Siivettömistä laulaa Vainio, kesäkuvia, muistoja ja runo

Junnu Vainio on epäilemättä suomalaisen laululyriikan mestari. Mielestäni lukeutuu jo kansallisrunoilijoiden kastiin.  Kotka, tuo uljas lintu taivaita tavoitteleva mutta jolleivat siivet kanna jää maahan räpiköimaan - Vainion lintumetaforaa löytyy myös Albatrossi -kappaleesta. Kotkalaiset lienevät omineet kappaleen itselleen ja olihan Vainio syntyisin Kotkasta. Haikeata ja ah niin suomalaiseen mielenmaisemaan uppoavaa ettei tätä voi liikuttumatta kuunnella.

Kesä ottaa takapakkia, kun kylmä ilmavirtaus levisi maahamme. Myrsky riepotteli pihapuita ja pensaita. Pelkäsin jo muutaman liian ison haarakoivun kaatuvan mutta vielä kestivät tuulen voiman.

Äitini pääsi viimein lepoon, kevään tuulien matkaan lähti vanha ja väsynyt jo...
muistot koskettavat kuitenkin yksitellen. Hautajaiset pidimme pienellä porukalla ja teimme veljen kanssa Power Point -ohjelmalla muistotilaisuuteen kuvaesityksen äidin elämänkaaresta 1-90 vuotta. Kuvista nousi mieliin onnellisia ja humoristisia muistoja mm.miten kesäretkelle lähdettiin ikivanhalla Popedalla ja yövyttiin teltassa muurahaisten ja pistiäisten seassa. Veli oli silloin vaippaikäinen ja mummo aina keinot keksi lapsen pyllyn pesemiseen - suonsilmäkkeestä vain kylmää vettä ja matka jatkui. Hautajaisista jää usein ikävä jälkimaku, kun harvoin tapaavat sukulaiset pönöttävät istua jäykkinä ja tuppisuina. Nyt jäi lämmin muisto, koska emme edes halunneet kutsua etäistä sukua ja äidin ystäväpiiri oli jo ehtinyt kutistua. Pappi oli nainen ja mukana oli myös naispappisharjoittelija. Ylläolevan kuvan kuvasin jäiden lähtiessä, reunassa on kuin elämänpuu.
Alla olevat kuvat otettu hellejakson aikana 27.5.

Puut kantavat valoa

Puut kantavat valoa,
mutta hiljaisuus kevyt lintu
liitää vesiä pitkin.
Puut kantavat valoa,
mutta harmaa siipi jo viistää vettä ja taivasta
hiljaisuus, kevyt lintu,
asettuu puihin ja sytyttää pesänsä,
tulena valo nousee taivasta kohti
eikä kukaan voi kantaa sydäntänsä kevyesti
koska kauneus on rakastamista

koska kauneus on tuskallista
niin kuin linnun ainoa laulu

-Kirsi Kunnas-

Kiitos Aikku, sylvi, Sesse, Mirjam-Matilda, enkulin käsityöt, Marjatta Mentula, Sussi, Ansu/Tuuliannikantuvassa, Päden paja, Tanja, Mari Kytöharju ja Irja kommenteistanne edelliseen postaukseen ♥☺

Käyn muistoineen menneeseen, sydänkesällä, sadepäivänä

03.06.1979 - vaaleanpunainen ja vaaleansininen olivat elämämme värit silloin. "Muistosi on mulle kallis,

muuta kun jäljell' ei oo.

Aina on mielessä mulla

aika tuo onnellinen..."

11.11.2006 - Nyt lähes kymmenen vuotta myöhemmin voin laittaa kuvan tänne rakkaani hautajaisista. Äiti ja poika laskemassa kukkalaitetta, jollaisen halusin hänen arkulleen laskea. Siunaustilaisuudessa halusin kuulla tämän laulun. Sanat ovat kauniit, huokuvat positiivisuutta ja iloa. Sellainen hän oli.

 Lisään loppuun vielä Hannu Mäkelän tekstiä hänen kotisivultaan http://hannumakela.com/webpage/id/7.html 
"Kun jotain vaikka kuinka ohimennen saa,
pelkää heti, että sen myös pian kadottaa.
Niin elämme me lähes varkain,
kuin turhan totemeina täällä.
Ja kaiken tämän katoavan kauneuden päällä
on aina taivas, avaruus ja tähdet sen -
niin ihmeellinen, hauras, ikuinen."
                                                            - Beate -

ISÄNPÄIVÄNÄ 8.11.2015 RAKKAITA MUISTOJA

Loka-marraskuun vaihde on joka vuosi raskasta aikaa elämässäni. Miehen kuolinpäivä on 31.10. ja nyt isänpäivä. Oma isäni on ollut poissa 12 vuotta ja äiti elää dementikkona hoitokodissa. Löysin koneelta pojan skannaamia vanhoja kuvia. Tiedän, mikä suru pojalle isän menetys oli ja muistoissamme hän elää ikuisesti. Pojalla oli isä, jolla oli aikaa olla läsnä, rauhallinen, perhekeskeinen, työteliäs huumorilla elämään suhtautuva. Lapselle se läsnäolo tarkoitti, että isä otti hänet jo pienestä pitäen mukaan askareisiin, miesten hommiin. Poika on perinyt isältään käden taidot remontoida ja korjata milloin mitäkin.
Kyllähän ainutta lasta hemmoteltiin mutta mielestäni ei liikaa.
Miehelläni oli karjalaiset juuret äitinsä puolelta  (Salmista) ja arkkipiispa Leo on hänen ensimmäinen serkkunsa.
En nyt enempää näistä kuvista jaksa kertoa. Mennyttä aikaa mutta sitä parasta!!

  

                                                                          ♥ Beate ♥

Kuolemasta vielä...

Kuoleman puutarha, Hugo Simberg

Hugo Simbergin taulussa "Kuoleman puutarha" näen kuolleita ihmisiä, kukkia, kasveja. Kuolleilla ihmisillä on päällään ruskeat vaatteet. Yhdessä kukkaruukussa on sydän. Kuolleet ihmiset kastelevat kukkia ja poimivat niitä. Kukkia ovat erivärisiä. Kukkia on noin 42 kappaletta. Seinällä on koukku, josta riippuu pyyheliina.
Kuolleet ihmiset ovat täällä työssä ja he pitävät työstään. He ehkä ovat työssä täällä, jotta saisivat happea, ja sydän, joka on yhdessä kukkapurkissa, on ehkä sitä varten että heistä tulisi ihmisiä.
  Andreas Kajlinger 6. luokka
Taulu kertoo että kuoleman ei tarvitse olla kauhea ja jotain huonoa ja tyhmää. Se kertoo että kuolema vaan tekee omaa työtään eikä siksi että se  on hauskaa. Jonkunhan  on pakko myös tehdä sekin työ. Ja silloin kun ne saa ottaa pikku tauon  ja silloin ne menevät omaan puutarhaansa. Kun kaikki ei ole  kuollutta kun ne hoitaa eläviä kukkia. Kuoleman apulaiset ovat luurankoja  millä on mustat isot vaatteet. Minun ajatukset:
Minä luulen että ne kukat ovat kuolleitten ihmisten henget ja että sitten kun panee ne kukat maahan taas, niin alkaa taas seuraava elämä. Mää tykkään tästä taulusta kun se näyttää että kuolemaa ei tarvitse pelätä.
Lina Hedman

http://www.modersmal.net/finska

**********************************************
Nuorten ihania tulkintoja Kuoleman puutarhasta. Tästä pääsen omaan pohdiskeluun kuolemasta ja miksi se meille on edelleen pelkoa aiheuttava, luonnoton aihepiiri, se suljetaan ulkopuolelle keskustelujen tai siitä puhutaan hartaasti ja kuiskutellen tai voivotellen, se halutaan eristään ihan omaan kategoriaan, vaikka se on elämänkierron erottamaton osa ja aina läsnä. Siitä tuli kuolemanvakava ja intiimi asia. Entisaikaan kuolemaan suhtautuminen oli luonnollista..."nostimme sen tähän pöydälle, kun se oli kaatunut juuri tuohon viereen" kuten Mikkolan isäntä teki Kustaalle.

"Tottumuksesta käymme haudoilla toimittamassa pikarituaalimme ja kiiruhdamme takaisin turvalliseen arkeen. Meille ei edes käy mielessä, että vainaja olisi kenties halunnut vähän rupatella ja vitsailla, sillä sellainen ei sovi kuoleman konseptiimme. Me individualistit kunnioitamme toistemme yksityisyyttä niin ahkerasti, että hylkäämme heidät hautumaan yksinäisyyteensä. Kuolleet jätämme kylmään maahan nauttimaan ikuisesta hiljaisuudesta ja elävät - vanhat, köyhät, heikot ja oudot - suljemme pois näkyvistämme." Noin kirjoittaa Alexandra Salmela tämän päivän Savon Sanomassa.

Tuo Salmelan kirjoitus innoitti minua, koska en ole koskaan ollut innokas kirkossakävijä. Tai jos menen kirkkoon teen sen mieluummin vaikka muualla kuin Suomessa tai käyn kesäisin istumassa tiekirkoissa. Perinteinen ev.lut. jumalanpalvelus on raskas, jäykkä, synkkämielinen toimitus ja usein saarnatkin ovat aivan muuta kuin tätäpäivää. Niinpä, miksi nykyinen Sonkajärven kirkkoherra Markku Suokonautio saa kirkon täyttymään kuulijoista ja onko jotenkin paheksuttavaa, että hän esitti kirkossa Satumaa-tangon? No ehkäpä siksi, että nykyisen virsikirjan virret (suurin osa) ovat jo puhkikuluneiksi veisattuja, joiden kieliasu on ikivanhaa ja väritöntä.

Hautausmaallakin käyn mieluiten muulloin kuin pyhäinpäivänä. Alkuun en käynyt miehen haudalla yli kahteen vuoteen, koska sain niin pahoja psykofyysisiä oireita ja hauta oli seurakunnan hoidossa.

No tämmöistä tänään. Pimeys on laskeutunut seudun ylle. Lähden katsomaan liikkuuko siellä kummituksia :D.






Pitkän päivän ilta

Kuvattu lentokoneen ikkunasta, kone nousussa Hanian kentältä

Blogin päivitys ollut tahmeaa. Väsyttää ja mukava käpertyä sohvalle viltin alle tai katsella vaikka otsikossa mainittua elokuvaa. Eilen se oli tipahtanut postilaatikkoon. Taattua brittidraamaa Anthony Hopkins ja Emma Thompson päärooleissa. 


Eilen illalla oli koskettava ykkösdokumentti: Elävä vai kuollut. Missä kulkee elämän ja kuoleman raja? Dokumentissa seurattiin puoli vuotta aivovammakeskuksen potilaiden ja heidän läheistensä elämää. Koomasta herännyt nuorehko miespotilas, joka kykeni ilmaisemaan itseään vain silmänliikkeillä ja lopulta päättämään, että hän haluaa elää koneen varassa. Autokolarissa vakavasti loukkaantunut kolmen lapsen äiti, joka selvisi leikkauksesta ja pääsi kotiin mutta oli edelleen puolitajuttomassa tilassa. Nyky lääketiede pystyy pelastamaan potilaita, jotka ennen olisivat menehtyneet. Missä kulkee elämän ja kuoleman raja? 


En olisi itse jaksanut, jos mieheni olisi jäänyt tuohon tilaan. Hänellä oli vakava kallovamma ja lonkkamurtuma, jotka olivat kuolinsyy. Hänen kuolemaansa en voi koskaan hyväksyä mutta voin suostua siihen. Hyväksyminen on liian iso asia, suostua on sen sijaan pakko, jotta oma elämä voi jatkua. En saa koskaan tietää, ehtikö hän silmänräpäyksen aikana jättää meille hyvästit. Katkeruus on pikku hiljaa väistynyt, kun viisi vuotta on kulunut. On jopa lohdullista katsella hänen kättensä aikaansaannoksia ja että omalla kuolemallaan hän vielä turvasi taloudellisesti minun elämäni. Monia asioita putkahtelee mieleen vuosien saatossa. Oliko sattuma, että samana syksynä, kun hän menehtyi, pysähdyimme pyörälenkillä paikkakuntamme hautausmaan portille ja hän halusi käydä siellä kävelemässä? Viimeiseksi jääneellä kahden viikon yhteisellä Kreetan lomalla hän kuvasi itse videokameralla mutta minun hän ei antanut opetella kuvausta. Vielä merkillisempi oli viimeinen lomailta, kun hän oli hakemassa leivokset iltakahville ja kuvannut silloin itsensä hotellimme hissin peilin kautta..."nyt me näämme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin".

Minulla on kolme sielua: uni, varjo ja aavistus.
Uni valvoo yöllä, kun minä nukun
ja näyttää heijastuksia tulevaisuuuden
peileistä.
Varjo saattaa minut viimeiselle matkalle,
joka on jo alkanut.
Se on veljeni, minun muotoiseni, äänetön,
vieras
ja avaa polun hukkakauraan,
jolla on hallan värit.

Se mittaa aironmitan ja kääntyy,
kohtaamme veräjällä, vaatteeni putoavat pois,
tukkani irtoaa, luuni pehmenevät,
minun pimeyteni lankeaa minun varjooni,
valoa reunat.
Hiljaisuus, ja repeävän silkin ääni.

                   - Eeva-Liisa Manner -
  

Muiston pysyvyys

En jaksa enää kerrata tänne suruprosessini vaiheita. Kun kuolema on äkillinen tapaturma se pysäyttää tajunnan ja elämän. Kaikki tuntuu loppuvan siihen kuin seinään, omaa elämää ei ole, on vain haamumainen tyhjyys. Parempi niin, koska luulen näkeväni jo edes hivenen kerrallaan vaaleitakin värejä. Tie on ollut pitkä ja jokainen, joka surun tien kulkee, tietää sen. En edes muista läheskään kaikkea alkuajoista. Hautajaiskuvissakin olen kalpea, totinen, ei yhtään kyyneltä. Vasta tänä keväänä pystyin laittamaan miehen kuvan esille oman isäni viereen.

Ihmisiä tuli ja meni mutta eivät he pystyneet tuomaan lohtua paljonkaan. Se on jäänyt mieleen ensimmäisestä illasta, kuinka eräs tuttava toi vasta leipomiaan karjalanpiirakoita ja kuolemasta ei edes puhuttu. Kun kukat ovat kuihtuneet, puheet pidetty, läheinen laskettu hautaan, jäät yksin. Prosessi oli käytävä läpi oman pään sisällä. Luin paljon surua käsitteleviä kirjoja mm. Martti Lindqvistiä. Meitä oli onneksi kaksi, jotka surimme; minä ja poikamme.
Runous on ollut aina sydäntäni lähellä ja siitä sain voimia. Luonnossa liikkuminen, musiikin kuuntelu, pienet arkipäivän askareet. Joskus tuntui, että jonkun maalauksen katselu (mm. Haavoittunut enkeli) sai surujään sulamaan kyyneliksi.

Ehkä nyt voin sanoa päässeeni siihen vaiheeseen, että kiitän siitä, että hän eli ja sain melkein kolme vuosikymmentä jakaa elämäni hänen kanssaan. Hänenlaistaan ei tule koskaan kohdalleni, sen hyväksyin jo heti alussa.
Tuli toinen aivan erilainen, eriluontoinen, erinäköinen ja -kokoinen, erituoksuinen, hoikkavartinen lähes hento minun rinnallani. Kaikki oli uutta, kosketus ei tuntunut samalle eikä hänellä ollut karhunkämmentä eikä karhunsyliä. Puhelias ja sosiaalinen minuun verrattuna. Ja kuitenkin lopulta hänestä alkoi löytymään sama sielu, sama sisin vaikkakin eri muottiin valettuna. Se on hassua kuinka sen koen. Aivan kuin hänen kauttaan saisin myös osan siitä lämmöstä ja hoivasta mitä mieheltäni olisin saanut.

Kukaan ei edes paheksunut, että aloin tapailla uutta miestä vain viisi kuukautta miehen poismenon jälkeen. Jopa sururyhmässä pappi huomasi, että jotakin on tapahtunut. Niin jotakin oli tapahtunut mutta olin edelleen lähes shokkitilassa ja elimistö kävi ylikierroksilla. Pää sanoi: yksin en jää, mitäs menit kuolemaan. Onnekseni sain rinnalleni ihmisen, jolla oli oma avioeron suruprosessi kesken. Näin me kaksi haavoitettua tuimme toisiamme.

                                          Kolilla 26.06.2006

ÄKKIÄ LINTU LIVERSI

Äkkiä lintu liversi.
      Hengähdit unessa, syvään,
      tuskallisesti. Sillä
          maa oli aivan hiljaa.
                Hyönteisten ääni tarhan suurissa puissa ainoa
                   ääni,
ilma ei edes hipaissut
lehvää. Ne lepäsivät
    lomikkain, liikahtamatta
    valon tyvenessä.
        Unikot loistivat valkeaa seinää vasten. Muistin
        että nämä jäsenet pian hajoavat
            maaksi.
Jokainen hetki on täyttymys,
lunastus ja lähtö,
Hedelmä, kukka ja siemen.
     Tarhan suurissa puissa me,
      hetken, kypsymme syntymän kovaan
           tuskaan,
kasvun lunastukseen ja
kuoleman armoon. Kuin vesi
suvannossa, niin valo
     lepäsi nurmikentillä. Me
     nukuimme. Helo päivän ohitse
           kulki. 

- Lassi Nummi -

Rakkaan mieheni muistolle 15.01.1954 - 31.10.2006

Hän, joka on sinulle ollut rakas, ei koskaan kuole sydämestäsi. Niin kauan kuin ...elät, kannat hänen sytyttämäänsä valoa sielusi joka sopessa. (A.Porio)

Siitä hetkestä lähtien suru kulki varjona mukana.
Se oli läsnä jokaisessa aamussa
jokaisessa onnen hetkessä.
Se sävelsi molleja duureihin,
värjäsi vaalean tummaksi.
toi kysymysmerkit vastausten tilalle.

Ja hiljaisuuden, jonka läpi oli
kuljettava hitaasti,
pienin askelin
mutta eteenpäin.
Siitä alkoi myös uusi ajanlasku:
aika ennen lähtöäsi ja
aika lähtösi jälkeen.

On niin sanaton olo.
On niin ikävä.
On niin iso aukko. Kokoisesi.
Joka nyt alkaa täyttyä muistoilla.

Ja hiljaisuuden, jonka läpi oli
kuljettava hitaasti,
pienin askelin
mutta eteenpäin.
Siitä alkoi myös uusi ajanlasku:
aika ennen lähtöäsi ja
aika lähtösi jälkeen.

(H. Ekola)
Sophie's choise "Ample make this bed"