Rakkauden askelkuviot: Nicola Yoon

Rakkauden askelkuviot: Nicola Yoon. Suomentanut Helene Bützow. Tammi 2022

Englanninkielinen alkuteos (2021): Instructions for dancing. Kansi: Renike, Jyotirmayee Patra.

"Onko rakkaus riskin arvoinen?

Ihastuttavan nuortenromaanin tunnelma on kuin La La Land -elokuvasta! 17-vuotias Evie ei vanhempiensa eron jälkeen usko rakkauteen. Varsinkaan kun hän yhtäkkiä saa kyvyn nähdä, miten kaikkien rakkaustarinat ovat alkaneet -- ja ennen kaikkea miten ne päättyvät. Mutta sitten Evie kohtaa tanssistudiolla pojan, joka on kaikkea mitä hän itse ei ole: seikkailunhaluinen, intohimoinen ja rohkea.

X-niminen poika haluaa osallistua tanssikilpailuihin Evien kanssa, johon on aivan vastikään tutustunut! Evie ei todellakaan ollut suunnitellut ihastuvansa, mutta tanssiessaan X:n kanssa Evie joutuu kyseenalaistamaan kaiken mitä luuli tietävänsä elämästä ja rakkaudesta." (Tammi)

Lukunäyte

Traileri

Oma arvio:

Ai että, tätä kirjaa olen odottanut kuin kuuta nousevaa. Tanssia yhdistettynä romantiikkaan, voisiko olla kiehtovampaa yhdistelmää? Harrastan itse tanssia ja innostun aina hiiteen, jos leffassa tai kirjassa tanssitaan. Olen tykännyt kovasti Nicole Yoonin aiemmista YA-romaaneista Kaikki kaikessa ja Aurinko on tähti. Molemmista on myös tehty leffat, joten toiveikkaana olen, että tästäkin tehtäisiin. Vielä en ainakaan löytänyt infoa moisesta.

Särkyneen sydämen ongelma ei ole siinä, että se tappaa. Ongelma on, että se ei tapa. (s. 264)

"Kirjat eivät enää lumoa minua." Näin surullisesti alkaa Evien kerronta. Hän on rakastanut aina erityisesti romanttisia kirjoja, mutta on nyt menettänyt uskonsa rakkauteen ja näin ollen myös rakkaudesta kertovaan kirjallisuuteen. Vanhempiensa avioerosta kyynistynyt Evie kantaa siis kaikki lempparikirjansa kierrätykseen. Viedessään kirjoja erääseen Pieneen ilmaiseen kirjastoon hän törmää merkilliseen naiseen, joka kehottaa Evietä ottamaan mukaansa vastalahjaksi hyllyssä nököttävän kirjan nimeltä Tanssikoulu. Kirjassa opetetaan kirjaimellisesti erilaisia tanssilajeja. Kohteliaisuudesta Evie nappaa kirjan mukaansa sen kummemmin ajattelematta. Hänpä ei arvaakaan, että tuo kirja määrittää hänen kohtaloaan enemmän kuin uskoisikaan.

Tuon kohtaamisen jälkeen Evie huomaa, että pystyy näkemään rakastuneiden parien kohtalot niin ensitapaamisesta suhteen loppuun aina, kun nämä suutelevat hänen nähden. Kun Evie näkee ennalta siskonsa Danican suhteen erääseen Ben-nimiseen poikaan kariutuvan pojan pettämiseen, ja kun näin sitten oikeasti tapahtuu, hän epäilee ensin tulleensa hulluksi. Onneksi Evien ystävä Martin uskoo häntä, mutta Evie ei voisi kuvitellakaan kertovansa tästä oudosta kyvystään kenellekään muulle, kuten vanhemmilleen tai ystävilleen Cassidylle tai Sophialle. 

Tanssikoulu-kirjan johdattamana hämmentynyt Evie ajautuu pieneen La Brea Dance -tanssikouluun, jossa hänet lähes pakotetaan osallistumaan opetukseen. Kokeilun jälkeen Evie huomaa nauttivansa tanssista, ja kun tanssinopettaja Fifi ehdottaa, että Evie lähtisi edustamaan tanssikoulua LA Danceball -nimiseen kisaan, hän huomaa suostuvansa. Mutta mistä Evie saisi kavaljeerin, kun Martinkin on melkoinen puupökkelö? Noh, tanssikoulun omistajien pitkänhuiskea, superkuuma ja itsevarma lapsenlapsi Xavier eli X pestataan Evien pariksi. Alkuun tanssi ei meinaa sujua, koska Evien ja X:n kemiat ei kohtaa, mutta kun Fifi pakottaa heidät tutustumaan toisiinsa, alkaa parin välit lämmetä ja myös tanssi sujua paljon paremmin. 

"Olet oikeassa" minä sanon. "Inhoan sinua."

"Et edes tunne minua", X sanoo.

"En niin, mutta todennäköisesti inhoan sinua sitten, kun tunnen." (s.83)

Rakkauden askelkuviot on ihanan kevyttä ja kuplivaa luettavaa, mutta surullisiakin teemoja kirjasta löytyy. Evie kipuilee sen kanssa, kun isä hylkäsi perheen uuden naisen takia, ja on tämän vuoksi tosi vihainen isälleen. Hän ei voi tajuta, miksi äiti ja Danica suhtautuvat kaikkeen tähän niin kevyesti. Nyt Evie saa vielä taakakseen näyt, jotka toinen toisensa jälkeen todistavat, että kaikki rakkaussuhteet on tuomittu epäonnistumaan. Uskaltaako hän rakastaa X:ää, etenkään, kun hän näkee myös tästä näyn. Miten käy ystävyyssuhteiden, kun Evie näkee heidänkin rakkaussuhteiden kariutumisen näyissään?

1. Vihollisista rakastavaisiksi - Ikuinen kysymys kuuluu, tappavatko he toisensa vai suutelevatko? vitsi, vitsi. Tietysti suutelevat. (s. 16: (Entiset) rakkausromaanien suosikkigenret.)

Yoon ripottelee tapansa mukaan kerronnan väliin mukavia keventäviä listoja: mukana on mm. Evien rakkausromaanien suosikkigenret ja rakkausromaanien mieshenkilöiden ominaispiirteitä (kyllä vain, virnistykset ja vinot hymyt mainittu). X soittaa bändissä ja he yhdessä Evien kanssa kirjoittavat yhden biisin sanat, jotka myös on tipautettu kerronnan väliin. Lisäksi luvut ovat lyhyitä, osa jopa alle yhden sivun mittaisia, joten kirjaa on tosi helppo ja kevyt lukea. 

Rakkauden askelkuviot leikittelee rakkausromaanien kliseillä itseironisesti. Se pistää myös miettimään, kannattaako ottaa riskejä, vaikka tietäisi ennalta lopputuloksen? Onko tärkeämpää matka vai määränpää?

Arvosanani 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Samantyylistä luettavaa:

Tahereh Mafi: Rakkaus suurempi kuin meri

Holly Bourne: Niin käy vain elokuvissa

Mila ja Blake -trilogia: Estelle Maskame

Joku sinun kaltaisesi: Estelle Maskame. Suomentanut Maija van de Pavert. Gummerus 2022 (Mila ja Blake #1)

Englanninkielinen alkuteos (2021): Becoming Mila. Kansi: Whittakerbookdesign.com

"Ensirakkautta, sydänystävyyttä ja countrymusiikkia

Mila on aivan tavallinen kuusitoistavuotias tyttö – lukuun ottamatta sitä, että hänen isänsä on kaikkien tuntema näyttelijä. Kun isän seuraavan hittielokuvan ensi-ilta lähestyy, lehdistö kiinnittää huomionsa myös Milaan. Pieni lipsahdus saa aikaan valtaisan mediakohun, ja isän manageri on raivoissaan. Mila saa lähteä Los Angelesista viettämään kesää isoisänsä ja tätinsä luo pikkukaupunkiin Tennesseehen, kauas paparazzien kameroista.

Elämä pikkuruisessa Fairview’ssa vaikuttaa tylsältä ja paikallisen pormestarin poika Blake raivostuttavan ylimieliseltä. Blake ja Mila saattavat kuitenkin ymmärtää toisiaan paremmin kuin kumpikaan heistä haluaisi myöntää…"(Gummerus)

Oma arvio:

Estelle Maskamen uusimmat romaanit ovat olleet viime vuosina minun odotetuimpien kirjojen listoillani. Maskamen kehitys kirjailijana on ollut havaittavissa kirja kirjalta ja saa minut unohtamaan sen hienoisen myötähäpeän, mitä vielä tunsin lukiessani hänen verrattain nuorena kirjoittamaansa DIMILY-trilogiaansa. Sen jälkeen ilmestyneet Heittäydy, jos uskallat ja Oikealla tavalla vääränlainen ovat vakuuttaneet minut, että Maskame on Holly Bournen ja Rainbow Rowellin rinnalla parhaimmistoon kuuluvia uuden sukupolven realistisen YA:n kirjoittajia.

Mainittakoon tähän alkuun vielä, että kirjan kansi on erittäin onnistunut: hempeät, toisiinsa sointuvat värisävyt ja kiva kuvitus saavat ainakin minut tarttumaan innolla kirjaan.

Kirjan  alussa Mila Harding saa kunnon läksytyksen vanhemmiltaan ja elokuvatähti-isänsä nipomaisen tarkalta managerilta, Brunolta: Mila on jälleen kerran antanut isälleen ja näin ollen myös hänen uutuusleffansa tuotantoyhtiölle huonoa mainosta oksentamalla humalapäissään eräässä julkisessa tilaisuudessa. Minkä Mila sille mahtoi, että hänen tylsyyksissään nappailemansa shamppanjat kihahtivat hiukan liikaa hattuun. Koska tällaisia on sattunut viime aikoina enemmänkin, Bruno ehdottaa ratkaisua, jossa Mila lähetetään pariksi kuukaudeksi pois, Hardingien kotitilalle Tennesseehen. Kun elokuva on ollut ensiesityksessä, Mila voidaan taas palauttaa kotiinsa. Milan järkytykseksi äitikin lopulta suostuu ehdotukseen.

"Voisinko ehdottaa, että tutustut uudelleen sukulaisiisi, putsaat hevosten karsinoita, luet muutaman romanttisen kirjan? Et lähde maatilalta. Ei. Enää. Juhlia. Onko ymmärretty, Mila?" (s. 77)

Mila on elänyt kuusivuotiaasta saakka Los Angelesissa, joten sopeutuminen syntymäkotinsa maalaiselämään vaatii häneltä aikaa. Muurien suojissa sijaitsevaa maatilaa ylläpitää Milan lempeä Sheri-täti sekä isoisä Kippari. Mila passitetaan heti ensi töikseen naapuritilalle moikkaamaan ikäistänsä Savannah Bennettiä, jonka kanssa hän ehti olla vähän aikaa samalla luokalla ennen muuttoaan. Onnekseen Mila saa heti Savannahista ja hänen veljestään Mylesistä seuraa. Brunon ohjeiden mukaan Mila ei saisi poistua maatilalta minnekään enempää kohua aiheuttamaan, mutta Sheri on onneksi vapaamielinen, ja niinpä Mila pääsee heti ensimmäisenä iltanaan aitoihin tailgate-bileisiin (kyseessä on siis amerikkalaiset bileet, jossa kokoonnutaan autojen peräkonttien/lavojen päälle grillaamaan, ryypiskelemään ja soittamaan musaa). Samalla hän tutustuu Bennettien töykeän oloiseen Blake-serkkuun, joka aiheuttaa ikävän välikohtauksen heti ensimmäisissä bileissä. 

"Tiesittekö te, että meillä on täällä julkkis? Anteeksi - julkkiksen tytär." (s. 58)

Mila jatkaa maalaiselämäänsä kirkossa käynteineen ja hevostallilla työskentelyineen. Vaikka Blake oli alkuun töykeä ja kohtuuton Milaa kohtaan, hän alkaa kuitenkin tutustua tuohon poikaan lähemmin, sillä heillä on kuitenkin jotain yhteistä: Blaken äiti on Nashvillen pormestari, ja Blake joutuu kärsimään äitinsä ammatin vuoksi, ihan kuten Mila kuuluisan isänsä takia. Ensimmäiset tapaamiset meinaavat kärjistyä riitelyyn näillä kahdella, mutta pikku hiljaa he alkavat ymmärtää toisiaan. Mila huomaa, että Blaken katse alkaa hermostuttaa häntä jostain syystä. Blake tutustuttaa Milan aitoon nashvilleläiseen countrymusiikkikulttuuriin. Pääseepä Mila kuuntelemaan myös Blaken soittoa ja laulua eräissä nuotiobileissä.

Kaikki - jonkin - vitun - elokuvan - takia? (s. 166)

Ikäväkseen Mila saa tietää ikäviä asioita vanhemmistaan, joita häneltä on pimitetty. Blaken ynseä äiti suhtautuu Milaan todella ikävästi, ja syykin siihen selviää lopussa. Milaa surettaa isänsä etäisyys ja se, miten tärkeänä hän pitää omaa uraansa. Onko Mila pelkkä haittatekijä ja rasite isälle? Miksi isä ei pidä yhteyttä omaan isäänsä, Kippariin, joka suree selvästi poikansa etäisyyttä? Kirjan loppu on melkoisen dramaattinen ja loppuu sellaiseen cliffhangeriin, että tekisi mieleni hankkia käsiini enkunkieliset jatko-osat just-nyt-heti.

Viihdyin kovasti tämän kirjan parissa ja ahmaisinkin tämän vuorokaudessa. Alussa Blaken ja Milan kiivaat sanailut toivat hiukan flashbackit DIMILY:stä, mutta eivät kuitenkaan olleet niin epäuskottavia kuitenkaan. Kirjan loppuhuudahdus kaikessa dramaattisuudessaan sai minut (vain) hiukan pyöräyttämään silmiäni. Kaiken kaikkiaan Joku sinun kaltaisesi on ihanan viihdyttävä, tunteellinen ja mielenkiintoinen trilogian avaus. Tenneeseen maaseudun idylli ratsastusretkineen ja countrybiiseineen, Milan elämä kuuluisan filmitähti-isän varjossa ja ihana romanssi pormestarin pojan kanssa tekee kirjasta uniikin ja kiehtovan YA-kirjan. Vakavuutta kirjaan tuo Milan hankala isäsuhde sekä huoli isoisästä. Bruno-manageri osaa olla tiukkuudessaan oikea ass hole. 

Lisää osia tähän sarjaan, kiitos!

Arvosanani 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Estelle Maskame: Kun menetin sinut. Suomentanut Maija van de Pavert. Gummerus 2023 (Mila ja Blake #2)

Englanninkielinen alkuteos (2021): Trusting Blake. Kansi: Whittakerdesign.com

"Mitä h*lvettiä juuri tapahtui? Isä pettää, äiti raivoaa, ja Mila on keskellä taistelutannerta.

Mila alkoi juuri nauttia olostaan sukulaisten luona Tennesseessä, mutta nyt tähtinäyttelijäisän salasuhde on median reposteltavana ja Milan elämä yhtä kaaosta. Ainoa luotettava ihminen hänen elämässään tuntuu olevan Blake – komea, hymyileväinen, kitaraa soittava Blake.

Kun Blaken ja Milan suhde syvenee, heidän perheidensä väliset vanhat kaunat nousevat pintaan. Myös Blaken ex-tyttöystävä aiheuttaa hankaluuksia. Kestääkö Milan ja Blaken välinen luottamus? Kaikki koettelemukset, kun kesä lähestyy loppuaan?" (Gummerus)

Oma arvio:

Pidin kovasti countryhenkisestä Mila ja Blake -trilogian avausosasta Joku sinun kaltaisesti, vaikka Maskamen ylidramatisoiva kirjoitustyyli paikoin häiritsi lukuiloani. Ilokseni jatko-osa Kun menetin sinut ilmestyikin jo heti kesän alkuun, sillä jäihän ensimmäinen osa melkoisen dramaattiseen cliffhangeriin, kun isänsä salasuhteesta tulistunut Mila ilmoittaa Blakelle lähtevänsä kotiin Kaliforniaan heti ja välittömästi, ja jättää rakastuneen Blaken huutelemaan perään epätoivoissaan.

Kun menetin sinut alkaa Milan epätoivon, vihan ja pettymyksen vuodatuksella, kun tämä on juossut kamalan uutisen kuultuaan Blaken ja tämän pormestariäidin luota. Isän suhteen paljastumisesta seuraa tietysti kamala mediaryöpytys. Milan äiti onneksi saapuu Sherin maatilalle, vaikka Mila huomaa pian, että äidin ja isoisän eli Kipparin välit eivät ole mitä parhaimmat. Kippari on minun silmiini vanha, rasittava jäärä, jonka on ihan pakko ladella "totuuksia" ja sanoa aina viimeinen sana. Ärsytyskynnykseni kasvaa.

Kaaos. Tätä ei voi kuvailla mitenkään muuten. Täydellinen kaaos. (s. 92)

Eli kuten arvaatkin, Milan ei tarvitsekaan lähteä kotiin Kaliforniaan, kuten hän ensimmäisen osan lopussa uhkaili. Blake pommittaa sinnikkäästi Sherin puhelinta ja haluaa tavata Milan, joka on itkenyt silmät päästään maatilalla. Ovella parveilevat paparazzilaumat tekevät tapaamisista hankalia, mutta onneksi Blake on neuvokas kaveri. Milan on pakko saada muutakin ajateltavaa kuin perheen sotkut, varsinkin, kun leffatähti-isäkin päättää pölähtää paikalle kamalan managerinsa Rubenin kanssa. Milan ihmetykseksi äiti on ihmeen tyyni isää kohtaan ja näyttää, että he puhaltavat yhteen hiileen tämän skandaalin myötä. Kippari taas on entistä äreämpi ja käy heti ilmi, ettei isän ja pojan välit ole lainkaan kunnossa. Kippari kun ei ole koskaan voinut hyväksyä poikansa elokuvauraa, sillä toivoi tästä farmille jatkajaa. Hmph. 

Kirjassa vellotaan perhedraaman ympärillä mielestäni ihan liikaa. Olisin toivonut enemmän Milaa ja Blakea, mutta kirjassa keskitytään ihan liikaa pitkästyttäviin dialogeihin, jotka tuntuvat jotenkin liian venytetyiltä ja yksityiskohtaisilta. Vähempikin jankkaus riittäisi, jotta kirjan juoni etenisi dynaamisemmin. Sama asia taisi ärsyttää minua jo DIMILY-trilogiaa lukiessa, ja näyttäisi, ettei Maskame ei ole muuttanut tätä tyyliä. Tiedä sitten, vetoaako tämä paremmin varsinaiseen kohderyhmään paremmin. Minua alkoi Maskamen tyyli ärsyttää ihan liikaa. Lisäksi uskottavuus on monissa kohtauksissa koetuksilla, kun nyt on kuitenkin realistisesta kirjallisuudesta kyse. Tuntuu, että kaikki kirjan henkilöt, niin nuoret kuin aikuisetkin, käyttäytyvät kauhean mustavalkoisesti. Loppua kohti onneksi solmut aukenevat ja pahimmat perhekriisit selvitellään.

Voisin tottua tähän vallan tunteeseen, kun pystyn tekemään Blaken - viileän ja itsevarman Blake Averyn - hermostuneeksi. Asetelma on kääntynyt päälaelleen. Se ruokkii itseluottamustani.(s. 162)

Parasta antia kirjassa ovat yhteiset Milan ja Blaken karkaamiset, vaikka heidän yhteisten hetkien kuvaukset jäävätkin mielestäni liian pliisuiksi. Riittääkö se, jos kerrotaan jonkin olevan "seksikästä"? Hiukkasen enemmän tuntemusten kuvailua romanttisiin kohtauksiin kaipaisin minä. Minua myös häiritsi, miten joka kerta, kun Mila on aloitteellinen, sitä korostetaan joko Blaken tai Milan itsensä kommentoimana. Blaken eteenpäin kehittyvä countrymusiikkiharrastus on kiehtovaa luettavaa. Voisikohan trilogian päätösosassa ollakin Blake minäkertojana? Olisipa. Henkilöhahmoista pidän myös eniten Sheristä, Milan tädistä, joka viettää aikaansa talleilla ja pitää aina Milan puolia. 

Pelkät perhekriisit eivät riitä Milan elämää vaikuttamaan, sillä monenlaista estettä tulee hänen ja Blaken romanssin tielle: Blaken lapsuudenystävä ja ex-tyttis Lacey yrittää ihan selvästi päästä lähemmäs Blakea. Lisäksi, kun isä ja äiti saavat tietää, että heidän tyttärensä seukkaa heidän arkkivihollisensa LeAnne Averyn pojan kanssa, he eivät sitä hevillä sulata.  Siinäpä siis monenlaista draaman kaarta kerrakseen yhteen kirjaan.

Goodreadsissa on moni kommentoinut kirjan lopetusta. Se on tuttuun tapaan hyvin järisyttävä, mutta minä jäin vain miettimään, miksi ihmeessä Blaken pitää käyttäytyä noin idioottimaisesti. En nyt enää jaksaisi näitä nuoria miehiä, joilla on käytöshäiriöitä isä- tai äitiongelmista. Tokihan loppuun pitää saada jokin kunnollinen käänne, ja siinä kyllä onnistuttiin. Mutta vaikka viimeinen virke tuo melkoisen epätoivon ilmoille, kaikkihan tietävät, että toivoa ei ole vielä heitetty romukoppaan. Luen siis innolla kolmannenkin osan, vaikka ärisenkin joistakin asioista tämän kirjan kohdalla. Sen verran koukuttava on Milan ja Blaken tarina.

Annan arvosanaksi tälle 3+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Lukufiilis (Sara Sundelin 13 v)

Ole sinä minun: Estelle Maskame. Suomentanut Maija Voutilainen. Gummerus 2024 (Mila ja Blake #3)

Englanninkielinen alkuteos (2022): The Making of Mila and Blake. Kansi:Whitakkerbookdesign.com

"Milan ja Blaken dramaattisesta erosta on kulunut kaksi vuotta, kun Mila palaa sukutilalleen Nashvilleen kesäksi ennen yliopiston aloittamista. Kun selviää, että myös Blake sekä hänen uusi tyttöystävänsä ovat kaupungissa, Milan ajatukset alkavat velloa menneisyydessä.

Sukutilan arkikaan ei tarjoa pakoreittiä suhdekuvioista, sillä komea renkitulokas Teddy aiheuttaa sydämentykytyksiä Milassa ja hänen ystävissään. Mennyttä on kuitenkin mahdoton unohtaa, ja tukahdutetut tunteet ryöppyävät pintaan. Ovatko Mila ja Blake kypsyneet tarpeeksi toisilleen?" (Gummerus)

Oma arvio:

Estelle Maskame rakastaa kirjoittaa dramaattisia lopetuksia, ja poikkeusta eivät ole tehneet Mila&Blake-trilogian kaksi ensimmäistä osaakaan. Ensimmäinen osa Joku sinun kaltaisesi päättyi minusta hieman koomisiakin piirteitä saaneeseen Blaken huudahdukseen; "Älä mene! Ei näin!" ja toinen osa Kun menetin sinut lauseeseen, joka paljasti draamaparin tulevan kahden vuoden erossa olon. Tämä vain siksi, että Blake suuttui kamalasti siitä, kun Milan julkkisisä varasti kaiken huomion hänen ensikeikallaan. Tällainen ehdottomuus ja ilmeinen dramatiikanhakuisuus on aina saanut minut hiukan pyörittelemään silmiäni Maskamen kirjojen osalta, mutta olen aina yrittänyt lukea näitä tietynlaiset draamailunsietolasit silmilläni. Tiesin kuitenkin ennalta sen, että kolmannessa osassa tarvitsisin niitä yhtä lailla.

Ole sinä minun alkaa seesteisissä tunnelmissa: 18-vuotiaan Milan ja näyttelijäisän välit ovat parantuneet sen jälkeen, kun kaikki salaisuudet tuotiin julki. He ovat matkalla Nashvillen maatilalle viettämään seuraavat kolme viikkoa kesälomaa. Milan sydän hypähtelee ilosta, kun hän saa taas viettää aikaa rakkaan isoisänsä Kipparin, ratsastuskoulutoimintaa aloittelevan Sheri-tädin sekä ystäviensä Savannahin ja Torin kanssa. Maatilalla työskentelee komea Teddy, josta Savannah on todella kiinnostunut. Milan pääsee taas ratsastamaan lempiratsullaan Fredolla ja nauttimaan maalaiselämästä. Isä on aikonut luopua näyttelijäntyöstään ja panostaa tuottajan rooliin, joten sitäkin kautta heidän elämänsä on vähemmän suurennuslasin alla. 

Väistämättä Mila kuitenkin törmää Blakeen, jota ei ole nähnyt kahteen vuoteen, kuten toisen osan lopussa paljastettiin. Mila ei voi käsittää, miten he olivat niin kiinni toisissaan, ja yhdessä hetkessä Blake suuttui hänelle niin, ettei enää myöhemminkään ottanut yhteyttä ja halunnut korjata heidän välejään. Blakella on nyt Olivia-niminen tyttöystävä ja hän opiskelee Belmontin yliopistossa, kun taas Mila hylkäsi taannoin oman Belmontin paikkansa ja menikin sattuneista syistä johtuen San Diegon sairaanhoitajalinjalle. Blake töksäyttää Milan nähdessään jotain typerää, mutta on selvästi kuohuksissaan nähtyään entisen rakkaansa.

Varsinainen tervetulotoivotus Fairview'hun. Eilisilta oli kaamea. Tänään on ollut kaameaa. Kaikki on kaameaa. Hitto. (s. 52)

Mila yrittää hyväksyä sen, että Blakella on nyt uusi elämä ja uusi rakas, mutta hän haluaisi edes tietää syyn siihen, miksei tämä halunnut selvittää asioita eikä edes soittanut eron jälkeen. Entisen rakastavaiset joutuvat kuitenkin väkisinkin tekemisiin, kun Mila löytää Blaken isän Jasonin kännissä hoipertelemassa kadulla ja joutuu soittamaan tämän hakemaan isäänsä. Selviää, että Blaken alkoholisti-isä on repsahdellut taas aika ajoin, mikä tuottaa huolta ja ärtymystä pojalleen. Mila haluaisi tietää, ettei Blake olisi kuitenkaan unohtanut musiikkihommiaan, vaikka siltä pahasti vaikuttaa. 

Ei Blake tietenkään ole täällä yksin. Tietenkin hänen tyttöystävänsä on täällä. Tietenkin. (s. 94)

Olen hiukan hämmästynyt siitä, että tämä päätösosa ei olekaan niin draamantäyteinen kuin kuvittelin. (Tai sitten minun draamailunsietolasini toimivat kuin toimivatkin.) Toki tässä on tuttuun tapaan monenlaisia käänteitä niin romanttisissa kuin muissakin kuvioissa, mutta suurin kohtaus taidettiin nähdä edellisessä osassa, jossa Milan ja Blaken vanhempien salaisuudet tuotiin julki. Lopussa on toki hyvin tunteita herättävä käänne, joka saa minunkin silmät kostumaan. 

Pientä kitkaa ystävien välille on yritetty tuoda Teddy-komistuksella, kliseisen tallipojan ruumiillistumalla, ja Torin yllättävällä paljastuksella (joka ei minua kyllä yllättänyt, sillä tajusin melko heti alussa, miksi hän kiukuttelee.) Ehkä hieman turha juonikuvio oli mielestäni tämä Teddyn yksipuolinen kiinnostus Milaa kohtaan ja siitä seurannut pieni särö Savannahin kanssa, koska se jäi kuitenkin aika laimeaksi. Pääpaino on kuitenkin Milan ja Blaken tunteiden heräämisessä ja toisaalta Kipparin terveydentilassa, jonka heikkenemiselle on löytynyt syy. 

Kirjan henkilöhahmot käyttäytyvät alusta alkaen tässä sarjassa välillä lähes päättömällä tavalla, ja varsinkin sen nuoret ovat monissa tapauksissa lapsellisia kiukuttelijoita, joilla ei tunnu olevan minkäänlaisia tunnetaitoja. Otetaan nyt esimerkiksi Blaken äkkipikainen päätös suuttua hetkessä tyttöystävälleen yhdestä virheestä ja katkaista kaikki välit. Tai Milan idea tehdä Blake mustasukkaiseksi bileissä suutelemalla Teddyä. Okei, 18-vuotiashan ei olekaan vielä aikuinen ja lapsellisuus suotakoon, mutta myös oikeasti aikuiset sortuvat näissä kirjoissa hyvin erikoiseen käyttäytymiseen. Ja juuri tällä tarkoitan Maskamen tyyliä hakea draamaa kirjoihinsa.

Minusta tämän trilogian vahvuus on ollut alusta alkaen sen maalaismiljöö: nautin suuresti sen country-henkisyydestä ratsastusretkineen, Nashvillen country-musiikkikeikkoineen ja perinteisine sunnuntaisine kirkossakäynteineen. Pidän siitä, miten lämpimät välit Milalla on äreään, mutta herttaiseen isoisäänsä, ja miten myös Milan ja hänen isänsä välit paranevat, kun isä on alkanut luottaa tyttäreensä enemmän eikä kaikki pyöri enää hänen elokuvauransa ympärillä. Milan vanhemmat päättivät erota, kun herra Hardingin syrjähyppy pormestari Averyn kanssa tuli ilmi, mutta lopun vastoinkäymisten myötä heidän välinsä tuntuvat lämpenevän. Mila tekee myös ratkaisevan päätöksen opiskelupaikkansa suhteen. Osin asiat jää vielä avoimeksi, mutta lopputulema on melko ilmeinen.  

Ei ole mitään syytä, miksi tunnen yhä yhteyttä häneen, mutta sydämen asiat eivät tottele järkipuhetta. Sydän tietää, kuka on se oikea. (s. 106)

Onhan nämä olleet omalla tavallaan todella viihdyttäviä YA-kirjoja, vaikka muutamat juonikuviot ynnä yksityiskohdat minua aina häiritseekin. Kasien genrevinkkauspaketissa tämä on ja pysyy, sillä uskon nuorten innostuvan tämän trilogian draamakuvioista (minua paremmin ainakin.) 

Annan tälle arvosanaksi 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta. 

Samantyylistä luettavaa:

Tämä biisi on sinulle: Maurene Goo

Oikealla tavalla vääränlainen: Estelle Maskame

Kaija Koo -Taipumaton: Jouni K. Kemppainen

 Kaija Koo - Taipumaton: Jouni K. Kemppainen. WSOY 2021

Kansi: Bifu / People's, AJ Savolainen (kuva)

"Supertähden odotettu elämäkerta.

”Hän kuuli korvissaan isän huudot ja äidin raskaan hiljaisuuden. Hän muisti ihmiskammonsa, pelkonsa ja mallipoikaystävänsä lyönnit, isän verentahriman kypärän, tupaten täydet salit, humalaisen aviomiehen ja pienen kynttilän studion pöydällä."

Kaija Koo – Taipumaton on ainutlaatuinen elämäkerta yhdestä Suomen rakastetuimmasta artistista. Se on kertomus siitä, kuinka lahjakas mutta ujo Kaija Kokkola selätti miesten hallitseman musiikkimaailman ja nousi oman uransa sankariksi, vahvaksi ja kunnioitetuksi supertähdeksi, kansan Kuningattareksi. Viidelle vuosikymmenelle ulottuva ura sisältää huikeita huippuja ja jyrkkiä laskuja, joita kehystävät myrskyisän yksityiselämän kiemurat.

Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen toimittaja Jouni K. Kemppainen on kolunnut Kaija Koon kanssa hänen lapsuutensa leikkipaikat ja keikkamestojen takahuoneet ja haastatellut häntä yli vuoden ajan. Sanansa ovat sanoneet myös Kaijan läheiset, ystävät, kollegat, työtoverit ja avustajat. Tuloksena on suorapuheinen ja poikkeuksellisen avoin elämäkerta." (WSOY)

Oma arvio:

Aina niinä harvoina kertoina, kun olen esitellyt blogissani elämäkertakirjaa, tavakseni on tullut ensin kertoa siitä, miksi olen valinnut luettavakseni juuri kyseisestä ihmisestä kertovan kirjan. En nimittäin juurikaan muuten lue elämäkertoja, ellei siinä esiintyvä henkilö ole jollain tavalla koskettanut minun elämääni tai ole muuten erityisen kiinnostava mielestäni. Eikä kovinkaan moni ihminen ole. Siis minulle kiinnostava.

Olin yläkouluikäinen, kun Kaija Koo nousi pinnalle Tuulten viemää levyllään. Muistan, että erityisesti enoni luukutti tätä levyä mummolan kesinä, ja hyvin äkkiä tarttuvat sävelet ja helposti laulettavat lyriikat tarttuivat minun päähäni. Niinpä kuuntelin Kaijo Koon C-kasettia myös omassa soittimessani. Ystäväni kanssa tykkäsimme laulaa paljon pyöräillessämme heppatallille, ja Kaija Koon biisit olivat meillä ahkerasti laulettavia matkabiisejä. Osaan yhä edelleen esimerkiksi biisien Viimeinen lento, Kuka keksi rakkauden ja Niin kaunis on hiljaisuus sanat kokonaan ulkomuistista. Myöhemmin, nuorena aikuisena ostin itselleni Kaija Koon kokoelma-CD:n ja löysin hänen biisinsä hetkellisesti uudelleen. Kokoelmalta mieleeni jäivät muun muassa Ex-nainen, joka soi yhä silloin tällöin minulla korvamatona, sekä alkupään tuotannosta, ennen Tuulten viemää -levyn, hieno biisi Kevään ensilunta, joka on oikeasti uskomattoman hieno kappale!

Nyt aikuisiällä musiikkimakuni on ollut pitkään ulkomaista poppia, etenkin elektropoppia, enkä ole aktiivisemmin kuunnellut Kaija Koon biisejä. Jokavuotisilla kesäfestareilla olen kuitenkin pitänyt huolen, että olen kuuntelemassa Kaijan keikat, sillä ne ovat aivan huikeita. Takana on kolme katsottua festarisettiä, joista viimekesäinen harmikseni jäi vähän vaikuksi, koska emme ehtineet saada hyviä paikkoja ja katsomoalue oli turhan täyteen tupattu. Niinpä tiirailin Kaijaa kauempaa, eikä kokemus sieltä ollut niin vaikuttava.

Tässäpä syyt, miksi halusin ehdottomasti tarttua Jouni K. Kemppaisen kirjoittamaan Kaija Koon elämäkertaan. En halunnut urkkia mitään kohupaljastuksia hänestä (mitä on tietysti jo lehdistö kaivanut kirjasta esiin palstoilleen) vaan tutustua häneen ihmisenä niin hyvin, kuin kirjan välityksellä nyt voi.

Taipumaton etenee hyvin kronologisessa järjestyksessä, joten lukijan on helppo pysyä mukana. Kemppainen ei onneksi ala rönsyilemään tekstissään, vaan pysyy aika hyvin asiassa. Vertauksena Jari Tervon kirjoittama Loiri, joka jäi minulla kesken liian rönsyilyn takia. Haluan, että elämäkerrassa pysytään itse päähenkilössä eikä aleta kertomaan sen ajan poliittisista tilanteista kovin yksityistarkkaan.

Se oli kuin todeksi tullut satu tai uni, tai oikeastaan mikä tahansa unelmien täyttymistä kuvaava ilmaus käy, sillä juuri mikään ylisana ei tunnu liioittelulta. Kaijan paluu musiikkimaailmaan täytti ne kaikki. (s.133)

Elämäkerta keskittyy tasapainoisesti niin Kaijan artistiuraan kuin henkilökohtaiseen elämään. Voisin kuitenkin sanoa, että hänen musiikkinsa on hienosti pääosassa. Tärkeässä roolissa on toki myös hänen avioliittonsa ja työtoveruutensa Markku Impiön kanssa, niin hyvässä kuin pahassa. Kaikesta huolimatta kirjasta huokuu Kaijan kunnioitus ja rakkaus miestään kohtaan, vaikka asiat eivät mene niin kuin saduissa. Arvostan tätä todella. On ollut varmasti kipeää kertoa avoimesti Markun alkoholismista ja mitä se on tehnyt heidän avioliitolleen. Käsittääkseni siitä ei ole aiemmin julkisuudessa ollut mitään.

Ehkä Kaijan selviytymistä auttoi jollain lailla hänen taitonsa katsoa omaa elämäänsä ulkopuolelta kuin vieras sivustakatsoja. (s. 282)

Kaija valottaa rehellisesti lapsuuttaan kodissa, jossa hän tunsi aina hiukan erilaiseksi ja huonommaksi kuin vanhempi Ritva-sisarensa, joutui todistamaan heikkohermoisen isänsä raivonpuuskia ja äitinsä alistuvaa mukautumista. Silti vanhempia ei missään vaiheessa ruveta syyllistämään, todetaan vain asiat kuinka ne ovat. Tavattoman kiehtovaa on lukea Kaijan Kalevi-isän ja Seppo-sedän mieltymyksestä omiin teknisiin vempaimiin, joista etenkin lentävät sellaiset olivat Kaleville tärkeitä. Ja koituivat hänen kohtalokseen, mistä kertoo biisi Viimeinen lento.  

Elämäkerroissa minua kiehtoo aina perhealbumikuvat enemmän kuin usein lehdissäkin esiin tulleet keikkakuvat tms. (Kirjan kuvaliite. Kuva: Kaija Koon perhealbumi)

Onni on ollut varmasti, että hänen perheensä on panostanut Kaijan musiikkiharrastuksiin jo pienestä pitäen. Musiikkitaustainen isä hankki ensimmäisen pianon jo Kaijan ollessa pieni ja hankki tytöille soitonopettajan. On myös mielenkiintoista lukea, miten oikeiden ihmisten löytyminen elämään edesauttaa usein musiikkiuralla. Muusikot elävät omassa kuplassaan, jossa joku tuntee aina jonkun, joka tuntee jonkun, joka voisi olla hyvä sanoittaja tai basisti tai joku muu. Tuttuja muusikkonimiä vilisee kuvauksissa Kaijan muusikkouran alusta. Kaikessa korostuu kuitenkin Kaijan lahjakkuus laulajana: kuinka hän tekee kaikki taustat biiseihinsä, ja yhteen biisiin niitä saattaa tulla paljon. Kuinka tarkkaan hän hioo biisejään, ennen kuin on tyytyväinen. Kuinka klassinen laulunopettaja yritti saada Kaijaa laulamaan "oikein", mutta Impiö tokaisi heti, että laula niin kuin ennenkin. Kaijalla on oma tyylinsä laulaa ja hyvä niin, vaikka se ei varmasti aina mene klassisten laulumetodien mukaan.

Kaija purskahti itkuun. Markun silmät kostuivat. Sillä hetkellä kummallekin tuli selväksi, että enää ei ollut paluuta. Levy oli pakko tehdä, tai no, ainakin yrittää. (s. 125)

Monet ovat sanoneet, että Kaija Koosta saa melko ylimielisen vaikutelman niin keikoilla kuin muissa esiintymisissä. Kirjan perusteella voisin kuitenkin sanoa, että Kaija on todellisuudessa hyvin lämmin persoona, joka rakastaa yhä entistä aviomiestään, on hyvä ystävä eikä sorru katkeruuteen, vaikka on kokenut melkoisen paljon paskaa elämässään. Kaijo Koon artistipersoona on varmasti itseriittoisempi kuin hän oikeasti on arkielämässään. Kova kurinpitäjä mutta myös tsemppari hän vaikuttaa olevan ainakin keikoillaan. Kaija jakaa myös monia kipeitä kokemuksiaan, kuten raastavat hetket ennen avioeroa ja hänen ainokaisen poikansa moottoripyöräonnettomuuden ja sen jälkeiset sairastelut sekä viimeiset hetkensä äitinsä kuolinvuoteella.

Kaija tuijotti lehden sivua eikä ollut uskoa silmiään. Mitä nyt taas? Mitä kaikkea sitä oikein täytyy sietää, kun on nainen ja julkkis? (s. 187)

Kaija ottaa kirjassaan omalta osaltaan kantaa #metoo-ilmiöön muutamissa kokemuksissaan, joissa hän kokee saaneensa huonoa kohtelua sen takia, että on nainen. Näitä olisi voinut mielestäni ruotia hieman lisääkin. Kaija on saanut kuulla muun muassa ikävää kommentointia hänen painostaan levy-yhtiön johtajalta ja kokee tulleensa naiseutensa takia kohdelluksi eri tavalla julkisuudessa kuin miehet. Kaija kertoo myös avoimesti alku-uransa aikaisesta mallipoikaystävästään, joka oli lopulta sairaalloisen mustasukkainen, joka johti henkiseen ja fyysiseen pahoinpitelyyn. Lisäksi Kaijan masennuskaudet tulevat käsitellyksi kirjan sivuilla, sillä hän oli ahdistuskohtausten takia poissa julkisuudesta välissä jopa seitsemän vuotta.

Se kerta ei jäänyt viimeiseksi. Fyysisen pahoinpitelemisen lisäksi mies uhkaili ja silpoi puukolla Kaijan vaatteita sillä välin, kun tämä oli keikkamatkalla. (s.61)

Olen tyytyväinen, että luin kirjan, joka ei nyt kirjallisuuden saralla ole mikään suurteos, mutta tekee tehtävänsä hyvin ja toimivasti: tutustuttaa lukijan Kaija Kokkolan aka Kaija Koon elämään, johon on kuulunut aina musiikki, rakkaus eläimiin ja ihmisiin.  Ne tyhmät nostot, mitä keltainen lehdistö on tehnyt kirjasta, eivät oikeasti pomppaa tarinasta suuremmin esiin, sillä kokonaisuus on  kuitenkin tasapainoinen. Nekin tempaukset ovat osa Kaijan räiskyvää luonnetta, ja keltä tahansa vähänkään eläneeltä ihmiseltä löytyy kyllä vastaavia juttuja menneisyydestään, jos vähänkään kaivelee (onneksi minusta ei tehdä elämäkertaa!) Hiukan kyllä epäilen sitä, olisivatko he oikeasti laittaneet bändin kanssa mariannekarkit peräaukkoihinsa keikan ajaksi, mutta mikäs siinä.

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle. 

Muissa blogeissa:

Mesta.net

Muut elämäkerrat blogissani:

Mikael Gabriel - Alasti: Anton Vanha-Majamaa ja Laura Friman

Kalle Päätalo - Kirjailijan elämä: Ritva Ylönen 

Topi Sorsakoski - Viimeiseen korttiin: Antti Arvaja ja Tuomas Mustikainen. 

 

Rotukarja: Agustina Bazterrica

Rotukarja: Agustina Bazterrica. Suomentanut Einari Aaltonen. Like 2019

Espanjankielinen alkuteos  (2017): Cadáver Excuisito. Kansi:

"Armoton dystopia yhteiskunnasta, jossa ihmiset syövät toisiaan

Äkillinen virus iskee koko eläinkuntaan. Sen pysäyttämiseksi kaikki eläimet on tapettava ja niiden jäännökset hävitettävä. Vastatakseen ihmisten lihanhimoon hallitus tekee dramaattisen ratkaisun. Se laillistaa ihmislihan tuottamisen, teurastamisen ja prosessoinnin. Ihmiskunta jakautuu kahtia: niihin, jotka syövät, ja niihin, jotka syödään.

Marcos Tejo on Kriegin lihajalostamon päällikkö. Eräänä päivänä hän saa lahjaksi rotukarjaksi luokitellun naisen. Tejo pitää lemmikistään hyvää huolta ja alkaa nähdä ympäröivän todellisuuden uudessa valossa. Kun houkutus sitten ajaa hänet umpikujaan, kaikki säännöt saavat unohtua."(Like)

Oma arvio:

Tämän kirjan luettuani on hiukkasen aikaa pöllämystynyt olo : "Mitä minä juuri luin?" - Kirjan, jossa ihmissyönti on täysin normaalia ja hyväksyttävää; jossa ihmisiä tehotuotetaan ruuaksi; jossa näitä ruuaksi kasvatettuja ihmisiä ei pidetä ihmisinä, vaan karjana, ja heistä puhutaan päinä; jossa syötävää ihmistä voidaan kasvattaa myös omassa kotikellarissa tietyin luvin. Tämän armottomampaa dystopiaa en ole koskaan lukenut, vaikka monenlaisia ihmiskokeita monessa onkin harjoitettu. Tässä kirjassa kaikki on viety astetta pidemmälle. Ihmiset ovat tässä sama kuin meidän nykyinen karjamme - naudat, siat ja kanat, jotka tehotuotantolaitoksissa elävät suuntanansa vain päätyä meidän lihansyöjien patoihin.

Hän ei kutsu sitä erikoislihaksi. Hän käyttää teknisiä  termejä, tekee selväksi, että kyseessä on ihminen, tosin ihminen, josta ei koskaan tule henkilöä vaan pelkkä tuote. Hän puhuu käsiteltävistä päistä, kuorman purkamisalueella odottavasta lihaerästä, tasaiseen tahtiin, säntillisesti toimivasta teurastuslinjasta, lannoitteeksi myytävistä ulosteista ja sisälmyssalista. Kukaan ei saa kutsua teurastettavia ihmisiksi, koska silloin ne voisi nähdä yksilöinä, sen sijaan ne ovat tuote, lihaa ja ravintoa. Tosin hän toivoo, ettei hänen tarvitsisi kutsua niitä millään nimellä. (s. 16)

Kirjan päähenkilö, lihajalostamon päällikkö Marcus Tejo kuljettaa lukijaa erilaisissa yksiköissä, kuten parkitsimossa, jossa tummaihoisen ihmisen nahkaa kaipaillaan eniten, kasvattamossa, jossa jalostetaan erinomaisinta lihakarjaa, lihanleikkaamossa, jonka hemaiseva lihanleikkaaja Spanel saa usein kyytiä Marcukselta, lihanjalostamossa, jossa kaksi uutta työntekijäehdokasta saa saman kierroksen tiloissa kuin lukijakin. Teurastusrituaalit saavat toisen hakijoista lähes pyörtymään, mutta toinen tuntuu nauttivan katselusta hiukan liikaakin. Marcus passittaa miehen heti matkoihinsa, sillä tietää tuollaiset tyypit. Lisäksi Marcus käy vierailulla ihmismetsästäjien luona, jotka siis tilaavat ihmiset omaan raakaan metsästyshuviinsa. Lisäksi lukija saa esimakua lihajalostamon pahimmista vihollisista, raadonsyöjistä, jotka ryöväävät yhden heidän lihankuljetusrekkansa.

Kuinka monta päätä heidän täytyy tappaa kuukaudessa, jotta hän saa isänsä hoidon maksettua? Montako ihmistä heidän pitää teurastaa ennen kuin hän unohtaa, kuinka tuuditti Leota kehdossa, puki pienokaisen,, lauloi tälle laulun ja seuraavana aamuna huomasi lapsensa kuolleen? Kuinka monta sydäntä heidän täytyy pakata laatikoihin ennen kuin tuska muuttuu joksikin muuksi? Hän kuitenkin aavistaa, että kärsimys on ainoa asia, joka pitää hänet kiinni elämässä.

Ilman surua hänellä ei ole mitään. (s. 86)

Marcus on asumuserossa vaimostaan, koska vaimo ei tahdo päästä yli heidän esikoislapsensa traagisesta kuolemasta. Yllättäen lihakasvattamon Gringo lähettää hänen kotiinsa lahjan, rotukarjaan kuuluvan naaraan, jonka Tejo kahlitsee alkuun autotalliinsa. Pikku hiljaa, kun elämän viimeisiä hetkiään viettävän isänsä ainoana välittävänä omaisena (siskoa ei juuri isän hoitokodissa näy) alkaa käydä kovin raskaaksi, Marcus alkaa lähentyä naaraan kanssa, vaikka tämä on ehdottomasti kiellettyä. Etenkin tästä lähtien Marcus alkaa yhä enemmän tuntea inhoa koko lihateollisuutta kohtaan, vaikka pitää sen melko visusti sisässään. Suurinta halveksuntaa hän kokee siskoansa kohtaan, joka raakalaismaisesti syö kotonaan kasvattamasta "päästä" lihapaloja tämän eläessä ja heittäytyy muutenkin pyhimykseksi isän kuoltua. Sanomattakin selvää, että Marcus Tejo itse on kasvissyöjä.

Niiltä poistetaan äänijänteet, jotta niitä on helpompi käsitellä. Kukaan ei halua niiden puhuvan, koska liha ei puhu. Ne kyllä viestivät, mutta vain alkeellisesti. Tiedämme, onko niillä kylmä tai kuuma, perusjutut. (s. 28)

Rotukarja saa vannoutuneenkin lihansyöjän miettimään nykymaailman lihateollisuuden järjettömyyttä. Kirjassa eläimiä vihataan yli kaiken ja ne on lähes tapettu sukupuuttoon niiden levittämän viruksen takia. Marcus Tejo ja moni muukin on kuitenkin sitä mieltä, ettei koko virusta ole koskaan ollutkaan, vaan virus on vain hallituksen keksintö saada ihmiset pelkäämään ja siirtymään ihmissyöntiin, jotta väestönkasvu pysyy aisoissa. Välillä mies käy tyhjässä eläintarhassa muistelemassa siellä käyntejä isänsä kanssa, ja hän vielä muistaa kaikki eläimet. Kohtaapa hän siellä myös villiintyneitä koiranpentuja, mutta niitä hän ei uskalla pelastaa. Tämä kaikki saa hänet kaipaamaan edesmennyttä rakasta koiraansa. Lintuja ei ole saatu tuhottua, ja niiltä kirjan ihmiset suojautuvat sateenvarjoin - mutta ei Marcus tietenkään.

Tämä kirja voi herättää herkemmissä inhoa ja pahoinvointia, mutta samalla se saa miettimään eläinsyönnin etiikkaa. Emmekö me ihmisetkin olla loppujen lopuksi eläimiä, tietoisia sellaisia...

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Maarit)

Älä ota sitä niin vakavasti

Samantyylistä luettavaa:

MaddAddam-trilogia: Margaret Atwood

Olen tällä kirjalla mukana Yöpöydän kirjat -blogin Scifi-lukuhaasteessa.

Lisää kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

 
42. Kirjailijan nimi viehättää sinua

Kirjankansibingosta ruksitan kohdan:

Nainen

Popsugar-haaste saa kirjan kohtaan:

31. A book written by an author from Asia, Africa or South America

Ole minun: Josie Silver

Ole minun: Josie Silver. Suomentanut Satu Leveelahti. Otava 2018.

Englanninkielinen alkuteos (2017): One Day in December.

"Yksi katse muutti kaiken. Täydellisen vastustamaton rakkaustarina on talven sydämenlämmittäjä.

Laurie ei usko rakkauteen ensisilmäyksellä. Kunnes eräänä joulukuisena päivänä hän näkee bussinikkunasta miehen, jonka silmistä hän ei pysty irrottamaan katsettaan. Laurie ei voi tunteilleen mitään, vaikka hän tietää, ettei ehkä koskaan näkisi miestä uudelleen. Vuotta myöhemmin hänen ystävänsä esittelee joulupirskeissä uuden rakkaansa: saman miehen, jota Laurie ei ole vieläkään saanut mielestään." (Otava)

Oma arvio:

Esittelin tämän kirjan Kirjakultti-Youtube-kanavan vinkkausvideollani joulukirjana, ja joulukirja tämä nimenomaan onkin. Englanninkielisen painoksen kannessa se tulee vielä paremmin ilmi kannen alkuperäisestä fraasista: "Two people. Ten Christmases. One unforgettable love story." Kirjassa edetään vuoden sykleissä, joissa joululla on usein suuri merkitys. Romantiikka sopiikin mielestäni jouluun paremmin kuin mihinkään muuhun juhlapäivään.

Parikymppiset ystävykset Laurie ja Sarah asuvat kimppakämpässä Lontoon keskustassa, etsiskelevät itseään opintojen jo päätyttyä ja yrittävät toteuttaa unelmiaan journalistiikan alalla. Laurie työskentelee kuitenkin vastoin tahtoaan hotellin vastaanotossa, sillä oman alan töitä ei ole vielä ilmaantunut. Kirjan tapahtumat ovat selvästi saaneet inspiraatiota Helen Fieldingin Bridget Jones -kirjoista, ja siihen on jopa suoranaisia viittauksia, kuten että ystävysten kimppakämppä muistuttaa juuri Bridgetin asuntoa. Lisäksi vuoden alussa Laurie listaa aina omat uudenvuodenlupauksensa, jotka liittyy niin omaan uraan, parisuhteisiin ja sosiaaliseen elämään. Juhlimiseen ja painontarkkailuun ne eivät kuitenkaan onneksi keskity.

Ole kiltti ja nouse bussiin. Hän havahtuu, tekee nopean päätöksen, paiskaa kirjansa kiinni ja työntää sen jalkojensa välissä olevaan reppuun. Hän lähtee kävelemään, ja minä pidätän hengitystäni ja painan kämmeneni ikkunalasia vasten, kehotan mielessäni häntä pitämään kiirettä, kun jo kuulen ovien sihisevän inhottavasti kiinni ja käsijarrun kirskahduksen, kun se vapautetaan. (s. 13)

Tarina alkaa bussikohtauksella, joka määrittelee oikeastaan koko kirjan tarkoituksen. Kun nuoren Laurien ja Jackin katseet kohtaavat tuona kohtalokkaana päivänä, heidän kohtalonsa ikään kuin sinetöityvät yhteen. Vuoden verran Laurie etsii tuota bussikatoksen alla istunutta miestä, kunnes tämä tupsahtaa hänen eteensä hankalassa yhteydessä - Sarah esittelee Jackin Laurielle uutena poikaystävänään. Eihän siinä mitään, jos Jack ei olisi tosissaan Sarahin kanssa, mutta kun hänkin vaikuttaa hyvin rakastuneelta räiskyvään Sarahiin. Tarinassa tulee onneksi esille vuorostaan myös Jackin näkökulma, joka on ihan yhtä hämillään nähtyään bussissa vuosi sitten istuneen tytön, jonka luo hän yritti mennä, mutta bussi ehti lähteä liikkeelle. Jack yrittää varovasti kysellä Laurielta tilaisuuden tullen, muistaako tämä tuota hetkeä, mutta itseään suojellakseen Laurie esittää Jackille täysin tietämätöntä. Sisällään hän riutuu, sillä hän huomaa olevansa rakastunut Jackiin, joka osoittautuu erittäin miellyttäväksi mieheksi. 

Sinänsä tarina vaikuttaa ensiajatukselta epäuskottavalta ja naiivilta: kuka jaksaisi etsiä vuoden ajan jotain miestä, jonka kanssa on pelkästään saanut pikaisen katsekontaktin? Toisaalta, Laurie oli jo hiukan luopunutkin jo ajatuksesta löytää "bussipojan", ennen kuin hän sitten Jackin kohtasi ystävänsä esittelemänä. Ihastuminen syntyi sitten tutustumisen pohjalta. Uskottavammaksi tarinan tekee kuitenkin se, että Laurie kuitenkin elää elämäänsä eteenpäin, kohtaa ihanan miehen Oscarin Thaimaan reissullaan ja on onnellinen tämän kanssa.

"Tärkeintä ovat valinnat, jotka teemme, kun meitä koetellaan. Avioliitto ei ole pelkkä laillisesti sitova sopimus, se on valinta. Se tarkoittaa sitä, että olen valinnut sinut. Joka ikinen päivä herään ja valitsen sinut. Minä valitsen sinut, Oscar." (s. 360)

Myös Jack ja Sarah rakastavat aidosti toisiaan, mutta toki Jackin takaraivossa jyskyttää varastettu, tunnepitoinen suudelma Laurien kanssa. Molemmat kuitenkin osoittavat aikuisuutta pitämällä asian omallatunnollaan, jatkamalla eteenpäin omaa elämäänsä ja olemalla kuitenkin ystäviä. Jack on jopa myöhemmin Laurien ja Oscarin häissä, vaikka ei oikein tule toimeen varakkaan suvun vesan kanssa. Mutta missä Sarah on? Niin, Lauriella ja Sarahilla on hyvin ikävä välikohtaus juuri ennen hääseremoniaa, jonka vuoksi Sarah lähtee lätkimään. Salaisuudet alkavat paljastua.

Me istumme ulkona vielä hetken yhteen painautuneina ja katsomme, kun ensimmäiset lumihiutaleet putoavat keskiyön taivaalta. Meillä ei ole sormuksia, joita antaa takaisin,  ei omaisuutta, josta riidellä, ei lapsia, jotka otamme omaan autoomme myrskyisellä parkkipaikalla. Olemme vain kaksi ihmistä, jotka ovat lähtemässä eri suuntaan. (s. 238)

Kirjan lukijaa tietenkin jännittää, saavatko Jack ja Laurie koskaan toisiaan. Toisaalta, tapahtumien edetessä alan kyseenalaistaa sitä, tarvitseeko heidän saadakaan. Onko heillä liikaa painolastia takanaan, ja riittäisikö heille vain muistot muutamasta varastetusta hetkestä. Ovatko he edes "ansainneet" toisiaan?

Ehkä meidän olisi aika oppia seisomaan omilla jaloillamme eikä enää nojautua toisiimme. (s. 246)

Ole minun on täydellistä luettavaa joulun alla tai joulunpyhien aikaan, ja minusta tämä sopii myös nuorille lukijoille (16+). Tarina vie helposti mennessään ja on viihdyttävää luettavaa. Suosittelen vaikkapa pukinkonttiin sellaiselle, jonka tietää pitävän esimerkiksi Bridget Jonesista tai Rakkautta vain (Love Actually) -elokuvasta.

Arvosanani 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Rautalinnun räpiköönnit

Samantyylistä luettavaa:

Miss You: Kate Eberlen
Hän lupasi soittaa: Rosie Walsh
Landline: Rainbow Rowell

It Only Happens in the Movies: Holly Bourne

It Only Happens in the Movies: Holly Bourne. Usborne 2017. Ei suomennettu.

Kannen kuvat: Juj Winn, Jiri Hera & Alexander III

"Audrey is over romance. Since her parents' relationship imploded her mother's been catatonic, so she takes a cinema job to get out of the house. But there she meets wannabe film-maker Harry. Nobody expects Audrey and Harry to fall in love as hard and fast as they do. But that doesn't mean things are easy. Because real love isn't like the movies...

The greatest love story ever told doesn't feature kissing in the snow or racing to airports. It features pain and confusion and hope and wonder and a ban on cheesy clichés. Oh, and zombies..."

Oma arvio:

Mikä yllätys, kun töissä laittaessani varauksia asiakkaille tämä kirja pomppasi käteeni! Mitäh, mikä tämä on ja miksi en ole nähnyt tätä ennen? Mielenkiintoinen nimi, pirtsakankeltainen kansi popcorn-kohokuvioilla vangitsi heti huomioni, eikä innostustani vähentänyt yhtään se, että kirjoittaja on Holly Bourne, jonka Normaali-trilogia on aivan huippu ja yksi YA-lemppareistani. Varaukseenhan tämä täytyi heti laittaa. 

"---they never pick fights with the guy's friends about the fact they're sexist slobs. They never fart, let alone fanny fart, or get their period and accidentally bleed reddybrown splodges onto their jeans. Their fringes are always impeccable. ---" (s. 93)

It Only Happens in the Movies on Bournen tällä hetkellä tuorein YA-romaani, joka on julkaistu lokakuussa 2017. Kuten nimi paljastaa, elokuvat ovat kirjassa hyvin keskeisessä asemassa: kirjan päähenkilö, Audrey, alkaa työskennellä koulun ohessa Flicker-nimisessä elokuvateatterissa, jonka erikoisuutena ovat pulled pork -hodarit, omatekoiset guacamolet ja kanelipopcornit. Hyvin erikoinen, tiukoista aikatauluistaan tunnettu esimies Ma sekä rennot työkaverit LouLou ja Harry perehdyttävät Audreyn pienen elokuvateatterin kiireiseen arkeen. Audrey saa samalla paeta kotonaan vallitsevaa ahdistavaa ilmapiiriä ja vastuuta äidistään, joka ei ole koskaan toipunut siitä, kun Audreyn isä otti ja lähti ja perusti uuden perheen Jessien kanssa.

 I looked at my notepad.

I'd written:

Why love is never like the movies. (s. 40)

Audrey vihaa rakkauselokuvia, koska ne antavat hänen mielestään ihan väärän kuvan rakkaudesta. Ne ovat täynnä kliseitä: suudelmia vesisateessa, lentokentällä juoksemista, sanakylteillä esitettyjä rakkaudentunnustuksia. Audrey on kyynistynyt isänsä tempauksen takia ja hän on hyvin väsynyt katsomaan ailahtelevaisen äitinsä perään, jolla on selviä ongelmia alkoholin ja itsehillinnän kanssa. Kaikki pahenee, kun Audreyn isä vaatii heidän kotitalonsa myymistä, jotta he pääsevät uuden perheensä kanssa tilavampaan taloon. Audreyn veli Dougie opiskelee yliopistossa eri kaupungissa, ja sälyttää Audreylle vastuuta äidistä syyllistämällä tätä tyyliin: "Sinun pitäisi katsoa hänen peräänsä paremmin." 

Audreyllä on muutenkin paljon painolastia kannettavanaan, sillä hän on vieläkin pahoillaan erosta Milon kanssa. Milo on jättänyt Audreyn julmasti heidän ensimmäisen seksikertansa jälkeen, mikä ei mennyt ihan niin kuin elokuvissa. Audrey on myös vieraantunut ystävistään - osittain sen takia, ettei hän ole kehdannut kertoa heille, mitä tapahtui Milon kanssa. Audrey on jopa jättäytynyt pois draamakurssilta, vaikka hän on ilmiömäisen hyvä näyttelijä, koska Milo ja hänen uusi tyttöystävänsä ovat samalla kurssilla. Sen sijaan Audrey käy mediakurssilla, jossa hän päättää tehdä projektityönsä rakkauselokuvien kliseistä. Näyttelemään hän pääsee onnekseen myös työkaverinsa Harryn ohjaamaan zombie-elokuvaan, jossa hän saa pääroolin miehiä vihaavana zombiemorsiamena. Samalla hän tulee astuneeksi erään Rosien varpaille, jolla on ihan selvästi tunteita Harryä kohtaan.

It only Happens in the Movies on ehtaa Holly Bournea: huumorilla höystettyä mukavaa kerrontaa, jossa ei vältytä myöskään suurilta tunnekuohuilta, feministiseltä näkökulmalta eikä intertekstuaalisilta viittauksilta rakkauselokuvaklassikoihin. (Minähän rakastan rakkauselokuvia, eivätkä kliseet haittaa minua pätkääkään, vaan jopa odotan niitä - vesisadesuudelmat, balladit ikkunan alla, viimehetken rakkaudentunnustukset lentokentällä, montaasijaksot rakastumisen vaiheista, joissa pariskunta tekee kaikkea hupsua, kuten on maalisotaa ja painii rannalla.) Kirjassa pohditaan sitä, miten tosielämän rakkaus eroaa elokuvien rakkaustarinoista. Audrey saa huomata, että joskus elämä voi muistuttaa elokuvaa, mutta tosielämä ei ole aina niin mutkatonta. Onko rakkaus valinta vai tunne? Miksi hänen isänsä pystyi jättämään äidin, vaikka hän kosi tätä ihan kuin elokuvassa ja lupasi rakastaa aina? Onko Harry kaikkien varoitteluista huolimatta aidosti rakastunut Audreyyn vai käykö heille kuten muillekin?

What was the point? What is the point in love, and promises of it, when it can just jump from one person to another like that? (s. 141)

Bourne kirjoittaa asioista ihanan realistisesti ja rehellisesti. Enpä muista, milloin olisin lukenut näin graafisesti kuvailtua seksikohtausta YA-kirjassa kuin tässä. Yleensä seksikuvauksissa keskitytään kuvailemaan tuntemuksia ja kosketuksia, mutta jätetään kuvailematta, mikä menee minne ja miltä se tuntuu. Lisäksi orgasmia ei juuri mainita, mutta tässä sekin tulee kirjaimellisesti esille - kun sen aika on. Seksiin liittyvä häpeä tulee samalla käsitellyksi. Seksi on kuitenkin kirjassa kuvailtu ikätasolle sopivalla tavalla.

 I pulled the sheet down so only my eyes were showing.

"I said...I'm not sure I want you so close to... there. I'm worried it's...it's...ugly." (s. 304)

Arvosanani 5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:

Rurouni Jenni Reads 
Amyjanealice 
Fuzzable (Katrina)
Mostly in Pyjamas
Lots of Livres

Samantyylistä luettavaa:

Normaali-trilogia: Holly Bourne 
Fangirl: Rainbow Rowell
Girl Online -sarja: Zoe Sugg

Eleanor & Park: Rainbow Rowell

Dumplin - Isosti tai ei ollenkaan: Julie Murphy

Et kävele yksin: Juuli Niemi
Mirror, mirror: Cara Delevingne
Heittäydy, jos uskallat: Estelle Maskame

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

41. Valitse kirja sattumanvaraisesti

YA-lukuhaasteesta ruksaan kohdan:

Englanninkielinen kirja

Tyttösi sun: Meredith Russo

Tyttösi sun: Meredith Russo. Suomentanut Leena Ojalatva. Karisto 2018.

Englanninkielinen alkuteos (2016): If I Was Your Girl. Kannen design: Liz Dresner ja Elaine C. Damasco, Sakari Tiikkaja (suomennoksen kansi)

"Sukupuolensa korjannut Amanda Hardy vaihtaa koulukiusaamisen takia kotikaupunkia ja lukiota. Uudessa koulussa hän aikoo pitää taustansa salassa ja opiskella ahkerasti, jotta voisi lukion jälkeen jättää Tennesseen ahdistavat pikkukaupungit lopullisesti taakseen ja suunnata yliopistoon New Yorkiin tai Bostoniin. Uusiin koulukavereihinsa tutustuessaan Amanda huomaa, että yhdellä jos toisella on jotain salattavaa… ja sitten hän kohtaa Grantin, jonka kanssa Amanda haluaisi jakaa kaiken. Mutta ymmärtäisikö Grant?

Tyttösi sun on koskettava kuvaus matkasta omannäköiseen elämään."(Karisto)

Oma arvio:

 "Entä jos poikasi olisikin tyttäresi?" (s. 19)

Amandan kertomus alkaa bussimatkasta kohti Lambertvilleä isänsä luo. Hän on kaunis, fiksu tyttö, jonka yllä kulkee musta pilvi. 18-vuotias Amanda on saanut kokea paljon ihmisten vihaa ja jopa väkivaltaa kotikaupungissaan, josta hän nyt pakenee - säästääkseen henkensä. Pelko seuraa kuitenkin joka paikkaan. Pelko siitä, että joku saa tietää, ettei hän ole aina ollut Amanda, tuo kaunis, tummatukkainen, pitkäsäärinen tyttö, vaan vielä kaksi vuotta sitten hänen nimensä oli Andrew Hardy. Tuolloin hänen suurin pelkonsa oli murrosikä ja se, että hänelle tulisi äänenmurros ja partakarvoja.

 En pääsisi koskaan eroon menneisyydestäni; se olisi aina läsnä, se odottaisi kuin musta aukko päästäkseen imaisemaan minut sisäänsä ja murskaamaan minut. Ainoa tapa päästä pakoon oli pysyä liikkeessä. (s. 88)

Amandan vanhemmat erosivat  muutamia vuosia sitten, koska heidän avioliittonsa ei kantanut heidän pojan ruumiseen syntyneen tyttärensä ongelmia. Nyt Amandan ja isän on alettava rakentaa suhdettaan kuntoon. Kun Amanda yritti itsemurhaa erään koulumatkalla tapahtuneen ikävän välikohtauksen jälkeen, isästä ei kuulunut mitään. Muutenkaan Amanda ei ole ollut tekemisissä isänsä kanssa, jolle on ollut vaikeaa sulatella kaikkea sitä, mikä liittyy Amandan transsukupuolisuuteen. Isä kuitenkin yrittää kovasti, siitä sympatiapisteet hänelle.

Koulussa kaunis Amanda saa heti paljon ihailijoita peräänsä. Grant, jalkapalloilija, joita Amanda on tottunut karttamaan ja pelkäämään, tuntuu olevan erityisen paljon tytön perään. Amanda yrittää olla torjuva, ihan itsesuojeluvaistonsakin määräämänä, mutta pian hän huomaa tuntevansa kivaa kihelmöintiä poikaa ajatellessaan ja ollessaan hänen seurassaan.

"Mulla on menneisyys. Etkä sä todellakaan halua sekaantua siihen." (s. 103)

Kirjassa vuorotellaan nykyhetken ja takaumien välillä. Minäkertojana toimiva Amanda raottaa edellisen elämänsä vaiheita aina itsemurhayritykseen johtaneesta päivästä ensimmäisen hormonitabletin nielemisen kautta tukiryhmässä kulkemiseen. Muutama välähdys nähdään myös hänen alakoululaisesta minästä, joka haaveilee kouluaineessaan aikuisena olevansa nainen. Tällaisia asioita on Amandan isän vaikea hyväksyä, ja systemaattisesti hän on yrittänyt pakottaa hänet "poikamuottiin" esimerkiksi pakottamalla hänet pallonkopittelukaveriksi, vaikka Amanda on aina ollut siinä surkea. Amandan äiti on kuitenkin suvaitsevaisempi ja ymmärtäväisempi, mutta ei hänellekään kaikki ole helppoa.

"Minulla on ikävä häntä", äiti kuiskasi väistäen katsettani.

"Isääkö?"

"Ei", äiti vastasi ja kuulin hänen kurkkunsa kuristuvan. Yksittäinen kyynel vieri hänen poskeaan. "Ei, minulla on ikävä poikaani." (s. 235)

Amandan seesteisesti etenevä tarina etenee kohti vääjäämätöntä konfliktia, mitä  koko ajan aavistelin ja pelkäsin. Kirjan loppu ei kuitenkaan muserra lukijaansa vaan antaa pikemminkin toivoa. Kuten kirjailija kirjoittaa jälkisanoissaan, Amandan tarina on pedattu melko hyvin kirjassa, sillä hän pääsee hyvin kalliiseen sukupuolenvaihdosleikkaukseen nuorempana kuin se todellisuudessa olisi mahdollista. Hän on myös piirteiltään hyvin siropiirteisen kaunis. Russo (transnainen itsekin) myöntää, että tarinasta olisi tullut hyvin erilainen, jos Amanda ei olisi ollut kaunis, tai jos hän ei olisi vielä päässyt sukuelinten korjausleikkaukseen. Voisi olla, että tarina olisi saanut kuitenkin hiukan enemmän rosoa ja elämänmakua, jos kaikki ei olisi sujunut Amandan sukupuolenkorjausoperaatiossa niin mallikkaasti. Entä jos Amandan terapeutti ei olisi ollut niin valveutunut tytön itsemurhayrityksen jälkeen, ottanut hänen hätäänsä tosissaan ja ottanut ajaakseen hänen prosessiaan eteenpäin? Entä jos...

Minulle tulee Amandan tarinasta mieleen Kimberly Peircen ohjaama elokuva vuodelta 1999 nimeltä Boy's Don't Cry, jossa Hilary Swankin transsukupuolinen roolihahmo Brandon kokee kamalan kohtalon. Onneksi Amandalle käy paremmin. Myös Siri Kolun teoksessa Kesän jälkeen kaikki on toisin on samanlainen teema, mutta nyt transmiehen näkökulmasta, kun päähenkilö Peetu valmistautuu sukupuolenkorjausleikkaukseensa.

"---mä olin syy äidin ja isän eroon." (s. 154)

Tyttösi sun on suoraviivainen, kaunis ja liikuttava romaani, mutta myös opettavainen ja hyödyllinen transseksuaalisuuden ymmärtämiseen. Russon omat kokemukset transnaisena olosta varmasti heijastuvat Amandan tarinaan ja tekevät Amandan tuntemuksista aidon oloisia. Tätä kirjaa suosittelen niin nuorille kuin  aikuisillekin.

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Luetaanko tämä?
Suudelmia & sukkanauhoja


 Samantyylistä luettavaa:

Kesän jälkeen kaikki on toisin: Siri Kolu

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

33. Selviytymistarina

Ruksaan YA-lukuhaasteesta kohdan:

Kirja käsittelee LGBTQ+ aihetta 

The Girl Who Fell: S. M. Parker

The Girl Who Fell: S. M. Parker. Simon Pulse 2016. Ei suomennettu.

 Kannen suunnittelu: Regina Flath

"His obsession.
Her fall.

Zephyr Doyle is focused. Focused on leading her team to the field hockey state championship and leaving her small town for her dream school, Boston College.

But love has a way of changing things.

Enter the new boy in school: the hockey team’s starting goaltender, Alec. He’s cute, charming, and most important, Alec doesn’t judge Zephyr. He understands her fears and insecurities—he even shares them. Soon, their relationship becomes something bigger than Zephyr, something she can’t control, something she doesn’t want to control.

Zephyr swears it must be love. Because love is powerful, and overwhelming, and…terrifying?

But love shouldn’t make you abandon your dreams, or push your friends away. And love shouldn’t make you feel guilty—or worse, ashamed.

So when Zephyr finally begins to see Alec for who he really is, she knows it’s time to take back control of her life.

If she waits any longer, it may be too late. "(Simon Pulse)

Oma arvio:

Minä en lukenut kirjan takakansitekstistä kuin alun, joten ajattelin alkuun tämän kertovan vain lähinnä hyvin intensiivisestä rakkaudesta. Yllätyksekseni intohimoa ja pakahduttavaa rakastumisen tunnetta tihkuva kirja alkoi loppua kohti muuttua raastavaksi psykologiseksi jännitykseksi, ja sydämeni meinasi hyppiä toiseksi viimeisessä luvussa ihan turhan nopeaa, niin karmeaksi tapahtumat kääntyivät. Huh.

The Girl Who Fell alkaa napakalla prologilla, joka on otsikoitu The End. Tämä ennakoitu luku antaa vihiä, että kirjan juoni tiivistyy loppua kohti hyvin hyytäviin tunnelmiin. Siksipä minulla kyllä oli lukiessa aavistus takaraivossa, ettei tämä kirja ole ihan pelkkää rakkautta. 

Kirjan päähenkilö on viimeistä lukiovuottaan opiskeleva Zephyr Doyle, maahockeyjoukkueen johtaja, jolla on kaksi ihanaa ystävää: Lizzie ja jääkiekkoilija Gregg. Zephyrillä on ihana juristiäiti, mutta hänen perheeseensä liittyy iso kipupiste, joka vallitsee koko kirjan ajan: hänen isänsä on lähtenyt pois pari vuotta sitten, jättäen vain kirjelapun pöydälle. Zephyr tuntee monenlaisia tunteita tähän liittyen, vaihdellen syyllisyydestä vihaan, itseinhosta raivoon, surusta toivottomuuteen. Eräänä päivänä Zephyrin äidillä on ilmoitusasiaa, kun hän kertoo isän palanneen kaupunkiin ja tavanneensa tätä muutaman kerran. Zephyr on raivoissaan, eikä tiedä miten sulatella tätä asiaa.

I never imagined I'd be this girl. (s.131)

Kun Gregg esittelee koulun uuden oppilaan, jääkiekkomaalivahti Alecin, Zephyrin sydän heittää volttia - vaikka hän on juuri vannonut Lizzielle, ettei aio olla se tyttö, joka lankeaa poikaan seniorivuotenaan. Se aiheuttaisi vain monimutkaisuutta juuri, kun pitäisi valmistautua collegevuoteen Bostonissa, josta Zephyr odottelee kuumeisesti hyväksymiskirjettä. Alec tuntuu kuitenkin yhtäkkiä niin vetovoimaiselta, tutulta, houkuttelevalta, vaikka Zephyr yrittää vastustella. Asiaa hämmentää myös Greggin humalainen suudelma bileissä, joka yhtäkkiä hiertää lapsuudesta asti ystävinä pysyneen parin välejä. Zephyr ei osaa ajatella Greggiä kuin veljenään, kun taas Gregg tuntee kovasti vetovoimaa lapsuudenystäväänsä kohtaan. Tilanne tulehtuu hetkellisesti, kun Gregg näkee Zephyrin suutelevan Alecia jääkiekkokaukalolla. 

"---I'm sorry that kissing you is something I've been thinking about since we were twelve years old and we found that rope swing by the quarry." (s. 71)

Alecin ja Zephyrin salamarakkaus alkaa hiukan samaan tyyliin kuin Bellan ja Edwardin suhde Twilight-sarjan alussa, mutta sillä erotuksella, että huomaan Alecissa heti sellaisia piirteitä, joita kavahdan. Hän haluaa olla Zephyrin kanssa koko ajan - tarkoitan siis KOKO AJAN. Vaikka he ovat vasta eronneet, pian Alec on tekstailemassa Zephyrille, missä tämä on ja kenen kanssa. Hän vaatii kaiken ajan itselleen. Zephyr jättää tärkeitä tilaisuuksia väliin, kun Alec mankuu tämän viettävän ajan mielellään hänen kanssaan. Hän perustelee sen sillä, että ei vain voi olla ilman tätä. Itsetunnon kohautusta kaipaava Zephyr on tietenkin imarreltu siitä, että toinen tahtoo häntä noin paljon, mutta minä ärsyynnyn heti alussa Alecin marinasta ja tuntuu, etten pysy ärsytyksessäni nahoissani. 

"I want u all 2 myself this weekend."(s.153)

Aika pian Alec alkaa käyttää Zephyriin ilmiselviä manipuloinnin keinoja: "Etkö sinä rakastakaan minua?" "Minua surettaa, kun sinä et selvästikään tunne yhtä vahvasti kuin minä?" "Onko se tilaisuus sinulle tärkeämpi kuin minä?" Ärsytykseni kasvaa, kun Zephyr ei näytä tajuavan, ettei tuollainen ole normaalia. Pian Zephyrin haave Bostonin yliopistosta tulee puheeksi, ja Alec alkaa vihjailla, ettei etäsuhde tulisi kysymykseenkään, sillä hän on menossa Michiganiin. Alec on myös todella mustasukkainen Greggistä, etenkin kun kuulee suudelmasta, ja alkaa vaatia, ettei Zephyr saa enää tavata tätä. Zephyr on ristiriitaisissa tunnelmissa, sillä hän kaipaa rakkaiden ystäviensä seuraa, ja haluaisi pitää unelmistaan kiinni, mutta Alecin manipulointi alkaa horjuttaa hänen itseluottamustaan. Miten hän voisi olla täydellinen tyttöystävä? Eikö hänen pitäisi asettaa Alec aina etusijalle? 

Kuva: Pixabay

Kirjaa oli piinallisen ärsyttävä lukea, kun halusin niin kovasti auttaa Zephyriä. Jos hän olisi ärsyttävä henkilöhahmo, en ottaisi tätä näin tunteella, mutta kun hän on minusta mukava, fiksu ja miellyttävä tyttö, jonka sydän on vain särkynyt isän hylätessä hänet ja äitinsä. Siksipä ilahdun siitä, että Zephyr alkaa pikkuhiljaa hyväksyä ajatuksen siitä, että antaisi isälleen edes pienen mahdollisuuden. Hänellä on satoja kysymyksiä esitettävänä isälleen, mutta tärkein niistä on tämä: "Miksi sinä teit sen? Miksi jätit meidät?" 'Miksi'-kysymyksiin on kuitenkin harvoin kunnollista vastausta.

"I would never hurt you."

"But don't you see that's the problem? I'm scared you can hurt me without even knowing it"

Sickness swirls my middle. (s. 120)

Alec osaa olla ihastuttava ja romanttinen, minkä takia Zephyrin on tietenkin hankala uskoa tästä mitään negatiivista. Jotain hämärää liittyy myös siihen, miksi Alec joutui vaihtamaan koulua niin nopeaa. Hänen omien sanojensa mukaan hän pelasti kämppäkaverinsa valehtelemalla, että huoneessa ollut tyttö oli hänen kanssaan. Hän osaa selittää asiat aina parhain päin ja omaksi edukseen, ja saa toisen tuntemaan syyllisyyttä.  

I wanted Alec so much, the rest didn't matter.

And it is this realization that collapses me against the wall, sinks me into a blurred heap because I can't separate what is real and what is Alec and what is me. (s. 288)

S.M. Parker kirjoittaa kirjan lopussa haastatelleensa kirjaa varten lukuisia teini-ikäisiä, jotka ovat joutuneet kontrolloinnin ja väkivallan kohteeksi parisuhteessaan. Hän haluaisi lukijoiden saavan voimaa Zephyrin tarinasta ja hankkimaan apua, jos on itse vastaavanlaisessa parisuhteessa. Kirjan tarinaan toiveikkuutta tuovat Zephyrin tukijoukot: tarkkasilmäinen ja järkkymätön Lizzie, turvallinen ja uskollinen Gregg, ymmärtäväinen äiti ja isä. Zephyr myös käy usein juoksemassa pois sekavat ajatuksensa.  

Parker on kirjoittanut todella upean ja ajatuksia herättävän esikoisromaanin tärkeästä aiheesta. Pidän siitä trendistä, että nykyään nuorille aikuisille tarjotaan kirjoja hyvin hankalistakin teemoista, kuten mielenterveyden ongelmista, itsemurhasta ja hankalista parisuhteista.

Arvosanani 4,5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa ja verkkojulkaisuissa:

The Guardian
School Library Journal
Pretty Deadly Reviews
Publishers Weekly
The Soul Sisters
The YA Shelf

Samantyylistä luettavaa:

Ester & Isak: Jessica Schiefauer

Yksi täydellinen päivä: Jennifer Niven

Yksi täydellinen päivä: Jennifer Niven. Suomentanut Leena Ojalatva. Karisto 2017

Englanninkielinen alkuteos (2015): All The Bright Places. Kansi: Mari Villanen

"17-vuotias Theodore Finch on älykäs, spontaani outolintu, jota kuolema kiehtoo. Finch tuntee kuolemafaktat, kuuluisien ihmisten itsemurhaviestit ja synkimmät Virginia Woolf -sitaatit. Hiljaa itsekseen hän silti yrittää keksiä joka päivä hyvän syyn olla kuolematta. Violet on kirjoittamista harrastava, suosittu tyttö, joka on alkanut vetäytyä kuoreensa isosiskonsa tapaturmaisen kuoleman jälkeen. Hän laskee päiviä siihen, että pääsee pois kotikaupungistaan lukion loputtua. 

Finch ja Violet tapaavat sattumalta koulun kellotornissa, jossa Finch on jälleen kerran miettimässä, hyppäisikö vai ei. Violet on samalla asialla, ja nuorten välille syntyy erityinen side. Finch ottaa tehtäväkseen saada Violetin unohtamaan murheensa ja järjestää hänet parikseen maantiedon projektiin, joka muuttaa molempien elämän." 

Oma arvio:

Tämä kirja tulla tupsahti elämääni tänä kesänä, vaatimattomine kansineen, ilman suurempia kirjapöhinöitä ympärillään. Mikähän tämä on? Hiukan viitteitä antoi Goodreads-sivujen tähditykset: jotkut rakastavat, jotkut vihaavat tätä kirjaa. Tässä väitetään olevan paljon samaa kuin John  Greenin ja Rainbow Rowellin kirjoissa, ja väittipä joku tätä lähes Greenin Tähtiin kirjoitetun virheen kopioksi.

"Vastaa yhteen kysymykseen. Uskotko, että on olemassa täydellistä päivää?"

"Täh?"

"Täydellistä päivää. Alusta loppuun. Päivää, jolloin mitään kamalaa tai surullista tai tavanomaista ei tapahdu. Uskotko, että sellaista päivää voisi olla?" (s. 18)

Kirjan alkuasetelma on mielenkiintoinen, kun kaksi tyyppiä tapaavat sattumalta toisensa koulun kellotornissa - molemmilla hiukan samat aikeet mielessään. Theodore Finch pelastaa hätääntyneen Violetin, koulun suositun tytön katolta, mutta antaa kaikkien ymmärtää, että asia meni päinvastoin, eli Violet esti Finchiä hyppäämästä. Finchiä kun jo alunperin pidetään koulun omituisimpana tyyppinä, oivallisena itsemurhakandidaattina, TheodoreFriikkinä. Finch joutuu tietenkin selittämään koulukuraattorilleen, ettei hän ollut kellotornissa kuin ihan läpällä. Pian käy ilmi, että Finch on oikea salailun mestari, sillä hän ei halua kenekään tietävän ajoittaisista mustista tuntemuksistaan, saati niistä, jolloin hänellä on kumman levoton olo. Hänellä on maanis-depressiivisiä oireita, joita ei ole koskaan diagnosoitu osin Finchin salailun takia, mutta myös hänen perheensä piittaamattomuuden takia. Hän kuvailee masennusjaksojen jälkeisiä aikoja hereillä olemiseksi.

Juoksen kotiin päin, olen sisältä yhtä aikaa raskas ja ontto. Tällä kertaa asiat ovat toisin. Tällä kertaa pysyn hereillä. (s. 74)

Finch alkaa piirittää Violetia, johon hän on ihastunut, ja keplottelee itsensä myös hänen Amerikan maantiedon työpariksi. Vastahakoisen, mutta uteliaan Violetin kanssa he alkavat etsiä kotiosavaltionsa Indianan merkittävimpiä kohteita, ja oppivat tuntemaan toisensa nokkelan ja hauskan sanailun siivittämänä. 

Jossakin vaiheessa katseemme kohtaavat, ja näen hänen hymyilevän minulle. Se on sellaisen ihmisen hymy, joka selvästi mittailee toista ja yrittää muodostaa mielipiteen. (s. 144)

Kuva: Pixabay

Aiemmin kymmenen sivua oli pikkujuttu. Jos opettaja pyysi kymmentä, kirjoitin kaksikymmentä. Jos he halusivat kaksikymmentä, he saivat kolmekymmentä. Kirjoittamisessa olin hyvä, kirjoittajan roolissa olin parempi kuin tyttärenä tai tyttöystävänä tai sisarena. Kirjoittaminen oli yhtä kuin minä. Mutta nyt kirjoittaminen on yksi niistä asioista, joihin en kykene. (s. 32)

Violetin elämää sävyttää suru, sillä hänen isosiskonsa on menehtynyt auto-onnettomuudessa, josta Violet itse selviytyi. Hän ei ole uskaltanut ajaa autoa, saati matkustaa siinä onnettomuuden jälkeen. Hän ei myöskään saa otetta kirjoittamiseen, sillä hänellä oli siskonsa kanssa yhteinen nettilehti EleanorandViolet.com. Hervottoman ja estottoman Finchin suorasukainen tyyli saa tytön ottamaan ratkaisevia askeleita toipumiseen. Finchillä on täysi työ salata oma itsensä tytöltä, mutta tietäähän sen, miten lopulta käy, kun patoaa kaikki tunteensa ja salaisuutensa. Finchin ylitsevuotavuus käy välillä hermoilleni, mutta toisaalta hän on niin sympaattinen, että annan sen hänelle heti anteeksi.

Totta puhuen Violet, en lainkaan tiedä, miksi muut eivät pidä minusta. Valhetta. Tai siis, minä tiedän, ja samaan aikaan en tiedä. Olen aina ollut erilainen, mutta minulle erilaisuus on normaalia. (s.72)

Kirjan loppuratkaisu on melko rohkea ja tunteikas. Siinä mielessä tarina muistuttaa kovasti Tähtiin kirjoitetun virheen Hazelin ja Gusin tarinaa. Finch ja Violet ovat ikäisekseen melko nokkelia sanailijoita, mutta pidän suorasukaisuudesta ja huumorista. Kirjan synkemmät teemat tuovat mieleen Jay Asherin 13 syytä -teoksen, ja mielenterveyden järkkymistä on käsitelty myös esimerkiksi Holly Bournen Oonko ihan normaali? -kirjassa.

Kuva: Pixabay

Finchin vanhempien tietämättömyys saa minut välillä raivon partaalle. He kuittaavat Finchin katoamiset olankohautuksella, vaikka toki heillä täytyy käydä aavistus, ettei kaikki voi olla kohdallaan, jos poika juoksee yöt kaduilla ja katoaa päiviksi jonnekin tai linnottautuu vaatekomeroonsa. Hyvän kirjan täytyy  herättää monenlaisia tunteita, myös ärsyttääkin välillä henkilöhahmojensa kautta, joten tässä tämä teos on onnistunut minun kohdallani. 

Tähtiä taivaalla, tähtiä maassa. On vaikea erottaa, missä taivas loppuu ja maa alkaa. Minun ja vastentahtoisesti myönnettävä, että näky on kaunis. Haluaisin sanoa jotakin suureellista ja runollista, mutten keksi muuta kuin: "Ihastuttavaa."

Poika sanoo: " 'Ihastuttava' on ihastuttava sana, jota meidän pitäisi käyttää useammin." (S. 183)

Minä ainakin kuulun siihen joukkoon, joka rakastui tähän kirjaan, ja haluaisin tämän saavan osakseen enemmän pöhinää. Elokuva on ilmeisesti tulossa vuonna 2018, ja kyllähän minä jo näin tämän tarinan elokuvana silmissäni. Miinusta tulee tylsästä kansikuvasta ja liian oikaistuista seksikohtauksista.

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt vielä muita suomenkielisiä bloggauksia.



Samantyylistä luettavaa:

Jay Asher: 13 syytä (itsemurhat)

John  Green: Tähtiin kirjoitettu virhe (yleisesti, päähenkilöiden dialogit)

Holly Bourne: Oonko ihan normaali? (mielenterveyden ongelmat)

Rainbow Rowell: Eleanor & Park (epätavallinen rakkaustarina, päähenkilöiden dialogit)

Rainbow Rowell: Fangirl (mielenterveyden ongelmat, päähenkilöiden dialogit)

Osallistun tällä kansikuvalla Sivutiellä-blogin Keväisen kesäiseen kansikuvahaasteeseen, johon teen postauksen elokuun lopussa.