Visit ebookmass.

com to download the full version and

explore more ebook or textbook

Something Bad is Going to Happen 1st Edition

Jessie Stephens

_____ Click the link below to download _____

https://ebookmass.com/product/something-bad-is-going-to-
happen-1st-edition-jessie-stephens/

Explore and download more ebook or textbook at ebookmass.com

Here are some recommended products that we believe you will be
interested in. You can click the link to download.

This is Going to Hurt Adam Kay

https://ebookmass.com/product/this-is-going-to-hurt-adam-kay/

Bad Beliefs: Why They Happen to Good People Neil Levy

https://ebookmass.com/product/bad-beliefs-why-they-happen-to-good-
people-neil-levy/

I Got Something to Say 1st ed. Edition Matthew Oware

https://ebookmass.com/product/i-got-something-to-say-1st-ed-edition-
matthew-oware/

FROM THE PAINTED TOMB: Something Ancient is on its Way

Brenda Hill

https://ebookmass.com/product/from-the-painted-tomb-something-ancient-
is-on-its-way-brenda-hill/
How Words Make Things Happen David Bromwich

https://ebookmass.com/product/how-words-make-things-happen-david-
bromwich/

How Could This Happen? 1st ed. Edition Jan U. Hagen

https://ebookmass.com/product/how-could-this-happen-1st-ed-edition-
jan-u-hagen/

Something to Talk About (Rose Hill, #2) Rachael Johns

https://ebookmass.com/product/something-to-talk-about-rose-
hill-2-rachael-johns/

Null: A Pulp Cthulhu Sourcebook Jp Stephens

https://ebookmass.com/product/null-a-pulp-cthulhu-sourcebook-jp-
stephens/

Your Career: How to Make it Happen (MindTap Course List)

10th Edition Lisa Owens

https://ebookmass.com/product/your-career-how-to-make-it-happen-
mindtap-course-list-10th-edition-lisa-owens/
 About Something Bad is Going to Happen

Adella is facing the dawn of a new year and the end of her twenties
– and she’s in a psychiatric unit recovering from a mental
breakdown. A decade earlier, her life held such promise; she had
every option in her hand. How did it come to this?

As we go back and walk with Adella through her twenties, she

searches for her grand purpose in love, career and travel. At her side
during the tumultuous highs and lows is her best friend, Jake, facing
his own challenges and opportunities. They both know the future
must have something better to offer – but why does it also always
feel, in the bottom of their stomachs, as though something bad is
going to happen?

Raw and revelatory, Something Bad is Going to Happen is a heart-

stopping new work from one of Australia’s most exciting writers.
Dealing with the weight young women bear through pressure,
anxiety, rejection, this is a generation-defining novel – wise, witty,
deeply compelling.
Also by Jessie Stephens

Heartsick
 Contents

Cover
About Something Bad is Going to Happen
Also by Jessie Stephens
Title page
Dedication
Epigraph

1 Adella
2 Adella
3 Adella
4 Jake
5 Adella
6 Adella
7 Jake
8 Adella
9 Adella
10 Jake
11 Adella
12 Adella
13 Adella
14 Jake
15 Adella
16 Adella
17 Jake
18 Adella
19 Adella
20 Adella
21 Jake
22 Adella
23 Jake
24 Adella
25 Raheem
26 Jake
27 Adella
28 Adella
29 Adella
30 Adella
31 Adella
32 Adella
33 Adella
34 Adella
35 Adella
36 Adella
37 Adella
38 Adella
39 Adella

Acknowledgements
About Jessie Stephens
Copyright page
Newsletter
I dedicate this book to everyone in my life who I wish was happier.
You know who you are.
‘Fiction here is likely to contain more truth than fact.’

– Virginia Woolf
 1

Adella

It’s New Year’s Eve, and life is happening on the other side of
Adella’s bedside window.
The sun has not yet set, and if she looks out the window for too
long the fairy floss sky will tell her she ought to be somewhere else.
The surrounding white gums dance as though there’s a rhythm
outdoors she can’t touch from inside. Energy is carried by the wind,
the brightness of the afternoon sun tickling pink shoulders and
freckled noses.
She can’t see any of those people from inside, of course. But she
knows it. Abigail’s mother came to visit an hour ago and her
powdery perfume still hangs in the air. Her gold bracelets jangled
excitedly, and her lipstick made her whole face look bright and
festive. Before she left, she waved in Adella’s direction, wishing her a
Happy New Year, her eyes looking sorry.
Adella stares at the tops of a line of trees, and imagines the hordes
of people gathering, the women in crisp, spotless linen, and men
laughing gutturally, holding a beer to their pursed lips. She can
almost hear the music. Something she knows the words to.
Everyone sharing A Moment but her.
In parts of Sydney, beaches and shorelines will be overflowing with
people who belong somewhere. Eyeshadow will shimmer on bright
eyes and bronzed legs will interlace on picnic blankets. The wine will
Visit https://ebookmass.com today to explore
a vast collection of ebooks across various
genres, available in popular formats like
PDF, EPUB, and MOBI, fully compatible with
all devices. Enjoy a seamless reading
experience and effortlessly download high-
quality materials in just a few simple steps.
Plus, don’t miss out on exciting offers that
let you access a wealth of knowledge at the
best prices!
be cold but everything else will be warm, the fireworks marking
another year of possibility.
From next door, she can hear Jia’s wails. Screaming as though
someone has set her skin on fire. Mitch says she enters some kind of
psychotic state at three pm every day, seeing her family brutally
murdered before her eyes. As far as Adella knows, Jia’s family
weren’t murdered. She’s just stuck in a world in which they were.
Which, Adella supposes, is just as bad.
When Adella first arrived in Ward C, adrenaline coursed through
her body, willing her to support a woman who was screaming for
help. She imagines the sensation is similar to mothers who
experience a physiological response when their babies cry – an
innate need to soothe them. She watched, wide-eyed, as Abigail
continued to draw in her notepad, as though she couldn’t even hear
it. She listened to an impatient nurse insist there was nothing to be
afraid of before making her way back to the nurses’ station and
asking the male nurse if he’d been to the new Thai place on the
corner of Princes Road.
Now, Adella doesn’t flinch when the screaming begins. She feels
irritated before she feels compassionate. How quickly we can all turn
into monsters.
She turns her gaze to the wall. If how she felt was a colour, she
thinks, it would be this one. Not quite white. Not quite green. Not
quite grey. The colour of nothing. The colour of sick. The colour of a
human brain she once saw at an exhibition, an object to marvel at,
no longer functioning as a living mind.
Sometimes, lying here, she wonders if she might already be dead.
Trapped inside a concrete box of madness that smells like
disinfectant and box gravy. None of the doors have any locks, so she
has no privacy, not even when she shits. She isn’t allowed her
phone, the only thing that grounds her to the world everyone else
lives in. From the moment she was admitted, it was clear
this wouldn’t be about treatment. It would be about punishment. A
prison, where your sentence is as long as it takes to get better.
When she was admitted, a doctor with a blister below his lip stood
at the edge of her bed, flicking through a manila folder as though it
contained answers. As he spoke it became clear he saw her
aliveness as an indication of potential – a ‘first step’ in recovery. She
did not know how to explain that there was a space between not
wanting to live and not, entirely, wanting to die. She read once in
her ancient history textbook about a form of torture the medieval
Christians used to practise. It was called immurement: entombing
someone inside a wall. That was how the space felt, between not
wanting to live and not wanting to die. There was time, but there
was no future. Could he understand that?
She thought of the man she’d seen stretchered in while she was in
Emergency, his leg in a traction device, his face pale. He begged for
more pain relief. Morphine. Fentanyl. Ketamine.
He didn’t care. ‘More,’ he kept moaning. ‘More.’
That is what Adella wanted too. For the pain to go away. Anything
to make the pain go away.
Today the nurses have been busy decorating. Other patients
helped blow up balloons, and music played from a speaker on
Cathy’s desk. It all contributed to her sense that she was in some
sort of day-care centre for adults. Cathy enunciated her words slowly
and carefully. She spoke to patients who she knew would not speak
back. To herself as she looked for whatever she had mostly recently
misplaced. To family and the doctor on duty and the cleaners and
the other nurses, especially when they were buried in paperwork.
‘Now just because we’re here doesn’t mean that we can’t have a
party, am I right, Malik?’ Malik, as far as Adella knew, had never
spoken a word inside the ward. Cathy had organised pizza, which
Adella suspected was more for her than the patients. She’d been
repeating all day how she was a vegetarian so there would be plenty
of options and ‘garlic bread! Garlic bread is the best bit!’ She’d
clapped her hands together, like a Play School presenter on meth.
A few hours ago Adella had sat opposite the psychiatrist. She could
feel his attempts to coax her into a shared delusion, where the world
is safe and makes sense and is ultimately liveable. Surely they both
know that is not true. But the subject of truth never really comes up
in their sessions. What the psychiatrist wants is for her to be
functional. In some respects, obedient. Easier to deal with. A
contributing member of society. Something like those imagined
people, on the other side of her window, who are celebrating New
Year’s Eve. To her they look like willing participants in some kind of
hypnosis.
And part of her wants that. To learn how to be alive.
But another part thinks that would be to invest in a lie. She had
pretended to be one of them, hadn’t she? And what good had that
done?
Her maturation into adulthood had not been marked by the Big
Moments that others seemed to so effortlessly collect. Her trajectory
– she could see now – had been a descent into madness.
How had things gone so terribly wrong?
 2

Adella

Eight years ago

The music is so loud Adella can feel it in her chest. She wonders if it
might explode through her throat.
She watches a girl a few spots ahead of her in the line move her
head to the rhythm, as though by accident. She seems entirely
unaware she’s being watched, occupying her own simple world
where once there’s music on, you move to it. Your body has no
choice in the matter.
Adella wishes she were more like that.
Adella wishes she were a lot of things.
Living in the back of her mind is a version of herself she likes much
more. This Adella knows there is room for something funny to be
said, and says it. This Adella moves without the stiffness of someone
being watched and reads books about clever things she effortlessly
recites and doesn’t have an underwear drawer full of undies with
various nondescript stains in the crotch. Every night when she goes
to bed, she sets early alarms and compiles heaving to-do lists, ready
for this new person who possesses none of her flaws or weaknesses.
She spends her last waking moments fantasising that she will be
someone different tomorrow, and as she drifts off to sleep, she
absolutely believes it.
 She becomes aware of the silence hanging between her and
Sophia, but when either tries to say anything they can barely hear
each other. She wonders if Sophia is having fun yet. This would be a
good moment to say something but she doesn’t know what. Instead,
she looks in the opposite direction, as though she’s come across
something very interesting.
By accident, she does. The woman whose head she was watching
a moment ago has turned around and she has a face Adella
recognises from some social media app. She’s not famous or
anything. Just a girl her age who boys at St Luke’s used to talk
about, with a face that makes you want to look at it for longer, from
different angles. Her handle is something like ‘@its_bronte’. She’s
taller than Adella and looks how you’d expect someone to look who
shares their name with an iconic beach. Thin. With Bambi eyes, the
kind that look curious but perpetually disappointed in everything
they happen to come across. Her height makes Adella feel short and
slouched. Her clear, unmade-up eyes make Adella feel tacky. Her
lilac shift dress with its high neckline makes Adella feel cheap and
overexposed. The girl laughs at something and whispers to a friend
to her right, and when Adella catches Sophia staring too, she
wonders if Sophia would rather be here with them.
She stands up straight and imitates the energy they have.
‘Is Daniel still coming?’ Her tone is purposefully light.
‘Yeah, the rest of the St Luke’s boys are coming too. They’ve been
at a uni party, I think . . .’ Sophia pulls her phone out of her black
shoulder bag, using Adella’s question as permission to check if
Daniel has texted her yet. Adella wonders how much time has to
pass since graduating before you stop referring to groups of people
by the school they went to. It’s been two years.
She knows that means Nathan might be coming. That’s who she
was thinking about a few hours ago when she closed her eyes,
letting Sophia swipe fancy colours across her eyelids. The others call
him Nath but she doesn’t feel like she knows him well enough to
shorten his name yet. She likes to imagine she will one day. When
she looks at that group of boys, she cannot understand how anyone,
Sophia included, can be drawn to anyone other than him. She’s met
the girlfriends of the others and wonders if they, deep down, know
they chose the wrong one. Do they notice Nathan when they all go
out together? What happens when these people grow up? Do a
group of married couples know their spouses were not created
equal, with some objectively more desirable than others?
Last time she saw him there had been a series of almost invisible
exchanges, so small she’d been left wondering if they really ever
happened. As they’d sat around the wooden table in Daniel’s
backyard, she could have sworn she’d caught Nathan looking at her.
When Daniel had finished with the barbecue, Nathan had brought
her over a plate full of food. No one else. Just her. He slipped into
the chair beside her and asked: ‘And what’s Adella doing with
herself?’ There was something about how he said her name. Like he
enjoyed it. But she’d thought all this before and ultimately
embarrassed herself when she’d seen those same men with their
tongues down other people’s throats on the dark dance floor at
Fonda. Her sense of things had never been something she could
trust.
Once Adella and Sophia have their vodka raspberries they dance,
looking at an unspecified point in the distance, pretending they’re
not glancing towards the entrance. Again, Adella wonders if it’s
possible that Sophia is genuinely enjoying this moment, while she,
only centimetres away from her, is desperately uncomfortable in it.
She keeps watching the women around her, their bodies moving as
though their brains have stopped speaking to them. Free. Meanwhile
her mind chatters away, suggesting she dance more like that or
move more like her and where should she be looking? At Sophia?
Isn’t that a little intense? Maybe over Sophia’s shoulder. She grabs
two more drinks for each of them. How much does someone need to
drink before their mind falls silent?
‘Oh no,’ Sophia whispers into her ear while turning in the opposite
direction.
‘Wh–’
A man with chest hair that very nearly meets his facial hair grabs
her hand while his two friends, one who is comically short, the other
comically tall, laugh a few steps behind him.
‘No. No,’ she says, glancing at Sophia who has spat out a mouthful
of her drink onto her chin.
He gyrates his hips in too-tight white jeans and just as she clocks
them, Sophia leans into her ear, ‘The shoes.’
How to describe them? A leather dress shoe. Maybe a loafer. The
length of them competing with the length of his shin. Too big for a
short man. She can’t remember why but she and Sophia call them
elf shoes when really they should call them clown shoes. The man
could be Leonardo DiCaprio, but if he is wearing these alligator skin–
looking, olive abominations then they’d agreed no further contact
was allowed. A shoe tells you everything you need to know about a
person, Sophia often says, because it’s what people put on last when
they’ve stopped trying so hard. A shoe will tell you the truth of their
character.
‘Can I get you two a drink?’ the man with the fur on his chest asks,
getting his wallet out of his pocket as though to prove he has access
to money.
Before Adella has opened her mouth, Sophia turns around and
says, ‘Yes please! Two vodka raspberries would be great. What’s
your name?’ She asks this as if she gives a shit.
‘Ro–’ The music cuts off the remaining syllables.
‘Thank you, Ro-naaaaz,’ Sophia exclaims, patting him on the
shoulder for encouragement.
‘You’re a bitch,’ Adella says. She watches Ro go to the bar with his
wallet that looks like it belongs to someone twice his age.
Sophia shrugs her shoulders. ‘I hope he doesn’t spill our drinks
when he trips over his own shoes.’
They have almost forgotten about Ro when he returns with a tray
of drinks, including a shot each.
‘To two beautiful . . .’ he toasts, holding a shot glass in the air.
‘To Ro-aallummuuula,’ Adella and Sophia murmur before pouring
the warm liquid down their throats, burning on the way down.
He asks them both questions they can’t quite hear, something
about where they live maybe, and Sophia peers at him over her nose
even though he’s only a few centimetres shorter than her.
They smile and nod and then Sophia announces that they both
need to pee, leading Adella to the bathroom by the hand.
‘Okay, but what do we do now?’ Adella asks, sitting on a sticky seat
while Sophia stands in the corner of the same cubicle inspecting the
ingrown hairs on her knee.
‘We hide.’
‘I don’t know, it’s like . . . how much of our time are two drinks
worth? Like, do we owe him ten minutes? Half an hour? He looked
so proud with his stupid little tray.’
‘Hurry up, I’m about to piss myself.’ As they swap Sophia runs her
fingers through the front of her hair.
‘The man forced drinks onto us and as much as we’d like to
continue hanging out, unfortunately we’ve lost him.’ She wipes.
 ‘He’ll be where we –’
‘We. Lost. Him.’
As they exit the bathroom, his white pants glow in the dark,
moving to the beat of a remix of an Adele song, and it’s one of the
most unsexy things she thinks she might ever have seen.
‘Hang on.’ Sophia holds her by the shoulders, stepping onto a piece
of wet toilet paper stuck to the back of her black boot.
‘You know, every time I think I might be hot,’ Adella says, ‘I realise
I have wee-soaked toilet paper attached to my fucking shoe.’
‘I feel like that’s a metaphor for life.’ Sophia signals to their left.
They stand behind some kind of indoor hedge, where they can see
white pants but white pants can’t see them.
‘There’s Daniel,’ Adella says, signalling with a nod a few seconds
later, spotting him behind Nathan. They’re right near the door,
shoving their wallets into their back pockets. Nathan’s nose and the
outlines of his eyes are lit up by the screen of his phone. She
wonders who he’s texting.
Sophia puts down her drink and makes her way over to him,
casually mouthing, ‘Hey.’ Adella sees her from Daniel’s point of view.
She smiles up at him, her thin top lip disappearing, exposing the
gum above her front teeth. On anyone else, that might not be
beautiful. Perhaps a different person would make an attempt to hide
it. But not Sophia. On her, it is endearing. It looks like she cannot
help but smile as wide as her mouth will allow.
Everything Sophia detests about her own body is what men love
about it – hips and thighs and breasts she grew years before anyone
else in their class. Whenever she tries to talk about how hard it was
needing to wear a bra in primary school, Adella rolls her eyes. Boys
– and now men – have always looked at her and seen someone
simply beautiful, but women have the superpower of being able to
determine exactly what makes her beautiful. It’s the combination of
this with that, her perfect little nose and the dimple on her left
cheek. They don’t just have the answer. They know exactly how they
got there.
When Adella first met Sophia in Year Seven she wondered if it
might be a burden to have a friend who looked like that. She had
met few people who came across Sophia and didn’t remark on what
was so blatantly obvious. In one of their first classes in Year Seven,
the English teacher had stopped mid roll call to exclaim that Sophia
might have the most beautiful blue eyes she’d ever seen. Adella
looked around the class, noting that Sophia was one of only a
handful to have blue eyes at all, and wondered if that comment
might make other kids feel bad. Like her. Who had brown eyes. ‘Poo
brown’, according to a kid in primary school, who had laughed so
hard he cried. When it got to her name on the roll, the teacher
glanced up, catching her eye, before moving right along. Whenever
Adella brought this memory up, Sophia pretended she couldn’t
remember it. They both knew she did.
The only people who didn’t tend to comment on Sophia’s obvious
beauty were men who didn’t stand a chance. Muttering that they
didn’t know what all the fuss was about was the only power they felt
they had.
Daniel buys a tray of drinks, all vodka-somethings, and Sophia and
Adella continue to dance together as though the others aren’t there,
even though they’re right beside them. Sophia slurs something
about Daniel being weird and Adella quickly dismisses her. ‘He’s
literally watching you right now,’ she whispers. Sophia smiles. Adella
considers telling her how beautiful she looks. The moment passes,
and she doesn’t.
‘Hope you enjoyed your drinks.’ They both look up to see Ro turn
Visit https://ebookmass.com today to explore
a vast collection of ebooks across various
genres, available in popular formats like
PDF, EPUB, and MOBI, fully compatible with
all devices. Enjoy a seamless reading
experience and effortlessly download high-
quality materials in just a few simple steps.
Plus, don’t miss out on exciting offers that
let you access a wealth of knowledge at the
best prices!
Other documents randomly have
different content
 "Niin, olette oikeassa: kohtalomme on Jumalan kädessä. Hurskas
isä, jos juomanlaskijani Surunlapsi olisi täällä, keventäisimme me
sydäntämme pikarillisella hyvää viiniä. Mutta hän saapuu kai pian,
sillä hän hoitaa tointansa nuhteettomasti."

Ja ritari katseli ulos ikkunasta, sillä hänen sydämensä, joka oli

kovasti taistellut omia tunteitaan vastaan, oli nyt vastustelematta
antautunut sellaisen kiintymyksen valtaan, että hän ikävöi Surunlasta
joka hetki kun tämä oli poissa. Tämä tunne oli salaperäinen ja
käsittämätön. Kuvastivathan Surunlapsen silmät hänen omaa
sieluaan, mutta kuitenkin tuntui ritarista siltä kuin näiden silmien
syvyydestä olisivat häntä katselleet toiset silmät, jotka hän ensin
vavahtaen, mutta sitten tyyntyen tunsi Singoallan silmiksi…
"vavahtaen", sillä Singoallan muisto oli hänelle pakanallinen muisto,
johon myrkkyjuoman ruumiillinen ja taikauskoisten tarujen
vaikutuksen kautta oli liittynyt kuvia kirkon ryöstöstä, petoksesta,
murhasta ja noituudesta; sillä Singoallan muistoon oli myöskin
yhtynyt muisto valasta, joka tosin oli pakanallinen, mutta silti vala,
minkä ritari oli rikkonut, ja muisto kostosta, jonka tämä vala hänelle
tuottaisi… "sitten tyyntyen", sillä pienen pyhiinvaeltajan kautta tämä
muisto ikäänkuin ristittiin, ja ritari luuli tuntevansa, että hän
hyvyydellä Surunlasta kohtaan voisi sovittaa sen, mitä hän vasten
tahtoaan oli Singoallaa vastaan rikkonut.

Mutta jättäkäämme ritari ja seuratkaamme Surunlasta metsään.

Niin nopeasti että hänen kalpeat poskensa punehtuivat, oli
Surunlapsi juossut kuusikossa pitkin sisäjärven rantaa niin kauas,
kunnes tuli jyrkkäin kallioiden muodostamalle röykkiöpaikalle, jossa
muinaiset vuoret olivat kerran halkeilleet ja nyt hujan hajan
heitettyinä lepäsivät toistensa päällä ja toisiaan vasten.
 Surunlapsi tunkihe noiden kallioiden välissä oleviin harhakäytäviin,
kiipeili milloin ylös, milloin alas, ja seisoi vihdoin luolassa, jonne
ainoastaan heikko valo pääsi tunkeutumaan paasien välitse, jotka
olivat hakatut kuin katoksi kallellaan olevien kivilohkareiden päälle.
Hurtta oli seurannut poikaa hänen vaeltaessaan tuskin näkyvää
polkua, joka kiemurteli risujen ja pensaiden välissä.

Rotko oli asuttu. Metsän elävien nahkoilla katettu sammalvuode

kulki epäsäännöllisiä seiniä pitkin. Pöytänä oli keskelle luolaa
asetettu kivi. Lattialla oli jousi, viini, nuolia ja miekka, ja niiden
vieressä hiiltyneitä oksia tuhkakasan päällä.

Kaksi olentoa istui siellä hämärässä, kun Surunlapsi tuli sisään

Hurtan seuraamana. Toinen näistä oli laiha, mustanruskea mies,
jonka ontot silmät katselivat synkistä, syvistä kuopistaan. Toinen oli
nainen, tumma ja laiha niinkuin mieskin. Molemmat olivat vaiti ja
katsoivat tuijottaen eteensä. Sanatonta kärsimystä kuvastivat tämän
naisen kasvojen piirteet: hivuttava tuska oli muotoillut hänen
vartalonsa ääriviivat. Mutta kauneutta, vaikka jo kyllä kalpeaa ja
kuihtuvaa, oli vielä tässä surun kuvassa: alakuloista kauneutta, joka
muistutti omaa, kohta alkavaa häviötään.

"Surunlapsi on täällä", sanoi mies, sillä nainen ei ollut kuullut

pojan askeleita, eikä edes huomannut, että Hurtta oli paneutunut
hänen viereensä sammalvuoteelle, jossa haukottelihe ja ojentelihe
aivan kuin kotonaan. Nainen säpsähti ja katsahti ympärilleen.
Surunlapsi kietoi kätensä hänen kaulaansa, suuteli hänen suutaan ja
silmiään ja otsaansa, painoi poskensa hänen poskeensa ja sanoi:

"Hyvä äiti, minulla on ilosanoma sinun sielullesi kerrottavana."

 Singoalla… sillä tuo nainen oli Singoalla… vastasi kasvot ilosta
loistaen:

"Ilosanoma? Tahdotko antaa minulle auringon säteen, sinä julman

isän poika? Surunlapsi, rakastettu, rakastettu, anna hänet minulle,
mutta älä anna hänen kadota!"

Singoalla tarttui Surunlapsen käteen ja vei sen otsalleen.

"Isäni ei enää minua vihaa", sanoi Surunlapsi. Se oli tämä sanoma,

jota hän oli tullut tuomaan.

"Assim!" huudahti Singoalla tuolle tummalle miehelle; "kuuletko?

Erland ei enää vihaa omaansa ja Singoallan poikaa!"

"Kuulen", vastasi mies kumeasti; "voima voipi siis vaikuttaa. Anna

sen vaikuttaa pian."

"Hän ei enää vihaa sinua", uudisti Singoalla rajattomalla riemulla.

"Onko hän kutsunut sinua pojakseen, aavistaako hän, että olet
hänen poikansa? Eikö hän välistä sano, että olet Singoallan
näköinen? Eikö hän koskaan ole maininnut sinulle nimeäni?
Varmaankin on!"

"Ei ole."

Singoalla vei kätensä otsalleen. "Ei", sanoi hän hiljempaa, "olisihan

minun pitänyt se tietää… Surunlapsi, sano, onko Helena rouva hyvin
kaunis? Hyväileekö ritari usein puolisoaan? Rakastaako hän häntä
suuresti?"

"Rakastaa", vastasi Surunlapsi, ja Singoalla käänsi pois kasvonsa

ja painoi otsansa kylmää kalliota vasten.
 "Anna voiman vaikuttaa!" kuului Assimin ääni sanovan.

"Älä ole pahoillasi, äiti", pyyteli Surunlapsi ja hyväili häntä niin

kauan, kunnes Singoalla taas käänsi kasvonsa häneen päin.

"Hyvä on", huudahti Singoalla ja nousi ylös. "Voima vaikuttakoon.

Surunlapsi, sinun on tuotava isäsi luokseni."

"Jos Jumala minulle voimaa antaa."

"Sinulla on se", vastasi äiti; "sinulla on se voima, jonka Alako

valituilleen antaa. Sinä voit sillä voimallasi saada aikaan suuria. Sinä
olet syntynyt etelän hehkusta ja pohjan kylmyydestä. Olet syntynyt
uskollisuudesta ja vilpistä, pakanasta ja kristitystä, valosta ja
pimeydestä, ensimmäisestä rakkaudesta ja ensimmäisestä
miehuuden voimasta. Surunlapsi parka! Miksi olet täällä? Katso,
olethan ritarin poika, linnan pitäisi olla asuntosi, samettia pukusi ja
kultakannusten pitäisi kulkiessasi kilistä. Mutta sinä olet suruun
syntynyt, etkä iloon; kätesi viivat, otsasi kaarevuus, suonien
kudokset silmäluomissasi määräävät sinut surkeuteen ja huoliin.
Poskesi on kalpea, niinkuin kukkanen, joka pimeässä kasvaa.
Surussa olet maailmaan syntynyt, huokailevaa povea olet imenyt,
äitisi suudelma on ollut suolaa ja kyyneltä. Surunlapsi, sinun tulee
tuoda isäsi luokseni; hän on vannonut minulle uskollisuutta Alakon
kuvan päällä; hän on minun; minulla on oikeus vuodattaa hänen
verensä, sulkea hänen taivaansa, jos hänen jumalansa ja sinun
jumalasi on minun jumalani. Vielä tänä yönä täytyy sinun tuoda
hänet minun luokseni! Hänet on vedettävä tuomiolle petoksestaan ja
julmuudestaan. Oi, jos hänellä on sydäntä, on hän itkevä kalpeita
poskiasi ja kauhistuva kurjan äitisi tuskia!"
 "Minä tuon isäni luoksesi, mutta Assim ei saa tappaa häntä", sanoi
Surunlapsi.

"Niin kuin äitisi käskee", sanoi Assim kuivasti ja potkasi miekkaa,

joka oli lattialla. "Olen luvannut olla äitisi orja, vaikka minun
uskollisuuteni on hänelle vähemmän arvoinen kuin isäsi petos."

"Vaiti!" huusi Surunlapsi Assimille; "jos olet äitini orja, niin

vaikene!"

"Olen ruhtinaan poika ja äitisi orja."

"Nyt lähden, äiti, luotasi. Ritari vartoo minua. Yöllä palaan minä
isäni kanssa."

"Kas tuossa", sanoi Assim, "paaden päällä on muutamia siemeniä,

jotka olen täyden kuun aikana poiminut. Pane ne ritarin maljaan, niin
tottelee hän helpommin voimaasi."

Surunlapsi arveli. "Ota ne", sanoi Singoalla; "Assim kerää muitakin

siemeniä kuin myrkyllisiä."

Assim loi silmänsä maahan. Surunlapsi otti siemenet, jotka Assim

oli kerännyt.

"Äiti", sanoi Surunlapsi levottomasti, "vielä sananen! Onko sinulla

ollut ilmestystä, mistä minä ensikerralla olen löytävä maahan
kaivetut luostarin kalleudet?"

"Minulla on ollut uusi ilmestys ja kahdeksan päivän kuluttua

tahdon minä näyttää sinulle paikan, mistä olet löytävä
ehtoolliskalkin."
 Singoalla suuteli Surunlasta. Poika kutsui Hurttaa, joka juuri oli
nukkumaisillaan, lähti rotkosta ja kiiruhti metsän läpi linnaan.

Kun hän oli mennyt, sanoi Singoalla Assimille:

"Ylös, mies, ota lapio ja ehtoolliskalkki! Kaiva se tuon irtonaisen

puun juuren alle, jonka näytin sinulle siinä, missä puro järveen
laskee! Valhe ei saa saastuttaa Surunlapsen sielua."

Assim vieritti pois kiven, joka oli reiän suulla, mihin ryöstetyt
luostarin kalleudet olivat kätketyt. Hän otti ehtoolliskalkin, antoi
muiden olla, siirsi kiven takaisin reiän suulle, otti lapion ja poistui.

Näiden ryöstettyjen aarteiden kanssa oli Assim hyljännyt

kansansa, oltuaan vähän aikaa sen päällikkönä Singoallan isän
jälkeen, joka oli kaatunut taistelussa Juutinmaan hiekkaisella
rannikolla. Sen ajan kuluessa oli Singoalla seurannut Assimia, ja he
olivat olevinaan mies ja vaimo, vaikkeivät olleet, sillä Singoalla
ylenkatsoi Assimin rakkautta, ja Assim oli hänen orjansa.

Mutta Surunlapsi luuli, että pyhä kruunu oli metsästä löydetty

Jumalan ilmestyksen avulla.
SALAINEN VOIMA.

Kun Surunlapsi palasi linnaan, istuivat priori ja ritari vielä

tornikammion pöydän ääressä synkkiä asioitaan puhellen. Surunlapsi
täytti heidän maljansa ja priori tyhjensi omansa luottamuksella,
koska sen ojensi hänelle hurskas pyhiinvaeltaja.

Aterian jälkeen palasi priori luostariin. Ei hän eikä ritarikaan ollut

rouva Helenan eikä talon väen kanssa puhunut mitään tuosta
kamalasta uutisesta, sillä he eivät tahtoneen ennen aikojaan ketään
pelottaa.

Surunlapsen seuraamana meni ritari Erland tornikammioon

nauttimaan yön lepoa. Surunlapsen sydän vavahteli, sillä hän oli
ritari Erlandin juomaan sekoittanut Assimin salaperäistä siemeniä;
hänen sydämensä vavahteli, sillä tänä yönä tulisi hän sen avulla, jota
Assim ja Singoalla olivat kutsuneet salaiseksi voimaksi, viemään
isänsä äitinsä luo. Tämä voima on meidän päivinämme yleisesti
tunnettu ja kuitenkin on se vielä selittämätön arvoitus. Meidän
aikamme viisaat, jotka tutkivat hermosäikeitten näkymättömiä
pidennyksiä, tuntevat ne lait, joiden mukaan taivaan kappaleet
äärettömässä avaruudessa liikkuvat ja joiden mukaan vesipisara
liikkuu hiuksen hienossa putkessa, eivät kuitenkaan vielä ole
täydellisesti päässeet selville tämän voiman salaisuuksista.

Mutta ennenkuin Mesmer keksi sen, olivat sitä jo käyttäneet Intian

braminit ja Assarian kansa. Mutta Assarian kansa ei tutkinut; se vain
käytti voimaa, ja antoi sen olla sinä, mitä oli: arvoituksena.

Surunlapsella oli suuressa määrin tuo salainen voima vallassaan;

sen oli hänen äitinsä huomannut. Kun hänen sydämensä oli tuskasta
revetä, ja uni pakeni hänen vuoteeltaan, oli Surunlapsen tapana
hivellä käsillään hänen kasvojaan, ja uni tuli, ja sydän tuudittui
muutamien hetkien lepoon.

Nyt nukkuu ritari: se kuuluu hänen hengityksestään. Hiekkakello

kuiskaa. Tähdet tuikkavat tornin ikkunasta sisään. Surunlapsi nousee
ylös matoltaan ja hiipii äänettömin askelin Erlandin vuoteelle.
Pienokaisen sydän sykkii kiihkeästi. Epäillen kohottaa hän kätensä.
Ne väikkyvät kuin varjot yli ritarin otsan ja alas rintaa vasten. Yhä
kuiskaa hiekkakello. Tähdet tuikkivat tornin ikkunasta sisään. Ei
kuulu hiiskahdustakaan; ritarikin on lakannut hengittämästä. Hän
lepää vuoteellaan kuin kuollut ja tähtien valo väreilee hänen
kalpealla otsallaan. Kuin varjot väikkyvät Surunlapsen kädet yli ritarin
kasvojen; ne väikkyvät hänen kasvojensa yli kuin hiljaiset varjot.

Silloin nousee ritari ylös. Surunlapsi hypähtää taapäin, päästää

puoleksi tukahdutetun huudahduksen ja heittäytyy polvilleen. Ritarin
silmät ovat kiinni.

"Herra Erland", kuiskaa Surunlapsi, "en tahtonut tehdä sinulle

pahaa.
Elä vihastu minuun!"
 Ritari ei vastannut. Silloin huomasi Surunlapsi, että voima oli
vaikuttanut. Hän nousi ylös ja sanoi rauhallisesti:

"Ritari, sinun tulee jättää vuoteesi ja seurata minua."

"Minne tahdot viedä minut, Surunlapsi?"

"Saat kohta sen tietää."

Ritari pukeutui. Surunlapsi tarttui hänen käteensä.

He astuivat tornin rappuja alas ja tulivat takaportin kautta rantaan,

jossa ritarin kalastusvenheet olivat. Venheistä pienimmässä souti
hänet Surunlapsi salmen yli niin äänettömästi, että vartijankin olisi
ollut vaikea sitä kuulla, tarttui sitten hänen käteensä ja vei hänet
metsään.

Tuo salainen voima vaikutti niin, että ritarin tahto, vaikka muuten
olikin luja ja taipumaton, mukautui pojan tahtoon; niin, sulipa
yhdeksikin sen kanssa. Ritarin sielu katsoi Surunlapsen sieluun,
niinkuin uskollinen palvelija katsoo herransa silmiin ja tietää, mitä
tämä tahtoo, ajattelee ja tuntee. Kohta olisi salainen voima
vaikuttava vielä voimakkaamminkin. Niinkuin kasvavassa puussa syyt
syntyvät ytimen ympärille ja kuivettuvat sen mukaan kuin uusia
kokoontuu vanhojen ympärille, niin kasvavat myöskin ihmisolennon
ytimen ympärille intohimojen, tunteiden ja ajatusten syyt, jotka
toinen toisensa jälkeen vanhenevat, samalla kun uusia intohimoja,
tunteita ja ajatuksia kokoontuu kuihtuneiden ja mehuttomain
ympärille. Mutta sielun vanhimmat syyt ovat kuitenkin ne, jotka ovat
lähinnä ydintä; sen vuoksi ovat lapsuuden muistot niin suloiset, ne
kun ovat lähinnä hengen sydäntä. Sill'aikaa kun poika kuletti Erlandia
puiden runkojen välitse, tunki tuo salainen voima yhä syvemmälle
hänen olentoonsa; ja sitä mukaa kuin se sinne syyltä syylle tunki,
heräsivät uudelleen eloon kuihtuneet ja unhotetut intohimot, imien
itseensä mehua muiston juurista. Erland muuttui samaksi kuin oli
ollut kymmenen vuotta takaperin, poimiessaan kukkia puron rannalta
ruskean tytön kanssa. Varjo, joka oli piillyt hänen sielunsa
syvyydessä, nousi ylös tunteen kirkkaampaan valoon; nuoruuden
rakkauden tunne, tuo kaikista suloisin, joka ei muuten koskaan
palaja, viilsi läpi hänen olentonsa ja hän ajatteli, tunsi vain
Singoallaa.

"Surunlapsi", sanoi ritari, kun he olivat ehtineet vähän matkaa

metsään, "istukaamme lepäämään. Yö on niin kaunis. Näetkö
tähden, joka kiiluu tuolla ylhäällä tammen latvan takaa? Minä
rakastan sinua niinkuin poikaani, niinkuin olisit minun pikku
Erlandini; rakastan sinua vielä enemmän, kalpea lapsi, ja minä näen
sinun sielustasi, että sinäkin minua rakastat. Nyt on niin kaunista,
niin viileää. Minne viet minua, Surunlapsi? Minä seuraan sinua
maailman ääriin."

"Vien sinut äitini luo."

"Asuuko äitisi metsässä?"

"Asuu."

"Oi, että olisit poikani! Etkö olekin poikani?"

"Olen", vastasi Surunlapsi, hämmästyneenä, liikutettuna ja

hämillään näistä suloisista sanoista.

"Ken on äitisi? Onko se Singoalla… Singoalla… Singoalla?"

Hänen äänensä sointu muuttui yhä lempeämmäksi.

 "On, äitini on Singoalla."

"Oi Jumalani", sanoi ritari ja kyyneleet alkoivat tippua hänen

raollaan olevista silmistään, "minä olen niin onnellinen. Rakastettu
poikani, miksi en sinua heti paikalla tuntenut? Sinä olet ollut
muukalainen isäsi huoneessa, olet kärsinyt paljon ja syyttömästi
hänen vihastaan. Näen kuitenkin sielustasi, ettet vihaa minua; ei,
sinä rakastat minua ja olet onnellinen sanoistani. Tule, Surunlapsi,
minä tahdon mennä äitisi luo."

He jatkoivat kulkuaan. Surunlapsi vapisi autuaasta mielialasta, sillä

niin voi myöskin tapahtua, kun autuus mielen täyttää ja niinkuin
auringon valo tulvii silmiin, jotka ennen olivat sokeat… vapisi
kamalasta tunteesta, sillä ritari oli niin kalpea, niin muuttunut ja
hänen äänensä niin aavemainen. Se oli kuin harhanäky, niinkuin olisi
vieras sielu hänen suunsa kautta puhunut. He pysähtyivät
kalliomurroksen eteen. Surunlapsi tarttui isänsä käteen ja vei hänet
sokkeloon.

Tulta tuikki jostain, se katosi taas, sillä kallion seinä sattui eteen,
mutta kohta näkyi se taas jälleen. Se tuli rotkosta.

"Oi, minä vapisen", mutisi ritari; "asuuko sieluni rakastettu näissä

kallioissa?"

Ritarin ja pyhiinvaeltajan askeleet ilmaisivat yksinäisen asunnon

eläjille heidän tulonsa. Singoalla istui sammalvuoteella, tulenvalo
hulmusi kosteilla kiviseinillä ja loi petollisen punan hänen kasvoilleen.
Assimkin istui vanhalla paikallaan, kädet ristissä rinnan päällä. Hän
oli äsken hionut miekkaansa vuoren kylkeä vastaan; nyt riippui se
paljastettuna hänen vyössään.
 "Kuule", kuiskasi Singoalla, joka aina hämäristä asti oli kuunnellut
ja odottanut, odottanut ja kuunnellut; "Kuule. He tulevat. Assim,
menehän nyt!" Assim nousi ylös.

"Jään tänne varjoon", sanoi hän, "jos tahdot, että hänen on

kuoleminen, niin kohenna tulta; se on oleva merkki. Miekkani on
terävä, käteni on varma, odottamaton isku on kaatava villin
jääkarhun."

"Mene, mene!" kuiskasi Singoalla. Assim katosi.

Seuraavassa silmänräpäyksessä astuivat ritari ja Surunlapsi sisään.

Singoalla seisoi Erlandin edessä. Hän katseli häntä… Kuka taitaa
kuvata moisen katseen? Elämä kaikkine kohtaloineen, iloineen ja
suruineen, kaikkine loppumattomine intohimoineen ja tunteineen
voipi keskittyä katseeseen, niinkuin särmiö kokoo auringon kaikki
säteet polttopisteeseensä. Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus
voivat sulautua yhteen ainoaan katseeseen. Ne sulautuivat
Singoallan katseessa yhteen ainoaan kysymykseen, ylpeään ja
musertavaan ja kuitenkin vapisevaan.

Se oli kysymys muistosta tai unhotuksesta, rakkaudesta tai

vihasta, kyynelistä tai verestä. Raotetuilla silmiensä luomilla tunsi
ritari polttavan tunteen tästä katseeseen asetetusta kysymyksestä.

"Singoalla!" kuului Erland sanovan.

Se ääni, joka tässä kysymyksessä kaikui, vastasi kaikkeen, mitä

Singoallan sielu oli kysynyt. Hän tuli muistaen, rakastaen ja anteeksi
anoen. Kuinka voisikaan hänet musertaa puhumalla valapattoudesta,
kostosta ja kuolemasta? Singoallan pää vaipui povea vasten, hänen
alakuloinen otsansa kätkihe laihoihin, läpikuultaviin käsiin.
 "Singoalla", virkkoi uudelleen Erland, ja kyyneleet tippuivat hänen
silmäluomiensa alta.

Singoalla ei vastannut; hän seisoi kuin kuvapatsas, mutta hänen

povensa ja huokauksensa ilmaisivat, että hän eli.

Ritari nosti Surunlapsen käsivarrelleen ja astui askeleen Singoallaa

kohti. Heidän päänsä nojasivat toisiaan vastaan. Erlandin ruskeat
kiharat sekaantuivat nyt niin kuin muinoin mustiin aaltoihin, jotka
lainehtivat Singoallan otsan ympärillä.

Rotkossa vallitsee hiljaisuus. Missä ovat nyt tuskat, viha, katkerat

muistot, jotka siellä asuivat, kamalat huokaukset, jotka sen täyttivät,
rajut huudot, jotka tunkivat esiin Singoallan rinnasta, kun hänen
epätoivonsa kuorma kävi hänelle ylivoimaiseksi? Nyt kuuluu vain
hiljaisia nyyhkytyksiä. Erland kietoo kätensä Singoallan vyötäisten
ympärille ja kuiskaa — Singoalla ei kuule, mitä hän kuiskaa, mutta se
kuuluu siltä kuin tuulen henkäys tuudittaisi koivun lehtiä lepoon.

Mutta luolan ulkopuolella kiiluvat Assimin silmät. Hän puree

hammasta tuskassaan. Hän tahtoo, että Singoalla olisi onnellinen,
mutta että hänen, tuon hyljätyn, täytyy nähdä tuota onnea! Parempi
olisi hänen kuolla tuleen.

Singoalla hivelee kädellään Erlandin poskia; hän kysyy kuiskaten,

silmät kyyneliä vuotaen, helliä, kummallisia kysymyksiä: "Miksi olet
niin kalpea, Erland? Miksi kuihtuivat poskiesi ruusut? Minne
nuoruutesi pakeni? Näin unta, että olit seitsentoistavuotias. Erland,
oletko kärsinyt?"

"Missä olet ollut niin kauan, Singoalla?" kysyy vuorostaan Erland.

"Muistatko onnemme kotoa, missä kuusi humisi, missä puro lirisi? Oi,
kuusi humisee vieläkin, puro lirisee vieläkin. Menneisyys on palannut,
olemme nuoria jälleen. Tule, Singoalla, leikkikäämme ja
poimikaamme kukkasia puron reunalta! Aikahan on jo käsissä;
taivaan tähdet tuikkivat! Etkö näe niitä?"

Erland tarttui Singoallan käteen ja vei hänet rotkosta. Mitään

ajattelematta, ainoastaan autuaasti tuntien seurasi häntä Singoalla.
Hän kulki ritarin rinnalla, silmät maahan luotuina, haaveellisiin
unelmiin vaipuneena. Ei hän nähnyt tähtiä, ei puita, joiden välitse
kulki. Oi, kun ei koskaan tämä autuus loppuisi! Antaa heidän leikkiä
puron reunalla ja kuolla, ennenkuin aamun kylmä valo koittaa ja tuo
tullessaan tunteettoman todellisuutensa! Yö, uni, haaveilu, häilyvät
varjot, tuikkivat tähdet, epämääräisyys ja rajattomuus, nuo suloiset
näköhäiriöt, jotka syntyvät hämäryyden helmassa, oi, mitä on
rinnallanne aurinko ja sen kultainen valo, mitäpä päivä kirkkaine
esineineen ja kylmine totuuksineen!

Surunlapsi seurasi isää ja äitiä. Pienokaisen kasvot loistivat.

Tuntematon voima liikkui hänen povessaan ja pakotti häntä
laulamaan.
Laulu kaikui niinkuin se olisi ollut vain henkiä varten, jotka yön
pimeässä liihoittelevat.

He tulivat kukkulalle puron luona; se oli lähellä rotkoa. Erland ja

Singoalla istuutuivat kukkulan juurelle nurmikolle, missä ennen
muinoin olivat istuneet; mutta leikkiä, poimia kukkia eivät he enää
voineet; uinaillen lepäsivät he toistensa olkapäihin nojaten; puhella
eivät he voineet, ainoastaan huokailla ja tuntea toistensa läsnäolon,
puoleksi valveilla, puoleksi unessa.

Mutta Surunlapsi istuutui puron rannalle, katseli tähtiä, jotka

kuvastuivat veteen; ja lauleli niille. Niin vierivät hetket, ja toinen
toisensa perästä sammuivat tähdet lännen sumuihin. Harmaata
usvaa sekaantui pimeyteen ja aamukaste kostutti maata. Silloin
lähestyi Surunlapsi isäänsä, laski kätensä hänen olkapäälleen ja
sanoi hänelle: "Yö kuluu. Nouse ylös ja seuraa minua!" Ritari heräsi
tuskallisesta horrostilastaan; hänen tahtonsa oli Surunlapsen tahdon
alle alistunut; hänen täytyi totella.

Tämän teki Surunlapsi siksi, että aika oli kulunut pitkälle yli
puolenyön, ja se salainen voima, jonka avulla Surunlapsen sielu
hallitsi ritarin sielua, alkoi heikontua. Sen tunsi Surunlapsi jäsentensä
kylmenemisestä ja uupumisesta.

"Äiti", sanoi hän Singoallalle, "tule! minua uuvuttaa ja minun on

kylmä. Meidän täytyy kiiruhtaa."

"Heitä hyvästi, äiti. Meidän täytyy rientää", uudisti Surunlapsi

hätäillen. Singoalla nousi ylös. "Hyvästi", kuiskasi hän ritarille.

"Ei, ei", sanoi ritari Erland; "me jäämme tänne ainiaaksi."

"Me tapaamme taas. Hyvästi!"

"Pakene, äiti! Älä jää!" rukoili Surunlapsi.

Singoalla riensi pois. Ritari levitti sylinsä hänen jälkeensä.

"Tule", sanoi poika; "sinun täytyy seurata minua, isä."

Ja Surunlapsi tarttui hänen käteensä, ja hänen täytyi seurata.

Nopein askelin palasivat he linnaan, soutivat salmen yli, kiipesivät
tornin rappuja ja tulivat tornikammioon.
 "Riisu vaatteesi ja nuku!" käski Surunlapsi. Ritari totteli. Surunlapsi
kääriytyi peitteeseensä, paneutui matolleen ja nukkui heti.

Hiekkakello kuiskaa, kalpenevat tähdet tuikkavat tornikammioon,

ritari nukkuu vuoteellaan, pyhiinvaeltaja matollaan.

Tunnin kuluttua alkaa päivä valjeta. Linnut helähtävät laulamaan;

linnan palvelijat heräävät; metsästä kuuluvat jo uutteran
uudisviljelijän kirveen iskut.
PÄIVÄ JA YÖ.

Ritari heräsi pää raskaana. Surunlapsikin heräsi kohta sen jälkeen

uuvuksissa, mutta tuntien sielussaan yön onnen jälkikaikua. "Isä" oli
hän vähällä sanoa herra Erlandille, sillä hän muisti kai ne
isänrakkautta ilmaisevat sanat, joita ritari yön kuluessa oli lausunut,
mutta se sana kuoli hänen huulilleen, kun hän katsahti ylös ja näki
ritarin kasvojen synkän ilmeen.

"Kirous", mutisi ritari, "olen nähnyt kauheaa unta tänä yönä. Pahat
henget ovat minua kiusanneet. Yksi niistä oli sinun näköisesi,
Surunlapsi."

Herra Erland pukeutui kiiruusti ja riensi ulos hengittämään aamun

raitista ilmaa. Koko päivän oli hän synkkämielinen. Hän puhui tuskin
mitään Helena rouvalle, Surunlapselle vielä vähemmin, ei hän
hyväillyt pientä poikaansakaan, mutta torui sitä enemmän
palvelijoita.

Illan suussa lähti herra Erland ratsastamaan. Surunlapsi kiiruhti

metsään ja rotkolle. Singoalla istui siellä säteilevin kasvoin, yhä
vieläkin huumaantuneena yöllisistä muistoista. Assim keitti ruokaa
kattilassa eikä puhunut mitään.
 Singoalla sulki Surunlapsen syliinsä, suuteli häntä suutelemistaan
ja kysyi hänen isästään.

"Isänikö!" vastasi Surunlapsi. "Oi, en uskalla enää tänään kutsua

häntä isäkseni. Hän on vihainen ja sanoo yöllä nähneensä kauheaa
unta."

"Sanoiko hän kauheaa unta?" kysyi Singoalla miettivästi.

"Sanoi."

"Se on mahdotonta. Hän rakastaa minua. Esi-isämme ovat

sanoneet, että kun salainen voima vaikuttaa, silloin ihminen esiintyy
sellaisena kuin hän on. Hän rakastaa minua sisimmässä
sydämessään. Oo, tätä yötä, tätä autuaallista yötä. Surunlapsi, sinun
tulee taas tänä iltana tuoda ritarini luokseni. Mutta sitä ennen
tahdon minä näyttäytyä hänelle, vakuuttaakseni sinulle että hän
rakastaa minua aina. Tule, Surunlapsi, minä lähden linnaan."

"Äiti", huusi Surunlapsi, "sinä saatat itsesi onnettomuuteen. Muista

ritarin puolisoa, Helena rouvaa!"

"Häntäkö!" virkkoi Singoalla säihkyvin silmin. "Minä olen ritarin

ensimmäinen ja oikea puoliso, niin totta kuin Jumala asuu taivaassa.
Hän ei rakasta häntä, hän ei voi rakastaa häntä. Etkö kuullut, etkö
nähnyt sitä viime yönä? Minua, yksin minua rakastaa hänen sielunsa.
Minä lähden hänen luoksensa."

Turhat olivat Surunlapsen valitukset. Hän lähti. Surunlapsi seurasi

häntä itkien ja rukoillen. Hän lähti, sillä epäilys, jonka hän tahtoi
vääräksi todistaa, mustasukkaisuus, jota hän turhaan ivasi, oli
herännyt hänen mielessään. Assim otti jousensa olalleen ja seurasi
häntä, loitompana.

Hetken kuljettuaan tuli Singoalla Surunlapsen seuraamana hiukan

viettävälle ylängölle, jonka poikki hänen tiensä vei. Saavuttuaan
harjulle pysähtyi hän, sillä hän näki ritarin hevosen selässä
alempana. Hänen muotonsa oli synkkä ja pelottava. Hänen
hevosensa oli vaahdossa. Jousi riippui hänen satulansa nappulassa.

Ritarikin huomasi Singoallan; hän pysähtyi, varjosti kädellä

silmiään, katseli ja huusi:

"Kirottu kummitus! Pakanallinen noita! Ajatko minua takaa

päivälläkin?"

Ja hän tempasi jousensa, jännitti sen, asetti nuolen jänteelle ja

ampui.

Mutta Singoalla oli jo kadonnut. Assim oli syössyt hätään,

temmannut hänet luokseen ja vienyt hänet näkyvistä. Sen tehtyään
jännitti Assim jousensa ja riensi takaisin, ampuakseen hänkin, mutta
silloin oli ritari jo poissa.

Kun Assim palasi, istui Singoalla vihreällä sammalella ja tuijotti

eteensä. Surunlapsi istui äänetönnä hänen vierellään ja toivoi
itselleen kuolemaa.

"Singoalla", sanoi Assim ja kumartui hänen puoleensa. "Tahdotko,

että tapan Erlandin? Minulla on myrkyllinen nuoli viinessäni ja minä
ammun tarkkaan."

"Minulla on oikeus ottaa hänen verensä. Tapa hänet!" sanoi

Singoalla.
 Assim meni. Hänen silmänsä loistivat riemusta. Hänkin alkoi
toivoa.

Mutta hänen riemunsa oli lyhyt. Singoalla huusi hänet takaisin.

Hän tuli. "Ei, Assim! Ei vielä, Assim!" sanoi Singoalla. "Ei, ei vielä!"
uudisti hän ja kohotti miettiväisenä kätensä otsalleen. "Surunlapsi
saa illalla tuoda sen petturin luokseni. Minä silloin tuomitsen hänet,
ja jos tuomio on kuolemaksi, tulee sinun, Assim, hänet tappaa…"

"Haa!" lisäsi hän ja nousi ylpeästi seisoalleen; "tuo valkotukkainen

nainen, hänen sinisilmäinen Helenansa saa omistaa hänet päivällä;
mutta minun, minun on hän yöllä, sillä hän on Surunlapseni voiman
orja. Hyvästi, Surunlapsi! Odotan sinua ja häntä yöllä luokseni. Ensi
yönä langetetaan tuomio."

Pitkät olivat Singoallalle illan hetket hänen istuessaan rotkossa

nuotiotulen ääressä tuomion hetkeä odotellen. Surunlapsi, sinä
silmieni ilo, voimasi ei ole pettävä… niin puheli hän itsekseen. Hio…
niin puhui hän Assimille, joka uupumatta, mielipuolen levollisuudella,
teroitti miekkaansa kallion kylkeä vastaan.

Mutta Surunlapsi, pitkät olivat hänenkin hetkensä! Mikä kamala

hetki, kun ritari taas sortui hänen voimansa alle! Mikä kammottava
retki, kun hän yöllä taas vaelsi metsässä isänsä vieressä!

"Surunlapsi, poikani…" Niin kuuluivat taas ritarin sanat. Mutta nyt

pudistuttivat Surunlasta nuo sanat. Ne eivät olleet hänen isänsä, ne
olivat ivailevan hengen, joka puhui hänen äitinsä suulla. "Surunlapsi!
Sinä et tiedä, kuinka minä sinua rakastan", sanoi ritari heidän yön
pimeässä kävellessään.
 "Ei, hellitä käteni! Et saa koskea minuun. Minä en tahdo olla sinun
poikasi."

"Yö on pimeä, pilviä purjehtii taivaalla… ja sinä, Surunlapsi, puhut

sanoja, jotka saavat vereni jähmettymään. Näetkö pilven taivaalla,
sinä oma Surunlapseni?"

"Niin, alkaapa sataa. Jouduhan nyt! — Minä vien sinut kurjan,

onnettoman äitini luo."

Vettä satoi virtanaan. Metsä ratisi; ei ainoakaan tähti valaissut

heidän yksinäistä tietään. Yölinnut huutelivat rotkoissa. Ja pienen
pojan sivulla vaelsi kalpea haamu silmät raollaan.

He saapuivat kalliomurrokselle. Surunlapsi pysähtyi, ja häntä

pudistutti taas. Hän ajatteli Assimin miekkaa, ajatteli tuomiota, joka
odotti. Hän pysähtyi ja toivoi kuolemansa tulevan.

"Surunlapsi", sanoi ritari. "Anna minulle kätesi. Viethän minut

Singoallan luo. Paha poika, minä valitan äidillesi, että olet puhunut
julmia sanoja isällesi."

Niin uhkaili ritari hyväilevällä äänellä. Mutta Surunlapsi itki.

"Miksi itket? Miksi olet suuttunut minuun? Tule Surunlapsi!

Rauhoita mielesi! Enhän minä valita Singoallalle."

Ja ritari tahtoi mennä kallioiden väliin.

Mutta Surunlapsi tahtoi pidättää häntä. Poika tiuskasi:

"Ei, pysähdy! Eikö sinua pelota, herra Erland?"

 "Tuuli puhaltaa metsässä, mutta kukahan pelkäisi tuulta ja
pimeää?" vastasi ritari. "Olet lapsellinen, poika."

"Etkö kuule, mitä tuuli sinulle kertoo? Se on surullinen tarina, ja

sinun pitäisi pelätä."

"Mitä kertoo tuuli? Kerro hänen tarinansa! Minä kuuntelen

mielelläni, jos pyyhit kyyneleesi ja olet iloinen."

Ritarin näin puhuessa, nojasi hän kalliopaatta vasten, hymyili ja

kohotti otsansa synkkää taivasta kohden. Kallioiden välistä häämötti
joku haamu.

"Tuuli kertoo: 'Äitini synnytti minut eräänä yönä kirkkomaalla. Hän

haki siellä puolisonsa hautaa, mutta hänen puolisonsa ei ollutkaan
kuollut'."

"Kuulitko tuulen sitä kertovan, kummallinen poika? Mitä se nyt

sitten kertoo?"

"Tuuli kertoo: 'Isäni oli ritari, joka matkusti maita mantereita, oli
epävakainen ja uskoton'."

"Silloinhan on tuuli isänsä kaltainen."

"'Äitini etsi häntä ja vaelti maasta maahan, mutta ei häntä

löytänyt. Itse luuli hän olevansa rakastettu ja etsitty hänkin. Luuli
hänet hyvin onnettomaksi, ja itki hänen tähtensä: kyynelensä
tippuivat kuin kaste niitylle, kuin sade vuorille'."

"Niinkö tuuli kertoi? Mutta mitä kertoo hän nyt? Nyt kuuluu hänen
äänensä tylyltä metsässä."
 "Tuuli kertoo: 'Isäni ei ollut onneton, sillä hän oli unhottanut äitini
eikä häntä etsinyt. Hän rakasti toista, joka tuli pohjolasta'."

"Tuulella on uskoton isä", sanoi ritari. "Mutta kuule, kuinka metsä

vaikeroi! Se on taaskin tuulen ääni. Mitä sanoo hän nyt?"

"Tuuli sanoo: 'Minua on huokaileva rinta imettänyt; valitusvirret

olivat kehtolauluni. Äitini on hyvin onneton'."

Ritari painoi otsansa alas ja pani kätensä rintansa päälle.

"Surunlapsi", sanoi hän, "sinä, joka ymmärrät tuulen kielen, mitä

kertoo se nyt, sillä nyt huutaa se, nyt on se vihainen ja puiden latvat
vapisevat."

Varjo siirtyi lähemmä puhelevia. Surunlapsi vastasi:

"Tuuli kertoo: 'Isäni tahtoi tänään tappaa äitini; hän ampui nuolen
hänen rintaansa vasten, mutta äitini pakeni. Miksi vihaat sinä äitiäni?
Mitä on hän rikkonut sinua vastaan; vastaa minulle, ritari!'"

Ritari painoi päänsä rintaansa vasten ja kysyi:

"Surunlapsi, sanoiko äitisi, että oli yö, kun synnyit? Sanoiko hän
synnyttäneensä sinut kuolleiden kalmistossa isäsi hautaa
etsiessään?"

"Sanoi."

"Sumu haihtuu ja minä katselen kahteen maailmaan. Nyt muistan

minä, kuka minä olen, kun aurinko taivaalla paistaa. Minä olen
mielipuoli päivällä. Minä tahdoin tappaa äitisi. Minä vihaan äitiäsi
päivällä, sillä silloin olen minä mielipuoli. Eikö äitisi tahdo tappaa
minua uskottomuuteni vuoksi, julmuuteni ja kaikkien niiden tuskien
vuoksi, joita olen hänelle tuottanut? Surunlapsi, kysy äidiltäsi,
tahtooko hän ottaa vereni. Hänellä on siihen oikeus."

Mutta Surunlapsi vastasi:

"Kuuletko kuinka tuuli valittaa: 'Voinko minä viedä isäni

kuolemaan?'"

Ja Surunlapsi, joka värisi Assimin miekkaa ajatellessaan, tarttui

ritarin käteen paetakseen hänen kanssaan takaisin linnaan.

Silloin astui kuunteleva varjo esiin hämäryydestään.

"Pakene", kuiskasi hän Surunlapselle, "sillä Assim raivoo ja vainuaa

verta. Hän väijyy rotkon suulla. Minä olen herättänyt hänen vihansa,
mutta en voi sitä nukuttaa."

Ritari tunsi kuiskaavan äänen, kääntyi päin ja tahtoi tarttua hänen

hameeseensa.

Mutta hän uudisti hädissään: "Pakene, Surunlapsi! Assim kuulee

meitä!"

Surunlapsi kiiruhti kulkuaan ja ritarin täytyi seurata, vaikka hänen

sielunsa vaikeroi.

Mutta myöskin Singoalla — sillä se oli hän, joka oli varjona

kulkenut — seurasi Surunlasta, ja kun he olivat ehtineet vähän
matkan päähän vaaralliselta kalliolta, jossa surma väijyi, pyysi hän
häntä pysähtymään.

Ritari vaipui Singoallan jalkoihin ja syleili hänen polviaan.

 Singoalla kumartui hänen ylitsensä ja hiveli hänen kiharoitaan.

"Erland", sanoi hän, "me näemme toisemme nyt viimeisen kerran

maan päällä. Hyvästi rakkaani!"

"Saanko minä kuolla?"

"Et", vastasi Singoalla. "Aioin tosin eilen illalla tappaa sinut, mutta
silloin oli sieluni musta vihasta ja epätoivosta. Nyt saat sinä elää,
Erland, puolisoasi ja poikaasi varten. Sinähän rakastat Helenaa, ja
hän rakastaa sinua… ja pieni poikasi, sano onko hän enemmän sinun
näköisesi vaiko sinisilmäisen Helenasi? Tahtoisin kernaasti hyväillä
pientä poikaasi."

"Vaiti!" huudahti ritari Erland. "Älä puhu Helenasta! Päivällä, kun

mieleni on sekaisin, tulen minä kyllä toimeen tuon naisen kanssa;
mutta sinä, Singoalla, olet ainoa, oikea rakkauteni, niinkuin olet
ensimmäinen ja oikea vaimoni."

"Älä petä minua", sanoi Singoalla, "rukoilen: älä puhu niin, että
minä taas alan elää toivossa, joka sitten pettää ja jättää jälkeensä
vihaa ja epätoivoa! Enkö joutunut harhaan sanoistasi, silloin kun
Surunlapsi ensi kerran toi sinut luokseni? Luulin sinun minua aina
rakastavan ja että sinun oli suloista minua nähdä. Silloin päätin tulla
luoksesi. Mutta sinä kauhistuit minut nähdessäsi ja pikaistuit ja
tahdoit tappaa minut. Erland, sinä vihaat minua päivällä; rakastaa
minua voit ainoastaan yöllä, kun Surunlapsen salaperäinen voima on
tahtosi kahlehtinut."

"Totta on se, mitä sanot, mutta totta vain puoleksi, sillä nyt näen
minä selvästi", sanoi ritari. "En ole sama päivällä kuin nyt, kun olen
luonasi. Päivällä olen minä onneton ja mielipuoli; niin, mielipuoli.
Muistat kai Assimin ja isäsi? Sen pahan, minkä he minulle tekivät,
siirsi sekava mieleni sinuun. Sairaat ajatukseni tekivät sinusta
kauhukuvan, ja nimesi, tuo suloinen Singoalla, soi korvissani
kamalalta. Silloin tuli tyttö, joka oli lapsuuteni ystävä, ja hoiti minua,
kun olin sairas. Luulin häntä rakastavani; mutta se nainen, jota
rakastin, olit aina sinä, puolisoni; se olit sinä, jolla vain oli Helenan
naamio. Niin, en minä koskaan Helenaa rakastanut, mutta sinua
rakastin minä hänessä; sen tunnen minä nyt. Singoalla, jos et tahdo
tappaa minua oikeuden täyttämiseksi, et rikotun valani tähden etkä
niiden tuskien tähden, joita olen sinulle tuottanut, niin tapa minut
oman itseni vuoksi, sillä minä vapisen huomista päivää. En tahdo
herätä hulluuteen enkä vihaan sinua kohtaan, joka olet sieluni
sydän."

Singoalla vastasi:

"Väärä valasi on anteeksi annettu; sen vuoksi ei sinun tarvitse

kuolla. Eivät myöskään saa sanasi minua vakuutetuksi siitä, ettet
rakasta Helenaa ainakin päivällä, kun olet mielipuoli. Mitäpä siitä, jos
oletkin mielipuoli, kunhan olet onnellinen. Katso, minä tulin tähän
maahan, ja lähetin sinulle poikani, että hän taivuttaisi mielesi
nöyryyteen, sillä jäykkään mieleen ei salainen voima vaikuta, ja toisi
sinut luokseni. Valitsin asunnokseni tuon rotkon tuolla ja odotin sinua
yksitoista päivää. Tahdoin nähdä ja puhutella sinua vielä kerran
ennen kuolemaani sillä minä tunnen kuolemani lähestyvän. Sen
tahdoin minä korvaukseksi Jumalalta kaikista niistä suruista, joita
olen kärsinyt, ja sen korvauksen on laupias Jumala minulle antanut.
Mitä tahdon minä enää itseäni varten? Vaikeampi on ajatella
Surunlasta, sillä mikä on hänestä tuleva, kun minä kuolen? Päivällä,
kun sielusi on vihamielinen, ei hän enää ole poikasi! Mutta Jumala on
häntä suojeleva, jos hänen sielunsa pysyy puhtaana kuin valkoinen
lumi, eikä Surunlapsi ole vanhaksi elävä. Sen olen minä nähnyt
kohtalosi viivoista, rakas kalpea poika!… Ei, Erland, nyt tulee meidän
erota iäksi. Huomenna, kun heräät, olet muistava minua kuin pahaa
unta, jonka vaikutus tuuleen haihtuu. Singoallan kuva ei sitten enää
ole ajatuksiasi häiritsevä, hänen nimensä ei ole koskaan korvissasi
kaikuva; hän on sinulta kadonnut niinkuin ei häntä koskaan olisi ollut
olemassa. Mutta jos hän kuitenkin sieluusi palajaisi, jonkun kerran
yksinäisenä hetkenä, niin älä ajattele häntä kostavana,
pakanallisena, äläkä myöskään surevana naisena, vaan muista häntä
anteeksi antavana, joka iloitsee siitä yöllisestä rakkaudesta, jonka
annoit hänelle rotkossa puron reunalla! Elämäsi Helenan kanssa on
kulkeva kuin tyyni joki läpi viheriäisten niittyjen, välitse varjoisten
lehtojen. Erlandisi on kasvava vanhuutesi iloksi. Huoneesi on kauan
pysyvä pystyssä ja Jumalasi siunaus on sitä suojeleva."

"Hyvästi, Erland!" jatkoi hän. "Hyvästi, sinä puron poika! Hyvästi

ensimmäinen ja ainoa rakkauteni! Hyvästi, onneni ja
onnettomuuteni! Ole siunattu, puolisoni. Siunattu sinä riemuni,
auringonvaloni, henkeni, kaikkeni!"

Ja Singoalla painoi suudelman Erlandin huulille ja riensi pois.

Kyyneleet virtasivat Erlandin poskia pitkin; hän väänteli käsiään ja

huusi Singoallaa; mutta Singoalla oli poissa, ja Surunlapsen voima
kytki Erlandin paikoilleen.

Silloin päästi Erland suustaan sellaisia valitushuutoja, että ne

koskivat Surunlapsen luihin ja ytimiin. Pienokainen vapisi ja tunsi
voimansa vähenevän, tahtonsa heikkenevän, sydämensä sulavan.

"Surunlapsi", huusi ritari, "minä muserran sinut, jos et Jumalan

nimessä vanno vieväsi minua ensi yönä, joka yö Singoallan luo."
 "Minä vannon", huokasi Surunlapsi, melkein tiedotonna.

"Pian! Palatkaamme linnaan, ennenkuin minä herään! Minä tunnen

sinun voimasi vähenevän, ja pian minä herään. Joudu! Me olemme
muutoin hukassa."

Surunlapsi kulki nopein askelin. Erland seurasi häntä. Tuskin oli

neljännestunti kulunut, kun ritari jo lepäsi vuoteellaan ja
pyhiinvaeltaja matollaan.

Mutta turhaan väijyi Assim saalistaan, seisoessaan kallioiden

välissä teräväksi hiottu miekka kädessään. Kun Singoalla palasi
rotkoon, sanoi hän vain: "Ritari ei tule." Assim iski miekkansa
kallioon niin että se murtui kahvan kohdalta, juoksi rantaan ja
huvittelihe koko yön matkimalla yölintujen ääniä ja vyöryttämällä
kiviä kalliolta järveen.
VIIMEINEN YÖVAELLUS.

Surunlapsi piti valansa.

Ja Singoalla, — hän, joka oli alkanut tyytyä ajatukseen ikuisesta

erosta ja kuolemasta — oi, hän unhotti pian päätöksensä, kun ritari
palasi seuraavana yönä Surunlapsen kanssa ja pyysi häntä jäämään.
Hän sanoi olevansa hulluuden ja Helenan oma päivällä; hän tahtoi
olla onnen ja Singoallan oma yöllä. Hän kutsui häntä puolisokseen ja
pyysi häntä pitämään sen valan, jonka oli Alakon kuvan päällä
vannonut, vaikka hän itse pahain henkien vaikutuksesta olikin ollut
pakotettu oman valansa rikkomaan. Suloisia olivat nyt Erlandin
hyväilyt tuolle kurjalle, jonka ainoa onni hän oli ollut aina
nuoruudesta alkaen. Ihania olivat nuo salamyhkäiset yöt, kun he
rotkossa toisilleen kuiskailivat tai äänettömään haaveiluun
vaipuneina käsi kädessä puron reunalla istuivat. Singoalla ei voinut
vastustaa; hän jäi sinne ja eli aikansa autuaissa unelmissa.

Kahdentenakymmenentenä päivänä pyhiinvaeltajan tulon jälkeen

Ekön linnaan palasi hän metsästä ehtoollismalja kädessään. Se
annettiin priorille, ja kaikki ihmettelivät ilmestyksen totuutta ja
katumuksen voimaa.
 Mutta ritari Erlandissa tapahtui muutos, joka päivä päivältä tuli yhä
selvemmin näkyviin. Ennen oli hän aika ajoittain ollut synkkä, nyt oli
hän synkkä koko päivän, aamusta yöhön saakka. Hän laihtui
kauheasti; hänen silmänsä painuivat kuoppiinsa, hänen poskensa
onttonivat, joka hetki uursi vaon hänen otsalleen, joka hetki valoi
öljyä hänen katseensa kamalaan liekkiin. Palvelijat vapisivat, kun hän
lähestyi, Helena rouva ei uskaltanut enää kysyä, mikä hänen
mieltään kalvoi, sillä ritari näkyi aavistavan, milloin tuo kysymys oli
tulossa, ja poistui silloin hänen läheisyydestään. Hän oli kylmä
vaimonsa surullisille katseille, karttoi hänen hyväilyjään, eikä
välittänyt pienestä pojastaan. Harvoin puhui hän kenenkään kanssa.

Helena rouva ilmaisi priorille huolensa herra Erlandin tilasta ja

keskusteli hänen kanssaan, mitä olisi tehtävä hänen
pelastuksekseen, sillä silminnähtävää oli, että tämä sairasmielisyys
vei häntä nopein askelin hautaa kohti. Priori päätti puhua
avomielisesti ritarin kanssa ja vaatia häntä ripille.

"Rasittaako synti sieluasi, poikani? Vai mikä se on, joka saattaa

sinut epätoivoiseksi? Älä haudo tuskaasi! Sitä voi muuten seurata
ajallinen ja iankaikkinen kuolema! Pakene Jumalan ja kirkon
helmaan! Katso, hän on valmis ottamaan syysi ja surusi omille
hartioilleen!"

Noin puhui priori ritarille. Mutta tämä vastasi: "Älä ahdistele minua
moisilla sanoilla, hurskas isä! Jos vielä toisen kerran tästä puhut, niin
jätän minä teidät ja pakenen toisiin seutuihin! Antakaa minun olla!
Kun aika on tullut, tulen minä ripille."

Toisen kerran, kun ritari näytti rauhallisemmalta, virkkoi hän

priorille: "Sieluni on täynnä rikkinäisiä kuvia. Koetan niitä panna
kokoon; sentähden täytyy minun niin paljon miettiä. Kun taulu on
Welcome to our website – the ideal destination for book lovers and
knowledge seekers. With a mission to inspire endlessly, we offer a
vast collection of books, ranging from classic literary works to
specialized publications, self-development books, and children's
literature. Each book is a new journey of discovery, expanding
knowledge and enriching the soul of the reade

Our website is not just a platform for buying books, but a bridge
connecting readers to the timeless values of culture and wisdom. With
an elegant, user-friendly interface and an intelligent search system,
we are committed to providing a quick and convenient shopping
experience. Additionally, our special promotions and home delivery
services ensure that you save time and fully enjoy the joy of reading.

Let us accompany you on the journey of exploring knowledge and

personal growth!

ebookmass.com