Ripley - Nopea yhteys: Annukka Salama

 Ripley - Nopea yhteys: Annukka Salama. WSOY 2022

Kansi: Annukka ja Tommi Salama, Shutterstock

"Ahmittava gaming-romaani.

"Ripley joined the server." Viihdyttävä romaani nettiystävyydestä, koodaamisesta, hakkeroinnista – ja tunteista, jotka voivat herätä vahvana niin netissä kuin livenäkin.

Isla on gamer, joka tunnetaan pelipiireissä nimellä Ripley. Damien on online-kaveri, josta on tullut Islalle hämmentävän tärkeä. Islalla on kuitenkin periaate: hän ei halua pilata tiiviitä pelisessioita ja tuntikausien chattaamista tapaamalla Damienia IRL. Ikinä. Mutta Damien vetää Islan ajatuksia puoleensa kuin magneetti ja mahdollisuus nähdä oikeasti Gameconissa ei jätä rauhaan. Kun Islan lukiossa aloittaa samaan aikaan raivostuttavan omahyväinen Anton, heidän välillään roihahtaa heti, eikä Isla enää tiedä voiko verkossa syntynyt syvä yhteys päihittää tosielämän tunteen."(WSOY)

Lukunäyte

Traileri

Oma arvio:

Olipas tässä taas sellainen kirja, jonka luin lähes yhdeltä istumalta. En oikein tiennyt, mitä odottaa tältä Annukka Salaman uutukaiselta Ripley - Nopea yhteys, muuta kuin että pelaaminen, koodaaminen, hakkerointi ja muu, josta tiedän käytännössä melko vähän, on tässä kirjassa tosi vahvasti mukana. Yllätyin iloisesti, miten tämä nappasi minut mukaansa. Erityisen suuressa roolissa ovat kuumat kohtaukset Islan ja Antonin välillä, jotka on hyvin taidokkaasti kirjoitettu niin, etteivät ne vaikuta liian korneilta, mutta saavat minutkin punastumaan.

En sitten ollutkaan yksi jätkistä. Olin vaan yksi hutsuista. (s. 181)

17-vuotias Isla käy Tampereella koodaukseen painottavaa lukiota, haluaa opiskella pelisuunnittelijaksi ja vapaa-aikanaan pelaa ja chattaa Ripley-nimimerkillään hyvän nettiystävänsä Damienin kanssa. He eivät ole koskaan tavanneet, mutta ovat oikeasti tosi läheisiä. Isla on kuitenkin varovainen ja vaihtaa IP-osoitteensa joka kerta eri paikkaan. Välillä Damienin ja Islan flirtti käy melko kuumana pelien lomassa. Kun Damien kyselee, voisiko Isla tulla seuraavaan GameConiin, hän kuitenkin epäröi. Isla pohtii, onko ruudun toisella puolella joku tosi syrjäytynyt nörtti vai tosi kuuma tyyppi. Tai onko hän edes poika, voiko hän olla muunsukupuolinen? Onko sillä väliä, sillä he ovat toisilleen tärkeitä ja heidän välillään selvästi kipinöi.

<damien> Hyppää mun päälle tai me ei päästä muuten ton kallion yli.

<ripley> Hyppää sun päälle? Wau, suoraan asiaan vai? (s.11)

Uusi lukukausi alkaa ja Isla epäonnekseen törmää koulun parkkipaikalla jonkun tyypin autoon, joka myöhemmin paljastuu uudeksi oppilaaksi heidän koulussaan. Anton Cajander on paikkakunnalla kuuluisan ja rikkaan suvun vesa, jonka kaksoissiskon Olivian kanssa Isla ja hänen ystävänsä Adele tutustuvat. Anton tuntuu vihaavan kömpelöä Islaa, joka sattumoisin vielä törmää tähän käytävällä ja vihastuksissaan kaataa kahvit pojan päälle. Mutta hölmömpikin lukija tietää nämä haters-to-lovers-kuviot. Kun Olivia kutsuu Islan luokseen, tyttö ajautuu pelaamaan Antonin kanssa WarCrytä. Ihan kuin sujauksessa heillä kuluu pitkä tovi pelatessa ja Anton on vaikuttunut Islan pelitaidoista. Olivia yllättääkin parin kuumahkosta kanssakäymisestä Antonin huoneesta. Tämä oli myös ehdottomasti kirjan hauskin kohta. Toinen kohta, joka sai virneen naamalleni, oli Antonin ja Islan Discordissa käymä flirttaileva sananvaihto, jota joukkueen muut jäsenet joutuivat kuuntelemaan pelin tiimellyksessä.

"Mitä te teette?" Olivia napauttaa.

"Öö", sanon ja vilkaisen Antonia. "Mä etsin vessaa."

Olivia vetää kätensä puuskaan. "Antonin housuista? No löytyikö?"(s. 66)

Isla tasapainottelee kuumien tunteidensa kanssa ja sen, mitä hän sanoisi Damienille, jonka kanssa hän on ollut ystävä ja ehkä jotain muutakin jo kauemmin. Damien tuntuu olevan linjoilla yhä vähemmän ja on jotenkin outo. Islaa huolettaa. Toisaalta hän on niin ihastunut Antoniin, ettei osaa ajatella enää muuta. Lanit rasittavan luokkakaverin, Jonin, luona meinaavat mennä ihan muuksi kuin pelaamiseksi, kun Anton ja Isla päästetään kahdestaan. Isla haluaisi tehdä Antonin kanssa monenlaisia asioita, mutta Anton tuntuu olevan pidättyväisempi. Olivia neuvookin antamaan tälle aikaa, sillä edellinen suhde päättyi hiukan ikävästi. Lisäksi Islan riesana on Camilla, Antonin pitkäaikainen ystävä, joka kokee toisen tytön peliporukoissa uhaksi. Camilla edustaa sellaisia "hyviä jätkiä", jotka sanovat tulevansa toimeen vain poikien kanssa, koska eivät kestä tyttöjen draamaa. 

"Pitääkö sulle laittaa kortsut mukaan, jos aiot yöpyä siellä?"

"Kiusallista."

"Ja vakavaa. Pitääkö?"

"No ei todellakaan", tuhahdan. "Vihaan niitä kaikkia." (s. 122)

Saako Isla kerrottua Damienille Antonista ja miten heidän ystävyytensä käy? Saako Isla murrettua Antonin tunnelukot? Isla saa kokea myös pelaavan tytön negatiiviset puolet eli syrjinnän poikavaltaisessa harrastuksessa. Kirjaan on saatu myös mahdutettua seksuaalista ahdistelua ja pelaamisen demonisointia. Nämä edustavat toki olemassa olevia asenteita ja ovat tärkeitä teemoja ottaa esille, mutta tuntuivat minusta hiukan turhan opettavaisilta muuten tosi viihdyttävän tarinan seassa. Myös Islan kommentti ilmaisesta ehkäisystä oli kuin jostakin terveydenhoitajan oppaasta liimattu. 

Toisaalta pidän siitä, että kirjassa Isla on seksuaalisesti aloitteellisempi kuin Anton, kun useimmiten se on juuri toisin päin. Pidän myös siitä, miten herkästi Isla ja Anton reagoivat laneissa Jonin muka-hauskoihin ahdisteleviin heittoihin, antavat tämän kuulla kunniansa ja poistuvat paikalta. Onneksi nykyään on tietoisuus siitä, ettei tyttöjen tarvitse kuunnella mitään tuollaista, joka tuo turvattoman olon. 

"Tollasta kaikki tytöt saa kuulla, ja se pitää vaan kestää. Ei pidä olla niin tosikko." (s.180)

Kuten jo alussa kehuin, kirjan kuuma flirtti ja kuhertelu saavat minulta korkeat pisteet. Sekstailuja ei ole kuvattu liian graafisesti, mutta ne on kuitenkin hyvin punastuttavia. Olisin kyllä toivonut, että Isla ja Anton olisivat olleen hieman kauemmin kyräilylinjalla, ennen kuin olisivat iskeneet toisiinsa kiinni. Haters-to-lovers-tyylissä on tärkeää, että vihanpito jatkuu tarpeeksi kauan, ennen kuin toisenlaiset tunteet astuvat peliin. 

"No sori. En ehtinyt näyttää seksikkäältä sua varten tänään. Mutta hei, ei hätää. Mä teen pari tietomurtoa, niin eiköhän se sillä korjaannu. Sitä vartenhan mä näitä juttuja opettelen." (s. 118)

Kirjassa käytetään paljon pelislangia, johon kuuluu myös englannin ja suomen sekaisin puhuminen. Minulla vilisi suuri osa sanoista ohi, mutta aika hyvin pysyin kärryillä Damienin ja Islan keskusteluissa kuitenkin. Oli mukavaa, miten tarkkaan pelitilanteita kuvattiin kirjassa. Kun Isla meni Jonin laneihin, tyyppien innostus yhdessä pelaamisesta tarttuu lukijaan. Ajattelin heti, että pelaaminen ja siinä käytettävä kieli tuntui tosi uskottavalta (vaikka se ei olekaan minulle tuttua), ja että kirjailijalla täytyy olla jotain kokemusta aiheesta. Kirjan kiitoksissa paljastuukin, että Salama on itse pelannut lapsesta saakka ja hänen lapsensakin ovat gamereita ja koodareita. Ilmankos. Kirjassa puhutaan myös jonkin verran ruotsia, sillä se on Antonin ja Olivian toinen kotikieli.

Arvosanani 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muissa blogeissa:

-

Myös näissä kirjoissa pelataan, koodataan tai hakkeroidaan:

J.S. Meresmaa: Kenties tapan sinut vielä

Ernest Cline: Armada

Sini Helminen: Väkiveriset 2: Kiven sisässä

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Sensored reality 1: Beta

Michelle gagnon: Persefone-trilogia

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Helmet: 34: Kirjailijan nimessä on luontosana

Booklist Queen: Makes you laugh

Popsugar: A book that features two languages

YA-spefihaaste: Kirjassa ollaan koulussa

Sensored Reality -trilogia: Anders Vacklin & Aki Parhamaa

Beta. Sensored Reality 1: Anders Vacklin & Aki Parhamaa. Tammi 2018. (Sensored Reality #1)

Kannen suunnittelu: Laura Lyytinen

"Oletko koskaan lentänyt lohikäärmeen selässä, pomppinut parkouria katolta toiselle tai iskenyt nyrkin samuraihaarniskan läpi?

Tervetuloa vuoteen 2117. Ilmastonmuutos ja merenpinnan kohoaminen ovat todellisuutta. Mereen vajonneesta Helsingistä, Pohjolan Venetsiasta, on tullut peliteollisuuden mekka ja videopelaamisesta elämäntapa.

Kun 16-vuotiaan Bugin isä yllättäen menehtyy, hän joutuu muuttamaan Meri-Tokiosta äitinsä vanhaan kotikaupunkiin Helsingin kaupunkisaareen. Kapinallinen ja itsepäinen tyttö viettäisi päivät mieluummin pelikonsolillaan kuin uudessa koulussa, jossa kaikki menee pieleen ensi hetkestä alkaen. Bugin elämä muuttuu, kun animoitu videopeli-lohikäärme kutsuu hänet betatestaajaksi keskiajan Japaniin sijoittuvaan ninjapeliin. Uhkarohkea Bug ei voi vastustaa kiusausta. Hän vetää ylleen uuden sukupolven pelipuvun ja löytää itsensä maailmasta, jota ei tiennyt olevan olemassakaan. Pelissä Bug kohtaa ninja-sensein, joka opastaa häntä tiellä salamurhaajaksi. Sensorein varustettu puku saa henkeäsalpaavan seikkailun tuntumaan siltä kuin se olisi todellisuutta - kunnes se yllättäen onkin. Bugin suurmestarilta omaksuma kurinalaisuus ja taistelutaidot tulevat kipeästi tarpeeseen, kun arki- ja virtuaalitodellisuus kammottavalla tavalla sekoittuvat..." (Tammi)

Lukunäyte: http://media.bonnierbooks.fi/sample-pages/9789513196356_lukun.pdf

Oma arvio:

Sain luettavakseni ennakkoon tämän kirjan pdf-muodossa ennen varsinaista julkaisupäivää, joka on siis tällä viikolla. En ole innostunut e-kirjoista, mutta oli mukava huomata, että voin ehkä silloin tällöin lukea kirjan myös sähköisessä muodossa. Mutta nyt itse asiaan...

"Et tarvitse enää ohjainta, sillä ohjain olet sinä." (s. 64)

Beta. Sensored Reality 1 aloittaa nuorille, noin yläasteikäisille suunnatun trilogian, jossa seikkaillaan suurimmaksi osin virtuaalisessa pelimaailmassa. Kirjan kehystarinassa päähenkilö, puoliksi japanilainen Minako eli Bug muuttaa veden valtaamaan Helsinkiin, äitinsä synnyinkaupunkiin, ja tulee huomaamaan, ettei häntä oteta uudessa koulussa ihan avosylin vastaan. Hän joutuu kahnauksiin heti ensimmäisenä päivänä ylimielisen Jaden ja hänen porukkansa kanssa, jotka tunnetaan voittamattomina mustan vyön taistelijoina. Lisäksi koulun rehtori ottaa lintsaamiseen taipuvaisen tytön heti puhutteluunsa. Koulunkäynti ei ole pelaamisesta kiinnostuneen Bugin prioriteetti. Bug uppoutuu joka päivä niin pelien maailmaan, että joko unohtaa mennä kouluun tai myöhästyy sieltä roimasti

Oppilaiden zombimaisuus ehkä kertoo hyvin sen, miksi arvostan pelaamista koulua enemmän. Jopa zombipeleissä on enemmän energiaa ja aivotoimintaa kuin täällä. Videopelissä voin vierailla antiikin Kreikassa ja keskustella leikisti Aristoteleen kanssa. Videopelissä voin tehdä fantastisen matkan avaruuteen tai oppia kirurgiaa suorittamalla itse leikkauksen ilman että kenellekään käy oikeasti huonosti. Tämänkaltainen koulu sen sijaan tekee oppimisesta tylsää ja vaikeaa. (s. 31)

Kirjan tulevaisuuden Helsingin ihmisten elämä pyörii hyvin pitkälti virtuaalisen teknologian ympärillä. Teknologia näkyy myös Bugin kotona -  he esimerkiksi hommaavat asuntoonsa älytapetit, joiden avulla voi luoda kotiinsa vaikkapa viidakkomaiseman, ja tietenkin lukea sähköpostinsa näppärästi virtuaaliälyn Ada Lovelacen avustamana. Bugin äiti on sattumoisin suuren pelifirman, Realdream Interactive Studiosin johtaja, ja kannustaa tyttöään pelaamaan. Pian on ilmestymässä kaiken mullistava Next Level, joka on RIS:in salainen projekti.

Kuva: Pixabay

Bug pääsee sattuman kaupalla erikoisvalmisteisen Sensored Reality -pelipuvun avulla opettelemaan ninjasoturin taitoja kaikkine aistimuksineen Shadow Warriors II -pelissä. Ningon-niminen lohikäärme auttaa taitavaa Bugia eteenpäin keskiajan Japaniin sijoittuvassa pelissä, missä Yoshiro-niminen suurmestari neuvoo ja opastaa häntä ninjaksi. Kuvaukset Bugin seikkailuista virtuaalimaailmassa ovat hyvin kiehtovia ja tarkkaan rakennettuja (joskin minä huomaan välillä pitkästyväni pitkistä pelikohtauksista.) Samalla lukija saa tietoa keskiajan Japanista.

”Tämä on vain peli, Bug”, toistan itselleni neljä kertaa.
Olen väärässä.
Tämä ei ole vain peli.
Tämä on jotain muuta. (s.85)

Minun on hiukan vaikea päästä Bugin pään sisälle, sillä hän ei tunnu tekevän vapaa-ajallaan juurikaan muuta kuin pelaavan: hän ei lue, harrasta liikuntaa, vietä aikaa ystävien kanssa. Dystopisessa Helsingissä ei tunnu olevan tarinan perusteella juuri muuta vapaa-ajanohjelmaa kuin pelit - jopa Bugin opettajat ja rehtori pelaavat. Toisaalta siinä onkin koko kirjan juonen kulmakivi, sillä kun Bug ajautuu uuden pelin ja siihen liittyvän aistimuksia välittävän peliasun betatestaajaksi, pelimaailma tuntuu varastavan kaikki hänen ajatuksensa ja aikansa. Lisäksi hän joutuu hämmennyksiin siitä, missä menee pelin ja todellisuuden raja - se on enää kovin häilyvä. Kirja onkin dystopia siitä, mitä maailma voisi joskus olla, jos digitaalinen kehitys jatkaisi kasvuaan ja siitä tulisi niin olennainen osa ihmisten arkipäivää kuin kirjassa. Tokihan tämä ilmiö on jo nyt nähtävillä, muttei ihan niin kärjistetysti kuin kirjassa. Toisaalta kirjan maailmassa pelit kannustavat kuitenkin peliasuineen liikkumaan, ja Bug hyötyy ninjaharjoittelustaan myös tosielämässään, sillä hänen mielen- ja kehonhallintansa kehittyvät pelaamisen myötä.

Jokin tässä meren valtaamassa kaupungissa tuo mieleeni lauseen, jonka luin kerran jostain: ”Historia alkaa, kun muisti päättyy.” (s.24)

Pidän kovasti kirjan maailmasta, joka keskittyy siis ilmastonmuutoksen ja siitä seuranneen vedenpinnan nousun vuoksi veden alle jääneeseen Helsinkiin. Vain kaikista korkeimmat rakennukset ovat jääneet vedenpinnan ylle, sekä muutamat korkeammat maanpinnan osat. Paikasta toiseen liikutaan vesibusseilla ja -takseilla. Veden vallassa oleva Helsinki on kuvattu niin taitavasti, että minun on helppo elää mielikuvituksessani siellä tarinan henkilöiden mukana. Olisin kaivannut vielä enemmän kuvauksia siitä, millaista elämä vetisessä kaupungissa on - ja millaista elämää mahdollisesti veden alla on. Lisäksi tässä osassa kurkataan myös dystopisen Helsingin yhteiskunnallisesti alempaan yhteiskuntaluokkaan, johon päässee tutustumaan toivon mukaan lisää seuraavissa osissa.

 En ole koskaan pelännyt asettua voimakkaita ihmisiä vastaan. Saatan jännittää ensimmäistä koulupäivää mutta voin silti heittäytyä keskelle hurjia tilanteita, vaikka se tarkoittaisikin mustaa silmää. (s. 39)

Kirjan päähenkilö Bug on rohkea ja utelias nuori, joka yrittää päivä päivältä selvityä isänsä äkillisestä kuolemasta ja rakentaa uutta elämää uudessa kaupungissa. Onneksi hän saa muutaman ystävän koulusta, ettei joudu ihan kokonaan päähänpotkituksi. Pientä romantiikkaakin on ilmassa, mutta se jää hyvin vähäiseksi ainakin tässä ensimmäisessä osassa. Uskon, että tämä kirja  saattaisi kiinnostaa nimenomaan poikia pelimaailmaan painottuvan tarinansa ja seikkaluhenkisyytensä puolesta, mutta yhtä lailla tytöt voivat ottaa tämän omakseen - Bugin tarinaan liittyy paljon muutakin kuin virtuaalisia pelielämyksiä, vaikka hänen elämänsä pyöriikin paljon pelaamisen ympärillä. Kirjan lopussa tiivistyvä jännitys ja käännekohdat saavat odottelemaan jatko-osia.

Beta ei räjäyttänyt tajuntaani, mutta jätti minut uteliaaksi.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Ei vielä muita blogiarvioita

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

29. Kirjassa on lohikäärme

MaddAddam-trilogia: Margaret Atwood

Oryx ja Crake: Margaret Atwood. Suomentanut Kristiina Drews. Otava 2003.

 Englanninkielinen alkuteos (2003): Oryx and Crake. Kansi: Michael Wildsmith

"Booker-palkitun tarinankertojan huikea kannanotto geeniteknologian vaaroista Kaksituhatluvun utopia siitä, mitä voi tapahtua, jos kehitys riistäytyy hallinnastamme.

Yksinäinen mies nimeltä Snowman harhailee meren rannalla. Hän on ehkä maailmanlopun ainoa eloonjäänyt, viimeinen ihminen maan päällä. Seuranaan hänellä on heimo ihmisennäköisiä olentoja, jotka pitävät häntä pyhänä miehenä. Nämä virheettömät vihreäsilmäiset kloonit ovat yksinkertaista väkeä, jotka syövät ruohoa ja parittelevat vain kiima-aikoina, ja heistä on hänelle hyvin vähän lohtua.

Kerran Snowmanin nimi oli Jimmy ja hän kuului luontoa muokkaavaan hyväosaiseen eliittiin ystävänsä Craken ja rakastettunsa Oryxin kanssa. Nyt hän koettaa selviytyä vihamielisen luonnon keskellä ja käy mielessään läpi mennyttä elämäänsä. Katastrofiin johtaneet tapahtumat avautuvat vähitellen, kun Snowman tekee vaarallisen matkan kohtalokkaan Paradiisi-projektin syntysijoille." (Otava)

Oma arvio:

Tätä kirjaa olen harkinnut pitkään, mutta aina se on vain jäänyt. Niinpä innostuin, kun Lukutoukat ja kirjanörtit -Facebook-ryhmässä sovittiin tämä kesäkuun kimppalukukirjaksi. Minähän olen aloittanut tämän MaddAddam-trilogian hassusti kolmannesta osasta Uusi maa, jonka arvion voit lukea tämän alapuolelta.

Lumimies avaa silmänsä, panee ne kiinni, avaa ne, jättää auki. Yö on ollut kaamea. Hän ei tiedä kumpi on pahempaa: menneisyys, jota hän ei saa takaisin, vai nykyisyys joka tuhoaa hänet, jos hän katsoo sitä liian tarkkaan. Lisäksi on vielä tulevaisuus. Pyörryttää ajatellakin. (s. 195)

Oryx ja Crake aloittaa kertomuksensa yksinäisestä Lumimiehestä, Jimmystä, joka yrittää selvitytyä päivästä toiseen postapokalyptisessä maailmassa, puussa asuen, löytämiään viinanjämiä juoden ja ruuanrippeitä syöden. Hän ei ole kuitenkaan varsinaisesti ihan yksin - hänen luonaan vierailee crakelaisia lapsia, jotka ovat geenimanipuloinnin tulosta ja hämmästyttävän tietämättömiä juuri mistään. Kirjan tarina alkaa pala palalta, takaumien kautta, paljastaa, miksi Jimmy ja crakelaiset vaikuttavat ainoilta eloonjääneiltä - geenimanipuloitujen Gemakkojen, koirasusien ja pesunäätien ynnä muiden erikoisten eläinristeytysten lisäksi.

Kuva: Pixabay

Lumimiehen selviytymiskamppailua ja postapokalyptisen maailman kuvausta on antoisaa lukea. Kehyskertomuksen ja takaumien kautta alkaa valottua, kuka on tuo mystinen Crake, jota Jimmy välillä manailee ja jota crakelaiset palvovat. Selviää myös, kuka on Oryx, jota Jimmy haikeasti lämmöllä muistelee. Kun Jimmyn on lähdettävä ruuanhakureissulle Paradiisiin, sinne mistä kaikki paha sai alkunsa, alkaa lukijalle raottua salaisuuksien verho.

Syrjästä, luultavasti sieltä missä teltat ja asuntovaunut ennen olivat, kuuluu naurua ja laulua, ihailevia ja kannustavia huutoja. Siellä on varmaan käynnissä parittelu, crakelaisille varsin harvinainen tapaus; Crake on tehnyt laskelmansa ja säätänyt, että kerran kolmessa vuodessa naista kohden riittää mainiosti. (s. 218)

Crakelaiset ovat kiehtovia ihmisiä, jotka vaikuttavat olevan älyllisesti eläimen tasolla. Koska hormonit ja seksiajatukset ovat koituneet ihmiskunnan kohtaloksi, on crakelaisista kehitetty tiettyjen kiima-aikojen varassa eläviä.  He syövät lehtiä ja omia umpisuolipapanoita, ja miespuoliset crakelaiset turvaavat alueen virtsaamalla voimakkaanhajuista virtsaansa yhteisön ympärille rengasmaiseksi vyöhykerajaksi. He luottavat Jimmyyn vain, koska tämä on sanonut olevansa Craken ja Oryxin, näiden jumalhahmojensa asialla.

Mutta oletetaan - vain oletuksen vuoksi, ajattelee Lumimies - ettei hän olekaan lajinsa viimeinen. Oletetaan että on muitakin. (s. 292)

Atwood on luonut niin karmivan, mutta todentuntuisen dystopian, ettei tätä voi laskea käsistään. Kirjassa välillä vilahtaa Herran tarhurit -niminen järjestö, josta ei kuitenkaan kerrota enempää. Seuraava osa on saman niminen, joten olen varma, että siinä asiaan saadaan selvyys. 

Arvosana 4,5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:

Rakkaudesta kirjoihin 
Taikakirjaimet
Kirjavinkit (Mikko)
Notko, se lukeva peikko
Ullan Luetut kirjat

Uusi maa: Margaret Atwood. Suomentanut Kristiina Drews. Otava 2015.

Englanninkielinen alkuteos (2013): MaddAddam

"Palkitun kirjailijan pelottava, ajankohtainen tulevaisuuskuva on seikkailu ja rakkaustarina, kertomus uudesta elämästä ja ihmisyyden vaalimisesta tuhon raunioilla.

Rutto on pyyhkinyt yli maailman, mutta pieni joukko ihmisiä selviää, heidän ohellaan crakelaiset, lempeä jalostettu rotu, joka on kehitetty korvaamaan ihmiset.

Sivilisaatio on raunioina ja maailman ovat vallanneet kasvit ja eläimet. Uuden maan asukkaat yrittävät vaalia ihmisyyden rippeitä, mutta heitä vaanivat odottamattomat vaarat, pahantahtoiset ja älykkäät mutanttisiat sekä tappajiksi ryhtyneiden entisten vankien joukko."

Oma arvio: 

Kiinnostuin tästä kirjasta, kun luin Otavan kirjakatalogista kuvauksen: wau, dystopia aikuisille, jonka herkkuina olisi muun muassa muuntogeenisiä eläimiä ja kokonaan uusi ihmislaji, Crakelaiset. Minun oli pakko saada lukea tämä kirja,  vaikka huomasin myöhemmin, että tämä on MaddAddam-trilogian päätösosa, enkä yleensä ala lukea kirjasarjaa keskeltä - saati lopusta. Päätin tämän kerran tehdä poikkeuksen. Kirjassa oli onneksi lopussa lyhyet yhteenvedot aiemmista osista Oryx ja Crake (2003) sekä Herran tarhurit (2010). 

Minulla oli pieniä käynnistymisongelmia tarinan alussa, mutta luotin siihen, että tämä erikoinen tarina sieppaisi minut kyllä mukaansa, kunhan alkuhämmennyksestä pääsisin. Voi miten kiehtovan ja omituisen maailman Atwood on luonutkaan! Crakelaiset kaikessa yksinkertaisuudessaan saivat minut välillä raivon partaalle, mutta heistä eduksensa erosi pieni Mustaparta, joka ystävystyi Tobyn kanssa ja alkoi oppia kirjoitustaitoa. Kaikki muuntogeeniset eläinlajit, Gemakot ja Lempaat ja hassut Bioletit olivat tosi hauskoja ja kekseliäitä olentoja  tarinan lomassa. Inhimillisiä ominaisuuksia omaavat Gemakot saivatkin lopussa tärkeän roolin juonen kannalta. 

Tobyn ja Zebin rakkaustarina kulki taustalla mukana, muttei saanut liikaa huomiota. Kirjan parasta antia oli kuitenkin Zebin elämäntarina monine hauskoine ja raadollisine vaiheineen, joita seurattiin takaumana Zebin kertoman kautta. Niiden kautta pääsi parhaiten kurkistamaan Atwoodin luomaan, osin jopa hullunkuriseen dystopiseen yhteiskuntaan kaikkine herkkuineen. 

Pidin myös kirjan rakenteesta ja eri toten siitä, että kappaleet olivat sopivan lyhyitä ja napakoita. Tarina eteni mukavasti eteenpäin vuorotellen Zebin ja Tobyn tarinankerronnan mukana, sekä välillä Tobyn tuntemuksien lomassa. Hauskoja olivat Tobyn iltasadut, joita hän sepitteli yksinkertaisille Crakelaisille. 

Tämän kirjan innoittamana aion lukea trilogian kaksi ensimmäistä osaa myös, ehdottomasti! Arvosanaksi annan tälle loisteliaalle dystopialle 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

Sain kirjankansibingooni lisäruksin, hienoa!

Lemen: Jaakko Markus Seppälä

Lemen: Jaakko Markus Seppälä. Like 2015

"Soheba City 2063. Hohtavan neonkaupungin kadut ovat ihmistehtaita, joissa valmistetaan raaka-ainetta suuryrityksille. Yhtiöiden ylivaltaa sotkee kuitenkin epävarmuustekijä: pakassa piilottelee jokereita, salaisuuksien paljastajia.

Nina, katujen koulima freelancer, saa toimeksiannon etsiä kadonnut Melinda Lee. Hän jäljittää naisen suuryrityksen tehtaalle ja pelastaa tämän turvallisuusjoukkojen kynsistä. Samalla hän ajaa itsensä umpikujaan, jonka toisella laidalla odottaa nimetön hauta, toisella kahdeksan vuoden vankeus. Kiihkeä kujanjuoksu johtaa Ninan syvälle Soheba Cityn alamaailmaan ja kyberverkkojen rinnakkaistodellisuuteen, jota tekoälyt hallitsevat."

Oma arvio: Astuin nyt totisesti pois mukavuusalueeltani, mutten kadu sitä pätkääkään. Myönnettäköön, että alku oli hieman tahmeaa, sillä oli kuin olisin lukenut englanninkielistä kirjaa - outoja nörttikoodaussanoja vilisi tekstissä tuon tuostakin, ja jouduin vain lukemaan eteenpäin ja olemaan takertumatta jokaiseen minulle vieraaseen sanaan. Alussa myöskin dystopinen kaupunkikuvaus ja selonteot tulevaisuuden kaupungin poliittisista rakenteista meinasivat saada minut epätoivoon, mutta jossakin välissä - tsäp - tekoäly(kö) nappasi minut otteeseensa enkä voinut enää laskea kirjaa käsistäni. 

Seppälä kirjoittaa tosi kuvaavaa tekstiä, jota oli miellyttävä lukea. Nina henkilönä vaikutti aluksi kamalan kovalta persoonalta, mitä hän kyllä oli loppuun saakka, mutta hän muuttui myös sympaattisemmaksi tarinan edetessä. Oricin astuminen kuvioihin oli hyvä lisä, sillä tuo nörttipoika oli minusta todella ihastuttava persoona ujon kuorensa alla. 

Mielenkiintoisinta antia olivat virtuaalipelikohtaukset, kyberavaruudessa seikkailut sekä dystopisen kaupungin arjen kuvaukset yksityiskohtineen - muun muassa vaatteet sai automaatista mittatilautyönä päälleen, ja muutaman päivän kuluttua ne alkoivat menettää ominaisuutensa ja ne heitettiin poltettavaksi. Monia herkullisia scifiyksityiskohtia löytyi sellaisista pitäville. Tekoälyn Lemenin takaa-ajo kyberavaruudessa aiheutti minulle välillä kauhunsekaisia tunteita, niin todentuntuisesti se oli kuvattu. Annan arvosanaksi kirjalle 4,5

Tämän kirjan sain kustantajalta, kiitos paljon!

Persefone-trilogia: Michelle Gagnon

Kukaan ei kaipaa sinua: Michelle Gagnon. Suomentanut Inka Parpola. WSOY 2014.

Englanninkielinen alkuteos (2012): Don't Turn Around

"Ihmiskokeeseen tempaistun Noan on lyöttäydyttävä yksiin hakkeriaktivisti Peterin kanssa voittaakseen kilpajuoksun takaa-ajajiaan vastaan.

Noa Torsonilla ei ole aavistustakaan, miksi hän herää kummallisen karussa sairaalavuoteessa tippaletku käsivarressaan. Sijaiskotien kovettama tyttö joutuu ensi kertaa turvautumaan ulkopuoliseen apuun päästyään vaivoin pakoon vangitsijoiltaan.

Peter Gregory saa eräänä iltana päähänsä tarkistaa, mitä hänen tekopyhä isänsä puuhailee. Poika ehtii tuskin klikata salaperäisen Persefone-projektin tiedostoja, kun kotiin murtautuvat mustapukuiset miehet jo vievät kannettavan mennessään. Kun Noa ja Peter kohtaavat hakkeriyhteisön kautta, megaluokan datan analysointi ei jätä tilaa muille kuin äärimmäisen kammottaville tulkinnoille." 

Oma arvio: 
Ihan sattumalta tempaisin tämän kirjan mukaani kirjaston nuortenosastolta, ja onneksi tein niin! Vaikka takakannen teksti määritteli tämän  teknojännäriksi, joista minulla ei ole juuri minkäänlaista tuntumaa ennestään,  tämä oli ehdottomasti minun makuuni. Oli tässä onnekseni jännityksen lisäksi science fictioniakin. 

Tarinan päähenkilöt olivat mielenkiintoisia, eivätkä hakkerointiin liittyvät seikat ärsyttäneet minua (vastoin ennakkoluulojani.) Tarina eteni verkkaisesti eteenpäin ja toi edetessään lukijan eteen hyytäviä paljastuksia. Noan ja Peterin välit alkoivat lämmetä seikkailun tuoksinnassa, mutta mitään mullistavaa ei vielä kuitenkaan tapahtunut. Mukava joskus näinkin, että hyvää saa odottaa!

Ilahduin tosissani saatuani tiedon, että tämä kirja on osa trilogiaa. Toinen ja kolmas osa, Don't Look Now (2013) ja Don't Let Go (2014), ovat yhä suomentamatta, eikä minulla ole tietoa, milloin niistä julkaistaan suomennokset. Saatan lukea jatko-osat englanniksi, tai sitten uskollisesti odotan suomennoksia. 
Arvosanani tälle 4,5.

Tämän kirjan lainasin kirjastosta. 

Don't look now: Michelle Gagnon. HarperCollins 2013. Ei suomennettu.

 "Noa Torsen is on the run. Having outsmarted the sinister corporation Pike & Dolan, Noa and her friend Zeke now move stealthily across the country, protecting runaways before they become test subjects for P&D's horrific experiments. Noa knows all too well what that feels like: Whatever they did to her has left her exhausted and scared.

Back in Boston, Peter anxiously follows Noa's movements from his computer, using his hacker skills to feed her the information she needs to stay alive. But he's desperate to do something more, especially when he learns what P&D has done to his ex-girlfriend Amanda.

Then, in an explosive confrontation, Noa and her team are trapped in the one place they thought was safe. It will take everything Noa and Peter have to bring down the corporation before it gets them first. And with no one to trust and enemies hiding at every turn, they may be the only people alive who can."

Oma arvio: 

Siitä on jo aikaa, kun luin Persef0ne-trilogian ensimmäisen osan Kukaan ei kaipaa sinua. Pidin kirjasta kovasti, vaikka monet ovatkin moittineet kirjan suomennoksen yksioikoista kieltä. Minä taas nautin siitä, että jännittävä tarina eteni ilman turhia kielikoukeroita. Olen odotellut, milloin Noan, Peterin ja Zeken tarina saisi jatkoa suomeksi, mutta ilmeisesti turhaan. Kun kirjastoni viimein hankki pyynnöstäni kokoelmiinsa englanninkieliset jatko-osat, päätin taas uppoutua näiden nuorten hakkereiden seikkailuihin ja taisteluihin pahamaineista Pike & Dolan -yhtiötä vastaan.

Noa on minun uusi lempparihahmo sitten Outolintu-trilogian Tris Priorin: hän on kovia kokenut, itsenäinen, rohkea ja oikeudentajuinen nuori nainen. Zeke vaikuttaa määrätietoiselta, suloisen suojelevalta nuorelta mieheltä, joka on iskenyt silmänsä Noaan. Ensimmäisen kirjan tapahtumien jälkeen on kulunut tovi, ja tästä kirjojen välissä tapahtuneesta ajasta kirjassa annetaan vain pieniä vihjeitä - Zeke ja Noa ovat ainakin käyneet Noan turvapaikassa, Monica ja Roy Forsythesin luona Sata Cruzissa. 

P&D jatkaa katulapsien ja -nuorten sieppaamista omiin raakoihin ihmiskokeisiinsa löytääkseen parannuksen tappavaan PEMA-virukseen. Zeke ja Noa yhdessä joukkojensa kanssa taistelevat P&D:tä vastaan pelastamalla lapsia heidän yksiköistään. Peter, joka ei saa Noaa mielestään,  pysyttelee tukikohdassaan Bostonissa auttaen projekti Persef0nea hakkerointitaidoillaan. 

Zeke ja Noa ovat lähentyneet, ja heidän välillään onkin mukavaa kipinää läpi koko kirjan. Myös Peter lähentyy hetkellisesti entisen tyttöystävänsä Amandan kanssa, muttei kuitenkaan pysty unohtamaan Noaa, jonka kanssa he viestittelevät jatkuvasti projektin etenemisestä.

Olen onnellinen, että olen taas saanut käsiini kunnon scifijännitystä. P&D:n kammottava toiminta on tumma uhka tapahtumien taustalla, ja toisaalta Noan ja Zeken kipinät saavat sydämeni hypähtelemään ilosta. On mukava myös tutustua tässä osassa tarkemmin Amandaan, joka ei lakkaa rakastamasta Peteriä. Hänen oudot oireensa saavat aavistamaan pahinta. Mason on tarinan kylmäpäinen pahis, joka lopulta onnistuu samaan Peterin otteeseensa, vaikka tämä luuli olleensa niskan päällä. Tarinan loppua kohti jännitys on  ihan kiduttavan piinaavaa enkä malta jättää kirjaa millään kesken.

Kirjan loppu kirvoittaa muutaman kyyneleen, mutta jättää monta asiaa auki kolmatta osaa silmällä pitäen. Ehdottomasti luen tämän trilogian loppuun!

Arvosanani 5-

Tämän kirjan lainasin kirjastosta. 

Don't let go: Michelle Gagnon. HarperCollins 2014. Ei suomennettu.

 "After a devastating loss, Noa Torson is out of options. On the run with the three remaining teens of Persephone’s Army, she is up against immeasurable odds. The group is outnumbered, outsmarted, and outrun. But they are not giving up.

When Noa and Peter realize they can’t run anymore, and that Noa’s health is failing, they know they must go back to where this began. But when they come face-to-face with the man who started it all, the question becomes, can they win?

This riveting final book in the Don’t Turn Around trilogy ratchets up the action as Noa and Peter confront the evil that has chased them and won’t let them go."

Oma arvio:

Minä en voi mitenkään käsittää, miksi tämän mahtavan jännäritrilogian suomentaminen on jätetty kesken ensimmäisen osan jälkeen. Ihan pöljää, jos minulta kysytään. Sarja on pitänyt minut mukana otteessansa heti alusta loppuun saakka, eikä trilogian toisessa osassakaan tullut tyypillistä notkahdusta. Tämä kolmas osa on myös aivan omaa luokkaansa, jännitystä täynnä, ovelia juonenkäänteistä ja yllätyksiä.

Noa, Peter, Daisy ja Teo ovat yhdessä pakomatkalla ympäri Yhdysvaltoja, mutta jotenkin kummasti Piken miehet aina vain löytävät heidät. Täpärästi he pääsevät aina pakenemaan seuraavaan paikkaan. Lopulta he toteavat, että heidän on parempi jakautua - Daidy ja Teo suunnistavat Californiaan sekä Noa ja Peter yrittävät saada selkoa Piken tiedostoista, jotka Peter onnistui varastamaan aiemmin Piken kätyriltä Masonilta. Mikään ei kuitenkaan suju suunnitelmien mukaan, ja alkaa todella jännittävien - ja paljastavien - vaiheiden aika.

She squeezed her eyes shut, trying to blot out the image of Zeke bleeding to death in her lap. But the soud of his voice, and of that final gunshot ringing out across the water, replayed on an endless reel. She'd give anything to open her eyes and see him standing there, giving her that look that said, I know you, better than you know yourself.

Noaa varjostaa suru Zeken menetyksestä. Alkuun minua harmitti Zeken puuttuminen, sillä hän oli yksi lempihahmoistani. Kuitenkin Noan ja Peterin mutkaton kemia ja yhteistyö korvaavat tämän harmitukseni pian. He pääsivät myös osoittamaan yhdessä hakkerointitaitojensa voiman. Tottakai minua kiinnosti, mihin suuntaan heidän suhteensa kehittyisi, mutta enpäs paljastakaan enempää, sillä ratkaisu on melko mielenkiintoinen - suorastaan nerokas eikä ollenkaan tavanomainen. Kiitos siitä!

They sat shoulder to shoulder, sifting through files, trying to ignore the barked commands outside the window.

Kaiken lisäksi Noan ylimääräinen kateenkorva, jonka Pike hänelle asennutti tieteen nimissä, alkaa aiheuttaa hänelle outoja, tuskallisia oireita. Peter ja muut ovat voimattomia hänen oireidensa edessä: hän saattaa olla pitkiä aikoja syömättä, nukkua epätavallisen pitkiä aikoja sikeästi, saada kouristuskohtauksia ja lopulta hän menettää näkönsä.


Samaan aikaan Peterin entinen tyttöystävä Amanda riutuu PEMA:n kourissa sairaalassa.
 
Kirjan lopussa on tietenkin sellainen tapahtumavyyhti, että lukijaa pyöritetään ihan tosissaan! Peter ja Noa huomaavat saaneensa peräänsä Piken lisäksi Yhdysvaltojen poliisivoimat. Moni asia alkaa paljastua, yllätyksiä satelee ja lukijaa säikäytellään ihan tosissaan. Huh. Saan myös viimein tietää, mistä PEMA-sairaus sai alkunsa.
 
Todella iloinen yllätys on säästetty melko loppuosaan kirjaa, jonka jotenkin aavistelin jo kirjan alusta saakka. En voi kertoa sitä, lukekaan kirja!
 
Arvosanani tälle 4,5


Lainasin tämän kirjan kirjastosta.


Muita samantyylisiä kirjoja/kirjasarjoja: P.I - Pelko Ihmisessä -sarja: Siri Kolu


Muissa blogeissa: Kirjaneidon tornihuone, Yöpöydän kirjat, Anna minun lukea enemmän