Luk(i)ossa: Aino Leppänen

 Luk(i)ossa: Aino Leppänen. Myllylahti 2024

Kansi: Karin Niemi

"Mikä ihmeen ”samaistuttava säeromaani omien piirien löytämisestä ja totuuksista, jotka ulkokuori niin helposti peittää”? Lue itse, kyllä se siitä selviää.

Joose on tottunut pakkaamaan tavaransa kerta toisensa jälkeen. Isän työn perässä muuttamisessa on se hyvä puoli, että Joose on jo vaihtanut maisemaa ennen kuin kukaan ehtii ihmetellä, kuka hän edes on. Muutto pikkupaikkakunnalle Vaalaan osoittautuu hankalammaksi. Väkijoukkoon sulautuminen on vaikeaa, jos sellaista ei ole.

Lukio-opinnot lähtevät käyntiin mallikkaasti, mutta yksin vietettyjen ruokatuntien sijaan hänet pyydetään mukaan erikoiselta tuntuvaan porukkaan. Ensireaktion jälkeen kutsu alkaa kummasti houkutella.

Vaiteliaan isän kanssa kaksin asuminen on aina ollut hyvin itsenäistä, mutta nyt edes kotona ei saa syrjäytyä rauhassa. Naapuritalossa tarvitaan välillä apua koiran kanssa, ja karvaturria hoitaessaan Joose tulee tutustuneeksi myös ystävälliseen naapuriin.

Mutta kun tapaa uusia ihmisiä, voiko arvatakaan, kuinka paljon yhteistä heidän kanssaan oikeastaan onkaan?" (Myllylahti)

Oma arvio:

Mikä ihmeen takakansiteksti tämä nyt on olevinaan? Jäin hetkiseksi aikaa ihmettelemään tätä Aino Leppäsen Luk(i)ossa-säeromaanin takakannen kuvausta, joka on hivenen...öhm...erikoinen ja tönkkö. Noh, luenpa kirjan itse, niin kaikki selviää, kuten tekstissä kehotetaan.

Joose aloittaa lukion uudella paikkakunnalla Vaalassa. Hän on vaarassa jäädä jälleen yksinäiseksi sudeksi, mihin hän jatkuvasti isänsä töiden takia muuttaneena on tottunutkin, mutta sitten hänet äkkää hyvin erikoinen poikakaksikko, kummallisesti pukuihin pukeutuneet Otto ja Anttu, jotka ottavat uuden tulokkaan siipiensä suojaan. Alkuun Joose ei haluaisi ehkä tuohon porukkaan mukaan, koska on ennemmin yksin kuin omituisessa seurassa, mutta sitten hän huomaa olevansa kuitenkin osa porukkaa, johon kuuluu myös Tomas, Jere ja Santeri. Ja kaikilla on puvut päällä.

"Tervetuloa vaalaan,

me olemme virallinen vastaanottokomitea

ja sinulla on nyt mahdollisuus kysyä 

viiden minuutin ajan

mitä tahansa kysymyksiä

ilman että kukaan tuomitsee.

Ja, aika alkaa nyt!" (s. 13)

Jodelissa tytöt ihailevat erilaisesti pukeutuvia, rohkeita tyyppejä, kun taas jotkut pitävät heitä täysinä pelleinä. Pojat ovat saaneet innoituksensa pukeutumiseensa How I met your mother -sarjasta, jossa väitetään ihmisten olevan porukassa viehättävämpiä kuin yksittäin arvioituna. Näin he ovat saaneet loppumaan koulukiusaamisen omalta kohdaltaan. Pian Joosekin, joka on tullut pahasti kiusatuksi aiemmilla asuinpaikkakunnillaan, haluaa isänsä ostavan hälle puvun.

Nyt Joose oli levitellyt puvuntakin liepeitä
ja pyörähtänyt ympäri.
Joose ei ollut enää Joose.
Ja silti hän ole enemmän Joose
kuin vielä koskaan ennen.(s. 52)

Näyttäisi siltä, että jumalan selän takana Vaalassa Joosen elämässä alkaakin näkyä valoa. Joose pääsee porukan mukana saunailtoihin, ja tutustuu muihinkin tyyppeihin. Naapurissa asuva perhe pyytää Joosea hoitamaan heidän labbistaan, Hermua, kun äiti Tiina käy operoitavana. Koirasta tuleekin Jooselle henkireikä. Tiinan lapsi,  muunsukupuolinen (vai olikohan hän trans, en nyt ole ihan varma) Veke vaikuttaa myös kivalta, vaikka Joosea hämmentää nähdä koulussa tytön vartalolla varustettu tyyppi samassa pukkarissa. Koulutehtäviä on helpompi ratkoa yhdessä kavereiden kanssa ja yhteistä telttaretkeäkin suunnitellaan. Vaalassa on myös hyvät puitteet maastopyöräilylle, Joosen rakkaalle harrastukselle. Ehkäpä sitä voisi pyöräillä joskus naapurin Vekenkin kanssa? Antun isosisko hottis Lotta sekoittaa Joosen ajatukset ja aiheuttaa levottomia unia ja suihkuhetkiä.

Valitettavasti isän työprojekti alkaa olla siinä vaiheessa, että hän väläyttelee Jooselle jo tulevaa seuraavaa muuttoa. Jooselle riittää. Hän ei haluaisi enää muuttaa, varsinkaan nyt, kun on alkanut saada kavereita. Joosen isä on ollut luonnollisesti  äidin kuoleman jälkeen allapäin eikä oikein osaa puhua tunteistaan. Lukossa on siis isäkin.

Joose halusi huutaa.

Minähän en vittu muuta.

Mutta hillitsi itsensä.

Asiasta meuhkaaminen

tuskin auttaisi. (s. 173)

Luk(i)ossa on säeromaani, johon on saatu mahdutettua todella paljon tärkeitä teemoja ja nuoren miehen elämää. Valitettavasti Joosen tarina ei päässyt minun ihoni alle enkä oikein innostunut tästä erikoisen (omituisen) poikaporukan hengailusta. Kai minä olen jotenkin rajoittunut. Rasittavan muodollisesti puhuva Otto kävi erityisesti minun hermooni. 

Olin myös hieman pettynyt kirjan rakenteesta, sillä olen tottunut siihen, että säeromaaneissa on tekstin väljyyttä. Tässä säkeet on kirjoitettu yhteen pötköön, joten muoto ei noudattele ihan perinteistä säeromaanin kaavaa. 

Koska tämän kirjan teemana on vahvasti koulukiusaaminen, on tarinan sekaan lomitettu tositarinoihin perustuvia parin-kolmen sivun mittaisia taustoituksia kunkin henkilön kiusaamiskokemuksista. Mukaan pääseen myös Joosen isä. Kiusaamistarinoita on monesta näkökulmasta, kuten kiusatun äidin ja kiusattujen lasten tai nuorten itsensä. Kirjan lopussa on vielä terveisiä koulukiusatuille, eli lyhyitä tsemppitarinoita todellisilta kokemusasiantuntijoilta. Nämä tuovat kiusaamisteemaan vaikuttavuutta ja tekevät kirjasta todentuntuisen, vaikka Joosen tarina onkin fiktiivinen. Tästä aiheesta on toki hyvä olla kirjoja, ja uskoisin, että tämä voisi olla hyvä yhdessä käsiteltäväksi teokseksi esim. yläkoulun äidinkielen tunneilla. 

Annan arvosanaksi tälle 3

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjavinkit

Samantyylistä:

Nollasummapeli: Heidi Silvan

Nordic Horror -sarja: A.R.S. Horkka

 Jäätävää: A.R.S. Horkka. Tammi 2022 (Nordic Horror #1)

"En elä kylmässä, kylmyys elää minussa.

Vain kohtaamalla kauhut kasvoista kasvoihin voi saada takaisin yhteyden omiin tunteisiinsa.

16-vuotiaan Armaksen on saatava tunteensa takaisin demoneilta, joille hän on ne menettänyt jouduttuaan toisten orpokodin lasten tavoin pienenä ”jäähdytetyksi”. Tämä on mahdollista ainoastaan tappamalla hirviöt, mukaan lukien vanhin ja vaarallisin niistä – demonikuningatar Lumileidi. Nordic Horror -sarja on uutta pohjoismaista kauhua, jossa maanläheinen realismi, pohjoisen pimeys ja kylmyys, mysteerit, murhat ja mytologia pakkautuvat yhteen painajaisten kudelmiksi hyvinvointiyhteiskunnan pimeimmissä nurkkauksissa." (Tammi)

Lukunäyte

Oma arvio:

Nonnih. Olen odotellut kovasti tämän Nordic Horror -sarjan ensimmäisiä osia, joista nyt tähän mennessä tämä ensimmäinen osa Jäätävää tuli kesällä (nimi kuvaa hyvin myös Suomen kesäkelejä, hehheh.) Seuraavat osat Korvaaja ja  Kellopelikuiskaaja ilmestynevät piakkoin. Mystisen kuuloinen kirjailijanimi A.R.S. Horkka kätkee taakseen Riina ja Sami Kaarlan sekä Anders Vacklinin. Kolmikko on  yhdessä kirjoittanut ja kuvittanut alakouluikäisille suunnattua Pet Agents -sarjaa, ja lisäksi Vacklin tunnetaan nuorille aikuisille suunnatusta Sensored Reality -trilogiasta. Olen siis ollut hyvin odottavainen tämän sarjan suhteen, sillä nuorille suunnattua kauhua ei tule joka tuutista. Olen ollut myös innostunut siitä, etteivät nämä kirjat ole kovin paksuja, ja näissä on vaikuttavat kannet sekä upeat sisäkansien kuvitukset (ilmeisesti Kaarlan pariskunnan käsialaa nekin.)

Kirjan prologi antaa jo vihiä siitä, ettei kauheita tapahtumia tule kirjasta puuttumaan, kun Tytti-nimistä tyttöä painaa veden alle jokin hirveän näköinen olento. Sitten siirrytään varsinaiseen tarinalinjaan, jossa päähenkilönä ja minäkertojana on 6-vuotiaana orvoksi jäänyt poika, Armas Ukkonen. Ilmeetön soutaja nimeltä Naava on viemässä häntä nyt Lapin erämaassa sijaitsevaan Kanervamäen orpokotiin. Orpokodin johtaja Lumi on hyvin hyytävä henkilö, kirjaimellisesti kuurassa olevine ripsineen ja valkoisine hiuksineen. Armas aistii, ettei orpokodissa kaikki ole niin kuin pitäisi. Onneksi Seita-niminen tyttö vaikuttaa mukavalta ja söpöltä. Seita näyttää pojalle salaisen luolan, jossa on kesyjä susia. Yhden niistä nimi on Rakkaus. Sitten eräänä päivänä Seita katoaa, Lumi käyttäytyy hyvin omituisesti ja Naava käskee poikaa pakkaamaan kamppeensa ja karkaamaan tämän kanssa erämaahan, koska on vaarassa. Totuus kaikessa raadollisuudessaan alkaa paljastua Armakselle.

"Lumi ei lepää, ennen kuin on tappanut sinut." (s. 67)

Seuraavaksi kirjassa alkaa melkoisen toiminnallinen osuus. On pelottavia demoneita, jotka örisevät ja valuttavat mönjää. On takaa-ajoa, pakoilua ja piilottelua. Kirja etenee runsain aikahyppäyksin, sillä Armas on lopulta Naavan kanssa piilottelemassa kymmenen vuotta, eli lopun tapahtumissa Armas on on jo 16-vuotias nuorukainen. Tunteet ovat tässä kirjassa hyvin suuressa roolissa, sillä demonikuningatar Lumileidi on varastanut niitä jääpiikin avulla lapsista. Siksipä Armas ei oikein pysty tuntemaan mitään. Hänen täytyy saada omat tunteensa takaisin ja voitettava Lumileidi, joka piilottelee yhä tyhjentyneessä orpokodissa. Armas joutuu kokemaan taas uuden menetyksen, mutta saa myös yllättävää - ja toivottua - seuraa.

Pitelen nystyräistä kouraa ja kosketan hurjapiirteisiä kasvoja. Niissä on jotain rapumaista. Sitten silmien valo sammuu, ne lasittuvat ja jäävät osoittamaan tyhjinä kohti taivasta. (s. 90)

Voi että. Olisin halunnut tykätä tästä, mutta en oikein saanut tästä kunnollista selkoa. (Jouduin tätäkin postausta varten selaamaan kirjaa uudelleen, koska olin vähän pihalla siitä, mitä alussa tapahtuikaan.) Kirjaan on tupattu toimintaa, taistelua ja pelottavuutta mahdollisimman paljon, mutta lopputulos on kuin pelaisi jotakin räiskintäpeliä: örkki tulee tuolta, toinen tuolta, kuvausta, kuinka kammottavan iljettävä se onkaan, mustaa mönjää lentää suusta. Onko se pelottavaa? Ei minusta, sillä kauhussa psykologiset elementit toimivat yleensä paremmin pelon luomisessa, ei toiminta ja hirviöiden kuvailu. 

Demoni nousee pystyyn, kohottautuu koko pituuteensa ja koukistelee saksimaisia etujalkojaan. ylhäällä latvassa keikkuu leveä ja irvokas ihmismäinen naama, jonka pienet pistävät silmät sijaitsevat kaukana toisistaan. Se ölisee kaiken aikaa kuin ihminen, joka ei osaa puhua. (s. 92)

Olen hiukan hämmentynyt siitä, että kustantajan mukaan tämä olisi YA-materiaalia (ikäsuositus 15+). Minusta tämän tyylinen toimintakauhupläjäys voisi mennä 11-13-vuotiaille, mutta toisaalta lopussa kirja taas vaikuttaa hieman isommille suunnatulta, kun Seita astuu kuvioihin. En tarkoita seksiä, sillä sitä ei kirjassa ole, mutta muuten. Lopussa annoin jo kirjalle hieman enemmän toivoa, kun Armas ja Seita alkavat etsiä ja kerätä kadonneita tunteita takaisin. Se on ihan hauska osuus, kun heille selviää erilaisten tunteiden merkitys ja tarkoitus. 

"Tältäkö tunteet tuntuvat? Miten voimakas olo! Ihan kuin leijuisin!" (s. 130)

Aion tutustua vielä seuraaviin osiin ja antaa mahdollisuuden sarjalle, jota olisi kyllä niin kiva vinkata nuorille. Kirjan takakannen mukaan kausi 1 tulisi pitämään mainitsemani mukaan lukien seitsemän eri kirjaa, ja olisikohan sitten tulossa lisääkin kausia? En nyt vielä manaa koko sarjaa. Toivottavasti tästä nuoret lukijat innostuvat minua enemmän. Aionkin antaa tämän 12-vuotiaan poikani testattavaksi.

Arvosanani 2,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muissa blogeissa:

Kirjojen keskellä

Samantyylistä luettavaa:

Agnes af Forsellesin Kymnaasi orvoille ja hyljeksityille tytöille: Ilkka Auer

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Seinäjoen kaupunginkirjasto: 16. Kirjassa ollaan kylmissä oloissa

Sade on kaikille sama: Nadja Sumanen

 Sade on kaikille sama: Nadja Sumanen. Otava 2021

Kansi: Emmi Kyytsönen

"Mustia pilviä ja ilon pisaroita. Novelleja nuoruudesta.

Irina kadehtii umpirakastunutta Ellaa. Felix saa sanottua suorat sanat ex-tyttöystävälleen epäonnisella festarikeikalla. Viljami tempautuu riparileirillä irti takertuvasta äidistä. Ayshan vapaudella ei ole rajoja, kun hän tanssii kuulokkeet korvillaan yksin sateessa. Veljekset ihastuvat reppureissulla kumpikin Sabineen, joka vie toiselta sydämen, toiselta poikuuden. Veli-Matti tajuaa karvaan hiihtokisatappion jälkeen, mitä isä hänelle merkitsee.

Nuoria eri lähtökohdista. Nuoria joita perhesiteet puhuttavat ja tunteet riepottavat. Ärtymys ja kiukku. Kaipuu, suru ja kateus. Ilo ja hurmos. Rakkaus."(Otava)

Oma arvio:

Oi mikä ihana keltainen piristys minulle saapui kesälomani aikana! Nadja Sumasen nuorten novellikokoelma Sade on kaikille sama pitää sisällään parikymmentä sopivanmittaista novellia, jotka ovat pääosin omia tarinoitaan, mutta muutaman novellin välillä on jonkinasteinen kytkös.

Saara oli mokannut. Hän tajusi sen heti, kun näki miehen. Mies muistutti vain etäisesti  nettikuvien ja teostensa takaliepeiden runoilijaa. Ilmeisesti pressikuvat oli otettu parikymmentä vuotta sitten. (s. 123)

Minulla oli odotuksena, että novellien pääteemana olisi ihastuminen ja rakkaus, mutta näin ei ollutkaan, vaan nämä lyhyet tarinat kertovat välähdyksiä nuoruudesta ja kipukohdista, joista toki rakkaus on myös näkyvässä roolissa - eri muodoissaan. Novellit pistävät miettimään, herättävät kysymyksiä, osa myös hämmentää tai jopa ahdistaa aiheellaan. Aiheina voi olla esimerkiksi tukahduttava ja valheellinen äidinrakkaus (Äidinrakkaus), salainen ihailija, jonka kirjelappuset käyvät ahdistaviksi (Kateus), kammottavat treffit nettideitin kanssa (Runo) tai kotioloihin kyllästyneen tytön karkaaminen läheiseen autiotaloon (Valse triste.) Monissa on avoin loppu, joka antaa lukijalle mahdollisuuden jatkaa tarinaa omassa mielessään. Pidän siitä, miten erilaiset tunteet tulevat hyvin monipuolisesti käsitellyiksi.

Omiksi suosikeiksi nousivat seuraavat novellit:

Valse triste, josta kerroinkin jo tuossa ylempänä. Siinä nuori tyttö on karannut kotoaan ja majoittunut autiotaloon. Hänen paras ystävänsä Aura tietää hänen olinpaikkansa, jotta hän voi tuoda ystävälleen ruokaa ja muita tarvikkeita. Jostain ilmestyy kissa, jonka hän nimeää Lohduksi. Toinen viikko alkaa olla jo raskas kylmässä talossa, etenkin kun Lohtu alkaa sairastaa. Samalla mieleen nousee kamalat muistot kotoa.

Kunpa en tuntisi sellaista enää koskaan! Kunpa en kuulisi Valse tristeä enää ikinä! Siksihän olen täällä. Että en kuulisi enää koskaan. (s. 73)

Valinta on minusta hieno kuvaus isän ja pojan yhteisestä yhdistävästä tekijästä, pojan kilpahiihtoharrastuksesta. Miten poika haluaa pitää kiinni siitä, että isä pysyy mukana tukemassa häntä, vaikka vanhenevan isän itsetunto välillä järkkyy.

Kokeilin kaikkien suksiparien pitoa, laskin vauhditta loivaa alamäkeä ja arvioin luistoa. Sekä Swixin että isän voitelemat Fischerit veivät yhtä pitkälle. Valitsin isän voitelemat. (s. 105)

Häikäistynyt nainen novellissa on päähenkilönä  parikymppinen Frans-Emil, joka vilahtaa sivuhenkilönä myös novellissa Kateus. Frans-Emil tutustuu kolmikymppiseen mieheen, joka asuu kommuunissa ja majoittaa Frans-Emilin välillä patjalle. Mitään isompaa heidän välillään ei tapahdu, vaikka Frans-Emil sitä salaa toivoisi. Kunnes eräänä päivänä...

Niitä näitä puhellessaan ja sikaria patjalla poltellessaan mies vain siveli Frans-Emilin olkapäätä ja käsivartta niin kauan, että ihoa alkoi vihloa ihan kuin Frans-Emiliä olisi kidutettu. (s 65)

Pidän siitä, että novellit antavat realistisen kuvan nuorista tunteista, rakkaudesta ja seksistä. Mikään ei ole kiiltokuvamaista, suudelmat eivät aina maistu mansikalle ja seksi tulivuoren juurella ei ole välttämättä räjähtävää, vaan nopea tupsaus.

Novellit soveltuvat mielestäni upeasti yläkoulun äidinkielen tunneille pohdittavaksi, sillä ne todellakin herättävät paljon kysymyksiä ja niissä riittää keskusteltavaa. Toivottavasti äidinkielen opettajat ottavat tästä kopin!

Arvosanani on 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle. 

Muissa blogeissa: 

-

Samantyylistä luettavaa:

Salla Simukka: Sytytä valot! / Sammuta valot! 

 

Ruksaan Rakkauden paloa ja punehtuneita poskia -haasteesta kohdan:

Kotimainen

Runosunnuntai osa 11 ~ Haikuja räjähtäville sydämille: Sanna Pelliccioni

Haikuja räjähtäville sydämille: Sanna Pelliccioni. S&S 2020.

Kansi: Sanna Pelliccioni

"Valo ja vesi. 
Sateenkaaren väreissä 
saavut luokseni.

 

Kuvittajana ja lastenkirjailijana tunnetun Sanna Pelliccionin ilmaisuvoimaisissa haikuissa kaikuu nuoruuden vimma, voima ja herkkyys, pelot, toiveet ja haaveet.

Kirjoitan haikuja, koska niiden muoto on niin hieno. Haikut ovat samalla keveitä ja syviä, helppoja ja hitaasti avautuvia. Haiku voi läväyttää muutamalla tavulla auki koko maailman, tiivistää epätoivon tai henkäistä ulos järkyttävän ihastumisen parilla rivillä.

Taka-ajatuksena on myös kannustaa kirjoittamaan omia runoja itselle tärkeistä aiheista runoilu auttaa pysähtymään, pohtimaan tuntojaan, eikä sen tarvitse olla vaikeaa. Haikun muoto ohjaa kirjoittamista ja vapauttaa mielikuvituksen." (S&S)

Oma arvio:

Tämä pieni, ihana haikurunoteos on omiaan lieventämään tällä hetkellä vallitsevaa korona-ahdistusta. Sanna Pelliccionin Haikuja räjähtäville sydämille on yhdistelmä nuoruuden tunneskaalaa ja vaihtelevaa värimaailmaa; siveltimenvetoja ja kauniita väriläiskiä.

Piirros: Sanna Pelliccioni

Tämä runoteos on rakennettu niin, että haikujen tunteet siirtyvät symmetriassa kuvituksen kanssa ensin  ihastumisen pakahduttavasta tunteesta rakkauteen, oman tulevaisuuden ja identiteetin pohdinnan tunteista monikulttuurisuuden kautta jätetyksi tulemisen suruun, josta noustaan taas elämän ja olemisen riemuun ja iloon, pohdiskellaan ympäristön ja ilmaston tilaa ja käydään lapsuuden mummolassa, sitten sukelletaan aikuistumisen vapauden tunteeseen, rentoudutaan ja keskitytään elämään. Runoteos loppuu luottavaisiin tunteisiin ja väreihin.

Voisinpa jättää

nämä painavat kivet

jonkun kellariin.  

----------

Kun olet siinä

koko maailmankaikkeus

puhuu minulle.

Akvarellimaiset kuvitukset noudattavat hyvin muodoltaan ja  värimaailmaltaan haikujen tunnelmaa. Pidän kovasti kuvien väreistä, jotka vaihtelevat turkoosinsinisestä auringonkeltaiseen, pikimustaan ja pirteään pinkkiin kontekstinsa mukaan.

Piirros: Sanna Pelliccioni

Sanna Pelliccioni innostaa tällä nuorille suunnatulla haikuteoksellaan kokeilemaan haikurunoutta myös itse. Tämä teos voisi ollakin mahtava apuväline runopajojen toteuttamisen, ja ainakin minulla virisi mieleeni ideoita, joita voisin kirjastotyössäni toteuttaa.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt vielä muita bloggauksia


Samantyylistä luettavaa:

Revi se: Kaisa Happonen ja Karri Miettinen
Salasana: rakkaus: Eppu Nuotio, Sanna Pelliccioni ja Maami Snellman.

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta


***Kokonaiset haikusitaatit on julkaistu kirjailijan luvalla.***

Molemmin jaloin: Anu Holopainen

Molemmin jaloin: Anu Holopainen. Karisto 2006.

Kannen kuva: Christophe Vacher.

Livia valikoituu lukemattomien innokkaiden hakijoiden joukosta pieneen lisääntyjien joukkoon, joka lähetetään pohjoisesta territoriosta Skandinaviassa sijaitsevaan Äitikeskukseen jatkamaan sukua. Kun keskukseen saapuvilta untuvikoilta poistetaan viettielämää ja monia tunteita rajoittava inhibiittori, hormonit alkavat jyllätä ja laitosta vavisuttavat hillittömät raivokohtaukset ja itkuiset tunteenpurkaukset. 

Lukkojen takaa katoaa samaan aikaan testosteroniampulleja – arvatenkin miespuolisten työntekijöiden taskuihin, ja seurauksia voi vain arvailla. Vartijoilla olisi muutenkin tekemistä Isäkeskuksen lähetystä odottelevien lisääntyjien suojelemisessa, sillä keskuksen ulkopuolella huhutaan liikkuvan barbaarisia saramandeja, jotka nekin kaipaisivat uutta verta näivettyvään ja sisäsiittoiseen heimoonsa.

Oma arvio:

Tämän kirjan poimin joululoman kunniaksi pölyttymästä kirjahyllystäni, johon se pääsi kirjaston poistohyllystä. Olen lukenut aiemmin Holopaisen Ihon alaiset, joka on vaikuttava dystopinen kuvaus kauneusihanteista äärimmäisyyksiin vietynä.

Tämä on niitä asioita, joista ei voi kertoa etukäteen. (s.87)

Molemmin jaloin taas on rankka, niin ikään dystopinen kuvaus siitä, miten ihmisistä on tehty tunteista riisuttuja, tiettyjen ominaisuuksien mukaan lokeroituja tuottajia. Erityisesti tarina seuraa nuoria naisenalkuja, Liviaa ja Petraa, jotka päättävät yhdessä suunnata Äitikeskukseen synnyttämään, eli tuottamaan lapsia. Koska kaikille on asennettu tunteita ja hormonitoimintaa säätelevä inhibiittori, täytyy se äitikeskukseen tulevilta untivikoilta poistaa. Tunteiden myllerrys vakaaseen elämään tottuneille tytöille on melkoisen hämmentävä kokemus.

Kuva: Pixabay

Kirjassa seurataan myös Äitikeskuksen johtajaa Ritaa, vartijoiden päällikköä Richardia ja vasta työnsä aloittanutta Joachimia. Rita on hiukan hämillään, tuntiessaan välillä  erikoisia tuntemuksia Richardin seurassa, mutta päättää tukahduttaa moiset typeryydet. Richard on tietoinen siitä, että vartijat piikittävät itseensä säännöllisesti hormonipistoksia, ja että he viihdyttävät itseään Äitikeskuksen nuorten tyttöjen seurassa. Richardkaan ei ole mikään puhdas pulmunen. Joachim päättää kokeilla muutamaa pistosta itseensä saadakseen hieman voimaa, mutta ei mene kauaakaan, kun hän on pahasti koukussa - eikä ollenkaan enää oma itsensä. Kun eräällä luontoretkellä katoaa yksi tyttö, on soppa valmis. Rita on epätoivon partaalla, Joachim menettänyt pirulle pikkusormen ja Richardkin neuvoton.

Jos tilanne tekisi vielä yhdenkin yllätyskäänteen huonompaan suuntaan, hän loikkaisi itse tältä saamarin katolta. (s. 169)

Tarinassa korostetaan luonnon merkitystä ja ainutlaatuisuutta maailmassa, jossa se ei enää ole itsestäänselvyys. Suuri odotuksen aihe Äitikeskukseen saapuvilla tytöilläkin on se, että he pääsevät ihan  oikeaan luontoon, erityisille luontoretkille. Muualla luontoa ei enää juuri ole, vaan kaikki on keinotekoista. Samaan aikaan kauhistellaan luonnossa eläviä villi-ihmisiä, Saramandeja, jotka lisääntyvät täysin villisti, antavat hormooniensa hyrrätä vapaasti ja käyttävät luontoa hyödykseen häikäilemättömällä tavalla. Kirjan maailmassa ihmisten lisääntyminen on tarkkaan laskelmoitu, säädetty ja optimoitu. Olisin ollut kiinnostunut seuraamaan enemmänkin Saramandien edesottamuksia, mutta he jäävät nyt ikävästi sivurooliin.

Harmikseni kirjan hieno idea jää laihaksi toteutukseksi, enkä saanut oikein mitään irti kirjan henkilöhahmoista. Kirjan tarina jää pahasti kesken, mikä on toisinaan ihan hyvä, että lukija saa päästää mielikuvituksensa valloilleen, mutta tässä tapauksessa jää fiilis, että jatkoa seuraa seuraavassa osassa - jota ei siis ole. Odotin tältä hiukan enemmän.

Arvosanani 3-

Tämä kirja on omasta hyllystäni.

Molemmin jaloin on Finlandia Junior -kirjallisuuspalkintoehdokas vuodelta 2006.

Lisään kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa

Muissa blogeissa:

Täydellisyys on ihmisen luomaa
Yöpöydän kirjat
Vinttikamarissa
Mustemaailmani

Samantyylistä luettavaa:

Delirium-trilogia: Lauren Oliver
Orjattaresi: Margaret Atwood
The Giver: Lois Lowry
Razorland-trilogia: Ann Aguirre