Lokakuun kuvia ja runoja

Kun syksyllä peippo lähtee
ja laulu häviää
ja metsä on aivan tyhjä
niin puilla on ikävää.
Sen vuoksi tulee tuuli
ja oksia kiertelee
se tekee pesiä puihin
ja niissä humisee.
Ja kun pieniä peippojansa
puu muistaa suruissaan
niin tuulen hassu laulu
sen panee nauramaan.
                   - Aale Tynni -

Nurmi on luminukalla,
taivas pimeä, sininen,
tähdet kaukana, vilkkuvat.

On syksy,
öisin on jo pakkasta,
kiteistä, rapeaa pakkasta,
joka murenee ruohoissa,
kun kuljen pihan poikki.
              - Risto Rasa -

Lunta satoi tämän verran 03.-04.10.

Elämän kangas: huolellisesti siitä ensin leikataan
kastemekko, hääpuku, kuolinpaita.
Mutta se mikä jää yli, vahvat reunasuikaleet,
tuhannet arjen tilkut,
ne ovat sinun,
niistä voit ommella yllesi lämpimän,
tuhatvärisen, iloisesti surullisimman
klovninpuvun.

-Rakel Liehu-
(Liian lähellä, liian äkkiä 1982)

Syksyllä tulee pelto vanhaksi,

sen sänkinen leuka nousee päin taivasta,

viimeiset hyönteiset lentelevät

ja jokin niistä pysähtyy karheaan peltoon.

Pelto ei jaksa kohottaa kättään

se työntää kätensä syvälle tulossa olevaan pimeyteen.

Yön helmat ovat sateessa tukahduttavan painavat.

- Viljo Kajava -

 

Eilisen pyhäinpäivän runokortteja

 

 

Savon Sanomien 5.11.2016 Nimellä -palstalla toimituspäällikkö Riitta Raatikainen kirjoittaa koskettavasti kuolemasta - aihe, josta meidän on edelleenkin niin vaikea puhua.
"Kun ihmisen henki jättää ruumiin, ero on kertakaikkinen ja pysyvä. Jokainen, joka on katsonut kuollutta kasvoihin, tietää, mistä on kysymys.
Kuollut ei näytä siltä kuin hän nukkuisi. Kuollut näyttää autiotalolta, tyhjältä kuin pois lehahtaneen perhosen kotelo.
Se, joka tässä eli, on mennyt. Hänen olemuksensa on tuttu, mutta samalla etäinen.
Kun kuolema tulee iholle, elämä muuttuu. Katsoessaan kuollutta näkee itsensä toisin.

Ensimmäinen suruviestin jälkeinen päivä osoittaa vääjäämättömästi, miten kellot tikittävät aikaa vain suruttomille.
Silmänräpäykset venyvät ikuisuuksiksi. Ne johdattavat outoon, puoliksi minuuden ulkopuoliseen todellisuuteen, jossa maailma näyttäytyy unen kaltaisten verhojen läpi.

Tulevaisuus katoaa, yksinäinen tietoisuus loittonee ulkopuolisista. Eletty elämä levittäytyy silmien eteen kuin valtava kuvakudos. Kaikki menneet ja nykyiset tapahtumat ovat siinä yhtä aikaa läsnä.
Peloista suurin on se, ettei mitään tarkoitusta olisikaan, eikä sielun kuolemattomuutta. Kuolema kysyy, olemmeko pelkkää ainetta. Jos olemme, mitä mieltä on missään, kenelläkään?"¨
***************************************
Pyhäinpäivän jälkeinen sunnuntaiaamu valkeni -10 C asteen pakkassäässä. Veimme eilen rakkaamme haudalle kynttilät ja samoin omassa pihassa sytytimme kynttilän tienvarren lyhtyyn. Mietin Raatikaisen kirjoitusta ja en voi muuta kuin yhtyä siihen. Mieheni ruumista emme voineet katsoa tai meidän ei annettu katsoa. Olen kyllä katsonut isääni, mummoani, anoppiani ja serkkuni vain 17-vuotiaana liikenneonnettomuudessa menehtynyttä poikaa arkussa. Kaikkia yhdistää sama kokemus. He eivät ole läsnä ruumiissaan vaan jossakin muualla. Minulle kuolema ei ole enää pelottava kokemus.
 

ELOKUINEN ITÄ-SUOMEN KIERROS Juuka-Eno-Ilomantsi-Tohmajärvi-Kitee-Kerimäki-Savonlinna

Elokuu on ollut touhukasta aikaa. Mustikoita kerätty pakkaseen, viinimarjat mehustettu ja karviaisista keitin makoisaa köyhän lakkahilloa, kanttarelleja löytyi samoilta paikoilta mukavasti ja viimeksi tänä iltana söimme perunoiden kanssa kerma-kanttarelli-sipulikastiketta. Suolasieniä näyttää tänä vuonna olevan vähemmän mutta odotellaan, jospa niitä alkaa putkahdella syksymmällä.

Keskiviikkona starttasimme pienelle ex-tempore automatkalle Itä-Suomeen. Ilma oli kerrassaan helteinen, joten mikäpä oli matkata kesätamineissa, nauttia ja katsella uusia ja osin tuttujakin seutuja. Tässäpä reissun kuvasatoa.

Juuan kivikeskuksen pihassa tämä kaunis kukkaportti. Onkohan valkoinen kukka kelloköynnös? Punaista kukkaa en tunnistanut.

Kivinen sammakko sai suudelman mutta ei muuttunut prinssiksi.

Vuolukivinen sohvanurkkaus, vaatinut varmaan aikamoisen työn tämän
teko mutta onhan ollut jo nykyaikaiset välineet.

 

Iltakuvia Ilomantsijärven rannalta Pääskynpesän pihasta, jossa yövyimme eka yön.

Jos Aili-mummo käyt blogissani, niin anteeksi, että Tohmajärveltä tuli näpättyä
vain tämä kuva. Syykin löytyy. Kadun varrella on se vanhan miehen pitämä
kirppis ja minulta vierähti siellä aikaa, joten mies oli näpännyt kuvan
odotellessa. Kirppiksen vieressä olevasta kaupasta löysin edullisen pöytä-
tuulettimen ym. pientä. Kahvihammasta pakotti jo molemmilla ja menimme kahville siihen Nesteen asemalle. Voi meitä naisia!

Jatkoimme matkaa Kiteelle ja nyt en ole aivan varma, oliko tämä nostalginen
kyläkauppa Varmon kylässä. Päätieltä noin 5 km:n päässä.

Punkaharjun maisematieltä kuvattu harjualuetta

 Runebergin muistopatsas

Kerimäen puukirkko, varmaan tuttu monelle.

Yöpaikka löytyi Kerimäeltä vähän Savonlinnan suuntaan. Paikka oli parhaat
aikansa nähnyt Jussin tuvat mutta mökki oli siisti ja helteisen päivän jälkeen
nukuttiin sateen ropinaan.

 

 

Loppukuvat ovatkin sitten jo Savonlinnasta ja mikäpä muu kohde siellä voisi enemmän kiinnostaa kuin Olavinlinna ja kaunis sataman seutu. Riihisaarta pitävät kotilaiturinaan valkokylkinen matkustajalaiva Savonlinna, maailman ainoa aito tervahöyry Mikko, höyrykuunari Salama ja kesäkuussa 2004 laivastoon liittynyt höyryhinaaja Ahkera. Laivoihin pääsi tutustumaan myös sisätiloihin. Olen käynyt täällä aikaisemminkin mutta tulipahan nyt otettua enemmän kuvia. Tuo proomukuva on mielestäni onnistunut, kun alus sattui sopivasti lipumaan ohi sillan avauduttua.
Ps. Kuvista osa on kallellaan tai siis kohde, jota olen kuvannut. Ärsyttää itseäni jälkeenpäin, kun niitä katsoo. Yhdessä taivaanranta 'kaatuu', toisessa torni vänksöttää vinossa kuin Pisa. Valokuvaus on oma taiteenlaji ja harrastelijakuvaajan ottamat kuvat ovat sitten tällaisia.


Leppoisaa elokuista sunnuntai-iltaa blogissani vieraileville!
****************************

Syksyn savua ilmassa.
Unikko pudottaa rohkeasti
terälehtensä
ja suuret kurjet lentävät
haavaisen viljapellon yli;
ilman että ne valituksesta tietävät
ne huutavat raskaasti yli maan.
Hyönteisen raajat jäykistyvät,
veri jo nousee pihlajan
kylmenneisiin lehtiin.

Jos totuus olikin tämä elämä;
tietämättämme kosketimme sitä,
sen lämpöä joka hetki.
                                - Raakel Liehu: Valo, läheisyys WSOY 1977