Coroan kronikat -duologia: Kiera Cass

 Kihlattu: Kiera Cass. Suomentanut Laura Haavisto. WSOY 2022 (Coroan kronikat #1)

 Englanninkielinen alkuteos (2020): The Betrothed. Kansi: Gustavo Marx

"Kiera Cassin uusi romanttinen fantasiasarja lumoaa Valinta-sarjan lukijat!

Cassin Valinta-sarja on maailmanlaajuinen menestys. Uusi kaksiosainen sarja Coroan kronikat kudostaa lukijan iloksi yhtä viekoittelevan tarinan rakkaudesta, vallasta ja yksilön oikeudesta onneen.

Lady Hollis Brite on elänyt suojattua elämää ja tavoitellut muiden nuorten ylhäisönaisten tapaan kuninkaan suosiota. Kun kuningas julistaa rakkautensa häneen, Hollis odottaa elämän mittaista onnenhuumaa. Elo kuningattarena ei kuitenkaan lunasta odotuksia, ja kun Hollis tapaa aatelittoman miehen, joka tuntuu näkevän syvälle hänen sydämeensä, yhtäkkiä hän pystyy kuvittelemaan tulevaisuuden, josta ei olisi ennen osannut edes unelmoida." (WSOY)

Lukunäyte

Oma arvio:

Koska pidin kovasti Kiera Cassin romanttisesta dystopiasarjasta Valinta, halusin ehdottomasti tarttua myös tähän uuteen romanttiseksi fantasiaksi luonnehdittuun Coroan kronikat -duologiaan. Ensimmäisen osan Kihlattu kansi muistuttaa pukuloistoineen hyvin paljon aiempaa sarjaa, joten odotin saavani lukea ihanaa pukudraamaa, loistokasta kuninkaalliselämää ja sydäntä pakahduttavaa romantiikkaa.

Niin. Tokihan kirjassa on pukuloistoa ja kuninkaallisia, mutta valitettavasti muuten Kihlattu jätti minut kylmäksi. Jouduin antamaan tälle kirjalle historiallisesti kakkosella alkavan arvosanan, mitä harvoin blogissani tapahtuu. (Ja siinäkin olin turhan jalomielinen, sillä mitä katselin Goodreadsin arvioita, on tälle annettu melko paljon yhden tähden arvioita.)

Hetkeksi maailma pysähtyi. Hukuin täysin hänen katseeseensa kykenemättä kääntämään päätäni. Hänen silmänsä olivat hämmästyttävän siniset - väri oli harvinainen Coroassa ja aivan ainutlaatuinen verrattuna mihinkään, mitä olin aiemmin nähnyt. (s. 54)

Hollis on kirjan päähenkilö ja minäkertoja, joka on tottunut elämään kauniiden pukujen ja palatsin loisteessa, sillä hänen perheensä ovat ylhäisöä. Häntä on onnistanut, sillä Coroan kuningas, majesteetti Jameson on iskenyt silmänsä häneen, ja lähestyy heti kirjan alussa Hollisia kirjeellä: tämä haluaa kutsua hänet seurakseen jokiretkelle. Hollisin paras ystävä, kaikkien hyljeksimä Delia Grace on iloinen ystävänsä puolesta, vaikka moittiikin tätä siitä, ettei tämä ole yhtään enempää innoissaan kuninkaan suosiosta. Jokiretkellä seuraa kuninkaan noloa lepertelyä ja Hollisin lapsellista marjasotaa muiden, Hollisille kateellisten nuorten naisten kanssa. (Hassua, että yhdestä heistä, juuri Hollisin parhaan ystävän Delian pahimmasta kiusaajasta, Norasta, tulee myöhemmin yksi Hollisin seuraneideistä, vaikka olisi jotenkin ajatellut, että Noran henkilöhahmo jäisi pahistyypin maineeseen koko kirjan ajan.)

Oi, nuo säkenöivät kullanruskeat silmät jättivät tähdetkin toiseksi. Se että sain nähdä tuon hymyn ja tiesin olevani syy siihen, riitti tekemään kamalastakin päivästä paremman. (s.97)

Kirjassa seurataan Hollisin totuttautumista mahdolliseksi Coroan kuningattareksi. Jameson ylistää Lady Hollisia uskomattoman viihdyttäväksi, hauskaksi, kauniiksi jne., mutta Hollis ei itse pidä itseään kummoisena. Lukijallekaan ei juuri välity Hollisin hauskuus ja ylivertaisuus. Toki hän sutkauttaa muutaman hassun jutun suustaan Jamesonin seurassa ja auttaa kuningasta armahtamaan naapurivaltakunnan hirmuvallitsijaa pakenevan perheen kuninkaanlinnan suojiin asumaan. Muuten hän on melko yhdentekevä päähenkilö. Hollisin niskaan hengittävät hänen vanhempansa, jotka odottavat tyttärensä käyttäytyvän moitteettomasti, jotta kuningas kosisi häntä pikimmiten, sekä ystävä Delia Grace, joka on kummallisen innoissaan auttamassa ystäväänsä. (Delia Gracen perheessä on tapahtunut skandaali, jonka vuoksi tätä syrjitään paremmissa piireissä.) Hollis hykertelee pehmeitä puhuvan kuninkaan läheisyydessä, mutta minulle ei juuri välity mitään tunnetta heidän väleistään. Jameson käyttäytyy väliin kuin hemmoteltu kakara, eikä juuri sytytä ihastuksen henkäyksiä minussa.

Rakastan sinua, rakastan sinua, rakastan sinua...

Sanat kaikuivat sydämessäni ja toivoin, että olisin voinut vangita ne pulloon. Hän antoi minun ystävällisesti hetkisen koota itseäni ennen kuin lähdimme pois. (s.61)

Kirjan tapahtumat paisuvat melko dramaattisiksi, kun Hollis huomaa, että hän saattaakin tuntea hyvin paljon vahvemmin Isoltesta paenneen perheen poikaa, Silas Eastoffea kohtaan. Tämä poika ei kuulu aatelissukuun, vaan takoo työkseen metalliesineitä. Hollisin ja Silasin salamarakkaus syntyy siinä silmänräpäyksessä, kun Hollis näkee Silasin ihmeellisen siniset silmät. Heidän rakkautensa ei juuri välity lukijalle, etenkin kun he eivät juuri kovin monta sanaa vaihda keskusteluissaan. Jotenkin mystisesti he vain tajuavat rakastavansa toisiaan. Kirjan lopun tapahtumat vyöryvät eteenpäin hyvin päämäärättömästi ja epäuskottavasti, ja lopussa minulle jää vain tyhmä olo. Ihanko oikeasti tässä kävi näin? Henkilöhahmot toimivat täysin järjettömästi, jotta tarina voisi vakuuttaa. Dramatiikasta ei ole ainakaan pulaa. Kuitenkin kaikki on jotenkin falskia.

"Olen onnekas, kun olen tavannut sinut", tunnustin. "Siitä lähtien kun tulit, olen tuntenut oloni...erilaiseksi." (s. 148)

Koska jokaisessa fantasiakirjassa pitää olla pahis, on tässäkin sellainen: Isolten hirmuvallitsijana tunnettu kuningas Quinten saa verenkin jäätymään suonissa. Pakenihan Eastoffen perhekin jostain syystä hirmukuningastaan Coroaan ja pyysivät kuninkaan suojelusta. Hollis saa kunnian tutustua kuningatar Valentinaan, joka alkuun käyttäytyy hyvin kylmäkiskoisesti, mutta paljastaa sitten haavoittuvamman puolensa Hollisille. Hollis epäilee, että Valentina ei ole turvassa kuningas Quinten vaimona. Vaikka Jameson ylistää Hollisin ihanuutta niin, että lukijan silmät pullistuvat päästä, ei Silas Eastoffen serkku Etan säästele sanojaan, kuinka syvästi Hollisia vihaa. Hänen mielestään tämä on pelkkä koriste kuninkaanlinnassa. Minua alkoi epäilyttää, että ehkäpä saamme vielä ensi osaan jotain haters-to-lovers-trooppiin kuuluvaa juonikuviota. Ehkäpä.

"Ole kiitollinen pienestä kauniista elämästäsi, Hollis. Kaikille meistä ei suoda samaa ylellisyyttä." (s. 170)

Ihan mielenkiinnosta aion lukea duologian toisen osan, jotta saan tietää, voiko tarina tästä yhtään parantua. Fantasiaosuus jäi ainakin tässä osassa hyvin onnettomaksi, sillä maailmankuvausta ei juuri tässä kirjassa harrastettu. Muutama melko raskas infodumppaus tuli Coroan ja Isolten kuningaskunnan historiasta, mutta muuten - ei mitään. 

Arvosanani 2,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muissa blogeissa:

---

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Popsugar: A Book with a reflected image on the cover or "mirror" in the title

 Petetty: Kiera Cass. Suomentanut Laura Haavisto. WSOY 2023 (Coroan kronikat #2)

Englanninkielinen alkuteos (2021): The Betrayed. Kansi: Gustavo Marx

"Säihkyvä kuninkaallinen romanssi Valinta-sarjan hengessä

Voiko sydäntään seurata, kun se on jo särkynyt? Kaksiosaisen Coroan kronikat -sarjan päättävä Petetty kertoo viekoittelevan tarinan rakkaudesta, vallasta ja yksilön oikeudesta onneen.

Hollisin tarina oli tähtiin kirjoitettu. Hän hurmasi Coroan kuninkaan Jamesonin, mutta vasta tavatessaan Silas Eastoffen Hollis kohtasi todellisen rakkauden. Nyt Hollis yrittää koota särkyneen sydämensä sirpaleita ja jatkaa elämää uuden perheensä kanssa. Hollisin kohtalo on ratkaista, miksi hänen miehensä oli kuoltava. Jäljet johtavat hoviin, kahdessa eri valtakunnassa." (WSOY)

Lukunäyte

Oma arvio:

Luettuani ensimmäisen osan, Kihlattu, Kiera Cassin Coroan kronikat -duologiasta viime vuonna, olin melko varma siitä, etten lukisi enää kirjaparin toista osaa. Niin heikko esitys mielestäni tuo Kihlattu oli. Pyörsin kuitenkin päätökseni ja päätin antaa tälle toiselle osalle mahdollisuuden.

Tuore leski Hollis on saanut uuden perheen Eastoffeista, traagisesti menehtyneen aviomiehensä Silasin perheestä. Hän ei ehtinyt olla naimisissa metalliseppänä työskentelevän Silasin kanssa kuin muutaman tunnin, kun tummiin pukeutuneet miehet tunkeutuivat hääjuhlataloon ja surmasivat niin Silasin kuin Hollisin vanhemmatkin samassa rytäkässä. Nyt Lady Eastoffe, Hollisin anoppi, Scarlet, Hollisin käly sekä ärsyttävä Etan Northcott, Silasin ja Scarletin tärkeilevä serkku ovat yhtenä seurueena matkalla pois Coroasta, jossa Hollisilla ei ole enää mitään. Isolte on ollut ennen Hollisille vihollisvaltio, jota hallitsee häijy ja kiero kuningas Quinten, mutta nyt Hollisin on opittava pitämään sitä kotivaltionaan. Northcottien kartanossa seurue otetaankin avosydämin vastaan. Ainoastaan Etan on naama nurinpäin ja jatkuvasti epäileväinen Hollisin suhteen.

Hollis tuntee välillä kaipaavansa omaa Kereskenin linnaansa hoviväkineen, mutta alkaa pikku hiljaa sopeutua uuteen perheeseensä ja vieraanvaraiseen Northcottien väkeen.  Scarlet on hänelle kuin oma sisar ja he viettävät monesti yötkin vierekkäin, käsi kädessä. Ainoastaan Etan ja kartanon palvelusväki ovat tympeitä Hollisia kohtaan. Tämä aiheuttaa pienen konfliktin, kun Hollis haluaisi, että tulisi hyväksytyksi joukkoon kokonaan.

"---On kaikille parempi, jos minä vain...katoan!" (s.69)

 Pian on väistämättä edessä Hollisilla se pahin: hänen on kohdattava kammottava Quinten uudelleen, vaikka tietää tämän melko varmasti olevan perheensä surman takana. Lordi Northcottin ideana on pakottaa Etan Hollisin seuralaiseksi kaikkiin tanssiaisiin ja muihin tilaisuuksiin, joissa he käyvät näyttäytymässä. Pikku hiljaa Etan muuttuu hiukan vähemmän ärsyttäväksi ja alkaa luottaa Hollisiin. 

"Kaiken tämän jälkeen, kaiken sanomamme ja tekemämme jälkeen, voisiko olla mahdollista, että emme olisi tässä vastentahtoisina rikoskumppaneina vaan ystävinä?" (s. 186)

Yhdessä Hollis, Eastoffet ja Northcottit käyvät taistoon hirmuhallitsija Quintenia vastaan oveluudella ja rohkeudella. He haluavat saada kuninkaan vastuuseen tekemistään kauheuksista ja syöstä tämän vallasta. Hollisilla on myös huoli Quintenin vaimosta Valentinasta, vaikka muut varoittavat luottamasta vihollisen vaimoon. 

Minä yllätyin, miten paljon parempi tämä kakkososa oli. Olihan tässä edelleen juonessa monenlaisia idioottimaisuuksia, mutta ne annettakoon anteeksi. Hollis ei ole ihan niin ärsyttävä kuin Kihlatussa, sillä hänen erinomaisen hauskaa luonnetta ei nyt korosteta niin paljon. Niinpä hän jopa sutkaisee mielestäni ihan hauskasti muutamassa kohdassa. Romantiikkakuviotkin toimivat oikein hyvin. Etanin ja Hollisin haters-to-lovers-kuvio kulkee troopille perinteistä reittiään ihan kivasti. Pidin erityisesti kohdasta, jossa Etan saa turnajaisissa Hollisin nenäliinan tuomaan onnea, ja tämän jälkeen parin väleissä tapahtuu selvä käänne. 

"Sinun ansiostasi nenäliinoillani on nyt katkeamaton voittoputki." (s.146)

Kirjan lopussa tapahtuu hyvin epäuskottavia, mutta sen vuoksi jopa huvittavuudessaan loistavia juonenkäänteitä, kun Hollis matkaa suutuspäissään kuningas Jamesonin luo kostoretkelle. Loppuratkaisu onkin pedattu onnekkaiden ja traagisten sattumusten varaan. Ainakin se tyydyttää kaikkia, jotka rakastavat onnellisia loppuja. Minulla tämä nyt sattui oikeaan saumaan, sillä kaipasin juuri tällaista höpsöä kuninkaallista draamailua.

Annan arvosanaksi tälle 4-

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muualla:

Siniset helmet

Goodreads

Samantyylistä luettavaa:

Valinta-trilogia: Kiera Cass

Tokion prinsessa -sarja: Emiko Jean

Amerikan kuninkaalliset -duologia: Katherine McGee

Kolme pahan perii: Karen M. McManus

Kolme pahan perii: Karen M. McManus. Suomentanut Inka Parpola. WSOY 2022. 

Englanninkielinen alkuteos (2020): The Cousins. Kansi: Melissa Four

"Vastustamaton trilleri Yksi meistä valehtelee -kirjan tekijältä!

Salaisuuksia. Valheita. Perintö. Vastustamattomien trillereiden mestarin uutuus vie mukanaan syrjäiseen luksuslomaparatiisiin.

Milly, Aubrey ja Jonah Story ovat serkuksia, mutta tuskin tuntevat toisiaan. He eivät ole koskaan tavanneet isoäitiään, joka rikkoi välit sukuun ja teki lapsensa perinnöttömiksi jo ennen nuorten syntymää. Nyt rikas ja erakkomainen matriarkka tarjoaa serkuksille kesätöitä lomasaarellaan.

Kesä on täynnä yllätyksiä, salaisuuksia ja valheita. Mikä synkkä salaisuus hajottikin perheen vuosia sitten, se pitää suvun edelleen otteessaan ja on uhkaavampi kuin koskaan.(WSOY)”

Oma arvio: 

On jo tullut tavaksi odotella Karen M. McManusin uutta YA-jännäriä vuoden alkuun, sillä häneltä on nyt suomennettu jo neljä kirjaa peräkkäisinä vuosina. Vaikka viimevuotinen Kaksi voi säilyttää salaisuuden ei enää tuntunut niin viihdyttävältä kuin aiemmat duologin osat Yksi meistä valehtelee ja Yksi meistä on seuraava, tartuin innoissani tähän uusimpaan, Kolme pahan perii, joka on oma itsenäinen teoksensa, mutta noudattelee tuttuun tapaan M. McManusille tyypillistä mysteeripainotteista juonenkulkuaan. 

"Onko hän tosissaan tämän paskan kanssa?" (s. 18)

Nyt jännärin tapahtumapaikkana onkin hieman hulppeammat puitteet, nimittäin Gull Cove -saarella sijaitseva huippuhotelli Gull Cove Resort, jonne päähenkilökolmikko, serkukset Milly, Aubrey ja Jonah matkaavat kesätöihin rikkaan isoäitinsä kutsumina. Homman nimi on vain sen verran mutkikas, että matriarkka Mildred Story on aikanaan katkaissut siteensä lapsiinsa, eivätkä serkusten vanhemmat ole suostuneet paljastamaan tämän välirikon syytä omalle jälkikasvulleen. Siksi tarinan pääkolmikko on hieman hämmentynyt siitä, miksi isoäiti yhtäkkiä haluaakin heidät töihin hotellilleen. Toisaalta tämä herättää myös kovasti toivoa niin lapsenlapsissa, jotka ovat eläneet elämänsä ilman mummoa, kuin aikuisissa lapsissaan, jotka ovat eläneet ilman toivoa suuresta perinnöstä.

Laivamatkalla saarelle Milly, Aubrey ja Jonah opettelevat tuntemaan toisiaan, vaikka helppoa se ei ole, sillä Jonah on erittäin ynseä tyyppi. Hän joutui saarelle töihin vasten tahtoaan, sillä olisi halunnut mieluummin tiedeleirille. Millyä nolottaa se, että hän erehdyksessä flirttaili komean Jonahin kanssa, ennen kuin hoksasi tämän olevan hänen serkkunsa. Heillä onkin Jonahin kanssa jatkuvasti jokin kina päällä, kun taas Jonah ja Aubrey pitävät toisistaan heti.

"Malja - en oikein tiedä mille. Ehkä sille, että vihdoinkin tapaamme salaperäisen Midredin." (s. 44)

Ongelmaksi muodostuu se, ettei isoäiti Mildred tunnukaan haluavan tavata lapsenlapsiaan ollenkaan, vaikka kutsui heidät saarelle. Vai kutsuiko hän edes heitä? Isoäidin tiedonantaja Donald Camden yrittää heti houkutella nuoria töihin muualle elokuvaprojektiin, jossa olisi hulppeampi palkka kuin hotellissa, vedoten isoäidin terveysongelmiin. Nuoret alkavat kuitenkin epäillä, etenkin kun ovat saaneet vanhemmiltaan käsityksen, että Camdenissa on aina ollut jotain hämärää. Monenlaista muutakin mystistä alkaa paljastua, eikä kukaan aikuinen ala selittää heille mitään. Nuorten täytyy siis ottaa ohjat omiin käsiin ja selvittää, miksi isoäiti aikoinaan katkaisi välit kaikkiin lapsiinsa. He törmäävät yllättävään tyyppiin, eikä yksi ihminen ei olekaan se, joka väitti olevansa. 

"Hoidamme ongelman pois päiväjärjestyksestä." (s.295)

Lukijalle aletaan valottaa saaren tapahtumia takaumilla, joissa paljastetaan, mitä Millyn äidille Allisonille tapahtui hänen ollessaan 18-vuotias ja miten Allisonin veljet Adam (Aubreyn isä), Anders (Jonahin isä) ja Archer liittyvät tapahtumiin ja siitä seuranneeseen vyyhtiin. Nuorten selvitellessä mysteeriä he käyvät myös lävitseen perhesuhteitaan: etenkin  uintia harrastavalla Aubreyllä on paljon kitkaa isänsä kanssa, muun muassa siksi, että tämä petti äitiä Aubreyn valmentajan kanssa. Kotiin jäänyt poikaystävä Thomaskaan ei tunnu enää kaipaavan häntä. Milly taas kaipaisi arvostusta äidiltään omana itsenään. Myös Jonah tuntuu vihaavan isäänsä kovasti.

Jos voisin toivoa Storyn perheen jäsenille yhtä luonteenpiirrettä, se olisi kyky antaa anteeksi. (s. 251)

Romantiikkaakin on luvassa, vaikkakin se puoli ei nyt mielestäni tässä osassa noussut täyteen kipinäänsä. Juonenkäänteet on kuitenkin hyvin mukaansatempaavia, mutta ihan ei nyt tämä kirja napannut minua täysillä mukaansa kuitenkaan. Päähenkilökolmikon jäsenet eivät ollut minusta kovinkaan mieleensä painuvia. 

Arvosanani on 4-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muissa blogeissa:

---

Samantyylistä luettavaa:

Karen M. McManus: Yksi meistä valehtelee ja Yksi meistä on seuraava

Karen M. McManus: Kaksi voi säilyttää salaisuuden

E. Lockhart: Me olimme valehtelijoita

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Helmet: 28. Kirjan päähenkilö on alaikäinen

Booklist Queen: Family drama

Seinäjoen kirjasto: 13. Kirjassa ollaan rannalla tai rannikolla

Popsugar haaste: A Book about a secret

Amerikan kuninkaalliset -duologia: Katharine McGee

Amerikan kuninkaalliset: Katharine McGee. Suomentanut Outi Järvinen. Otava 2020 (Amerikan kuninkaalliset #1)

Englanninkielinen alkuteos (2019): American Royals. Kansi: Johanna Junkala

"Velvollisuus. Juonittelu. Kruunu. Washingtonit ovat skandaalinkäryisin kuninkaallinen perhe kautta aikojen!

Prinsessa Beatricesta on tulossa Amerikan ensimmäinen kuningatar, mutta äkkiä velvollisuus tuntuukin kuristavalta. Täydellisen sisarensa varjossa prinsessa Samantha saa tehdä melkein mitä haluaa. Bileprinsessaa ei kiinnosta juuri mikään… paitsi se ainoa poika, jota hän ei voi saada.

Prinssi Jefferson olisi ollut itsestään selvä kruununperillinen sukupolvea aiemmin. Koko Amerikka jumaloi häikäisevän komeaa prinssiään, mutta kaksi hyvin erilaista tyttöä kilpailee napatakseen hänen sydämensä."(Otava)

Kirjatraileri: https://www.youtube.com/watch?v=j9rMGAm4Z54

Oma arvio:

Pidin Katharine McGeen Tuhat kerrosta -trilogiaa niin viihdyttävänä, että halusin ehdottomasti lukea myös tämän uuden Amerikan kuninkaalliset -trilogian, jonka samanniminen avausosa julkaistiin suomeksi tänä keväänä. Johanna Junkalan taiteilema kansi on mielestäni erittäin onnistunut ja houkutteleva verrattuna alkuteoksen kanteen.

Kirjassa on hyvin herkullinen asetelma: historian saatossa asiat ovatkin kehittyneet niin, että Amerikka on säilynyt kuningaskuntana. Tarinassa seurataan Washingtonin kuningasperhettä, jotka ovat siitä erikoislaatuisia, että heidän päätöksestään perimysjärjestys on tasapuolistettu niin, että kruunun perii vanhin lapsi siitä huolimatta, kumpaa sukupuolta hän on. Niinpä kirjan yhtenä päähenkilönä oleva Beatrice on oleva seuraava hallitsija, jahka hänen isästään aika jättää. Nuorempi sisko, seurapiireissä viihtyvä, kapinallinen Samantha kokee viileän ja asiallisen isosiskonsa etäisenä. Kolmas kuninkaallisen perheen lapsista on Samanthan kaksoisveli Jefferson eli Jeff, joka kaksoissiskonsa tapaan osaa irrotella, mutta saa paljon enemmän anteeksi.

Tämä ei ollut hänen maailmansa eikä koskaan tulisi olemaankaan. (s. 366)

Nina Gonzales on tavallinen lukiolainen, mutta hänellä on erikoislaatuinen ystävä: lapsuudestaan saakka hän ja Samantha ovat olleet bestiksiä. Muille ystävilleen Nina ei kerro tuntevansa kuninkaalliset ja olevansa lähes samaa perhettä heidän kanssaan, sillä kaikki ihailevat ja palvovat Washingonin perheen jäseniä. Nina on viettänyt pakosta aikaa myös Jeffin kanssa, mutta nyt hän tuntee olonsa vaivautuneeksi prinssin seurassa, sillä he ovat viimeksi päätyneet  valmistujaisjuhlien yönä suutelemaan pimeässä huoneessa, ja tämä hämmentää Ninaa. Sitten hän kuulee, että Jeff on jättänyt täydellisenä pidetyn Dahpne-tyttöystävänsä pian tuon tapahtuman jälkeen. Ja tuntuu, että Jeff haluaa jatkaa siitä, mihin he juhlissa jäivät. Nina tulee huomaamaan, ettei prinssin kanssa seurustelu ole helppoa, kun paparazzit vaaninat joka kulman takana ja etsivät virheitä Ninasta.

"Jeff saisi kenet tahansa, ja tuonko hän sitten valitsi?" (s. 323)

Daphne on syntynyt juonittelevaksi pyrkyriksi, jonka ainoana tavoitteena on keplotella itsensä kuninkaalliseen perheeseen. Hänen äitinsä ei helpota asiaa, vaan painostaa tytärtään saamaan prinssin takaisin.  Daphne ei oikeastaan edes rakasta prinssiä, vaikka seurusteli tämän kanssa kolme vuotta ennen välirikkoa, vaan haluaa saada tämän hinnalla millä hyvänsä. Kun hän kuulee, että Jeff saattaa tapailla jotain toista tyttöä, Daphne aikoo tuhota tämän. Dahpne kääntää kaikkien päät, ja myös prinssin paras kaveri Ethan ei saa silmiään irti tytöstä. Ethanilla ja Daphnella on ollutkin hetkensä aiemmin, ja Daphne ei voi kieltää, etteikö tuntisi Ethanin lähellä kipinöintiä, mutta hänellä on vain yksi päämäärä. Jeff.

Tästä lähtien sinussa on kaksi eri ihmistä: tyttö nimeltä Beatrice ja kruununperijä Beatrice. Kun he kaksi haluavat eri asioita, kruunu voittaa. Aina. (s. 226)

Beatrice saa heti kirjan alussa vanhemmiltaan kehotuksen alkaa etsiä itselleen puolisoa vanhempien ennalta valitsemista ehdokkaista. Ajatus kylmää Beatricea, joka on oikeasti rakastunut omaan henkivartijaansa Connoriin. Kruununprinsessan on kuitenkin toteltava ja Kuningattaren tanssiaisissa hän tutustuu Teddyyn, joka voisi olla ihan tutustumisen arvoinen nuori mies. Harmi vaan, että Sam on iskenyt silmänsä myös tuohon hurmuriin ja käy muhinoimassa miehen kanssa vaatesäilössä juhlan aikana. Beatrice päättää kuitenkin kunnioituksesta vanhempiaan kohtaan tavata Teddyä, jotta he saavat mielenrauhan, vaikka toisaalla viettää kuumia hetkiä Connorin kanssa. Mutta sitten Beatrice saa kuulla isältään ikäviä uutisia ja häät täytyy järjestää mahdollisimman pian. Miten Beatricen ja Connorin käy?

"Minun on vaikea kestää sitä, ettei minulla ole tarjota sinulle tämän enempää", hän sanoi karusti. "Ei maata,ei omaisuutta, ei arvonimeä. Voin antaa sinulle vain elämäni ja sydämeni. Ja niin minä olen antanutkin." (s. 279)

Amerikan kuninkaalliset on hyvin samantyylistä juonittelua, draamaa ja intohimoista romantiikkaa kuin Tuhat kerrosta -trilogiakin. Minulle tulee tästä hyvin vahvasti mieleen Gossip girl -TV-sarja, samanhenkisyyttä löytyy. Monet juonenkäänteet ovat hiukan epäuskottavia, kuten kuninkaan vakava sairaus, jota perilliset eivät ole muka missään vaiheessa huomanneet, Connorin ja Beatricen joutuminen lumimyrskyn vuoksi mökille, jossa sattuu olemaan vain yksi vuode jne.

"Minä olen kamppaillut vuosikausia, jotta olisin tarpeeksi täydellinen kuninkaalliselle perheelle", hän sanoi kiihkeästi. "Sinulla ei ole aavistustakaan, miten raskasta se on ollut." (s. 345)

---

"Minä säälin sinua. Jos sinä puhut nyt totta - jos olet koko elämäsi ajan vain pyrkinyt olemaan jokin täydellinen prinsessahahmo - se on säälittävää." (s.365)

Daphne on henkilöhahmoista räikein, oikea keinottelija, joka ei tunnu välittävän omista tunteistaan Ethania kohtaan, vaan toimii pakkomielteensä ja äitinsä tahdon ohjaamana. Lisäksi Ethanilla ja Daphnella on yhteinen salaisuus, joka liittyy sairaalassa koomassa makaavaan Himariin. Henkilöhahmoihin ei kauheasti pääse kiintymään, vaan he jäävät melko pinnallisiksi. Lähes jokaiselle kirjan hahmolle löytyy samantyyppinen vastine McGeen aiemmasta trilogiasta. Eniten nautin kuitenkin Beatricen ja Connorin kielletystä kuninkaallisen ja vartiostoon kuuluvan suhteesta, jonkatyyppisiä on ollut muissakin YA-kirjoissa, kuten Sally Greenin Savuvarkaat -trilogiassa ja Claudia Grayn Firebird-trilogiassa.

Revere-kaartin vala kaikui hänen mielessään. Minä olen lyhty joka säteilee kunniaa ja totuutta, minä olen valo pimeyden keskellä. Kunnian ja omatuntoni kautta lupaan vartioida tätä valtakuntaa ja sen kruunua viimeiseen hetkeeni saakka.

Viimeiseen hetkeeni saakka. Connor oli kirjaimellisesti luvannut suojella häntä kuolemaansa asti. Beatrice oli tiennyt sen ennenkin, mutta oli täysin eri asia kokea, miten Connor heittäytyi hänen eteensä kuin elävä kilpi. Ja todella tietää, että tämä taistelisi hänen puolestaan, jos tilanne vaatisi. Hän tunsi itsensä kummallisen nöyräksi. (s. 99)

Kirjaa oli kaikesta epäuskottavuudestaan huolimatta mukavaa ja viihdyttävää lukea, koska Amerikka kuningaskuntana on kiehtova ja erikoinen asetelma, ja kirja juoni on tulvillaan taattua romanttista ja draamavoittoista perusviihdettä. Kirjassa on kahtiajakoisuus eri luokkien välillä, kuninkaalliset aristokraatit versus rahvas. Tätä eriarvoisuutta olisi toki voinut mielestäni korostaa vielä enemmän, kun nyt se tulee lähinnä esiin Jeffin ja Beatricen tuhoontuomituissa parinvalinnoissa. Mielelläni luen sarjan jatko-osatkin, joista toinen osa Majesty ilmestyy englanniksi syyskuussa 2020.

Arvosanani 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Amman kirjablogi

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

11. Vaihtoehtohistoria

Amerikan kuninkaalliset - Majesteetti: Katharine McGee. Suomentanut Outi Järvinen. Otava 2021 (Amerikan kuninkaalliset #2)

Englanninkielinen alkuteos (2020): American Royals II: Majesty. Kansi: Johanna Junkala, Adobestock

"Kuningatar on täällä – oletko valmis? Sukella maailmaan täynnä draamaa, kuumia salaisuuksia ja romantiikkaa.

21-vuotias Beatrice on juuri kruunattu kuningattareksi, ja Amerikka on uuden valtakauden kynnyksellä. Samalla kun Beatrice kamppailee kaiken sen kanssa, mitä on kruunun vuoksi menettänyt, bileprinsessa Samanthan tähtäimessä on prinssin löytäminen. Nina yrittää vältellä palatsia – ja prinssi Jeffersonia – hinnalla millä hyvänsä. Ja Daphnen huolelliset suunnitelmat prinssin naimisesta uhkaavat kaatua salaisuuden paljastumiseen."(Otava)

Oma arvio: 

Minulla taisi juuri tällä hetkellä olla viihdyttävän kirjan kokoinen aukko sydämessäni, sillä tämä Katherine McGeen uusin Amerikan kuninkaalliset -duologian toinen osa Majesteetti sopi tähän hetkeen loistavasti. Kirja jatkaa samaa tasaista juonittelun, draaman ja romantiikan kaarta kuin kirjailijan aiemmat suomennokset. 

Viime osa jäi melkoisen hykerryttävään kohtaan, kun prinsessa Beatrice kosi sittenkin prinssi Theodorea ja antoi luvan kruunauttaa itsensä kuningattareksi. Nina ja prinssi Jefferson erosivat osin mediakohun vuoksi, Samantha jäi haikailemaan Teddyn perään ja kiero pyrkyri Daphne alkoi punoa uusia juoniaan saadakseen Jeffersonin uudelleen haaviinsa. Niin ja kuningaskin kuoli.

Hän päästäisi irti tytöstä nimeltä Beatrice. Hän olisi kuningatar Beatrice. (s. 17)

Samojen henkilöiden näkökulmat vuorottelevat tässäkin osassa. Beatrice on alkuun surullinen (isänsä kuoleman lisäksi) hyvästeltyään henkivartijansa ja  kielletyn rakkautensa Connorin, mutta alkaa sitten hitaasti tutustua prinssi Theodoreen, joka ei vaikutakaan yhtään hullummalta. Välit Samanthaan ovat toki tulehtuneet, sillä Samantha luuli siskonsa arvostavan tämän tunteita Teddyä kohtaan ja kieltäytyvänsä avioitumasta tämän kanssa. Sam ei vain tiedä, mitä tapahtui ennen heidän isänsä kuolemaa: Beatrice oli päättänyt tunnustaa suhteensa Connoriin tälle ja kieltäytyvänsä kruunusta. Beatrice syyttää itseään isänsä kuolemasta, ja muutti sen vuoksi suunnitelmiaan.

Beatrice oli alkanut ymmärtää, että ihmissydän oli maaginen kapistus. Se oli niin avara, että sinne mahtui elämän aikana useampi kapistus. (s. 338)

Samantha päättää eräässä tilaisuudessa hieman feikata erään Marshall-nimisen lordin kanssa tehdäkseen Teddyn mustasukkaiseksi, ja kaksikko herättääkin kohua, kun heistä leviää uima-allasmuhinointikuvia julkisuuteen. Kuninkaallinen neuvonantaja, Robert, läksyttää Samia ja määrää tämän näyttäytymään jatkossa Marshallin kanssa pariskuntana säädyllisesti erilaisissa tilaisuuksissa Beatricen häihin saakka, jotta kohu tasaantuu. Yllätys pyllätys, Samantha ja Marshall alkavat viihtyä yhdessä yllättävän hyvin, ja Sam huomaa pian, ettei Teddy oikeastaan enää häntä harmitakaan niin paljoa.

Hän ei olisi ikimaailmassa myöntänyt sitä, mutta hän oli jotenkin jo ehtinyt tottua Marshallin käyttämiin naurettaviin hellittelynimiin. Hän tulisi kaipaamaan niitä ihan oikeasti sitten kun tämä koko esitys olisi ohi. (s. 261)

Nina on alkanut viettää tavallista opiskelijaelämää eronsa jälkeen. Hän nauttii siitä, että voi olla niin kuin tavallinen nuori nainen, eikä tarvi välittää julkisuudesta, kuten prinssin kanssa seurustellessaan. Yllättäin prinssin paras ystävä Ethan lähestyy Ninaa ja he alkavat viettää aikaa ystävinä yhdessä. Nina ei tiedä, että Ethan on lähestynyt tätä ainoastaan kieroilevan Daphnen pyynnöstä, jotta Nina pysyisi kaukana Jeffistä. Heidän välillä alkaa kuitenkin olla jotain muutakin kuin toverillisuutta.

Jossain mielensä kolkassa hän yhden huikentelevan hetken verran kuvitteli, että sanoisi kyllä. Luopuisi Jeffersonista ja antaisi periksi tälle luonnonvoimaa muistuttavalle tunteelle, joka veti häntä kohti Ethania. Sellainen maailma tuntui todella pienen tovin verran olevan olemassa, yhtä aineettomina ja hauraana kuin saippuakupla, ja sitten se hajosi. (s. 52)

Ja sitten on tämä Daphne, kieroileva myrkyllinen ex-tyttöystävä, joka alkaa luikerrella takaisin Jeffin suosioon, vaikka tunteekin omituisen voimakasta intohimoa Ethania kohtaan. Daphnea hiukan huolettaa hänen ystävänsä Himarin herääminen koomasta, sillä siihen johtanut onnettomuus oli aika lailla Daphnen aiheuttama. Daphne toivoo, ettei Himarin muisti palaisi näiden tapahtumien osalta. Jeff ei näe Daphnen kieroilujen lävitse, mutta Ethan alkaa viimein tajuta, miten häikäilemätön tämä osaa olla. 

Kuten sekavista yritelmistäni selostaa kirjan juonikuvioita voi päätellä, Amerikan kuninkaalliset - Majesteetti on oikea ihmissuhdesotkujen vyyhti, mutta erittäin viihdyttävä sellainen, jos tällaista kaipaa. Romanttiset kuviot eivät pääse kovinkaan roihuaviksi kenenkään osalta ja henkilöhahmot jäävät melko pintaraapaisuiksi, mutta viihdyin kirjan mukana oikein mainiosti. Kirjailijan Tuhat kerrosta -trilogian lukeneena voin sanoa, että hän hieman jo toistaa itseään niin henkilöhahmoissa kuin juonikuvioissaan, eli se hiukan häiritsi. Esimerkiksi Daphnen ja hänen kamalan äitinsä vastaava versio löytyy myös aiemmasta kirjasarjasta. Samaten jäi ihmetyttämään Samin ja Beatricen äidin rooli: hän jäi hyvin kylmähköksi statistiksi taustalle.

Kirjan pääidea, eli Amerikka ja monet muutkin maanosat kuningaskuntana on hyvin kiehtova ja erikoinen, joka tuo draamailuille lisäarvoa. Tulisipas tästä kiva TV-sarja tai leffa. Vielä ei ainakaan ole tietoa, onko filmatisointeja tulossa.

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle. 

Muissa blogeissa:

---

Samantyylistä luettavaa:

Kiera Cass: Valinta-sarja

Katharine McGee: Tuhat kerrosta -trilogia

 

Lisään kirjan Popsugar haasteen kohtaan:

A Book with a gem, mineral, or rock in the title (tässä tapauksessa sovelsin, sillä kansikuvassa on helmiä, mutta ei kirjan nimessä kylläkään...)

Saan myös ensimmäisen ruksin huipun Rakkauden paloa ja punehtuneita poskia -romantiikkalukuhaasteen kohtaan:

Myrkyllinen ex

Armonvuosi: Kim Liggett

Armonvuosi: Kim Liggett. Suomentanut Leena Ojalatva. Karisto 2020

Englanninkielinen alkuteos (2019): The Grace Year. Kansi: Kerri Resnick (suunnittelu), Hsiao Ron Cheng (kuvitus), Galyna Gryshchenko/Shutterstock.com (kukat)

"Tytöillä on taito vietellä miehet, villitä viattomat pojat ja syöstä vaimot mustasukkaisuuden syövereihin. Siksi heidät karkotetaan erämaahan naiseuden kynnyksellä, päästämään taikuutensa valloilleen ennen avioon asettumista. Kaikki eivät kuitenkaan palaa.

Tierney ei tunne oloaan voimakkaaksi tai maagiseksi. Ja nyt hänen on selviydyttävä kokonaisesta vuodesta luonnon armoilla.

Armonvuosi on hengästyttävä feministinen dystopia, joka tarkastelee teräväkatseisesti tyttöjen keskinäisiä suhteita, naiseutta jota he lähestyvät ja vaikeita päätöksiä, joita he joutuvat tekemään. Se on tarina toivosta, kapinasta ja siitä hinnasta, jonka joudumme maksamaan, kun naisten oikeudet ja arvo kiistetään."(Karisto)

Oma arvio:

Vannoutuneena YA-dystopiafanina en voinut kuin hihkaista ilosta, kun huomasin Armonvuoden Kariston kevään uutuusluettelossa. Olen kuullut hyttysen ininää siitä, että dystopiat olisi jo niin nähty. No eikä ole! Suuremmanpuoleisesta fantasiaähkystä kärsineenä otan innosta puhkuen luettavakseni tämän kauniin pinkkikuorisen kirjan, jonka alkulehdillä on lupaavasti sitaatit sekä Margaret Atwoodin Orjattaresi että William Goldingin Kärpästen herrasta -kirjasta.

Armonvuosi alkaa lupaavasti. Heti alussa kerrotaan pelonsekaisesti armonvuodesta, joka on eräänlainen aikuistumisriitti 16-vuotiaille naisenaluille. Kukaan kirjan yhteiskunnassa ei tiedä tarkkaan, mitä tuon vuoden aikana tapahtuu, sillä siitä puhuminen on kiellettyä. Vain se tiedetään, että nuoret naiset ovat tuon vuoden jälkeen menettäneet taikavoimansa ja voivat palata kylään joko vaimoiksi tai erilaisiin työtehtäviin. Osa karkotetaan kylän laitamaille kurjuuteen ja köyhyyteen. Armonvuodesta palaavat naiset ovat rähjäisiä, laihoja ja lannistettuja, mutta tämän jälkeen he eivät enää ole uhaksi kylän miehille. Enää he eivät voi käyttää taikavoimiaan.

Naitetuksi tuleminen ei minun silmissäni ole mikään etuoikeus. Mukava elämä ei jätä tilaa vapaudelle. Avioliiton kahleet ovat toki pehmustettuja, mutta kahleita yhtä kaikki.(s. 17)

Kirjan päähenkilö on Tierney, joka ajattelee eri tavalla kuin muut kylän tytöt. Hän ei missään nimessä halua ennen armonvuottaan huntua keneltäkään eli joutua armonvuotensa jälkeen kenenkään vaimoksi. Eipä hänellä ole siihen mahdollisuuksiakaan, sillä kylässä on vain 12 naimakelpoista miestä kolmeakymmentäkolmea naista kohden. Tierneyn parhaan ystävän, Michaelin, uskotaan luovuttavan huntunsa kauniille ja ylimieliselle Kierstenille, mutta Tierney ei välitä tästä, sillä hän haluaa mieluummin työläiseksi kuin vaimoksi. Ja Michael on vain ystävä. Tierneyn äiti ja siskot eivät ymmärrä hänen ajatuksiaan, kun taas isä yrittää puolustaa tytärtään. 

Kylässä on myös erityisen kiellettyä nähdä unta, ja jos siitä jää kiinni, saa kovan rangaistuksen. Tierney on nähnyt jo pitkään unta tytöstä, joka johdattaa Tierneyn salaiselle metsäaukiolle. Perheenjäsenet kuitenkin pitävät yhtä eivätkä ilmianna häntä unistaan. Ruumiillisia, julkisia häpeärangaistuksia jaellaan kylässä tuon tuosta monista muistakin rikkeistä. Julkiset piiskaamiset, ruumiinjäsenten silpominen ja kylästä karkottaminen ovat tyypillisiä rangaistuksia. Ja kärsijöitä ovat naiset, kaiken pahan alku ja juuri. Kylällä kohistaan myös keskuudessa olevasta vallantavoittelijasta, joka uhmaa kylän sääntöjä. Mitäpä olisi dystopia ilman kapinallisia.

Armonvuosi alkaa aina syksystä, jolloin edelliset nuoret naiset palaavat (he, jotka ovat vielä elossa) koettelemuksestaan ja uudet naisenalut lähtevät sekalaisin tunnelmin omaan koitokseensa, hiukset säännönmukaisesti letitettyinä punaisilla lettinauhoilla, kuohittujen vartijoiden saattelemana. Osa lähtee armonvuoteen leuka pystyssä, osa pelosta jäykkänä, osa innosta kihisten. Kukaan ei tiedä, mitä odottaa, mutta jotain yhtä aikaa kauheaa ja ihanaa sen täytyy olla. Matka leiripaikalle on pitkä ja vaarallinen, sillä metsissä naisia vaanii saalistajiksi kutsutut, brutaalit miehet, joiden huhutaan paloittelevan kiinni saamansa naiset ja myyvän heidän osansa pullotettuina. Armonvuoden naisten ruumiinosilla kun kerrotaan olevan parantavia ja vahvistavia ominaisuuksia. Kannattaa siis pysyä polulla ja myöhemmin armonvuoden rituaalipaikaksi tarkoitetulla aidatulla alueella.

"En minä sinua pelkää", hän vastaa ja katselee huuliani. "Pelkään tunnetta, jonka saat minussa aikaan." (s. 243)

En aio kertoa kirjan juonesta tämän pidemmälle. Itse koin nimittäin kirjaa lukiessa kiehtovimpana sen, etten tiennyt yhtään, mitä seuraavaksi oli edessä. Nuorten naisten armonvuosikoettelemukset ovat sekoitus Nälkäpeliä, Orjattaresia, Maze Runneria ja Kärpästen herraa. Meno yltyy häikäilemättömäksi, raa'aksi, josta eniten eri lailla ajatteleva Tierney joutuu kärsimään. Mukaan on saatu ujutettua (mielestäni tarpeeton ja päälleliimattu) romanssikin, mutta ennalta-arvaamattomat paljastukset ja juonenkäänteet ovat ehdottomasti tämän kirjan juttu.

Tiedän silti, mitä näin. Tiedän, mitä tunsin.

Muut kutsuvat sitä taikavoimaksi.

Minä kutsun sitä hulluudeksi.

Mutta yksi on varma.

Täällä ei tunneta armoa. (s. 153)

Kirjan loppu on minulle hienoinen pettymys. Se kyllä tarjoaa YA-kirjamaisen lupauksen toivosta, mutta minä odotin jotain suureellisempaa paljastusta loppuun. Muutenkin juoni tarjosi kyllä ylläreitä joka kulman käänteessä, mutta monet asiat jäivät vaivaamaan ja selittämättä. Kuten aiemmin mainitsin, romanssikuvio oli minusta tarpeeton. Toisaalta olen tyytyväinen siihen, ettei tarinaa ole venytetty trilogiaksi, vaan melko moniulotteinen dystopinen maailma on saatu melko hyvin ahdettua tähän yhteen kirjaan. Siis jos tämä jää ainoaksi.

Taikavoimia meiltä ei ehkä löydy, mutta voimattomia emme ole. (s. 331)

Kirjan pääteemana on kiinnittää huomiota naiseksi kasvavien nuorten tyttöjen miehiltä osakseen saamaan häiritsevään huomioon, joka ei yleensä ole positiivista, vaikka se on semmoiseksikin yritetty vääntää. Armonvuoteensa valmistuvat nuoret naiset saavat kylällä ennen hunnutusseremoniaa peräänsä himokkaita katseita niin nuorilta kuin vanhemmilta miehiltä. Ei ole väliä, onko mies naimisissa tai pappi. Punaisella lettinauhalla letitetyt naiset tuntuvat olevan vapaata riistaa nämä muutamat päivät, ennen kuin heidät lähetetään kadottamaan taikavoimansa. Ja tuolla leirillä naiset ovat itse toistensa pahimpia vihollisia. 

Olen käpertynyt kosteaan maahan, mutta en saa unta. En ymmärrä, kuinka kukaan voisi nukkua. Huuto on hirvittävää. Huhut tietävät kertoa, että saalistajat pyrkivät nylkiessään pitämään meidät elossa mahdollisimman pitkään, sillä kärsimys lisää taikavoiman tehoa, mutta nyt jopa vartijat vaikuttavat hieman levottomilta. On kuin saalistajat tahtoisivat meidän kuulevan jokaisen huudon, jokaisen viillon; he tahtovat meidän tietävän, mikä meitä odottaa. (s. 82)

Armonvuosi on erittäin viihdyttävä ja raikas lisä YA-dystopiagenreen, vaikka välillä lukiessa tuli mietittyä, että tämä(kin) tapahtuma on jo aiemmin luettu ja keksitty.  Olisin kaivannut hiukan lisää omaperäisyyttä kirjan maailmaan.  Tierneystä on kaavailtu selkeästi uutta Katnissia tai Offrediä, omapäistä ja uhmakasta sankaritarta, joka raivaa esteet tieltään ja haluaa uskoa muutokseen, vaikka se onkin tehty vaikeaksi,  Tierney kun joutuu systemaattisen kiusaamisen, eristämisen ja vallankäytön uhriksi. Loppuratkaisussa on selvä viesti: ihan kaikkea ei saa kerralla muutettua, mutta yhdessä vaikeuksista selvitään ja ehkä asiat muuttuvat pikku hiljaa, armonvuosi armonvuodelta. Avoimeksi jäänyt loppu vihjailee mahdollisesta jatko-osasta, ja kirjailija itse ei ihan suoralta kädeltä teilaa tätä ajatusta Goodreadsissa.

Näin kirjaa lukiessani tämän elokuvana, ja pikaisella googlettelullahan selvisikin, että Universal on ostanut kirjan elokuvaoikeudet. Mielenkiinnolla odottelen, mitä tuleman pitää!

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia.

Samantyylistä luettavaa:

Nälkäpeli-trilogia: Suzanne Collins 
Maze Runner -trilogia: James Dashner
Orjattaresi ja Testamentit: Margaret Atwood

Lisään kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

20. Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja

Popsugar-haaste saa kirjan kohtaan:

A book with a pink cover

Ole minun: Josie Silver

Ole minun: Josie Silver. Suomentanut Satu Leveelahti. Otava 2018.

Englanninkielinen alkuteos (2017): One Day in December.

"Yksi katse muutti kaiken. Täydellisen vastustamaton rakkaustarina on talven sydämenlämmittäjä.

Laurie ei usko rakkauteen ensisilmäyksellä. Kunnes eräänä joulukuisena päivänä hän näkee bussinikkunasta miehen, jonka silmistä hän ei pysty irrottamaan katsettaan. Laurie ei voi tunteilleen mitään, vaikka hän tietää, ettei ehkä koskaan näkisi miestä uudelleen. Vuotta myöhemmin hänen ystävänsä esittelee joulupirskeissä uuden rakkaansa: saman miehen, jota Laurie ei ole vieläkään saanut mielestään." (Otava)

Oma arvio:

Esittelin tämän kirjan Kirjakultti-Youtube-kanavan vinkkausvideollani joulukirjana, ja joulukirja tämä nimenomaan onkin. Englanninkielisen painoksen kannessa se tulee vielä paremmin ilmi kannen alkuperäisestä fraasista: "Two people. Ten Christmases. One unforgettable love story." Kirjassa edetään vuoden sykleissä, joissa joululla on usein suuri merkitys. Romantiikka sopiikin mielestäni jouluun paremmin kuin mihinkään muuhun juhlapäivään.

Parikymppiset ystävykset Laurie ja Sarah asuvat kimppakämpässä Lontoon keskustassa, etsiskelevät itseään opintojen jo päätyttyä ja yrittävät toteuttaa unelmiaan journalistiikan alalla. Laurie työskentelee kuitenkin vastoin tahtoaan hotellin vastaanotossa, sillä oman alan töitä ei ole vielä ilmaantunut. Kirjan tapahtumat ovat selvästi saaneet inspiraatiota Helen Fieldingin Bridget Jones -kirjoista, ja siihen on jopa suoranaisia viittauksia, kuten että ystävysten kimppakämppä muistuttaa juuri Bridgetin asuntoa. Lisäksi vuoden alussa Laurie listaa aina omat uudenvuodenlupauksensa, jotka liittyy niin omaan uraan, parisuhteisiin ja sosiaaliseen elämään. Juhlimiseen ja painontarkkailuun ne eivät kuitenkaan onneksi keskity.

Ole kiltti ja nouse bussiin. Hän havahtuu, tekee nopean päätöksen, paiskaa kirjansa kiinni ja työntää sen jalkojensa välissä olevaan reppuun. Hän lähtee kävelemään, ja minä pidätän hengitystäni ja painan kämmeneni ikkunalasia vasten, kehotan mielessäni häntä pitämään kiirettä, kun jo kuulen ovien sihisevän inhottavasti kiinni ja käsijarrun kirskahduksen, kun se vapautetaan. (s. 13)

Tarina alkaa bussikohtauksella, joka määrittelee oikeastaan koko kirjan tarkoituksen. Kun nuoren Laurien ja Jackin katseet kohtaavat tuona kohtalokkaana päivänä, heidän kohtalonsa ikään kuin sinetöityvät yhteen. Vuoden verran Laurie etsii tuota bussikatoksen alla istunutta miestä, kunnes tämä tupsahtaa hänen eteensä hankalassa yhteydessä - Sarah esittelee Jackin Laurielle uutena poikaystävänään. Eihän siinä mitään, jos Jack ei olisi tosissaan Sarahin kanssa, mutta kun hänkin vaikuttaa hyvin rakastuneelta räiskyvään Sarahiin. Tarinassa tulee onneksi esille vuorostaan myös Jackin näkökulma, joka on ihan yhtä hämillään nähtyään bussissa vuosi sitten istuneen tytön, jonka luo hän yritti mennä, mutta bussi ehti lähteä liikkeelle. Jack yrittää varovasti kysellä Laurielta tilaisuuden tullen, muistaako tämä tuota hetkeä, mutta itseään suojellakseen Laurie esittää Jackille täysin tietämätöntä. Sisällään hän riutuu, sillä hän huomaa olevansa rakastunut Jackiin, joka osoittautuu erittäin miellyttäväksi mieheksi. 

Sinänsä tarina vaikuttaa ensiajatukselta epäuskottavalta ja naiivilta: kuka jaksaisi etsiä vuoden ajan jotain miestä, jonka kanssa on pelkästään saanut pikaisen katsekontaktin? Toisaalta, Laurie oli jo hiukan luopunutkin jo ajatuksesta löytää "bussipojan", ennen kuin hän sitten Jackin kohtasi ystävänsä esittelemänä. Ihastuminen syntyi sitten tutustumisen pohjalta. Uskottavammaksi tarinan tekee kuitenkin se, että Laurie kuitenkin elää elämäänsä eteenpäin, kohtaa ihanan miehen Oscarin Thaimaan reissullaan ja on onnellinen tämän kanssa.

"Tärkeintä ovat valinnat, jotka teemme, kun meitä koetellaan. Avioliitto ei ole pelkkä laillisesti sitova sopimus, se on valinta. Se tarkoittaa sitä, että olen valinnut sinut. Joka ikinen päivä herään ja valitsen sinut. Minä valitsen sinut, Oscar." (s. 360)

Myös Jack ja Sarah rakastavat aidosti toisiaan, mutta toki Jackin takaraivossa jyskyttää varastettu, tunnepitoinen suudelma Laurien kanssa. Molemmat kuitenkin osoittavat aikuisuutta pitämällä asian omallatunnollaan, jatkamalla eteenpäin omaa elämäänsä ja olemalla kuitenkin ystäviä. Jack on jopa myöhemmin Laurien ja Oscarin häissä, vaikka ei oikein tule toimeen varakkaan suvun vesan kanssa. Mutta missä Sarah on? Niin, Lauriella ja Sarahilla on hyvin ikävä välikohtaus juuri ennen hääseremoniaa, jonka vuoksi Sarah lähtee lätkimään. Salaisuudet alkavat paljastua.

Me istumme ulkona vielä hetken yhteen painautuneina ja katsomme, kun ensimmäiset lumihiutaleet putoavat keskiyön taivaalta. Meillä ei ole sormuksia, joita antaa takaisin,  ei omaisuutta, josta riidellä, ei lapsia, jotka otamme omaan autoomme myrskyisellä parkkipaikalla. Olemme vain kaksi ihmistä, jotka ovat lähtemässä eri suuntaan. (s. 238)

Kirjan lukijaa tietenkin jännittää, saavatko Jack ja Laurie koskaan toisiaan. Toisaalta, tapahtumien edetessä alan kyseenalaistaa sitä, tarvitseeko heidän saadakaan. Onko heillä liikaa painolastia takanaan, ja riittäisikö heille vain muistot muutamasta varastetusta hetkestä. Ovatko he edes "ansainneet" toisiaan?

Ehkä meidän olisi aika oppia seisomaan omilla jaloillamme eikä enää nojautua toisiimme. (s. 246)

Ole minun on täydellistä luettavaa joulun alla tai joulunpyhien aikaan, ja minusta tämä sopii myös nuorille lukijoille (16+). Tarina vie helposti mennessään ja on viihdyttävää luettavaa. Suosittelen vaikkapa pukinkonttiin sellaiselle, jonka tietää pitävän esimerkiksi Bridget Jonesista tai Rakkautta vain (Love Actually) -elokuvasta.

Arvosanani 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Rautalinnun räpiköönnit

Samantyylistä luettavaa:

Miss You: Kate Eberlen
Hän lupasi soittaa: Rosie Walsh
Landline: Rainbow Rowell

Milja-sarja: Anna-Riikka Sairio

Milja - Pohkeenväistöä ja pitkiä katseita: Anna-Riikka Sairio. WSOY 2017. (Milja #1)

 Kansi: Laura Lyytinen / iStockphoto

"Kuinka monta yllätystä yhteen hevoskesään voi mahtua?

Uusi, elämänmakuinen sarja hevostytöistä ja ratsastuksesta esikoistekijältä.

Milja rakastaa hevosia. Paras ystävä Iinakin on hevoshullu ja tyttöjen kesäloman kohokohta on oman hevosen vuokraus kuukaudeksi. Koulussa heppatytöt eivät ole suosittuja, ja söpö ruskeasilmäinen Akikin tuntuu huomaavan vain tanssia harrastavat tytöt. Kun pojat yllättäen haluavat kesällä tulla kokeilemaan ratsastusta, alkaa Miljan sydän lyödä tuhatta ja sataa. Aki pysyy hevosen selässä, mutta poikien lähdettyä tallilla tapahtuu kauheita. Pahimmat painajaiset käyvät toteen ja hevoset ovat hengenvaarassa! Pelastaako joku heidät varmalta kuolemalta? Ja mitä Milja möläyttääkään ihastuksestaan poliisikuulustelussa... (WSOY)

Anna-Riikka Sairio Kuva: Olli Viljanen

Oma arvio:

Luimme tämän kirjan yhdessä 10-vuotiaan tyttäreni kanssa, joka on armoton heppahullu. Minäkin olen joskus ollut, ja ehkä vähän vieläkin. 

Kirjan pääosassa on seiskaluokkansa juuri päättävä Milja, jonka elämän täyttävät hevoset. Hänen paras ystävänsä Iina on yhtä heppahullu kuin hänkin, ja tytöt saavat kuulla harrastuksestaan koulussa, jossa tanssia harrastavien tyttöjen jengi ei jätä epäselväksi suhtautumistaan hevosiin ja hevosharrastajiin. Milja saa luvan vuokrata kesälomalla valmennushevosensa Sukan, jos hänen todistuksensa on tarpeeksi hyvä.

Miljan ja Iinan elämään liittyy toki muutakin kuin hevoset. Miljan on hankala päästä tiukkisvanhempiensa hoteista iltaisin kaupungille, kun taas äitinsä menettänyt Iina saa luvan isältään melkeinpä mihin vaan. Miljan kesä alkaa myös velvollisuuksilla, sillä hänen täytyy tienata puolet vuokrauksen hinnasta työskentelemällä lähikaupassa, kun taas Iina saa loikoilla alkukesän ulkomailla. Milja tuntuu törmäävän kaikkialla söpösilmäiseen Akiin, joka haluaa tulla ystäviensä kanssa kokeilemaan ratsastusta todistaakseen, että se on yhtä helppoa kuin mopolla ajo.

Kirjassa on hyvin monipuolisesti hevostelua että tyttöjen välistä draamaakin. Ihastus Akiin tuo hieman lisävipinää tarinaan ja todistaa sen, että voi toki olla yhtä aikaa heppatyttö kuin kiinnostua pojistakin. Ratsastuskuvaukset on kirjoitettu hyvin asiantuntevasti, onhan Sainio itse ratsastanut koko ikänsä. Sulkutaivutusharjoitukset voivat tuntua ratsastusmaailmaan vihkiytymättömästä puuduttavilta, mutta uskallanpa väittää, ettei hevoskirjaan useimmiten tartu kuin sellaiset, jotka ovat tavalla tai toisella kiinnostuneita hevosista. Milja vaikuttaa olevan lahjakas laulaja, sillä hän laulaa alussa koulun kevätjuhlassakin, mutta muuten tytön laulutaitoa ei tuoda enempää esille.

Milja kuulee miten hänen oma äänensä helähtää kirkkaasti oikeaan nuottiin ja samassa hänen pingottunut vartalonsa rentoutuu. Herkkä balladi kertoo linnunpoikasista, jotka kevään tullen alkavat opetella lentämään. (s. 36)

Tarinassa sivutaan myös Iinan menetystä ja surun käsittelyä, kun Milja välillä ihmettelee, miksei Iina koskaan puhu äitinsä kuolemasta mitään. Iina on luonteeltaan räväkkä ja kärkäs sanomaan, ja hillitympi Milja joutuu välillä hillitsemään ystäväänsä.

Tyttäreni ei ehkä ollut vielä ihan valmis kirjassa oleviin ihastuskuvioihin, sillä hän kommentoi, että kirjassa on ihan liian vähän hevostelua ja liikaa poikia. Hänen mielestään kirja on kiinnostava, hupsu mutta hiukan tylsä. Tyttäreni piti eniten Sukka ja Tico -hevosista ja parasta kirjassa on, kun tytöt saivat vuokrata hevoset kesällä. Ikävintä oli kirjan lopussa tapahtunut onnettomuus ja tallin kohtalo. Tyttäreni haluaa myös kommentoida kirjan nimeä, joka on hänestä kuulemma tyhmä. Tyttäreni mielestä tämä kirja sopii kaiken ikäisille tytöille. Pojille tämä ei hänen mielestään sovi.

Mielestäni Milja - Pohkeenväistöä ja pitkiä katseita on mukava, raikas uusi heppakirjasarjan avaus, jossa ei ole kuitenkaan jumituttu pelkästään heppasteluun, vaan se sisältää myös muita nuoren elämään kuuluvia asioita. Siinä pohditaan sitä, kun lapsi alkaa muuttua teini-ikäiseksi nuoreksi, jota ei välttämättä enää kiinnosta juhannus perheen kanssa mökillä, vaan muiden ikäistensä joukossa. Joitakin hieman kliseisiä juttuja kirjassa on, kuten asetelma tanssitytöt vastaan heppatytöt. En ole asiaan vihkiytynyt, mutta noinkohan jyrkästi ratsastusharrastusta dissataan enää 2000-luvun koulumaailmassa, kun olen ajatellut sen nykyään olevan enemmän juuri niin sanottujen suosittujen tyttöjen harrastus. Mene ja tiedä.

Suosittelisin tätä kirjaa noin 12-14-vuotiaille tytöille.

Tyttäreni arvosana 3
Minun arvosanani 3,5
Yhteensä 3+ 

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Milja - Suhdesolmuja ja suitsimista: Anna-Riikka Sairio. WSOY 2018. (Milja #2)

 Kansi: Laura Lyytinen / IStockphoto

"Milja-hevossarjan toisessa osassa kisataan kouluratsastuksen lisäksi myös pojista ja ystävyydestä.

Miljalle rakas hevonen Sukka on myyty uudelle tallille. Ystävykset Milja ja Iina saavat nihkeää opastusta tallin tavoista ykköshoitaja Suskilta. Draamaa syntyy salaisuuksista ja kouluratsastuskisoista. Kuka pääsee näyttämään taitonsa ja kuka pettyy pelkkään kisahoitajan rooliin? Suskin kaverien, eli koulun tyttöjengin suosio järkkyy. Kiinnostavimmat pojat alkavatkin pyöriä liian lähellä hevostyttöjä. Milja ja Iina saavat tuntea sen nahoissaan. Halloween-bileissä asiat mutkistuvat entisestään, vaikka poikien taka-ajatuksena oli sopu tyttöjen välille." (WSOY)

Oma arvio:

Luin tämän Milja-sarjan toisen osan, Suhdesolmuja ja suitsimista, nyt itsekseni, sillä tyttärelläni loppui mielenkiinto sarjaan. 

Milja ja Iina ovat alkaneet kulkea auttamassa Roosa-nimisen naisen tallilla, joka osti Katrilta, entisen ratsastuskoulun omistajalta Sukan ja Ticon. Tytöillä on vielä totuttelemista siihen, että tanssityttöjen porukkaan kuuluva Suskikin käy tallilla - hän on nimittäin Roosan serkku.  Tytöillä on nyt kuitenkin valta-asema, koska Suski rukoilee, etteivät tytöt paljasta koulussa kellekään hänen heppaharrastustaan.

Edellisessä osassa tapahtunut tallionnettomuus on lähentänyt Akia ja Miljaa, mutta yllättäen myös Rasmusta ja Iinaa, jotka olivat ensimmäisessä osassa jatkuvasti tukkanuottasilla. Perinteinen haters-to-be-lovers-kuvio. Akin ja Miljan ihastus etenee hyvin kesysti ja söpösti, vaikka Miljaa välillä kiusaa mustasukkaisuus ja epäilykset Akin tunteista.

-Sä mietit, että millaisen noidanasun laittaisit?

-Millä perusteella mä olisin noita?

- No kun oot taikonut mut ja pistänyt mun pään ihan sekaisin, Aki vastaa. (s. 91)

Iinan ja Miljan välejä meinaa aluksi hiertää se, että Roosa lupaa Miljan osallistua Sukalla koulukisoihin Iinan jäädessä Suskin kanssa pelkän hoitajan rooliin. Miljallakin on huono omatunto, vaikka hän on toki iloinen, että saa nyt onnettomuudesta huolimatta osallistua kisoihin. Akikin aikoo tulla katsomaan kisoja! Onneksi Iinan ja Miljan ystävyys on vahvaa laatua eikä pieni kateus pilaa sitä.

Kirjan lopussa on taas dramatiikkaa kerrakseen, kun Rasmuksen kotibileissa sattuu ikävä paljastus, ja tytöt joutuvat lähtemään sieltä kesken pois. Tykkääköhän Aki nyt enää Miljasta, ja loppuuko kaiken huipuksi tyttöjen käynnit Roosan tallilla? Siinä on huolta kerrakseen. Pian kuitenkin ajatukset kääntää hyvin surullinen tapahtuma, joka saa Miljan, Iinan ja Suskin hautaamaan sotakirveet ja yhdistämään voimansa.

Tämä sarjan toinen osa kantaa mielestäni hyvin tärkeitä teemoja mukanaan: voiko olla onnellinen ystävänsä puolesta, kun oma unelma on särkynyt? Mikä on ystävyyden kantava voima, yhteinen harrastusko vain? Suskin ystävät kääntävät hyvin dramaattisesti selkänsä tälle kuullessaan ratsastusharrastuksesta. Osittain se tuntuu minusta jopa hiukan epäuskottavalta, voisiko oikeasti noin jyrkästi ystävyys katketa. Tulee mieleen amerikkalaiset mean girls -tyyppiset leffat. Toisaalta, muistan omasta yläkouluajastani montakin draamaa, jossa jollekin henkilö X:lle suututtiin jostain vähäpätöisestä asiasta, kuten siitä, että henkilön vanhempien auto hajosi Haaparannan reissulla. Ehkä sekin oli vain tekosyy, ihan kuten Suskin ystävien tapauksessa, ja ystävyys olisi murentunut kaikesta huolimatta.

Arvosanani tälle 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirsin kirjanurkka

Heittäydy, jos uskallat: Estelle Maskame

Heittäydy, jos uskallat: Estelle Maskame. Suomentanut Sirpa Parviainen. Gummerus 2018.

Englanninkielinen alkuteos (2017): Dare to Fall

"MacKenzie Riversiä pidetään Coloradossa vahvana ja rentona tyttönä, ja moni luulee, ettei hän pelkää mitään. Mutta hänelläkin on heikko kohtansa, ja se on menettämisen pelko. MacKenzie tietää, millaisen jäljen läheisen kuolema voi jättää, ja on päättänyt pitää huolta ennen kaikkea itsestään.

Jaden Hunter on hämillään. Miksi hänen vanhempansa kuolivat? Miksi ystävät eivät enää vitsaile hänen seurassaan? Miksi MacKenzie, tyttö johon hän ihastui viime vuonna, on käynyt niin etäiseksi?

Eräänä iltana MacKenzie ja Jaden kohtaavat yllättäen uudelleen. Vanhat tunteet heräilevät, ja uusia muistoja syntyy, mutta uskaltaako MacKenzie rakastua juuri siihen ihmiseen, jonka läheisyyttä hän nyt niin pelkää? (Gummerus)

Oma arvio:

Olen lukenut Estelle Maskamen aiemmin kirjoittaman DIMILY-trilogian, jota pidän erittäin viihdyttävänä YA-draamana, mutta jossa tietyt seikat hiukan ärsyttävät minua. Osa niistä johtunee Maskamen nuoresta iästään. Nyt tartuin innolla tähän Maskamen uusimpaan, itsenäiseen romaaniin Heittäydy, jos uskallat. Toistuisivatko samat maneerit tässä kirjassa, vai olisiko tämä jotain ihan uutta ja virkistävää?

Täytyy heti sanoa, että Maskame on selvästi kehittynyt kirjoittajana ja hionut (kustannustiiminsä kanssa) tämän romaanin mukavalukuiseksi lukunautinnoksi. DIMILY:n ärsyttävyydet puuttuu (joihin lasken mm. älyttömän ryypiskelyn, rasittavan päähenkilön ja ailahtelevan äkkipikaisen poikakaverin.) Tosin ensi alkuun en ole kovin innostunut päähenkilön, MacKenzien edesottamuksista. Nimittäin heti alusivuilla selviää, että hän on alkanut järjestelmällisesti hyljeksiä ystäväänsä Danielle Hunteria sekä orastavaa ihastustaan Jaden Hunteriä näiden menetettyään vanhempansa auto-onnettomuudessa. Mietin, että kuka ihmishirviö tekisi moista? Luettuani kirjaa pidemmälle selviää, miksi MacKenzie on toiminut niin kuin on toiminut, ja ymmärrän häntä enemmän.

Parasta tässä kirjassa kuitenkin on se, että kirjan hurmuri, Jaden Hunter, on miellyttävä persoona, eikä mikään öykkäri, joten MacKenzien ihastuminen häneen on uskottavaa.

Jaden todella on suloinen mitä viehättävimmällä mahdollisella tavalla. Hän on hellyttävä ja vahva, hurmaava ja flirtti. Saan kaiken yhdessä ja samassa paketissa, joka on Jaden, ja se on täydellinen sekoitus. (s. 246)

MacKenzien elämässä vaikuttaa olevan kaikki hyvin: hän on suosittu, menestyy hyvin koulussa ja koulun juoksuharjoituksissa. Hänellä on kaksi mainiota kaveripoikaa, Will ja Holden, vaikka Holden alkaa käyttäytyä enemmän kuin omituisesti ystäväänsä kohtaan. (Minulla on tietenkin omat, kliseiset ajatukseni Holdenin käytöksen muuttumisen syistä, mutta tällä kertaa olen ihan hakoteillä. Kirja osaa siis ainakin vedättää minua.) MacKenzien kotona on kuitenkin salaisuus, jota he isänsä kanssa piilottelevat, nimittäin hänen äitinsä alkoholiongelma. Lisäksi myös Holdenin outo käytös ja stalkkaava ex-poikaystävä häiritsevät MacKenzien elämää.

Kuva: Pixabay

Kirjan tapahtumat kietoutuvat MacKenzien kaksoiselämän ympärille, josta edes hänen ystävänsä eivät tole tietoisia. Nuori nainen joutuu hyvin hankaliin tilanteisiin äitinsä takia, ja tämän kautta myös hänen ja Jadenin tiet kohtaavat jälleen. Danielle on nihkeä MacKenzietä kohtaan, enkä yhtään ihmettele. Enemmänkin ihmettelen sitä, miten pian Jaden leppyy siihen, että juuri orastamassa ollut suhde on katkennut siihen, että toinen ei ole osannut kohdata toisen surua ja kääntänyt tälle selkänsä. Mutta kuten aiemmin kirjoitin, kaikkeen on selitys perusteineen. MacKenzie ei ole niin ilkeä kuin voisi luulla. 

Kuva: Pixabay

Heittäydy, jos uskallat tarttuu rohkeasti alkoholismiin ja siihen, miten se on koko perheen sairaus. Se myös näyttää, ettei alkoholismista kärsivä ihminen ole aina katuojassa rypevä pultsari, vaan voi olla ihan tavallinen, töissä säännöllisesti käyvä ja asialliselta näyttävä perheenäiti. Minusta tilanne on hyvin uskottavasti kuvattu, ja siitä pisteet. MacKenzien tavat piilotella äitinsä sairaus, mutta samalla mahdollistaa se hakemalla äidilleen alkoholia valeasussa, ovat ristiriidassa, mutta kuvastavat hyvin lapsen lojaaliutta äitiään kohtaan. 

Haluan, että Jaden ymmärtää minua aidosti, samalla tavalla kuin minä haluan ymmärtää häntä. Minun on pakko olla rehellinen. Minun on pakko kertoa hänelle totuus, joka ainoa murunen siitä. (s. 203)

Toisena tärkeänä teemana on toisen surun kohtaaminen, mikä voi olla hyvin vaikeaa, jos itselläänkin on surua kannettavanaan. Kirja antaa hyviä ohjeita siihen, mitä voi sanoa sellaiselle, joka on menettänyt kertarysäyksellä lähes kaiken. Lisäksi tartutaan siihen, pitääkö aina kertoa totuus, vaikka se murskaisi viestinsaajan. Kumpi on pahempaa: suojeleminen totuudelta vai sen kertominen juuri, kun toisen elämä on alkanut jo sujua suuren surun jälkeen.

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle. 

Muissa blogeissa:

En löytänyt vielä muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa:

Mikä kaikki voi mennä pieleen: Holly Bourne

(äidin alkoholismi)

Lisään tämän kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä

Landline: Rainbow Rowell

Landline: Rainbow Rowell. St. Martins Press 2014. Ei suomennettu.

Kannen suunnittelu: Olga Grlic.

"Georgie McCool knows her marriage is in trouble; it has been in trouble for a long time. She still loves her husband, Neal, and Neal still loves her, deeply — but that almost seems beside the point now.

Maybe that was always beside the point.

Two days before they’re supposed to visit Neal’s family in Omaha for Christmas, Georgie tells Neal that she can’t go. She’s a TV writer, and something’s come up on her show; she has to stay in Los Angeles. She knows that Neal will be upset with her — Neal is always a little upset with Georgie — but she doesn't expect him to pack up the kids and go home without her.

When her husband and the kids leave for the airport, Georgie wonders if she’s finally done it. If she’s ruined everything.

That night, Georgie discovers a way to communicate with Neal in the past. It’s not time travel, not exactly, but she feels like she’s been given an opportunity to fix her marriage before it starts...

Is that what she’s supposed to do?

Or would Georgie and Neal be better off if their marriage never happened?"

Oma arvio: 

Olen tainnut mainita, että Rainbow Rowell on yksi lempikirjailijoistani, sillä pidän hänen yhtä aikaa  hauskasta, vakavasta ja siloittelemattomasta tavasta kirjoittaa. Olen lukenut häneltä kolme YA-kirjaa, ainoan suomennetun kirjan Eleanor & Park, sekä englanniksi kirjat Fan girl ja Carry On. Landline on aikuisille suunnattu romantiikka-genreen sijoittuva kirja, jossa on myös hieman maagisen realismin elementtejä. Kirjaa voisi kuitenkin suositella myös nuorille aikuisille, sillä takaumien kautta tarina vie melko suureksi osaksi kuitenkin päähenkilön, Georgien nuoruuteen ja sen aikaiseen rakastumiseen.

Tarina alkaa siitä, kun reilu kolmekymppinen kahden lapsen äiti Georgie joutuu ikävän päätöksen eteen: hänen on pakko uhrata koko perheen joulureissu Omahaan, appivanhempiensa luo, ja jäätävä Los Angelesiin tekemään uuden TV-ohjelman pilottijaksoa. Georgien mies, Neal, ei suostu jäämään kotiin, vaan lentää tyttöjen kanssa kolmistaan kotikaupunkiinsa. Georgie luulee, että kaikki on sillä ok, mutta näin ei tietenkään ole. Asia alkaa avautua mystisten puheluiden aikana, jotka vievät Georgien aikahypyllä nuoruuteen ja siihen aikaan, kun he Nealin kanssa tapasivat, rakastuivat ja menivät naimisiin. 

Tarina avaa mahtavalla tavalla sitä, miten ensin niin ongelmattomasta tilanteesta kuoriutuukin melkoinen draama ja fiasko. Georgie soittaa vanhempiensa kotona vanhalla keltaisella lankapuhelimellaan tavoitellakseen Nealia, mutta yhtäkkiä hän huomaa jotain kauheaa: Nealin isä juttelee hänelle iloisesti puhelimeen, vaikka on kuollut jo vuosia sitten. Kun hän saa Nealin langan päähän, tämä ei tiedä heidän lapsistaan mitään ja vaikuttaa oudolta. Georgie huomaa puhuvansa kaksikymppisen Nealin kanssa, ajalta jolloin hän on ottanut aikalisän heidän suhteestaan ja karannut lapsuudenkotiinsa jouluksi. Vain muutamaa päivää myöhemmin tuosta ajasta hän ajoi Georgien kotiovelle ja kosi tätä. Georgie saa pakkomielteen vaikuttaa asioihin oikein, jotta Neal tekisi sen, mikä on oikein - oli se sitten kosinta tai ei.

There's a magic phone in my childhood bedroom. I can use it to call my husband in the past. (My husband who isn't my husband yet. My husband who maybe shouldn't be my husband at all.)

There's a magic phone in my childhood bedroom. I Unblogged it this morning and hid it in the closet.

Maybe all the phones in the house are magic.

Or maybe I'm magic. Temporarily magic. (Ha! Time travel pun!)

Does it count as time travel? If it's just my voice traveling?

There's a magic phone hidden in my closet. And I think it's connected to the past. And I think I'm supposed to fix something. I think I'm supposed to make something right. (s. 139)

Kuva: Pixabay

Georgien käytöksestä huolestuu hänen paras ystävänsä ja käsikirjoittajakumppaninsa Seth, joka on seurannut Nealin ja Georgien tutustumista ja rakastumista alusta alkaen (ja hieman vastustanutkin sitä.) Parivaljakon pitäisi nyt olla kovassa iskussa, jotta he saisivat oman unelmansa toteutettua: hauskan TV-ohjelmansa. Georgie alkaa kuitenkin luisua päivä päivältä enemmän synkkyyteen. Hän alkaa epäillä omaa mielenterveyttään ja sitä, onko hän kuvitellut koko avioliittonsa ja lapsensa. Matkapuhelimellaan hän kyllä pääsee juttelemaan tyttäriensä Noomin ja Alicen kanssa, mutta Nealia hän ei saa koskaan langan päähän. Onko hän päättänyt luovuttaa avioliiton suhteen, onko hän saanut tarpeekseen siitä, että Georgie asettaa aina työnsä etusijalle?

Neal on hieno esimerkki introvertti taiteilijasta (hän piirtää sarjakuvia), joka ei ole kovin puhelias ja vihaa juhlimista ja keskipisteenä olemista. Georgiekaan ei pidä juhlista, mutta hän kuitenkin jaksaa yrittää edustaa tilaisuuksissa. Siitä aiheutuu monet riidat, kun Neal joutuu olemaan seinäkukkasena vaimonsa kerätessä kaiken huomion ympärilleen. Neal on tehnyt tietoisen päätöksen ja luopunut urastaan, jotta voi hoitaa heidän tyttäriään kotona. Samalla Georgie on saanut luoda uraansa ja vieraantunut hieman kotiarjen pyörittämistä. Nyt Georgie miettii, onko Neal sittenkin alkanut katua sitä kaikkea ja saanut tarpeekseen.  Lisäksi Neal ei tunnu pääsevän koskaan mustasukkaisuudestaan Sethiä kohtaan, joka vie kaiken Georgien ajan.

"Let's never do this again."

"Do what?"

"Be jealous and crappy to each other." (s.163)

Kirjassa on myös muita mielenkiintoisia henkilöitä, kuten Georgien hulvaton 18-vuotias pikkusisko Heather, höpsö äiti ja hänen huomattavasti nuorempi miehensä Kendrick, joka olisi voinut saada suuremmankin roolin kirjan henkilögalleriassa.

Landline on hurmaava,  hulvaton tarina, jossa on tunnistettavissa Rowellin konstailematon kirjoitustyyli. Georgien ja Nealin puhelinkeskustelut ovat suurimmassa roolissa kirjassa käydyistä dialogeista.  Vaikka kirja ei ole varsinaisesti nuortenkirja, on siinä kuitenkin melko paljon samaa keveyttä ja höpsöyttä kuin hänen YA-romaaneissaan, joten voisin suositella tätä myös 15+ ikäisille lukijoille. Ihan samaan huippuuteen tämä kirja ei kuitenkaan noussut minusta kuin kirjailijan aiemmin lukemani kirjat.

Arvosanaksi annan  4+

Tämä kirja on omasta hyllystäni.

Muissa blogeissa:

Kujerruksia
Notko, se lukeva peikko
Todella vaiheessa
It's just my life
Ei vain mustaa valkoisella

Samantyylistä luettavaa:

Sinä ja minä sitten joskus: Jay Asher & Carolyn Mackler



Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

11. Kirjassa käy hyvin