Kun maailma keinahtaa radaltaan: Jandy Nelson

Kun maailma keinahtaa radaltaan: Jandy Nelson. Suomentanut Inka Parpola. WSOY 2025

Englanninkielinen alkuteos (2024): When the world tips over. Kansi: Theresa Evangelista. Sivujen kuvitukset: Jessica Cruickshank

"Villi romaani täynnä rakkautta, salaisuuksia ja lumoa

Kun maailma keinahtaa radaltaan on sisarusten välisen kilpailuhengen, sukukirousten ja rakkaustarinoiden ketju. Se on monisyinen tarina yhden perheen menneisyydestä, osoitus siitä, että vain historiansa tuntemalla voi muuttaa tulevaisuutensa.

Fallin sisarukset elävät Pohjois-Kalifornian viiniseudulla. Vuosia sitten heidän isänsä katosi salaperäisesti ja rikkoi perheen palasiksi. Nyt 12-vuotias Dizzy Fall näkee henkiolentoja ja toivoisi olevansa romanttisen kirjan päähenkilö. Miles Fall, 17, on komea älykkö ja koirakuiskaaja, joka haluaa epätoivoisesti löytää unelmiensa miehen. Yhdeksäntoistavuotias Wynton Fall vetää ihmisiä puoleensa ja on virtuoosimainen viulisti törmäyskurssilla tähteyteen… ellei tuhoa sitä ennen itseään.

Arvoituksellinen sateenkaaritukkainen Cassidy keikauttaa Fallien maailman raiteiltaan. Onko hän enkeli? Pyhimys? Vai ihan tavallinen tyttö? Jollain tapaa hänellä on voima muuttaa heistä jokaista. Mutta ennen kuin selviää, kuka hän on, tapahtuu onnettomuus ja Fallin perhe rikkoutuu pahemmin kuin koskaan. (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Huhhuh, onpas paksu järkäle, oli ensiajatukseni tästä Jandy Nelsonin kirjasta. Kauankohan minulla menee taas tämän  yli 560-sivuisen kirjan lukemiseen, tuskastelin. Noh, arvatkaapa, menikö minulla kauaa tämän lukemiseen? Eipä ei. Olen häkeltynyt, hämmentynyt, sanomattoman onnellinen, että sain lukea näin mahtavan kirjan! 

Kun maailma keinahtaa radaltaan kertoo Paradise Springissä asuvan Fallin perheen tarinan. Se esittelee hyvin omalaatuisen perheen: 12-vuotiaan Dizzyn, jonka tukka on tumma kikkarapehko, joka näkee heidän tilansa pihalla haamuja, mm. suutelevat mieshaamut, joka on kiinnostunut erikoisista tiedonjyväsistä, joka rakastaa hulttioveljeään Wyntonia sekä Täydellistä Milesia (joka ei taas anna vastarakkautta pikkusiskolleen) ja näkee sanat väreinä. Dizzy höpöttää (äidin mielestä) kohtaamastaan  sateenkaaritukkaisesta enkelistä, joka pelasti Dizzyn jäämästä rekan alle (tätä hän ei kerro äidille). Dizzy suree myös sitä, ettei hänen rakas ystävänsä Lisko enää pidä hänestä, vaan Melindasta. 

Jälleen kerran hän joutui kasvokkain sen tosiasian kanssa, ette rakkaus aina ollut kaksisuuntaista.

Heidän isänsä ei vastannut heidän rakkauteensa. Siksi hän oli lähtenyt. (s. 429)

Täydellinen Miles, 17,  ei ole oikeastaan täydellinen. Hän on vain verhoutunut täydellisyyden valepukuun. Oikeasti hän on lopettanut koulun ja viettää päivät mustan labradorinnoutajan, Sandron seurassa. Kukaan ei tiedä, että he voivat kommunikoida telepaattisesti. Miles kerää toki ihmisten katseet, sillä hän on uskomattoman komea. Hän on perinyt piirteensä isältään Theo Fallilta. Miles on myös melko vasta suudellut ensimmäistä kertaa poikaa ja tajunnut, että hän on homo. Hän rakastaa lukemista ja kirjoittaa runoja. Hän ei tiedä itkevänsä unissaan kadonneen isänsä perään. Hän vihaa isoveljeään Wyntonia, joka on tehnyt hänelle vastikään hyvin inhottavan teon. Hän kohtaa Sandron kanssa kirjoja rakastavan, sateenkaaritukkaisen tytön, joka tuoksuu kukilta.

Jokin ei tuntunut todelliselta. Hänelle oli joskus aiemminkin tullut samanlainen tunne, kun lukeminen muuttui enemmänkin hengittämisen kaltaiseksi ja hän tiesi jättäneensä todellisen elämän taakseen ja sielu oli siirtynyt hänen ruumiistaan tarinaan. Mutta hänestä ei ollut koskaan tuntunut tältä toisen ihmisen kanssa - toisen ihmisen takia. (s. 76)

19-vuotias Wynton on saanut perheen äidiltä, Bernadetteltä porttikiellon heidän taloonsa, sillä hän on romuttanut äidin auton ja joutunut putkaan rikottuaan isoisoisää, Alonsoa esittävän patsaan. Isoveljeään jumaloiva Dizzy on kuitenkin salaa päästänyt veljensä vintille nukkumaan. Wyntonilla on uskomaton musiikin lahja - sen hän lienee perinyt trumpettia soittavalta isältään. Wyntonin soitin on viulu, ja hänellä on tulossa pian merkittävä keikka. Häntä harmittaa, miksei äiti ole kiinnostuneempi hänen soitostaan. Wynton on käyttäytynyt kamalasti nuorempaa veljeään, Täydellistä Milesia kohtaan isän lähdön jälkeen. Wynton itkee aina soittaessaan, minkä takia hän pitää aurinkolaseja.

Hän yritti olla olematta kusipää, todella yritti, mutta ei koskaan oikein edistynyt tavoitteessaan. Kun hän ei soittanut viulua, hän tylsistyi. Niin kuin kaada-bensaa-kurkkuun-ja-sytytä-tulitikku-tylsistyi. Ja hänelle tuli nälkäinen olo, elämännälkäinen, elämänkyltymätön. Silloin hän teki kaikkea mitä ei olisi pitänyt. (s. 90-91)

Myös Clive-setä asuu Fallin perheen tiluksilla, joka on siis aiemmin ollut Fallin suvun suuri viinitila, jonka Alonso Fall on aikanaan perustanut vaimonsa Marian kanssa. He toivat Espanjasta mukanaan ihmeköynnökset, ja heidän viininsä on aikanaan saanut arvostelijat vuodattamaan ylisanoja. Theo Fallin katoamisen jälkeen viininvalmistus loppui. Bernadette ei salli alkoholisoituneen Cliven tulevan heidän taloonsa, mutta Dizzy ja Miles vierailevat setänsä luona säännöllisesti. Setä soittaa trumpettia ja näkee enneunia.

Sitten on äiti Bernadette, jonka The Blue Spoonful -ravintolan annokset saavat ihmiset sekaisin onnesta. Bernadette kaipaa yhä miestään, joka lähti hänen odottaessaan Dizzyä ja jätti hänet kolmen lapsen yksinhuoltajaksi. Hän kattaa yhä aterian miehelleen ravintolaan joka ilta. 

Sitten tapahtuu onnettomuus - Wynton jää auton alle sen jälkeen, kun on soittanut uskomattoman keikan. Hänet pelastaa sateenkaaritukkainen Cassidy, joka antaa pojalle ensiapua ja hälyttää ambulanssin. Wynton makaa koomassa, kun tuo mystinen tyttö vierailee juttelemassa hänelle kenenkään tietämättä. 

Cassidy kertoo Wyntonin vuoteen vierellä omaa tarinaansa. Hän ei suinkaan ole enkeli, vaikka Dizzy niin lujasti siihen uskoo. Hän on kulkenut 14 ensimmäistä vuotta elämästään äitinsä Marigoldin kanssa asuntoautolla ympäriinsä etsien täydellistä Pikkukylää, johon asettua. Cassidy on kärsinyt yksinäisyydestä, vakaan turvallisen aikuisen puutteesta, isän kaipuusta ja juurettomuudesta koko elämänsä. Ailahtelevainen, epävakaa äiti on ollut hänen ainoa ystävänsä, kotiopettajansa, roolimallinsa. Äiti nautti miesten seurasta, toi toinen toistaan erikoisempia tyyppejä heidän asuntovaunulleen ja Cassidy joutui kestämään niitä - ja seksin ääniä. Välillä äiti tipahti omaan Äänettömään maailmaansa, jolloin Cassidy oli ihan omillaan. Kun kaksikko sitten vieraili Paradise Springissä, 13-vuotias Cassidy tapasi ihanan vaaleahiuksisen, viulua soittavan pojan, jonka kanssa hän tunsi hämmästyttävää yhteyttä. 

Wyntonin onnettomuus saa liikkeelle tapahtumaketjun, jossa Miles lähtee hakemaan Cassidyä Felix-nimisen kokkipojan ja Dizzyn kanssa - heidän toiveenaan on saada tuo pelastava enkeli parantamaan Wynton (heillä ei ole aavistustakaan, että Cassidy vierailee Wyntonin luona jo säännöllisesti). Mitä heidän määränpäässään odottaakaan? Kaiken lisäksi tuo Felix tietää uskomattomia tarinoita Fallin suvusta. Felixin katse saa Milesin hämmentymään, vaikka tämä sanoo, ettei ole saatavilla. Kuitenkin Miles huomaa heidän välillään sähköä. Miten joku voi olla niin innostunut kaikesta näkemästään kuin Felix? Hän on Milesin mielestä ihmeellisin tyyppi, jonka hän on koskaan tavannut.

En halua paljastaa tämän enempää juonesta, joka avautuu lukijalle ällistyttävän upealla tavalla kerros kerrokselta. Cassidyn traaginen tarina hänen itsensä kertomana, Bernadetten lähettämättämät kirjeet pojilleen, joissa hän lopulta tunnustaa kaiken, Milesin surulliset sähköpostiviestit isälleen, Fallin sukutarina sadunomaisesti kerrottuna, ja se, miten kaikki lopulta kiertyvät toistensa tarinoihin ja kaikilla on joku tärkeä roolinsa tässä tarinassa, kaikki nämä saivat minut rakastamaan tätä kirjaa. Kaikessa takana on tietysti rakkaus, oli se sitten rakkaus veljeä, äitiä, isää kohtaan, tai kipinöivää romanttista rakkautta jotakin ihanaa kohtaan. Muitakin vahvoja tunteita tässä tarkastellaan: kateutta, joka kulminoituu Fallin suvun kirouksenomaisena sisaruskateutena sekä isän, aviomiehen, ensirakkauden tai äidin ikävää. 

Rakas isä,

missä sinä olet? Miten saatoit jättää minut näiden ihmisten luo?

 

Miles (s. 85)

Kirjan henkilöt ovat uskomattomia persoonia, joiden tarinoita suorastaan ahmin itseeni. Surullinen Miles ei ymmärrä, miksi isoveli on alkanut vihata häntä ja miksi isä jätti heidät noin vain. Sandro-koira nokkeline viisauksineen on aivan hulvaton hahmo. Paljastuu, ettei Miles ole ainoa, joka ymmärtää koiran puhetta. Wynton taas on herkkä, väärinymmärretty musikaalinen lahjakkuus, joka ei ehkä vihaakaan Milesiä, kuten tämä luulee. Dizzy on hilpeä esiteini, joka ei ymmärrä, miksei rakkaus voi aina olla kaksisuuntaista. Miksi Lisko ei rakasta häntä enää? Miksi isä jätti heidät ja Miles itkee joka yö? Miksi Miles ei tykkää Dizzystä ja hänen hienoista tiedonjyväsistään?

Tämä kirja sopii hyvin Pride-kuukauden kirjaksi luontevalla sateenkaarevuudellaan. Kirjan paksuuden vuoksi tätä en välttämättä ota vinkkauksiin mukaan, mutta suosittelen kyllä kovasti paljon lukeville (15+) nuorille, jotka rakastavat erilaisia ihmiskohtaloita, sukutarinoita ja rakkaustarinoita. Tätä suosittelen erityisesti myös aikuisille, etenkin sellaisille, jotka haluavat tietää, mikä tekee YA-kirjallisuudesta niin erityistä. Kun maailma keinahtaa radaltaan on siitä malliesimerkki, miten paljon erilaisia teemoja voi yhdistää luontevasti uskomattoman upeaksi lukukokemukseksi, jossa lukija ei kuitenkaan menetä toivoaan.

Annan tälle arvosanaksi täydet 5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Tähdet syntyvät sattumalta: Tittamari Marttinen

Tähdet syntyvät sattumalta: Tittamari Marttinen. Kvaliti 2023 (Rakkausmyrsky #1)

"Aniko ei halua kenenkään määrittelevän itseään, ei edes poikaystävänsä Josen. Hän tutustuu verkossa salaperäiseen ja ihanaan Morganiin ja jättää tutun elämän, työn ja poikaystävän kesäksi taakseen tutustuakseen uuteen rakkauteensa ja viettääkseen tämän kanssa aikaa Helsingissä. Morgan on kuitenkin aivan toisenlainen kuin Aniko on kuvitellut - tuntevatko he toisiaan ollenkaan? Unelma täydellisestä rakkaudesta murtuu, kun Morgan tekee hänelle pahaa: jotain niin pahaa, että aluksi siitä on vaikea puhua. Mutta Anikon täytyy kertoa - ensin ystävälliselle Pajulle, sitten Joselle. Voiko antaa anteeksi sille, joka on loukannut kaikkein syvimmin?

Säeromaanin muotoon kirjoitettu Tähdet syntyvät sattumalta aloittaa nuorille aikuisille suunnatun Rakkausmyrsky-trilogian, joka käsittelee vakavia aiheita modernilla otteella."

Oma arvio:

Olipas mukava saada vielä yksi kotimainen säeromaani luettavaksi loppuvuodeksi. Olin unohtanut tämän kirjan toiseen kirjapinooni, mutta onnekseni sen löysin. Tittamari Marttinen on tullut minulle tutuksi lasten- ja nuortenkirjoistaan, joita hän on kirjoittanut melkoisen kunnioittavan määrän, ja lisäksi olen törmännyt muutamaan hänen kirjoittamaansa selkoromaaniin. Tutkiessani hänen tuotantoaan häneltä on ilmestynyt myös runoteoksia ja aikuisten romaaneja sekä mm. selkotietoa. Tähdet syntyvät sattumalta aloittaa nuorten aikuisten rakkausteemaisen Rakkausmyrsky-trilogian. Hiukan epäselväksi minulle jäi, kirjoittaako Marttinen kaikki trilogian osat, vai tuleeko siihen eri kirjoittajia. Senpä näkee sitten.

Kai sitä kutsutaan rakkaudeksi. 

Ehkä Jose ja mä ollaan yhdessä

ikuisesti. (s. 7)

Aniko on jo teini-iän alusta saakka seurustellut Josen kanssa. He ovat unelmapari, mutta Aniko on alkanut kaivata jotain enemmän. Jotain muuta, jotain uutta. Kaikki tuntuu niin laimealta. Aniko työskentelee lähikaupan kassalla, jossa kaikki tuntevat hänet, hymyilevän kassatytön, ja illat hän istuu tylsistyneenä sohvalla. Jose ei ymmärrä, mitä Aniko kaipaa. 

Sitten Anikon elämään astuu feniks235, ihana tyyppi, joka saa Anikon tunteet taas heräämään. Jose alkaa aavistella jotain, mutta haluaa pitää kiinni Anikosta kynsin hampain. Aniko viestittelee ja soitteleekin nimimerkin takana olevan Morganin kanssa, ja rakastuu tähän yhä enemmän. Kesän tullen Aniko haluaa kuitenkin tehdä rohkean ratkaisun ja matkustaa yksin toiselle puolen Suomea, Helsinkiin asti, tapaamaan Morgania. Miksi yksin, kyselee äiti. Mikä juttu tää on, kyselee Jose hädissään. Anikon on kuitenkin mentävä.

Halusin tietää,

millaiset sen silmät oikeasti olivat,

miten se katsoisi minua,

miltä sen iho tuoksuisi,

miltä tuntuisi painautua 

sitä vasten.

<3 <3 <3 (s. 53)

Helsingissä iskee hätä, sillä Morgan ei olekaan asemalla vastassa. Mukava katutaiteilija Paju auttaa Anikoa ahdingossa, ja hänestä tuleekin Anikon uusi ystävä. Morgankin ilmestyy myöhemmin paikalle, ja alussa kaikki tuntuu olevan täydellistä, mutta Morgan ei olekaan ihan sellainen, millainen hän Anikon mielikuvissa oli. Todella ikäviä asioita tapahtuu, mutta onneksi Anikolla on tukea ja turvaa muista ihmisistä. 

HYÖKYAALTO

löi mun yli, pyristelin pintaan,

haukoin henkeäni

etten hukkuisi. (s. 187)

Pidin oikein kovasti tästä säeromaanista. Osa tapahtumista on aika rankkoja, mutta ne on käsitelty hienotunteisella tavalla. Aniko on sympaattinen nuori aikuinen, joka on eksyksissä tunteidensa kanssa eikä tiedä vielä täysin, mitä haluaa. Rakkauden määritelmää pureksitaan kauniisti. Keskiössä ei ole pelkästään romanttinen rakkaus. Minusta ihanaa on se, miten Jose yhä jaksaa tukea Anikoa, vaikka tämä lähti Helsinkiin toisen takia.

äkkiä Josesta oli tullut sellainen,

kiltti ja kärsivällinen,

eikä mikään siinä enää ärsyttänyt minua.

Miksi ihmeessä olin joskus

kaivannut pois sen luota? (s. 166-167)

Pidän myös siitä, ettei sukupuolta määritellä eikä korosteta. Minä jopa tein väärän oletuksen yhden henkilöhahmon sukupuolesta. Myös Anikon ihonväriä ei mainita suoraan missään vaiheessa, vaan sen voi lukija päätellä erinäisistä yhteyksistä tarinan edetessä. 

Käsittääkseni Aniko asuu Rovaniemellä, sillä hän viittaa siihen, että hänen kaupungissaan porot ovat samalla uimarannalla lasten kanssa. Mukava, että Lappiin sijoittuviin YA-kirjoihin välillä törmää, vaikka osa tapahtumista olikin Helsingissä. Morgan kommentoi myös Anikon murretta, mikä ärsyttää Anikoa. 

Tähdet syntyvät sattumalta lähtee ehdottomasti yläkoulun ysien vinkkauspakettiini.

Annan arvosanaksi 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Samantyylistä:

Rajaton: Tiffany D. Jackson

Rajaton: Tiffany D. Jackson

Rajaton: Tiffany D. Jackson. Suomentanut Peikko Pitkänen. Karisto 2022

Englanninkielinen alkuteos (2020): Crown. Kansi: Rachelle Baker (kuva), Erin Fitzsimmons (suunnittelu)

"Palkitun kirjailijan hyytävä mysteeri paljastaa salaisuudet parrasvalojen ulottumattomissa.

Legendaarinen R&B-tähti Korey Fields bongaa koe-esiintymisessä Enchantedin, nuoren laulajanalun, ja tytön unelma tähteydestä lähtee liitoon. Enchanted on Koreyn luksuselämän lumoissa, mutta pian unelma muuttuu painajaiseksi. Miehen charmin takana piilee jotain synkkää, jotain mitä Enchanted ei ymmärrä ennen kuin on liian myöhäistä.

Kun Enchanted herää kädet veren peitossa ja ammottava aukko muistissaan, hän tietää vain, että kaikki on mennyt kammottavasti pieleen. Korey oli Enchantedin avain menestykseen, mutta nyt hän on kuollut ja poliisi koputtaa oven takana. Kuka tappoi Korey Fieldsin?" (Karisto)

Oma arvio:

Rajaton on minulle yksi odotetuimmista syksyn kirjoista. Kirja on niitä tapauksia, jotka voidaan luokitella joko aikuisten tai lasten- ja nuortenkirjallisuuden puolelle. Kariston uutuusluettelossa tämä on sijoitettuna aikuisten käännetyn kaunokirjallisuuden puolelle. Jos minulta kysytään, tämä on selkeästi nuorten aikuisten kirja. Onhan tässä rankka aihe ja kyseenalaisia asioita, mutta noin 15+ ikäisille nuorille aikuisille tämä on selkeästi suunnattu. Kirja alkaa sisältövaroituksilla, joissa varoitellaan kirjan sisältävän seksuaalista hyväksikäyttöä, raiskauksia, pahoinpitelyä, alaikäisten kaltoinkohtelua, vapaudenriistoa sekä opioidiriippuvuutta.

Kirjan kansi on aivan upea ja sopii täydellisesti kirjan sisältöön. Olen keltaisen ystävä, joten senkin vuoksi rakastuin tähän ulkoasuun!

Jo kirjan alku on pysäyttävä. Tokkurainen minäkertoja herää veren tahrimalta kokolattiamatolta. Hän uskottelee sen olevan punajuurimehua, vaikka sisimmässään tietää, ettei se ole. Jotakin kamalaa on tapahtunut, eikä hän muista mitä. Poliisi takoo oven takana. Sitten mennään itse Enchantedin tarinaan. Tämä seitsemäntoistavuotias tyttö rakastaa laulamista, hänen idoleitaan ovat Whitney Houston, Mariah Carey, Aretha Franklin, Diana Ross ja monet muut klassikkolaulajat. Enchanted tunnetaan siitä, että hän saattaa laulaa luikauttaa vaikka kesken uintitreenien tai koulun käytävällä. Hänen rakas mummonsa on aina kannustanut tätä laulamaan, ja laulaminen tuo mieleen kauempana asuvan isoäidin, jonka luota Enchantedin perhe muutti taannoin pois. 

Säännöllisesti kaljuksi päänsä ajava Enchanted on oman tiensä kulkija. Ystäviä hänellä ei liiaksi asti ole, vain Gabrielle on hänen tukenaan. Gab seurustelee häntä vanhemman, 21-vuotiaan miehen kanssa, mutta hänen vanhempansa vastustavat rakastuneen parin suhdetta. Gab tukee ja kannustaa Enchantedia menemään kykykilpailuun, ja nyt tämä viimein toteuttaa haaveensa. Esiintymistilaisuus jännittää ja meinaa jäädyttää laulajan, etenkin kun yleisöön ilmestyy kuuluisa ja kuuma R&B-laulaja Korey Fields, joka tulee takahuoneeseen kehumaan esitykseensä pettynyttä Enchantedia. Kun 28-vuotias supertähti osoittaa kiinnostusta nuoreen laulajalupaukseen ja kutsuu hänen perheensä keikalleen, Enchanted menee sekaisin. 

En olisi ikinä arvannut, että rakkaus tuntuu tältä. Siltä kuin uisin ja sukeltelisin valtameressä päivät pitkät. Kuulen korvissani meren kohinan. Maistan meren suolan. Koreyn kanssa tunnen olevani kotonani. Todellisessa kodissani. Ainoastaan merenneidot voivat uida näin syvissä tunteissa. (s. 111)

Näin Korey Fields ujuttautuu pikku hiljaa Enchantedin ja tämän perheen elämään. Viattomasta viestittelystä seuraa yhteisiä levytyssessioita lukittujen ovien takana ja pian mukaan tulee romanttisia kuvioita. Korey lupaa nostaa Enchantedin tähdeksi ja ottaa tämän mukaan kiertueelleen. Enchantedin perhe allekirjoittaa vastahakoisesti pinon sopimuksia, mutta eivät arvaa, mihin kaikkeen heidän alaikäinen tyttärensä ja koko perhe vielä joutuu. 

Kirja menee hyvin ahdistavaksi, kun Koreyn todellinen luonne paljastuu. Hän on manipuloiva, narsistinen, valtaa väärin käyttävä hirviö. Enchanted on rakastunut mieheen, joka osaa puhua oikein sopivalla hetkellä, mutta kun hän huomaa olevansa pulassa, on myöhäistä. Korey osaa uhkailla juuri sopivilla asioilla ja tietää, mitä asiat ovat Enchantedille tärkeitä: perhe, Gab, laulaminen. Koreyn tarjoama sininen juoma tuo sentään helpotusta koti-ikävää pohtivan tytön ahdistukseen. Sitä on vain saatava aina vain lisää ja lisää. Gabriela on kadonnut kuin taivaan tuuliin, eikä Enchanted saa pitää vanhempiinsa yhteyttä. 

Ja jos vain rakastan Koreya riittävän lujasti, ehkä onnistun pitämään hänen pimeän puolensa loitolla. (s. 173)

En tiedä onko tämä enemmän #metoo-kirja kuin jännäri, mutta toki lopun veriset surmakuviot sekä Koreyn piinaava käytös tekevät kirjaan psykologisen jännityksen aineksia myös. Minä olisin jotenkin toivonut, ettei kirja olisi teemasta huolimatta julistanut niin paljon #metoo:ta vaan pääpaino olisi ollut Enchantedin tuntemuksissa. Hän jäi päähenkilönä hiukan etäiseksi. Myös sivuhenkilöt jäivät aika tyhjiksi. Vaikka sisältövaroituksissa mainitaan raiskaukset ja väkivalta, ei niitä kuvata kauhean graafisesti eikä perinpohjaisesti. Näin ollen kirjan ahdistavuus syntyy lähinnä siitä toivottomuudesta, jota Enchanted ja lukija kokevat aikoina, jolloin Korey pitää tyttöä vallassaan. 

Olen läjä pudonneita lehtiä, mustuneita, kosteita, homeenhajuisia. Mätiä omenoita, kuihtuvaa ruohoa, varhain laskeutuvaa pimeyttä, joka karkottaa auringon. (s. 240)

Kirjailija on saanut sysäyksen kirjansa aiheelle amerikkalaisen R&B ja soul-laulaja R. Kellyn tapauksesta. Kyseinen mies on saanut useita syytteitä lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä (Wiki). Jackson on myös itse tapaillut 15-vuotiaana parikymppistä miestä, joten hänellä itselläänkin on kokemusta salaisesta seurustelusta ikäistään vanhemman kanssa. Hän painottaa, että vastuu on aina aikuisella miehellä. Kirjan lopussa on kattava yhteystietojen lista väkivallan uhreille.

_____________________________________________________________________

Eikö niiden tyttöjen sana riitä? Miksei naisten sanaan IKINÄ uskota?

_____________________________________________________________________

Miksei se mimmi vain häipynyt? (s.278)

_____________________________________________________________________

Rajaton muistuttaa Juno Dawsonin Mallikappaletta, jossa nuori nainen joutuu raadollisen mallimaailman musertamaksi. Tässä kuitenkin tulee vielä rankemmin esille se, miten jotkut käyttävät valtaa mitä kamalimmalla tavalla. Kirjassa käsitellään myös jonkin verran rasismia ja naisten kokemaa seksismiä ja syrjintää. 

Vastasiko kirja odotuksiani? Sanotaanko näin, että tämä oli vetävä, herätti ajatuksia ja loppu säväytti (vaikkei hirveänä yllättänyt), vaikka ei ollut ihan niin wau kuin olisin ajatellut. Kirjassa on myös yksi hämmentävä kohta, jossa Enchanted alkaa epäillä omaa mielenterveyttään, ja lukijaa johdetaan hieman harhaan tässä. Minä ainakin meinasin hetken uskoa samaa kuin minäkertoja. Pidin myös kovasti mereen ja veteen liittyvistä metaforista, jotka viittaavat Enchantedin rakkauteen uimista kohtaan ja kaipuuseen synnyinseudulleen veden ääreen, mummonsa luo. Monesti viitataan myös Pieni merenneito -elokuvaan, joka on yksi Disney-fani Encantedin suosikeista. 

Arvosanani 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muissa blogeissa:

--

Samantyylistä luettavaa:

Juno Dawson; Mallikappale

Courtney Summers: Sadie

Elina Kilkku: Ihana tyttö

Yökirjeitä: Mila Teräs

 Yökirjeitä: Mila Teräs. Otava 2022

Kansi: Tuuli Juusela, Getty Images / Secret Agent Mike

"Vavahduttava romaani tyttönä olemisen vaikeudesta ja ilosta, jonka voi löytää uudelleen.

15-vuotias Frida on tehnyt niin kuin muutkin: ladannut someen kuvia, viekoittelevia ja ihania. Hän on saanut tykkäyksiä, seuraajia, viestejä. Ällöttäviltä ukoilta, mutta myös Nikolta, vain muutamaa vuotta vanhemmalta ja tosi suloiselta. Niko on pyytänyt vartalokuvaa, halunnut tavata.

Kaikki mitä sitten tapahtui on niin inhottavaa, että Frida on sulkenut sen mielestään. Mutta ruumis muistaa, se on turvaton, ei tunnu enää kuuluvan hänelle eikä ainakaan tuota iloa.

Ahdistavat muistot valvottavat. Itselleen kirjoittamissaan yökirjeissä Frida uskaltaa lähestyä totuutta ja alkaa taas hyväksyä itsensä." (Otava)

Oma arvio:

Mila Teräksen Yökirjeitä on ohut kirja, joka kätkee sisälleen niin paljon kipeää mutta tärkeää sanomaa tyttöydestä, seksuaalisuudesta, itsetunnosta ja somen tuomista ulkonäköpaineista ja oikeudesta omaan kehoon.

Jos sanon, että miehet ahdistavat, 

tarkoitan siis aivan kaikkia.

Aina on sellainen pelko mielessä, 

että entä jos. (s. 64)

Frida kantaa sisällään salaisuutta, jonka hän purkaa vain päiväkirjanomaisiin yökirjeisiinsä. Häntä vanhempi Niko on aiheuttanut Fridaan kipeän särön, joka on lukkiuttanut hänen koko kehonsa. Nykyään häntä ällöttää kaikki kommentit, joita hän saa ulkonäöstään. Häntä ahdistaa myös kaikki miehet. Someen hän ei halua enää ladata samanlaisia kuvia, mitä hänen luokkansa suositut tytöt lataavat. Heidän elämänsä näyttää niin mutkattomalta somepäivitysten perusteella. 

Miksi ihmisten on pakko muuttua? Tyypit, joita hän oli aikaisemmin pitänyt hauskoina ja hyvinä ystävinä, olivat nykyään ainoastaan outoja. (s. 17)

Fridan entinen hyvä ystävä Armi viihtyy nykyään uusien kavereiden kanssa eikä tunnu huomaavan Fridaa. Eniten loukkaa se, ettei Armi voi sanoa suoraan, ettei Frida enää kiinnosta. Äiti tuntuu tosi ärsyttävältä ja nololta somepostauksineen. Burleskia harrastava mummo taas on vapaamielinen ja puhuisi Fridan kanssa seksistä ja seksuaalisuudesta enemmän kuin mielellään, mutta Frida ei halua kuulla. Sukulaiset ja luokkakaverit kommentoi Fridan laihuutta ja niukkaa syömistä. Äiti motkottaa Fridan löysistä vaatevalinnoista. Mitä se kellekään kuuluu? Tuntuu, ettei Fridalla ole maailmassa ketään.

Mitä Frida sanoisi? Miten hän kertoisi, että hänellä oli viime kuukausina ollut tosi paha olla, toisin sanoen, hän oli ollut aika sekaisin. (s. 96)

Pitkään Frida yrittää vältellä koulun toista yksinäistä, Neoa, mutta antaa tälle lopulta periksi yhteisen ryhmätyönkin takia. Onneksi, sillä Neosta Frida saa ystävän. Neoa ja Fridaa yhdistää kepparit, niiden tekeminen ja niillä harrastaminen, mikä ei ehkä ole muiden samanikäisten mielestä kovin cool harrastus. Neo houkuttelee Fridan ratsastamaan, joka osoittautuu alkuun tytölle haastavaksi, koska hän ei osaa rentouttaa vartaloaan hevosen selässä. Frida on niin lukossa, että se vaikuttaa kaikkeen. 

Uskaltaako Frida luottaa Lumi-hevoseen ja vapauttaa vartalonsa tämän liikkeisiin? Uskaltaako hän paljastaa yökirjeidensä salat ystävälleen? Uskaltaako hän luottaa äitiinsä ja kertoa, mitä Niko teki, vai syyttääkö äiti häntä typeryydestä? Uskaltaako Frida koskaan ihastua, tai nauttia omasta kehostaan ja seksistä? Atso katsoo häntä sillain kivasti ja puolustaa koulussa tyttöjen oikeuksia, ja se jos mikä tekee vaikutuksen.

Sanon vaan, että saakeli

sellaisesta tyypistä menee todellakin maku, 

joka alkaa täysin yllättäen lähettää kuvia haarovälistään. (s. 106)

Yökirjeitä on herkkä, kaunis mutta myös rankka ja surullinen kirja. Minuun tämä teki suuren vaikutuksen. Fridan yökirjeet tekstin välissä tuovat säeromaanin tyylisiä paljastuksia siitä, mikä Fridaa painaa: mitkä asiat pitävät häntä öisin hereillä. Minusta on tuotu hienosti esille ratsastusharrastuksen kautta se, miten moneen asiaan vaikuttaa, jos keho on lukossa. Olen myös erityisen ilahtunut keppariharrastuksen esiintuomisesta, sillä sitä ei kovin useassa nuortenkirjassa vieläkään näy. Rankkojen teemojen vuoksi suosittelisin tätä yli 14-vuotiaille.

Arvosanani 5-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Samantyylistä luettavaa:

Elina Kilkku: Ihana tyttö

Jennifer Mathieu: Näpit irti!

Candace Bushnell & Katie Cotugno: Tyttönä olemisen säännöt

Jukka Behm: Pehmolelutyttö

Firekeeper´s daughter: Angeline Boulley

 Firekeeper's daughter: Angeline Boulley. Rock the Boat 2021. 

Kansi: Moses Lunham

"Keep the Secret. Live the Lie. Earn your Truth.

For fans of Angie Thomas and Tommy Orange comes a ground-breaking YA thriller about a Native American teen who must root out the corruption in her community

Eighteen-year-old Daunis's mixed heritage has always made her feel like an outsider, both in her hometown and on the nearby Ojibwe reservation. When she witnesses a shocking murder, she reluctantly agrees to be part of a covert FBI operation into a series of drug-related deaths.

But the deceptions - and deaths - keep piling up and soon the threat strikes too close to home. Now Daunis must decide what it means to be a strong Anishinaabe kwe (Ojibwe woman) and how far she'll go to protect her community, even if it tears apart the only world she's ever known.(Rock the Boat)

Oma arvio:

Ostin itselleni joululahjaksi tämän Angeline Boulleyn esikoisteoksen, joka voitti Goodreadsissa Paras YA 2021 -äänestyksen ja oli myös ehdolla paras esikoisteos -kategoriassa. Kirja on myös Reese Witherspoon Book Club Pick, eli ilmeisesti Yhdysvalloissa kovinkin suositun kirjaklubin suosituslistalla. New York Timesin bestseller-listalla tämä on kavunnut sijalle 1. Kovasti tätä siis hehkutetaan kaikkialla, ja kun sain vielä tietää, että tästä on tulossa Netflix-sarja tänä keväänä, päätin hemmotella itseäni tilaamalla tämän. 

Minua kiehtoo Amerikan alkuperäiskansat ja heidän perinteet, joten silläkin perustelin valintaani. Nykyään alkaa YA-kirjallisuudessa olla onneksi hieman homogeenisempiä henkilöhahmoja ja sitä myöten lukijalle esitellään erilaisia kulttuureja, kuten viime syksynä ilmestyneessä Hautausmaan pojat -romaanissa, jossa keskiössä oli meksikolaiset Kuolleiden päivän perinteet, tai esimerkiksi Elizabeth Acevedon ja Angie Thomasin teokset, joissa päähenkilönä ei ole se perus valkoihoinen, valtaväestöön kuuluva heterotyttö.

Kirjan minäkertojan, 18-vuotiaan Daunis Lorenza Fontainen päivittäiseen rutiiniin kuuluvat aamuiset juoksulenkit, jota ennen hän lausuu ääneen rukouksensa esi-isilleen. Juoksun jälkeen hän käy EverCare-hoitolaitoksessa katsomassa vakavasti sairasta, parin kuukauden takaisesta sydänkohtauksesta toipuvaa isoäitiään, Grand Maryä, ennen kuin menee kouluun. Hänellä on menossa viimeinen lukiovuosi ja hänen alkuperäisenä tarkoituksenaan oli lähteä opiskelemaan Michiganin yliopistoon, mutta isoäidin sairauden ja David-enonsa poismenon vuoksi hän on muuttanut suunnitelmiaan, ja ilmoittaa lähimmäisilleen jäävänsä opiskelemaan ainakin vuodeksi Lake Superior State -yliopistoon. Daunis on erityisen kiinnostunut luonnontieteistä, ja myös hänen edesmennyt enonsa opetti lukiossa biologiaa. Daunisin on tarkoitus jatkaa hänen italialaisjuurisen äidin puolen sukunsa, Fontainen perintöä yliopistokoulutettuna ja rikkoa myytti huonosti koulutetuista intiaaneista. Yksi Sault High -kampuksen rakennuksista on jopa nimetty Daunisin isoisän mukaan. 

Daunisilla on myös toinen perhe veljeään surevan äitinsä ja sairaan isoäitinsä lisäksi: hänen isänsä suku asuu pienellä Sugar Islandilla, Ojibwe-alkuperäisväestön reservaatioalueella, sillä Daunis kuuluu isänsä puolelta Ojibwe-heimon Firekeeperien sukuun. Isä on kuollut, mutta saarella asuu rakas velipuoli Levi ja tämän äiti Dana, sekä ihana, mutta jämäkkä täti ja Art-setä suloisine lapsineen. Daunis osallistuu säännöllisesti Sugar Islandin perinteisiin tapahtumiin, kuten powwowiin, sekä on muutenkin mukana tätinsä ja veljensä elämässä. Jääkiekkoa pelaava Levi-veli on erityisen rakas ja hän ilahtuukin kuullessaan Daunisin jäävän samaan yliopistoon ainakin vuodeksi.  Vaikka Daunis kokee olevansa osa Ojibwe-heimon kulttuuriperimöää, hän kokee välillä epämääräistä kuulumattomuuden tunnetta saarella vieraillessaan, sillä häntä ei ole koskaan virallisesti hyväksytty Ojibwe-heimon jäseneksi eikä hänelle esimerkiksi makseta ollenkaan omia osuuksia heimon hotelli- ja kasinotuloista, joita esimerkiksi Levi automaattisesti saa. Vaikka Daunis tietää olevansa Anishiwaabe Kne, hän  ei tunnu kuuluvansa täysin minnekään. 

"Um... girls are after you," I tattle. It sounds stupid as soon as I hear myself.

" Thank you for the warning." His wide smile tugs at the end of his scar. (s. 43)

Levin joukkueeseen tulee uusi poika, Jamie Johnson, jolla on mystinen arpi otsassaan. Daunis ja hänen paras ystävänsä Lily ovat tohkeissaan, vaikka Daunis on aina vannonut, ettei sekaannu muihin jääkiekkoilijoihin.  (Hän on myös itse pelannut aiemmin jääkiekkoa ja ollut vieläpä tosi hyvä.) Hänellä on muutenkin paha maku suussa miehistä ylipäänsä, sillä hänen teoriansa mukaan he eivät osaa muuta kuin valehdella. Daunis käyttää termiä guy lies eli miesvalheet. Edellinen suhde TJ:n kanssa jätti häneen arvet, kun tämä jätti hänet yllättäen. (Hauska yksityiskohta muuten, että TJ:n oikea nimi on Toivo John, ja hänen kerrotaankin olevan suomensukuinen.) Levi kuitenkin tutustuttaa Jamien heti siskoonsa, ja Daunis huomaa viihtyvänsä tuon mukavan pojan kanssa. He käyvät yhdessä juoksemassa ja juttelevat asioista, mutta James on kumman vaitonainen omista asioistaan. Daunis ei oikein saa hänestä selkoa. Sitä paitsi Jamiella on tyttöystävä entisessä kotipuolessaan, joten se siitä.

I will not be That Girl, no matter how much Jamie's eyes sparkle with delight that ripples warmly to every cell in my body. (s.70)

Sitten tapahtuu kauheita, joka kääntää mukavasta alkaneen kirjan tapahtumat jännäriksi. Vuotuisen Powwowin jälkeen teineillä on omat bileensä, joihin kuuluu kaljaa ja nuotiolla hengailua. Daunis ja Jamie menevät sinne myös, ja Lilyn on tarkoitus tulla myöhemmin, kun hän saa selvitettyä asiat exänsä Travisin kanssa. Travis on ollut Daunisillekin hyvin tärkeä tyyppi, kunnes hänestä tuli monen ikäisensä tapaan meth head eli metamfetamiiniriippuvainen. Lily yrittää nyt vakuuttaa Travisille, etteivät he enää voi olla yhdessä. Tapahtuu kuitenkin jotakin kamalaa, jota Daunis joutuu valitettavasti todistamaan. Suuren menetyksen lisäksi Daunis saa tietää, miksi Jamie ja hänen isänsä, lukion biologianopettajaksi palkattu Ron, ovat tulleet Chippewaan. Daunis kokee kertaheitolla raastavaa surua, petetyksi tulemista ja epätoivoa sen suhteen, millaisen valinnan hän tulee tekemään. 

"Dont't you know, Jamie? Love is a promise. And promises you don't keep are the worst lies of all." (s. 356)

Saaren välikohtauksen jälkeen alkaa kamala tapahtumien vyyhti, johon kuuluu kadonneita ja myöhemmin meth-yliannostukseen kuolleina löytyneitä teinityttöjä, hallusinoivia sieniä, metamfetamiinisalakuljetusvyyhti, epäilyttävästi käyttäytyviä aikuisia, FBI-tutkimuksia ja sen sellaista. Daunis joutuu keskelle sellaista, mihin hän ei olisi koskaan uskonut joutuvansa. Hän joutuu nyt itse valehtelemaan lähimmäisilleen, mutta hän uskoo tekevänsä sen hyvän nimissä. Jännittävien tapahtumien lomassa Daunis etsii itseään, paljastaa lukijalle, miksei enää pelaa jääkiekkoa, kokee rakkauden ja saa pettyä lähimmäiseensä, johon on aina uskonut voivansa luottaa.

Left your boots outside and now they're by the outhouse? That's the Little People.

Shoelaces tied in knots? Them Little People are playing trick on ya.

Firewood scattered on the ground instead of stacked? Must've been the Little People. 

I never heard anyone say anything bad about the Little People...until Travis. (s. 295)

Kirjan juoni etenee hyvin koukuttavasti, joten tätä ei meinannut malttaa laskea käsistään. Daunis on päähenkilö, josta on vaikea olla pitämättä: hän on maanläheinen, rehti nuori nainen, mutta myös hyvin päämäärätietoinen ja ylpeä juuristaan, vaikka kokeekin välillä olonsa hapuilevaksi. Hän välittää lähimmäisistään. Juonivetoinen kirja esittelee samalla Ojibwe-heimon perinteitä ja uskomuksia, joita Daunis syvästi kunnioittaa. Daunisin suvun nimi Firekeeper tulee siitä, että heidän tehtävänään on ollut aina sytyttää uhritulia erilaisiin hengellisiin seremonioihin. He myös uskovat erilaisiin henkiolentoihin, kuten eräänlaisiin menninkäisiin (little people), joita asustaa metsässä. Heillä on myös omat kurinpitomenetelmänsä: blanket party tarkoittaa sitä, että naiselle pahaa tehnyt mies kääritään yöllä peittoon, viedään metsään ja kaltoinkohdellun naisen serkut hakkaavat miehestä pahan pois. Daunisin tätä lähtee eräänäkin yönä tällaisen tapauksen johdosta talostaan, eikä suostu ottamaan Daunista mukaan, vaikka tämä haluaisi kovasti.

Firekeepers strike the fire for ceremonies, funerals, sweat lodges, and other cultural events where our prayers are carried by the smoke to Creator. A ceremonial fire is special; you don't roast marshmallows or sing forty-niner songs at it. (s. 99) 

Mainittakoon vielä, että kirjan keskeinen tapahtumapaikka, Sugar Island, on oikeasti olemassa oleva saari Michiganin Chippewassa, St. Marys River -joella ja sinne pääsee vain lautalla. Kirjailija kertoo jälkisanoissaan halunneensa tuoda esille joitakin todellisia Amerikan intiaaniväestön epäkohtia. Esimerkiksi naisten kokema väkivalta on valitettavan yleistä alkuperäisväestön keskuudessa: 84 % heistä on kokenut väkivaltaa ja 56 % seksuaalista väkivaltaa. (Kirjassa on yksi kohtaus, jossa kuvataan raiskaus.) Hänen koulussaan oli myös peitetehtävissä huumepoliisi soluttautuneena tavalliseksi oppilaaksi, joten siitä hän sai idean tämän kirjan juoneen. 

Firekeeper's daughter on kyllä maineensa veroinen kirja. Se on sopivalla tavalla jännittävä, mutta myös tavattoman realistinen ja hätkähdyttävä. Kirjan romantiikkaosio loksahtaa juonen sekaan vaivattomasti eikä puske liikaa esiin, vaikka olisin ehkä toivonut siihen vielä jotain pientä lisää. Siksi annoin miinuksen vitosen perään. Mikä mahtavinta, tästä on tulossa Netflix-sarja tämän vuoden huhtikuussa, kuten tuossa alussa jo hehkutin! Luulisin, että tämä myös tullaan suomentamaan lähivuosina, sillä olisi suorastaan rikos jättää se tekemättä.

Arvosanani 5-

Tämän kirjan olen ostanut itselleni.

Muissa blogeissa;

Always with a book

Whispering Stories

Library Looter

Confessions of a YA reader

The Black Book Blog

Lisään kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

9. Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön

Booklist Queen -haaste saa ruksin kohtaan:

Reese Witherspoon Book Club Pick

Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaastebingo saa ruksin kohtaan:

5. Kirja, jossa ollaan saarella

Popsugar-haasteessa merkitsen kirjan kohtaan:

A Book Becoming a TV series or movie in 2022

YA-spefihaaste saa ruksin kohtaan (okei, hoksasin myöhemmin, ettei tää nyt ole spefiä, mutta koska ehdin jo merkitä sen tuonne haasteeseen, ei kai ole niin vakavaa):

Kirjasta tehty elokuva tai tv-sarja

Teeskentelyä: Holly Bourne

 Teeskentelyä: Holly Bourne. Suomentanut Kristiina Vaara. Gummerus 2021

Englanninkielinen alkuteos (2020): Pretending. Kansi: Bore Tekogul (kuvitus & suunnittelu), Erin Graig (art direction)

"Miksi olla oma itsensä, kun voi olla täydellinen?

April, kolmekymppinen lontoolaisnainen, on kiva, nätti ja hyvä keskustelija, mutta deittailu on hänelle yhtä pettymysten, sydänsurujen ja raivon sekaista sotkua. Ehkä jos April olisi enemmän Gretelin kaltainen, hän saisi haaveilemansa parisuhteen... Gretel kun on juuri sitä mitä miehet haluavat: itsenäinen, hurmaavan hauska ja rento. Gretel ei ylitulkitse, ei ole koskaan vähän liikaa. Ongelma tässä on se, että Gretel on mielikuvitusolento – ja että April teeskentelee nyt olevansa Gretel.

Deittailu Gretelinä on paljon hauskempaa – etenkin, kun koukkuun tarttuu pahaa-aavistamaton Joshua. Viimeinkin April on niskan päällä, mutta pystyykö hän kontrolloimaan omia tunteitaan? Ja kun hänestä ja Joshuasta tulee läheisempiä, kauanko teeskentelyä voi jatkaa? "(Gummerus)

Oma arvio:

Nonnih, ei pitäisi antaa tuomiota kirjalle, ennen kuin sen on lukenut loppuun. Minä nimittäin en ollut alkuun kovinkaan vakuuttunut tästä Holly Bournen uusimmasta aikuisten romaanista, sillä sen vihainen feministisyys puski niin voimalla iholle heti kirjan ensi sivuilta. Mitä odotuksia tuleekaan kirjasta, joka alkaa lauseella: "Minä vihaan miehiä"? Tiesin toki, ettei tuohon lauseeseen tule takertua, vaikka se alkoi toistua kirjan sivuilla yhä uudelleen ja uudelleen, sillä luotin siihen, ettei Bourne vie ihan kaikkea toivoa, vaikka käsitteleekin hyvin rankkoja aiheita, jotka usein ovat vain naisille tuttuja -  ja joiden aiheuttajia ovat miehet. Lisäksi tuntui, että kirjailijan kevyt ja huoleton tyyli kirjoittaa ei nyt ollenkaan istunut tähän "aikuistenoikeesti"-romaaniin, kun olen tottunut lukemaan samalla tyylillä kirjoitettuja YA-romaaneja, joita rakastan. Mutta minä muutin mieleni. Kerron kohta, miksi.

Kaikkiin elämäni yksinäisimpiin hetkiin kuuluu mies, joka nukkuu vaikka tietää, että minä todennäköisesti itken. (s. 52)

Kirjan päähenkilö April, joka julistaa vihaavansa miehiä, on 33-vuotias lontoolaisnainen, joka työskentelee vapaaehtoisjärjestössä "We are here" vastaamassa ihmisiä askarruttaviin kysymyksiin. Aina kun Aprilille sattuu kysymys, jossa joku nainen epäilee tulleensa poikaystävänsä raiskaamaksi, hänen läheiset työkaverinsa Matt ja Katy tarjoutuvat vastaamaan hänen puolestaan, sillä he tietävät, että kyseiset tapaukset voivat käydä Aprilin tunteisiin. 

Niinpä minä makaan 33-vuotiaassa kropassani, joka ei tästä nuorene, ja ajattelen kaikkia kamalia asioita, joita miehet ovat tehneet minulle ja täysin avonaiselle sydämelleni. (s. 77-78)

April on nimittäin joutunut nuorempana miesystävänsä Ryanin raiskaamaksi, ja hänellä on yhä asia käsittelemättä kunnolla. Tämä trauma on seurannut häntä parisuhteesta toiseen, ja tietyt tilanteet ja asiat saattavat yhä triggeröidä hänelle posttraumaattisen stressireaktion. Viimeisin sattui hänen tämänhetkisen miehensä Simonin kanssa, kun tämä halusi harrastaa seksiä takaapäin, eikä mies yrittänytkään ymmärtää Aprilin reaktiota tähän. Siihen päättyi sekin suhde, ja April tulee taas siihen johtopäätökseen, ettei miehiin voi koskaan luottaa, eikä hän kelpaa heille vikoineen päivineen.

Niinpä April tulee kehittäneeksi Gretelin, alter egon, joka on kaikin puolin täydellinen miesten silmissä. Hän laatii ohjeita, miten Gretel käyttäytyy kussakin tilanteessa, ja miten hän ei MISSÄÄN NIMESSÄ käyttäydy: Gretel ei paljasta traumojaan miehelle, ettei tämä kiusaannu, Gretel ei nalkuta, Gretel on aina huoleton, pitää miehen vähän varpaillaan myöhästymällä tapaamisista, ei halua määritellä suhdetta, ettei mies tunne itseään ahdistuneeksi, harrastaa seksiä kuten mies haluaa, koska Gretelillä ei ole mitään menneisyyden traumoja siihen liittyen - ja saa tietenkin aina orgasmin, mutta ei liian äänekästä, ettei vaikuta liian lutkamaiselta. April lähtee treffeille mukavalta vaikuttavan Joshuan kanssa, jolle hän esittäytyy Gretelinä. Ja kuin taikaiskusta Gretel saa kiedottua Joshuan sormensa ympärille ja tunteet syvenevät. April itse ei olisi tietenkään tähän pystynyt!

- - - Tietenkin sinun täytyy nähdä vaivaa ulkonäkösi eteen, mutta älä näytä siltä, että olet nähnyt liikaa vaivaa. Ei liian seksikäs, ei liian siveä. Muista - kanavoi Kultakutria. Pysy seksikkyysasteikon keskivaiheilla. Ole niin vitun mitäänsanomaton kuin vain voit, jotta saat hänet huiputettua haluaamaan viettää lisää aikaa kanssasi. - - -  (s. 135)

Voiko teeskentelyä kuitenkaan jatkaa loputtomiin, etenkin kun April huomaa, että Joshua alkaa tuntua yhä tärkeämmältä. Voisiko olla niin, ettei hän olekaan niinkuin kaikki muut miehet hänen elämässään? Aprilin on kuitenkin yhä vaikea luottaa siihen, että Joshua voisi pitää hänestä omana itsenään. Hänhän rakastui Greteliin. April alkaa oireilla töissä ja hänet passitetaan viikon lomalle hänen vastattuaan hyvin epäasiallisesti eräälle miehelle, joka kyseli, miksei tyttöystävä ilahtunut siitä, että tämä yritti harrastaa seksiä tämän nukkuessa. Tämän jälkeen työnohjaaja neuvoo Aprilille nyrkkeilyryhmän, joka on tarkoitettu hänenlaisilleen naisille. Tästä ryhmästä April alkaa saada voimaa ja rohkeutta kohdata omat kipukohtansa ja sen, että hän todellakin tarvitsee apua.

Hän raahaa asunnon kaikki peitot sohvalle, järjestää ne ympärilleen kuin  hattarapilven ja katsoo Dawson's Creekiä matkien Joey Potterin arvaamattomia suunliikkeitä. (s. 85)

Hauska yksityiskohta on se, että April ja hänen kämppiksensä Megan rakastavat katsoa ja ruotia Dawson's Creek -sarjaa, jota juuri itsekin katson ties monennettako kertaa. Kyseinen sarjahan on paras teinisarja kautta aikojen ja on edelleen tajuttoman hyvä (kaikkine korneine juttuineen.) Olen saanut myös mieheni koukutettua sarjaan! Mutta öh, nyt meni vähän off-topic. Todellakin, kirjassa on monia Dawson's Creek -viittauksia, he käyttävät sarjaa lohtukatsomisena ja onpa jopa heidän seinällään kehystetty kuva itkevästä Dawsonista, joka on iskostunut varmasti monen sarveiskalvolle somessa kiertävänä itkumeeminä. Aivan mahtavaa! Samaistun ajatuksiin nimihenkilö Dawsonin ärsyttävyydestä ja kuulun Aprilin ja Meganin tavoin Team Paceyhin. Lisäksi kirjasta bongasin myös yhden Frendit-viittauksen.

"Voitko nyt vain pokata jonkun nopeasti, että pääsen kotiin katsomaan Dawson's Creekiä?"(s. 167)

Tälle kirjalle siis todellakin piti antaa mahdollisuus. Alun miesvihaisuuden tuuttaaminen saa selityksensä tarinan edetessä ja muuttaa pian sävyään ymmärtävämpään ja kyseenalaistavampaan suuntaan. Kevyt kirjoitustyyli ja huumori mukana keventää muuten niin rankkaa aihetta. Aprilin ja Joshuan romanssi on Bournemaiseen tyyliin hyvin realistisesti kuvattu, eikä romanssi ole silti kirjan pääpainotuksena, vaan päähenkilön hidas eheytyminen. Toki kirjan agendana on myös tuoda esille naisiin kohdistuva väkivalta parisuhteessa.

Kuinka voin olla raiskauksen uhri, kun raiskaus oli äänetön ja sen teki ihminen, jonka tunnen. Ehkä olenkin vain ylireagoinut? Kuinka voin olla raiskauksen uhri, kun minua ei raahattu pimeälle kujalle? Kuinka voin olla raiskauksen uhri, jos haluan seksiä edelleen? Sehän tekee koko raiskauksen tyhjäksi? Enkö minä vain riistä raiskaus-sanan joltakulta, joka ansaitsee sen paremmin? (s. 206)

Kirja ei tarjoa valmista parantumista lopussa vaan ainoastaan toivon pilkahduksen siitä, että April tulee pärjäämään. Koska joistakin asioista ei kai voi kokonaan "parantua." Naisena on hyvin helppo samaistua moneen Aprilin ajatukseen, vaikka välillä feministiset ajatukset tuntuvat melko tutuilta Bournen aiemmista kirjoista. Hieman siis hän jo toistaa itseään. Kirja kyllä pistää ajattelemaan ja kertoo sellaisesta aiheesta, josta en ole aiemmin lukenut. Jossain vaiheessa kun raiskaus parisuhteessa oli vielä täysi myytti.

VIHAAN SINUA VITUN RYAN NIIN VITUSTI SENKIN VITUN MULKKU. PILASIT VITTU ELÄMÄNI EIKÄ SIITÄ SEURANNUT SINULLE MITÄÄN PAHAA. ELÄMÄNI ON PILALLA JA MINÄ EN OLE KOSKAAN MINÄ JA SILTI SINÄ SAAT JATKAA OMAA VITUN ELÄMÄÄSI - - - (s. 250)

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

 

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa:

Katsokaa kuinka onnellinen olen: Holly Bourne 

 

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan

Booklist Queen saa ruksin kohtaan:

A book that makes you think

Vahvat naiset -lukuhaasteessa ruksaan kohdan:

Kirja ei läpäise käänteistä Bechdel-testiä

Popsugar haasteessa kirja loksahtaa kohtaan:

A book about forgetting

Lisäksi kirjassa on pinkit kannet, joten se sijoituu työkaverini kanssa keksimään Värihaasteeseen 2021 ja josta käytän somessa hästägiä #luepinkkejäkirjoja. (Työkaverini väri on violetti)

Orjattaresi-sarja: Margaret Atwood

Orjattaresi: Margaret Atwood. Suomentanut Matti Kannosto. Tammi 2017 (korjattu painos.) Ensimmäinen painos Kirjayhtymä Oy 1986. (Orjattaresi #1)

Englanninkielinen alkuteos (1985): The Handmaid's Tale. Kansikuva: MGM Television Entertainment Inc. & Relentless Productions LLC.

"Yhdysvalloista on tullut Gilead. Hedelmälliset naiset on alistettu nimettömiksi synnytyskoneiksi, yksikään nainen ei saa lukea eikä kirjoittaa, kaikkea valvotaan. Mutta vähitellen kapinan siemenet itävät kaikkien kastien naisissa." (#kirja)

Oma arvio:

 Minä odotan, pestynä, harjattuna ja ruokittuna kuin palkintosika. (s. 105)

Nolottaa myöntää, mutta taas minulle kävi näin, että katsoin ensin tv-sarjan ja vasta sitten tartun kirjaan. Niinpä lukukokemukseeni ja arviooni vaikuttaa varmasti tuo HBO Nordicin esittämä laadukas sarja The Handmaid's Tale, josta olen kuullut lähinnä vain ylistäviä kehuja. Yritän nyt kuitenkin ajatella tätä kirjaa ilman sarjaa, niin vaikeaa kuin sen onkin.

Tiedän kyllä miksi sinisiä kurjenmiekkoja esittävän vesivärijäljennyksen edestä puuttuu lasi ja miksi ikkuna avautuu vain raolleen ja miksi se on särkymätön. Ei täällä pakenemisesta olla huolissaan. Emmehän me kauaksi pääsisi. Huolena ovat ne toiset pakoreiät, ne jotka voi avata itse jollakin sopivalla terällä. (s. 18)

Kuva: Pixabay

Orjattaresi on rakentunut anonyymin naisen (jonka nimi on todennäköisimmin June, kuten tv-sarjassa korostuu) päiväkirjamaiseen tarinaan, jossa vuorottelee hänen nykyhetkensä Frediläisenä, komentaja Frederick R. Waterfordin orjattarena, sekä takaumat ajasta ennen Gileadia, jolloin hänellä oli vielä oma elämä,  mies ja lapsi. Vuoroin hän muistelee myös aikoja, jolloin hän muiden hedelmällisten naisten kanssa ovat Lydia-tädin armoilla Raakelin ja Leean uudelleenkasvatuskeskuksessa, jossa heistä koulitaan vastoin heidän omaa tahtoaan orjattaria, synnytyskoneita rikkaille pariskunnille. Samalla naisiin yritetään juurruttaa uskon siemen, jotta heistä tulisi täydellisiä Gileadilaisen yhteiskunnan jäseniä. Lydia-täti on toisaalta lähes hellyttävä nostaessaan orjattaret jalustalle ja pitäessään heidän puoliaan, mutta lopullisissa tarkoitusperissä ja koulutusmenetelmissä ei ole mitään hellyttävää.

Miehet ovat seksikoneita, sanoi Lydia-täti, eivät paljon sen kummempaa. He tahtovat vain  sitä yhtä. Teidän pitäisi oppia käsittelemään heitä, oman etunne vuoksi, ohjailkaa heitä nenästä, noin vertauskuvallisesti sanoakseni. Niin luonto on tarkoittanut. Se on Jumalan keksimä menetelmä. Sillä tavoin asiat ovat. (s. 208)

Frediläisen kertomasta tarinasta huokuu vahvalla tavalla se ahdistus, mitä tällaiseen kohtaloon pakotettu nainen voi kokea. Kenellekään ei uskalla puhua, keneenkään ei uskalla luottaa, koska kaikkialla on tarkkailijoita eli Silmiä ja aseistettuja Enkeleiksi kutsuttuja vartijoita. Edellistä elämää ei saa muistella, mutta tietyt hetket tuovat kertojan mieleen hänen tyttärensä tuoksun, miehensä kosketuksen, ystävänsä Moiran naurun...

Kuva: Pixabay

Pidän siitä, miten tarkkaan Atwood on kuvaillut ympäristöä ja ylipäänsä kaikkia yksityiskohtia. Orjattaren yksinkertaistettu huone uudessa talossa välittyy hyvin yksityiskohtaisesti, samoin kaikkien vaatteet ja asusteet. Orjattarien vaatteet ovat punaisia kuin veri, mutta heidän päänsä on valkoisen siipimäisen päähineen suojassa, rikkaat vaimot pukeutuvat siniseen, vartijat vihreään, martat sameanvihreään, köyhempien miesten vaimot puna-, sini- ja vihreäraitaisiin asuihin. Lesket verhoutuvat mustaan. Gileadissa kaikki on säntillistä ja kaavoitettua, eikä poikkeamia suvaita. Muistutuksena kaikille siitä on muuri, jossa roikkuu edelliset pelastajaisten kohteet - ne, jotka poikkeavat normista, hirtetään kaikkien nähden. Syyksi riittää esimerkiksi homoseksuaalisuus tai vääräuskoisuus.

Meidän on tarkoitus tuntea näitä ruumiita kohtaan vihaa ja halveksuntaa. Mutta minä en tunne. Nämä Muurilla riippuvat ruumiit ovat aikamatkalaisia, näihin päiviin kuulumattomia. Ne ovat saapuneet tänne menneisyydestä.  (s. 56)

Kaikki kuitenkin alkaa muuttua, kun komentaja pyytää Frediläisen huoneeseensa illalla, vaimoltansa Serena Joylta salassa. Frediläinen ja komentaja alkavat varastaa näitä yhteisiä hetkiä, jotka perustuvat jutusteluun, sanapeleihin ja laittomien naistenlehtien lukemiseen.Nainen huomaa, että hän voi pyytää komentajalta asioita, yksinkertaisia mutta merkityksellisiä. Mitään rakkautta se ei ole, eikä edes ystävyyttä, mutta nimittäisin sitä liittolaisuudeksi. Komentajan vaimo ei juuri herätä sympatioita kylmyydellään, mutta toisaalta hänen ja komentajan eristäytynyt avioliitto, joka tuntuu keskittyneen vain jälkikasvun saamiseen, antaa säälipisteitä tuolle muuten kamalasti käyttäytyvälle naiselle.

Luen nopeasti kun kerran olen saanut tilaisuuden, ahneesti, melkein hyppien, ja yritän ahtaa mieleni niin täyteen kuin mahdollista seuraavaa pitkää nälkäkautta varten. Jos lukemiseni olisi syömistä niin se olisi samanlaista kuin nälkää nähneiden mässäily, jos se olisi seksiä niin se olisi nopea salavihkainen seisomapano jollain peräkujalla. (s. 264)

Sitten on tietysti Nick, Waterfordien ranskalaissyntyinen autonkuljettaja. Hänen viattomat, mutta vaaralliset silmäniskunsa ja varastettu suudelma pimeällä käytävällä saavat naisen edellisen elämän haihtumaan aavistus aavistukselta kauemmas. Nick on Frediläisen pakotie, kosketus vapauteen, kapina sääntöjä vastaan. Lisäksi on Mayday-vastarintaliike, josta ei kirjassa kovin paljoa kerrota, mutta sen salamyhkäisyys tekee tarinasta kiehtovamman.

Kirjan epilogi, jossa ollaan ajallisesti kaukana tulevaisuudessa Gileadin jälkeen, jättää minulle hämmästyksen, mutta hienoisen helpotuksen tunteen. Paljon saa itse päätellä, miten Gileadin valtarakenteet murtuvat, ja miten Frediläisen ja Nickin tarina jatkuu, vai jatkuuko? Onneksi tv-sarja jatkuu HBO:lla jossain vaiheessa ja tarjoaa oman (toivon mukaan Atwoodin siunaaman) versionsa tuosta kirjan jälkeisestä ajasta.

Ei steriilejä miehiä enää olekaan, virallisesti nimittäin. On vain naisia jotka ovat mahoja, niin on laki. (s. 93)

Orjattaresi on hyytävä dystopia siitä, millaista ääriuskonnon sekoittuminen yhteiskunnan lakeihin, valtarakenteisiin ja arvoihin voi pahimmillaan olla. Eipä monikaan kirjan teemoista ole kovinkaan kaukaa haettu nykymaailmassa. Tämä on vaikuttava kirja, suosittelen!

Arvosana 5

Muissa blogeissa:

Yöpöydän kirjat

Kirjaluotsi

Lukutoukan kulttuuriblogi

Kirjanurkkaus

Mustelumo

Hyllytontun höpinöitä 

Sivutiellä 

Todella vaiheessa 

Kansientakaiset maailmat

Taikakirjaimet

Testamentit: Margaret Atwood. Suomentanut Hilkka Pennanen. Otava 2019. (Orjattaresi #2)

Englanninkielinen alkuteos: The Testaments. Kansi: Noma Bar ja Susanne Dean

"On kulunut 15 vuotta Orjattaresi-romaanin loppukohtauksesta. Tarinan kertojina on kolme naista. Atwoodin innoituksena ovat olleet lukijoiden kysymykset Gileadin valtiosta sekä maailma, jossa elämme. Mitä Gileadissa on tapahtunut näinä vuosina – ja mitä se kertoo meille omasta ajastamme?

The Handmaid’s Talesta on tullut symboli taistelulle naisten oikeuksien puolesta maailmassa, jossa Atwoodin purevaa näkemystä tarvitaan yhä – ehkä enemmän kuin koskaan." (Otava)

Oma arvio:

Viihdyttävä. Ahmittava. Odotettu. Vaikuttava. Sujuvalukuinen. Testamentit.

En osannut odottaa enkä toivoa jatko-osaa Atwoodin pöyristyttävän huikealle Orjattaresi-romaanille, joten oli melkoinen lottovoitto, kun keväällä sain tietää Testamentit-kirjasta. Samalla hiukan pelotti, että miten voisin ottaa vastaan jatko-osan tarinalle, jos se meneekin ihan eri urille kuin rakastamani TV-sarja Handmaid's Tale. Mutta, mutta... eipä hätiä mitiä, sillä kirjan tapahtumat ovatkin hypähtäneet reilusti toistakymmentä vuotta eteenpäin siitä, mihin Orjattaresi päättyi.

Väärän todistuksen antaminen ei ollut poikkeus, vaan yleinen käytäntö. Ulkonaisen hyveellisyytensä ja puhtautensa alla Gilead oli mätä. (s. 359)

Kirjassa on kolme naiskertojaa: Kaikkien yhtä aikaa ihailema ja pelkäämä Lydia-täti, jolla on uskomattoman paljon valtaa Gileadissa. Toinen kertoja asuu myös Gileadissa, ja on itse asiassa syntynytkin siellä, nimittäin komentaja Kylen ja Tabithan perheessä asuva Agnes, joka on jo tullut nuoren naisen ikään. Kolmas kertoja, kuusitoistakesäinen Daisy, asuu Gileadin ulkopuolella, Kanadassa. Näillä kolmessa naisessa ei alussa tunnu olevan mitään yhteistä tekijää, mutta sitten tarinan edetessä paljastuu, että yhteyksiä on enemmän kuin aavistinkaan.

Viesti oli selvä: saimme katsoa mutta emme puhua. Mutta miksi? Miksi moinen esitys, jos meidät kaikki oli määrä tappaa? (s. 143)

Lydia-tädin pään sisään on aivan uskomattoman mahtava päästä sukeltamaan. Sen lisäksi, että pääsemme kurkistamaan aikaan, jolloin menestyneestä lakinaisesta muokataan Täti, hän kirjoittaa salaisissa muistiinpanoissaan Gileadin valtaapitävien mädänneistä sieluista: mikään ei ole Gileadissa niin pyhää, kuin uskoisi. Kieroilu, keinottelu ja valehtelu on ihan arkipäivää. Lydia-täti, jonka kunniaksi on pystytetty patsaskin, on kuitenkin kaikista ovelin. Hän tietää Nicole-vauvan olevan elossa ja aikoo saada tämän takaisin Gileadiin. Yhteistyössä komentaja Juddin kanssa, jonka vaimot kuolevat epämääräisesti yksi toisensa jälkeen, Lydia tekee kaikkensa saadakseen muinoin Gileadista kaapatun vauvan palauttamiseen. Judd ei tosin tiedä sitä, että Lydialla on ihan omat suunnitelmansa.

"Jos hyvän vaimon löydät, löydät aarteen, kalliimman kuin meren helmet." (s. 193) 

Agnes menettää pahasti sairastuneen äitinsä Tabithan, minkä jälkeen hänelle selviää, ettei tämä edes ollut hänen oikea äitinsä. Agnesin isä Kyle ottaa heti Paulan uudeksi vaimokseen, ja nämä saavat pian myös oman Orjattaren. Paulalla tuntuu olevan kova kiire saada Agnes naimisiin, ja pian Agnesille aletaankin katsoa sopivaa puolisoa. Vaikka nuori nainen saa olla mukana valkkaamassa kolmesta tätien hyväksi valitsemasta sulhasehdokkaasta, Agnes tietää, että hänen vanhempansa valitsevat kamalan, vanhan komentaja Juddin hänen miehekseen.

 Illalla sängyssä maatessani soveliaiden aviomiesehdokkaiden valokuvat leijuivat pimeässä silmieni edessä. Kuvittelin jokaisen vuorotellen päälleni, sillä siihen he päätyisivät, kun yrittäisivät tunkea inhottavan ulokkeensa jääkylmään ruumiiseeni. (s. 263)

Viime hetkellä ennen hääseremoniaa Agnes saa kuitenkin apua yllättävältä taholta, Lydia-tädiltä, joka pyytää ottamaan yhteyttä heihin ja sanovansa saaneensa kutsumuksen tädiksi. Niin Agnes pääsee turvaan Ardua Halliin, jonne myös Agnesin ystävä Becky pääsee yritettyään itsemurhaa ruususaksilla.

Daisy on asunut aina Melanien ja Neilin kanssa, vaikka tietää, etteivät he ole hänen oikeat vanhempansa. Kaduilla kulkevat harmaakaapuiset Helmitytöt kulkevat pareittain ja houkuttelevat kodittomia tai muuten heikossa tilassa olevia nuoria naisia Gileadiin (Helmitytöt ovat lähetystyössä olevia Täti-kokelaita, joista tulee onnistuneet värväämisen jälkeen Tätejä Ardua Halliin.) Daisylle on kerrottu Gileadin kauheudesta ja Nicole-vauvasta, eikä tyttö voi sietää ajatustakaan noista. Kun sitten Melanie ja Neil joutuvat räjähdysonnettomuuteen ja menehtyvät, tytöstä aletaan kouluttaa sopivaa uhria Helmityttöjen mukaan Gileadiin, sillä soluttautujia tarvitaan. Daisystä tulee nyt Jade, ja hän ei voi aavistaakaan, millaiseen paikkaan hän pian joutuu.

En halua paljastaa kirjan juonesta tämän enempää. Arvata voi, että nämä kolme kertojanaista kohtaavat Ardua Hallissa Jaden saavuttua sinne Helmityttöjen matkassa. Pian alkaa paljastua karmeita, mutta myös mukaviakin salaisuuksia. Lydia-täti ei olekaan niin läpeensä mätä, kuin olisi voinut kuvitella. Hän tekee kaikkensa, jotta totuus Gileadista tulisi julki ja tytöt pääsisivät turvaan.

Yhdessä puistossa oli keinuja, mutta emme voineet edes kuvitella ottavamme niin suuria vapauksia että ryhtyisimme keinumaan, sillä tuuli saattoi puhaltaa hameen ylös, jolloin sen alle saattaisi nähdä. Vain pojat saivat maistaa sellaista vapautta, vain he saivat heilahtaa vuoroon ylös ja vuoroon alas, vain he saivat kiitää ilman halki. (s. 24)

Testamentit on huomattavasti lohdullisempi kuin Orjattaresi, sillä nyt lukija ei jää enää epävarmuuteen tulevasta. Gileadin maailma avautuu syvemmin, kun mukana on koko elämänsä siellä asunut nuori nainen sekä yksi valtaapitävistä Tädeistä, sekä lisäksi henkilö, joka kokee ja näkee sen kaiken ulkopuolisen silmin.

Arvosanani 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa: 

Kulttuuri kukoistaa 

Lisään kirjan Popsugar-haasteen kohtaan:

50. A book set in an abbey, cloister, monastery, vicarage or convent Osallistun kirjalla myös Scifihaasteeseen.

Kolmetoista syytä: Jay Asher

Kolmetoista syytä: Jay Asher. Suomentanut Annika Eräpuro. Otava 2014 (Seven-pokkari 2017)

 Englanninkielinen alkuteos: Thirteen Reasons Why

"Clay Jensen saa salaperäisen paketin, jonka sisältä paljastuu hänen luokkatoverinsa ja entisen ihastuksensa Hannah Bakerin äänittämiä kasetteja. Kaseteilla Hannah kertoo syyn siihen, miksi päätti elämänsä kaksi viikkoa aikaisemmin, ja mitkä 13 syytä johtivat tähän äärimmäiseen ja lopulliseen tekoon.

Vain kuuntelemalla nauhan Clay voi saada selville miksi hän itse on päätynyt Hannahin listalle."(Otava)

Oma arvio: 

Kiinnostuin tästä kirjasta vasta sen jälkeen, kun aloin seurata Netflixistä sen pohjalta tehtyä sarjaa. Aina sanotaan, että pitäisi aina lukea kirja ensin, ennen kuin katsoo siitä tehtyä elokuvaa tai sarjaa, mutta minusta toimii tämä toisinkin päin. Odotukseni kirjalle olivat aika korkealla, sillä sarja vaikutti minuun kovasti ja se on useimpien Netflix-sarjojen tapaan hyvin tehty ja castattu.

Kirja alkaa hyvin samanlaisesta tilanteesta kuin tv-sarjakin, eli siitä, kun Clay Jensen saa laatikollisen numeroituja kasetteja haltuunsa. Hän alkaa kuunnella ensimmäistä kasettia ja järkyttyy, kun kuulee kuolleen koulutoverinsa, Hannahin äänen. Hannahin, joka on tehnyt vasta itsemurhan. Alkuun Clay väittää, ettei tuntenut tyttöä juuri ollenkaan, mutta kasettien ja tarinan edetessä käy ilmi, että heidän välillään on tapahtunut asioita.

Kohtaan katseesi

sinä et edes näe minua

Tuskin vastaat

kun kuiskaan

hei

Voisit olla sielunkumppanini

kaksi samanhenkistä 

Ehkä niin ei ole

Emmekä kai koskaan

tule tietämään (s.168)

Kirja on Hannahin nauhoitusten ja Clayn vuoropuhelua, jotka erottuvat kursivoidun ja normaalin tekstin vuorottelulla. Välillä minusta on hiukan tympäännyttävää lukea Clayn ajatuspieruja jokaiseen Hannahin kommentin väliin, mutta toisaalta vuoropuhelu tällaisessa tapauksessa on toimiva ratkaisu, ettei unohdu, että kyse on Clayn reagoinnista nauhoihin. Hän kuuntelee nauhoja melko ripeään tahtiin peräjälkeen, kun taas tv-sarjassa hänellä on välillä pitkähköjä taukoja nauhojen kuuntelussa, että hän ehtisi koota itsensä. Clayn tunnemyrskyt kulkevat tarinan mukana ja hän miettii suhdettaan Hannahiin. Aika pian käy ilmi hänen kommenteistaan, kuinka paljon tämä on pitänyt tytöstä.

 Luoja. Tuntuu hirveältä, kun en enää tiedä mihin uskoa. Kun en tiedä mikä on totta. (s.118)

Kirjan  nimi tulee siitä, että Hannah on nimennyt 13 henkilöä, jotka ovat jokainen osaltaan olleet vaikuttamassa hänen päätökseensä, niin hyvässä kuin pahassakin. Miten Clay on sitten päätynyt nauhalle, vaikka hänestä annetaan puhtoisen pojan kuva? Clay alkaa pikku hiljaa aavistella, miksi hän on nauhoille päätynyt. Tuo tieto saa hänet epätoivon valtaan: miksei hän huomannut, että Hannah olisi halunnut hänen jäävän? Miksi hän jätti hänet huoneeseen? Miksi hän antoi ennakkoluulojensa voittaa?

Kuuntelen ihmistä, joka on antanut periksi. Ihmistä, jonka tunsin. Josta pidin.

Kuuntelen. Mutta liian myöhään. (s. 128)

 Clay ei ole kuitenkaan ainoa, joka miettii omia tekemisiää, sillä nauhat kiertävät vuorotellen jokaisen niillä esiintyvän henkilön luona. Kirjassa ei kuitenkaan käydä läpi kuin Clayn näkökulma aiheeseen. Käy ilmi, että Hannah on kokenut paljon vääryyttä, nähnyt pahoja asioita ja kokenut sellaisia. Hän on viime kädessä pyytänyt apua, muttei ole sitä saanut. Eräs henkilö valvoo, että kaikki nauhalla esiintyvät kuuntelevat jokaisen nauhan. Eräs, jolla on myös varalta kopiot nauhoista. Eräs, joka ei saa  Hannahin surullisia silmiä mielestään, kun tämä toi kasettipaketin hänelle hetkeä ennen kuolemaansa.

Niinpä minä tein juuri niin. Kirjoitin rouva Bradleylle viestin, jossa luki: "Itsemurha. Olen miettinyt sitä. En kovin vakavasti...mutta kuitenkin." (s. 149)

Kolmetoista syytä on surullinen tarina siitä, millaisen lumipalloefektin voivat asiat saada aikaan nuoren tytön elämässä. Miten viattomalta tuntuvat asiat voivat olla jollekin ylitsepääsemättömiä, vaikka ne eivät siltä ulospäin näytäkään. Olisin halunnut kuitenkin liikuttua enemmän kirjan tarinasta, mutta tämä ei ollut minusta niin järisyttävä lukukokemus kuin toivoin - johtuiko siitä, että katsoin sen tv-sarjan ensin, en voi sanoa. Tämä on kuitenkin kirja, joka on tärkeä aiheensa vuoksi, sillä aina jossain on joku nuori, joka miettii, onko hänen elämänsä enää elämisen arvoista. Toivoisin, että hän lukisi tämän kirjan ja osaisi hakea apua.

Kuva. Pixabay

Etsiessäni muiden bloggauksia tästä kirjasta, törmäsin edesmenneen Lukutoukan kulttuuriblogin Kristan  bloggaukseen. Haluan lainata häneltä nämä sanat, jotka pysäyttivät minut: 

"Jos sinä, nuori tai vanhempi ihminen, olet lukenut tämän kirjan, ja nyt luet bloggaustani, ja olet miettinyt näitä asioita. Sanon, puhu. Etsi luotettava ihminen, olkoon se psykologi tai koulun kuraattori, paras ystävä tai äiti tai isä, mutta etsi joku. Aina löytyy joku joka auttaa.
Ja aina löytyy syitä jatkaa elämää. Aina."

Arvosanani 3,5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:

Kirjaneidon tornihuone

Yöpöydän kirjat

Narseskan kirjanurkkaus

Kirjasähkökäyrä

Jos vaikka lukisi...

Lukutoukan kulttuuriblogi

Kirjaston kummitus

Kirjojen keskellä

Samantyylistä luettavaa:

Osallistun tällä kirjalla Sivutiellä-blogin Keväisen kesäiseen kansikuvahaasteeseen, johon teen bloggauksen elokuun lopulla.