Silloin ennen: Oliver Lovrenski

Silloin ennen: Oliver Lovrenski. Suomentanut Onerva Kuusi. Gummerus 2025 

Norjankielinen alkuteos (2023): Da vi var yngre. Kansi: Hilla Semeri

"Huumeita, väkivaltaa, ystävyyttä ja toivoa - pysäytyskuvia teinipoikien elämästä

Ivor ja hänen parhaat ystävänsä Marco, Jonas ja Arjan ovat kuusitoistavuotiaita kaupunkilaisia, jotka vajoavat yhä syvemmälle väkivallan, päihteiden ja rikosten maailmaan. Mutta siellä on myös nuorten miesten välistä ystävyyttä, naurua ja rakkautta. ​Heidän päivittäinen elämänsä avautuu, kun Ivor antaa ajatustensa virrata puhelimensa muistioon. Syntyy armoton tarina hektisestä kaupunkielämästä, jota värittävät niin väkivalta ja rikokset kuin ystävyys ja toivo.​

​Silloin ennen on romaani ystävyydestä, liian nopeasta aikuistumisesta ja jonkin sellaisen kaipuusta, mitä ei ole ikinä ollutkaan."(Gummerus)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale ***

Niukin naukin parikymppinen norjalainen Oliver Lovrenski kirjoitti omakohtaisen kirjan huumeiden- ja rikollisuudentäyttämästä nuoruudesta muodolla, joka lähentelee säeromaania. Kirjasta on tullut menestys niin kotimaassaan Norjassa kuin käännösoikeuksia on myyty jo useille kielille. Hassua, että kirjan nimessä ikään kuin muistellaan menneitä nuoruuden aikoja, kun kirjoittaja itse ei kovin vanha ole vieläkään. Noh, paljon on toki saattanut tapahtua muutamassa vuodessa. Hoksautan vielä, että Silloin ennen ei ole varsinaisesti nuortenkirja, mutta varmasti tekee suurimman vaikutuksen juurikin nuoriin aikusiin lukijoihinsa.

Ennen pystyin laskee yhden käden sormil ketkä

lähetettiin laitokseen, nyt tarviin tyyliin mustekalan (s. 36)

Mitä tapahtui Ivorille ja hänen haaveilleen tulla asianajajaksi? Ivor on kirjan kertoja, 16-vuotias kroatialaistaustainen poika, joka tutustui afrotukkaiseen somalitaustaiseen Marcoon (oikeasti Liban Mohamed Aliin) jo ekaluokalla. Myöhemmin porukkaan tuli mukaan intialaistaustainen Arjan ja uusimpana tuttavuutena kantanorjalainen Jonas, valkonaamainen reppana, jonka perään veljien täytyy olla koko ajan katsomassa. Koska he ovat henkeen ja vereen veljiä, pitämässä aina toistensa puolia. He jakavat ilot ja surut, ottavat välillä yhteen mutta sopivat taas hetken kuluttua.

Yläkoulussa poikien elämään ujuttautui huumeet. He halusivat aiheuttaa kaaosta ja herättää huomiota, koska koulunkäynti kävi heillä tylsäksi. He olisivat Ivorin mukaan kaivanneet haastetta koulunkäyntiin, sillä olivat melkoisen välkkyjä poikia. Ivor yrittää lukion alussa kuiville, sillä eräs opettaja huomaa hänen älykkyytensä ja valaa toivoa siihen, että Ivorista voisi ihan oikeasti tulla asianajaja. Eihän se kuitenkaan kauaa kestä, kun kaveriporukka on mitä on. Todellisuus astuu kehiin ensimmäistä kertaa kunnolla siinä vaiheessa, kun joutuu puukotetuksi. Sekin tosin koetaan vain jonkinasteisena "katukonfirmointina". Juuri näillä sanoilla. Ja veljen täytyy kostaa, jos veljeä puukotetaan.

Mun sisäl oli jäätävä sota, toinen puoli halus tehä

hyvii juttui mut toinen taas sano et ota iisisti äläkä

stressaa, ota viimenen viiva

lopetat sit huomen (s. 67)

Ivorin erittäin puhekielisissä, tuokionomaisissa säkeissä käsitellään heidän erilaisia etnisiä taustoja, miten he puhuvat sekaisin somalia, arabiaa, norjaa, kroatiaa ja englantia. Ivor kertoo myös hieman kotimaastaan, jossa kaikki sukulaiset ovat kuolleet. Suurempaa kosketusta Kroatiaan hänellä ei kuitenkaan ole. Poikien isovanhemmat ovat hyvin tiiviisti mukana, ja surullisia hetkiä koetaan, kun heistä joudutaan luopumaan. Välillä muistellaan menneitä, lapsuutta ja ystävyyttä, jäätelökesiä ja kaikkea sitä viatonta olemista ennen kuin päihteet tulevat kuvioihin. Nyt poikien elämää sävyttää kaikenlainen sekoilu, biletys ja väkivalta. Välillä otetaan vähän liikaa, haetaan kaveri sairaalasta ja joudutaan muutenkin vaikeuksiin.

aina sama laulu, uudestaan ja uudestaan, ne

ihmiset on rehellisesti aitoi papukaijoja, niiden

mielest me jotenki pilataan toisemme, ne ei

ymmärrä et tilanne on päinvastanen, me oltais

vedetty huumeita joka tapaukses, me pidetään

toisistamme huolta (s. 93)

Rakkauskin astuu kuvioihin kun ihanan Aylan muodossa - fiksun opiskelijan, joka ei käytä päihteitä. Marco, joka käyttää naisia lähinnä kertakäyttötavarana, varoittaa Ivania sitoutumasta keneenkään. Siitä ei hyvää seuraa etenkään naiselle. Tuhoon tuomittuhan suhde onkin heti alkuunsa, mutta jättää kipeän jäljen Ivaniin, joka saa hetken tuntea olevansa kunnon ihminen Aylan ja hänen opiskelijaystäviensä seurassa. 

Sossut ovat tietysti huolissaan näistä nuorista miehistä ja he käyvät vuoron perään antamassa huumeseuloja (joissa tietenkin yritetään huijata sen  minkä pystyy) ja selvittelemässä asioita. Nuoria miehiä uhkaillaan laitoksella, jos homma ei parane. Nuorisopsykiatrillakin käydään juttelemassa. Mitenkäs sitten  vanhemmat? He kyllä ovat olemassa ja välähtelevät mukana, mutta eivät ilmeisesti juurikaan voi mitään. Marcon vanhemmat eroavat.  Veljet ovat huolissaan Jonaksesta, jonka isä pahoinpitelee häntä ja muutenkin väheksyy poikaansa. Jonaksen rakkaan mummon kuolema taittaa kamelin selän. Sen jälkeen he voivat vain pelätä pahinta.

sanot mulle ettet haluu enää elää, ja mä vastaan et

asiat järjestyy, aina ne järjestyy, ja joskus katot viel

taaksepäin ja oot ilonen ettet lähteny, ja sä kysyt

uskotsä sieluun, mä en haluu valehdella joten

vastaan, en, mut se on silti totta (s. 222)

Olisin halunnut vaikuttua (ja järkyttyä) tästä kirjasta enemmän, mutta tämä jätti minut aika neutraaliin mielentilaan. Toki loppu oli hyvin surullinen, mutta en päässyt ihan täysin sisään näiden nuorten miesten elämään. Puhekielinen tyyli, finglismi, slangisanat ja somalinkieliset sanat tuovat kyllä hyvin autenttisen vaikutelman. Kirjan lopussa on sanasto helpottamaan asiaan vihkiytymättömiä pääsemään jyvälle, mitä tarkoittaa esimerkiksi bastoolada (pistooli) tai 304 (kevytkenkäinen mimmi.)

Lisäsin tämän kirjan lukiolaisten vaikuttavien kirjojen listalle, sillä psykologisten ja dramaattisen rankkojen kirjojen  nuorille ystäville tämä on varmasti nappiosuma.

Annan arvosanaksi tälle 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Minuutin mittainen ikuisuus: Jason Reynolds

Vajaa tusina - novelleja: Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.).

Vajaa tusina - novelleja: Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.). Art House 2024 

Kansi: Samppa Ranta

"Vajaa tusina on uusien novellien kokoelma nuorille - ja sopii se mainiosti aikuisillekin. Aiheiden kirjo yltää huijarisyndroomasta seurusteluun ja kulttuurien kohtaamisesta yhteiskuntaluokkiin. Teoksen jokainen novelli tutkii omalla tavallaan epätäyden, vajauden ja vaille jäämisen teemoja. Entä milloin vajaus on hyvä asia?

Kokoelman 11 novellia tarjoavat sukelluksen novellimuodon moni-ilmeisyyteen ja erilaisiin kirjoittamisen tapoihin. Mukana on niin yhdenpäivännovelli, historiallinen novelli, runoa ja proosaa yhdistävä novelli kuin monta muuta.
Teos soveltuu erinomaisesti sekä vapaa-ajan lukemiseksi että yläkoulun ja toisen asteen opetukseen.

Novellien kirjoittajat ovat Antti Halme, Marko Järvikallas, Markku Karpio, Ansu Kivekäs, Juha-Pekka Koskinen, Anni Kuu Nupponen, Aura Nurmi, Raisa Omaheimo, Katariina Romppainen, Johanna Sinisalo ja Tuutikki Tolonen." (Art House)

Oma arvio:

Vajaa tusina on jo kolmas Tusina-novellikokoelma nuorille. Olen aiemmin arvostellut toisena julkaistun Likainen tusina -kokoelman. Novellikokoelman nimellä on kaksi eri merkitystä: sarjan muista osista poiketen tässä on novelleja vajaa määrä eli kahdentoista sijaan yksitoista. Lisäksi novelleissa käsitellään vajautta eri näkökulmista. Pidän kovasti kokoelman teemasta, jota on hyödynnetty todella monipuolisesti, jälleen lahjakkaiden kirjailijoiden tarinoissa.

Kop. Raah. Kop. Raah Kop. Raah.

Eteisen käytävä oli pitkä. Sitä pitkin lähestyi musta hahmo. Aleksi jäykistyi paikoilleen sydän hakaten. Hänen suunsa kuivui kauhusta. (Kuolleen miehen kengät, s. 47)

Novelleissa käsitellään muun muassa ulkopuolisuuden tunnetta, aseksuaalisuutta, vääriin porukoihin ajautumista, orpoutta, sisaruskateutta (-ja vihaa), pakolaisuutta, itsemurhaa, vähävaraisuutta, heikkoa informaatiolukutaitoa ja heikkoa itsetuntoa. Realismin rajoja on Antti Halmeen novellissa Kuolleen miehen kengät, jossa rokkistaraksi haaveileva Aleksi saa uskomattomat kyvyt astuessaan UFF:ilta löytämiinsä saappaisiin, mutta joutuu maksamaan kyvyistään kovan hinnan. Aura Nurmen koskettava säenovelli Jotenkin se on kestettävä käsittelee läheisen itsemurhaa ja on omistettu Miki Liukkosen muistolle.

Sanot, että kipu kyllä lähtee, kun päästän sinusta irti.

Ja niin se lähtee, minä ajattelen, mutta se ei lähde. (Jotenkin se on kestettävä, s.147)

Markku Karpion Sormet tuo kokoelmaan kauhun aineksia, kun ikänsä veljensä varjoon jäänyt Anders on hukuttanut kalastusreissulla veljensä Ralf-Erikin ja kaverukset Joose ja Anders saapuvat TET-harjoitteluun heidän lomakeskukseen, jossa tunnelma alkaa olla hyvin omituinen. Tuutikki Tolosen Rajavyöhykeperhosessa pureskellaan rajavyöhykeasiaa eri kantilta, kehorauhan näkökulmasta: Pitäisikö jokaisella ihmiselläkin olla oma rajavyöhyke ja siellä vartija, rajavyöhykeperhonen, joka puuttuisi jokaiseen rajavyöhykeloukkaukseen. Juha-Pekka Koskisen Autuaita ovat orvot nakkaa lukijan keskiaikaiseen katoliseen kirkkoon, jossa orpo apulaispoika löytää karmean salaisuuden.

Alkaa tuntuu siltä että täs on nyt kohtaloa! Et universumi on määränny että mä törmään Indigoon uudestaan. (Laput; s. 156)

Minun suosikkinovellini on Johanna Sinisalon Laput, jossa Osma törmää kaupassa sattumoisin fanittamaansa Indigoon ja nappaa tämän kauppalapun. Hän alkaa paikkailla saamaansa puutteellista informaatiota oman etunsa mukaisesti ja keksii itseään miellyttäviä merkityksiä sieltä sun täältä. Allu yrittää tipauttaa intoilevaa ystäväänsä maan pinnalle, mutta Osma on täysin päätelmiensä pyörteissä. Huipulta tulee kuitenkin väistämättä romahdus alas, kun Osma tajuaa, mikä on oikeasti totta ja mikä ei.

”Niin mut mitä mä nyt teen? Mä en voi mennä Tyynen luo vanhoissa resuissa alkkareissa, en vaan voi” (Yhteisiä asioita, s. 178)

Katariina Romppaisen Yhteisiä asioita taas käsittelee minusta kivan arkisella tavalla epävarmuutta omasta itsestään ja miten se näkyy vaikkapa tavallisella mökkireissulla kaverin perheen kanssa, joka on varakkaampi kuin oma perhe. Odotin, että lopussa olisi tapahtunut jotakin mullistavaa, mutta sitten olinkin hyvin tyytyväinen, ettei tapahtunut mitään sen ihmeellisempää, kuin että päähenkilö tajusi jännittäneensä ihan turhaan. Suosikkejani olivat myös Markku Karpion kauhunsekainen Sormet sekä surullinen avausnovelli, Raisa Omaheimon Särö luokassa, joka kuvaa kuulumattomuuden tunnetta koskettavalla tavalla. Novellin lopussa kuitenkin näkyy pikkuinen toivon pilkahdus.

Tämän piti olla uusi alku, kaikki muuttuu, sanottiin, mutta kaikki on kuten aina. (Särö luokassa, s. 9)

Vajaa tusina käsittelee vajauden kokemusta todella monipuolisesti ja laadukkaasti. Nämä ovat myös varmasti tosi hyviä yläkoulun äidinkielen tunneille. Itse olisin kaivannut ehkä vielä jotakin pientä yhteyttä (vajauden teeman lisäksi) novellien välille, mutta toki se on hankala toteuttaa, kun kirjoittajia on 11 ja novellien aiheet ja maailmat osin niin kovin erilaisia. Lisää vain näitä tusinakokoelmia nuorille!

Annan kirjalle arvosanaksi 4.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta. 

Muualla:

Siniset helmet

Lisää novellikokoelmia:

Yöuinti - ja muita novelleja: Terhi Rannela

Likainen tusina - novelleja: Päivi Haanpää ja Marika Riikonen

Sade on kaikille sama: Nadja Sumanen

Yksinpeli: Alice Oseman

 Yksinpeli: Alice Oseman. Suomentanut Viia Viitanen. Tammi 2023

Englanninkielinen alkuteos (2014): Solitaire. Kansi: HarperCollinsPublishers, Laura Lyytinen

"Tämä ei sitten ole rakkaustarina.

Suuren suosion saavuttaneiden Heartstopper-sarjakuvien ja Netflix-sarjan luojan esikoisromaani kertoo Charlien pessimistisestä isosiskosta.

Tori Spring on ollut aina vakava. Hän uskoo syntyneensä kyynisenä ja sadetta toivoen, eikä hän tarvitse elämäänsä ketään. Pelkkä ajatus ystävyydestä ahdistaa, ja Tori torjuu niin lapsuudenkaverinsa Lucasin kuin Michaelinkin lähestymisyritykset. Toisaalta heitä kaikkia kuitenkin yhdistää salaperäinen Yksinpeli-blogi, joka aiheuttaa hämmennystä koululla. Kuka on yhä rajummiksi muuttuvien pilojen takana, ja miksei Tori vain voi antaa asian olla?

Minun nimeni on Victoria Spring. Tykkään nukkua ja blogata. Viime vuonna minulla oli vielä ystäviä. Kaikki oli silloin toisin, mutta se on mennyttä se.Nyt on Solitaire. Ja Michael Holden.En tajua, mitä Solitaire yrittää. Enkä ole kiinnostunut Michael Holdenista. En sitten vähääkään.(Tammi)

Oma arvio:

Ai että. juuri viime viikolla työkaverini kysyi, miten YA-kirjallisuus eroaa omaksi genrekseen, vai eroaako se. En osannut sillä hetkellä sanoa mitään järkevää, mutta nyt luettuani Alice Osemanin Yksinpelin vastaus välähti mieleeni kuin salama kirkkaalta taivaalta: YA on ihan omalla, omintakeisella tyylillään puhuttelevaa ja tunteisiin vetoavaa. Siitä huokuu aitous ja rehellisyys, joka menee ainakin minulla suoraan luihin ja ytimiin. Lisäksi brittiläinen ja amerikkalainen YA eroaa perus kotimaisesta nuortenkirjallisuudesta sillä, että vaikka siinä onkin nuoria päähenkilöitä yhtä lailla, kirjan teemat, jotka voivat olla rankkojakin, esitellään hyvin omintakeisella tyylillään. Niin, että se vetoaa myös aikuisiin, jos he vain ovat avoimia ottamaan kaiken vastaan. Enkä nyt tarkoita, etteikö meillä olisi myös kotimaisia YA-kirjoja, jotka täyttävät yllä mainitut tunnusmerkit, mutta ulkomaisissa on kuitenkin enemmän huippuja realistisen YA-tyylilajin edustajia, joista on muodostunut suuria suosikkejani, kuten Rainbow Rowell, Holly Bourne, Jenny Han, Nicola Yoon, Estelle Maskame ja Alice Oseman. Tyypillistä näiden kirjoissa on myös se, etteivät aikuiset tule lopussa pelastamaan tilannetta, vaan heidät on usein häivytetty taka-alalle taustarooliin.

En muista, milloin en olisi ollut vakava. Sikäli kuin itse tiedän, latelin kyynisiä lauseita ja toivoin sadetta heti kohdusta päästyäni. (s. 77)

Alice Oseman kirjoitti Yksinpelin 17-vuotiaana ennen suosittuja Heartstopper-sarjakuvia, jotka kertovat toisiinsa rakastuneiden Charlien ja Nickin tarinaa. Yksinpelin päähenkilö on Charlien pessimismiin taipuva isosisko Victoria eli Tori Spring. Tori on Higgsin tyttökoulun lukion ekaluokkalainen, joka vapaa-ajallaan lähinnä välttelee muita ihmisiä ja kirjoittaa blogiinsa. Vaikka Torista saa heti alkuun hyvin kyynisen, synkän, töykeänkin vaikutelman, käy selväksi, että hän ei ole lainkaan sydämetön ihminen. Vaikka hän enimmäkseen inhoaa ihmisten seuraa, hänellä on tärkeitä ihmisiä elämässään. Kaikista tärkein on syömishäiriönsä kanssa kamppaileva Charlie, kuten myös traktoreita fanittava pikkuveli Oliver. Torilla on myös paras ystävä, Becky, jonka poikahuolia Tori kuuntelee uskollisesti, vaikkei siitä aina nautikaan. Hän soitti ennen viulua, muttei enää. Hän vihaa lukemista ja Ylpeys ja ennakkoluulo on hänestä täyttä roskaa. Minua huvittaa Torin kommentit kyseisen kirjan elokuva-adaptaatiosta. 

Illalla katsoin Ylpeyden ja ennakkoluulon sen leffaversion, jossa on Keira Knightley, ja totean elokuvan olevan melkein yhtä kammottava kuin itse kirja. Ainoa siedettävä hahmo on herra Darcy. En tajua, miksi Elizabeth pitää häntä alussa ylpeänä, koska on täysin selvää, että Darcy on vain ujo. (s. 103)

Eräänä päivänä kaikki muuttuu, kun Tori johdatellaan mystisten lappusten avulla käytöstä poistettuun ATK:luokkaan, jossa hän törmää ensi töikseen sliipattuun poikaan. Käy ilmi, että tuo poika on Michael Holden, Truhamin poikakoulusta siirtynyt poika, josta puhutaan paljon hänen erikoisen käytöksensä takia. Michael on johdateltu tuonne luokkaan etsimään Victoria Spring -niminen tyttö. Luokan seinällä on lappu, jossa lukee blogin osoite: solitaire.co.uk. Käy ilmi, ettei blogissa ole mitään sisältöä. Vielä. Myöhemmin sinne nimittäin alkaa tulla kryptisiä tekstejä ja kuvia. Blogiosoite alkaa levitä opiskelijoiden keskuudesta ja siitä tulee kohistu puheenaihe. Blogin tietoiskut päättyvät aina lausahdukseen: Solitaire: Yksinpeli on kuolemaksi. (Solitaire tarkoittaa pasianssia, btw.) Blogin tavoite tuntuu olevan koulujärjestelmän vastustaminen, ja sen tempaukset muuttuvat yhä kyseenalaisemmiksi. Kuka on on blogin takana, ja miksi?

Solitaire-keissin takia Tori ja Michael tutustuvat. Michaelilla on kova tarve ystävystyä Torin kanssa, joka taas tekee kaikkensa tärvelläkseen ajatuksen. Hän huomaa toki kaipaavansa tuon erikoisen pojan seuraa yhä enemmän, mutta ei jaksa uskoa, että tämä oikeasti haluaisi Torin ystäväksi. Miksi ihmeessä, koska eihän Tori ole mitenkään kiva ihminen? Torin elämään tupsahtaa samoihin aikoihin myös toinen ihminen, Lucas, joka niin ikään on siirtynyt Truhamista ja on ollut aiemmin Torin paras ystävä. Lucas vaikuttaa aluksi kiinnostuvan Torista, vaikka onkin tämän seurassa hiukan jäykkä ja ujo, mutta alkaa sitten vältellä tämän seuraa. Tori ei enää tiedä, mitä ajatella, kun ystävyys Beckynkin kanssa on vaakalaudalla. Becky ei tunnu olevan aidosti Torin ystävä, eikä tätä kiinnosta kuin omat poikahuolet. 

Torin koulumenestys alkaa hiukan lipsua, sillä hänellä on monenlaista meneillään. Kaikki ovat tottuneet, että Tori on ankeuttaja ja pessimismin huipentuva, mutta hätkähtävät vasta siinä vaiheessa, kun Tori muuttaa käytöstään välinpitämättömästä ailahtelevaiseksi. Huoli Charliesta käy isosiskolle kovaksi, sillä terapiasta huolimatta Charlie ei ole vielä täysin okei. Vanhemmat eivät oikein osaa suhtautua Torin purkauksiin, vaikka toki kyselevät tämän vointia. Opettaja on huolestunut Torin laskevista arvosanoista. Soutava ja huopaava Tori suututtaa pariin otteeseen jopa Michaelin, vaikka tämä on ihmeen kärsivällinen tytön seurassa - hänellä kun on itselläänkin haasteita elämässään. Hän kokee, ettei sovellu koulumaailmaan ollenkaan, ja joutuu sen vuoksi usein vaikeuksiin. Siitä on seurannut myös hänen perässään kulkevat pahat juorut.

"Tiedäthän, että sinun täytyy vähän yrittää, jos haluat olla onnellisempi. Sen eteen täytyy nähdä vaivaa. Sinun ongelmasi on, että et edes yritä."

Yritän. Olen yrittänyt. Olen yrittänyt kuusitoista vuotta. (s.202)

Vaikka kirjan päähenkilö ei ole iloisimmista päästä ja teematkin ovat synkkääkin synkempiä, Yksinpeli antaa kuitenkin valoa syksyyni suoruudellaan ja teeskentelemättömyydellään. Uskomatonta, miten hienosti nuori Oseman on osannut rakentaa tämän romaanin. Minulla ainakin tämä tunki niin ihon alle kuin vain voi. Tori ei ole helppo henkilöhahmo ymmärtää, mutta minä koin suurta hengenheimolaisuutta hänen kanssaan. Jos perusluonne on vakava ja pessimisti, mutta se on itselle okei, täytyykö ihmisen yrittää muuttua muiden mieliksi. Onko oma elämä sen parempaa, jos yrittää suhtautua positiivisemmin asioihin? Torissa tapahtuu toki muutosta kirjan edetessä, mutta ei hänestä onneksi mitään ilopilleriä tule. Olisin pettynyt, jos olisi tullut. Kuitenkin hän oppii jopa hymyilemään silloin tällöin. Kirjan loppu on huikean tunteikas, yllättävä, rujo mutta kaunis. Se antaa toivoa ja uskoa parempaan, vaikka kirjan aikana sen olisi hetkeksi kadottanut. 

Ai että, kunpa tästä tulisi leffa!

(Hiukan tekisi muuten mieli pelata pitkästä aikaa pasianssia.)

Arvosanani 5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Alice Oseman: Heartstopper-sarja

Jennifer Niven: Yksi täydellinen päivä

Jättiloikka Jan Valkoselle: Mikko Koiranen

 Jättiloikka Jan Valkoselle: Mikko Koiranen. Myllylahti 2023

Kansi: Karin Niemi

"Jättiloikka Jan Valkoselle on toiminnantäyteinen nuortenromaani täynnä uskallusta ja marraskuun pimeyttä mutta myös iskunkestävää ystävyyttä ja huumoria.

Jan Valkonen, 16-vuotias lieksalaisnuori, on toivottoman ihastunut Nitaan, mutta kaikki lähestymisyritykset jäävät puolitiehen. Hän saa kuitenkin selville, että Nita on kuolemanvakavasti masentunut eikä halua ottaa minkäänlaista apua vastaan. Lieksassa pitää majaansa myös kylähullun maineessa oleva Ihmenainen, jonka huhutaan antaneen monelle paikalliselle nuorelle lähes yliluonnollisia kykyjä näiden harrastuksissa. Voisikohan Ihmenainen auttaa jotenkin myös Nitaa?

Ihmenainen on kuitenkin kadonnut, ja Nita on saamassa poikaystävän Pyrtsistä, väkivaltaisesta kovanaamasta. Ja mitä pidemmälle Jan Ihmenaista etsiessään pääsee, sitä suuremmat asiat ovat pelissä – lopulta koko maailman kohtalo."(Myllylahti)

Oma arvio:

Tämäpä oli vallan mukava yllätys, tämä Jättiloikka Jan Valkoselle. Pidin Mikko Koirasen aiemmasta nuortenromaanista Nauhoitettava ennen käyttöä ja odottelinkin, mitä tämä hänen uutukaisensa pitäisi sisällään.

"Kaiken pitää olla teillä aina...paremmin. Joko paremmin kuin aiemmin. Tai paremmin kuin toisilla. Te ette osaa olla." (s.211)

Kirjan tapahtumat sijoittuvat tällä kertaa Oulun sijasta Lieksaan, itselleni täysin tuntemattomaan kaupunkiin. Lieksa tunnetaan Kolin kansallispuistosta, ja kirjassa tuo kaunis maisemapaikka onkin hyvin tärkeässä roolissa. Monenlaista ehtii kuitenkin tapahtua, ennen kuin pääsemme sinne asti. Päähenkilö Jan Valkonen on poliisin poika ja on aloittamassa juuri isän opastamana autokoulun ajoharjoittelut, jotta saisi poikkeusluvalla ajokortin jo 17-vuotiaana. Matka amikseen on ihan turkasen pitkä mopolla, joten ajokortti tulisi todella tarpeeseen. Autokoulun lisäksi muutakin on meneillään: Jan on ihan tuhottoman ihastunut tummiin pukeutuvaan Nitaan, joka kuitenkin on hyvin erityylinen kuin Jan.

Janin harmiksi hänen suurin vihollisensa Pyrtsi näyttää saavansa Nitan haaviinsa. Jan tietää Pyrtsistä asioita, joita kaikki eivät tiedäkään. Se liittyy hänen isosiskoonsa, eikä senkään vuoksi Jan halua, että Nita olisi missään tekemisissä Nitan kanssa. Miten nörttikaverinsa Lukan kanssa liikkuva Jan saa Nitan huomion, kun ei pojalla ole oikein sana hallussa eikä itseluottamuskaan kohdillaan. Jan ihmettelee Lukaa, josta on yhtäkkiä sukeutunut tosi päämäärätietoinen eSporttaaja, joka on päättänyt jättää koulunkin pelaamisen takia kesken ja keskittyä peliuran luomiseen. 

En mie usko että kukaan voi oikeesti auttaa, Nita oli sanonut. Ja kaikkein vähiten toisten päiväkirjoja lukevat kusipäät. Vieläkin vihlaisi. (s. 125)

Kun Jan saa selville (luettuaan vähän niinkuin ilman lupaa Nitan päiväkirjaa), että tyttö on tosi masentunut ja hänellä on itsetuhoisia ajatuksia, hän haluaisi tosissaan auttaa tyttöä. Mutta miten? Pyrtsi pyörii haitoilla eikä Janilla itselläkään ole avainsanoja masennuksesta toipumiseen. Sitten hän tulee ajatelleeksi kylän Ihmenaiseksi kutsuttua Tarua, jonka on kerrottu antavan muutamille tyypeille apua voimillaan. Voisiko Taru auttaa Nitaa unohtamaan synkät ajatuksensa ja saamaan elämänhalun takaisin? Mutta Taru tuntuu kadonnen kuin maan nielemänä, ja Janin on etsittävä kylähullun maineessa olevaa Ihmenaista ja saatava Nita suostumaan parannettavaksi. Sitä varten Janin on kerättävä hurjasti rohkeutta ja uhmata Nitassa roikkuvaa Pyrtsiä.

Mikä on tämä Ihmenainen ja onko hänellä oikeasti parantajan kykyjä? Edessä on hyvin seikkailullinen road trip syrjäiseen tukikohtaan, eikä vauhtia ja vaarallisia tilanteita puutu. 

"Mää oon luullu että sää oisit fiksumpi... Että mun poika ymmärtäs, että noin ei vaan tehä." (s. 120)

Minä pidin kovasti tästä juonivetoisesta ja lupsakalla otteella kirjoitetusta kirjasta, jota voin suositella erittäin kovasti erityisesti yläkouluikäisille pojille. Janin seikkailujen lomaan on ujuttautunut myös mielenterveys-teemaa, joka ei kuitenkaan vie liikaa tilaa toiminnalta. Kiva lisä on autolla ajamiseen liittyvät tiedonjyväset, joita Jan joutuu opettelemaan käytännössä myös ilman isänsä apua. Jan tulee sählänneeksi muutamaan kertaan, ja saa poliisi-isältään nuhdesaarnoja. Kirjan loppu on hyvin jännityspitoinen ja sekoittuupa soppaan lisäksi maagisen realismin aineksia.

Arvosanaksi annan 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Jättiloikka Jan Valkoselle muualla:

Kirjafile

Lastenkirjahylly

Lieksan lehti

Samantyylistä luettavaa:

Saakelin sieppaus: Mikko With

Pitkä ja komee: Tuula Kallioniemi

Rocky, Rauha ja rakkaus: Hanna Kökkö

Nauhoitettava ennen käyttöä: Mikko Koiranen

Tuntematon taivas: Elina Rouhiainen

 Tuntematon taivas: Elina Rouhiainen. Tammi 2022

Kansi: Laura Lyytinen, Istockphoto

"Sota. Rakkaus. Siperia.

Paranormaalin romanssin ja urbaanin fantasian taiturin ensimmäinen realistinen YA-romaani kertoo rakkaudesta, kuolemasta sekä vaikeista valinnoista ja perustuu pohdintoihin siitä, miltä nykyajan sotaromaani voisi näyttää.

Tapahtumat sijoittuvat Venäjälle vuoteen 2002, jolloin toinen Tšetšenian sota oli yhä käynnissä. Dima ja Aljona kohtaavat toisensa Siperian junaradan varressa. Moskovalainen Dima on karannut armeijan kutsunnoista, Aljona taas ei halua jättää kotikyläänsä, vaikka kaivosteollisuus varjostaa sen ja koko paikallisen evenkiyhteisön tulevaisuutta. Molemmat heistä ovat joutuneet kasvokkain kuoleman kanssa. He ehtivät viettää yhdessä kolme kuukautta, kunnes Aljonan upseeri-isä palaa komennukseltaan. Kolme kuukautta, jotka riittävät kyseenalaistamaan aivan kaiken..."(Tammi)

Lukunäyte

Oma arvio:

Elina Rouhiainen teki minuun aikanaan vaikutukset Susiraja-sarjallaan. Sitä seurannut Väki-trilogia ei ollut minulle ensimmäistä osaa lukuun ottamatta niin suuri lukukokemus, mutta kiehtova urbaanifantasia sekin. Oli hyvin jännittävät fiilikset tarttua nyt tähän kirjailijan ensimmäiseen realistiseen romaaniin. Sota ja Venäjä, mikäpäs vielä sen ajankohtaisempi aihe. Kirjassa tosin eletään 2000-luvun alkua ja Tšetšenian sotaa, mutta samantyyppisiä asioita käsitellään, jotka voisivat sopia tähänkin hetkeen. Sota-aiheinen romaani nuorille aikuisille on myös jotain sellaista, jota ei ihan yhtenään julkaista. 

Diman mieleen muistuivat Mišan sanat: He eivät opettaneet meille mitään. He vain lähettivät meidät sinne. (s. 219)

Jos kirjan ensimmäinen luku on nimeltään "Niska-perseote", se ei voi olla muuta kuin hyvä. Nuori Dima nakataan tällä kyseisellä, hyväksi havaitulla otteella junasta keskellä Siperiaa. Pienellä juna-asemalla on vain kourallinen ihmisiä, mutta yksi niistä näyttää ystävälliseltä. Hän on evenkityttö Aljona, joka tulee kysymään Dimalta, onko kaikki kunnossa. Hän myös valistaa poikaa, että hänen määränpäähänsä Habarovskiin on matkaa liki 4000 kilometriä. Eikä junia ole lähiaikana sinne menossa. Niinpä tuo ystävällinen tyttö ehdottaa, että Dima lähtisi hänen ja isovanhempiensa kyydissä heidän asuinkyläänsä. Dimalla ei ole juuri muita vaihtoehtoja.

Evenkien asuinalue ei loista tyylikkyydellään, mutta Dima on tyytyväinen, kun saa yöpyä Tatjanan ja Jevgenin ylimääräisessä huoneessa. Isovanhemmat ovat alkuun hyvin ynseitä Dimaa kohtaan, mutta Aljona on oma ystävällinen itsensä. Dima kiinnittää huomiota Aljonan pukeutumistyyliin, joka poikkeaa huomattavasti samanikäisten venäläisneitojen vaatteista. Aljona lupaa Diman asua heidän luonaan siihen asti, kunnes hänen isänsä palaa komennukseltaan. Diman kauhuksi Aljonan isä on upseeri, ja jossain vaiheessa paljastuu, miksi Dima on pakomatkalla kohti Habarovskia, tätinsä kotia. 

Dima on pakoillut kutsuntoja, sillä hänen isoveljensä kokemukset Tšetšenian sodasta eivät juuri lievennä pelkoja sotimaan joutumisesta. Kuitenkin eräänä päivänä hän aukaisee oven väärille tyypeille ja joutuu armeijan kynsiin. Diman kokemukset ennen pakomatkaansa kohti Siperiaa ovat karmaisevia. Hän mieluusti unohtaisi sen kaiken.

"Me pääsemme sinne", Dima sanoo. "Tuntemattomaan taivaaseen. Ja sitten se ei enää ole tuntematon." (s. 241)

Dima auttaa Aljonaa kaupalla, jonka pitämisestä tämän perhe saa toimeentuloa, vaikkakin niukasti. He alkavat lähentyä ja rakastuvat. Dima pääsee myös näkemään, kuinka omalaatuinen evenkien oma kulttuuriperimä on, ja kuinka Aljona kuitenkin ensisijaisesti tuntee aina kuuluvansa tähän yhteisöön. Evenkien asuinsijoja uhkaa alueelle ujuttautuva kaivosteollisuus. Aljonalla on tämän huolen lisäksi salaisuus kannettavanaan, jonka salaaminen Dimalta alkaa myöhemmin näkyä hänen käytöksessään.

"Onko sinun isäsi tappanut ihmisiä?"

Aljonan katse on siirtynyt jonnekin kaukaisuuteen: "Hän ei ole koskaan sanonut, että olisi."

"Hän luultavasti on."

"Ehkä. Mutta hän on minun isäni ja minulle hän on hyvä." (s. 176)

Tuntematon taivas esittelee mukaansatempaavan tarinan lisäksi kiehtovalla tavalla venäläisiä ja evenkiläisiä tapoja ja kulttuuriperimää. Kirjassa on myös sisältövaroitukset, mikä on vielä perin erikoista suomalaisissa YA-romaaneissa. Siitä huolimatta kirja ei ole minusta nuorille mitenkään liian rankkaa kamaa, mutta hyvä, että herkimpiä varten varoitukset ovat olemassa. Lähinnä Diman kokemukset armeijan kutsunnoissa ennen pakomatkaa ovat sitä rankinta settiä. Kirjassa on myös mukavan lyhyet kappaleet, mikä tekee lukukokemuksesta kevyen.

Vaikka viihdyin kirjan parissa ja se on minusta hyvin kaunis ja taidokas YA-romaani siperialaisine miljöineen, jotain jäin silti kaipaamaan, jotta arvosanani olisi yltänyt nelosella alkavaksi. En päässyt päähenkilöiden sisään kunnolla ja näin ollen tunnekokemukset etenkin romantiikkapuolella jäivät hiukan vajaiksi.

Arvosanani 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Punapipoinen poika: Hanna van der Steen

 Punapipoinen poika: Hanna van der Steen. Kvaliti 2022

"Hanna van der Steenin säeromaani Punapipoinen poika kertoo 15-vuotiaasta tytöstä, Marlista, joka muuttaa kahden ulkomaan vuoden jälkeen takaisin Suomeen. Hän tuntee olonsa ulkopuoliseksi vanhoissa ympyröissä ja alkaa masentua. Onneksi hän törmää lähipuistossa salaperäiseen poikaan, Suideen, jonka kanssa keskustelu lievittää pahaa oloa. Mutta mikä pojan oma salaisuus on?"(Kvaliti)

Oma arvio:

Vaikka kuinka syynään kustantajien luettelot läpi, olen valppaana somessa jne., aina minulta meinaa mennä hurahtaa jokin YA-uutuuskirja ohitse. Niin meinasi käydä tälle Hanna van der Steenin säeromaanille Punapipoinen poika. Onneksi kirjailija itse markkinoi kirjaansa Facebookin Lukuvimma-ryhmässä ja kiinnostuin tästä hetimmiten. Säeromaaneja ei voi koskaan olla liikaa! 

Näen ikkunasta

harmaita laatikkorakennuksia,

likaista lunta,

nuorilla samanlaiset vaatteet, 

tyttöjen tukat keskijakauksella. (s. 9)

Kirjan alussa päähenkilö Marli palaa perheensä kanssa takaisin Suomeen parin vuoden Amerikka-asumisen jälkeen. Isä on saanut hyvän työn toimitusjohtajana, ja äitikin on kaivannut tuttuun kotimaahansa. Marlikin luuli kaipaavansa Suomeen ystäviensä Saanan ja Sissin luo, mutta jokin silti kalvaa. Tai aika monikin asia. Suomi tuntuu hyvin ankealta Amerikkaan verrattuna ja mieltä kalvaa ihana tyyppi, joka jäi meren tuolle puolen. Saanalla ja Sissillä on omat kuvionsa, eivätkä he oikein ymmärrä Marlin hämmentynyttä oloa kotimaassaan, joka nyt tuntuukin vieraalta.

Nuuhkin paitaa,

jonka varastin sinulta rannalla.

Vaihtarina sydämestäni? (s. 27)

Koulussa Marli ei tunne enää pärjäävänsä, sillä on hankala sopeuttaa Amerikassa opiskeltuja asioita Suomen koulujärjestelmiin. Marlilla on ysiluokka menossa ja isä kaavailee tyttärelleen loistavaa menestystä huippuyliopistossa. Marlin opinnot kuitenkin takkuaa, hän lintsaa koulusta ja mieli alkaa mennä pohjamutiin. Ystävät saavat huippunumeroita kokeista, eikä Marli viitsi puhua ongelmistaan heille. Häntä kalvaa myös se, miten helposti hänen Amerikan ihastuksensa unohti hänet. Äidille maistuu alko vähän liian usein, ja isä on jatkuvasti töissä eikä enää vietä aikaa perheensä kanssa.

Hellyyttävän näköinen se on

- kuin se olisi kokenut kovia,

mutta sillä olisi silti hyvä sydän. (s. 24)

Marli saa lohtua koirastaan ja mystisestä punapipoisesta pojasta, joka ilmestyy hänen reitilleen eräänä päivänä. Suide osaa löytää juuri oikeat sanat apealle Marlille. Oman luokan pojat tuntuvat niin lapsellisilta verrattuna Suideen ja Amerikan ihastukseen, mutta Marli ei oikein löydä mistään tietoa, missä koulussa Suide opiskelee. Pojasta löytyy kuitenkin yllättävää apua Marlille tilanteessa, jossa hänen epätoivonsa kasvaa turhan suureksi.

Olen kaikkia paskempi,

paska paska paska p a s k a. (s.39)

Punapipoinen poika on surusävyinen tarina sopeutumisesta, muutoksista ja surusta, joka aiheutuu monen asian summasta. Vanhempien korkeat odotukset ilman tarvittavaa tukea, kelpaamattomuuden tunne ja sydänsurut nyt muutamia mainitakseen. Kirjan loppuvaiheilla tarjotaan lukijalle yllätyskäänne, jonka kyllä aavistelin jo paljon aiemmin. Se ei kuitenkaan häirinnyt lukukokemustani.

Tahtoisin repiä

särön ihooni,

jotta valo pääsisi sisälle

keventämään pimeyden painoa. (s. 52)

Minulla oli hiukan vaikeuksia päästä sisään kirjan suruvoittoiseen tunnelmaan. Säeromaanin säkeet ovat kaunista ja selkeää kieltä, joten kirjoitustyylissä ei ole sinänsä mitään vieraannuttavaa, mutta tämä tarina ei kolahtanut minuun ihan niin suuresti kuin olisin kuvitellut. Toisaalta teos jättää lukijalle paljon mietittävää, sillä kaikki eivät mahdu reiluun sataan sivuun, etenkin kun säemuoto karsii tekstin määrää. Siinä mielessä van der Steen on saanut hyvin mahdutettua paljon asiaa pieneen romaaniin. Aion ehdottomasti ottaa tämän yläluokkien vinkkauspakettiin mukaan.

Arvosanani 4-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muissa blogeissa:

Kirjojen keskellä

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Helmet: 46. Kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen

Seinäjoen kirjasto: 10. Kirjassa ollaan mökillä tai huvilalla

Tim - Aviciin elämäkerta: Måns Mosesson

Tim - Aviciin elämäkerta: Måns Mosesson. Suomentanut Tarja Lipponen. Johnny Kniga 2021

Ruotsinkielinen alkuteos: Tim - Biografin om Avicii. Kansi: Miroslav Sokcic (suunnittelu), Hanna Persson (kuva)

" 'Wake me up when it’s all over.'

Maailmankuulun musiikkilegendan traaginen elämä.

Avicii oli 2010-luvun pop-sensaatio, jota ei pysäyttänyt mikään – paitsi hän itse. Lähes kymmenen vuoden ajan ruotsalainen Tim Bergling tehtaili listaykkösiä rikkoen ennätyksiä vasemmalta ja oikealta ja esiintyi jättiläismäisille yleisöille ympäri maailman.

Toimittaja Måns Mosessonin virallinen Avicii-elämäkerta kertoo, millaisena Bergling koki elämänsä tähtitaivaalla, klubeilla ja keikkalavoilla, miten hän onnistui koskettamaan valtavia yleisömassoja elektronisella tanssimusiikillaan hitti toisensa jälkeen – ja miksi se kaikki oli Berglingille lopulta liikaa.(Johnny Kniga)"

Kirjatraileri

Lukunäyte

Oma arvio:  

Huhhuijaa, miten vaikuttava lukukokemus oli tämä Aviciin elämäkerta! Tämä kirja on yhtä lailla johdatus elektronisen tanssimusiikin saloihin, mutta myös syväluotaava sukellus nuoren miehen mieleen, jossa vuorottelevat ahdistus, jonkinlainen erityisherkkyys, itsetunto-ongelmat, ulkonäköpaineet, uskomattomat luovuuspuuskat ja inspiraatiot, julkisuuden paineissa tasapainottelu ja matka kohti päihderiippuvuutta ja siitä ulos henkisen valaistumisen tielle. Ja sitten kohti sitä pahinta eli itsemurhaa, josta suru-uutinen levisi uutisiin kautta maailman vuonna 2018. 

Lukemisen lomassa olen tuttuun tapaan tutustunut Aviciin tuotantoon, joka on ollut minulle lähinnä pintapuolisesti tuttua tätä ennen, ja olen hämmästynyt siitä, miten upeaa EDM-tyylin musiikkia hän on saanut elämänsä aikana luotua. Ja mikä harmi ja vääryys, että hänelle kävi niin kuin kävi.

Tanssimusiikkia ei enää pidetty instrumentaalimusiikkina, jossa oli sampleja kertosäkeenä. Siitä oli tullut jalostunutta poppia, sallittua kaikenikäisille ja sitä soittivat jopa rockradioasemat. (s. 179)

Vaikka kirjassa käsitellään paljon synkkiä aiheita, kuten Tim Berglingin läpi koko elämän seurannutta taipumusta ahdistukseen, saa nuorena pinnalle nousseesta miehestä hyvin valoisan ja lämpimän kuvan. Hänellä oli paljon ystäviä ympärillään ja perheen tuki oli tärkeä, vaikka Tim ei ottanutkaan apua vastaan kovinkaan helposti. Kaiken julkisuuden keskellä hän yhä oli se finninaamainen ruotsalaispoika, nörtti, joka viihtyi parhaiten pelaamassa parin kaverin kanssa WoW:ia ja istuskeli Tukholman Östermalmin nurtsilla lintsaamassa koulusta, jonka vaatimuksiin pojan oli hankala sopeutua. Tuttu tarina. Kuinka monesta kouluun sopeutumattomasta, introverttiyteen taipuvasta on tullut lopulta erittäin lahjakas omalla osaamisalueellaan? 

Tilanne oli tuntunut jo pidempää epätodelliselta. Poika, joka aiemmin oli toisinaan jopa kieltäytynyt poistumasta huoneestaan, seisoi ilta illan jälkeen kymmenientuhansien ihmisten edessä. Jalustalle nostettuna ja palvottuna ja näin ollen yksinäisenä. (s. 124)

Kuten on aiemmin tullut todettua, hyvään elämäkertaan ei riitä mielenkiintoinen päähenkilö, vaan sen kirjoittajan täytyy olla oikeasti hyvä. Dagens Nyheterin tutkiva toimittaja Måns Mosesson on tehnyt minusta erittäin hyvää työtä ja saanut rakennettua lukuisista Tim Berglingin läheisten ja yhteistyökumppaneiden haastatteluista, Tim Berlingin muistiinpanoista ja sähköposteista, sometileistä ja lukuisista muista lähteistä ehjän kokonaisuuden, jossa ei rönsyillä liikaa sivujuonteisiin. Jonkin verran myös muiden henkilöiden elämästä kerrotaan, mutta sillä lailla sopivasti, että se on Timin elämäkerran kannalta tarpeellista. Viestiketjut Timin läheisten kanssa ovat hyvä lisä kerronnan välissä. Toki myös kaksi kuvaliiteosioita elämäkertakirjallisuudelle tyypilliseen tapaan kirjasta löytyy.

11.helmikuuta 2015

Hei ja kuules halvatun poika, kun et vastaa eikä kuulu mitään!!!! Mitä päässäsi tapahtuu, niin että paskat välität pitää yhteyttä, et voi edes kirjoittaa ihan vain paria riviä, meille siis - perheellesi ja erityisesti MINULLE - ÄIDILLESI (s. 227)

Kirjan kantava teema Aviciin musiikillisen uran ohella on nuorten lisääntynyt ahdistuneisuus ja myös opioidi-pitoisten lääkkeiden petollisuus. Tim Bergling on surullinen esimerkki siitä, miten haimatulehduksen aiheuttamien kipujen takia määrätyt opioidit saavat hänet pahaan riippuvuuteen. Amerikkalainen terveydenhuoltojärjestelmä sallii sen, että Tim saa pyydettyä aina tarvittaessaan lisää lääkkeitä, joita hän vakuuttelee kaikille tarvitsevansa, mutta joita hän ei koe ongelmalliseksi. Vaikka perheensä ja ystäviensä intervention jälkeen Tim pääsee lopulta eroon riippuvuudestaan, on päihteenhuuruiset vuodet jättäneet jäljen hänen psyykeensä. Hän innostuu meditoimisesta, ehkä jopa hiukan hurahtaa siihen, ja minusta tuntuukin, että juuri se kaikki valaistumisen hakeminen kaiken muun ohella saa hänen mielensä vieläkin ahdistuneemmaksi. Lopulta hän ei löydä muuta pakotietä kuin päättää omat päivänsä. 

"Nykyään pyörryttää joka ikinen päivä", Tim kirjoitti Arash Purnourille. "Eikä se ole vain tämän päivän tai tämän kiertueen juttu, vaan suunnilleen siitä asti kun mä aloitin, oon ollut uupunut...kohtuusäännöllisesti, mutta mä työnnän sen pois enkä mä ole halunnut ottaa sitä puheeksi, koska ei sille voi mitään." (s. 118) 

Kirjassa kunnioitetaan Timin muistoa ja lähimmäisten toivetta sen verran, ettei itsemurhan yksityiskohtiin mennä sen syvemmin. Samalla vältetään mahdollisia triggereitä samantyyppisten ahdistusoireiden kanssa painivien keskuudessa. Myönnän, että kyyneleet tirahtivat silmistäni, kun luin Timin äidin ja isän kokemuksia suru-uutisen jälkeen sekä siitä, kuinka tuhannet ihmiset kokoontuivat Ruotsissa Sergelintorille itkemään ja tanssimaan Tim Berglingin aka Aviciin kuolemaa hänen hittibiisinsä Levelsin tahdissa. R.I.P. Tim Bergling.

"Kyllä sieltä kuopasta pääsee pois", Tim sanoi. "Kun kohottaa kasvonsa, näkee koko sinitaivaan. Linnut ja valon." (s. 285)

Arvosanaksi annan täydet 5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta! 

 

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan: 

45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija 

Popsugar-haaste saa ruksin kohtaan:

A Book with a black-and-white cover

Lasienkeli: Marja Aho

 Lasienkeli: Marja Aho. Myllylahti 2021

Kansi: Kaisu Sandberg

"Valon ja varjon rajalla kulkeva nuortenromaani kertoo mielen särkymisestä, ystävyydestä ja toivosta. Juuri kun kaikki näyttää olevan hyvin, elämä kiskaisee maton jalkojen alta.

 Killin elämässä on ongelmia, jotka ovat kokoa XXL. Hän on hukannut itsensä pimeyteen ja yrittänyt itsemurhaa. Siksi hän on psykiatrisessa sairaalassa, osasto koovitosella, etsimässä valoa ja syitä elää.

Sairaalan pihalla Killi tapaa Iiriksen, ylilääkärin tyttären. He ystävystyvät, ja Iiris tutustuttaa Killin sairaalan hautausmaahan, karmiviin kummitusjuttuihin ja lähellä virtaavaan synkkään Kalmajokeen. Iiriksen avulla Killi saa roikuttua kiinni elämän langassa.

Kun Killi pääsee pois osastolta, yhteys Iirikseen katkeaa. Vain kuva sinipukuisesta hauraan kauniista tytöstä muistuttaa menneestä. Yrittäessään löytää ystävänsä uudelleen Killi saa kuulla jotakin sellaista, mitä hän ei olisi ikinä uskonut kuulevansa." (Myllylahti)

Oma arvio:

Kirjan alussa suljetulta osastolta psykiatsiselle siirretty Killi on yhteistyöhaluton, tympääntynyt ja äreä. Osaston lempeä Ritva ei saa Killiltä armoa, eikä taideterapia tunnu Killistä auttavan. Lastenkodilta käyvät Tuomas ja paras ystävä Moona katsomassa Killiä, mutta eivät he tunnu tajuavan, miltä hänestä tuntuu. Ei masentuneelle auta sanoa, että ottaa itseään niskasta kiinni, eikä Killi tajua, miten Tuomaksen laatima biisilista auttaisi hänen olitilaansa, jossa kaikki tuntuu paskalta.

- En mä oikein usko, että enkelistä olis mulle apua, sanon ja tökin sandaalinkärjellä lattiaa.

- Ei enkeli tulekaan luoksesi, ellet itse sitä halua. Enkeli antaa merkin ja kysyy, oletko valmis ottamaan hänet vastaan --- (s. 16)

Sairaalapappi puhuu Killille suojelusenkeleistä, ja vaikka Killi on skeptinen moisiin, hän haluaisi uskoa, että hänen maasta löytämänsä höyhen voisi olla merkki enkeliltä. Sitten Killi tapaa hauraan, mustatukkaisen Iiriksen, joka tuntuu ymmärtävän tätä ilman sanoja ja on erityisen kiinnostunut suomalaisesta kuolemaan liittyvästä kansanperinteestä. Onko Iiris hänen suojelusenkelinsä? Killi alkaa selvästi piristyä, osin Iiriksen ansiosta, mutta myös Ritvan lempeyden ja myös erikoisen taideterapian avulla - vaikka Killi pitää taideterapiaa pitävää Pirkkoa kahjompana kuin itseään.

Mitä väliä, ajattelen sitten. Mitä väliä sillä on, vaikka en pystykään. Millään ei ole enää mitään väliä. (s. 100)

Sitten ikäviä uutisia kantautuu lastenkodista, eikä Killi meinaa kestää. Onneksi Iiris ja Ritva auttavat häntä pahimman yli ja jossain vaiheessa koittaa aika, jolloin Killi saa palata kotiinsa, eli lastenkotiin. Se vain tietää hyvästejä Iirikselle. Onneksi ne ei ole kuitenkaan lopulliset hyvästit. Eihän? 

Pyörittelen kukkaa käsissäni vaivautuneena. Vilkaisen varovasti Iirikseen. Hän hymyilee, nappaa lumpeenkukan käsistäni ja laittaa sen hiuksiinsa korvan taakse. (s. 117)

Lasienkeli on tarina toipumisesta, eheytymisestä ja menettämisestä. Tärkeässä roolissa on myös syvä ystävyys, joka syventyy rakkaudeksi, mutta kokee surullisen, katkeransuloisen lopun. Pelkäsin vähän papin alkaessa puhua enkeleistä, että kirja menee liian uskonnolliseksi paatokseksi, mutta jäivät onneksi suojelusenkeli-tasolle. Iiriksen ja Killin ystävyys  ja siitä syventynyt rakkaus on kuvattu (turhankin) hienovaraisesti ja paljon jää lukijan mielikuvitukselle tilaa. Toisaalta, rakkautta se on täydentymätönkin rakkaus.

- Ai että miten ihana nähdä, kun sä hymyilet. Oikein sydäntä lämmittää --- (s. 122)

169-sivuinen kirja on nopsaa luettu, mutta hiukan epätasapainoinen: kirjan alkuosa on hiukan tylsä, kun taas tapahtumat on pakkautuneet loppuosaan. Mielenterveysteemaisia nuortenkirjoja ei ole koskaan liikaa, ja tämä voisi antaa toivoa jollekin, joka kipuilee samojen asioiden kanssa. Tosin minua hiukkasen ärsytti Killin ajattelemat alkuosan valistavat mietteet siitä, miten masentuneiden kanssa kuuluisi käyttäytyä. Ne kun olivat melko läpinäkyvästi kuin suoraan jostakin mielenterveyspotilaiden omaisille -oppaasta.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

 

Muissa blogeissa:

Lastenkirjahylly

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia

Silmät avatessa on edelleen pimeää: Riina Mattila

 Silmät avatessa on edelleen pimeää: Riina Mattila. WSOY 2021.

Kansi: Riikka Turkulainen

"Mitä jää jäljelle ystävän kuoleman jälkeen?

Eloonjäämisoppi ja Järistyksiä-teoksillaan vakuuttanut Riina Mattila kirjoittaa jälleen rohkeasti vaikeasta aiheesta: kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja itsemurhasta. Nuortenromaani kertoo ystävyydestä, jonka kolmanneksi pyöräksi sairaus kiilaa.

Vilja ja Joel ovat erottamattomia. Kun parhaan ystävän mieli muuttuu yhä useammin mustaksi ja vuoroin impulsiiviseksi ja arvaamattomaksi, varmistuu diagnoosiksi F31: kaksisuuntainen mielialahäiriö. Sairaus vie Joelin lopulta kokonaan. Viljan elämän on silti jatkuttava.

Mattila kirjoittaa nuortenromaanissaan rankasta aiheesta sievistelemättä ja koskettavasti. Teksti tulee iholle ja ravistelee, mutta tarjoaa myös samastumispintaa ja toivoa, josta ottaa kiinni."(WSOY)

 

Lukunäyte

Oma arvio:

 

En tiedä, olisiko ollut parempi, mitä vähemmän olisin tiennyt kirjan aiheesta ja teemoista ennen kuin olisin lukenut sitä. Riina Mattilan kolmas romaani, Silmät avatessa on edelleen pimeää, paljastaa jo takakansitekstissään ja kustantajan kuvauksessa, että Vilja menettää ystävänsä tämän sairaudelle ja että kirjassa tulee olemaan itsemurha. Silloin ei voi lukijalle enää tulla järisyttäviä yllätyksiä, vaan voi vain valmistautua tulevaan.  

 

Ajattelin, että tulisin kuivailemaan kyyneleitä lukuprosessin aikana näin rankkojen asioiden vuoksi, mutta silmäkulmani pysyivätkin kuivina. Johtuiko tämä sitten siitä, etten päässyt juuri yllättymään asioiden lopullisesta käänteestä? Aloin jo harkita vakaasti, etten enää lue ikinä kirjojen kuvauksia, vaan tartun niihin sokkona (mikä onkin vaikeammin toteutettava asia, kun kuitenkin haluan valita kirjat, joita luen...) Myönnettäköön kuitenkin, että kirjan loppu oli minulle(kin) melko rankkaa luettavaa.

Jos on tyhjää, sitten on tyhjää, eikä tyhjästä saa täyttä, vaikka miten yrittäisi. (s. 94)

Kirja jakaantuu kuuteen osaan: ennen, mania, masennus, poissa, jälkeen ja lopuksi. Täysi-ikäiset Joel ja Vilja ovat olleet ystäviä lapsesta saakka, kuin paita ja peppu. Joelilla menee hyvin: hän menestyy koulussa, hänellä on lisäksi työ ja nätti Juulia kiinnostuu hänestä. Vilja ei ole koskaan kiinnostunut Joelista sillä lailla, sillä häntä ei yksinkertaisesti kiinnosta pojat. Silti Juulian ja Joelin seurustelu kaihertaa hieman Viljan mieltä.

 

Vilja muistaa aina ajatelleensa, että hän sopi Joeliin ja Joel sopi häneen. Enää hän ei ollut aivan varma. Joel oli alkanut rakoilla tavoilla, joita Viljan oli vaikea ymmärtää. (s. 44)

Pian Vilja kuitenkin panee merkille, että Joelilla menee hiukan turhan lujaa. Hän vetää baarissa mieluiten överit kuin vajarit, lähettelee maanisia viestejä keskellä yötä ja on jotenkin levoton. Ensimmäinen kohtaus Viljan nähden on järkyttävä. Tämän jälkeen Vilja juttelee Joelin äidin kanssa ja molemmat ilmaisevat huolensa Joelin käytöksestä. Ei kai ole ihan oikein, että tyyppi valvoo yöt tehden vatsalihasliikkeitä ja vuoroin karjuu kippuralla sitä, kuinka turha hän on maailmassa? Juuliakin huolestuu, kun Joel vetää baarireissulla jälleen kerran järkyttävät kännit ja romahtaa sitten täydellisesti. Hän joutuu soittamaan harmistuneen Viljan apuun. Viljan ja Joelin vanhempien intervention jälkeen Joel suostuu terapiaan, vaikka ei usko, että hänessä olisi mitään vikaa.

 

"Mistä minä aloin, minne minä päätyn?" (s. 74)

Kun Joel saa viimein diagnoosin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, hän alkaa tarkastella elämäänsä uudelleen. Onko hän koskaan ollut oma itsensä, ja mitkä teot ovatkin olleet sairauden aiheuttamia? Välittääkö hän edes oikeasti Juuliasta? Otteet Joelin muistikirjasta valottavat Joelin ajatuksia yhtä aikaa karulla ja herkällä tyylillä. Samalla Viljan ajatukset ovat ristiriitaisia: hänellä on huoli ystävästään, mutta välillä hän ei vain jaksa ja tarvitsee aikalisää Joelista ja tämän sairaudesta. Vilja ei tiedä, että Joel on jo tavallaan päättänyt luovuttaa. He eivät enää pääse viettämään yhdessä tämän yhdeksäntoistavuotissynttäreitään, kun Vilja saa kuulla kammottavat uutiset.

 

Niin mun on ajateltava.

Että sä vaan lakkasit välittämästä. 

Kaikki muut vaihtoehdot tuntuu liian kipeiltä. (s. 149)

Mattila kirjoittaa lopuksi, että kirja pohjautuu hänen omiin kokemuksiin ja omaan henkilökohtaiseen menetykseen. Se on aistittavissa muuten fiktiivisen kirjan sivuilta. Joelin tarina tuntuu uskottavalta, ja siksi niin kamalan karulta. Viljan tunteitakin käydään lävitse tarinan edetessä. En tiedä, onko tietoisesti valittu kuitenkin kirjaan hän-kertoja, ettei Vilja olisi liian suuressa roolissa, vaan tasapaino säilyy aika tasan Joelin ja Viljan näkökulmissa. Myös Joelin äidin Leilan näkökulma esiintyy muutaman kappaleen verran, mikä tuo mukavasti perspektiiviä tapahtumiin.

Minä koin eniten samaistumispintaa Viljan ja Joelin ystävyydessä. Paras ystäväni lapsuudesta asti on poika, jonka kanssa pidämme yhä yhteyttä - harvoin mutta kuitenkin. Jotenkin samaistuin tämän ystävysparin kanssakäymisiin ja ikuisesti vahvaan siteeseen erittäin hyvin. Ystävän menettämisestä ja mielenterveysongelmista minulla taas ei ole kokemuksia, joten se puoli näyttäytyy minulle täysin tuntemattomana alueena. Kirjan kautta pääsin kuitenkin vahvasti elämään sen puolen. Pidän kovasti Mattilan kirjoitustyylistä ja sen herkkyydestä, joka tulee erityisesti esille Viljan päiväkirjamerkinnöissä ja Joelin muistikirjamerkinnöissä.

 

Kirja toimii varmasti lohtukirjana sellaisille, jotka ovat syystä tai toisesta menettäneet ystävänsä. Ja vaikka lohtua ei tarvisikaan, kirja avartaa ajatuksia siitä, millainen sairaus kaksisuuntainen mielialahäiriö voi sen kantajalle kuin läheisille olla.

Arvosanani 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

 

En löytänyt vielä muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa:

Rakas Evan Hansen: Val Emmich ja Steven Levenson, Benj Basek ja Justin Paul

Yksi täydellinen päivä: Jennifer Niven 

 Kolmetoista syytä: Jay Asher

 

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan: 

 

1. Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa 

Lisäksi kirja sijoittuu #luepinkkejäkirjoja-lukuhaasteeseeni

 

KlassikkoKeskiviikko ~ Eikä yksikään pelastunut: Agatha Christie

Eikä yksikään pelastunut: Agatha Christie. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. WSOY 2019 (ensimmäinen (Helka Varhon) suomennos 1940)

Englanninkielinen alkuteos (1939): Ten Little Niggers / (1940) And Then There Were None. Kansi: Martti Ruokonen / fergregory

"Nerokkaan kekseliäs suljetun tilan arvoitus! 

Eikä yksikään pelastunut -dekkari julkaistiin ensi kertaa jo 80 vuotta sitten. Dekkaria on ylistetty Christien parhaaksi.

Syrjäiselle saarelle on kutsuttu kymmenen toisilleen tuntematonta vierasta. Isäntää vain ei näy. Heti tuloiltana vieraille soitetaan gramofonilevyltä viesti, joka syyttää jokaista vierasta vuoron perään murhasta. Sitten alkaa tapahtua. Vieraista yksi toisensa perään murhataan. Pöydällä on aluksi kymmenen posliinista sotilaspoikaa rivissä, mutta jokaisen uhrin myötä pöydältä katoaa yksi sotilas. Koska ulkopuolisia ei ole, joku huoneessa olijoista on syyllinen. Kuka? "(WSOY)

Oma arvio:

Pitäisi lukea enemmän Agatha Christietä, oli ensimmäinen ajatus tämän kirjan lopetettuani. Onkohan kukaan välttynyt yläkoulussa lukemasta tätä brittiläiskirjailijan tunnetuinta teosta? Minä taisin lukea kirjan ensimmäistä kertaa jo alakoululaisena, kun isosiskoni tätä kovasti hehkutti. Silloin kirja tunnettiin vielä nyttemmin rasistisena tunnetulla nimellään. Muistan, kuinka vaikuttunut olin kirjan luettuani, enkä kuitenkaan saanut mitään traumoja, vaikka luinkin murhia pursuavan teoksen alakoululaisena nassikkana. Eikä yksikään pelastunut on siis minulle uudelleenluettu teos.

"Kyllä vain. Minulla ei ole pienintäkään epäilystä siitä, että meidät on kutsunut tänne mielipuoli - luultavasti joku vaarallinen, murhanhimoinen hullu." (s. 65)

Tämä on yksi niistä kirjoista, jonka sivut vain kääntyilevät kuin huomaamatta eikä lukija saa hetken rauhaa, ennen kuin on päässyt loppuun. Kirjassa on haastavasti kymmenen henkilöhahmoa, joihin pitäisi tutustua jännittävän tarinan edetessä. Tosin muutamat putoilevat jo melko varhaisessa vaiheessa, joten huolta ei sen osalta ole. Tutuimmaksi tulevat viimeiseksi saarelle jääneet nuori sihteeri Vera Claythorne, kapteeni Philip Lombard, tohtori Armstrong sekä poliisi herra Blore. Juonen kannalta ei ole kuitenkaan pakollista syventyä kaikkien henkilöiden persoonaan niin syvällisesti, mutta kuitenkin sen verran, että lukija voi alkaa tehdä omaa salapoliisityötään omassa päässään. Kaikilla henkilöillä kun on jokin salaisuus kannettavanaan.

Murhaajasta valitettavasti minulla oli aavistus, vai oliko se jokin ikimuistoinen muistijälki viimelukemastani vuosikymmenten takaa? Osasin kuitenkin aavistaa sen hänen käytöksestään ja olemuksestaan. Tämä oli minusta vähän harmillista.

Kymmenen pientä sotilaspoikaa paistin söi lämpimän.

Yksi kun luuhun tukehtui, jäi jäljelle yhdeksän. (s. 39)

Kirjassa on paljon loistavia elementtejä, kuten toistuva sotilas-teema: huoneentauluissa esiintyvä lastenloru Kymmenen pientä sotilaspoikaa, jonka mukaan murhat tapahtuvat; oleskeluhuoneen kymmenen posliinista sotilaspatsasta, jotka hupenevat murhien myötä ja itse saaren nimi, Soldier Island. Kaikilla kymmenellä vieraalla on kontollaan jonkin ihmisen kuolema. Alkuun he osaavat vakuutella syyttömyyttään, mutta tarinan edetessä alkaa paljastua, että jokainen on enempi tai vähempi murhaaja. Se tekee jokaisesta potentiaalisen syyllisen saaren murhiin.

Eikä yksikään pelastunut ei ole syyttä roikkunut yläkoululaisille suositeltujen klassikkoromaanien listalla vuosikymmenestä toiseen.  Jännitystä lietsova ja helppolukuinen rakenne tekee kirjasta sujuvalukuisen. Suosittelen tarttumaan tähän nimenomaiseen Jaakko Kankaanpään uudistettuun suomennokseen, jossa myös lastenloru on suomennettu Alicen alasin suomennospajassa sovinnaisempaan muotoon. Uusia suomennoksia on ilmestynyt viime vuosina myös muista Christien teoksista, kuten niin ikään klassikkodekkarista  Idän pikajunan arvoitus.

Arvosanani 4+

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:

Sanoissa ja sivuilla

Kirjoista ja muista kertomuksista

Jeenin kirjablogi

Sallan lukupäiväkirja

Kirjoihin kadonnut

Kirjahyllyn kätköistä

Lintusen kirjablogi

Kirjoihin kadonnut

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

25. Kirjassa ollaan saarella

Pohjoinen lukuhaaste saa merkinnän kohtaan:

9.   Kirja, jonka käsikirjoituksen kirjailija todennäköisesti on kirjoittanut mustekynällä paperille

Popsugar-haaste saa kirjan kohtaan:

A book with more than 20 letter in its title

Rakas Evan Hansen: Val Emmich ja Steven Levenson, Benj Pasek & Justin Paul.

Rakas Evan Hansen: Val Emmich ja Steven Levenson, Benj Pasek & Justin Paul. Suomentanut Inka Parpola. WSOY 2019

Englanninkielinen alkuteos (2018): Dear Evan Hansen. Kansi: 3d_molier International/TurboSquid, Sasha Illingworth (design), Hachette Book Group, Inc.

"Älykäs, hauska ja traaginen romaani valheesta ja sen seurauksista

Yksinkertainen valhe johtaa monimutkaisten totuuksien vyyhtiin hykerryttävässä tarinassa ajastamme, jolloin ollaan pakonomaisesti esillä ja toisaalta jäädään kipeästi syrjään. 

Kun Evan Hansenin kirje päätyy perheelle, joka suree kuollutta poikaansa, Evan saa elämänsä tilaisuuden: hänelle tarjoutuu mahdollisuus kuulua johonkin. Evanin on vain teeskenneltävä, että hän oli ongelmallisen Connor Murphyn salainen paras ystävä. Yhtäkkiä Evan ei ole enää näkymätön – edes unelmiensa tytölle.

Connorin vanhemmat kutsuvat hänet elämäänsä kuullakseen lisää pojastaan. Mitä syvemmälle vanhempien tuskan syövereihin Evan uppoaa, hän tajuaa, ettei ole oikealla polulla, mutta jos hänen valheensa auttavat surevia omaisia, mitä haittaa niistä voi olla? Entinen Evan oli lamaantunut, uuden Evanin elämässä on tarkoitus. Jokainen päivä on mahtava! Kunnes kaikki valheet alkavat purkautua ja Evanin on kohdattava elämänsä isoin este: itsensä."(WSOY)

Lukunäyte:  https://issuu.com/kirja/docs/9789510444528-rakas-evan-hansen

Oma arvio: 

Rakas Evan Hansen  -kirjan takana on melkoinen tekijäkaarti. Olin hiukan hämmentynyt, että miksi näin monta. Kirjan taustalla on kuitenkin samanniminen muun muassa Tony- ja Grammy Award-palkittu musikaali Dear Evan Hansen, jonka käsikirjoituksesta ja sävellyksestä Levenson, Pasek ja Paul vastaavat. Val Emmich on kirjoittanut kolmikon luoman musikaalin romaaniksi. Elokuva on myös tekeillä -  yllätys yllätys. Jos musikaaliversiot ylipäänsä kiinnostaa, niistä löytyy jos minkälaista pätkää esimerkiksi Youtubesta.

Tästä päivästä tulee uskomattoman hyvä päivä, ja nyt minä kerron miksi. (s. 11)

Mutta itse kirjaan, joka alkaa yllättäin sanoilla: rakas Evan Hansen. Kirjan päähenkilön, 17-vuotiaan Evan Hansenin terapeutti Sherman on pyytänyt tätä kirjoittamaan itselleen kirjeitä, jotta poika saisi purettua paremmin ulos tuntojaan. Evan on kärsinyt jonkin aikaa masennuksesta, joka on johtanut tai johtuu sosiaalisten kontaktien hankaluudesta. Evanille ei ole kovin luontevaa jutella muille, ja hänen äitinsä hössötys, jota hän kannustamiseksi luulee, ei auta juuri asiaa. Lähihoitajana sairaalassa työskentelevä äiti yrittää kovasti olla läsnä pojalleen, mutta se on hirveän hankalaa, koska hänellä on työn lisäksi myös opinnot kesken. Evan on turhautunut äitinsä höösäämisestä ja myös poissaolosta. Lisäksi Evania kalvaa hänen muualle muuttaneen isänsä uusi perhe, johon on pian syntymässä uusi vauva.

Evan aloittaa siis uuden lukuvuoden kipsi kädessään yrittäen solmia kontakteja ikätovereihinsa luontevasti. Hän yrittää kertoa kipsinsä tarinaa hauskalla tavalla muille: sitä, miten hän puistonvartijana kesätöissä ollessaan putosi vahingossa puusta ja odotti nurmikolla turhaan apua saapuvaksi. Perhetuttu Jared ei ainakaan innostu tarinasta, hiukan erikoisena tyyppinä pidetty Connor tyrkkää Evanin lattialle väärinkäsityksen seurauksena ja Evanin suurin ihastus Zoe tulee ojentamaan auttavaa kättään rähmällään makaavalle pojalle. Eka koulupäivä ei voisi siis mennä pahemmin poskelleen.

Kun sitten myöhemmin Connor lähestyy Evania uudelleen ja räjähtää nauruun kuultuaan kipsin tarinan, ja kirjoittaa vieläpä nimensä Evanin kipsiin,  kaikki voisi olla ihan ok. Mutta ei ole. Connor saa vahingossa käsiinsä Evanin itselleen kirjoittaman terapiakirjeen, jossa tämä tunnustaa tunteensa Connorin siskoa Zoea kohtaan. Connor tulistuu, ottaa Evanin kirjeen mukaansa ja katoaa - kirjaimellisesti, sillä poikaa ei enää näy koulussa moneen päivään, eikä liioin Zoea. Kun sitten eräänä päivänä Connorin vanhemmat odottavat Evania opettajanhuoneessa, poika on ymmällään. Pikku hiljaa kauhu hiipii Evanin mieleen, kun paljastuu, että Connor on muutama päivä sitten riistänyt hengen itseltään. Häneltä löytyi Evanin itselleen kirjoittama kirje, jota luullaan Connorin kirjoittamaksi. Evan mykistyy täysin eikä saa korjattua väärinkäsitystä siitä, että hän ja Connor olisivat olleet ystäviä, jotka olisivat kirjoitelleen kirjelappusia toisilleen.

Rakas Evan Hansen,

kävi ilmi, ettei tästä sittenkään tullut mieletön päivä.

Tästä ei tule mieletön viikko tai mieletön.

Koska miksi tulisi?

Voi, kyllä minä tiedän. Koska on Zoe. Ja kaikki toivoni on kiinnittynyt Zoeen. Jota en edes tunne ja joka ei tunne minua. Mutta jos tuntisin. Jos voisin puhua hänen kanssaan, todella puhua hänelle, niin ehkä - ehkä mikään ei olisikaan toisin.

Kunpa kaikki olisi toisin. Kunpa olisin osa jotakin. Kunpa edes jollain, mitä sanon, olisi merkitystä, jollekulle. Miettikää nyt: huomaisiko kukaan edes, jos katoaisin huomenna?

Vilpittömästi sinun: paras ja kaikkein rakkain ystäväsi,

Minä (s. 39)

Evan ajautuu valheiden syöksykierteeseen, johon hän vetää mukaansa myös Jaredin: yhdessä he  he tekaisevat kuvitteellisia Connorin ja Evanin välillä käytyjä sähköpostiviestejä. Connorin vanhemmat ottavat Evanin kuin omaksi pojakseen, koska tämä tarjoaa heille juuri sitä, mitä he kaipasivatkin: tiedonjyväsiä siitä, ettei heidän poikansa ollut niin paha ja toivoton, kuin he luulivat. Että tällä oli edes yksi ystävä, Evan. Myös Zoe alkaa viimein päästää Evanin lähelleen.

Connor vierailee tarinassa haamuna taustalla ja on hyvin ihmeissään Evanin ympärillä kuohuvasta pyörityksestä, joka tekee pojasta yhtäkkiä supersuositun. Perustetaan myös Connor-projekti, jolla on tarkoitus rahoittaa Connorin perheelle tärkeän omenapuutarhan uudelleenkunnostus. Connorin ajatuksista lukijalle selviää, että kyllä hänellä todellakin on ollut yksi ystävä. Se ei ollut Evan, vaan joku ihan toinen. Tämä ystävä on osasyy siihen, että Connor päätyi epätoivoissaan itsemurhaan. Kirjan loppu tarjoaa myös yllättävän totuuden Evanin liittyen Evanin aiempaan puusta putoamiseen.

Rysähdän maahan. En koskaan pysy ilmassa kovin kauan. En silloin, kun ruma ja raskas totuus riuhtoo minut aina takaisin alas. (s. 244)

Rakas Evan Hansen on koskettava tarina yksinäisyydestä, huomatuksi tulemisen tarpeesta sekä valheen ja totuuden vääristelystä. Uskon, että tämä tarina pääsee oikeuksiinsa paremmin musikaalina, sillä kirja ei vakavista teemoista huolimatta herättänyt minussa kovin suuria tunnekuohahduksia. Viihdyin toki kirjan parissa ja luin sen melko nopeaa, mutta en jäänyt suuremmin haukkomaan henkeäni. Odotan innolla Rakas Evan Hansen musikaalielokuvaversiota.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Maailmankirjat


Samantyylistä luettavaa:

Yksi täydellinen päivä: Jennifer Niven
Kolmetoista syytä: Jay Asher

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

36. Kirjassa ollaan yksin

Kymnaasi - Agnes af Forsellesin Kymnaasi orvoille ja hyljeksityille tytöille: Ilkka Auer

Kymnaasi - Agnes af Forsellesin Kymnaasi orvoille ja hyljeksityille tytöille: Ilkka Auer. Haamu 2019.

Kansi: Ilkka Auer

"Sofia on orpo, onneton ja yksin. Oudot sattumukset johdattavat hänet metsän keskellä sijaitsevaan salaperäiseen sisäoppilaitokseen. Agnes af Forsellesin Kymnaasi orvoille ja hyljeksityille tytöille on paikka, jossa todellisuuden rajat hämärtyvät.

Sofia tutustuu Kymnaasin kiehtovaan historiaan ja sen erikoislaatuisiin asukkaisiin, Muusaan, Sointuun, Avelineen ja kiehtovaan Lydiaan. Sofia löytää Kymnaasista kodin ja paikkansa maailmassa, joka on paljon mystisempi kuin voisi kuvitellakaan.

Kun pimeät voimat uhkaavat Kymnaasia, Sofia tajuaa, että hän voi menettää kaiken. Ja siihen hän ei enää suostu. Mutta onko Sofia valmis kohtaamaan pahuuden silmästä silmään?" (Haamu)

Kirjatraileri: https://www.youtube.com/watch?v=JXksgjecEsI

Oma arvio:


Ilkka Auer on vakuuttanut minut kirja kirjan jälkeen loistavana nuorten kauhukirjailijana. Olen lukenut hänen aiemmat Haamu-kustantamon julkaisemat kauhukirjat Anastasian ja Domowikin, ja nyt tartuin siis erittäin innokkaana tähän uutukaiseen, jonka pitkä, joskin kaunis nimi ei houkuttele toistelemaan jatkuvasti. Olkoon se siis tässä bloggauksessa pelkästään Kymnaasi. Kirjan kansikuva, joka on Auerin itsensä taiteilema, on houkuttelevan maaginen, joskaan ei niin kauhumainen. Kauhua, mutta myös fantasiaa, on kuitenkin luvassa koko 303:n sivun verran, sen voin luvata!

Kymnaasi antoi minulle uuden mahdollisuuden, niin kuin meille kaikille. (s. 100)

Kirjan alussa Sofia kärsii elostaan kamalassa sijaisperheessä, jossa hän joutuu elämään jatkuvassa pelossa ja arvottomuuden tunteessa. Niinpä hän on päättänyt tehdä kamalan teon ja päättää päivänsä oman käden kautta. Hyisestä vedestä hänet kuitenkin tempaistaan rannalle ja pelastetaan autoon, joka vie hänet hyvin ihmeelliseen paikkaan, Kymnaasiin. Ystävällinen johtajatar Aveline ottaa Sofian vastaan ja mukava Muusa-tyttö opastaa hienotunteisesti Kymnaasin tavoille. Läheskään kaikkea Sofia ei saa alussa tietää, sillä tuohon ihmeelliseen orpokodin, tyttökoulun ja turvakodin sekoitelmaan liittyy hyvin paljon kummallisuuksia, joita on vaikea ihmislapsen sulattaa kerralla.

 Sofian edessä seisoo noin kolmen- tai neljäntoista ikäinen tyttö, joka oli pukeutunut märkää ihoa vasten liimautuneeseen, nilkkoihin saakka ulottuvaan likaisenvalkoiseen, pitsisomisteiseen mekkoon. Paikka paikoin pitsisomisteet ja mekko olivat repeilleet, ja siellä täällä näkyi tahroja. Tytön iho oli liidunvalkoinen, ja vaikka hänen harmaanvalkeat, miltei lattiaan ulottuvat litimärät hiuksensa kehystivät kasvoja aavemaisina ja karkeina kuin hevosen häntä hänen kasvojaan, hän oli omalla tavallaan sievä. (s. 143)

Kolmikerroksinen (+ kellari) Kymnaasi on jo itse rakennuksena hyvin hämmästyttävä. Luen suu auki hämmästyksestä kaikkia rakennukseen liittyviä kuvailuja. (Kuvailujen lisäksi rakennuksen hahmottamista auttaa kirjan sisäkannella olevat tarkat kartat.) Kiehtovin on pelätty kellarikerros, jonka Sofia saa pian vastuualueekseen: hänen on esimerkiksi käytävä käynnistämässä tarvittessa sammunut dynamo. Kellaritiloissa asuu kammoksuttu Sokea, mustatukkainen tyttö, joka osoittautuu kuitenkin ihan kivaksi. Pelottavaan länsisiipeen ei ole suotavaa mennä, koska siellä sijaitsee palaneen kirjaston hiillokset. Siellä kuitenkin työskentelee kaikkien muiden tuskan itselleen ottava Sijaiskärsijä, joka yrittää kirjansitomossa pelastaa palaneita kirjoja.

Kymnaasi sijaitsee elämän ja kuoleman välimaastossa, Rajalla, ja tavallisten ihmisten sanotaan siellä olevan Pinnalla. Kymnaasiin ei voi löytää, jos ei tiedä, missä sinne johtava portti on. Muusa tutustuttaa Sofian Kymnaasin ympärillä oleviin muihinkin portteihin, jotka on nimetty tunteiden mukaan: Rakkaus, Ihme, Hurmio, Pelko. Kustakin portista astuminen vie kulkijan kyseisen tunteen valtaan, ja kustakin portista voi myös päästä sisälle Kymnaasin alueelle omanlaisiaan otuksia. Kymnaasilaisten tärkeimpiä tehtäviä onkin vahtia portteja, ettei niistä pääse sisälle ei-toivottuja olentoja. 

 Pienokaisissa oli jotain perin kummallista, mutta Sofian oli mahdotonta sanoa mitä. He olivat kauniita ja ihania ja aivan erilaisia kuin ketkään muut Sofian koskaan tapaamat tuon ikäiset. Lydian kosketus, ääni ja katse humisivat vielä Sofian mielessä viimeisen tytön esittäytyessä. (s. 86)

Sofia tulee erityisen tutuksi Lydia-nimisen Pienokaisen kanssa, joka on myös Räyhähenki. Tätä on vaikea uskoa katsoessa kuvankaunista tyttöä. Todellisuudessa Lydia, kuten muut Pienokaisiksi kutsutut kauniit lapset, ovat tavalla tai toisella kuolleita. Lydia rakastuu Sofiaan heti alussa, ja kulkee tämän kyljessä kuin takiainen. Tytöt tuntevat voimakkaasti toistensa läheisyydessä, nukkuvat usein vierekkäin ja ovat toistensa apuna. Muuten tyttöjen rakkaus jää minulle hieman hämmentäväksi, sillä kirjassa ei kuvata juurikaan siihen kuuluvan muuta fyysistä kuin kädestä pitäminen tai vierekkäin nukkuminen. Ehkei sen ole tarkoitus olla niinkään romanttista rakkautta, vaan sisarellista yhteenkuuluvuuden tunnetta, joka kuitenkin pakahduttaa huumallaan ja voimallaan.


Kymnaasissa on oltu viime ajat erityisen peloissaan, sillä kammottava Punainen mies yrittää päästä alueelle ja tuhota kaiken. Hän on erityisesti Sofian jäljillä, ja tarinan edetessä selviää, miksi. Kauhistuttava hirmumyrsky on lähestymässä Kymnaasia, ja asukkaiden on oltava erityisen valppaina.

Te olette kestäneet asioita, joita suurin osa ihmisistä ei olisi kestänyt, ja te olette henkisesti paljon tavallista vahvempia  ja tunteellisempia. Siksi ja vain siksi teistä voi kasvattaa sellaisia, jotka auttavat muita ja vaikuttavat salassa maailman menoon. (s. 156)

Kymnaasin maailma on uskomattoman kiehtova ja kammottava. Se on yhtäaikaa taianomainen satumaailma peuroineen, lampineen, unikivineen ja tunneportteineen, mutta samalla myös kauhunsekainen polttavine Kytijöineen, järkyttävine Matosormineen ja uhkaavine Lasaretteineen. Tunteet ovat kirjassa hyvin vallitsevia, ja myös loppuratkaisuun liittyy yksi tärkeimmistä tunteista. Pidän tästä kirjasta oikein kovasti, muun muassa koska pystyin tarkkojen kuvailujen ansiosta sukeltamaan hyvin helposti kirjan maailmaan ja viihdyin siellä.

Suosittelen tätä huikeaa, tiivistunnelmaista kirjaa noin 13-15-vuotiaille kauhun ja fantasian ystäville, etenkin Potter- ja Morrigan-faneille. Kirjassa on sen verran kammottavaa kauhua ja lopussa kuolemaakin, etten alle yläkouluikäisille tätä vinkkaisi kuitenkaan.

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa: 


Kirjahullun päiväkirja 
Pirja&Kirja

Samantyylistä luettavaa: 

Nevermoor-sarja: Jessica Townsend
Harry Potter -sarja: J.K. Rowling
Anastasia: Ilkka Auer 
Domowik: Ilkka Auer

Osallistun tällä kirjalla Yöpöydän kirjat -blogin Halloween-lukuhaasteeseen.