ourselves (2013)

Kirjastosta.

______

Toisaalla muun muassa: Lumiomena, Luetut, lukemattomat, Kirjoista ja muista kertomuksista, Kirjasähkökäyrä, Reader, why did I marry him?, Kirjojen keskellä, Kirjapolkuni 

Margaret Atwood: Uusi maa

Margaret Atwoodin MaddAddam-trilogian päätösosan suomennos oli yksi eniten odottamani kirja tälle vuodelle. Koulujen päättyessä marssinkin saman tien ostamaan sen itselleni lomanaloituskirjaksi. Ja niinhän siinä kävi, ettei kirjaa lukiessa oikein voinut edes nukkua – oli pakko ahmia se aivan järkyttävää vauhtia.

Luin sarjan kaksi edellistä osaa Oryxin ja Craken sekä Herran tarhurit kesällä neljä vuotta sitten. Kun aloitin Uutta maata, mietin, olisiko pitänyt tässä välissä lukea ne uudelleen. Moni asia tarinan kokonaisuudessa oli jo unohtunut, ja jouduin totisesti tekemään aivojumppaa saadakseni juonenpäistä kiinni. Sen verran hieno ja moniulotteinen kokonaisuus on kyseessä.

Uusi maa alkaa siitä, mihin edelliset osat ovat jääneet. Vedetön tulva, rutto, on pyyhkinyt lähes koko ihmiskunnan tieltään, ja vain muutama ihminen on säilynyt hengissä sattuman kaupalla. Kaupungit ovat jo alkaneet metsittyä, geenimuunnellut eläimet ovat uhkana, eikä kehenkään voi oikein luottaa. Laboratorio-olosuhteissa tuotettu uusi ihmisrotu, lempeät crakelaiset, ovat säilyneet hengissä. He eivät ymmärrä valtapeliä, väkivaltaa tai abstraktia ajattelua. Crakelaisten kanssa tuhoutuneille puistoalueille asettuu asumaan entisen bioterroristiryhmän jäljelle jääneet jäsenet. Päähenkilöinä ovat jo Herran tarhureista tuttu Toby ja hänen rakkautensa kohde Zeb, jonka taustoja tarina avaa vähän kerrallaan. Tarinan nykyhetkessä joukkio koettaa lähinnä selviytyä hengissä.

Atwoodin luoma maailma on nurja ja hurja. Tiede ja teknologia ovat vieneet kehityksen tasolle, jossa millään muulla kuin omalla henkilökohtaisella hyvinvoinnilla, korporaatioiden menestyksellä ja vallan hallinnalla ei ole väliä. Yhteisöllisyys, empatia ja hyvinvoinnin jakaminen ovat vieraita käsitteitä. Uusi maa kuvaa nimensä mukaisesti tilannetta, jossa huippuunsa viritetty yhteiskunta on tuhoisan pandemian myötä romahtanut totaalisesti. On uuden ajan ja uuden järjestelmän aika – jos siihen saakka selvitään.

MaddAddam-trilogia on tarkka, hyytävä ja vastaansanomaton kuvaus maailmasta, jossa osin jo elämme. Rakennamme muureja ja tuhoamme siltoja, pyrimme suojelemaan vain sitä, minkä itse omistamme ja koemme ansaitsevamme, haluamme aina vain enemmän, emme suostu luopumaan. Rajat vedetään oman menestyksen ja toisen ihmisen väliin: vain minulla ja läheisilläni – kaltaisillani – on väliä.

Uusi maa ei kuitenkaan ole toivoton. Se kuvaa ihmisen mielikuvituksen ja luovuuden voimaa, hengissä vähällä selviytymisen taitoa, uuden elämän syntyä. Ehkä meillä ihmisillä on vielä tulevaisuus, jos vain osaamme käyttää sen oikein.


Margaret Atwood: Uusi maa
Suomentaja: Kristiina Drews
Ulkoasu: ?
Otava 2015
553 s.
MaddAddam (2013)

Oma ostos.

_______

Muualla: Taikakirjaimien Raija, Kaikkia värejä -blogi.

Kirjan kannen kukka ja kolibri -kuvalla ruksaan Kirjankansibingosta ruudun Luonto.

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Ei mennyt Finlandia-palkinto hukkaan, ei.

Ostin Jussi Valtosen romaanin He eivät tiedä mitä tekevät, sillä se kiinnosti, uskoin pitäväni siitä ja se oli sitä paitsi tarjouksessa. Kyllä kannatti.

Kirjassa on oikeastaan käytännössä kaikki kohdallaan. Siinä liikutaan akateemisessa maailmassa, pohditaan perhesuhteita, avioliittoa ja vanhemmuutta, kurkistetaan syrjäytymisen, turhautumisen ja heräämisen taakse, pohditaan moraalisia dilemmoja ja kuvataan tarkalla katseella aikaa, jota elämme.

Yhdysvaltalainen Joe ja suomalainen Alina tapaavat tiedekonfrenssissa Italiassa ja rakastuvat päätä pahkaa. Niin saa jäädä Joen kihlattu ja niin saa jäädä Alinan alhainen itsetunto. Homma tosin etenee hieman liian vauhdilla, sillä hyvin nopeasti lapsi ilmoittaakin jo tulostaan ja vastarakastuneiden on tehtävä suuria päätöksiä. He asettuvat Helsinkiin, Joe saa töitä yliopistolta ja Alina jää kotiin pienen Samuelin kanssa. Pian arki kuitenkin näyttää realiteettinsa ja edessä on väistämätön avioero.

Parikymmentä vuotta myöhemmin Joe on neurotieteen professorina Yhdysvalloissa ja hänellä on uusi perhe, kaksi tytärtä ja vaimo. Samaan aikaan Suomessa Alina on myös mennyt uudelleen naimisiin ja saanut kaksi poikaa. Samuel on kasvanut aikuiseksi ja löytänyt oman tiensä: eläinten oikeuksien puolustamisen. Yhteyttä ei ole pidetty juurikaan, ja se tuntuu omanlaisenaan pistelynä jokaisen elämässä.

Kun Joe alkaa saada uhkauksia työhönsä liittyen, herää kysymys, onko niiden takana joku, joka on lähempänä kuin arvaisikaan...

Valtosen tiiliskivi on muhkea, yli 550-sivuinen. Mielestäni sitä voi hyvin mielin sanoa suurteokseksi, niin monta teemaa se sisältää ja niin suuren tarinan kaaren se rakentaa. Se kertoo todella tarkkasilmäisesti nykyajasta ja ehkä siitäkin, mitä on vasta tulossa. Joen vanhempi tytär päätyy eräänlaiseksi mainosmannekiiniksi, jonka koko elämä on sopimuksen tehneen yrityksen hallussa ja muokattavissa. Valtonen on vienyt älypuhelimet, interaktiivisuuden ja sosiaalisen median seuraavalle askelmalle: on iAm, laite, joka lukee ihmisen ajatukset häntä nopeammin ja tuo saataville kaiken sen, mitä käyttäjä ei ole vielä edes ehtinyt tajuta tarvitsevansa.

He eivät tiedä mitä tekevät on antoisa romaani, jos antaa sen viedä ja hyppää mukaan. Vaikka siinä on paikoin jopa jännärin piirteitä, mitenkään vauhdikkaasti se ei etene. Lukijalla on oltava kärsivällisyyttä ja aikaa, sillä Valtonen rakentaa tarinaansa kaikessa rauhassa.

Itse kyllä suorastaan ahmin tätä teosta. Se houkutti mukaansa. Elin maailmassa, jonka Valtonen on kirjoittanut ja koin kaiken läheltä. Tarina on sekä viiltävän terävä että surumielinen, siinä on omanlaistaan hellyyttä ja itseironiaa.

Kaiken kaikkiaan He eivät tiedä mitä tekevät on kirja, jolle on annettava aikaa. Se on kirjoitettu huolella ja se antaa paljon. Ennen kaikkea se saa lukijansa katsomaan ympäröivää maailmaa jälleen uusin silmin. Voiko hyvältä romaanilta muuta pyytää? Minusta ei.


Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Ulkoasu: Jussi Kaakinen
Tammi 2014
559 s.

Oma ostos.

Hyvä elämä keskiajalla

Kirsi Kanerva & Marko Lamberg (toim.): Hyvä elämä keskiajalla
Ulkoasu: Timo Numminen
SKS 2014
266 s.

Arvostelukappale.


Vaikka tutkijoiden, opettajien ja harrastajien yritys on kova, käsitys keskiajasta "pimeänä ja surkeana" ajanjaksona istuu tiukassa. Keskiaika on hyvin romantisoitu aikakausi, jota hyödynnetään paljon esimerkiksi fantasiakirjallisuudessa ja toisaalta siihen vedotaan usein esimerkkinä ajasta, jolloin kurjuus oli huipussaan ja esimerkiksi kirkko piti kynsin hampain kiinni valta-asemastaan kalliilla hinnalla. Keskiaikakäsityksissä harvoin muistetaan ottaa huomioon, että kyse on tuhannen vuoden mittaiseksi määritellystä ajasta. Tuhannen vuoden, joka kattaa valtavan määrän muutoksia, liikettä, ihmisiä, elämäntapoja ja maailmankuvia.

Marko Lambergin ja Kirsi Kanervan toimittama artikkelikokoelma Hyvä elämä keskiajalla tarttuu raikkaasti keskiaikaan. Kirjassa tarkastellaan myöhäiskeskiaikaista elämää esimerkiksi viininjuonnin, tunteiden, kuoleman kohtaamisen, vanhenemisen ja lääkinnän kautta. Artikkeleissa tehdään sekä ansiokasta historiantutkimusta että yhdistetään aiheita nykypäivän elämään ja maailmaan, kuten historiatieteen olemukseen kuuluu. Kokonaisuus on kiinnostava.

Keskiaikaisen ihmisen maailmankuva ja mentaliteetti ovat hyvin kaukana nykyaikaisesta länsimaisesta elämästä. Ajan käsitys, maailman selittäminen ja arkipäiväinen elämä olivat perustavanlaatuisesti erilaisia verrattuna meihin. Hyvä elämä keskiajalla muistuttaa eroista, mutta samalla se osoittaa, että yhteneväisyyttäkin on.

Artikkelit on koostettu siten, että niitä voi hyödyntää myös omassa tutkimuksessaan tai vaikkapa opinnäytetyössä. Jokainen artikkeli alkaa alkuperäisen lähdetekstin esittelyllä: halutessaan voi siis tutustua latinan-, oksitaanin-, ruotsin- tai islanninkielisiin keskiaikaisiin tekstikatkelmiin, joita ovat kirjoittaneet niin munkit, lääkärit, papit kuin oikeuden palvelijat. Mukana on sekä alkuperäinen teksti että suomennos.

Minua kiinnosti eniten Susanna Niirasen artikkeli Reseptejä mielen vaivoihin, jossa tutkitaan eteläranskalaista oksitaaninkielistä reseptikokoelmaa noin 1200–1300-luvuilta ja etenkin sen ohjeita psyykkisten ongelmien hoitoon. On jotenkin lohduttavaa, että esimerkiksi melankolia on kaukaa menneisyydestä tunnettu "vaiva", ja mielialan nousut ja laskut kuuluvat jollakin tapaa hyvin keskeisesti ihmisenä olemiseen. Toisinaan kun tuntuu, että esimerkiksi masennusta ei oteta vakavasti, ja muitakin mielen sairauksia vähätellään – vaikka meillä on nykyisin moderni lääketiede tavoitettavissamme.

Toisaalta kirjassa käsitelty kuoleman tematiikka kiehtoo. Siitä kirjoittaa Stina Fallberg Sundmark artikkelissaan Hyvä elämä, hyvä kuolema. Koska keskiajalla uskonnolla oli aivan toisenlainen merkitys kuin nykyään, viimeisen voitelun saaminen oli ehdottoman tärkeä osa hyvää kuolemaa. Kuolema kuuluu elämään ja keskiajan epävarmuudessa se oli aina lähempänä kuin saattoi arvata, joten elämä tuli suhteuttaa sen mahdollisuuteen. Nykyisin kuolema on suljettu arkitodellisuuden ulkopuolelle ja kuoleva jää usein yksin. Keskiajalla kuolemaa leimasi yhteisöllisyys aivan eri tavoin kuin nykyään.

Jussi Hanskan artikkeli Kirkonmies ja viinin ilot käsittelee italialaisen fransiskaanimunkki Salimbene de Adaminin (1221–1288) kirjoittamaa Cronica-teosta. Veli Salimbene kirjoitti juoruilevaan tyyliin omasta ajastaan ja esimerkiksi alkoholinkäytöstä. Lohdullista kyllä, jo vuosisatoja sitten, jopa kirkonmiesten piirissä, on luotettu syvästi kohtuuteen.

Hyvä elämä keskiajalla on sekä tukevasti tieteessä kiinni oleva että yleistasolla kiinnostava kirja. Se antanee uutta näkökulmaa alaansa, mutta toisaalta siihen voi tarttua, jos jokin kirjan teemoista kiinnostaa muuten vain. Artikkelit ovat tiiviitä, hyvin rajattuja ja nähdäkseni aiheidensa puolesta onnistuneesti avattuja. Viiteet ovat luonnollisesti kohdillaan, mutta jos niihin ei halua perehtyä, ne voi hyvillä mielin ohittaa.

Minä en ole keskiajan asiantuntija enkä harrastaja, mutta Hyvä elämä keskiajalla muistuttaa mukavasti siitä, kuinka paljon historiallista tietoa nykymaailmassa on ja miten taitavasti se voidaan yhdistää nykyihmisen elämää sivuaviin teemoihin. Hyvin- ja pahoinvointia, elämää kohtaavia kriisejä ja huolia ja toisaalta ilon hetkiä ja parempaan pyrkimistä ihminen toteuttaa ajasta ja paikasta riippumatta, aina niillä keinoin, jotka hänellä on käytössään. Tärkeintä lienee muistaa, että niin hyvinvointi kuin huono-osaisuuskin ovat ennen kaikkea yhteisöllisiä ilmiöitä. Siksi niihin olisi tärkeää myös pohtia ennen kaikkea yhdessä löydettävissä ja toteutettavissa olevia ratkaisuja.

_____

Ullan luetut kirjat -blogissa on myös kirjoitettu tästä.

Hannu Lauerma: Hyvän kääntöpuoli

Hannu Lauerma: Hyvän kääntöpuoli
Ulkoasu: Mika Tuominen
WSOY 2014
269 s.

Arvostelukappale.


Psykiatrisen vankisairaalan vastaava ylilääkäri, tutkimusprofessori Hannu Lauerma on tarttunut ajankohtaisiin aiheisiin kirjoittamalla kevytrakenteisen mutta asiasta painavan tekstikokoelman Hyvän kääntöpuoli. Kirjassa on kaksikymmentä terävää kirjoitusta, jotka ottavat kantaa, perustelevat ja hyökkäävätkin. Mukana on myös pieni pilke silmäkulmassa, joskin huumori on esiintyessään asiallisen kuivakkaa.

Hyvällä voi olla toinenkin puoli, ja paha osaa usein esittää hyvää taitaen. Lauerma kirjoittaa muun muassa vankien psykiatrisesta hoitotyöstä, lääkkeistä, psykopaateista, ihmisen väkivaltaisuudesta ja suomalaisen miehen väkivaltaisuuden myytistä, ns. "vaihtoehtohoidoista" ja erilaisista terapioista. Lisäksi sivutaan useampaan otteeseen mediaa, internetin ihmemaata ja sen anonyymeja kaikkitietäjiä ja tehdäänpä kurkistus myös taistolaisuuteen ja kalastukseen.

Aihepiirit siis vaihtelevat, mutta pohjavire on kautta linjan yhtenäinen: huijaaminen, virheellinen tieto, tunteen palolla argumentointi tiedon ja järjen sijaan sekä suoranainen pahuus ovat ilmiöitä, jotka leikkaavat yhteiskunnan kaikki tasot jollain tapaa. Kun päälle lisätään nykyajan salamannopea tiedonvälitys (ja "tiedon"välitys), ollaan tilanteessa, jossa tietoa on mahdollista saada yhdellä klikkauksella ja vilkaisulla, mutta sen käsittely, arviointi ja ymmärtäminen eivät pysy välttämättä samassa vauhdissa. Siinä on ihmisolento – vahvempikin – helposti hukassa ja harhaanjohdettavissa.

Ihminen elää edelleen luolaihmisen eli lähes savanniapinan geeneillä. Me harkitsemme ja pohdimme sen aikaa, kun ehdimme ja jaksamme, mutta menetämme järkemme laumahierarkiaan, seksuaalisuuteen ja vaaraan liittyvien signaalien edessä ja seuraamme johtajaa. (s. 97)

Hyvän kääntöpuoli on hyvin yleistajuinen ja populaari kirja. Siinä ei ole lähdeviitteitä eikä kirjallisuuslistaa, joista ensinmainittujaa en osannut kaivata, mutta jälkimmäistä olisin hyvinkin voinut hyödyntää, sillä kirja innostaa tutustumaan käsittelemiinsä aiheisiin tarkemmin. Sen voi lukea kuka hyvänsä, sillä ammatti- ja akateeminen jargon on jätetty vähemmälle ja keskitytty helposti lähestyttävään muotoon. Jonkin verran teksteissä on toistoa, jonka olisi voinut loppuvaiheessa hioa pois, sillä samoja asioita pyöriteltiin eri teksteissä vain hieman eri sanakääntein, eikä toisto tuonut esiin syvempää näkökulmaa.

Olen etenkin Esko Valtaojan kirjoista kirjoittaessani (muun muassa täällä ja täällä) pyrkinyt korostamaan, kuinka paljon arvostan tieteen popularisointiin panoksia laittavia tutkijoita. Hannu Lauerma kuuluu samaan jengiin. Vaikka hän on paikoin ärhäkkä ja jopa turhautuneen oloinen maailman virheiden äärellä, teksti lentää ja ajatus sen mukana. Lauerman esittämiin näkökohtiin on hankalaa lähteä väittämään vastaan, mutta toisaalta areena on avoin: kortit on isketty pöytään ja toisin ajatteleva voi hyvin aloittaa vastaväitekierroksen. Jos uskaltaa.

____

Hyvän kääntöpuoli muualla: Jonna/Kirjakaapin kummitus, Kirjavinkit, Kainuun Sanomat.