Veri ja tuhka -sarja: Jennifer L. Armentrout

Verestä ja tuhkasta: Jennifer L. Armentrout. Suomentanut Annika Eräpuro. Karisto 2024 (Veri ja tuhka #1)

Englanninkielinen alkuteos (2020): From Blood and Ash. Kansi: ?

"Vangitsevan, houkuttelevaa kiihkoa tihkuvan menestyssarjan avausosa romantasian kärkikirjailijalta.

Poppyn elämä ei ole koskaan ollut hänen omissa käsissään. Hän on jumalten valitsema Neito, jota ei kunnioituksesta saa katsoa ja jolle ei saa puhua. Hän ei myöskään saa liittyä sotilaiden rinnalle vastustamaan pahaa, joka on tuhonnut hänen perheensä.

Kun Poppy kohtaa Hawken, hänelle osoitetun vartijan, velvollisuus ja kohtalo kietoutuvat intohimoon. Hawke saa hänet kyseenalaistamaan roolinsa ja herättää kytevän vihan häntä säätelevää maailmaa vastaan. Kun paha nousee tavoittelemaan valtaa, Poppy on vaarassa menettää paitsi jumalten arvostuksen myös henkensä ja sydämensä." (Karisto)

Oma arvio:

***Kustantajalta pyydetty arvostelukappale***

Olipas ihana päättää kirjavuosi 2024 näin mukavaan romantasiaan! No okei, sain luettua  loppuun tämän vasta vuoden 2025 eka päivänä, mutta laskettakoon tämä viime vuoden viimeiseksi lukunautinnokseni. Tämä kirja on voittanut Goodreads Choice Awardseissa parhaan romantiikka-kirjan palkinnon ilmestymisvuonnaan 2020, enkä ihmettele (paitsi sitä ihmettelen, miksi kirja ei ole fantasia-kategoriassa). Täytyy myös heti alkuun kehua kirjan kantta, joka on uskomattoman kaunis! Harmi, kun en löydä kannen tekijätietoja mistään.

Kirjan sankaritar, 18-vuotias Penelophe eli Poppy on erityisessä asemassa oleva Neito, joka asuu Teermanin linnassa arvon Herttuan ja Herttuatteren suojissa, kunnes hänet lähetetään takaisin kotikaupunkiinsa ylennettäväksi. Poppy ei ole ihan varma, mitä ylennyksessä tapahtuu, muuta kuin että jumalat ovat siitä vastuussa ja sen jälkeen ei voi enää oleskella päivänvalossa. Muiden ylennystä odottavien nuorten sekä jo ylennettyjen ladyjen ja lordien joukosta Poppy eroaa sillä, että hän on jumalten Valittu, koska hänellä on kyky aistia ihmisten tuskaa kosketuksen kautta. Hänen kasvattivanhempansa, kuningas ja kuningatar ovat lähettäneet tyttärensä turvaan ja Papittaren oppiin ennen ylennyksen aikaa. 

He näyttivät siltä kuin olisivat olleet itse jumalten läheisyydessä, ja tavallaan he kai olivatkin. Ylennetythän olivat jumalten jälkeläisiä - ehkeivät syntymästään, mutta verensä perintönä.

Ja sitten olin...minä. (s. 138)

Poppy on tottunut elämään suojattua elämää: hän kulkee ihmisten ilmoilla hunnutettuna ja hänellä on kaksi omaa kuninkaallista henkivartijaa. Hän ei saa puhua muiden tyttöjen kanssa, hän ei saa tehdä mitään muuta kuin elää linnan suojissa ja opiskella Papittaren kanssa kuivia kirjoituksia. Hän ottaa hiljaa vastaan niljakkaan Herttuan sairaat kuritustoimet, Lordi Mazeenin ahdistelut ja Papittaren ainaisesta tyytymättömyydestä johtuvat rangaistukset. Uskollinen kamarineito ja Poppyn paras ystävä Tawny hoitaa hänen piiskaamisesta johtuneet haavansa jälkikäteen vähin äänin ja vartijat Vikter ja Rylan joutuvat olemaan puuttumatta. 

Mitä jos syvällä sisimmässäni en halunnutkaan pelkästään elää ja kokea kaikkea mahdollista ennen ylentymistäni? Mitä jos jollakin tiedostamattomalla tasolla yritinkin varmistaa, ettei ylentymistä koskaan edes tapahtuisi? (s. 80)

Poppy ei ole kuitenkaan ihan mikä tahansa kiltti Neito. Hän on opetellut salaa isällisen vartijansa Vikterin kanssa taistelutaitoja ja kantaa aina tikaria reidellään. Hän kulkee öisin salaa Vikterin kanssa auttamassa Saalistajien uhreiksi joutuneita kyläläisiä, sillä kyvyllään hän voi myös helpottaa ihmisten tuskaa. Saalistajat ovat pahojen atlantialaisten pureman saaneita ihmisiä, ja pureman saaneiden ihmisten kohtalona on tuskallinen muuttuminen saalistajiksi, tai sitten Vikterin ja Poppyn tarjoama armollinen kuolema. Poppyn menneisyyteen liittyy tuskallinen kokemus näystä, jossa saalistajat surmaavat hänen vanhempansa. Tuosta onnettomuudesta Poppy kantaa arpia kehossaan, ja puolet hänen kasvoistaankin on arpien peitossa.

"Hänen kasvonsa ovat puoleksi mestariteos", Herttua mutisi. vatsaani väänsi, ja ihoni läikähteli vuoroin kylmänä ja kuumana. "Puoleksi painajainen." (s. 156)

Kuriton Poppy saattaa myös livahtaa välillä omille teilleen salakäytävän kautta, ja eräällä kerralla hän meneekin sellaiseen paheiden pesään kuin Punainen Helmi kokeakseen jotakin uutta. Hän joutuu pakenemaan tyhjään huoneeseen nähtyään Vikterin, mutta huone ei olekaan tyhjä. Siellä on syntisen komea, hunajasilmäinen vartija Hawke Flynn, juuri hän, jonka perään kaikki linnan tytöt kuolaavat. Poppykin myöntää häntä katselleensa huoneensa ikkunasta. Nyt tämä pitkä, lihaksikas ja laineikashiuksinen komistus luulee naamioitunutta Poppya joksikin toiseksi ja on antaa tälle elämänsä kokemuksen. Tilanne keskeytyy pahasti ja Poppy karkaa takaisin linnaan, mutta ei saa tuota kiihkeää kokemusta mielestään. 

"Minä turvaan häntä", syvä ääni sanoi takaani, ääni jonka ei olisi pitänyt olla minulle tuttu mutta oli kuitenkin. (s. 126)

Kuin sattuman oikusta Poppyn toinen henkivartija, Rylan, saa ikävällä tavalla surmansa ja Poppylle määrätään uusi henkivartija - kukas muukaan kuin Hawke. Poppyn on pidettävä huoli siitä, ettei tuo syntisen komea mies saa koskaan tietää, että juuri hän oli tämän kanssa tuolla huoneessa. Poppy tulee huomaamaan, ettei Hawke katso läpi sormien sitä, miten korkea-arvoista Neitoa kohdellaan linnassa. Hawke saa myös pian tietää, ettei Poppy ole ihan avuton tapaus, vaan on ryntäämässä muiden joukossa vallille puolustamaan, kun saalistajat yrittävät rynniä linnaan. Aika pian heidän suhteensa on jotain ihan muuta kuin mikä olisi soveliasta Neidolle ja kuninkaalliselle henkivartijalle. 

"Mutta jos irrotat otteesi tikarista, minussa on paljonkin kohtia, joiden lähelle päästän kätesi." (s. 218)

Neidon turvallisuus näyttää kuitenkin olevan pahasti uhattuna, ja linnaan kohdistuu yhä useampia hyökkäyksiä. Poppy menettää itselle tärkeitä ihmisiä ja ainoa vaihtoehto on saattaa hänet takaisin pääkaupunkiin kuninkaan ja kuningattaren luo, yhtenä saattajanaan tietysti Hawke. Pian olisi ylennyskin tulossa, ja Poppy näkisi taas pari vuotta sitten ylennetyn isoveljensä Ianin. Matkalla Poppylle paljastuu totuus kaikesta, eikä se ole kovin mieluinen.

Verestä ja tuhkasta on viihdyttävää romantasiaa parhaimmillaan. Vaikka siinä on hyvin kuumia kohtauksia, ei seksiä ole viety liian graafiselle tasolle (sen verran kuitenkin on kiihkeää, etten yläkoululaisille lähde tätä vinkkaamaan.) Olen hulluna henkivartija-romansseihin, joten hykertelin tietysti innosta tällaisen käsiin saatuani. Kirjan fantasiamaailmassa on osin tuttuja aineksia sudensukuisineen, zombimaisine saalistajineen ja vampyyrimaisine atlantialaisineen. Onhan tässä hyvin paljon sellaisia paljon toistuvia trooppeja, kuten pääparin kokoeron korostaminen, ja miessankarin kultahippuisina loistavat silmät. 

Pidän siitä, ettei kirjan sankaritar ole mikään onneton ressukka, vaikka toki on alistunut huonolle kohtelulleen linnassa, mutta osaa puolustaa itseään taisteluissa ja käyttää lahjaansa hyvään. Poppyn lahja alkaa kehittyä kirjan edetessä. Kirjan maailmasta alkaa paljastua erilaisia totuuksia, mihin Poppy on lapsesta saakka aivopesty. Tämä tuo varmasti mielenkiintoisia käänteitä seuraaviin osiin. Toivottavasti saadaan toka osan suomennos jo tänä vuonna.

Ainoa asia, joka hiukan latisti minun lukuintoani loppua kohti, ja jonka takia en anna tälle täyttä vitosta, on Hawken käytös. Alkuun hänen itsevarma viettelynsä on ihan ok, mutta lopussa hän käyttäytyy jotenkin todella typerästi ollakseen henkivartijavalan vannonut mies. No okei, ihan lopussa tähän ehkä tuleekin selitys, mutta olisihan voinut ehkä hiukan himmailla tyypin itsevarmuutta, niin juoneen olisi saatu lisää sähköistä jännitettä. 

Tämä oli ehdottomasti vuoden 2024 paras aikuisten romantasiakirja!

Annan arvosanaksi tälle 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla: 

Kirjahullun päiväkirja

Liekkien valtakunta: Jennifer L. Armentrout. Suomentanut Annika Eräpuro. Karisto 2025 (Veri ja tuhka #2)

Englanninkielinen alkuteos (2020): A Kingdom of Flesh and Fire. Kansi: ?

"Maailma on täynnä petoksia ja valintoja. Vastustamattoman kuuman bestseller-fantasiasarjan toinen osa hurmaa Rebecca Yarrosin ja Sarah J. Maasin fanit.

Kaikki mihin Poppy on uskonut on valetta, jopa mies, johon hän rakastui. Ilman Neidon huntuaan hän ei tunne enää edes itseään. Varmaa on vain se, että mikään ei ole vaarallisempaa kuin Atlantian prinssi, joka on kaapannut hänet itselleen. Mutta Poppya ei voi omistaa.

Poppy haluaa löytää veljensä Ianin, ja ainoa, joka siinä voi auttaa, on prinssi Casteel. Hän on epäluotettava ja voi satuttaa, mutta Poppylla on vaistonsa. Ne kuitenkin myös houkuttelevat häntä Casteelin puoleen. Samaan aikaan koko maailma tuntuu repeävän, kun valtakuntien veriset synnit tulevat esiin." (Karisto)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Nyt niin suosittua romantasiaa ei ole vielä suomennettu kauhean paljon, ja minulle Armentroutin Veri ja tuhka -sarjan avausosa Verestä ja tuhkasta oli viime vuonna yksi parhaista lukemistani. (Minulle ei esimerkiksi kolahtanut juurikaan paljon kohuttu Yarrosin Empyrean-sarjan aloitus, jonka luin englanniksi, enkä edes välittänyt tarttua sen jälkeen jatko-osiin.) Kauan odotettu jatko-osa Liekkien valtakunta on pelottavan paksu, liki 700-sivuinen, mutta uskoin lukevani sen nopsaa, jos se olisi yhtä viihdyttävä kuin sarjan eka osakin. Olin väärässä, sillä pakkoluin tätä kaksi viikkoa.

En löytänyt edes yhteyttä tunteisiini. En voinut kuin ajatella: voi hyvät jumalat, hän repi juuri sudensukuiselta sydämen rinnasta paljain käsin. (s. 20)

Aiemmin valittuna, hunnutettuna Neitona elänyt Poppy sai tietää, että hänen henkivartijansa Hawke ei ollutkaan Hawke, vaan pelätty Pimeyden valtias prinssi Casteel -  atlantialainen, joka saa ravintonsa verestä. Tapettuaan häntä piinanneen Herttuan ja yritettyään tappaa myös Casteelin tikarillaan, Poppy sai kuulla vieläpä pöyristyttävän asian tuon kultasilmäisen komistuksen huulilta: Prinssi Casteel aikoo pakottaa Poppyn naimisiin kanssaan ja kaapata tämän mukaansa Atlantiaan, joka on tavallaan puoliksi atlantialaisen Poppynkin koti. Poppy ei tietenkään lähde vapaaehtoisesti Casin ja tämän sudensukuisen suojelijan Kieranin matkaan, sillä hän on erittäin vihainen petoksesta. 

"Minulla on paljon verta käsissäni, Poppy. Aikojen saatossa sitä on ollut niin paljon, etten usko niiden koskaan tulevan puhtaiksi. Etten edes tiedä, haluanko niiden koskaan puhdistuvan." (s. 82)

Alkaa (loputtoman pitkä) matka kohti Atlantiaa, jonka aikana Casteel/Hawke yrittää vakuuttaa Poppylle, että on tavallaan yhä se sama Hawke, johon Poppy ihastui. Näiden kahden vetovoima on toki nähtävissä ja koettavissa, ja Kieran-raukka joutuu tämän tästä kiusallisiin tilanteisiin, sillä hänellä on yhteys Casteelin tunteisiin. Poppy tietää, ettei heidän tuleva avioliittonsa tulisi olemaan aito, vaan pelkkä peliliike muiden joukossa, ja Casteel ehdottaakin, että he voivat kuitenkin leikkiä ja teeskennellä, että ovat oikeasti rakastuneita. Myös silloin, kun kukaan ei näe. Niinpä he antautuvat intohimon pauloihin aina, kun heidän ruumiinosansa vain sattuvat koskettamaan toisiaan. Lähinnä Casteel antaa nautintoa Poppylle sormillaan ja suullaan. Poppyllä on vielä tuoreessa muistissa, kuinka järisyttävä kokemus oli se, kun Casteel imi hänen vertaan pelastaakseen hänet. Tuleekin tilanne, jossa Poppyn on ruokittava Cas verellään, ja tässä hyvin eroottisessa, mutta myös vaarallisessa tilanteessa turvaajana toimii jälleen, kukapas muukaan, kuin Kieran.

Avioliitto oli aito...ja kuitenkaan ei ollut. Se oli kauppa, sopimus, joka antaisi meille kummallekin sen mitä halusimme. Hänen veljensä. Maata. Minun veljeni. Vapauden. Ja ehkä jopa lopun sodalle, joka ei ollut vielä alkanutkaan. (s. 167)

Mitäs sitten, kun Poppy alkaa huomata tunteidensa olevan aitoja Casteelia kohtaan? Hän huomaa etsivänsä aina miehen hymykuoppia tämän kasvoilta, hän ei voi olla ihailematta tämän meripihkanvärisiä silmiä ja upeaa vartaloa. Mainitsinko, että Casilla on hymykuopat? Nimittäin se tulee esille luvattoman monta kertaa, kuten myös kullanväriset silmät. Cas taas tuntuu kiihottuvan Poppyn väkivaltaisuudesta, siitä, miten tämä uhkaa aina pistää tätä tikarillaan  uudelleen. Tästä tulee ihan yleinen vitsi muidenkin ihmisten parissa. Tuon tuosta Cas huokaa, kuinka väkivaltainen Poppy on. Hän on muutenkin aika kärkäs väittelemään ja erityisesti kyselemään erilaisia asioita esimerkiksi Atlantiasta ja heidän jumalistaan. Näistä kysymyksistä seuraa usein monen sivun infodumppausta, joihin en oikein jaksanut keskittyä. Sitten Cas ja Kieran yhdessä hymähtelevät sille, miten utelias Poppy on. Poppyn ja Kieranin välillä on sellaista hiukan teennäistä piikittelyä.

"Miksi kaikki aina luulevat, että olen tuota pikaa tuikkaamassa Casteelia tikarilla?" Tivasin.

"Se tuntuu olevan sinulla tapana." (s. 582)

Sen enempää juonikuvioista selittämättä olin hyvin turhautunut tähän kirjaan. Ensinnäkin Poppy ja Casin (ja Kieranin) välinen dialogi oli enimmäkseen sellaista turhaa jappastelua, eli sitä karsimalla olisi sivumääriä saatu vähemmäksi. Tuli todistettua se, että hyvä dialogi vie juonta eteenpäin eikä jumita sitä jaaritteluillaan ja epäolennaisuuksillaan. Jos on jatkuvasti sellaista turhaa inttämistä ja jankuttamista, alan minä ainakin turhautua. 

Toiseksikin tuntui, ettei kirjassa oikein tapahtunut mitään, ei ainakaan niin paljon kuin sivumäärä olisi antanut vihiä. .Joku oli Goodreadsissa osuvasti sanonutkin, että miten ihmeessä kirjailija on saanut kulumaan Poppyn ja Casin matkaan näin monta sivua, kun matka ei oikeasti ollut edes kovin pitkä. Seksikohtaukset olivat melko tyylilajilleen uskollisia, eli seuraa nopeita syttymisiä, järisyttäviä huippuja ja yllättävissä paikoissa ja tilanteissa tapahtuvia sekstailuja. Kieli ei näissä ole kovin karkeaa, vaan puhutaan lemmensauvoista, hänen kovuudestaan, kaikkein pehmeimmästä paikasta ja portista. Enpä tiedä, kumpi on parempaa, suora karkea puhe vai tällaiset nolot kiertoilmaukset, heh.

Poppyn kyky lukea muiden tunteita kehittyy kirjan edetessä ja hänestä ilmenee myös uusia ulottuvuuksia, jotka huipentuvat dramaattiseen loppuun. Jonkinlaista kolmiodraamaakin saattaa olla tulollaan, sillä Kieranin  ja  Casin yhteys vaikuttanee myös Poppyyn. Hiukan lämpimissä tunnelmissa he jo nukkuivat eräässä leiripaikassaan. Siitä huolimatta, tai juuri sen takia, tämä sarja taitaa olla tässä minun  osaltani.

Annan arvosanaksi 2,5 

Kiitos arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Fourth Wing: Rebecca Yarros

Savuvarkaat: Sally Green

Throne of Glass -sarja: Sarah J. Maas

Ihmisenhaltija-sarja : Satu Leisko

 Ihmisenhaltija: Satu Leisko. Avain 2023 (Ihmisenhaltija #1)

Kansi: Laura Noponen

"Tuuli asuu pienellä Kuustenkylän paikkakunnalla arvaamattoman isänsä kanssa. Kyläläisten elämää varjostaa pelko, sillä eräs asukas on äskettäin löydetty metsästä surmattuna. Kuolemasta epäillään kylän liepeillä liikkuvaa susilaumaa. Kun Kuustenkylälle muuttaa salaperäinen uusi tyttö Maria, Tuuli saa yllätyksekseen hänestä ystävän. Myös Tuulin ihastus Ossi alkaa odottamatta vastata hänen tunteisiinsa.

Pian Tuuli saa selville, että ihmisten kanssa rinnakkain elää salaisia olentoja, kuten eläimiksi muuntautuvia ihmiseläimiä ja ihmisten väkeä syöviä nälkäisiä. Samaan aikaan pahantahtoinen olento seuraa Tuulia metsissä, eikä uhka hellitä kotonakaan. Mikä on todellinen vaara ja miten se pysäytetään? 

Ihmisenhaltija on nykypäivään sijoittuva tummasävyinen young adult -romaani, jonka hahmoihin ja tarinaan ovat vaikuttaneet suomalaisen mytologian olennot." (Avain)

Oma arvio:

Olen tutustunut aiemmin Satu Leiskon selkokielisiin nuortenkirjoihin. Ihmisenhaltija on hänen ensimmäinen yleiskielinen kirjansa. Pidän kovasti kirjan uhkaavan utuisesta kansikuvasta, joka saattaa houkutella vähän vanhempiakin tarttumaan kirjaan.

Kirjan synkkä ja pahaenteinen tunnelma  huokuu heti ensi sivuilta saakka. Siinä on jotakin samaa kuin Meyerin Twilightin ja Rouhiaisen Susiraja-sarjan kirjoissa: syrjäinen asumus metsän keskellä, talven pimeys ja sinisyys, päähenkilö-Tuulin ulkopuolisuuden tunne. Heti kirjan alussa Tuuli tapaa matkallaan Kuustenkylän lukioon komean ja suositun Ossi-pojan, joka tytön hämmästykseksi huomaakin tämän. Ossissa on kuitenkin jotain tosi erikoista, jota Tuuli ei aluksi osaa selittää. Myöhemmin selviää kyllä, mitä.

Samoihin aikoihin kouluun tulee ulkomailta muuttanut uusi tyttö. Maria ystävystyy Tuulin kanssa, mutta tekee heti selväksi, ettei pidä siitä, että Tuuli on tekemisissä Ossin kanssa. Tuuli on varma, että näillä kahdella on yhteinen menneisyys. Kumpikaan ei kuitenkaan puhu alkuun, mikä mättää, kunnes Tuulille alkaa selvitä, etteivät Maria ja Ossi ole kumpikaan ihan tavallisia ihmisiä. 

Tuntui kuitenkin mahdottomalta tunnistaa, mikä oli oikea hetki. Milloin asiat olivat riittävän pahasti? Miten selittää tuntemattomille ihmisille vaara, jota ei voinut nähdä tai koskettaa, mutta joka ympäröi kaiken, oli kaikessa? (s. 149)

Tuulin kotona ei ole asiat hyvin. Alkoholisti-isä on arvaamaton, ja Tuuli on oppinut haistelemaan jo eteisessä, millä mielellä isä on, onko hänellä ryyppykavereita kotonaan ja hipsiikö hän vain hiljaa huoneeseen. Isä on ollut apeana hyvän ystävänsä Pekan kuoltua, ja Tuulia vaivaa Pekan kuolemaan liittyvät asiat. Raatelivatko susilaumat tosissaan Pekan kappaleiksi, niin kuin väitetään? Pikku hiljaa alkaa selvitä, etteivät Tuulin muistot isän kaverista ole kovinkaan kivoja. Kirjaan hiipii sivu sivulta yhä surullisempia ja rankempia asioita.

Tuuli saa voimaa syvenevästä suhteestaan Ossiin, jonka myötä hänen statuksensa lukiossakin paranee. Ystävyys Marian kanssa on myös tärkeää, vaikka hän joutuu tasapainottelemaan toisiinsa yhä ynseästi suhtautuvien Ossin ja Marian välillä. Lopussa kuitenkin eri olentolajien edustajat joutuvat tekemään yhteistyötä, sillä vaarassa oleva Tuuli on heille molemmille tärkeä. Pian Tuuli täyttäisi 18 ja voisi muuttaa pois isänsä luota. Isä tosin lopettaa erään ylilyöntinsä jälkeen juomisen ja alkaa käyttäytyä kuin kunnon isä konsanaan. Voiko Tuuli luottaa siihen, että isä on muuttunut parempaan päin? 

Tuulia seuraa outo, virnuileva nainen, jota kukaan muu ei tunnu huomaavan. Hän löytää itsestään myös hämmästyttäviä, orastavia kykyjä muuttaa muotoaan niin halutessaan. Kuka on tuo pelottava nainen, mitä se haluaa Tuulista ja mitä Tuulin kyvyt tarkoittavat? 

Oletko koskaan halunnut olla joku tai jokin muu? Halunnut sitä niin kovasti, että olet alkanut ajatella ja tuntea kuin se? (s. 200)

Kuten alussa kirjoitin, Ihmisenhaltijassa on paljon samoja elementtejä kuin muissa menneiden vuosien urbaanifantasian kirjoissa, mainitakseni Twilightin ja Susirajan lisäksi Stiefvaterin Väristys-trilogia. Perinteisten vampyyri- ja ihmissusihahmojen sijaan kirjassa esitellään suomalaiseen mytologiaan perustuvat nälkäiset, jotka elävät ihmisistä ottamallaan väellä, ihmisenhaltijat ja ihmiseläimet.

-Nälkäiset syntyy tavallaan kaksi kertaa. Ensin me synnytään ihmiseksi ja eletään ihmisenä, kunnes tapahtuu jokin meille merkittävä asia. Se aiheuttaa syntymisen, tai muutoksen, nälkäiseksi. Sen jälkeen me aletaan tarvita väkeä ja nälkäisen voimat aktivoituu.--- (s. 219)

Harmikseni kirjan alussa huokunut tunnelma kuitenkin rikkoutuu alkumetrien jälkeen eikä kirja täytäkään täysin alkuodotuksiani. Parhaimmillaan Leiskon kirjoitustyyli on tosi mukavaa ja kaunista luettavaa, mutta välillä ihmisten välisissä dialogeissa on kömpelyyttä eikä Ossin ja Tuulin romanssi aiheuta kovinkaan suuria perhoslaumoja vatsassani.  Juonessa on joitakin aukkoja, jotka jäävät selvittämättöminä kummittelemaan, mutta jospa jatko-osissa asioihin saadaan selvyys. 

Tuulin kokemukset isän luona ovat melko rankkoja ja kodin ilmapiiri ahdistavan painostava, ja vielä kun lisätään tapaus Pekka, jonkinlainen sisältövaroitus voisi jopa olla paikallaan. 

Arvosanani 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kulttuuritoimitus

Lukutoukan luetut sivut

 Varjotarha: Satu Leisko. Avain 2024 (Ihmisenhaltija #2)

Kansi: Laura Noponen

"18-vuotias Tuuli on lähtenyt kotoaan, pieneltä Kuustenkylältä dramaattisten tapahtumien jälkeen, jotta saisi uuden alun. Menneisyys varjostaa Tuulin yrityksiä elää tavallista elämää, ja yliluonnollinen piirittää häntä. Tuulin ystävätkään eivät ole aivan sitä, miltä näyttävät.

Tuulin ihastuksen, vaaraa tihkuvan Ossianin ja muun Kuustenkylälle jääneen joukon elämään Tuuli on jättänyt jäljet, joita kukaan heistä ei voi unohtaa. Ossian yrittää seurata sydäntään, mutta sen kuunteleminen osoittautuu hankalaksi. Vapaus voi löytyä odottamattomista paikoista, myös Ossianin omasta menneisyydestä." (Avain)

Oma arvio:

Viime vuonna ilmestynyt Ihmisenhaltija toi tuulahduksia perinteikkäästä nuorten aikuisten urbaanifantasiasta, jonka buumi on viime vuosina jo alkanut laantua sitten 2000-luvun alun, jolloin Twilightit julkaistiin ja joka poiki samantyylisiä paranormaalin romantiikan ilmentymiä.

Ihmisenhaltijassa tummia sävyjä mukaan toivat reaalimaailman kauhut, kuten Tuulin juopotteleva ja väkivaltainen isä ja tämän lääppivät juopottelukaverinsa, joista Pekka-niminen koki lopulta karmean kohtalon. Ensimmäisen osan lopussa Tuulille selviää, kuka surmasi Pekan, sillä hän löytää viimeinkin otuksen, ihmisenhaltijan itsestään. Tuuli on siis muodonmuuttaja. Hänen on nyt opittava hallitsemaan ihmisenhaltijaa itsessään, ettei moisia "vahinkosurmia" pääse enää jatkossa tapahtumaan.

Sisälläni ihmisenhaltija vaati: Käytä kykyjäsi! Et voi tietää, mitä on tulossa!

Ihmisenhaltija oli hereillä yhä useammin ja varasti minulta pieniä asioita: Se puristi käteni nyrkkeihin ennen kuin ehdin estää, niin nopeasti, ettei kukaan huomannut. Se jatkasiai ja ottaisi minulta aina vain jotakin isompaa, kunnes myöntyisin sen vaatimuksiin. (s. 31)

Tuuli on viimeinkin täyttänyt 18 ja hän on päässyt pakenemaan väkivaltaista, alkoholiongelmaista isäänsä Helsinkiin. Tätinsä luo hän ei voi kuitenkaan mennä, sillä viimeksikin tämä petti hänet ja ilmoitti isälle tyttärensä olinpaikana. Tuulin on siis oltava tarkkana, ettei paljasta osoitettaan kenellekään, ei edes tädilleen. Hän saa onnekseen töitä huvipuistosta, ja tutustuu siellä heti mukaviin tyyppeihin. Anton tuntuu olevan ihastunut Tuuliin, vaikka Tuuli ei alkuun tahdo tätä uskoa. Nada vaikuttaa yhtä salaperäiseltä kuin Tuulikin, joten hänestä hän saa luottoystävän. Nadassa tuntuu olevan jotain tosi erikoista.

Tuulilla on toki ikävä Ossiania, jonka hän jätti Kuustenkylälle paetessaan isäänsä. Hän uskoo kuitenkin, että Ossi ymmärtää häntä. Ossian ei voi kuitenkaan jättää asiaa sikseen, ja lähtee Helsinkiin etsimään Tuulia. Nälkäisiin kuuluva Ossi meinaa joutua heti hankaluuksiin juotuaan väkeä väärästä henkilöstä. Hän huomaa myös, että Tuulin perässä on ikäviä tyyppejä. Ja kuka on tuo huvipuiston poika, joka selvästi yrittää iskeä Tuulia. 

- Sä jätit mulle jonkin helvetin kirjeen. Et voinut edes kasvokkain kertoa, että jätät mut! (s. 134)

Varjotarha jatkaa hyvin tummissa tunnelmissa, jossa vuorottelevat Tuulin kamppailut muodonmuutosharjoitusten parissa ja  pelottavat muistot menneisyydestä sekä niistä eheytyminen, toisaalta Ossin kipuilut siitä, miksei Tuuli ota häntä innostuneemmin vastaan. Miksi hän jätti tälle vain kirjeen ja lähti noin vain? Miksi hän treffailee Antonia? Miksi Tuuli ei ole varovaisempi eikä usko Ossianin varoituksia vaarasta? Tuulin kämpille pölähtää Ossin harmiksi vielä Mikaela, Marian ihmissusi-kumppani, joka pyytää Tuulilta apua Marian löytämiseksi. Ossi ei halua Tuulin lähtevän millekään etsintäretkille vaan huolehtivan vain omasta turvallisuudestaan. Tuuli tuntee olevansa Ossin talutusnuorassa ja alkaa toimia tämän selän takana. 

- En tiedä, mitä se näkee sussa, mutta voisitko edes kerran kohdella sitä reilusti. (s. 192)

En saanut oikein  kunnolla otetta tästä kirjasta. Tuulin ja Ossin välit menivät melkoiseksi vatvomiseksi ja ehkä hiukan tekemällä tehdyn konfliktinhakuiseksi. Laimeat konfliktit eivät oikein johtaneet mihinkään, vaan sama vatvominen jatkui. Ossin alun stalkkailut muistuttivat hiukan liikaa vampyyri-Edwardin tyyliä Twilight-saagan kirjoissa. Antonin sivuhahmon tarkoitusperät jäivät minulle hämärän peittoon. Muutenkin synkkäsävyinen tunnelma istui ehkä hiukan paremmin Kuustenkylän korpiin, mutta pääkaupunkiseudulle istutettuna ei toiminutkaan niin hyvin. Loppua kohti, juonen tiivistyessä lukukokemukseni parani hiukan. Oletettavasti sarjaan on tulossa vielä jatkoa, sillä monikin asia jäi vielä auki.

Mikään paha ei voinut olla niin suuri, että se rikkoisi meidät. (s. 314)

Annan arvosanaksi tälle 3-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Samantyylistä:

Elina Rouhiainen: Susiraja

Stephenie Meyer: Twilight

Maggie Stiefvater: Väristys

Paholaisesta seuraava: P. Pakarinen

 Paholaisesta seuraava: P. Pakarinen. BoD 2023

"Vaarallinen, synkkä, seksikäs. Kahden tarinan kuuma kokoelma, joka viihdyttää lukijaansa alusta loppuun.

New Yorkin laitamilla asustaa epätavallisten ystävysten nelikko; kaksi vampyyria, jotka ovat kuin yö ja päivä, viekoitteleva succubus sekä komea ihmissusi. He koettavat kovasti sulautua tavallisten ihmisten maailmaan ja elää osana sitä, mutta heillä jokaisella on menneisyytensä, joka pitää otteessaan. Ja uusi vaara vaanii aivan nurkan takana.

Danan arki on totaalisen tylsä sekä romanttisten hömppätarinoiden kyllästämä. Hänen elämäänsä ei yksinkertaisesti kuulu miehet tai romantiikka. Erään illan päätteeksi hän kohtaa pimeydessä synkän miehen, joka pelastaa hänet ja jolla on vaarallisesti kiiluvat silmät. Missä mies liikkuukin, vaara ympäröi hänet. Danalla ei ole aikomustakaan langeta vaaralliseen viettelykseen."(BoD)

Lukunäyte

Kirjan kotisivut

Oma arvio:

Synkäksi ja seksikkääksi takakannessaan luvattu Paholaisesta seuraava on kirjablogia pitkään kirjoittaneen P. Pakarisen esikoisteos, joka koostuu kahdesta erillisestä, mutta hyvin samanhenkisestä novellista / pienoisromaanista. Molemmat tarinat sijoittuvat New Yorkiin, ja molempia yhdistää kauniit ja seksikkäät nuoret aikuiset päähenkilöt, New Yorkin yöelämä ja vaaroja ja kuumia tunteita hohkaavat kohtaamiset ihmisten ja paranormaalien olentojen välillä.

Parisataasivuinen aloitustarina Kadonneiden sielujen kaupunki (nimi on häiritsevästi hyvin samantyyppinen kuin Cassandra Claren Varjojen kaupungit -sarjan osien nimet) esittelee neljä näkökulmahenkilöä, joista Gyna, vampyyri, on ehkä kuitenkin vallitsevimmassa roolissa. Hänen karua ja onnetonta lapsuuttaan ja myöhemmin vampyyriksi muuttumista avataan heti alussa ja sitä, miten hän päätyi perimään tätinsä englantilaistyylisen ison talon, jossa hän nyt asuu kolmen ystävänsä kanssa. Farrah on upea, katseet kääntävä succubus, joka osaa vietellä kaikki pauloihinsa imeäkseen toisen energiaa ja elämänvoimaa itseensä - ja toki nauttiakseen seksistä. Neeka on nuori vampyyri, jonka uskovaiset vanhemmat ovat kasvattaneet hänet kurissa ja nuhteessa. Kukaan ei voi kuitenkaan olla huomaamatta Neekan ja komean Luken, ihmissuden, välistä vetovoimaa.

Eräänä klubi-iltana Gyna päätyy epäonnekseen hyväkroppaisen vampyyrinmetsästäjän kynsiin. Reece on erittäin katkera Gynalle, sillä hän seurasi pikkupoikana vierestä tämän tappaessa hänen isänsä, joka oli vampyyrinmetsästäjä niin ikään. Reece huomaa kuitenkin, ettei Gynaa niin vain vangitakaan. Myöhemmin osat vaihtuvat toisinpäin vangin ja vangitsijan välillä. Ja tottakai näiden kahden välille kehkeytyy runsaasti haters-to-lovers-tyylistä seksuaalista vetovoimaa. Reece joutuukin vaikean valinnan eteen, kun vampyyrinmetsästäjien instituutti vaatii tätä luovuttamaan Gynan haltuunsa. Tunteita alkaa olla jo liikaa pelissä. 

Sisimmässäni vihasin Reeceä samalla tavalla kuin ketä tahansa muutakin metsästäjää, mutta samalla mies veti minua puoleensa kuin hunaja mehiläisiä. En tiennyt miksi, mutta halusin ottaa siitä selvää. (s. 109)

Mukaan tarinalinjaan ujuttautuu vielä lisää henkilöitä, joista juonikas Max on Reecen ex-ystävä, joka nöyryytti tämän siskopuolta Hallieta aiemmin pahasti. Lisäksi ystävysten talossa piipahtaa pakkaa sekoittamassa Jesse, joka joutuu Farrahin pauloihin. Jesse aiheuttaa närää niin Luken kuin Neekankin välillä. Farrahin baarista bongaama noitanainen Leesh taas vie kyltymättömän succubuksen sydämen.

Toisaalta pidin ensimmäisen tarinan asettelusta, mutta runsaan henkilögallerian sijaan siinä olisi voinut keskittyä tiiviimmin muutaman keskeisimmän näkökulmiin, eli esimerkiksi Gynan, Reecen, Luken ja Neekan. Vaikka kirjassa olikin jonkinlainen kantava juoni olemassa, tuntui hiukan siltä, että kaikki tapahtumat pedattiin sitä varten, että saadaan esitellä seuraavan parin kuumia hetkiä. Eikä se sinänsä haittaa, sillä pidän kyllä sellaisten lukemisesta, mutta jos ne alkavat vaikuttaa itsetarkoitukselta, kirjan muu juoni kärsii. Kuumat kohtaukset ovat ihan jees toimivasti rakennettuja toki, vaikka kliseiltä ei voida välttyä. Luken ja Neekan ujosti syttyvä romanssi on mielestäni kiehtovin. 

Muutamia  häiritseviä maneereja tässä ensimmäisessä novellissa on, kuten tiuhaan esiintyvät vinosti hymyilevät (mies)henkilöt. Lakkasin lopulta laskemasta, kuinka monesti vino hymy ilmaantui. Muutama kohtaus oli mielestäni hyvin ristiriitainen ja epäuskottava, kuten Gynan yhtäkkinen luovuttaminen ja vapaaehtoinen astuminen Reecen vampyyrinmetsästäjäpomon pakeille. Myös viimeinen parinmuodostus petollisen, loukkaavan Maxin ja pyörätuolissa istuvan IT-nörtti Hailien välillä jäi mielestäni turhaksi ja epäuskottavaksi. 

Toinen tarina, Pimeyden kosketus, on mielestäni näistä kahdesta toimivampi. 150-sivuinen tarina esittelee Danan, joka New Yorkin yössä joutuu ahdistelun uhriksi. Häntä pelastamaan tullut raamikas mies osoittautuu kylmäveriseksi murhaajaksi, ja nuori nainen pelästyy enemmän pelastajaansa kuin sitä, jolta tämä mies hänen pelasti. Eniten Danaa järkytti miehen välinpitämätön suhtautuminen siihen, miten tämä tuosta noin vain tappoi Danan ahdistelijan. Dana haluaa vain unohtaa tuon kohtaamisen.

Valitettavasti Dana ei pääse Quilanista eroon. Quilan on vihan demoni, ja nyt hänen kammottava Belial-pomonsa on antanut tälle tehtäväksi tarkkailla tuota pelastamaansa naista. Belialin mukaan naisessa saattaa olla jotakin erityistä, ja Quilanin on pidettävä tätä silmällä, jotta saadaan tietää, mitä kykyjä naisella voisi olla. Dana uskoo kuitenkin olevansa ihan tavallinen nuori nainen, joka asuu kissansa kanssa, viettää aikaa ystäviensa kanssa New Yorkin yössä ja työskentelee lehden toimituksessa. Pelottava Quilan alkaa kuitenkin ilmestyä tälle tuon tuostakin, eikä demonia pidättele ovet eikä ikkunat, sillä tämä osaa aineellistua eri paikkoihin ja puhua myös toisen pään sisällä. 

Mieleni panikoi, mutta kehoni huusi jälleen kerran hallelujaata. Se suorastaan kirkui ja janosi kosketusta. Nyt minä olin ties missä mystisen miehen kanssa enkä pääsisi karkuun. Mahtavaa. (s. 247)

Hyvin pian Dana huomaa, ettei voi mitään sille, että haluaa tuota komeaa, lihaksikasta miestä, etenkin kun tämä tunkeutuu likaisine puheineen tämän pään sisälle ja painautuu tuon tuostakin turhan lähelle naista. Quilan sotii sitä ajatusta vastaan, että makaisi oman toimeksiantonsa kanssa, mutta aika heikko yritys hänellä on, koska Dana vetää häntä uskomattomasti puoleensa. Quilan on tottunut saamaan naisen kuin naisen, mutta hänen rakkautensa on tavallista rajumpaa, ja vaatii usein naisen hengen. Quilan ei halua satuttaa Danaa, sillä vastoin hänen tahtoaan, hän alkaa kiintyä naiseen. Tätä hän ei tietenkään myönnä itselleen eikä muille ihan helpolla. Pientä mustasukkaisuuttakin on ilmassa, kun Dana viihtyy hyvin Quilanin demoniystävän, karunkomean Aidanin kanssa.

Mutta mikä on Danan kyky ja kuka hän oikeasti on naisiaan? Quilan joutuu todella vaikean valinnan eteen lopussa.

Jälkimmäisessä tarinassa olisi ollut potentiaalia pidempääkin romaaniin, jossa olisi voinut syventää päähenkilöiden hahmoja. Ehkä myös kiusaamista olisi voinut näin pitkittää pidempään ja piinata tällä tavoin lukijaa. Kun Danan oikea olemus paljastui, olin ensin epäuskoinen ja pettynyt, mutta sitten totesin, että se oli todella nerokas ja toimiva ratkaisu. 

Paholaisesta seuraava tarjoaa lupaamaansa vaaraa, synkkyyttä ja seksikkyyttä. Juoni soljuu molemmissa luontevasti eteenpäin, enkä kokenut pitkästymisen hetkiä lukiessani tarinoita.  Pienellä hionnalla ja henkilöiden karsimisella (Kadonneiden sielujen kaupungissa) siitä olisi saanut vielä toimivamman. Urbaanin fantasian ja paranormaalin romantiikan ystäville tämä tarjoaa osin omaperäisen, osin tuttuja elementtejä muusta lajityypin kirjallisuudesta lainanneen kahden tarinan paketin.  Parhaiten tämä sopii new adult / aikuiset -kategoriaan, eli ei ihan kilteimmästä päästä olevaa fantasiaa ja romantiikan räiskettä ole tämä.

Arvosanani 3

Kiitos BoD:ille arvostelukappaleesta!

Muualla:

---

Samantyylistä luettavaa:

Sarah J. Maas: Maan ja veren huone

Cassandra Clare: Varjojen kaupungit -sarja

Outi Moisio: Kun äänesi löysi minut

Crescent City -sarja: Sarah J. Maas

Maan ja veren huone: Sarah J. Maas. Suomentanut Sarianna Silvonen. Gummerus 2023 (Crescent City #1)

Englanninkielinen alkuteos (2020): House of Earth and Blood. Kansi: David Mann (suunnittelu), Carlos Quevedo (kuvat), Virginia Allyn (kartta)

"Fantasiakirjallisuuden supertähden eeppinen ja hekumallinen uusi sarja alkaa

Bryce Quinlanin elämä oli täydellistä. Päivät hän paiski töitä ja yöt juhli rankasti. Sitten demoni murhasi hänen lähimmät ystävänsä.

Kun samankaltaiset murhat alkavat toistua, Bryce ymmärtää jonkun janoavan hänen vertaan. Hän on kuitenkin päättänyt kostaa ystäviensä kuoleman hinnalla millä hyvänsä. Avukseen Bryce saa poliisivoimille työskentelevän Hunt Athalarin, langenneen enkelin, jolle on tarjottu vapautta vastineeksi tapauksen ratkaisusta.

Kaivautuessaan syvälle Lunathionin synkimpiin salaisuuksiin Bryce ja Hunt törmäävät totuuteen, joka uhkaa koko kaupunkia. Apunaan heillä on vain toisensa, kun maailma heidän ympärillään suistuu kaaokseen."(Gummerus)

Oma arvio:

Huhhuh, oli ensimmäinen reaktioni, kun sain postista tämän Sarah J. Maasin fantasiauutuuden. Kirja on nimittäin vaatimattomat 964-sivuinen järkäle. Olin ehkä hiukan kauhuissanikin. Miten ihmeessä ehdin lukea tätä ikinä loppuun, ja mitä jos tämä ei vedäkään ja tahkoan tätä vielä jouluun asti? Kiinnostuin keväällä kustantajan luettelotekstin perusteella kuitenkin valtavasti tästä rehellisesti aikuisten fantasiakirjaksi luokitellusta sarjan aloituksesta. Ja wau, mikä kansi! Tästä tulee ehdottomasti kirjahyllyni kaunistus.

Minun J. Maas-historiaani kuuluu se, että olen lukenut häneltä tunnetun Throne of Glass -YA-fantasiasarjan viisi ensimmäistä osaa, jonka jälkeen turhauduin ja jätin sarjan sikseen. Sarjassa oli muutamia osia, jotka saivat minut täysin häkellyksiin, positiivisessa mielessä siis, mutta tuo viides osa oli melkoinen koettelemus. Niinpä minulta jäi sarjan kolme viimeistä toistaiseksi lukematta. Lisäksi kirjailijan toinen YA-sarja Valtakunta on minulta vielä lukematta. Sen eka osa Okaruusujen valtakunta on lämmittänyt omaa kirjahyllyäni jo parisen vuotta, mutta ehkä vielä joskus...

" Se tyttö on aina ollut erinomaisen lahjakas olemaan siellä, missä hänen ei pitäisi olla." (s. 202)

Maan ja veren huoneen päätähti Bryce Quinlan on 23-vuotias, muodokas, itsevarma ja vetävä puolihaltia, joka on työskentelee Kuunsirpin eli Lunathionin kaupungissa 400-vuotiaan velhottaren, Jesiban, galleriassa, ja rakastaa tanssimista, bilettämistä ja seksiä. Jesiba on  Brycen hyvin häijy työnantaja, 400-vuotias velhotar, joka uhkaa muuttaa Brycen milloin miksikin elukaksi, jos tämä ei hoida työtään mallikkaasti. Tämä uhkaus kannattaa ottaa todesta, sillä noidalla on todellakin kyky muuttaa ihmisiä eläimiksi. Hienojen arvoesineiden lisäksi Jesiba keräilee alempiarvoisia elukoita, joista osa saattaa ollakin hänen taikuutensa tuloksia. Galleriassa on myös salattu osa, kirjasto, jota vartioi sympaattinen tulikeiju Lehabah. Kirjat ovat kiellettyjä ja sisältävät salattua tietoa, ja lisäksi niillä on taikavoimia.

Huomenna hän tuskin kykenisi kävelemään, hänen aivonsa eivät toimisi lainkaan, mutta voi helvetti sentään - lisää, lisää, lisää. (s. 78)

Brycen paras ystävä Danika Fendyr, Pirulaumaksi kutsuttuun porukkaan kuuluva ihmissusi pölähtää eräänä päivänä Brycen työpaikalle ja kehottaa tätä piilottamaan sinne erään miekan. Ystävykset ovat kovien bilettäjien maineessa ja syystä, sillä yökerhot ja päihteet ovat näille hyvin tuttua viihdettä.  Lisäksi he ottavat ja saavat kenet haluavat, ja tästä syystä saavat lutka-huuteluja välillä osakseen. Danika ja Bryce ovat päättäneet suorittaa pian yhdessä pudotuksen, eräänlaisen kuolemattomuuden tuovan rituaalin, jossa samalla syntyy arvokasta ensivaloa, jota käytetään parantamiseen ja energianlähteeksi kaupungille  Pirulaumassa on myös eräs Connor, komea susimies, joka on pyydellyt sinnikkäästi Bryceä treffeille, mutta vaikka heidän välillä suorastaan kipinöi, on haltianainen kieltäytynyt tähän asti. Mutta nyt hän viimeinkin antaa Connorille toivoa ja lupaa mennä joku päivä tämän kanssa ulos. 

Tuota päivää ei kuitenkaan koskaan tule, sillä tapahtuu jotain todella järkyttävää: Danikan asunnossa tapahtuu hirvittävä verilöyly ja kaikki siellä olevat Pirulauman bilettäjät menehtyvät. Sillä aikaa kun Bryce on ollut panemassa jotakin random-tyyppiä, hän on menettänyt sekä rakkaimman ystävänsä että ehkä tulevaisuuden kumppaninsa. Bryce on se, joka saapuu ensimmäisenä veriroiskeiselle asunnolle, ja josta hän huomaa livahtavan ulos jonkin hirmuisen otuksen. Tämä on nuoren haltianaisen ensimmäinen, muttei viimeinen karu kohtaaminen demonin kanssa, joka todennäköisimmin teurasti hänen ystävänsä. Bryce voittaa surun ja raivon voimalla demonin ja tulee pelastaneeksi sen kynsistä erään hyvin tärkeän henkilön. Hän myös saa vakavan vamman jalkaansa ja tulee kärsimään tästä vielä pitkään. Tärkeintä on kuitenkin se, kuinka hän selviää henkisesti kaikesta kauheudesta, jota hän joutui todistamaan omin silmin. 

Hänen ei olisi pitänyt antaa Athalarin painostaa itseään tulemaan, hänen ei olisi pitänyt nähdä tätä, hänen ei olisi pitänyt joutua muistamaan. (s. 310)

Kuvioihin astuu jo tässä vaiheessa mukaan kirjan toinen päähenkilö, langennut enkeli Hunt Athalar, jota kaikki kavahtavat ja kutsuvat nimellä Umbra Mortis eli Kuoleman Varjo erään aiemman kapinan vuoksi. Hän on rangaistuksena aiemmista teoistaan arkkienkeli Micahin omistuksessa, eräänlaisena orjana siis, pakotettuna työskentelemään 33. legioonan palveluksessa, jotka ovat enkeleistä koostuvia Lunathonin lainvartijoita. Hunt on ensimmäisenä paikalla, kun järkyttynyt ja haavoittunut, demonin kukistanut Bryce löydetään ja  kuulustellaan. Bryce on shokissa, eikä asiaa auta Danikan kamala Sabine-äiti, joka pitää Bryceä maailman pahimpana lutkana ja osasyyllisenä tyttärensä kuolemaan. 

Kirjassa hypätään sitten kaksi vuotta eteenpäin. Bryce yrittää toipua Danikan menetyksestä. Hän asuu Danikan entisessä, hulppeassa asunnossa, välttelee miekkaa kyselevää Sabinea, juoksee kipeästä jalastaan huolimatta ja on lopettanut kokonaan bilettämisen ja itselleen rakkaan harrastuksen tanssin. Syrinxin hän on lunastanut omaksi lemmikikseen, mutta on tästä ikuisesti veloissa työnantajalleen Jesiballe. Sitten kaupungissa alkaa taas tapahtua. Demoni näyttää päässeen taas valloilleen, sillä eräs Brycen hoitelema vampyyrimies joutuu tämän uhriksi. Tässä vaiheessa Brycen ja Huntin tiet kohtaavat, sillä arkkienkeli Micah määrää Huntin tutkimaan demonisurmia ja Brycen turvamieheksi. Bryce ei halua tuota rasittavaa enkeliä riesakseen, mutta ei voi muuta kuin sietää sitä, että tuo lihaksikas könsikäs kyttää mistä milloinkin yläilmoista hänen asuntoaan. Pian he kuitenkin huomaavat, että heillä on yhteinen päämäärä: he haluavat selvittää, kuka on kutsunut vaarallisen demonin  surmaamaan vaaneja, joiksi kirjassa kutsutaan kaikkia puhdasverisiä fantasiaolentoja. 

Bryce haluaa kostaa Danikan ja Connorin kuoleman, sillä hän on täynnä vihaa ja järkytystä. Saako Hunt Athalar murrettua uskomattoman viehkeän Brycen kovan ulkokuoren tärkeän tehtävänsä lomassa? 

Tuhanteen sivuun mahtuu hirmuisesti tapahtumia ja juonenkäänteitä, vaikka parhaat käänteet on säästelty loppuun. Kirjan maailma on kiehtova sekoitus urbaania ja korkean fantasian maailmaa: Kuunsirpissä käytetään kännyköitä ja katsotaan uutisia telkkarista, käydään yökerhoissa, mutta se vilisee fantasiahahmoja keijuista vampyyreihin, susista merenmiehiin, enkeleistä haltioihin ja noitiin ja näkkeihin, muun muassa. Muinaiset valtarakenteet ja olentojen arvojärjestykset ovat taas hyvin perinteisiä fantasiamaailman elementtejä.  Alussa minulle meinasi  tulla fantasiahahmoähky ja mietin, miksi ihmeessä kaikki mahdollinen on pitänyt tupata mukaan tähän maailmaan. Mutta kun pääsin sisään tarinaan (joka tapahtui ehkä vasta noin 200 sivun jälkeen), kaikki hahmot ja otukset löytävät kyllä paikkansa. 

Kirjan nimi Maan ja veren huone viittaa Midgardin valtakunnan yhteen huoneeseen, johon kuuluvat muun muassa ihmiset ja muodonmuuttajat. Kaikki valtakunnan neljä huonetta on esitelty heti kirjan alussa ennen Kuunsirpin kaupungin karttaa. Kuunsirpin kaupunkia hallitsee kuusi päällikköä kaupunginosittain. Yksi näistä, Viisruusu-nimisen haltioiden kaupunginosan johtaja, Syyskuningas, on Brycen vaiettu biologinen isä, joka on käännyttänyt 13-vuotiaan tyttärensä luotaan ja saanut tämän hyvin katkeraksi. Brycen haltiaveli Ruhn Danaan, jota tämä muille esittelee serkkunaan, on menettänyt myös luottamuksensa siskonsa silmissä, vaikka tämä pitää kovasti siskonsa turvallisuudesta huolta. Ruhnin ja Brycen sisarussuhteen kehittyminen oli minusta yksi parhaimmista kirjan ansioista. Mutta kaikista suurimmat ansiot annan tietysti Huntin ja Brycen haters-to-lovers-romanssista, joka on melkoista kiusaamista kirjan loppusivuille saakka. Etenkin yksi erityisen kuuma kohtaus vahvistaa sen, että tämä on pikemminkin new adult - tai aikuistenromaani kuin YA. Kliseiltä ei toki voida välttyä romanttisten kuvioiden osalta, mutta sehän onkin arvattavissa. 

Kun kirja imaisi minut sisäänsä noin parinsadan kolmensadan sivun jälkeen, se oli sitten menoa se. Sivut sen kuin viuhuivat eteenpäin, sillä niin romanttiset juonikuviot kuin murhamysteerin selvittelyt eeppisine lopputaisteluineen saivat minut pauloihinsa. Jos kirjan alku olisi ollut tiiviimpi, olisin antanut kirjalle huomattavasti korkeamman arvosanan, mutta nyt pisteytystäni laskee hieman kirjan paksuus. Sillä onhan siinä ihan hirmuisesti tiivistämisen varaa! Näköjään sarjan seuraavat osat ovat ihan samanlaisia tiiliskiviä. Mietinkin nyt, jätänkö sarjan tähän, sillä Maan ja veren huone loppuu melko tyydyttävästi eikä jätä minua juurikaan roikkumaan epätietoisuudessa. 

Ehdottomasti suosittelen lukemaan tämän loppuun, vaikka alku ei lähtisi vetämään, kuten minulla kävi. Kirjan maailma, valtarakenteet, fantasiahahmojen väliset suhteet ja keskeiset henkilöhahmot on mielestäni upeasti rakennettu ja ne kehittyvät kirjan edetessä. Lempisivuhahmojani on nenäkäs tulikeiju Lehabah, joka saa kuitenkin hyvin merkittävän roolin juonen kannalta, sekä Brycen oma itsepäinen lemmikkikimeeri Syrinx. Ja mikä mahtava loppurytinätaistelu kirjassa on: se sai minut välillä lähes hermoraunioksi käänteillään. Mikä urakka, mikä kokemus. Kyllä kannatti!

Arvosanaksi annan 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

tarinoitalukemisesta (IG)

Samantyylistä:

Cassandra Clare: Varjometsästäjät-trilogia ja Varjojen kaupungit -sarja

Vardari-trilogia: Siri Pettersen

Rautasusi: Siri Pettersen. Suomentanut Eeva-Liisa Nyqvist. Jalava 2021 (Vardari #1)

Norjankielinen alkuteos (2020): Jernulven (Vardari 1). Kansi ja kartat: Siri Pettersen

"Vangitseva pohjoinen mysteeri verestä, halusta ja riippuvuudesta.

Juva inhoaa verenlukijoita. Heitä ihaillaan ja ylistetään kyvyistään, mutta he ovat pelkkiä rahan- ja vallanjanoisia huijareita. Juva tietää tämän varsin hyvin, koska hän on syntynyt verenlukijoiden sukuun.

Kun Juvan perhettä uhkaavat vardarit, kammottavat olennot jotka eivät vanhene, hän sotkeutuu mukaan kamppailuun verenlukijoiden perinnöstä: synkästä salaisuudesta, joka kerran mullisti koko maailman - ja saattaa tehdä niin uudestaan. Selviytyäkseen Juvan on kohdattava lapsuusmuistonsa, jonka hän on yrittänyt unohtaa: hän on nähnyt paholaisen.

Rautasusi aloittaa itsenäisen Vardari-trilogian, joka sijoittuu samaan fantasiauniversumiin kuin palkintoja ja kansainvälistä ylistystä kahminut Korpinkehät-sarja" (Jalava) 

Voit katsoa kirjatrailerin tästä.

Oma arvio:

Olen jankuttanut parin viime vuoden ajan kyllästymisestäni ja pettymyksistäni fantasiaan. Olen jättänyt monia aloittamiani sarjoja kesken, muun muassa siksi, että keskittymiseni ei ole riittänyt monimutkaisiin fantasiamaailmoihin, mutta myös siksi, että niissä on toistunut usein samat lainalaisuudet. Olen silti odottanut tätä Siri Pettersenin uutta Vardari-trilogian avausosaa Rautasusi kuumeisesti. Rakastin kirjailijan Korpinkehät-trilogiaa, enkä ole lukenut sen veroista ennen enkä jälkeen. Vielä kun kuulin, että tämä uusi eeppinen sarja sijoittuu samaan fantasiauniversumiin kuin Korpinkehät, en voinut olla innostuneempi. Palauttaako Rautasusi jälleen uskoni ja intoni fantasiaan?

Juva ei tappanut susia rahasta eikä varsinkaan metsästämisen ilosta. Hän tappoi, koska hänen oli pakko. Koska maailma olisi ratkennut liitoksistaan, jos hän olisi lopettanut. (s. 24)

Kirjan päähenkilö, nuori nainen nimeltä Juva, on tarinan alussa vaarallisessa susijahdissa, joka valitettavasti menee pahasti pieleen erään osaamattoman tulokkaan takia, joka paljastuu vieläpä veritrokariksi. Nämä myyvät sudenverta niitä janoaville, vaikka metsästettyjen susien veri kuuluu ehdottomasti kiville. Juvan pisteliäs ja päämäärätietoinen luonne tulee heti alussa selväksi, kun hän antaa mielipiteensä moisesta tunaroinnista. Susijahti on Juvalle kaikki kaikessa, mutta kaikkein eniten hän haluaisi olla tukijansa Broddmarin mukana metsästämässä kaupungin susitautisia. Siihen sairastuvat ne, jotka ovat nauttineet saastuttavaa sudenverta huumaustarkoituksessa. Broddmar kuitenkin kieltäytyy jyrkästi ottamasta nuorta Juvaa niin vaaralliseen hommaan.

---Nuorin sisarista, punapukuinen, ymmärsi paholaisen olevan kaikkialla. Kaikissa sydämissä. Hän ei tehnyt mitään, ja jäi eloon. Siitä saakka verenlukijat ovat aina tienneet, missä paholainen on. (s. 53)

Juvan äiti, Lagalune, on kohuttu verenlukija ja kunnioitetun Verenlukijain killan puheenjohtaja. Juva ei voi arvostaa äitinsä ammattia, koska hän kokee sen huijauksena: eivät verenlukijat osaa lukea ihmisiä oikeasti. Juvalla on skyky lukea ihmisiä, mutta sen hän pitää omana tietonaan. Hänellä on muitakin murheita: eräs Rugen jätti hänet aiemmin kuin nallin kalliolle, Broddmar ei ota häntä susitautisten jahtiin ja oudot sydämentykytykset vaativat häntä käyttämään hermoja rauhoittavaa juomaa, Torapiikkiä. Kun Juvan 16-vuotias sisar Solde hakee Juvan sairaan äitinsä luo, lähtee Juva melko ynseästi äitiään tapaamaan. Äiti haluaa Juvan muuttavan takaisin luokseen ja perivän äitinsä aseman tämän kuoltua. Juvaa vain ei voisi vähempää kiinnostaa.

Sitten kylällä tapahtuu kummia. Paikallaan pysyneet kivikehät ovat liikahtaneet ja niiden keskellä oleva Todistaja-patsas on alkanut liikkua. Huhutaan, että Mahti on palannut. Kivikehiä vartioidaan nyt entistä tiukemmin.

Hän veti henkeä ja keräsi ajatuksensa sydämestään. Hän tukahdutti pelon, jonka sydämentykytys aina nosti pintaan, ja keskittyi hauraaseen yhteyden tunteeseen. Siihen, että oli jonkin vaarallisen lähellä. Jonkin, joka haisteli hänen sydäntään. (s. 97)

Todistajan liikkumisen jälkeen alkaa monimutkaisten vyyhtien ketju: Sen jälkeen kun Juva näkee äitinsä kiistelemässä pelätyn vardarin, Nafraímin kanssa, Lagalune menehtyy. Hän saa koristua viimeisillä voimillaan Juvalle, että tämä perisi kaiken eikä saa ikinä antaa Paholaista muille.  Paholaista, jota Juva on lapsesta saakka pelännyt, ja jonka on vannottu hänelle olevan pötyä. Äiti sanoo nyt sen olevan totta. Soldesta ei olisi Verenlukijain killan johtajaksi, äiti varoittelee Juvaa.  Juva tajuaa, että jotain vaarallista on nyt meneillään, mutta häneltä kestää aikaa tajuta, mikä ja missä on tuo paholainen, jota ei pitänyt olla olemassakaan. Hän ei haluaisi myöskään jatkaa äitinsä perintöä ja tuhoaa siksi äitinsä testamentin, jotta Solde saisi haluamansa perinnön. Kaikki ei mene kuitenkaan Juvan suunnitelmien mukaan, sillä moni muukin saa surmansa Lagalunen jälkeen. Kuka on murhaaja, Nafraímko?

Haluaisin kertoa niin paljon enemmän tästä kirjasta, mutta en voi alkaa kuitenkaan spoilata enempää. Voin vain kertoa, miten nerokkaalla tavalla puuttuvat palaset alkavat loksahdella kohdalleen: Juva tekee hyvin merkittävän löydön kotoaan ja saa viimein selville merkillisten sydämentykytystensä syyn. Juva joutuu punnitsemaan sitä, keneen voi luottaa ja mitkä ovat oikeamielisiä ratkaisuja. Hänen perässään ovat  kuolemattomat vardarit, jotka havittelevat häneltä yhtä asiaa. Tätä Juva ei aio missään nimessä heille antaa. 

Hän etsi katseellaan Nafraímia, mutta tiesi ettei löytäisi tätä. Tiesi sen, sillä hänen ruumiissaan oli vain yksi sydän, eikä se ollut milloinkaan ollut niin pieni. Hauras, murtuva kuori ja yksinäinen pulssi. Kipeä ja herkkä, kuin henkäys. (s. 476)

Siri Pettersen on onnistunut jälleen luomaan kiehtovan ja omalaatuisen fantasiakirjan, jonka luin ahmimalla. Mukana on sopivasti vaaran ja intohimon tunteita, jotka sekoittuvat kirjan pahaenteiseen tunnelmaan. Vaikka kirja ei suoranaisesti kytkeydy Korpinkehät-trilogian tiettyihin henkilöihin ja paikkoihin, se antaa viitteitä siitä, miten samassa maailmassa liikutaan. Korpinkehissä puhutaan muun muassa ihmisistä, unohdetuista, jotka ovat saaneet saastutettua verta ja elävät ikuisesti, mutta kärsivät janotessaan lisää. Ovatko he juuri vardareita, mietiskelin lukiessani. Uskon, että kytköksiä tulee olemaan vielä enemmän, jos seuraavissa osissa matkataan toisiin ulottuvuuksiin. En vain tiedä, miten ihmeessä maltan odottaa seuraavaa osaa. (Täytyy kai opetella lukemaan norjaksi.)

En ole ehkä ihan samaa mieltä kirjaston kanssa, että kirja olisi lasten ja nuorten aineistoa. Jalava-kustannuksen ja Risingshadow -sivuston mukaan kirja on aikuisten fantasiaa, ja komppaan kyllä tätä. Vaikka päähenkilö on nuori, on kuumimmat seksisävytteiset kohtaukset mielestäni kuvailultaan enemmän aikuistasoa. Muutenkaan en mieltäisi kirjaa luonteeltaan YA:ksi, kuten en Korpinkehiäkään. Miksei selkeästi aikuisille suunnattu fantasiasarja voisi olla kirjastossa aikuisten fantasiahyllyssä? 

Suosittelen tätä erityisesti sellaiselle lukijalle, joka ei ole  aiemmin uskaltautunut lukemaan fantasiaa. Pettersen osaa kirjoittaa hyvin kiehtovalla tavalla, hänen luomaansa fantasiamaailmaan on helppo astua ja siinä viihtyy. Lisämausteena on kiehtovia hahmoja ja kuumia kohtauksia, jotka antavat lupausta jostain vieläkin kuumemmasta jatkossa. Ikäsuositukseni on 16+

En ole pitkään aikaan antanut täysiä pisteitä kirjalle. Mutta nyt...

Annan arvosanaksi 5+  

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

-

Lisään kirjan Booklist Queen haasteen kohtaan:

A Highly Anticipated Book

Hopeakurkku: Siri Pettersen. Suomentanut Eeva-Liisa Nyqvist. Hertta 2024 (Vardari #2)

Norjankielinen alkuteos (2023): Vardari 2: Sølvstrupen. Kansi: Siri Pettersen

"Juva on saanut elinikäisen arven mieheltä, jonka hän itse päästi vapaaksi. Surun ja raivon lisäksi hän on hukkumassa ongelmiin: vardareilta on riistetty ikuisen elämänsä lähde, ja susitautisia on aina vain enemmän.

Kun levottomuus kaupungissa yltyy, Náklavissa alkavat levitä uudet, fanaattisen uskonnolliset voimat. Juvalle valkenee, että hän on aloittanut sodan, jonka seurauksia hän ei osaa aavistaa.

Hopeakurkku jatkaa Rautasuden aloittamaa Vardari-trilogiaa, synkän vangitsevaa pohjoista fantasiamysteeriä verestä ja vallasta, haluista ja pakkomielteistä." (Hertta)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale ***

Olin niin hullaantunut Pettersenin Vardari-trilogian aloitusosasta Rautasusi, että seuraavan osan odottelu on ollut yhtä tuskaa. Viimein viime syksynä odotus palkittiin, vaikka pääsinkin kirjan kimppuun vasta tämän vuoden puolella. Nyt tämän toisen osan luettuani voin vielä vahvemmin sanoa, että tämä trilogia on enemmän aikuisille suunnattua fantasiaa. Ihmettelen kovasti, miksi kirjastossamme tämä on laitettu lanu-puolelle.

Mies pani otsansa Juvan reittä vasten. Kylmän, mutta hikisen. Hän avasi suunsa ja painoi huulensa haavalle. Hän imi verta kuin pieni porsas. Juva tunsi miehen hampaiden ja kielen liikkuvan ihollaan, ja äkkiä Gríf oli taas läsnä hänen ajatuksissaan. (s. 154)

Juva jatkaa susitautisten metsästämistä tutun Nahkahallissa majailevan porukkansa kanssa, mutta muistot Grífistä vaivaavat häntä. Siitä, miten tämä viime hetkillä, ennen kuin katosi kivikehän kautta, petti Juvan ja kävi tämän kimppuun. Rinnassa olevat arvet muistuttavat Juvaa siitä, miten hölmö hän oli luottaessaan moiseen petoon. Juvan seurana kulkee uskollinen Skarr-susi ja hän majoittaa salaa myös pelastamaansa 12-vuotiasta Keflaa, josta on Juvalle niin seuraa kuin apuakin. Loput sydämenlukijakyvyn omaavat lapset Juva majoitti viime osassa turvaan Talvipuutarha-nimiseen paikkaan.

Mutta hän tiesi valehtelevansa itselleen. Hän oli tavannut Grífin. Hän oli vapauttanut hirviön, eikä mikään palaisi koskaan ennalleen. (s. 30)

Sitten Juvan korviin kantautuu tieto Náklaviin ilmestyneestä Hopeakurkku-nimisestä fanaattisesta uskovaisesta, joka on tullut pelastamaan kaupungin pelätyiltä vardareilta, iäisiltä. Vaikka eihän heitä pitäisi olla olemassakaan. Hän julistaa saavansa jumalilta kuvia tuhottavista vardareista, ja kuinkas kummaa, myös Juva on todistamassa tilaisuutta, jossa metallilevylle ilmestyy ihmeellisesti aina jonkin tuhottavan kuva. Hopeakurkku saa heti joukkoonsa yhä enemmän öyhöttäjiä, jotka osaltaan lietsovat kaupungissa sekasortoa ja paniikkia. Kaiken lisäksi jonkun epäillään levittävän susitautia tahallaan, sillä sairastuneita on yhä enemmän.

Tämä lipevä mies eli Hopeakurkku, jonka Juva muistaa aiemmin tavanneensakin, haluaa Juvan yhteistyöhön metsästämään kaikki vardarit kaupungista. Vardareita ei kuitenkaan tapeta, vaan heille suoritetaan ikiaikainen upotus - eli heidät lähtetään Nákla-kehän kivien kautta Druknaan jumalten luo. Juvalle ei jää muita vaihtoehtoja kuin suostua tämän kamalan, irstaanoloisen sekavan höyrypään leipiin. Tämä aiheuttaa närää Juvan pitkäaikaisten metsästäjäkavereissa ja Juva ajaantuukin surukseen heistä erilleen, sillä Hopeakurkku on määrännyt Juvalle uudet vardarinmetsästyskaverit. 

"Olen elänyt koko elämäni pelossa, ja se on sinun syytäsi!"

"Eli aiot elää loppuikäsi vihaisena?"

"Minä aion kuolla vihaisena!" (s. 230)

Vardareita, onko heitä? No onhan heitä, ja sen Juva tietää. Hän ei vielä tiedä, että hänen pahin vihollisensa Nafraím on yhä elossa, itse luomansa julman vardarin Eldredin vankina ja kidutettavana. Vardarit ovat huolissaan joukkojensa vähenemisestä, sillä ihmeellisten hopealevyille ilmestyvien kuvien takia heitä alkaa kuolla. Kun Nafraím viimein pääsee pakenemaan vankeudestaan, hänen on vakuutettava Juva siitä, että Hopeakurkku on pysäytettävä. Kaiken järjen mukaan Juvan olisi kuitenkin tapettava tuo luopio, joka oli vastuussa Grifin vangitsemisesta kellariin ja Juvan isän kuolemasta. Juvalle alkaa kuitenkin paljastua, mistä nuo Hopeakurkun kuvat ovat peräisin. Hän myös alkaa ymmärtää enemmän vardareita, ja siihenkin on eräs hyvin ratkaiseva syy. 

Juva nojasi päätään seinään. Hän kertoi itselleen jokaisena kirottuna päivänä, ettei rintaan kasvanut solmu ollut oikea tunne. Se ei ollut surua tai rakkautta vaan kiukkua. Ja häpeää, koska hän oli antanut käyttää itseään hyväksi. Mitä muutakaan se olisi ollut? (s. 178-179)

Tämä Vardari-trilogian kakkososa ei ehkä  ollut minulle niin upea kokemus kuin sarjan avausosa, muun muassa koska en ollut niin innoissani tästä uskontoteemasta, ja muutenkin pääsin aika nihkeästi sisään tarinaan pitkähkön tauon jälkeen. Toki tämä on maailmaltaan niin uskomatonta fantasiaa, ja päähenkilö Juva kaiken kaikkiaan mahtava tyyppi, ettei lukukokemukseni ollut huonokaan.  Saatoin hiukan kaivata Juvan tavoin Grifiä mukaan, sillä ensimmäisen osan romanttiset osuudet olivat se juttu. Grif kulkee mukana Juvan katkerissa muistoissa, mutta myöhemmin Juvalle paljastuu myös toinen näkökulma tämän ihanan pedon poistumiseen liittyvistä tapahtumista. Kirjan loppu on uskomattoman lohdullinen, ja viimeinen lause kruunaa kaiken. Minun on luettava seuraava osa!

Hän oli saanut tarpeekseen salailusta ja halusi näyttää minkä vuoksi taisteli. Sota oli sotaa ja hän voittaisi sen rakkautensa vuoksi. (s. 304)

Kuten aiemmin mainitsin, tämä trilogia ei mene minusta YA-kategoriaan vaan on aikuisempaa fantasiaa. Mukana on kuitenkin niin ruumiillista kuin henkistä alistamista ja jopa kohtaus, jossa tapahtuu melkein nekrofiliaa. Kirjan tunnelma on toivottoman harmaa, juuri samansävyinen kuin kirjan kannen värityskin. Pettersenin luoma maailma on uskomattoman kiehtova, siinä on uniikkia pohjoismaalaista henkeä. Suosittelen tätä ja sarjan aiempaa osaa kaikille synkähkön fantasian ystäville.

Annan kirjalle arvosanaksi 4-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä luettavaa:

Korpinkehät-trilogia: Siri Pettersen

Noidan käsikirja - Vampyyreita, aaveita ja outoja voimia: Eric Maple, Eliot Humberstone ja Lynn Myring

Noidan käsikirja - Vampyyreita, aaveita  ja outoja voimia: Eric Maple, Eliot Humberstone ja Lynn Myring. Kuvittaneet Derrick Brown, Oliver Frey, Terry Gabbey, Elaine Lee, Seonaid Mackenzie, Rob McCaig, Jenny Thorne, Ken Scott, Pat Thornton. Suomentanut Pirjo Helasti.  Tammi 2018 (Näköispainos, alkup. suomennettu painos ilmestynyt 1983)

Englanninkielinen alkuteos (1979): Usborne Guide to the Supernatural World: Vampires, Ghosts and Mysterious Powers

"Kulttiklassikon odotettu näköispainos!

Kuumeisesti odotettu näköispainos 1980-luvun lapsia ja herkkiä aikuisiakin kauhistuttaneesta kulttiklassikosta. Juuri sellaisena kuin et sitä uskaltanut lukea!

Noidan käsikirja viihdytti ja piinasi kokonaisia sukupolvia viime vuosituhannen lopulla. Noidista, vampyyreista, ihmissusista ja muista oudoista voimista kertova opas kurkistaa pitkälle hämärän tuolle puolen. Miten ihmissudeksi tullaan? Kuinka suojaudutaan vampyyreilta? Miten tunnistaa erilaiset aavelajit? Nämä ja lukuisat muut selkäpiitä karmivat vinkit opastavat taitavaksi noitatutkijaksi.

Noidan käsikirjasta on toivottu kuumeisesti uutta painosta vuodesta toiseen. Teos on noussut kulttiklassikon asemaan ja sille on perustettu jopa oma Facebook-ryhmä. Näköispainoksena ilmestyvä opas tulee viihdyttämään nuorena kirjan parissa jännittäneitä sekä aiheuttamaan teinikauhun väreitä uusissa lukijoissa."(Tammi)

Oma arvio: 

Monilla 80-90-luvun nuorilla tuntuu jääneen tästä klassikoksi muodostuneesta Noidan käsikirjasta jos monenlaisia traumoja, mitä olen somessa vallinneista keskusteluista päätellyt. Minä tartuin tähän kirjaan nyt ihan ensimmäistä kertaa, sillä ilmeisesti lapsuuteni kirjastossa on onnistuttu kätkemään tämä kirja minulta. Olin nimittäin lapsena todella kiinnostunut rajatiedosta ja luin kaikki kirjastomme aiheesta kertovat kirjat, mutta tähän en ole koskaan törmännyt. (Epäilen vahvasti kirjastomme syyllistyneen sensuuriin!)

Noidan käsikirja jakautuu kolmeen osaan: ensimmäisessä käsitellään vampyyreihin, ihmissusiin ja paholaisiin liittyviä myyttejä. Kuvitukset ovat tyyliltään hyvin seitkytlukuhenkisiä, mutta yllättävän raakoja. Erittäin kattavasti käydään läpi erilaisia vampyyreihin liittyviä taruja ja uskomuksia ympäri Euroopan. Yllättäen myös Kiinassa on kerrottu useita vampyyritarinoita, joten ne eivät ole pelkästään itäeurooppalaisten myyttejä. Ihmisusimyyteistä käsitellään myös muun muassa ranskalainen ja amerikkalainen versio. Myös erilaiset paholaiset saavat kirjassa osansa. Lopuksi esitellään myös elokuvien hirviöitä ja osion päätteeksi voi testata oman tietämyksensä tietovisassa.

s. 17

Kirjan toinen osa on omistettu kummitustaloille, aaveille ja kummituksille. Siin esitellään kuuluisia kummitustaloja, poltergeisteja, monenmoisia taruja kummituksista, kuten myös eläinaaveista ja kummituslaivoista. Tässä kirjan osiossa on opas aaveiden karkottamiseen, tutkimiseen ja valokuvaamiseen. Myös aaveita ja niihin liittyviä myyttejä esitellään muualtakin kuin Euroopasta, kuten Australiasta ja Kiinasta. Myös oman aavetietämyksensä voi testata lopussa tietovisan avulla.

s. 81

Kolmannessa osassa on keskitytty outoihin voimiin ja selittämättömiin kykyihin. Osiossa käydään läpi hyvin  kattavasti hypnoosi, transsitilat, astraalimatkat, kaksoisolennot, levitaatiot, teleportaatiot, henkiparannukset ja kaivonkatsomiset. Lukija voi testa omaa ESP-kykyään, rakentaa oman paperisen pyramidin, opetella kaivonkatsomista taikavarvulla ja testata tuttuun tapaan tietonsa lopun testissä.

s. 161

Kirjan suomennettu nimi on hiukan harhaanjohtava, sillä noituutta kirja ei varsinaisesti käsittele, vaan ylilluonnollisia olentoja ja voimia, mihin paremmin kirjan alkuperäisnimi viittaakin. Kustantajan sivuilla kirjan ikäsuositus on 10+, enkä minäkään tätä nyt lähtisi kätkemään minnekään aikuisten hyllylle, vaikka jo kansikuva on melko kamala pääkallon verisine silmineen. Kirja käsittelee tärkeitä vanhoja kansanuskomuksia, jotka elävät yhä vieläkin kirjallisuudessa ja elokuvissa. Vampyyrit, ihmissudet ja aaveet ovat olleen selityksiä ihmisten tietämättömyydelle tuolloin, jolloin asioihin ei aina saatu järkeviä vastauksia. Tämän voi halutessaan selittää johdannoksi lapselle, joka haluaa lukea tätä kammottavaa kirjaa. Herkimmille tämä ei varmaankaan sovi. Monet tarinoista ovat kuvituksineen selkäpiitä karmivia, mutta lukijan mielikuvitusta ja pelkoja tekstissä kuitenkin hälvennetään välillä selittämällä asioiden järkiperäisyyttä.

Arvosanani 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjojen keskellä
Tosivanha
Muistikuvia lapsuudesta
Taikalyhty - elokuvablogi
Lukupino 
Kirjavinkit (Paula)

Linkki Noidan käsikirja -facebookryhmään:

https://www.facebook.com/groups/46847868970/

Lisään tämän Yöpöydän kirjat -blogin Halloween lukuhaasteeseen.

Kirjanoita-sarja: Anne Leinonen

Kirjanoita: Anne Leinonen. WSOY 2017. (Kirjanoita #1)

Kansi: Laura Lyytinen, Istockphoto

"Tarinat voivat pelastaa henkesi.

Atorox-palkittu Anne Leinonen on kirjoittanut urbaanin fantasiaromaanin kahdesta symbioosissa elävästä kaupungista.

17-vuotias Aura näkee välähdyksiä toisesta maailmasta: kun hän katsoo näyteikkunaa Bulevardilla syyssäässä, ikkunasta heijastuu lumimyrsky ja hänen takanaan kulkee ihmisiä, joita ei ole olemassa. Hän asuu Helbyssä, joka vain muistuttaa 2010-luvun Helsinkiä.

Kokemukset ovat tehneet Aurasta uteliaan, mutta totuuden jäljille hän pääsee vasta aloitettuaan työt Menetettyjen unelmien talossa. Siellä Aura tutustuu kirjoihin täynnä taikaa ja noitiin, joiden tehtävä on säilyttää kirjojen mahti ja tasapaino kahden kaupungin välillä - sekä kiehtovaan Pyryyn, jolla on salaisuus.

Pian Aura huomaa ratkaisevansa montaa eri arvoitusta. Miten valita puolensa, kun ei tiedä käyvänsä taistelua?

Anne Leinosen fantasiakudelmassa kaikki on mahdollista." (#kirja)

Oma arvio:

Aura astui keskemmälle huonetta ja näki lähimpien vitriinien sisälle. Hän ymmärsi ympärillään olevan aarteen arvon, vaikka ei ollut koskaan aiemmin todella nähnyt tai pitänyt kädessään hyllyjen sisältämiä esineitä.

Vitriineissä oli kirjoja. Ohuita ja paksuja, tummakantisia ja kirkkaita. Leveitä, korkeita, matalia, järkäleitä, pienenpieniä. Aitoja ja oikeita paperisia kirjoja. (s. 28)

Millaista olisi elää maailmassa, jossa sähkölaitteet olisivat tuhonneet kaikki kirjat ja paperi olisi tullut tiensä päähän? Anne Leinonen on luonut kirjaansa Helsingin rinnakkaistodellisuuden, Helbyn, jossa tarinoita voi lukea enää elektronisilta läpysköiltä ja paperin korvikkeeksi on valmistettu eräänlaista älymuovia - ja jossa kirjat ovat historiaa. Kirjan päähenkilö Aura saa kuitenkin tietää salaisuuden niin itsestään kuin kirjoista: sen lisäksi, että hän on alkanut nähdä välähdyksiä toisesta todellisuudesta,  hän saa tietää olevansa yksi kirjasieluisista noidista, joka osaa taikoa kirjojen sanojen avulla. Lisäksi hän pääsee uuden työpaikkansa myötä tutustumaan salaperäiseen kirjavarastoon, jossa on vielä tallessa lukematon määrä varjeltavia kirjoja. Hänen uusi työnantajansa Raisa sekä kahvilassa asuva Pyry opastavat Auraa käyttämään sanoja taikomiseen - apuna esimerkiksi Edgar Allan Poen Korppi tai J.R.R. Tolkienin Hobitti - Sinne ja takaisin.

- Painettu teksti on kaiken alku ja juuri. Vain painetut lauseet merkitsevät, Raisa luennoi samalla. - Ja kuinka tärkeää on tietää, mitä sanoja käyttää missäkin tilanteessa. Sanat voivat pelastaa hengen. (s.99)

Auran äiti on kadonnut jäljettömiin hänen ollessa yksivuotias, kuten moni muukin ihminen, kun maailma oli mennyt tuolloin kertaheitolla sekaisin. Tämän jälkeen kehä kolmosen ulkopuolelle ei ollut enää asiaa ja sitä kutsutaan Joutomaaksi. Siellä sanotaan olevan pelottavia otuksia, kuten terävähampaisia matoja. Auran ja hänen isänsä elämään on ujuttautunut viime aikoina Inga-täti, joka tuntuu pitävän otteessaan isää. Hän yrittää myös kovasti määräillä Auraa, joka kuitenkin pistää hanakasti vastaan. 

- Olet ihana, Aura sanoi ja halasi Pyryä. - Onneksi me tutustuttiin. 

- Samoin. Sä olet tehnyt mun elämästä mielenkiintoisemman.

- En välitä siitä, kuka tai mikä sä olet. Aura kuiskasi ja painautui tiukemmin Pyryä vasten. (s 156)

Aura tutustuu paremmin Pyryyn, joka toimii tytölle mainiona oppaana taikomisessa. Pyry tuntuu kuitenkin salaavan jotain, ja häviää yhtäkkiä jäljettömiin. Aura yrittää löytää Pyryn ja matkustaa tämän takia myös vaaralliselle matkalle Joutomaalle, johon hän ottaa mukaan ystävänsä Silken. Silke ei ole kirjasieluinen, mutta ottaa yllättävän hyvin vastaan tiedon ystävänsä erikoiskyvyistä.

Kuva: Pixabay

Kirjanoita on erittäin helppolukuinen ja mukava niin juoneltaan kuin aiheeltaan. Pidän siitä, miten tarinoista ja sanoista on valjastettu taikavoimia ja kirjoja suorastaan palvotaan. Tekstissä vilisee jatkuvasti intertekstuaalisia viitteitä monista eri teoksista, niin taikomisen yhteydessä kuin muulloinkin.  Kirjasieluisuus on ihana määritelmä ihmisestä, joka tajuaa sanojen arvon - taidankin alkaa nimittää itseäni kirjasieluiseksi. Kirjassa on sopiva ripaus romantiikkaa ja jännitystä sekä yllättävä käänne lopussa, jonka kyllä hieman uumoilinkin tapahtuvaksi. Tarina on huolella loppuun mietitty ja lukijalle avattu, ja se takaa aina miellyttävän lukunautinnon.

Aura kallisteli kirjaa ja siveli sivuja sormenpäillään. Hän oli tunnistavinaan puuttuvan sanan sieltä, toisen täältä, sitten kokonaisia lauseita. Hän sulki silmänsä ja näki taian mukaansa imaisemat sanat. Ne soljuivat tasaisena virtana hänen tietoisuuteensa. (s. 210)

Helsinki ja Helby rinnakkaisina ulottuvuuksina on kutkuttava asetelma, ja seuraavassa osassa jännitetäänkin sitten, yhdistävätkö noidat nämä kaksi todellisuutta vai antavatko he yhteyksien katketa kokonaan näiden kahden todellisuuden välillä? Miten käy Helbyn? Minua jää myös askarruttamaan, löytääkö Aura äitinsä. Jään uteliaana odottelemaan sarjan toista osaa Noitakirja, jonka nimi tulee kaikkein arvokkaimmasta kirjasta, jota Helbyn noidat etsivät.

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Kirjanoita muissa blogeissa:

Luetaanko tämä? 
Mustetta paperilla
Unelmien aika
Yöpöydän kirjat

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

 29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia

Noitakirja: Anne Leinonen. WSOY 2018. (Kirjanoita #2)

Kansi: Laura Lyytinen / IStockphoto

"Jokainen kirja kantaa sisällään taikuuden kipinän.

Kirjanoidan tarinan päättävässä Noitakirjassa Aura löytää itsestään väkevän noidan.

Selma on siepannut Pyryn mukaansa Helbystä Helsinkiin. Auran on seurattava heitä, mutta kaikki helpot tiet on katkaistu. On kuljettava Nuuksion epävakaan erämaan halki. Käy ilmi, että matkalla Helsinkiin oma mielikuvitus on pahin vihollinen.

Helsinki osoittautuu vaaralliseksi, sillä siellä noitia metsästetään. Liittolaisia löytyy yllättävistä suunnista, mutta mahtavimman loitsukirjan, Noitakirjan, löytäminen tuntuu mahdottomalta tehtävältä, sillä kaupunki on täynnä kirjoja. Auran on Pyryn lisäksi kyettävä auttamaan myös Helbytä, joka on vaarassa tuhoutua.

Loitsu kerrallaan Auran voima kasvaa, mutta voiko taika koskaan peitota kaikkia eri puolilta nousevia uhkia?" (WSOY)

Oma arvio:

Pidin Kirjanoita-teosta kiehtovana niin maailmansa kuin tapahtumiensa vuoksi, mutta sitten tämä toinen osa, Noitakirja, ei meinannut lähteä minulla millään käyntiin. En tiedä, onko vika siinä, että ensimmäisen osan lopussa tuli niin paljon käänteitä ja paljastuksia, että tunnelma Noitakirjassa tuntuu jollakin tapaa kuluneelta, lätsähtäneeltä. Toimintaa ja käänteitä tässäkin osassa kyllä piisaa, mutta jotenkin nyt en vain niin kovasti viihtynyt kirjan parissa.

Tässä sarjan toisessa osassa Aura lähtee ystävänsä Silken, joka on vielä lumouksen vallassa, sekä inhoamansa Miron, antikvaristin, kanssa kohti Nuuksion Joutomaa-aluetta, jossa pitäisi vielä olla toimiva portaali Helbyn rinnakkaismaailmaan Helsinkiin. Nuuksiossa todellisuus on hyvin vääristynyttä ja omituista. Aura kuitenkin pääsee ystävineen Helsinkiin, mutta kohtaa siellä monenlaisia uusia vaaroja. Helsingissä on myös moni asia toisin kuin taianomaisessa Helbyssä.

 Aura oli edelleen tyrmistynyt ja ihastunut näkemästään. Kauppaan olisi voinut jäädä asumaan - kaikki se paperi ja sanat niihin painettuna, kenen tahansa saavutettavissa... Eikä yksikään noista teoksista räjähtänyt tai syttynyt palamaan joutuessaan kosketuksiin ilman kanssa. Helsinkiläiset olivat onnekkaita, kun heillä oli tavallisia kirjoja! (s. 67-68)

Auran ihastus Pyry ilmaantuu tarinan edetessä takaisin tytön elämään, tosin aaveena, sillä hän ei voi olla rinnakkaismaailmassa omassa ihmishahmossaan. Aura ei tunnu pääsevän millään Noitakirjan jäljille, saati että hän pääsisi selvyyteen, kuka on lopulta pahiksien pahis: onko se Selma, joka kaappasi edellisessä osassa Pyryn mukaansa Helsinkiin vai Raisa, jonka kerrotaan myös olleen osallisena rinnakkaismaailmojen syntyyn. Kaikelle löytyy lopulta melko erikoinen selitys, joka kyllä yllättää lukijan puun takaa. Siitä iso kiitos, vaikka en itse kovin ilahtunut kirjan loppuratkaisuista. Tapahtumat menevät loppua kohti melko monimutkaisiksi. Ei sillä, että kaiken pitäisi aina olla niin helppoa, mutta olisin jotenkin toivonut tälle kirjasarjalle kevyempää ja yksiselitteisempää loppua.

Kuva: Pixabay

Auran ja Pyryn romanssi muistuttaa rakkauselokuvien helmeä Ghost - näkymätön rakkaus. Aura tuntee välillä Pyryn lämmön lähellään ja näkee tästä vain hailakan heijastuksen. He viettävät unenomaisia helliä hetkiä, Pyry aaveena ja Aura omana lihallisena itsenään. Pariskunnan loppu on melko surullinen, mutta toivoa on kuitenkin ripauksen verran.

Tuuli toi mukanaan laulua.Se oli se sama sävel, joka oli kutsunut Auraa puoleensa Kirjatalossa. Sanat olivat tyystin uudet: Mene pois, korppiseni, paha tunteeni. Ja korppi vastaa: En koskaan! (s. 46)

Minusta Noitakirja olisi toiminut paremmin vähän vähemmällä fantasiaelementtien määrällä. Pelkkä rinnakkaismaailmojen olemassaolo ja taikuus olisi tehnyt sarjasta sopivan,  mutta esimerkiksi ihmissudet ovat mielestäni liikaa, etenkään kun niillä ei ole juonen kannalta kuitenkaan merkittävää osaa. Ihmettelen myös, miksi ihmeessä klovnit on mainittu muutaman kerran lähinnä Auran pelkojen kohteena. Ne eivät jotenkin sovi kirjan maailmaan. Kiehtovinta on Auran kirjakatkelmien käyttäminen taikomiseen, mutta olisin ehkä kaivannut vielä enemmän kehitystä hänen kyvyissään. Myös Aurassa tapahtuva eräs muutos on minusta tarpeeton juonen kannalta, ja se jää tarinassa jotenkin keskenkäsitellyksi.

Pidän kovasti kirjan lopussa olevasta kirjalistasta, jossa on siis lueteltu Auran mukana kantamat taikakirjat ja muita tarinassa sivuttuja teoksia. Kiva, että Leinonen on käyttänyt kirjassa vaihtelevasti niin vanhempaa (esim. Kallaksen Sudenmorsian) että uudempaa ja vähemmän tunnettua kirjallisuutta (esim. Saloranta: Stepanin koodeksi.)

Arvosanani 3

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Noitakirja muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Mikko) 

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa

Samantyylistä luettavaa:

Loihtijakronikka-sarja: Kami Garcia ja Margaret Stohl 

Louhi-sarja: Mervi Heikkilä