Instant Ebook Access, One Click Away – Begin at ebooknice.

com

(Ebook) The Forgotten Maid (Cornish Echoes Dual

Timeline Mysteries #1) by Jane Cable ISBN
9781800553132, 1800553137, B093WMWTRS

https://ebooknice.com/product/the-forgotten-maid-cornish-
echoes-dual-timeline-mysteries-1-33796820

OR CLICK BUTTON

DOWLOAD EBOOK

Get Instant Ebook Downloads – Browse at https://ebooknice.com

 Instant digital products (PDF, ePub, MOBI) ready for you
Download now and discover formats that fit your needs...

Start reading on any device today!

(Ebook) Biota Grow 2C gather 2C cook by Loucas, Jason; Viles, James ISBN
9781459699816, 9781743365571, 9781925268492, 1459699815, 1743365578, 1925268497

https://ebooknice.com/product/biota-grow-2c-gather-2c-cook-6661374

ebooknice.com

(Ebook) Matematik 5000+ Kurs 2c Lärobok by Lena Alfredsson, Hans Heikne, Sanna
Bodemyr ISBN 9789127456600, 9127456609

https://ebooknice.com/product/matematik-5000-kurs-2c-larobok-23848312

ebooknice.com

(Ebook) Vagabond, Vol. 29 (29) by Inoue, Takehiko ISBN 9781421531489, 1421531488

https://ebooknice.com/product/vagabond-vol-29-29-37511002

ebooknice.com

(Ebook) SAT II Success MATH 1C and 2C 2002 (Peterson's SAT II Success) by Peterson's
ISBN 9780768906677, 0768906679

https://ebooknice.com/product/sat-ii-success-math-1c-and-2c-2002-peterson-s-sat-
ii-success-1722018

ebooknice.com
(Ebook) Master SAT II Math 1c and 2c 4th ed (Arco Master the SAT Subject Test: Math
Levels 1 & 2) by Arco ISBN 9780768923049, 0768923042

https://ebooknice.com/product/master-sat-ii-math-1c-and-2c-4th-ed-arco-master-
the-sat-subject-test-math-levels-1-2-2326094

ebooknice.com

(Ebook) Cambridge IGCSE and O Level History Workbook 2C - Depth Study: the United
States, 1919-41 2nd Edition by Benjamin Harrison ISBN 9781398375147, 9781398375048,
1398375144, 1398375047

https://ebooknice.com/product/cambridge-igcse-and-o-level-history-
workbook-2c-depth-study-the-united-states-1919-41-2nd-edition-53538044

ebooknice.com

(Ebook) Boeing B-29 Superfortress ISBN 9780764302725, 0764302728

https://ebooknice.com/product/boeing-b-29-superfortress-1573658

ebooknice.com

(Ebook) Jahrbuch für Geschichte: Band 29 ISBN 9783112622223, 3112622227

https://ebooknice.com/product/jahrbuch-fur-geschichte-band-29-50958290

ebooknice.com

(Ebook) Harrow County 29 by Cullen Bunn, Tyler Crook

https://ebooknice.com/product/harrow-county-29-53599548

ebooknice.com
THE FORGOTTEN MAID

Jane Cable
To the afternoon crew at ‘The Tinners’. You know who you are.
 Table of Contents

PROLOGUE
PART ONE: 2015
CHAPTER ONE
CHAPTER TWO
CHAPTER THREE
CHAPTER FOUR
CHAPTER FIVE
CHAPTER SIX
CHAPTER SEVEN
CHAPTER EIGHT
CHAPTER NINE
PART TWO: 1815
CHAPTER TEN
CHAPTER ELEVEN
CHAPTER TWELVE
CHAPTER THIRTEEN
CHAPTER FOURTEEN
CHAPTER FIFTEEN
PART THREE: 2015
CHAPTER SIXTEEN
CHAPTER SEVENTEEN
CHAPTER EIGHTEEN
CHAPTER NINETEEN
CHAPTER TWENTY
CHAPTER TWENTY-ONE
PART FOUR: 1815
CHAPTER TWENTY-TWO
CHAPTER TWENTY-THREE
CHAPTER TWENTY-FOUR
CHAPTER TWENTY-FIVE
PART FIVE: 2016
CHAPTER TWENTY-SIX
CHAPTER TWENTY-SEVEN
CHAPTER TWENTY-EIGHT
CHAPTER TWENTY-NINE
CHAPTER THIRTY
PART SIX: 1816
CHAPTER THIRTY-ONE
CHAPTER THIRTY-TWO
CHAPTER THIRTY-THREE
CHAPTER THIRTY-FOUR
CHAPTER THIRTY-FIVE
CHAPTER THIRTY-SIX
CHAPTER THIRTY-SEVEN
CHAPTER THIRTY-EIGHT
PART SEVEN: 2016
CHAPTER THIRTY-NINE
CHAPTER FORTY
CHAPTER FORTY-ONE
CHAPTER FORTY-TWO
PART EIGHT: 1816
CHAPTER FORTY-THREE
CHAPTER FOURTY-FOUR
CHAPTER FORTY-FIVE
CHAPTER FORTY-SIX
CHAPTER FORTY-SEVEN
PART NINE:2016
CHAPTER FORTY-EIGHT
CHAPTER FORTY-NINE
CHAPTER FIFTY
A NOTE TO THE READER
HEAR MORE FROM JANE CABLE
ALSO BY JANE CABLE
HISTORICAL NOTES
ACKNOWLEDGEMENTS
 PROLOGUE

The blackness is intense. Deeper, darker, thicker, magnifying. In the

distance the crash of waves beats against the cliffs. I put out my
hand. The rock is damp, the roughness of it scraping my fingers as I
trace an arc above my head.
Something is scurrying behind me. A breath of fur against my
ankles and I stifle a scream. Courage. Take courage. I close my eyes
and picture the gleaming expanse of ocean lying ahead.
A light flares in front of me, his face in profile as he bends over a
stub of candle. The flame settles and I step forwards into the circle
of light.
He scoops more scraps of candle from the floor and places them in
my hand, closing his fist around mine. “Follow me,” is all he says
before he turns away.
The flame climbs the walls ahead of him, quartz sparkling in the
bouncing light. It circles him like a halo, my protector in this place
without stars and sky. A shiver runs through me from head to toe.
The sea. Think about the sea. I pause for a moment; yes, I can still
hear it.
I have no way to measure distance except by the pounding of the
waves. The tunnel narrows where a tumble of rocks has spewed
from the wall. He tests it with his boot. It is solid and he clambers
over it, leaving me in darkness.
“Pass me a fresh candle.”
I reach out and he touches the ends of my fingers as he takes it. A
rustle of the fabric of his coat. A click. And once again we have light.
 He holds the stub high and I scramble over the rocks, their
sharpness digging into my palms as I steady myself. What if there is
another fall? Panic clasps my chest but I must not allow it to take
hold. Therein lies the path to madness.
Time stretches as we edge forwards. His silence becomes
increasingly heavy, as though his spirit is crushed by the weight of
stone above. Perhaps he is concentrating, navigating us through this
unfamiliar land. Think of the sea. Moonlight on the ocean. Home.
The roof is lower now and we have to stoop. He is bent over the
candle, the flickers behind him dim. I want to ask if he will light a
stub for me but I dare not. Something about his manner closes me
down. And we may need every last scrap to light us to the end.
My shoulders hunch. My back aches. I consider crawling, but the
floor is too rough. Just keep moving, keep moving. And trust him.
Because I have no choice.
All of a sudden, he is upright in front of me. He holds the candle
above his head, and it fails to reach the furthest corners of the
cavern. For the first time, his mouth curves into a smile. I brace
myself against the wall and straighten my spine.
“What is this place?” Water is trickling somewhere to my left, its
music almost lost in the wash of the waves below. Not distant. Not
above. Below. My heart sings a silent prayer of thanks.
He walks the perimeter, tracing the walls with the light, a curious
zigzag up and down, up and down. I sink onto my haunches as I
watch him. The flame gutters.
“Bring me another candle.”
I follow the last flickers across the floor, then darkness closes
around us. I stop. “Where are you?”
 Footsteps. His breath warm in my ear. “No-one would ever find you
here,” he whispers. His fingers are tight around my wrist. The stubs
of candle rattle softly as they fall to the floor.
PART ONE: 2015
 CHAPTER ONE

I lean on the gate in the bright Cornish October sunshine. Below me,
the valley slopes steeply away, a tumble of gorse and weeds fed by
the long, damp summer. Thistles, nettles, couch grass and dock
jostle for position between the overgrown bushes and crawl over the
mounds of reddish-brown shale.
Our new glamping site will begin some two hundred yards ahead
of me, near where something called a Clwyd Cap is marked. I
balance on the bottom bar of the gate and crane my neck, but all I
can see is the conical tip of a metal frame. Must be it. My pencil
swirls as I mark a ring around it.
The sharp ca-cack of a jackdaw breaks the silence. I climb the gate
but stop as I’m astride it. I can see the sea. A glimmer of turquoise
ahead of me, half hidden by the angle of the hill. A childish
excitement ripples through me. Of course, I spotted it in the
distance as I was driving here, but I didn’t realise the valley had a
view.
I allow myself to rest on top of the gate to enjoy the sunshine. Our
valley, currently un-named on the map but which will soon be known
as Wheal Dream, runs parallel to the cliffs. At the bottom of the field
I can see a group of chalets, so I guess beyond them a road runs
down to Porthnevek, but most of the village is hidden from view. A
few houses cling to the hillside opposite before it becomes too steep
and rises to a cliff at the far end.
My phone trills in my pocket. A text. My palms begin to sweat.
Good god, Anna, you’re forty next year. Words cannot hurt you. Pick
the damned thing up.
Instead, I slide from my perch and make my way through the
gorse to the flatter land in the centre of the valley, where couch
grass forms a thick mat over the shale. To my right, a pasture curves
upwards, a herd of cows lowing as they feed. Above them is Nevek
Cot, my lodgings for the next ten or so months. It squats low in
front of the farm buildings, its gable window glinting in the sun. I
probably should be unpacking, but there’ll be time enough for that
when the clouds roll over.
When I reach the metal gate marking the boundary between our
land and the chalets, it is wedged open. I run my fingers over my
mobile as I gaze at the tyre tracks into the field, the grass worn
away beneath them. A grubby van and an old Vauxhall are parked
there, and I suspect more will follow later in the day. No reason to
move them on now. Making enemies from day one is a bad idea. So
is making enemies full stop. I whip out my phone, but the text is just
a message from my service provider and my shoulders slump with
relief.
Beyond the chalets, a single track road dips towards the village,
but to my right is a footpath leading to the cliffs. I round a corner
and for the first time have a clear view of the beach. The tide is out,
revealing a huge expanse of flat, damp sand. The waves are dotted
with surfers, seal-like specks in their wetsuits, bobbing beyond the
breakers.
Something about the view takes my breath away. The emerald hue
of the ocean, the waves crashing against the cliffs in the middle
distance, the changing colours of the sky as the clouds roll across.
There’s a wildness to it, making me tingle, and I hug my clipboard as
I take it all in.
“Got you, has it?” The man’s voice is soft with a Cornish bur. I look
up to see sandy hair and a beard flecked with grey; green eyes as
deep as the sea.
“It has rather.”
He nods. “Does that to people. Claims them. For better or for
worse.”
What a strange thing to say. I stand aside to let him pass.
I follow the track until it joins the main coastal path on the cliffs
overlooking the beach then skews back inland to the village. The
main part of Porthnevek is nestled in a narrow valley behind a
tongue of dry sand extending inland towards a stream. I walk past a
grey pebble-dashed community hall and a boarded-up pub. A bus is
pulling away, its gears grinding on the beginnings of the hill. I cross
the road behind it and find myself standing in front of a row of
shops.
The first is empty, but the second is the village store. Next door is
a hairdresser and beauty salon, and beyond that a conservatory juts
onto the pavement, filled with decorative driftwood in every shape
and size, from seahorse mobiles to dining tables. It’s obvious that
outside the summer season Porthnevek is a quiet backwater, so it
must be quite a precarious way to make a living.
I am filled with childish delight when a bell rings as I open the
door of the village store. A woman in her fifties with close-cropped
hair and a stud in her nose is behind the till.
“Good afternoon,” she says. “Cracking day out there.”
 I smile. “It is, isn’t it?” Then I start to browse the shelves. I don’t
need anything, but it’s useful to know what they stock, and the
answer is a bit of everything. You could get by, shopping here, and
the prices aren’t too steep either. I feel I should buy something, so I
select a card with a view of the beach to send to my boss Cecile.
Purchase complete, I study the price list outside the hairdresser.
The notice on the door tells me they’re closed today, but maybe I’ll
come down later in the week. I could do with a cut, and a manicure
wouldn’t go amiss either.
A woman of about my own age with blonde hair tied up in a scarf
drags a chair and bucket around the corner of the conservatory.
Despite her baggy dungarees, she is more Audrey Hepburn than
Hilda Ogden, and there’s something familiar about her eyes I can’t
quite place. She smiles at me.
“They don’t open on Mondays. None of us do. Not a lot of point,
really.”
“It does seem rather quiet.”
“It’s good to have a breather after the season. I’m Wednesdays to
Sundays now. Pippa does Tuesdays to Saturdays.”
“That’s handy. I might pop down tomorrow to book a haircut.”
“You living here, then?”
I nod. “I arrived yesterday, so I’m trying to find my feet.”
“Oh, bless you, that shouldn’t take long. There’s lots going on at
the community hall: yoga, art class, book club — depends what
you’re into. Now the pub’s closed, the social life revolves around
Stars café on the beach, and the village has a couple of Facebook
pages.”
 “That’s very kind, thank you. I have to say it feels really friendly —
everyone speaks to everyone.”
“Proper community, Porthnevek, and proud of it. I’m Serena, by
the way.”
I hold out my hand to shake hers. “Anna.”
“Why don’t you drop back some time when I’m open and have a
coffee? I’ll fill you in on who’s who and what’s what. Like every
village up and down the country, there are always a few awkward
ones you can’t trust further than you can throw them,” she says with
a wink.
“That’s fantastic — so kind of you. I certainly will.”
“No worries, hon. Any time.”

Steaming coffee in my hand, I power up my laptop — one of the few

things that made it out of the boxes yesterday evening. The drive
down and the sea air must have exhausted me, because even after
an early night I slept well, tucked under the eaves with the window
open to let in the breeze. And I could hear the sea. Incredible. The
smooth wash of the waves in the distance lulled me to sleep in no
time at all.
I turn the radio down a notch as I open my emails. I’ll deal with
the urgent ones first, then go through the site plans again. They’ll
make far more sense now I’ve seen the lie of the land, and I’m
meeting the planning consultant this afternoon, so I need to be
ready.
Two coffees and a bowl of cereal later, I am lost in the background
reports. This was mining country; in fact, the valley itself was the
result of early opencast works. It was only later the rich seams of
copper were chased underground when Wheal Nevek was built.
I set up the printer on the dining table that will serve as my office
until the portacabin arrives on site. That will happen after we have
planning permission but before work starts. I pull a planner from a
crate and stick it to the wall with Blu Tack. With a thick red pen, I
mark the target dates for appointing contractors and finalising
budgets. When we get the green light, I’ll add everything else and
we can get on with the build. My pen hovers around the end of
June. I should have settled the permanent manager and sorted out
any teething problems by then, so I’ll be up and away.
There’s no time to pick up any baggage, and that suits me since
my divorce — everything I own fits into my trusty Peugeot, and I’m
proud of it. Plus, I get to live in some of the most beautiful places in
Britain. Apart from the fact I could do my job in my sleep, what’s not
to love?
My phone trills. Convincing myself it’s probably nothing, I pick it
up.
‘You can’t run away forever.’
I quickly hang up and close my eyes, my nails digging into my
palms. I’m not running — I’m working.
 CHAPTER TWO

It’s more pleasure than business that takes me to the village the
next morning. Rather than use the road, I approach on the cliff path,
the rise and fall of the coast towards St Ives mesmerising in the
autumn sunlight. I stop for a moment to breathe in the salt air and
watch the fulmars circle below me, then turn the corner and head
down into Porthnevek’s valley.
Serena is sitting at one of the tables in her conservatory shop,
threading wooden starfish onto a string. She looks up when she
hears the click of the door and smiles.
“Anna! Your timing is perfect. I was just going to put the kettle on.
How do you like your coffee?”
“With milk if you have it, otherwise black’s fine.” I study her
handiwork. “That looks fiddly. Do you make everything yourself?”
“No, my brother does some of it. The tables, the benches — the
larger mirrors.”
“It must be nice to share a talent.”
“Oh, we’re very close in all sorts of ways. He’s only eleven months
younger than me, so we grew up in each other’s pockets. The only
time we’ve ever really been apart was when I went away to art
college.”
“So you live together?”
“Oh no. I have a partner, teenage kids. And much as I love him,
he’s too chaotic for me. He lives up in Nankathes and his place is an
absolute tip.”
“Nankathes?”
 “You probably haven’t found it yet. It’s at the bottom end of Wheal
Nevek valley.”
“Oh, the place with the chalets.”
“It looks like we’ll have a battle on our hands with some cowboys
who want to build a glamping site up there.” The kettle boils and she
pours water into the mugs. “They’ve frigging started already —
putting nasty notices on cars. People have been parking in that field
for years. It’s a bloody cheek.”
“That was a mistake.”
Serena looks over her shoulder. “A mistake?”
“Overzealous planning consultant. I told him to remove them as
soon as I found out. Look, I have to come clean, Serena, that’s why
I’m here. To supervise the build.”
She turns, hands on hips. “There won’t be a build. You’ll never get
planning. We’ll fight it all the way.”
“I was rather hoping to be able to work with the village to create
something that will benefit us all. Once Wheal Dream’s up and
running, it’ll create jobs and money.”
“Wheal Dream — more like frigging Wheal Nightmare. You have no
idea how crammed this place gets in the summer — the last thing
we need is more tourists.”
“We’re confident we can extend the season, bring money into the
village for longer. The yurts have log burners and…”
She steps forwards and I take a step back. “You don’t get it, do
you? There won’t be any yurts. We’re not going to stand by and let
you ruin our valley. It would be better for everyone if you just
packed your bags and went back where you came from.”
I shake my head. “That isn’t my job.”
 “Then if all you’re concerned about is your job, you’d better go off
and do it. But don’t expect any help from me.”
Her venom takes my breath away, but I have to remain calm.
“That’s a shame. It’s derelict land, after all. Isn’t there any way we
could find some common ground?”
She folds her arms. “Not a chance.” Her body is rigid, her eyes like
fiery emeralds.
“Then I’m sorry.” I close the door quietly behind me.

It’s only later I begin to consider Serena’s reaction a little extreme.

Surely someone running a business like hers would benefit from
extra tourists? I may even have considered buying some of her
furniture for the yurts. I ponder it on and off over the next week but
find it impossible to fathom.
Apparently she isn’t the only one who feels this way. First I am
blocked from the community Facebook group. Then the woman in
the village store is monosyllabic when I go in for some milk. The
final nail in the coffin is when I fail to book an appointment for a
haircut any time before Christmas. I should be angry, but for some
reason my overriding emotion is closer to sadness.
 CHAPTER THREE

On Saturday morning I wake to the beat of rain against my bedroom

window. A grey cloak has settled across the valley. Once I’ve made
myself a coffee, I take my iPad back to bed. According to the
forecast, the weather will improve later, and I need to do something,
go somewhere and not mope around here. I open the National Trust
app to consider the possibilities.
There are three local properties I could visit. East Pool Mine
catches my eye, but a large part of it is closed for renovation.
Otherwise, there are two stately homes: Trelissick and Trerice. The
former promises gardens and riverside walks, and the photographs
of brilliant autumn colours seduce me. Even better, I can drop into
Truro on the way back to find a hairdresser.
By the time I park at Trelissick, the sun is already creeping out
from behind the clouds. I stroll towards some outbuildings,
signposted as the café and second-hand bookshop, and am just
considering a coffee when I see a poster advertising a volunteer
information talk at eleven o’clock. It’s almost that now, so I ask at
the ticket desk if there’s still time to attend and they point me
towards a room above the bookshop. I slide into the back row with
not a moment to spare.
As I catch my breath, I realise what a crazy thing volunteering
would be. Okay, it could work from now until about January, but
after that who knows how I’d find the time. And I’m only here on a
temporary basis anyway — surely I’m not worth training? But on the
other hand, perhaps the basic skills are transferable to other
properties. I look around me. The room isn’t exactly packed.
The iron-haired, rosy-cheeked lady giving the welcome speech sits
down and is replaced by a broad-shouldered man in his thirties. His
fair hair is tousled and he wears a navy fisherman’s jumper. He’s not
good-looking, exactly, but he has a strong jawline and a beguiling
smile that are eye candy enough to sweeten his talk. He introduces
himself as the volunteer co-ordinator for Cornwall, so he’s probably
the main event.
I watch as he perches on the edge of a table and outlines the
opportunities available. I don’t much fancy working outside in the
winter but they also need room guides, which sounds a great deal
warmer. It would be interesting to learn about the history of the
house too. Plus, volunteering would be a way to make friends,
although looking around I’m about twenty years younger than most
of the others.
They’re a sociable bunch, though, and I find several people to chat
to as we’re given coffee and melt-in-the-mouth chocolate
shortbread. In a corner are two small tables where the speakers will
talk to each of us individually, and although I’m not sure I have too
much to offer, it would be rude to leave now.
The room is almost empty by the time I am called forwards by the
volunteer co-ordinator. He introduces himself as Luke Hastings, his
handshake firm and his smile wide.
As soon as we sit down, I come straight to the point. “I’m only in
Cornwall for a temporary contract, so in truth I don’t know how
useful I can be.”
He leans back in his chair. “How temporary is temporary?”
 “Until next June, July.”
“And how much time could you give?”
“Quite a bit up until January. Weekends, at least. Afterwards,
maybe less, but I would try to do something most weeks if you
needed me.”
“To be honest, beggars can’t be choosers.” He grins. “What do you
fancy doing?”
“I’d prefer an inside job in the winter. I’m interested in history, so
room guiding appeals. You said you look after the whole county… I
don’t suppose there’s any scope to work at East Pool? I’m getting
quite interested in mining heritage.”
He smiles at me. “Trelissick has mining connections too.”
“Really?”
“Have you heard of Guinea-a-Minute Daniell?” I shake my head.
“His son made the house what it is today, but it was a bit of a story
of clogs to clogs in three generations. Ralph Allen Daniell, the middle
one of the dynasty, was said to make a guinea a minute from Wheal
Nevek mine alone in its heyday.”
“Wheal Nevek?”
He leans forwards. “You sound as though you’ve heard of it.”
“Porthnevek is where I’m living and working.”
“Then I have just the job for you, Anna, especially in the run-up to
Christmas. Tell me, do you like dressing up?” There’s laughter in his
eyes and a flash of something else.
I can’t resist teasing him, so I lower my voice to a husky whisper.
“That all depends on the costume.”
Before I commit, I want to see the place for myself. Luke leaves
me at the entrance, pressing his card into my hand and telling me to
call when I’ve thought it through. Out of the corner of my eye I
watch his broad back disappear into the shop, then I follow the line
of a red brick stable block towards the house.
It is a grim, grey place, the walls still damp from the morning rain.
The front porch is graced with an afterthought of cream Palladian
pillars, which seem at odds with its austerity. I push on the dark blue
front door, and to my surprise I see another set of pillars inside the
far end of the entrance hall. What a terrible aberration.
A lady in her early sixties wearing a floral jumper steps forwards to
greet me, asking if I’ve visited the house before. When I shake my
head she gives me a potted history, including the money spent by
one Thomas Daniell on upgrading Trelissick in the 1820s, which left
him bankrupt and fleeing for France. I look at the pillars again.
Serves him right.
It’s as I move into the drawing room at the front of the house I
begin to change my mind. Huge sash windows look out over open
parkland and the sweep of the River Fal beyond. So broad is the
water that the view extends almost to the sea, the port of Falmouth
hidden between two distant promontories. Absolutely jaw-dropping.
Most of the rooms open to the public face this way. The drawing
room leads to a narrow space lined with china cabinets then on to a
lavish dining room set in Georgian fashion. Beyond that is a library
with comfortable leather chairs placed at the windows and low
tables with binoculars and nature guides. Two small children bounce
around on one of the seats, their grandmother desperately trying to
control them before the room guide intervenes by showing them
photographs of deer in the park. Could I do that?
 I ponder my decision in the tearoom in the old kitchen. I pick up a
packet of sandwiches and a bottle of sparkling elderflower and carry
my tray up a half flight of steps to a small table next to the window.
No stunning view here, just a neat enclosed garden with a stone-
built cottage on the other side of the lawn. But I suppose views
weren’t for servants. All the same, there is something about this
room that draws me in.
Something about the house, to be fair. Is it the connection with
Porthnevek? It was a brief but important one. It’s not too fanciful to
think the ore taken from my very own little valley, and the sweat of
the villagers, were frittered away on this place. A bloodline, almost,
tugging me into its spell. I close my eyes, and the clatter of cups
and knives fades to the solid ticking of a clock and footsteps on a
wooden floor. I shake my head. For goodness’ sake, Anna, what’s
got into you?
I finish my sandwich and stroll outside and across the terrace in
front of the house. More wedding cake pillars. But turn your back on
them and the view must be one of the best in Cornwall. The gentle
rolling slope with so many shades of green is a total contrast to the
wild ruggedness of the north coast, which made all this possible. I
wonder, did the Daniell family even think of it?
More to the point, what do I think of volunteering here?
 CHAPTER FOUR

I wake on Sunday with a head full of cobwebs. I have no idea why. I

consider going back to sleep, but my skull is beginning to pound, so
I swallow some paracetamol in the kitchen while I wait for the kettle
to boil.
It is only once I’m back in bed that I look at my phone. I wish I
hadn’t.

Don’t think you can hide, Anna. Facebook is such a great help when
it comes to finding people.

Holy shit.
I stumble down the stairs and sit shivering at the dining table while
my laptop warms up. I type in my password then log out of my
Facebook account before opening an incognito tab. I search my
name but my public profile is clean, locked down. As I knew it would
be. Even my new profile picture, taken on holiday in Rome, gives
nothing away.
But something has — or someone. Or else it’s a bluff.
The shivering’s taken hold, so I climb the stairs and snuggle back
under the duvet with my rapidly cooling coffee. Bringing up
Facebook on my phone, I can see anyone with access to my profile
could take a reasonable guess where I am from the pictures I’ve
posted. And who has access? Friends. Mutual friends. It would only
take a casual word from one of them and the trail would be wide
open.
 There are people I don’t want to lose from my life, but I can’t risk
it. Once I’ve finished my coffee, I jump into the shower to try to give
myself some much-needed zing. It sort of works and I spend the
rest of the morning setting up a new Facebook profile then
individually messaging people to tell them my old account’s been
compromised and any new friend request from me is genuine.
Although whether I’ll dare post anything even there seems unlikely.
Caught up in domestic tasks, it is mid-afternoon before I’m lured
outside by the warmth of the sun. I stand on the terrace and gaze
down at the valley, where a man and a liver-coloured spaniel are
picking their way through the gorse. Technically they’re trespassing,
but at this stage it doesn’t matter. With Serena hellbent on whipping
up a storm, the fewer feathers I ruffle the better.
A walk seems like a good idea, so I pack a bottle of water and an
OS map into my rucksack and head out through the farmyard
towards the cliffs. Some of the cows are in the barn, their lowing
and the sweet smell of silage filling the warm air. A dry stone wall,
partly overgrown with vetch, marks the field boundary and I follow it
towards the scrubland and sea beyond.
There is no gate or stile, so I clamber over the stones and drop
onto the footpath below. Two hundred yards of gorse, grass and
tangled heather roots separate me from the cliff edge and the
sparkling turquoise lure of the ocean beyond. It shimmers and
dances, fading into the distant blue of the sky. Half a mile or so in
the opposite direction to Porthnevek is the towering wall of a ruined
building. I head towards it.
For a while I walk on grass, but as I breast the gentle slope, the
terrain changes. Here it is more like the floor of Wheal Nevek valley:
slivers of shale in russets and greys, which crunch beneath my
walking boots. Even so, the ubiquitous heather and gorse have
colonised the area, and swathes of brilliant yellow glow in the sun.
I am beginning to recognise this as mining country. The map
marks the ruin as Wheal Catharine, with its sister Wheal Clare on the
opposite side of the valley ahead. From where I’m standing, I can’t
see what’s in the dip between them, but the remains of Wheal Clare
are more complete, perched dramatically on the cliffs with the sea
washing the rocks below.
Once again, the view robs me of my breath. Despite the sunshine
it is elemental and wild, ugly and beautiful at the same time. I close
my eyes and instead of the empty scrub and the wash of the waves,
I imagine miners filling the plateau, smoke belching from the
chimneys, the clatter and clang of ore being broken and moved.
I shake myself then skirt Wheal Catharine, heading down into the
valley and towards the shore. The tide is out and damp sand
stretches below the cliffs until a promontory seals off the wide beach
just beyond Wheal Clare. I pick a middle path across the beach and
turning away from the glistening sea, I look upwards as I walk.
The old mine’s chimney is perched close to the edge of a
seemingly precarious slope. Its grey-brown silhouette rises from the
scrubby grass, the clear blue sky behind it. The cliffs are fractured
and fissured, and I wonder how much is natural and how much is
due to the labyrinth of tunnels which must lie behind them. A father
and two small children are making their way into one of the wider
cracks. Rather them than me.
Once I leave the beach, I explore the remains of Wheal Clare’s
buildings, admire the view, then return to the bottom of the valley to
follow the footpath inland. A stream gushes beside me, screened by
shrubs and small trees festooned with unpicked blackberries starting
to shrivel. Even here autumn is beginning to grip.
At the end of the path, I climb a steep road and find myself
opposite a pub called The Tinners. Do I or don’t I? I’m not that far
from Porthnevek, so will I be shunned here as well? I stand on the
grass verge opposite, weighing up the possibilities. One way or
another, it would be better to know.
The pub resembles a child’s drawing of a house, with a door in the
middle and four sash windows looking towards the road. It has a low
wall in front of it, built around what appears to be a six-foot granite
cross that must have fallen over some time in the dim and distant
past. Balanced on top of it is a chalkboard advertising Sunday roasts,
but I have a joint of pork at home. Just a drink, then. And probably
a quick one.
The bar is directly opposite the door from the lobby and stretches
partway along the wall. There are half a dozen stools in front of it,
the three closest to me occupied by men. Nobody turns, nobody
stares. That’s a promising start. Even better when the barman smiles
and says hello.
Through an arch come the clatter of cutlery on plates and the
bubble of conversation, the scent of roasting potatoes filling the
whole pub. Towards the back wall are four small tables, and at the
one in the far corner sits the man who made those strange
comments about being claimed by the view when I saw him on the
cliff.
I study the labels on the pumps as the barman asks what I’d like.
“I’m not sure. I generally have a golden ale or something similar.”
 He picks up a small glass and pumps an inch of beer into it. “Try
this.”
I take a sip and it’s fresh and hoppy. I nod at him. “Half, please.”
While he pours my drink, he asks if I’m on holiday. The moment of
truth.
I shake my head. “I’ve just moved to the area.”
He smiles. “Then you need to remember to ask for Lushingtons.”
As I put my glass to my lips, a bearded bloke at the far end of the
bar raises his pint in my direction. “Welcome,” he says, then returns
to the newspaper he’s studying with the thin, fair-haired pensioner
next to him.
I thank him but decide not to strike up a conversation. A family
with a booking for an early supper arrive, and the barman shows
them to their table and prepares their drinks. I take a sip of beer,
attach my phone to the Wi-Fi and scroll through the BBC website.
The man next to me slides off his barstool and disappears through a
door to the garden.
The pensioner looks up at me. “Don’t mind Ray. He’s never very
sociable until he’s finished his second pint.” His accent isn’t local and
verges on the plummy.
“Thanks for the heads-up.” I smile at him then go back to my
drink, half listening as the men discuss their crossword.
“British filmmaker responsible for romcoms like Notting Hill, seven
and six. Second letter I, last letter S. How the blazes would I know?”
The bearded man replies. “It’s general knowledge, Tim, you either
know it or you don’t.”
“It’s Richard Curtis,” I tell them.
Tim nods. “Looks like you could be useful.”
 “Throw the odd clue in my direction and I’ll see what I can do.”
After a while, Ray returns and continues his silent sipping of his
pint. The barman comes and goes as people arrive and depart, a
friendly word for everyone. In a quiet patch, he asks me what brings
me to Porthnevek.
It’s important I give my answer loud and clear. “I work for the
company planning the glamping site in Wheal Nevek valley.”
“It’s about time someone did something with that overgrown
rubbish pile,” says Ray. Tim nods.
“I don’t think everyone’s so pleased about it,” I venture.
“Well, they won’t be. That’s folks, isn’t it?” Ray picks up his pint
again and I sense the conversation is at an end.
After a while, the bearded man calls across the bar, “Hey, Gun, this
one’s for you. Peer of the realm, the young Queen Victoria’s trusted
adviser. Begins with M.”
A voice I recognise comes from behind me. “Sorry, Keith. I’m
listening to George.”
I frown. Another strange choice of words. I glance over my
shoulder. The man from the cliffs is sitting alone.
When I turn back, Ray is laughing. “George is the pub ghost,” he
tells me. “An old mine captain who was a regular about a hundred
years ago. Gun likes to have a chat with him.”
“Really?” My eyes must be out on stalks.
Tim chuckles. “Take no notice. Gun’s shot away.”
As I finish my drink, I contribute a few more answers to the
crossword and begin to relax. For the moment at least, I have a
small foothold here, but I don’t want to outstay my welcome. As I
am gathering my bag from the floor, Gun approaches the bar.
 “Sorry, Keith. If you don’t have that answer yet, it could be
Melbourne.” He turns to me, his green eyes stopping me in my
tracks. “Been out on the cliffs again?”
“Yes. It’s so beautiful. When the sun’s out, it’s hard to stay away.”
“So I was right about them claiming you. What’s your name?”
“It’s Anna.”
“Then I’ll see you again, Anna.” There’s a gentleness about him
that’s unusual, beguiling, and I can’t help but return his smile.
“Yes.” I pull my rucksack over my shoulder and take a step towards
the door. “Goodbye, all. Enjoy the rest of the crossword.”
Ray murmurs, Keith waves and Tim bids me good afternoon. Gun
leans against the barstool I’ve just vacated, his eyes on me as I walk
away.
Outside, the air is crisp and cold, ahead of me to the west a faint
orange glow of sunset. I cross the road, taking the footpath, but I
regret it almost at once as the last of the light fades and I step in a
puddle, water splashing over my trainer and up the leg of my jeans.
This is a popular spot for dog walkers, so goodness knows what else
I’ll tread in if I’m not careful. I switch on the torch on my phone.
I soon reach the road to the farm and, sweeping the tarmac ahead
of me with the narrow beam, I stride out. The sweet smell of silage
permeates the air, and I can hear the cattle rustling in the field
between me and Wheal Dream. On the other side of their pasture
headlamps track the main road to the village, but then another light
catches my eye, deep in the valley. I stop to try and pinpoint it, but
it’s disappeared. Maybe it was just a reflection.
The cottage is warm and welcoming. A long soak in the bath is
tempting, but I really need to sort out my emails and diary ready for
the new week, so I head to my makeshift office in the dining room.
In the moment before I turn on the light, I am sure I see
something flickering in the valley, but by the time I slide open the
patio doors and step outside it is in darkness again. I stand for a few
minutes, watching with my arms wrapped around my chest, but
there is nothing more, and very soon the cold defeats me.
At the top of my inbox is an email from Luke Hastings, asking if
I’ve given any more thought to doing some hours at Trelissick. He
suggests we meet for a coffee to discuss it. They must be absolutely
desperate to go that far, but he says they have special plans for the
run-up to Christmas he thinks I’ll enjoy. I mull it over and come to
the conclusion there’s no real reason to refuse.
 CHAPTER FIVE

To my surprise, Luke arranges to meet at a cider farm a few miles

away rather than at one of the National Trust properties, but after a
solid morning preparing my responses to planning objections, I am
more than ready for a little Tuesday truancy. They are all fairly
predictable — but some of them are pretty vitriolic, and it makes me
wonder what might happen during the build if we do win.
Luke is waiting in the courtyard outside the farm’s restaurant. He’s
leaning against the wall wearing a thick jumper with a bright red
scarf wound around his neck. As he holds out his hand to shake
mine, I remember what a nice smile he has. It creases the corners
of his blue eyes and gives him a couple of dimples, which seem
completely at odds with his strong bone structure. Combined with
the scarf, his expression gives him an almost boyish charm.
He finds a seat close to the wood burner in the centre of the room
and, as it’s lunchtime, he suggests we have one of their famous
baguettes. I tell him I’ll eat anything except egg, and he strides
towards the counter. I sit back on the low sofa and close my eyes,
enjoying the warmth. I probably should light the burner in the
cottage more often instead of relying on the central heating.
Luke returns with a tray laden with a cafetiere of coffee, cups and
saucers, and two enormous baguettes cut into two.
“One’s sausage and mustard and the other cheese and chutney. I
thought we could share, if that’s all right with you?”
“Perfect.” I smile at him.
He rubs his hands together. “Right, sausage first because it’s hot.”
 It’s also delicious, and I try not to fall on it like a ravening wolf.
Instead, I ask him how he came to be in Cornwall.
“I was born here. My dad was in the navy and he was stationed at
Culdrose at the time, and of course we moved around, but I always
wanted to come back. I couldn’t believe it when I saw this job
advertised. I’ve worked in the charity sector since I graduated, so it
was perfect — like coming home.”
“Have you been back here long?” I take another bite of baguette,
careful not to let ketchup ooze down my chin.
“Almost five years. Time just flies. I should probably be looking for
my next promotion, but I keep forgetting to.” He laughs.
“I’ve been doing the same job for the last eight,” I tell him, “but I
move around so much I don’t get bored.”
“So what exactly is it you do? You just put project management on
your application form.”
“I work for a glamping business, looking after the development of
new sites from planning through to a few months after opening.
Then I hand over to the permanent manager and move on.”
“Sounds interesting.”
“And it can be challenging, because very often the locals don’t like
it.”
Luke laughs. “Well, you can open as many as you like in Cornwall.
We need all the tourists we can get.”
“Plus, it would be worth training me as a volunteer if I was to stick
around a bit longer. Although I guess the skills are transferable.”
He puts down his baguette and looks directly at me. “So are you
seriously considering it?”
“Yes, I am.”
 “Well, that’s great news, because we really need you, Anna. You
may have noticed you’re rather younger than most of our volunteers,
and I can’t see any of them dressing up as French maids.” He winks,
but somehow it isn’t creepy.
“What, suspenders and a tiny black skirt?”
He fans himself with a menu and we both laugh. “Now that’s an
image to conjure,” he says.
I feel myself starting to blush, so I ask him what he really means.
“Oh, I do mean French maid, but in the Regency sense. They were
very fashionable, and I’m sure the Daniell family would have had
one. This Christmas we’re decorating Trelissick as it would have been
in 1815, and I’m asking each volunteer to dress up as a member of
the household. So of course it would be great to have someone from
a slightly … er … younger generation.”
“Are you sure about French maids in 1815? We’d been at war with
France for so long it surprises me.”
“A lot of the French aristocracy fled to London during the
revolution, so perhaps they started the trend. I’m no historian, but
the house steward seems to think it’s right. And I can promise you
the costume would be a rather demure plain grey dress.”
“Thankfully.” I grin at him. “I’m not getting my legs out in
December — for anyone.”
“Then you’re looking at one disappointed man. But seriously, Anna,
will you? Just weekends and one or two evenings when we open
late? You wouldn’t have to do all of them, although a few shifts in
November too to get you up to speed would help.”
Luke’s smiling at me and honestly, what would be the harm? “All
right.” I open the calendar on my phone. “When did you say the
induction was?”
“A week today. It starts at six thirty.”
“Oh. That’s the day of the planning meeting, and I’ve been warned
it could go on a bit.”
He puts his hand gently on my arm. “Get there when you can,
Anna. I assure you it would be no hardship at all helping you to
catch up on the bits you miss.”

I manage to stay away from The Tinners until Thursday, but after
another vicious text from up country I need a drink. As I wrap my
anorak around me against the cold, I try to convince myself their
bullying is entirely normal and actual face to face confrontation is
extremely unlikely. Logic doesn’t stop me having nightmares about
shadows lurking around my front door, though, and I find myself
glancing up and down the lane before setting out.
The pub is practically deserted, with only Gun perched on a
barstool chatting to Rich, the barman.
“Where is everybody?” I ask.
“Gone to a wake,” Gun tells me. “Eric — used to be a local here
before you arrived.”
“And you weren’t invited?” I tease.
He shrugs. “I don’t see the point.”
Rich laughs as he pours my beer. “It’s pretty meaningless for you,
Gun, isn’t it? You can still chat to Eric whenever you like.”
Gun shakes his head. “It’s not like that.”
I can’t say I’m comfortable with this conversation, but I’m curious
all the same. “Then what is it like?”
 He turns to me, green eyes piercing mine. “It isn’t up to me. Rich
makes it sound as though I conjure up spirits at will, when the
reality is they decide if they want to talk to me.”
“I’m sorry, but I don’t really understand.”
“Well, it’s like … say … remember the day we first met on the
cliffs? Well, it was up to you whether you stopped to talk or not, and
you did.”
“But you started the conversation.”
“You’re not a ghost.”
“So if you did see a ghost out on the cliffs…”
He puts down his glass. “Which I do, all the time…”
“I’m sorry, Gun. This is so weird.”
He smiles. “Well, at least you’ve got the guts to say so to my face.
Shall we change the subject? I’m glad everyone’s piping down about
having to pay 5p for a plastic bag. We need to do something about
the environment, don’t we?”
Although we chat happily enough for a while, I decline Rich’s offer
of a second drink.
“I’m off too,” Gun tells me. “I can just as easily walk your way as
any other.”
“Do you live in Porthnevek?” I ask.
“More or less. Nankathes.”
“So you don’t walk down through the valley?”
He holds the door open for me, shaking his head. “Not now it’s
private land.”
“Some people do. I saw lights there the other night.”
He tucks his chin into his collar and we cross the road. He pulls a
torch from his pocket and we walk in silence for a while, following its
beam. Halfway down the track, he stops. “There used to be a huge
mine here — bigger than Wheal Clare, even. Strange how not a
trace remains.”
“What, Wheal Nevek? I wonder what happened to it?”
“Ran out, closed. George can remember the foundations of
buildings. The last of the stones were taken for the smelting works
by the stream.”
“So fairly recently, then?”
Gun laughs. “No. Remember George died in 1913.”
A shiver runs through me from head to toe. “Stop it, Gun. You’re
freaking me out.”
“Best walk you home, then, Anna. But there’s really nothing to be
scared of. I promise.”
 CHAPTER SIX

The sulphurous lights in Cornwall Council’s car park do little to

improve the planning consultant Roland Tresawl’s cadaverous looks,
but he is smiling. He’s an exceedingly stuffy man and can have an
annoyingly overbearing manner, but at this precise moment he has
every reason to look pleased with himself.
“May I buy you a drink to celebrate?” he asks.
“No, thank you. And I’m not being difficult, Roland, you did a
fantastic job in the planning meeting. It’s just I need to be
somewhere else.”
He nods. “You were rather impressive yourself. Stood up well to
the abuse.”
We start to walk briskly towards our cars. “It was pretty nasty,
wasn’t it?”
“Especially when they realised they weren’t going to win. As I said
at the beginning, there’s always opposition, but I’ve rarely seen
anything like this. Not unless there’s wildlife involved.” He rolls his
eyes.
“Do you think they’ll appeal?”
He looks at me over his glasses. “They’d have to go to the powers
that be in Bristol if they did, and the development’s too small for
that.”
“Then we’re watertight. Though I do worry they might try
something when we start the build.”
“It would be most unusual, but the bad feeling does seem to be
genuine. I wonder why?”
 “If we could have got to the bottom of ‘why’, I could have nipped it
in the bud. But the village closed ranks. And the formal objections
were rather predictable. As you told me they would be.” I look at my
watch. “I’m sorry — I really must be going. Thank you again for all
your help.”
As I climb into my car, the adrenalin is still coursing through my
veins. The last thing I want to do is listen to a lecture on health and
safety and customer experience at Trelissick. At least the lecturer
passes as eye candy. I find myself wondering if Luke’s single. I slap
the thought back down. He’s probably just flirtatious, and at the
moment that’s good enough for me.
It’s a few jobs since I’ve had a man in my life, and even then it
was pretty casual, but since my marriage ended so badly I haven’t
wanted to risk anything more. My last boyfriend suited me perfectly
— he was a pilot flying in and out of Gatwick when I was, according
to some protesters, ripping up trees in rural Sussex. He was renting
the flat above mine and we met on the stairs. It was a very ordinary
relationship between ships passing in the night. Companionship, sex
and no thought of permanence. We still text sometimes; he winds
me up with photos of his food in exotic hotels. I generally reply with
a jacket potato.
One of the last conversations I had with my mother was about
whether I’d ever settle down again. She’d given up hoping I’d have a
family, but she still reckoned I needed some roots. Maybe she was
right, or maybe it was the pain of having her precious roots ripped
away from her that made her say it. But I can’t go there now — and
anyway, I’ll never know one way or another. I glance at my phone.
She’d hate what else is going on too, but that isn’t my fault.
 I was hoping to disguise my late arrival at the induction by
sneaking into the back, but given there are only six of us there’s no
obscurity in numbers. As I slide through the door, Luke glances in
my direction and smiles.
“Anna — you made it. Help yourself to a cuppa and take a seat.”
Then he carries on explaining the National Trust’s customer charter.
I recognise one of the women from the recruitment talk and sit
down next to her. Once Luke has finished, we troop after him
towards the house for a detailed tour from Julie, the steward. My
new friend introduces herself as Liz and we shake hands. She’s
bouncy and blonde and a newly retired nurse, and suddenly I feel
tired next to her. All I want to do is sleep for a week but I keep
nodding and smiling, wondering what the hell I’ve taken on.
Although I try very hard to listen to the tour, little of the
information sinks in and I’m relieved when we’re each given a lever
arch file of papers to take away to study. As room guides we could
be placed anywhere, and the whole of the downstairs is open to the
public. Much of upstairs was updated by the last owners, so it’s
being used for offices and storage.
At the end of the tour, Luke pulls me to one side in the kitchen
corridor as the others file towards the front door. “Would you like me
to fill you in on the parts of my talk you missed?” he asks. “Maybe
over some supper?”
The post-adrenalin heaviness is like a lead cape around my
shoulders. “I’m sorry, I wouldn’t take it in. I’ve had a bit of a long
day.”
“You do look a little tired, but still beautiful all the same.” He
touches my cheek. “Perhaps another time?”
 The warmth from his fingertips flows through me. “Yes, another
time.”
“Friday? I’ll book somewhere and pick you up at seven. Your
address will be on your file.”
“You’re sure it isn’t too much trouble?”
He grins. “It will be my absolute pleasure.”
 CHAPTER SEVEN

My breath forms clouds as I step onto the patio, the first rays of
sunshine filtering into the valley below. There’s the faintest sparkle
of frost on the top of the hawthorn, and the berries packed on its
naked branches seem to glow in the early light. What a glorious day
to start work on Wheal Dream.
The locals won’t expect us to move so quickly. Just a few days
after planning, and on a Friday at that. But I had the clearance
contractor booked anyway, and it should only take a day or so for a
man with a digger to grub up the brambles and gorse, so when the
paperwork comes through from the council we can start to level the
centre of the site. I finish my coffee and stride along the lane to
unlock the gate from the main road at the top of the valley.
I spend the first half of the morning marking out the area to be
cleared with the digger driver while his workmate attacks the
overgrown edges of the site with his strimmer. I’m half looking over
my shoulder in the direction of the village but we suffer no
interference, although I fear it might be the calm before the storm. I
very much doubt the protestors will simply fade away.
It is almost dusk when the digger falls silent, and the driver phones
me in my makeshift office at Nevek Cot to say they’ll be back for a
while tomorrow morning to finish off and get rid of the rubbish. Day
one complete. I power down my computer and head upstairs. I have
what may very well pass for a date tonight, and a long soak in the
bath will get me in just the right frame of mind.
 To be honest, I’m feeling pretty good about life anyway. I love the
start of a new build, the thrill of possibilities. Out with the old — the
couch grass and gorse — and in with the new. A different chapter in
the valley’s life. I think of Luke and wonder if the coincidence means
he’ll be a new chapter in mine, but is there a page I need to turn
over first? For the moment, the unwanted texts and calls have
stopped, so that’s a question for another day.
By the time I drain the bath and wrap myself in a towel, night has
properly descended. I pad across my bedroom to close the curtains,
but as I glance down into the valley I notice something. There is a
tiny flicker and the beginnings of an orange glow.
My trousers and jumper are on the floor. I haul them on and,
grabbing the fire blanket from the kitchen, race across the cattle
field to the valley, stumbling over tussocks of grass before heading
towards a gap in the hedge and vaulting the barbed wire.
Halfway down, the smoke begins to reach my nostrils. Somewhere
to my right is a massive bang, which almost floors me, but as an
eerie glow lights the sky I realise it’s a firework. I scramble the last
part of the bank, thankfully strimmed this morning. Now I can see
the orange glow properly — it’s a very small fire in a corner of the
pile of grubbed up gorse, right next to the digger. I whip the fire
blanket out of its wrapper and throw it over the flames, pressing it
down with my bare hands to take out as much air as I can.
The choking smoke fills my nose, my mouth, my throat, making it
almost impossible to breathe. But I can’t give up, although I’m
coughing and wheezing and my hands are beginning to burn. I have
to put this out. The night is split by another firework and in the
corner of my eye I see a shadow.
 It pounces and I’m pulled away.
“What are you doing, you stupid woman?”
There’s a moment of terror before I recognise the voice, but what
with the smoke and having the air knocked out of me as I escape
from his arms and hit the ground, I can’t reply.
I roll onto my side to see Gun wrench a fire extinguisher from
under the digger’s seat and spray it on the flames licking around the
edge of the blanket. I never thought of it, but I’m too busy coughing
to berate myself any further.
Slowly I sit up, but breathing is tough. Gun’s elongated silhouette
is black against the dying embers and the drifting smoke gives him a
wraith-like appearance. I can’t help but shudder, and the shudder
turns into uncontrollable shivering. There’s a final blast from the
extinguisher and the orange glow dies away.
Gun turns and holds out a hand to help me to my feet. It’s only
when he grasps my palm that I realise it hurts and I snatch it back.
He crouches next to me in the darkness.
“What is it, Anna?”
“My hand. I might have burnt it.”
“The whole lot of you might have gone up in flames.”
“No, I…” I start to cough again.
He pulls his torch from the pocket of his walking trousers. “Hold
them out.”
I do as I’m told and we inspect my palms together. They’re red in
places, but not blistered.
Gun shakes his head. “You are one stupid, stupid, woman. Why the
hell didn’t you use the fire extinguisher?”
“I didn’t think.”
Another Random Scribd Document
with Unrelated Content
valtaamina olivat Katkoffin tapaiset kohdistaneet hyökkäyksensä
Suomen perustuslailliseen oikeuteen olla itsenäinen
lainsäädäntöalue, vaikkakin Venäjän keisarikunnan kanssa yhdeksi
valtakunnaksi yhdistettynä. Vuonna 1875 sisälsi venäläinen
aikakauskirja "Sobesednik" taas Suomea vastaan hyökkäyksen, jossa
esitettiin se sittemmin lukemattomia kertoja toistettu väite, että
Suomen ja Venäjän välisen yhdyssiteen laatua ei ollut määrätty
Porvoon valtiopäivillä, vaan Haminan rauhanteossa, ja että Suomi
siten oli saatettu Venäjän itsevaltiuden alaiseksi, väite, joka muun
muassa sivuuttaa sen seikan että itse Haminan rauhansopimuksen 6
§:ssä viitataan siihen, että maamme sisäinen hallitustapa oli
vahvistettu jo aikaisemmin, nimittäin Porvoon sopimuksessa.
Ministerivaltiosihteeri, vapaaherra Stjernvall-Walleen kehotti
senaattia toimituttamaan näiden väärien väitteiden kumoamisen, ja
tehtävä uskottiin silloiselle valtio-oikeuden professorille Mechelinille,
joka sen suorittikin. Stjernvall-Walleen oli luvannut pitää huolta
kirjoituksen julkaisemisesta, mutta se kävi tarpeettomaksi, syystä
että keisari itse oli kiinnittänyt huomionsa mainitussa venäläisessä
lehdessä olleeseen hyökkäykseen ja paheksunut sitä, minkä jälkeen
koko lehti lienee lakkautettu. Vuonna 1879 oli Peterburgskija
Vjädomosti lehdessä jälleen kirjoitus, jossa väitettiin keisari
Aleksanteri I:n myöntäneen Suomelle ainoastaan "hallinnollisen", ei
lainsäädännöllistä autonomiaa, ja senkin vain osittaisen, ja kiellettiin
Suomelta valtion ominaisuudet. Mechelin kumosi tämän esityksen
Helsingfors Dagbladissa (s. v:n n:o 119) julkaisemassaan
kirjoitelmassa.

Keisari Aleksanteri II:n kuoltua uudistuivat hyökkäykset entistään

kiihkeämpinä. Alussa vuotta 1883 teki kolme venäläistä lehteä,
Peterburgskija Vjädomosti, Novoje Vremja ja Svjät, yhteisen
hyökkäyksen "Suomen etuoikeuksia" yleensä ja erityisesti
tulliolojamme vastaan. Niiden kirjoitukset kumottiin virallisesti
Venäjän Hallituksen Sanansaattajassa. Osottautui kuitenkin yhä
tarpeellisemmaksi saada aikaan koko valtiollista
oikeusjärjestystämme valaiseva esitys, jonka avulla muukalaisetkin
voisivat saada siitä oikean käsityksen. Vuonna 1884 sai senaatti
ministerivaltiosihteeri Bruunilta kehotuksen toimituttaa lyhyen
venäjänkielisen esityksen Suomen valtio-oikeudesta venäläisten
virastojen varalle. Tehtävä annettiin Mechelinille, senaattori K.G.
Ehrströmille ja prokuraattori Montgomerylle, joista kukin laati oman
erikoisen osansa. Teos painatettiin, paitsi venäjäksi, myös suomeksi
ja ruotsiksi, mutta Bruun ei liene ollut siihen täysin tyytyväinen,
minkä tähden sitä ei päästetty julkisuuteen, vaan koko tuo kolmella
kielellä painatettu laitos joutui hylkypaperina senaatintalon ullakolle.
Vaikkei vailla suomalaista isänmaallista mieltä lienee Bruun yleensä
ollut verraten vähän perehtynyt maamme oloihin ja jotenkin vieras
täällä vallitseville ajatussuunnille. Mechelinin suhde Bruuniin, joka
alussa oli ollut ystävällinen, kylmeni tämän johdosta aikaa myöten.
— Bruun kuoli syyskuun 3 p:nä 1888 ja hänen seuraajakseen tuli
kenraaliluutnantti Kasimir Ehrnrooth, jonka apulaiseksi nimitettiin W.
von Daehn.

Mechelin jatkoi edelleen maamme valtiosäännön selvittelemistä

muukalaistenkin tajuttavaksi. Parisissa ilmestyvässä "Bulletin de la
société de législation comparée" nimisessä aikakauskirjassa hän v.
1885 julkaisi tästä kirjoitelman, ja seuraavana vuonna hän toimitti
painosta samaa kysymystä käsittelevän, niinikään ranskankielisen
teoksen "Précis du droit public du Grand-duché de Finlande".
Ollakseen varma siitä, ettei teokseen ollut pujahtanut virheitä,
luetutti hän sen ennen painattamista senaattori Alexander Brunoulla,
jota pidettiin lakiemme erinomaisena tuntijana. Asiantuntijat ovat
vakuuttaneet, että teos sekä sisällyksensä että muotonsa puolesta
erinomaisesti vastasi tarkoitustaan ja on helpottanut ulkomaalaisten
tutustumista Suomen valtiollisiin oloihin, sen valtiosääntöön ja
hallintolaitoksiin, joista heidän aikaisemmin oli ollut varsin vaikea
hankkia tietoja. Vielä samana vuonna ilmestyi uusi ranskankielinen
laitos; 1887 julkaistiin teos venäjän-, 1889 englanninkielisenä.
Englanninkielisen käännöksen suoritti Englannin silloinen Helsingissä
oleva sijaiskonsuli Charles Cooke, ja varustettiin se selittävillä
muistutuksilla sekä liitteellä, joka muun muassa sisälsi Suomelle
annetut hallitsijavakuutukset.

Teos tuotti sekä tekijälleen että maallemme uusia hyökkäyksiä

vastustajamme taholta. K. Ordin julkaisi jo v. 1887 teoksesta
käännöksen, varustettuna muistutuksilla, joilla yritettiin todistaa
Mechelinin esitys vääräksi, ja Venäjän taantumukselliset lehdet,
toinen toisensa jälkeen, yhtyivät Ordiniin. Mechelin vastasi Ordinin
väitteisiin aikakauskirjassa Vjästnik Evropij, Ordin puolestaan vastasi
Novoje Vremjassa ja Russkij Vjästnikissä, väittäen muun muassa,
että keisari Aleksanteri I:sen Porvoossa antama juhlallinen vakuutus
maamme uskonnon, perustuslakien ja säätyerioikeuksien
säilyttämisestä oli pelkkä olosuhteiden mukaan sovitettu korulause.
Vuonna 1889 samainen Ordin julkaisi kaksiniteisen, "Suomen
valloitus", nimisen teoksen, joka oli täynnä valheita ja vääristelyjä,
mutta siitä huolimatta sai Venäjän tiedeakatemian palkinnon.
Vastatakseen näihin Ordinin hyökkäyksiin esiintyivät meidän
puoleltamme muiden muassa professori J.R. Danielson, julkaisten
historiallisen teoksensa "Suomen yhdistäminen Venäjän
valtakuntaan" (1890), joka ilmestyi kolmena painoksena ja usealla
kielellä, sekä professori R. Hermanson kirjasellaan "Finlands
statsrättsliga ställning" (1892).
 Keväällä 1889 ilmestyi Marquardsenin teoksessa Handbuch des
öffentlichen Rechts Mechelinin laatima laajahko esitys Suomen
valtio-oikeudesta, sisältäen pääasiallisesti samaa kuin "Précis du
droit". Hän osottaa, objektiivisesti esittämällä tosiasioita, että keisari
Aleksanteri I Porvoon valtiopäivillä vahvisti ja vakuutti valtiomuodon,
joka oli erityisen valtion valtiosääntö, ei vain maakuntahallitusmuoto,
ja jota ei kansaneduskunnan suostumuksetta voida kumota eikä
muuttaa, ja että keisari itsekin oli siten käsittänyt asian. Suomen
yhdistäminen Venäjään ei ollut anastus vaan unioni, ei kuitenkaan
personallis-, vaan realiunioni. Suhteissa vieraisiin valtioihin jää
kuitenkin unioneille ominainen valtio-oikeudellinen kaksinaisuus
syrjään kokonaisuuden tieltä sikäli, että keisari koko valtakunnan
nimessä johtaa ja ratkaisee ulkoasiat.

On kieltämätöntä, että Mechelin näillä valaisevilla esityksillään on

ansainnut isänmaansa kiitollisuuden, vaikka eräissä yksityiskohdissa
käyneekin oikeustieteelliseltä kannalta puolustaminen eriäviä
mielipiteitä. Onko Suomen yhdistämistä Venäjään sanottava
"realiunioniksi" vai muuksi, onko Suomella katsottava olevan
"osittainen suvereniteetti", nimittäin sisäisissä, mutta ei ulkoasioissa
— ne ovat pelkkiä teoreettisia kysymyksiä, käytännöllistä merkitystä
vailla olevia nimikysymyksiä. Pääasia on että Suomi, vaikkakin
erottamattomasti yhdistettynä Venäjän keisarikunnan kanssa yhdeksi
valtakunnaksi, kuitenkin on sisäisesti itsenäinen, sillä kun on oma
lainsäädäntönsä ja itsehallinto-oikeus. Puolueettomasti arvosteleva
tiede onkin tunnustava Mechelinin käsityksen Suomen v. 1809
säädetystä valtiollisesta asemesta pääkohdiltaan oikeaksi.
Maallemme vihamielisellä taholla on väitetty tämän käsityksen olevan
vain Mechelinin "keksintöä". Tähän käy kuitenkin huomauttaminen,
että mainitun mielipiteen esitti jo ennen Mechelinin aikoja muiden
muassa Israel Hwasser v. 1838 — vuotta ennen Mechelinin syntymää
— julkaisemassaan kirjasessa "Allianstraktaten emellan Sverige och
Ryssland 1812". Lukuisat sekä koti- että ulkomaiset tutkijat niin
aikaisemmilta kuin myöhemmiltäkin ajoilta, joukossa eteviä valtio-
oikeuden tuntijoita, jotka kylläkin ovat voineet perustaa mielipiteensä
omiin tutkimuksiinsa, ovat kannattaneet samanlaista käsitystä. Se
seikka että Mecheliniä ennen muita on pidetty oikeustaistelumme
keskeisenä henkilönä ja että itäisten vihamiestemme kiukku ensi
sijassa on purkautunut häneen, todistaa vain, että hän on
suuremmalla sitkeydellä, perinpohjaisemmalla selvittelyllä ja
perustelulla sekä selvemmin ja vakuuttavammin kuin kukaan muu
puolustanut Suomen oikeuksia aikansa sivistyneen maailman edessä.

1880-luvun lopulla viskattiin maatamme vastaan uudistumistaan

uudistuvia syytöksiä. Niinpä tehtiin esimerkiksi Pietarin
poliisilaitokselle ilmiantoja, että Suomesta tuotu voi oli margariinilla
sekotettua. Tuskin oli tämä väite analyysien nojalla osotettu vääräksi,
kun Suomen valtionrautateiden hallintoa vastaan tehtiin uusi
ilmianto, että Pietarissa halkojen punnitsemiseen käytetty vaaka oli
väärä. Tämäkin syytös havaittiin tarkemmin tutkittaessa
aiheettomaksi. Näiden alituisten hyökkäysten johdosta senaatti päätti
Mechelinin ehdotuksesta esittää kenraalikuvernööri Heidenille, että
tämä ryhtyisi toimenpiteisiin aiheettomain syytösten torjumiseksi, ja
Heiden suostuikin todella Hallituksen Sanansaattajassa (toukokuussa
1889) julkaisuttamaan tuollaisen selvityksen keisarille-
suuriruhtinaalle annettuna raporttina. Mutta Venäjän
vaikutusvaltaisissa piireissä kasvoi kiihkokansallinen virtaus yhä
voimakkaammaksi, ja Heiden muutti tämän mukaisesti kantaansa,
minkä johdosta hänen ja senaatin suomenmielisen ryhmän välillä
aikaisemmin vallinnut verraten luottavainen suhde katkesi.
 Venäläiseltä taholta vaadittiin Suomen posti-, tulli- ja rahalaitoksen
yhdistämistä vastaaviin Venäjän laitoksiin, ja tammikuussa 1890
ilmoitettiin virallisesti, että keisari oli käskenyt asettaa kolme
komiteaa, puheenjohtajana Suomen kenraalikuvernööri,
käsittelemään näitä kysymyksiä. Komiteain jäseninä oli sekä
venäläisiä että suomalaisia. Jälkimäisiä olivat
valtiovaraintoimituskunnan päällikkö, vapaaherra Molander,
ministerivaltiosihteerinapulainen v. Daehn ja senaattori Tudeer.
Molander, joka oli tulli- ja rahalaitoskomiteain jäsenenä, vastusti
enemmistön vaatimaa näiden suomalaisten laitosten yhdistämistä
venäläisiin laitoksiin esittäen perusteelliset vastalauseet, joita varten
Mechelin, joka Molanderin poissaollessa oli
valtiovaraintoimituskunnan päällikkönä, hankki tälle asiallisia tietoja.
Rahalaitoskysymystä koskeva komiteanmietintö, jossa ehdotettiin
ruplaa yhteiseksi rahayksiköksi, lähetettiin lausunnon saamista
varten Suomen senaatille, joka antoi lausunnon laatimisen
Mechelinin tehtäväksi. Tämä pani kaiken kykynsä epäävään
suuntaan käyvän lausunnon laatimiseen, jonka senaatti hyväksyi ja
puolestaan lähetti Pietariin, missä sen sanotaan saaneen aikaan, että
rahaministeri Wyschnegradski, luopuen entisestä käsityksestään
asiassa, oli keisarille esittänyt ehdotuksen sikseen jätettäväksi.

Yleinen mieliala Suomessa oli näiden uhkaavien hankkeiden

johdosta tietenkin kiihdyksissä, ja 1890 vuoden lopussa matkusti
maamarsalkka, senaattori V. von Haartman muiden 1888 v:n
valtiopäiväin puhemiesten kera Venäjän pääkaupunkiin hallitsijalle
esittämään maamme huolia. Mutta ainoastaan arkkipiispa T.T.
Renvallin onnistui hetkiseksi päästä hallitsijan puheille.

Suunnitellut toimenpiteet jäivät kuitenkin osittain toteuttamatta.

Rahalaitosta koskevasta asiasta annettiin elokuun 14 p:nä 1890
keisarillinen julistus, jolla Venäjän setelien ja Venäjän vaihtorahan
vastaanotto maksuja Suomessa suoritettaessa järjestettiin, mutta
Suomen ja Venäjän rahalaitoksen yhdistäminen sai raueta. Kysymys
Suomen tullilaitoksen yhdistämisestä Venäjän tullilaitokseen jätettiin
toistaiseksi sillensä. Sitä vastoin ei senaatin epäävästä lausunnosta
huolimatta onnistuttu estää postilaitoksen venäläistyttämistä, mikä
toteutettiin kesäkuun 12 p:nä 1890 annetulla postijulistuskirjalla,
joka asetti mainitun laitoksen Venäjän sisäasianministerin ja Venäjän
postilaitoksen päällikön valvonnan alaiseksi.

Samalla kertaa kun postijulistuskirja virallisissa lehdissä julkaistiin

heinäkuun 7 p:nä, ilmoitettiin näissä, että Mechelin omasta
pyynnöstään oli saanut eron senaattorinvirastaan. Erimielisyys
mainituissa kolmessa komiteassa käsitellyissä kysymyksissä, etenkin
postikysymyksessä, oli saattanut hänen ja kenraalikuvernöörin välit
entistäänkin kireämmiksi, ja hän sai viimeksi mainitulta kehotuksen
pyytää eroa, minkä hän katsoikin olevan tekeminen ja jätti
erohakemuksensa jo toukokuun lopussa. Hakemus kuitenkin oli
ehdollinen, mutta siihen suostuttiin ilman muuta kesäkuussa.
Sanoma tästä herätti maassamme yleistä alakuloisuutta, sen kun
katsottiin todistavan valtiollisen aseman arveluttavuutta. Mechelin sai
eronsa johdosta kansalaisiltaan vastaanottaa lukuisia
kiitollisuudenosotuksia hyvin suoritetusta työstä, — adresseja,
tervehdyslähetystöjä, sähkösanomia — minkä ohessa häntä
tervehdittiin laululla monilukuisen väkijoukon läsnäollessa. Syksyllä,
lokakuun 1 p:nä, pitivät senaatin jäsenet hänelle jäähyväispäivälliset,
joissa talousosaston varapuheenjohtaja S.W. von Troil julki toi
entisten virkatoverien kunnioituksen ja ystävyyden tunteet
Mecheliniä kohtaan. Kiittäen tästä lausui viimeksi mainittu ilonsa sen
johdosta, että neuvostossa oli miltei poikkeuksetta vallinnut
yksimielisyys niihin periaatteisiin nähden, joiden mukaan maamme
oikeudelliselle asemalle tärkeitä kysymyksiä oli arvosteltava. Poikkeus
perustuslaeista, hän jatkoi, on säädetty (postijulistuskirja), mutta
tämä poikkeaminen ei ole voinut tehdä tyhjäksi perustuslakien
oikeata sisällystä eikä velvoittaa meitä vastedes tulkitsemaan niitä
toisin kuin ennen. On joskus lausuttu, ettei senaatti ole ollut kyllin
diplomaattinen eikä notkea esitystavassaan. Totta onkin, että
valtiollisessa toiminnassa muotokin on tärkeä. Me olemme alati
katsoneet korkeimman vallan ratkaistaviksi alistettavissa asioissa
olevan selvästi esitettävä käsityksemme lain sisällyksestä ja suoraan
lausuttava mielipiteemme siitä, mikä maallemme on hyödyllistä.
Epäilemättä on juuri tämä menettely oikea, ainoa oikea. Sillä
ainoastaan siten voivat oikeat tiedot suuriruhtinaanmaan asioista
päästä hallitsijan kuuluville. Suora puhe ei estä sävyisää muotoa.
Epäävä neuvo ratkaisemattomassa asiassa ei ole sopimatonta
vastustusta. Mutta mielistelyn ja myöntyväisyyden luikerrukset
olisivat sellaisissa oloissa varmaan kaikkein turmiollisin keino.

Samalla kertaa kuin Mechelin oli prokuraattori v. Weissenbergkin

pyynnöstään saanut eron, ja kohdakkoin sen jälkeen erosi
Montgomery Suomen valtiosihteeristöön perustetun komitean
jäsenyydestä. Seuraavana vuonna v. Troil luopui senaattorin
virastaan. Kaikki nämä tapahtunut lisäsivät tietenkin osaltaan
maassamme vallitsevaa levottomuutta, koska niitäkin täytyi pitää
johtuvina siitä uhkaavasta asemasta, johon idässä alotettu
yhteensulattamispolitiikka oli isänmaamme saattanut.
VI LUKU.

1890-1898.

Kunnallisia ja muita julkisia tehtäviä. 1891 vuoden valtiopäivät.

Kodifioimiskysymys, Bungen komitea. 1894 vuoden valtiopäivät.
Hallitsijanmuutos. 1897 vuoden valtiopäivät. Kirjallinen tuotanto,
Suomen oikeuksien puolustus.

Senaatista erottuaan Mechelin ei suinkaan heittäytynyt

toimettomaan lepoon eikä vain hoitamaan yksityisasioitaan, vaan
jatkoi herkeämättä työtään yleisten etujen hyväksi, vaikkakin hänen
toimintansa osin sai toisen muodon. Jo Helsingin kunnallisvaalissa
joulukuussa 1891 hänet valittiin uudestaan
kaupunginvaltuusmieheksi, ja vuodesta 1892 lähtien hän oli
valtuuston puheenjohtajana, mikä toimi hänelle sitten vuosittain
uskottiin aina vuoteen 1899 asti, jolloin hän, 60 vuotta täyttäneenä,
siitä kieltäytyi. Tässä toimessa hän taas, samaten kuin 1870-
luvullakin, taitavasti ja uutterasti työskenteli pääkaupunkimme
kehittämiseksi. Kaupunkiin yhdistettiin v. 1893 uusia alueita:
Siltasaaret, Pohjoissataman ja Itäisen viertotien välinen ranta-alue
sekä kaupungin ostama Kumtähden allodisäteri. Uusia kansakouluja
perustettiin, kaupunkia kaunistettiin erinäisillä istutuksilla. Syksyllä
1891 oli Mechelin Helsingin talonomistajayhdistyksen toivomusta
noudattaen ja sen toimesta tehnyt matkan Tukholmaan, Parisiin ja
Brysseliin koettaakseen ulkomaisten rahamiesten välityksellä saada
obligatsionilainan hypoteekkipankin perustamiseksi Helsinkiin, mikä
yritys ei kuitenkaan rahamarkkinoilla silloin vallitsevain epäsuotuisten
olojen takia onnistunut. Mutta kesällä 1892 hän hankki 4 1/2
miljoonan markan lainan kaupungin juoksevain velkain
vakauttamiseksi sekä satama- ja laiturirakennuksia varten. Helsingin
satamarata, jonka kaupunki rakennutti vuosina 1892 ja 1893, saaden
avustusta valtion varoista, on epäilemättä tuntuvasti edistänyt
Helsingin kehitystä merikaupunkina.

Pääkaupunkimme työväenluokan aseman parantamiseksi teki

Mechelin tärkeän alotteen, helmikuun 17 p:nä 1896 kolmen muun
kaupunginvaltuusmiehen, C.E. Holmbergin, G. Nyströmin ja R.
Heimbergin kera esittäessään asetettavaksi komitean laatimaan
ehdotusta toimenpiteiksi, jotka olisivat omansa alemman
työväenluokan ja säännöllistä työtä vailla olevan nuorison hyväksi
edistämään erinäisiä esityksentekijäin mainitsemia tarkoitusperiä.
Esitysehdotuksessa, joka ilmeisesti on Mechelinin kynästä lähtenyt,
sanotaan muun muassa: "Käsitämme kylläkin, että tässä
mainitsemamme yhteiskuntatehtävät kuuluvat niihin, joihin nähden
ei helposti eikä äkkiä voi saavuttaa tyydyttäviä tuloksia. Ainoastaan
uuttera ja pitkällinen työ voi tässä kantaa hedelmää. Mutta silti ei ole
syytä olla kokonaan yrittämättä sellaisia toimenpiteitä, joihin edellä
olemme viitanneet. Yhteiskunnan itsehallinto ei osota elinvoimaansa
ainoastaan säännöllisesti suorittamalla velvollisuutenaan lain mukaan
olevat tehtävät, vaan myös ottamalla harkittavakseen ja pyrkimällä
poistamaan yhteiskunnassa ilmeneviä puutteita ja epäkohtia, sikäli
kuin kunnan toimenpiteet tässä yleensä voivat olla hyödyksi." —
Kaupunginvaltuusto suostui esitykseen ja asetti komitean, jonka
toimintaan Mechelin itsekin otti osaa ja joka laati ehdotuksen
työväenasiain lautakunnan, työnvälitystoimiston sekä laiminlyötyjen
lasten kasvatuslaitoksen perustamiseksi ynnä kaupungin työväestön
alkeiskurssien järjestämiseksi. Työväenasiain lautakunta perustettiin
v. 1898 ja on suorittanut monessa kohden hyödyllisen työn. Sen
alotteesta on ryhdytty toimenpiteisiin työttömyyden vastustamiseksi,
käsiammattiliikkeiden ja työpalkkain tarkastuksen järjestämiseksi,
kunnan tarjooman oikeusavun parantamiseksi, kunnan
työväenasuntojen rakennuttamiseksi sekä aikuisten työläisten
opetuksen ja koulutyöpajojen ynnä köyhäin lasten hoidon ja
opetuksen aikaansaamiseksi. Ehdotettu kunnan työnvälitystoimisto
saatiin toimeen jonkin aikaa myöhemmin, nimittäin 1904 vuoden
alusta. Työväenasiain lautakunnasta on v. 1913 muodostettu n.k.
sosialilautakunta, jonkin verran laajennetuin toimialoin. Työväen
opetuskurssit on hiljattain järjestetty n.s. kunnan työväenopistoksi,
jossa on suomalainen ja ruotsalainen osasto ja jolle kaupungin on
aikomus rakennuttaa oma talo.

Kesäkuussa 1890 pidettiin Pietarissa kansainvälinen

vankeinhoitokongressi, johon Mechelin otti osaa ja jossa hän
senaatin puolesta kutsui satakunta kongressin jäsentä huvimatkalle
Suomeen. Matka, joka alotettiin kesäkuun 25 p:nä, suunnattiin
Viipuriin, Saimaan kanavan varrella sijaitsevaan Juustilaan, missä
Mechelinin opastamina silmäiltiin kanavan perustajalle pystytettyä
muistomerkkiä, Imatralle ja Lappeenrantaan sekä jatkui Helsinkiin.
Täällä käytiin katsomassa Sörnäsin kuritushuonetta sekä muita
kaupungin nähtävyyksiä, minkä ohessa vieraille kaupungin puolesta
toimeenpantiin juhlapäivälliset sekä pataljoonain soittokuntain
antama konsertti. Päivällisissä seurahuoneella Mechelin piti
vilkkaiden suosionosotusten keskeyttämän puheen kunniavieraille,
lausuen julki Suomen kansan myötätunnon sitä toimialaa kohtaan,
jolle kongressi oli omistanut työnsä. Ei millään inhimillisen toiminnan
alalla, hän lausui, lainsäädäntö ole siinä määrin puhtaasti tieteellisten
tutkimusten varassa kuin vankeinhoitolaitoksen alalla, jonka
päämääränä ei ainoastaan ole valtion vallalla pakottaa yksilöjä
noudattamaan lakeja, vaan myös, ihmisrakkauden elvyttämänä,
koettaa ratkaista kysymys, miten rikollisia ja kurjia henkilöitä on
kohdeltava, jotta heidät saataisiin palaamaan inhimillisen
yhteiskunnan helmaan, sekä vihdoin ehkäistä rikoksia. Suomen
pääkaupungille oli kunniaksi ja iloksi, että se oli vieraikseen saanut
joukon eteviä miehiä, jotka olivat antautuneet tätä jaloa
tieteenhaaraa tutkimaan, selvittelemään sitä vaikeaa kysymystä,
miksi muutamat yksilöt olivat rikollisia; tavallisesti on syy siinä,
etteivät he kotonaan milloinkaan ole saaneet päivänpaistetta, ei
milloinkaan rakkautta, ei milloinkaan sitä kasvatusta, joka ihmisistä
tekee hyödyllisiä kansalaisia. — —

Ohimennen mainittakoon, että tähän Suomeen tehtyyn

huvimatkaan muiden muassa otti osaa italialainen rikosopin tutkija,
professori Brusa, joka myöhemmin on ansainnut maamme
kiitollisuuden sillä, että hän muiden eteväin ulkomaalaisten miesten
kera oli osallisena siinä lähetystössä, joka kesällä 1899 lähti Pietariin
toimimaan Suomen hyväksi.

Mechelin oli vankeinhoitokongressin jäsenten Helsingissä käydessä

jo kesäkuun 20 p:nä saanut eron senaattorin virastaan, vaikkei sitä
vielä ollut virallisesti ilmoitettu. Itse lienee hän saanut tiedon siitä
ollessaan senaatin puolesta Pietarissa järjestämässä kongressin
jäsenten vastaanottoa heidän matkallaan Suomeen.

*****
 Heinäkuussa 1893 tuli Mechelin toistamiseen Yhdyspankin
keskushallituksen jäseneksi, ja pysyi siinä toimessa vuoteen 1896,
jolloin hän siitä luopui, sekä oli sen jälkeen Yhdyspankin
pankkivaliokunnan jäsenenä vuoteen 1903 asti. Hänen aikanaan
perustettiin pankkiin hänen laatimansa ohjelman mukaisesti erityinen
kiinteistölainaosasto kaupunkitaloja varten. Hän oli lisäksi Suomen
taideyhdistyksen johtokunnan puheenjohtajana 1896-1903 sekä
Antellin kokoelmain valtuuskunnan jäsenenä. Niinikään hän oli
Suomen talousseuran puheenjohtajana 1896-1899. Hän oli vuonna
1894 perustetun taloudellisen seuran varsinainen luoja ja valittiin
1895 sen ensimäiseksi puheenjohtajaksi sekä sittemmin useamman
kerran uudestaan, otti vilkkaasti osaa seuran keskusteluihin ja piti
sen kokouksissa usein esitelmiä taloudellisista kysymyksistä,
esimerkiksi Suomen valtiolainain edullisimmista sijoituspaikoista,
yleisestä tuloverosta, rautatiepolitiikastamme, suunnitellun yleisen
Suomen teollisuusnäyttelyn hyödystä, kuntain raha-asioista,
nykyajan kauppapolitiikasta, työväenkysymyksestä. Niinikään hän
julkaisi kirjoitelmia seuran aikakauslehdessä. Hän harrasti
innokkaasti taloudellisia kysymyksiämme, koska hänen
vakaumuksensa mukaan kansamme kyky säilyttää autonominen
asemansa melkoiseksi osaksi on sen varassa, voiko se perustua kyllin
lujalle taloudelliselle pohjalle. Niillä tahoilla, missä tarkemmin on
seurattu tätä Mechelinin toimintaa, on lausuttu, että hän
taloudelliselta katsantokannaltaan aikaisemmin oli niin jyrkkä
vapaamielisten aatteiden kannattaja, niin lujasti vakuuttunut siitä,
että hyvän valta maailmassa omalla sisällisellä voimallaan on
pääsevä voitolle, ettei hän voinut uskoa hyödylliseksi koettaa
minkäänlaisin pakkokeinoin ohjata taloudellista elämää määrätyille
urille, mutta että hän myöhempänä elinaikanaan oli taipuvainen
tuntuvassa määrässä luopumaan tästä katsantokannasta,
semmoisena kuin sitä olivat edustaneet Adam Smith ja tämän
seuraajat. Siitä on todistuksena muun muassa hänen mielenkiintonsa
työväenkysymykseen ja sen ratkaisemiseen positiivisin keinoin.
[Taloudellisen seuran aikakauslehti 1914, 3:s vihko.]

Niinkuin jo havaitsimme, sai Mechelin lukuisissa julkisissa

tilaisuuksissa tulkita läsnäolevissa vallitsevat mielialat ja tunteet.
Niinpä hän kuvanveistäjä Erland Stenbergin tekemän Franzénin
pronssisen rintakuvan juhlallisessa paljastustilaisuudessa Oulun
kirkkotorilla kesäkuun 30 p:nä 1881 oli pitänyt juhlapuheen, jossa
ilmeni runoilijan tuotannon syvää ymmärtämystä ja lämmintä
myötätuntoa sitä kohtaan. — Kun Z. Topeliuksen 70-vuotispäivänä
tammikuun 14 p:nä 1888 hänen kunniakseen pantiin toimeen juhla
Helsingissä ylioppilastalolla, piti Mechelin ruotsinkielisen
juhlapuheen. — Suomen kansanvalistusseuran Turussa kesäkuun 21
p:nä 1892 toimeenpanemassa laulu- ja soittojuhlassa hän piti
vilkasta mieltymystä herättävän puheen, jossa hän ylisti työn
kunniaa ja huomautti, miten yhteiskunnan eri luokkia ja yksilöjä
yhdistää toisiinsa yhteisvastuullisuus, kunkin tunnollinen työ kun ei
hyödytä vain häntä itseään ja hänen kaltaisiaan, vaan kaikkia,
samaten kuin sen laiminlyöminen vahingoittaa kaikkia. — Suomen
valtiosäätyjen päätöksen mukaan pystytetyn keisari Aleksanteri II:n
muistopatsaan paljastustilaisuudessa Helsingin senaatintorilla
huhtikuun 29 p:nä 1894 vastaanotti Mechelin
kaupunginvaltuusmiesten puheenjohtajana pääkaupungin puolesta
lukuisan väkijoukon ja kokoontuneiden valtiopäivämiesten
läsnäollessa pääkaupungin hoitoon uskotun muistopatsaan. Samana
päivänä Helsingin kaupunki pani kaartinmaneesissa toimeen
juhlapäivälliset hallituksen ja valtiopäiväin jäsenille sekä niille
lukuisille edustajille, joita kaikista maamme ääristä oli saapunut
ottamaan osaa patsaan paljastamiseen. Mechelin piti tässä
tilaisuudessa tervehdyspuheita kutsuvieraille.

Elokuussa 1897 hän ranskankielisessä puheessa lausui

tervetulleiksi yleisen geoloogikongressin jäsenet, jotka olivat
saapuneet Suomeen ja kutsutut heidän kunniakseen
toimeenpannuille päivällisille. Saman vuoden marraskuun 1 p:nä hän
piti avajaispuheen juhlassa, joka pantiin toimeen Turun entisen
akatemiatalon juhlasalissa Suomen talousseuran 100-vuotispäivän
johdosta, jossa puheessa hän lyhyesti kuvaili seuran tärkeäarvoista
työtä kuluneen vuosisadan aikana.

Hallituksesta erottuaan voi Mechelin taas tehokkaammin ottaa

osaa valtiopäivätyöhön, jolloin hänen lausuntojaan alati, niinkuin
ennenkin, tarkkaavasti kuunneltiin ja ne usein määräsivät ensimäisen
säädyn päätökset. 1891 vuoden valtiopäiviä avattaessa tammikuun
24 p:nä oli yleinen mieliala edelleenkin hyvin kiihdyksissä hallituksen
toimenpiteiden johdosta. Näitä oli muiden muassa se, että 1888
vuoden valtiosäätyjen hyväksymä ja joulukuun 19 p:nä 1889
vahvistettu ja julkaistu uusi rikoslaki, jonka olisi pitänyt astua
voimaan 1891 vuoden alusta, oli peruutettu ja sen voimaan
astuminen lykätty toistaiseksi. Tämän asian yhteydessä olevat
toimenpiteet olivat aiheuttaneet Montgomeryn eron
valtiosihteeristöön perustetun Suomen asiain komitean jäsenyydestä.
Itse komiteakin lakkautettiin kohdakkoin sen jälkeen, toukokuun 13
p:nä 1891, valtiopäiväin koolla ollessa.

Jo valtiopäivien avajaisissa valtaistuinsalissa lausuivat puhemiehet

ilmi kansan huolet. Tämä aiheutti kenraalikuvernöörille osotetun
keisarillisen käskykirjeen, joka luettiin julki kaikissa säädyissä
maaliskuun 19 p:nä ja jossa selitettiin valtiopäiväin epäilyjen
johtuvan väärinkäsityksestä ja että hänen majesteettinsa aikomus oli
muuttumattomina säilyttää maamme sisäisen hallitusjärjestyksen
periaatteet. Käskykirje rauhoitti mieliä jossain määrin, mutta ei
täydellisesti. Säädyissä tehtyjen ehdotusten mukaisesti päättivät
valtiosäädyt yksimielisesti tehdä anomuksia tulli- ja
postikysymyksestä. Edelliseen nähden huomautettiin, että
tullilaitosten yhdistäminen, joka ehdottomasti aiheuttaisi Suomen
tullitaksan kohoamisen Venäjän tullitaksan tasalle, olisi maallemme
vahingoksi. Tämä esitys lienee osaltaan saanut aikaan, että kysymys
tullilaitosten yhdistämisestä sai raueta, vaikka pääsyynä siihen
luultavasti kuitenkin oli, että erinäisillä venäläisillä tahoilla peljättiin
siitä johtuvan Venäjän teollisuudelle turmiollisia seurauksia.
Postikysymyksen epäsuotuisan ratkaisun johdosta ehdotettiin
aatelissa anottavaksi postijulistuskirjan selitystä tahi muodostelua.
Eräs säädyn jäsen, presidentti L. von Hellens, tahtoi ehdotusta
sikseen jätettäväksi, mutta Mechelin vaati sen lähettämistä
valiokunnan käsiteltäväksi ja sai säädyn enemmistön puolelleen.
Yleinen säätyanomus saatiin aikaan, jossa huomautettiin, että
Suomen postivirkamiesten alistaminen Venäjän viranomaisten
alaisiksi oli vastoin Suomen hallitustavan voimassa olevaa järjestystä.
Anomus ei kuitenkaan johtanut toivottuun tulokseen. Säätyjen
keskusteluissa annettiin hyväksyviä lausuntoja niiden suomalaisten
valtiomiesten menettelystä, jotka Mechelinin tavoin olivat
puheenalaisten hallitustoimenpiteiden johdosta omasta ehdostaan
virastaan eronneet, jota vastoin niitä moitittiin, joiden katsottiin
myötävaikuttaneen noihin toimenpiteisiin tahi jotka eivät ainakaan
kyllin pontevasti olleet niitä vastustaneet; jälkimäisiä olivat
ministerivaltiosihteeri Kasimir Ehrnrooth, joka oli varmentanut
rikoslain peruuttavan julistuskirjan, ja hänen apulaisensa v. Daehn,
joka taas oli varmentanut postijulistuskirjan. Olivatko ja missä
määrin näihin miehiin kohdistetut moitteet oikeutettuja, sen voinee
tosin vain historiallinen tutkimus varmasti selvittää.

Rikoslakikysymys sai kuin saikin monen mutkan perästä

ratkaisunsa. 1891 vuoden valtiosäädyille annettiin hallituksen esitys,
jossa säätyjä pyydettiin suostumaan erinäisten venäläisellä taholla
epäilyjä herättäneiden lain kohtain muuttamiseen. Edesvastuu
valtiorikoksista oli saatettava enemmän Venäjän rikoslain vastaavain
säädösten mukaiseksi, varsinkin oli kovennettava rangaistusta
valtiopetoksesta sekä majesteettirikoksista ja väkivallanteosta Hänen
Majesteettinsa persoonalle. Lakivaliokunta puolsi yleensä muutoksiin
suostumista, mutta pani samalla vastalauseen erinäisiä esityksessä
olevia, Suomen valtiollista asemaa koskevia vääriä väitteitä vastaan.
Mietintöä säädyssä käsiteltäessä esiintyi Mechelin, joka mietintöön
yhtyen pääasiassa kannatti ehdotettujen muutosten hyväksymistä,
mutta samalla huomautti, että asiaa valmistellut venäläinen komitea
oli käsittänyt väärin Suomen ja Venäjän lainsäädännön keskinäiset
suhteet, mikä oli aiheuttanut esityksen muotoon epätarkkuuksia,
jotka oli poistettava. Suomen rikoslakia oli katsottu "paikalliseksi
laiksi" Venäjän rikoslakiin verraten, mutta Mechelin osotti, ettei
asianlaita ollut näin siinä mielessä mitä keisarikunnan perustuslait
tarkoittivat "paikallisella lailla". Mechelinin mielipiteeseen
valtiosäädytkin yhtyivät. Niiden hyväksymä oikaistu lakiteksti ei
saavuttanut hallitsijan hyväksymistä, mutta 1894 vuoden
valtiopäiville annettiin asiasta uusi esitys, ja säätyjen silloin
hyväksymässä muodossa laki vahvistettiin samana vuonna, joten
rikoslakiselkkaus vihdoin oli saatettu suotuisaan ratkaisuun.

Mechelin oli 1891 vuoden valtiopäivillä pankki- ja

toimitusvaliokunnan puheenjohtajana. Hänen muusta toiminnastaan
näillä valtiopäivillä sopii mainita, että hän maatilojen ositusta ja
maavuokrasopimuksia maalla koskevaa hallituksen esitystä
käsiteltäessä, kannattaen esityksen yleistä tarkoitusta, maan
osittamisen helpottamista, samalla ehdotti valtiosäätyjen
anottavaksi, että Hänen Majesteettinsa teettäisi ja antaisi säätyjen
käsiteltäväksi maaverotusta koskevan lain ehdotuksen, joka sisältäisi
järjestelmällisen kokoelman puheenalaisesta asiasta voimassa olevia
lakisäännöksiä. — Omasta puolestaan hän teki anomusehdotuksen
maamies- ja emäntäkoulujen perustamisesta, mitkä koulut,
kansakoulun kurssiin liittyen, joka oppilaiden tuli ensin suorittaa,
tarjoisivat näille jonkin verran laajempia tietoja, varsinkin sellaisia,
joista maamiehelle semmoisenaan sekä kansalaisena ja
kunnallismiehenä on käytännöllistä hyötyä. Tytöt saisivat oppia
sellaista, mikä vastaisille perheenemännille on erityisen hyödyllistä,
niinkuin taloudenhoitoa ja terveysoppia. Näitä kouluja olisi
ylläpidettävä valtiovaroilla. Ehdotusta vastustettiin muutamilla
tahoilla, koska peljättiin sen toteuttamisesta koituvan estettä
kansanopistoille, joiden avustamista valtiovaroilla samoilla
valtiopäivillä niinikään oli anottu. Valiokunta käsitteli molempia
ehdotuksia, niin Mechelinin tekemää kuin kansanopistojakin
koskevaa, toistensa yhteydessä ja puolsi kumpaistakin. Valtiosäädyt
päättivät pyytää hallitusta ryhtymään toimenpiteisiin maalaisnuorison
opetuskurssien aikaansaamiseksi, joissa tämä kansakoulusivistyksen
lisäksi saisi käytännölliseen elämään sovitettavia tietoja. Sen ohessa
olisi kansanopistoja avustettava. Näihin tarkoituksiin valtiosäädyt
myönsivät 90,000 markkaa maksettavaksi kolmena vuonna, 30,000
markkaa kunakin. Anomus, jonka kolme säätyä hyväksyi —
pappissääty oli tehnyt muodollisesti, vaikkei oikeastaan asiallisesti
eriävän päätöksen, — johti osittain tulokseen, sikäli että hallitus
antoi erinäisiä määräyksiä jatko-opetuskursseista, jota vastoin se
katsoi maamies- ja emäntäkouluja parhaiten olevan perustettava
yksityisten alotteesta, mutta kuitenkin käyvän valtiovaroilla
avustaminen.

*****

Niinkuin jo mainittiin, oli Weissenbergin komitean laatima ehdotus

Suomen perustuslakien kodifioimiseksi annettu senaatille, jossa sen
käsittely, Mechelinin jouduttamisyrityksistä huolimatta, venyi varsin
pitkälliseksi. Keväällä 1889 Mechelin, ollessaan vielä hallituksen
jäsenenä, kuuli silloiselta senaattorilta v. Daehniltä, että
kenraalikuvernööri Heiden, jolle oli toimitettu Weissenbergin
komiteaehdotuksen venäjänkielinen käännös, aikoi pyytää siitä
lausuntoa Venäjän oikeusministeriltä Manasseiniltä ja Venäjän
valtakunnanneuvoston kodifioimisosaston päälliköltä, valtiosihteeri
Frischiltä. Daehnin kehotuksesta Mechelin kävi kenraalikuvernöörin
luona huomauttamassa, että oli sopimatonta sekottaa venäläisiä
virkamiehiä asiaan, ennenkuin ehdotus senaatin käsittelemänä oli
saanut sen virallisen muodon, jommoisena se alistettaisiin
korkeimman vallan hyväksyttäväksi. Heiden ei kuitenkaan taipunut,
vaan tiedusteli mainittujen venäläisten virkamiesten mielipidettä,
joka oli jokseenkin saman suuntainen kuin Ordinin ja niinmuodoin
törkeästi tulkitsi väärin perustuslakejamme.

Mechelin koetti taas jouduttaa asiaa senaatissa ja huomautti

maaliskuussa 1890 kiireellisen käsittelyn tarpeellisuudesta. Senaatti
asetti nyt salaisessa istunnossa valiokunnan, jonka puheenjohtajaksi
määrättiin senaattori Th. Cederholm ja jäseniksi muiden muassa
Mechelin. Tämä valiokunta piti tarpeellisena erinäisiltä kohdin
muodostella toisin Weissenbergin komitean ehdotusta, minkä
johdosta Mechelin aluksi laati hallitusmuodon tärkeimpäin
säännösten luonnoksen. Mutta senaatinkomitea ei ehtinyt päättää
työtään ennen kesäkauden alkua, ja Mechelin sai, niinkuin mainittiin,
eronsa kesäkuussa. Luonnoksen laatijana hänet kuitenkin kutsuttiin
ottamaan osaa tarkistukseen, joka suoritettiin syksyllä lokakuun
alussa. Vihdoin toukokuussa 1891 senaatti lähetti vahvistettavaksi
lopullisen ehdotuksensa perustuslakien kodifioimiseksi, jonka
Weissenbergin komitean ja Mechelinin esitöiden pohjalla
pääasiallisesti lienee laatinut taitavana ja asiantuntevana pidetty
senaatin esittelijäsihteeri Th. Bergelund. Korkeimpaan paikkaan
lähetetty ehdotus sisälsi myös perinpohjaisen arvostelun Venäjän
oikeusministerin ja valtakunnanneuvoston kodifioimisosaston
päällikön lausunnoista.

Senaatin aikomus oli, että sen ehdotus, saavutettuaan hallitsijan

hyväksymisen, annettaisiin hallituksen esityksenä valtiosäätyjen
käsiteltäväksi, astuakseen kumpaisenkin valtiomahdin hyväksymänä
lakina vanhan 1772 vuoden hallitusmuotomme, 1789 vuoden
yhdistys- ja vakuuskirjan sekä erinäisten myöhemmin syntyneiden,
perustuslainluontoisten säännösten sijaan. Mutta asia sai
valitettavasti aivan toisen käänteen. Kenraalikuvernööri oli kulkenut
omia teitään senaatista piittaamatta. Jo syksyllä 1890 oli hänen
kehotuksestaan asetettu venäläisistä ja suomalaisista jäsenistä
koottu komitea, johon hän itse tuli puheenjohtajaksi. Yksimielisyyttä
ei syntynyt, edelliset kun asettuivat herrojen Manasseinin ja Frischin
kannalle, jota vastoin jälkimäiset, erinäiset Suomen senaatin jäsenet,
yksimielisesti pitivät kiinni maassamme vallitsevasta
oikeuskäsityksestä, jolloin heillä kuuluu olleen suurta hyötyä eräästä
Mechelinin laatimasta selvästä perustuslakiemme sisällyksen
yleiskatsauksesta. Komitea ei sen vuoksi päässyt mihinkään
tulokseen. Kun senaatti sittemmin antoi lopullisen
kodifioiinisehdotuksensa, ei kenraalikuvernööri siihen yhtynyt, vaan
liitti siihen erityiseksi lausunnoksi ehdotuksen "Suomen
suuriruhtinaanmaan läänien hallinnon ohjesäännöksi", niinkuin sen
omituinen nimike kuului, ja jonka sanottiin olevan pietarilaisten
kynäniekkain laatima. Voidakseen arvostella tämän tekeleen henkeä
on ainoastaan tarpeen tietää, että sen 2 §:ssä muun muassa
säädettiin, että "korkeimman hallituksen valtaa koskevat Valtakunnan
perustuslait ovat koko laajuudessaan Suomen suuriruhtinaanmaassa
voimassa". Tämän käsityksen mukaan olisi siis Suomen
hallitusmuoto itsevaltainen, eikä perustuslaillis-yksinvaltainen! Saman
ehdotuksen 6:s kohta sisälsi, että lait, jotka ovat Suomen
suuriruhtinaanmaalle ja Venäjän muille osille yhteisiä, säädetään
valtakunnan perustuslakien määräämässä järjestyksessä.

Pietarissa asetettiin sekä senaatin että kenraalikuvernöörin

ehdotusta tarkastamaan neuvottelukunta, puheenjohtajana Venäjän
ministerikomitean esimies Bunge, venäläisinä jäseninä
kenraalikuvernööri Heiden, sotaministeri Vannovski,
sisäasiainministeri Durnovo, valtiosihteeri Frisell ja oikeusministeri
Manassein, sekä suomalaisina jäseninä — joihin
kenraalikuvernööriämme ei luettu — senaattori, vapaaherra von
Alfthan, ministerivaltiosihteeri von Daehn (joka oli tullut v. 1891
eronneen Ehrnroothin sijaan), ministerivaltiosihteerin apulainen V.
Procopé ja prokuraattori Calonius. Neuvottelukunta alotti
kokouksensa marraskuussa 1892. Venäläiset jäsenet saivat aikaan,
että ensinnä otettiin käsiteltäväksi kysymys yleisen
valtakunnanlainsäädännön eli sekä keisarikunnassa että Suomessa
noudatettavain lakien säätämisjärjestyksen aikaansaamisesta. Ei
nytkään päästy yksimielisyyteen, kun venäläiset jäsenet pysyivät
käsityksessään että keisari Aleksanteri I ei ollut vahvistanut Suomen
vanhoja perustuslakeja, minkä suomalaiset jäsenet väittivät
tapahtuneen. Jälkimäisten monasti toistamaa huomautusta, että
senaatin laatima perustuslakien kodifioimisehdotus oli tarkastettava,
ennenkuin tehtiin päätös valtakunnanlainsäädäntökysymyksestä,
koska neuvottelukunta ainoastaan sellaisen tarkastuksen avulla
saattoi päästä selvyyteen valtakunnanlainsäädäntöehdotuksen
suhtautumisesta Suomen perustuslakeihin, ei venäläinen enemmistö
ottanut kuuleviin korviin. [Murrosajoilta, II s. 100.] Loppukokuksessa
maaliskuun 5 p:nä 1893 päätettiin lähettää keisarin tutkittavaksi
enemmistön hyväksymä valtakunnanlainsäädäntöehdotus
suomalaisten jäsenten laatimine vastalauseineen, jossa esitettiin
Venäjälle ja Suomelle yhteisten lakien säätämisen yleiset periaatteet,
mutta siten muodosteltuina, etteivät ne loukanneet jälkimäisen maan
perustuslakeja.

Bungen neuvottelukunnan asiakirjat annettiin Venäjän

valtakunnanneuvoston kansliaan, ja siihen asian käsittely moneksi
vuodeksi päättyi. Keisari Aleksanteri III lienee, tutustuttuaan sekä
enemmistön ehdotukseen että vastalauseeseen, epäröinyt ja jättänyt
asian ratkaisun toistaiseksi. Kenties tähän osaltaan vaikutti Suomen
valtiosäätyjen 1894 vuoden valtiopäiväin alussa hallitsijalle lähettämä
adressi, jossa uudestaan esiintuotiin kansan huolet oikeuksiamme
vastaan tehtyjen hyökkäysten johdosta sekä kansamme toivo, ettei
mitään muutoksia tehtäisi näihin oikeuksiin valtiopäiväin
suostumuksetta.

Valtiopäiväin välisenä aikana Mechelin otti osaa 1893 vuoden

kirkolliskokoukseen Hollolan tuomiokunnan edustajana, toimi siellä
kirkkolakivaliokunnan puheenjohtajana sekä puolusti kirkollisissa
kysymyksissä niinkuin ennenkin vapaa- ja edistysmielistä suuntaa.

1894 vuoden valtiopäivillä hän oli sen erikoisvaliokunnan jäsenenä,

joka asetettiin laatimaan äskenmainittua, hallitsijalle osotettua
adressia, joka lienee ollut pääasiallisesti Mechelinin laatima. Hän
johti samoja valtiopäiviä avattaessa aatelin tervehdyslähetystöä
talonpoikaissäätyyn, jolloin hän suomenkielisessä puheessa
huomautti silloisen olotilan vaativan luottavaista yhteistoimintaa
kansaneduskunnan eri osain välillä; uusia painavia kysymyksiä oli
noussut, joiden edessä puolueriitojen oli tauottava. — Niinikään hän
oli valtiovaliokunnan jäsenenä, ja ainoastaan arvan oikun johdosta
hänestä ei tullut valiokunnan puheenjohtajaa. Niinkuin monasti
ennen hän näilläkin valtiopäivillä teroitti mieleen, että valtiopäiväin
oli myönnettävä suostuntaveroja vasta sitten kun valtiovaliokunta
tekemäinsä laskelmain perusteella oli osoittanut valtiovarain tilan
niitä vaativan ja suostuntavaliokunta sitten oli tehnyt ehdotuksen,
miten ne sopivimmin oli hankittava, ja että kaikki sellaiset
valtiosäätyjen esitykset, jotka aiheuttivat valtiomenoja, oli
valtiovaliokunnassa käsiteltävä tullakseen rahalliselta kannalta oikein
selvitellyiksi. Rautatiekysymystä käsiteltäessä hän huomautti, että
tuskin mikään muu Europan maa oli rakennuttanut niin suuren osan
rautatieverkkoaan verosäästöillä kuin Suomi.

Sen johdosta että kansakoulutarkastaja Y.K. Yrjö-Koskinen eräässä

aatelin täysi-istunnossa oli käyttänyt suomea — tapaus oli
ensimäinen laatuaan — syntyi säädyssä kiivas väittely, jossa jotkut
puhujat väittivät ritarihuonejärjestyksen 36 §:n säännöksen, että
aatelin keskusteluissa "maan virallista kieltä" oli käytettävä, kieltävän
käyttämästä suomea. Mechelin sitä vastoin, tapansa mukaan
tyynenä ja sovittelevana, lausui että, vaikka saattoikin olla epäilyksiä
puheenalaisen §:n tarkoituksesta, se tulkinta kuitenkin oli pidettävä
suotavampana, joka salli kumpaistakin kotimaista kieltä käytettävän.
— Innokkaasti hän puolusti anomusta, jossa ehdotettiin naisille,
sukupuoleen katsomatta ja heidän tarvitsematta hankkia
erivapautusta, myönnettäväksi oikeus päästä valtionkoulujen
opettajavirkoihin, ja kannatti K. Antellin tekemää
painovapausanomusta, varsinkin siihen katsoen, että kesäkuun 18
p:nä 1891 oli annettu jokseenkin ahdashenkinen painoasetus, joka
m.m. oikeutti kenraalikuvernöörin oman harkintansa mukaan
kieltämään sanomalehtien julkaisemisen. Edelleen Mechelin puolsi
hallituksen esityksiä maanosituksen helpottamisesta sekä
työntekijäin vakuuttamisesta työssä sattuvien tapaturmain varalta ja
työnantajain vastuunalaisuudesta. Joulukuun 5. p:nä 1895 annettu
laki, koskeva työnantajan vastuunalaisuutta työntekijää kohtaavasta
ruumiinvammasta, oli 1894 vuoden valtiopäiväin tuloksia. —
Hallituksen antamasta julistuksesta, jolla kiellettiin margariinin
valmistus, Mechelin lausui moittivia sanoja, koska tämä julistus oli
soveltumaton elinkeinovapauden periaatteeseen, joka kuitenkin oli
1879 vuoden elinkeinolaissa tunnustettu.

Keisari Aleksanteri III kuoli marraskuun 1 p:nä 1894. Pietarin-

Paavalin tuomiokirkossa pidetyissä hautajaisissa oli Mechelin läsnä
Helsingin kaupungin edustajain joukossa ja pääsi kahta päivää
myöhemmin muiden Suomesta saapuneiden edustajain kera uuden
hallitsijan puheille sekä sai antaa hänelle Helsingin kaupungin
puolesta adressin, joka ilmaisi kaupungin surun kuolemantapauksen
johdosta ja kunnioituksen ja onnentoivotukset uudelle hallitsijalle.

Hallitsijanvaihdoksen tapahduttua oli uusi keisari

ministerivaltiosihteeri v. Daehnin esityksestä antanut
hallitsijavakuutuksensa Suomelle tavanmukaiseen muotoon
laadittuna. Lähinnä seuraavina vuosina olivat hyökkäykset Suomea
vastaan vähemmän kiivaita ja ehdotetut valtiolliset mullistukset
saivat olla sinällään, minkä johdosta maassamme vallitsi verraten
levollinen mieliala. Kun Venäjän valtakunnanneuvoston kanslian
päällikkö V.K. von Plehwe helmikuussa 1895 pyysi keisarilta ohjetta,
oliko Bungen neuvottelukunnan ehdotus annettava
valtakunnanneuvoston käsiteltäväksi, sai hän epäävän vastauksen.
Kreivi Heiden erosi 1896 kenraalikuvernöörinvirasta ja seuraajaksi
tuli hänen apulaisensa, kenraaliluutnantti Gontscharoff
virkaatoimittavana.

1897 vuoden alussa kokoontuneilla valtiopäivillä valittiin salaisissa

täysi-istunnoissa kustakin säädystä kolme jäsentä valtuuskuntaan
laatimaan hallitsijalle lähetettävää adressia, jossa valtiosäädyt
vakuuttaen uskollisuuttaan lausuivat toivomuksen, että Hänen
Majesteettinsa suojelisi Suomen suuriruhtinaanmaataan ja johtaisi
sen hallitusta kansan tosi parasta silmällä pitäen. Mechelin oli aatelin
valitsemia valtuuskunnan jäseniä. Niinikään valittiin hänet
valtiovaliokunnan jäseneksi ja puheenjohtajaksi. Säädyssään hän teki
lasten ja alaikäisten henkilöiden harjoittaman katukaupan
rajoittamista tarkoittavan säätyesitysehdotuksen, siten varjellakseen
näitä siveellisesti vahingollisilta vaikutuksilta, minkä ehdotuksen
valtiopäivät hyväksyivät; samaten toisen, jonka tarkoitus oli
laajentaa naisen vaalikelpoisuutta kaupunkien kunnallisiin toimiin.
Tästä jälkimäisestä asiasta keskusteltaessa hän huomautti, miten
nykyaikaisessa yhteiskunnassa entistään paljon lukuisampain naisten
oli pakko etsiä toimialansa kodin ulkopuolelta. Tämä ehdotus
kuitenkin raukesi kahdessa säädyssä, aatelissa ja pappissäädyssä.
Mechelin oli lähinnä edellisillä valtiopäivillä muiden mukana tehnyt
anomusehdotuksen Helsingin ja Turun välisen rautatien
rakentamisesta, jonka ehdotuksen valtiopäivät olivat hyväksyneet ja
josta oli seurauksena hallituksen päätös rakennuttaa Turun ja
Hangon radalla sijaitsevan Karjan aseman välinen rataosa. Mechelin
ehdotti nyt anottavaksi Helsingin-Karjan rataosankin rakentamista,
mikä ehdotus niinkuin tunnettu toteutuikin.
 Muutamissa maamme suhtautumista Venäjän valtakunnanetuihin
koskevissa kysymyksissä Mechelin, vähääkään tinkimättä maamme
perustuslaillisista oikeuksista, osottautui mainittuihin etuihin nähden
olevansa maltillisella, erinäisten jyrkkien piirien ajamasta suunnasta
eriävällä kannalla. Eräs näistä kysymyksistä koski Venäjällä
annettujen tuomioiden täytäntöönpanoa, jossa kysymyksessä hän
puolsi jonkin verran myöntyvää kantaa. Toinen tämän laatuinen asia
koski hevosten ottoa sotilastarpeisiin, johon nähden Mechelin
huomautti Suomen velvollisuudesta sodan sattuessa ottaa osaa
valtakunnan puolustukseen.

Erään valtiopäiväjärjestyksen uudistusta koskevan

anomusehdotuksen johdosta Mechelin lausui, että
kansaneduskuntamme muodostaminen kaksikamarijärjestelmän
mukaiseksi oli päämäärä, johon oli pyrittävä, kuitenkin siten että
samoja aineksia kuin ne, jotka silloin muodostivat valtiopäiväin neljä
säätyä, tuli olla kumpaisessakin kamarissa. Mutta hän arveli tämän
uudistuksen toteutumisesta voivan olla toiveita vasta sitten, kun
kielellinen kahtiajako ei enää ollut määräämässä puoluejakoa eikä
rikkomassa kansakunnan sisäistä sopua. — Hän, niinkuin näkyy,
saattoi valtiollisesta selvänäköisyydestään huolimatta, yhtä vähän
kuin kukaan muukaan siihen aikaan aavistaa, että
valtiopäiväjärjestyksemme paljon perinpohjaisempi uudistus ennen
pitkää oli tapahtuva.

Teollisuuden kehittymisen johdosta oli 1879 vuoden elinkeinolaki,

joka aikoinaan tiesi suurta edistysaskelta Suomen taloudellisessa
elämässä, erinäisiltä kohdin vanhettunut ja kaipasi parannuksia.
Hallitus asetti sentähden alussa vuotta 1898 mainittua lakia
uudistamaan komitean, jonka puheenjohtajaksi Mechelin määrättiin.
Seuraavan vuoden kesällä komitea antoi mietintönsä. Julkisuuteen
Welcome to our website – the ideal destination for book lovers and
knowledge seekers. With a mission to inspire endlessly, we offer a
vast collection of books, ranging from classic literary works to
specialized publications, self-development books, and children's
literature. Each book is a new journey of discovery, expanding
knowledge and enriching the soul of the reade

Our website is not just a platform for buying books, but a bridge
connecting readers to the timeless values of culture and wisdom. With
an elegant, user-friendly interface and an intelligent search system,
we are committed to providing a quick and convenient shopping
experience. Additionally, our special promotions and home delivery
services ensure that you save time and fully enjoy the joy of reading.

Let us accompany you on the journey of exploring knowledge and

personal growth!

ebooknice.com