Joka ketun jälkiä seuraa: Sinikka Koyama

Joka ketun jälkiä seuraa: Sinikka Koyama. Basam Books 2024 (Joka kurjen laulua kuuntelee #2)

Kansi: Sinikka Koyama

"18-vuotias Nene kärsii unettomuudesta ja painajaisista, eikä koulunkäyntikään suju ongelmitta. Väsymys ja paha olo purkautuvat ikävällä tavalla, kun Nene alkaa kiusata luokkakaveriaan Emmaa. Epäonniset sattumat lukitsevat Nenen koulun alla kulkeviin käytäviin, joita oppilaat kutsuvat ”katakombeiksi”.

Maanalaiset käytävät johtavat satumaiseen metsään, jossa Nene kohtaa valkoisen ketun. Huima seikkailu vie aina muinaiseen Japaniin asti, jossa kilpailevat klaanit ovat ajautuneet sodan partaalle ja nuori Hikaru yrittää selviytyä parhaan kykynsä mukaan. Hikaru päätyy kauniin, mutta julman hovimiehen palvelukseen ja joutuu myös kohtaamaan menneisyytensä varjot. On tullut aika riisua naamiot, joiden takaa paljastuu hyvin toisenlaiset kasvot.

Joka ketun jälkiä seuraa on itsenäinen jatko-osa Sinikka Koyaman esikoisteokselle Joka kurjen laulua kuuntelee. Koyama käsittelee elämän suuria ja ajankohtaisia kysymyksiä taiturillisen tarinankerronnan keinoin, samaistuttavasti ja koskettavasti." (Basam Books)

Oma arvio:

Oli iloinen yllätys, kun Sinikka Koyama kysyi minulta kesällä, haluaisinko hänen keväällä ilmestyneestä kirjastaan arvostelukappaleen. Olin nimittäin keväällä pyytänyt kustantajalta kirjaa arvosteltavaksi, mutta heiltä en olisi saanut kuin sähköisen version, josta kieltäydyin kohteliaasti. Lainasin sitten kirjan kirjastosta, mutta en ehtinyt sitä koskaan lukemaan, kun arvostelukappaleet vievät yleensä lukuaikani kokonaan. Vielä enemmän yllätyin, kun sain paketissa signeeratun kirjan lisäksi kauniin kirjanmerkin ja kirjan kansikuvan mukaisen postikortin. 

Joka ketun jälkiä seuraa on käytännössä ihan oma, itsenäinen teos, vaikka se kytkeytyykin Koyaman vuonna 2022 ilmestyneeseen Joka kurjen laulua kuuntelee -kirjaan. Kytkös on kuitenkin niin pieni, että tämän kirjan lukemisen voi huoletta aloittaa, vaikkei olisi lukenut edellistä teosta. Olen esitellyt sen Oulun kaupunginkirjaston Kirjasaari-tapahtumassa keväällä 2023, mutta blogipostaus kirjasta on jäänyt tekemättä. Tässä kuitenkin tiivistys siitä:

********************************************************************************

Kansi: Sinikka Koyama

Sinikka Koyaman Joka kurjen laulua kuuntelee (Basam Books, 2022)  vie meidät Aasiaan, muinaiseen Japaniin. 19-vuotias Sofia nukahtaa bussiin ja herää oudolla päätepysäkillä, jossa törmää vanhaan ystäväänsä Nanaan. Tämä vie Sofian mystiseen Villa Ruusuun, kartanoon, jossa kaikki on jotenkin pysähtynyttä, vanhahtavaa ja unenomaista. Kartanosta löytämäänsä mystistä kirjaa luettuaan Sofia vajoaa uneen ja pääsee seuraamaan Kuivuneen joen laaksossa asuvan Mei-tytön tarinaa. Mei päätyy viettämään aikaansa Prinssin kanssa naimisiin menneen serkkunsa luo, prinssi Nobunarin hoviin, jossa juonittelulta ei voi välttyä. Kirjassa vuorotellaan pysähtyneen Villa Ruusun tapahtumien ja Mein tarinan välillä ja tarinan loppu hämmentää totisesti.

******************************************************************************

Nadia Ainova eli ystävien kesken Nene ei ole kiinnostunut lukio-opiskelusta. Häntä ei myöskään kiinnosta oman uusperheen jäsenet, isäpuoli Johannes, hänen mukanaan tulleet kaksoset Milo ja Noa, joita Nene kutsuu lähinnä riiviöiksi, saati uusin tulokas, pallopää ja kiljukaula, oikealta nimeltään Joonas, joka itkee kaiket yöt ja tekee Nenen lähes hulluksi. Eipä silti, hän ei muutenkaan saa nukuttua öisin, tai jos nukahtaa, näkee tosi kummallisia unia. Isosisko Nanan muisto häilyy talossa tämän kuoleman jälkeen. 

Muistin taas sen oudon painajaisunen. Sen, jossa mä olin oikeasti luullut olevani hereillä ja kuvitellut näkeväni huoneessani synkän, puistattavan hahmon. Se uni oli ollut jotain aivan uutta. Se oli tuntunut niin todelliselta, että mä olin lamaantunut täysin liikuntakyvyttömäksi. Jos pallopää ei olisi alkanut itkeä silloin, niin mä en olisi varmaan herännyt ollenkaan. (s. 25)

Nene purkaakin surkeaa oloaan koulussa suhtautumalla välinpitämättömästi opiskeluun ja ilkeästi muihin ihmisiin. Hänen ystäväpiiriinsä kuuluvat Fanni ja Rebekka myötäilevät ilkeilevää Neneä, jonka kiusaamisen suurimmaksi kohteeksi on joutunut possupenaalia kantava Emma-niminen tyttö, jota possuttelee Nenen johdolla koko luokka. Alex on silminnähden ihastunut Neneen, mutta Nene ei tyydy lirkuttelemaan hänellekään, vaan on oma töksäyttelevä itsensä.

Nene elää kummallisten unien ja yhä hankalammaksi menevän arjen ristitulessa. Eräiden epäonnisten ja riidantäyteisten bileiden seurauksena hän tulee aiheuttaneeksi perheelleen jotakin kamalaa, jonka seurauksia hänen on paettava. Koulun kellarin käytältä juontaa tie pimeisiin katakombimaisiin käytäviin, jonne Nene pakenee ahdistustaan ja perheensä suuttumusta. Yhtäkkiä hän löytääkin itsensä ihan jostakin muualta, metsästä, jossa valkoinen kettu lähestyy häntä. 

Toinen tarinalinja seuraa nuorta Hikarua, joka asuu muinaisessa Japanissa hyvin vaatimattomissa olosuhteissa. Hänen mökkipahasensa pihalla on pieniä viljelyksiä, ja metsästä ja joesta löytyy muut vatsan täytteet. Seuranaan Hikarulla on nuori Kenshin, jonka tämä pelasti pahasti päihderiippuvaisena kylän kujilta. Kenshin tulee ja menee omia menojaan, mutta on sentään Hikarulle yksi ainoa tuki ja turva. Hänellä kun ei ole enää ketään. Köyhyyden sanelema, mutta seesteinen elämä häiriintyy, kun Hikaru tulee ilmoittautuneeksi Mustanpellon perheen puolesta palvelemaan Kitasogan Iehira nimistä herraa. Kukaan ei osaa arvata, mitä salaisuutta Hikaru kantaa. 

Kurjat olot työleirillä ja sekavat unet, joissa seikkailee valkoinen kettu, syövät Hikarun voimia. Onnekseen Hikaru pääsee karuista peltotöistä yllättäin hienon, kauniin ja ylvään herra Shirakamin palvelukseen, saa ylleen kauniit vaatteet ja helpommat tehtävät. Oudon vetovoimainen Shirakami kutsuu Hikarun ketunpoikasekseen ja vaikka käyttäytyy välillä hyvin julmasti ja välinpitämättömästi muita kohtaan, tuntuu ymmärtävän Hikarua. Muu palvelusväki taas tuntuu olevan kateellinen erityisasemassa olevalle Hikarulle ja tekee monenlaista kiusaa hänelle. Välillä Hikarun mieleen hiipii Kenshin ja hänen hyvinvointinsa. Hikarulle selviää tarinan edetessä myös hänen alkuperänsä, sukunsa salaisuudet ja kuka hän oikeasti onkaan.

"Te muut voitte mennä, mutta sinä jäät. pieni ketunpoikaseni..." (s. 172)

Joka ketun jälkiä seuraa käsittelee alkuosassaan hyvin raadollisesti koulukiusaamista ja tuo esiin lähinnä kiusaajan/kiusaajien näkökulman. Nenen elämä siskon kuoleman jälkeen on ollut rankkaa, ja uusperheeseen sopeutuminen erittäin vaikeaa. Äiti on toivoton, sillä hän ei saa täysi-ikäiseltä tyttäreltään minkäänlaista apua ja ymmärrystä pienten lasten hoitoon. Kaikki kulminoituu kamalaan onnettomuuteen, joka saa Nenen ajattelemaan asiat uusiksi. Vai tapahtuuko sittenkään? Kirjassa seikkaillaan samaan tapaan kuin Joka kurjen laulua kuuntelee -kirjassa unen ja valveen sekoittamassa todellisuudessa, niin että lukijakin välillä hämmentyy, mikä tapahtui oikeasti ja mikä ei.

Alkuosan nykyhetkeen perustuva tarinalinja olisi ehkä kaivannut hiukan tiivistystä, sillä se alkoi tuntua hiukan pitkäveteiseltä ja venytetyltä. Muinaisen Japanin tapahtumat olivat kirjan kiehtovin osuus, vaikka siinäkin olisi ehkä välillä voinut jouduttaa ja tiivistää kerrontaa. Kirjassa on paljon symboleita, jotka yhdistävät henkilöitä, tapahtumia, unen ja valveen  ja nykyisen ja menneen tapahtumia toisiinsa: valkoinen kettu, metsämaisema, lyhty metsässä, possupenaali jne. Hiukan minulle jäi epäselväksi ensimmäinen siirtymä nykyisen ja menneen (Japanin) välillä, sillä yhtäkkiä vain vaihtui Nenen näkökulma edellisestä luvusta seuraavan luvun Hikarun näkökulmaan, ja jouduinkin selaamaan sivuja takaisinpäin, kun en ensin tajunnut, että nyt tässä vaihtuikin henkilö kokonaan. Lopussa alkoi kuitenkin selvitä paremmin, miten mikäkin liittyi mihinkin. 

Lämpimät kädet kiertyivät ympärilleni ja minun käteni kiertyivät hänen ympärilleen. Tuli meidän välillämme oli syttynyt jälleen, ja sen vastustaminen oli minulle mahdotonta.

Vielä tämän kerran, lupasin itselleni ja sitten lakkasin ajattelemasta. (s. 289)

Kirjan maailma on minusta kiehtova ja pitää otteessaan. Mukaan tulee hieman romantiikkaakin, mutta se ei valtaa liikaa alaa. Romanttiset kohtaukset ovat päähenkilöiden iästä huolimatta hyvin kilttiä kamaa, joten tätä voi huoletta suositella nuoremmillekin kuin new adult -ikäisille lukijoille. Henkilöhahmot ovat sopivan erilaisia, mystisimmäksi hahmoksi jää herra Shirakami, josta minulle jäi hiukan outo fiilis, vaikka tarkoitus oli ehkä toinen. Nenen hahmo on alussa tarkoituksellakin provosoivan ilkeä, mutta henkistä kasvua tapahtuu ja asiat järjestyvät. Kirjan loppu on oikein tyydyttävä ja jättää hyvän mielen, vaikka alku on melkoisen ahdistava ja ärsytystäkin aiheuttava. Hyvä kirja käykin läpi monenlaisen tunneskaalan lukijassaan. 

Annan tälle arvosanaksi 4+

Kiitos kirjailijalle arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjafile

Siniset Helmet

Samantyylistä:

Elina Pitkäkangas: Sang

Anne-Maija Aalto: Korento

Unien sirkus: Johanna Förster

 Unien sirkus: Johanna Förster. S&S 2024

Kansi: Sami Saramäki

"Syksy ja koulu ovat vasta alkamassa, ja silti seitsemäntoistavuotiaan Juulin jalat ja pää tuntuvat painavilta. Varsinkin pää. Juuli on matkalla töihin, kun hän törmää kadulla kettuun. Sen perään syöksyy Valvoja, joka ei onneksi huomaa Juulia. Arkinen maailma alkaa oudosti säröillä, kun sama kettu, Eduardo Hopea, alkaa ilmaantua Juulin uniin.

Samoihin aikoihin Juuli tutustuu katutaiteilijoihin ja aktivisteihin, Nikoon, tämän siskoon Niniin ja Iidaan, ja ystävystyy heidän kanssaan. Hetken kaikki tuntuu uudelta ja mahdolliselta – mutta sitten tapahtuu jotain kauheaa. Juuli lähtee etsimään ystäviään halki merkilliseksi muuttuneen Euroopan, ja palaa samalla tukahduttamiinsa lapsuusmuistoihin sirkuksesta, joka on tuhoutunut tulipalossa. Hän tempautuu huikeaan seikkailuun, jossa hän kohtaa sekä oman itsensä, kadonneen isänsä että menneisyyden tapahtumat.

Monikerroksisessa tarinassa liikutaan lähitulevaisuuden totalitaarisessa Euroopassa, maagisessa rinnakkaismaailmassa ja Juulin muistoissa. Näistä syntyy kudelma, jossa kontrolloivan ympäristön valheellisuus asettuu vastakkain ilon ja mielikuvituksen kanssa.

Unien sirkus kuvaa vetävästi sekä maailman että ihmismielen ylenpalttista moniulotteisuutta – ihmeellistä, traagista ja kaunista." (S&S)

Oma arvio:

Odotukseni olivat todella korkealla, kun näin tämän Johanna Försterin esikoisteoksen esittelyn kustantajan luettelossa. Sirkus aiheena on todella kiintoista, ja kuvauksesta saattoi muutenkin päätellä, että kirjassa kellutaan unen, satumaailman ja monenlaisten muidenkin teemojen ympärillä. Sami Saramäki on onnistunut loihtimaan kirjalle unenomaisen, mutta yhtä aikaa dystopishenkisen kannen.

Dystopiaksi minä tämän kirjan määrittelisin (kuten Risingshadow), ripauksella maagisrealistisuutta. Tai fantasiaa. Mutta määritteleminen on hyvin hankalaa tämänkaltaisessa, hyvin monikerroksisessa genrehybridikirjassa, eikä kovin tarkoituksenomaistakaan. Meidän kirjaston OUTI-tietokannassa tätä ei ole genretetty ollenkaan. Pikaisella katsauksella ainoastaan Helmet-kirjastoilla tämä on laitettu fantasia-genreen.

Juuli luulee nähneensä näkyjä, kun punaturkkinen otus vilahtaa hänen ohitseen viemäriaukosta sisään Valvoja perässään. Juuli on menossa töihin enonsa ja huoltajansa omistamaan viini- ja  juustopuotiin, joka on pieni jäänne ylellisyydestä tiukkavalvonteisessa tulevaisuuden maailmassa, jossa pelätyt Valvojat tarkkailevat ihmisten toimia kaduilla ja kaikkialla. Uhkaavasti käyttäytyvän Ministeri Kantolan asiointi puodissa saa Juulin olemaan loppupäivän varuillaan.

Minä tiedän sen ketun, Juuli tajusi, ja sävähdys kulki koko kehon läpi. Minä olen tuntenut hänet joskus, kauan sitten, ja hänet minä näin kadulla, kun hän syöksyi viemäriin. (s. 23)

Juuli alkaa nähdä unia kadulla näkemänsä ketun, Eduardo Hopean sirkuksesta, jossa kissamakit, seeprat, hilleri ja kummallinen raputyttö esiintyvät yleisölleen. Kettu vaikuttaa kumman tutulta. Toistuvat unet tai unenomaiset muistot hämmentävät Juulia, joka on asunut enonsa Kaunon, tämän vaimon Ullan sekä serkkunsa Linnean kanssa siitä asti, kun menetti oman perheensä. Tähän liittyy Juulin kipeimmät ja karmeimmat muistot, jotka hänelle ja lukijalle alkavat avautua pala palalta, uni unelta, muistikuva muistikuvalta. Miksi juuri sirkus toistuu Juulin unissa? 

Ajatusvirhe, väärä polku, portti kiinni ja heti! Äitiä ei ajatella! Kurkkua kuristi ja huone tuntui hajoavan. Äitiä ei ole. Kenen syy. (s. 97)

Kirjan totalitäärisessä maailmassa ei katsota hyvällä taidetta ja kulttuuria. Siksi esimerkiksi katu- ja performanssitaiteilijat ovat todellisia kapinallisia, jotka Valvojien pelosta huolimatta uskaltavat tuoda esitystensä iloa ihmisille pimeillä kujilla. Yhteen tällaisista porukoista Juuli törmää. Ensin hän huomaa viulua soittavan Niko-pojan vihreine hiuksineen, ja kun hän viimein uskaltautuu tämän kanssa juttusille, hän tutustuu myös Nikon ystävään Iidaan ja Nini-siskoon. Juuli alkaa viettää aikaansa  kolmikon boheemissa Vallilan asunnossa, enoltaan salassa tietenkin. Juuli on tottunut olemaan hiljainen ja huomaamaton, omissa oloissaan viihtyvä ja yksin suruaan kantava, mutta Niko ja muut huomaavat hänet. Varsinkin Nikon huomiota hän janoaa.

"Maailma olisi parempi paikka, olisi taas vapautta, ja taidetta saisivat tehdä kaikki, jotka haluavat, eikä olisi vesisotia, eikä pakolaisia. Me oltaisiin elävä muisto siltä ajalta, kun niin moni asia oli kielletty. Kaikkien niiden ihmisten muisto, jotka katosivat." (s. 317)

Taidemaailman valvonta ETU-maissa, eli EU:n jälkeen perustetun Euroopan Turvaunionin maissa eskaloituu koko ajan pahemmaksi, jonka seurauksena Nikon ja Iidan on paettava Berliiniin. Nikoon kovasti ihastunut Juuli on suruissaan, ja kun Ministeri on käynyt yhä uudelleen kysymässä juustokaupassa hänen peräänsä, pian hän huomaakin olevansa matkalla Saksaan yhdessä Ninin kanssa. Tästä alkaa monen moinen seikkailu, jossa Juulin Ninin ystävyys punnitaan, Juuli törmää menneisyyden ihmisiin ja saa tietää lisää karmeista muistoistaan. Hän leijuu todellisuuden, muistojen ja sirkusunien välimaastossa. Heidän on löydettävä Niko ja Iida, jotka tuntuvat kadonneen.

Kirjan juonessa ja kerroksissa olisi niin paljon selostettavaa, että tästä postauksesta voisi tulla romaanin mittainen. En siis spoilaa tämän enempää. 

Pidin kovasti kirjan ensimmäisestä alkupuolesta, ajasta jolloin Juuli tutustui nuoriin katutaiteilijoihin, mutta jossakin vaiheessa puolenvälin jälkeen saatoin tuntea pitkästymisen tunteita ja lukeminen hetkittäin takkusi. Kirja on yli 400-sivuinen ja myös vinkkausnäkökulmasta hyvin hankala. Sen monet tasot voivat avautua  kokeneelle nuorelle lukijallekin, ja aikuiselle toki vielä paremmin, mutta yläkoulun vinkkauspakettiini tätä tuskin otan. Välillä kerronnassa jäädään ehkä liikaa vellomaan suruun ja muistoihin, varsinkin puolivälin jälkeen, kun Juuli jää hetkeksi asumaan Surunkantajien luo. Ymmärrän toki tämän juonenkäänteen merkityksen, mutta se ei ollut minun lempikohtiani kirjassa, ja olisin voinut vallan hyvin elää ilmankin tätä. Minä hiukan myös petyin siinä, miten Juulin ja Nikon lämpenevät välit jotenkin unohtuivat kirjan tapahtumien saatossa. 

Surunkantajien luona ei tarvinnut puhua. Sai itkeä tai vain istua ja katsoa sisäänsä ja ulos, menneisyyteen ja nykyisyyteen. Suru ja sen jakaminen eivät tarvinneet sanoja. Surulla oli erilainen ääni, se soi sanojen takana ja alla. (s. 264)

Eniten pidin Juulin sirkusmuistoista ja sadunomaisista Eduardo Hopean sirkukseen liittyvistä unista. Loppua kohti tihenevät juonenkäänteet, jossa todellisuus ja unet sekoittuvat tosissaan toisiinsa, alkoivat temmata minua taas hyvin mukaansa. Hyvin nappasin myös kirjan sanoman siitä, miten ihmissielut näivettyisivät ilman taidetta ja kulttuuria. Millaista olisikaan maailmassa, jossa kiellettäisiin esimerkiksi musiikki, tanssiminen ja kuvataide?

Unien sirkus on kirja surusta, tukahdetuista tunteista ja muistoista ja taiteen merkityksestä. Toki myös ystävyydestä ja  nähdyksi tulemisen tarpeesta. Näinkin moniulotteinen ja syvällinen nuortenkirja saattaa olla hyvinkin ensi vuoden kirjallisuuspalkintoehdokkaana, veikkaisin. Harmi vain, että tämä on nuorille vinkattavaksi vähän liian hankala.

Annan arvosanaksi tälle 4-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Väki-trilogia: Elina Rouhiainen

Auringon pimeä puoli: Marisha Rasi-Koskinen

Ei minun maailmassani: Terhi Raikas

Wesimurin kirous: Mika Muhonen

 Wesimurin kirous: Mika Muhonen. Reuna 2023

Kansi: Jaana Rautio

"Syrjäisessä kylässä tapahtuu kummia. Jokin yliluonnollinen on läsnä ja kylvää kauhua ympärilleen. Anna ja Jasper ostavat punaisen mökin välittämättä saamistaan varoituksista; kyläläisten mukaan talo on kirottu. Kun varoituksissa näyttää olevan perää ja tilanne käy ylipääsemättömän ahdistavaksi, pariskunta pyytää apua ystävältään, etsivä Karviselta.


Mitä lähemmäksi Karvinen pääsee mytologista Wesimuria, sitä enemmän hän joutuu kyseenalaistamaan käsityksiään maailmasta. Hän ei usko yliluonnolliseen, mutta mikään muukaan ei voi selittää tapahtumia. Pahan juurille päästäkseen hänen on palattava kauas Suomen menneisyyteen.

Annan ja Jasperin on valittava, muuttaako pois mökistä vai kohdatako Wesimurin viha.

Wesimurin kirous ammentaa vaikutteita sekä modernista että klassisesta kauhusta ja kansantaruista."(Reuna)

Oma arvio:

Koska vinkkauskokemukseni mukaan nuoret tarttuvat innokkaimmin kauhu- ja jännityskirjoihin, olen aina etsimässä lisää suhteellisen helppolukuisia nuorten kauhukirjoja. Itsekin pidän kauhusta, joten eipä siinä mitään. Olin siis hyvin odottavaisella mielellä, kun näin tämän reilut 100-sivuisen Wesimurin kirouksen ilmestyvän tänä syksynä.

Tämän fantasiaelementtejä hyödyntävän kauhukirjan keskeisenä paikkana on joensuulainen punainen mökki tumman lammen rannalla. Heti kirjan alussa kerrotaan mökkiin ja sen läheiseen lampeen liittyvästä myytistä, jota kutsutaan Wesimurin kiroukseksi. Kirjan päähenkilöt, nuori pariskunta Anna ja Jasper joutuvat kärsimään tämän kirouksen seurauksista ostettuaan kihlajaistensa kunniaksi punaisen tuvan karmivilta pankkiireilta, jotka varoittelevat ostotilanteessa pariskuntaa mökin historiasta. Rakastunut pari ei kuitenkaan ota kuuleviin korviinsakaan moisia huhupuheita.

---Sitten tunnen jälleen otteen jaloissani ja vajoan. Auttakaa, apua, auttakaa! (s. 18)

Kolmas keskeinen henkilö on joensuulainen poliisi Marko Karvinen, joka on kyllästynyt hoitamaan uinuvan pikkukaupungin pikkurikoksia. Hän asuu kaksin Luna-kissansa kanssa menetettyään vaimonsa. Kun myöhemmin Anna ja Jasper alkavat joutua ongelmiin lammessa asuvan hirviön takia, heidän tiensä kohtaavat. Nykyisin yksityisetsivänä työskentelevä Karvinen haluaa jännitystä elämäänsä ja ehdottaa pariskunnalle, että he palkkaisivat hänet tutkimaan pikkukylässä tapahtuneita kauheita veritöitä. Nimittäin sen lisäksi, että Annan unet ovat menneet painajaismaisiksi ja heidän makuuhuoneessaankin on näkynyt outo tumma hahmo, paikallinen lenkkeilijä on kohdannut metsässä joukon raa’asti surmattuja ihmisiä. Eikä kukaan kylässä halua puhua asiasta, vaan kylääkin vaivaa jokin outo tunnelma.

"Kiitos, kun sain tulla. Voin luvata, että pian saatte jälleen olla täällä huoleti. Pian koko kylä on entisellään." (s. 48)

Olisin halunnut pitää tästä kirjasta, mutta jo alkusivuilla jouduin toteamaan, että ei. Ensinnäkin kirjan leffakässärimäinen kirjoitustyyli oli todella luotaantyöntävä. Tosi moni luku nimittäin alkaa yksioikoisesti näin: Jossain päin Joensuun maaseutua. Joensuun keskustassa. Joensuun poliisiasema. Tiinan kotona. jne.

Toiseksi: kirjassa ei ole yhtään nuorta henkilöhahmoa. Jotenkin olettaisin, että nuortenkirjassa kuitenkin olisi myös sellaisia. Tuli mieleen ajatus, onko kirjaa aloitettu ensin aikuisille suunnattuna, mutta sitten päädyttykin kirjoittamaan nuortenkirja. Anna ja Jasper eivät nyt ole toki mikään ikäloppu pariskunta, mutta selkeästi aikuisia kuitenkin ovat.

Ja kolmanneksi: Kirjan juoni on epäjohdonmukainen, sekava ja täynnä aukkoja. Yhtäkkiä metsässä on raadeltuja ruumiita, lopussa sekaan hyppää jokin noita ja järvihirviö tuntee välillä empatiaa ja pelastaa ihmisen pulasta, sitten taas yrittää hukuttaa tämän jne. Anna ja Jasper jäävät lähes statistin omaisiksi hahmoiksi, ja kun heihin ei pääse mitenkään sisälle, on heidän kokemiinsa kauhuihinkaan hankala samaistua. Kaikkien näiden lisäksi kirja vaikuttaa viimeistelemättömältä.

Valitettavasti tämä kirja ei lähde vinkkauspakettiini, sillä en usko nuorten lukijoidenkaan innostuvat tästä.

Arvosanaksi annan tälle 2-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Jäätävää: A.R.S. Horkka

Alex Stern -trilogia: Leigh Bardugo

Salatun tiedon seura: Leigh Bardugo. Suomentanut Meri Kapari. Aula & Co 2023 (Alex Stern #1)

Englanninkielinen alkuteos (2019): The Ninth House. Kansi: Vesa Lehtimäki.

"Leigh Bardugon ensimmäinen romaani aikuisille kertoo vallasta, etuoikeuksista, mustasta magiasta ja murhista huippuyliopistojen maailmassa.

Galaxy ”Alex” Stern on Yalen aloittavan vuosikurssin epätyypillisin opiskelija. Los Angelesin laitamilta kotoisin oleva Alex on koulunsa keskeyttänyt hippiperheen lapsi, joka on ajautunut hämärien huumekauppias-poikaystävien ja pätkätöiden maailmaan, ja vielä paljon pahempaan. Itse asiassa hän on nyt, kaksikymmenvuotiaana, raa’an ja selvittämättömäksi jääneen joukkomurhan ainoa selviytyjä. Joku voisi sanoa, että hän on haaskannut elämänsä. Mutta sairaalavuoteella Alexille tarjotaan uusi mahdollisuus: hän pääsee aloittamaan opiskelun yhdessä maailman parhaista yliopistoista. Mistä oikein on kysymys, miksi juuri hän?

Kun Alex saapuu New Haveniin toteuttamaan hyväntekijänsä antamaa tehtävää seurata Yalen salaseurojen toimia, hänelle ei vieläkään ole selvinnyt miksi. On yleisesti tiedossa, että seuroja on kahdeksan, vain harva on kuullutkaan yhdeksännestä, johon Alex on kutsuttu. Muiden seurojen kahdeksan ikkunatonta holvia ovat silmäätekevien vakiopaikkoja. Niissä käyvät valtiomiehet, Wall Streetin johtajat ja muut maan rikkaat ja mahtavat, joiden okkultistiset harrastukset ovat oudompia ja häikäilemättömämpiä kuin kukaan voisi kuvitellakaan. He leikkivät mustan magian kanssa. He herättävät kuolleita henkiin. Ja, silloin tällöin, he käyvät elävien kimppuun."(Aula & Co)

Oma arvio:

Tänä kesänä olen päässyt nauttimaan jo kahdesta aikuisten fantasiasta, joiden kirjailijoilta on julkaistu aiemmin YA-fantasiaa. Ensimmäinen on Sarah J. Maasin Maan ja veren huone, johon hullaannuin alkukankeuksien jälkeen. Onnekseni nyt tämä Grishaversumi- ja Paluu Grishaversumiin -sarjoista tunnetuksi tulleen Leigh Bardugon ensimmäinen aikuisten fantasiaromaani Salatun tiedon seura ei ole ihan niin pelottavan paksu järkäle kuin mainitsemani Maasin opus. Reilut viisi- ja puolisataa sivua ei tunnu enää missään. 

Mitä hän voisi sanoa? Auta minua. Suojele minua. Mutta kukaan ei voinut. Kukaan ei voinut nähdä, mikä häntä satutti. (s.165)

Olen tullut siihen tulokseen, etten voi tehdä enää mitään johtopäätöksiä siitä, kuinka hitaasti pääsen fantasiaromaaniin sisään, sillä viime aikoina minulle on tapahtunut niin lähes poikkeuksetta aina. Onneksi jatkoin sinnikkäästi lukemista tämän(kin) kirjan tapauksessa, sillä loppua kohti se vetäisi minut imuunsa ja sai hullaantumaan sen dark academy -henkisestä, salamyhkäisyyttä ja vaaraa huokuvasta maailmastaan. 

Vastaamme kaikkien taikuutta, ennustamista tai yliluonnollisia keskusteluja harjoittavien vanhempien seurojen riittien ja toimintatapojen valvonnasta pitääksemme kansalaiset ja opiskelijat turvassa henkiseltä, fyysiseltä ja hengelliseltä vahingolta sekä pitääksemme yllä seurojen ja koulun hallinnon ystävällismielisiä välejä. (teoksesta Lethen elämä: Yhdeksännen talon käytännöt ja protokollat, s. 80)

Alex eli Galaxy Stern on aivan huikea henkilöhahmo. Entinen huumeriippuvainen, nykyinen onnekkaan sattuman kaupalla Yalen opiskelija, joka pääsee Daniel Arlington -nimisen nuoren miehen Danteksi eli Yalen yhdeksännen Kallo ja luut -salaseuran jäseneksi. Darlington on siis Alexin mentori, eli Vergilius. Hänen on määrä johdattaa nuori Alex Lethen talon tavoille, kunnes tämä on kolmannen vuoden opiskelija ja ylenee itse Vergiliukseksi. Tämä mahdollisuus on saattanut pelastaa pohjalla olleen Alexin hengen. Alex löydettiin eräästä huumeluolasta keskeltä verilöylyä, jossa menehtyi myös hänen rakkaansa Hellie. Lethen elämä on seuran opaskirja, josta on myös lainauksia lukujen alussa. 

Kirjassa edetään alkuun kahdessa aikatasossa: ennen Darlingtonin katoamista ja tämän katoamisen jälkeen, kun Alex ja Lethen Okulus, Dawes, ovat hukassa ilman määrätietoista Darlingtonia. Se, miksi Alex on päässyt monien muiden maineikkaiden hakijoiden joukosta Lethen talon Danteksi, johtuu hänen erikoiskyvystään: hän näkee kuolleita ihmisiä, joita kutsutaan harmaiksi. Ne ovat pääosin vaarattomia, tai näin ainakin Darlington hänelle väittää, mutta Alexin kokemus on eri. Hänen lapsuudestaan paljastuukin traumaattinen tapahtuma, johon liittyy harmaa. Siksipä Alex ei ole kovin mielissään siitä, että eräässä Kallon ja luiden rituaalissa harmaat alkavat jostain syystä käydä levottomiksi ja lähentyä häntä. 

"Sinulla ei ole aavistustakaan, mitä ne voivat tehdä."

"Joko sinulle riittää vai haluatko rikkoa lisää laseja?" (s. 149)

Harmaita voi nähdä myös ilman Alexin harvinaista kykyä, mutta sitä varten täytyy nauttia erästä hyvin epämiellyttävää ainetta. Alexin tärkeimpiä tehtäviä onkin valvoa veren hajusta innostuvia harmaita silloin, kun Kallon ja luun jäsenet tekevät omia salattuja rituaalejaan Yalen-yliopiston salaisissa huoneissa. Kallon ja luun erikoisuuksiin kuuluu ihmisen ja eläimen sisälmyksistä ennustaminen, mitä varten he jopa kaivavat ruumiita ylös haudoistaan.

Kun sitten Darlingtonin katoamisen jälkeen kampuksella tapahtuu nuoren naisen, Taran, murha, Alex haistaa tutkimuksissa puutteita, hän alkaa epäillä Lethen talon johtajien aikeita. Hän yrittää liittoutua Darlingtonia surevan Dawesin kanssa, joka on nyt hänen ainoa turvansa ja pelastaa Alexin muutamasta hengenvaarallisesta tilanteesta. Komisario Turner liittyy myös asiaan, sillä hän on Lethen talon viranomaisedustaja eli Senturio, joka ei voi tosin sietää Alexia ja kehottaa tätä pysymään kaukana murhatutkimuksesta. Alex ei voi kuitenkaan pysyä erossa, ja hänen on myös selvitettävä, missä Darlington on. 

Talo tuntui humisevan ja särisevän ahdistuneena. Täällä on tuntematon. Tappaja on täällä. Valot rätisivät ja välkkyivät, ja stereoiden rätinä yltyi. (s. 479)

Pidän kovasti kirjan pahaenteisestä tunnelmasta ja okkultisisista menoista, mitä salaseurat harjoittavat. Huumeiden maailmassa elänyt Alex törmää nyt monenlaisiin uusiin huumaaviin aineisiin, joita eri seurat käyttävät omiin vilpillisiin tarkoituksiinsa. Kirjassa on paljon kiehtovia yksityiskohtia, kuten Lethen kirjasto, jossa haut tehdään kirjoittamalla hakusanat erääseen Albemarlen kirjaan, jonka jälkeen elävä kirjasto antaa oikeat kirjat hyllystä etsijälleen. Elävät, mystiset kirjastot taitavat olla suosittuja fantasiassa, sillä samantyyppisiä eläviä kirjastoja on mm. Sarah J. Maasin Maan ja veren huoneessa sekä Margaret Rogersin Kirjojen tytär -romaanissa.

Kirjasto oli myös hieman oikukas. Jos kävijä ei ollut kyllin täsmällinen pyynnössään tai kirjasto ei pystynyt löytämään kirjoja halutusta aiheesta, hyllyt vain jatkoivat tärisemistä ja lopulta alkoivat hohkata lämpöä ja ujeltaa korkealla ja kiihkeällä äänellä, kunnes vierailija nappasi Albemarlen kirjan ja mutisi rauhoittavia loitsuja sen sivuille samalla kun hyväili hellästi sen selkää. (s. 154-155)

Vaikka rakastan romanttisia juonenkäänteitä, en pahastunut, vaikka tässä ei kovinkaan siihen puoleen ole panostettu. Arvoitukseksi jää kytemään kuitenkin Alexin ja Darlingtonin välinen jännite, johon hiukan saadaan vihiä. Kaikista suurin mysteeri on kuitenkin Darlington: saavatko Alex ja Dawes häntä koskaan takaisin? Minä haluan ainakin kuollakseni salaperäisen, herrasmiesmäisen Darlingtonin kehiin!

Nyt malttamattomana odotan trilogian toista osaa, sillä kirja jää sen verran koukuttavaan kohtaan. Kiehtovaa, salaperäistä, jännittävää, hämärää, piinaavaa luettavaa. Ei ehkä helpoin kirja päästä sisälle, mutta sinnikkyys palkitaan. Suosittelen.

Arvosanani 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Helsingin sanomat

Kulttuuritähdet

Helvettiin ja takaisin: Leigh Berdugo. Suomentanut Meri Kapari. Aula & Co 2024 (Alex Stern #2)

Englanninkielinen alkuteos (2022): Hell Bent. Kansi: Vesa Lehtimäki.

"Alex Stern on päässyt sinuiksi voimiensa kanssa. Samalla hänen ystävänsä ja mentorinsa Daniel Arlington on kuitenkin lähetetty helvettiin. Ei siis tarvitse muuta kuin löytää reitti alamaailmaan, napata sielu kiirastulesta ja palata takaisin – helppo homma, paitsi että harvempi sitä yrittänyt on koskaan palannut takaisin. Alex on kuitenkin valmis asettamaan vaakalaudalle kaiken pelastaakseen ystävänsä.

Yhdessä ystävänsä Dawesin kanssa Alex kerää joukon enemmän tai vähemmän luotettavia kumppaneita, joiden avulla uhkarohkea matka on määrä suorittaa. Salaisten tekstien ja esineiden ohjaamana joukkio pääsee Yalen yliopiston suurimpien salaisuuksien äärelle. Mutta kun tiedekunnan väkeä alkaa kuolla, Alex ymmärtää, että jotain synkkää on tekeillä. Lopulta hänen on kohdattava menneisyytensä haamut selvitäkseen hengissä yliopiston pimeillä käytävillä." (Aula & Co)

Oma arvio:

Arvatkaapa, olenko odottanut jatkoa Leigh Bardugon Salatun tiedon seuralle siitä asti, kun sen ahmaisin viime vuoden kevätpuolella? No kyllä vaan! Olin täysin lumoutunut kirjasarjan avausosaa lukiessani Yalen salaseurojen ympärille kietoutuneesta dark academy -henkisyydestä, sen rikkinäisestä mutta rohkeasta päähenkilöstä Alex Sternistä ja herrasmiesmäisestä, komeasta Darlingtonista, joka harmikseni imaistaan helvettiin ensimmäisessä osassa - miten vaatimatonta. (Äänestinkin sitä kolmella pisteellä tämän vuoden Blogistanian Globalian kirjallisuuspalkinnon saajaksi, ja se saikin saman verran pisteitä kuin kolmanneksi tullut Gabrielle Zevinin Huomenna, huomenna ja huomenna.) Koska Alex Stern -trilogian toisen osan nimi on Helvettiin ja takaisin, voi hyvin arvailla etukäteen, että nyt ollaan hakemassa Kallo & Luut -salaseuran arvostettua Vergiliusta takaisin tuonpuoleisesta. Tie helvettiin onkin kivetty hyvillä aikomuksilla.

"Sinä kuulostat häneltä."

Oliko Alex esittänyt Darlingtonia? Kaipa hän oli tehnyt niin. Joka kerta, kun hän puhui Lethen auktoriteetilla, se oli oikeastaan Darlingtonin ääni - vakuuttava, itsevarma, asiantunteva. Kaikkea, mitä hän itse ei ollut. (s.70)

Kirjan alussa väläytellään kammottavia tapahtumia, joita Alex kokee Darlingtonin talon kellarissa. Sitten hypähdetään ajassa taaksepäin aikaan, jolloin nuo kellarin tapahtumat saivat sysäyksensä. Alex, joka on nyt Darlingtonin menetyksen jälkeen Lethen salaseuran Vergilius, asiantuntija ja auktoriteetti, sekä Okuluksena toimiva Pamela Dawes yrittävät jatkaa elämää ilman Darlingtonia. He saavat uuden Preettorin, eli tiedekunnan ja Lethen yhdyshenkilön, petturimaisen Sandowin tilalle. Tämä on hyvin jäykkä, naisvihamielinen ja vanhoillinen ukko. Nämä molemmat omalla tavallaan Darlingtonia surevat naiset haluavat löytää keinon, jolla saisivat Vergiliuksensa takaisin manalasta. He eivät suostu luovuttamaan, kuten muut tuntuvat tehneen. Suunnittelu täytyy tehdä salassa, sillä Preettori saati Lethen auktoriteetti Michael Anselm eivät suosittele missään nimessä helvetin porttien aukaisua. Myös Darlingtonin edeltäjä, Michelle Alameddine saapuu New Haveniin varta vasten varoittamaan Alexia ja Dawesia tekemästä hölmöyksiä.

New Havenissa tapahtuu melko peräkkäin kaksi Yalen henkilökuntaan kohdistuvaa surmaa, joiden vuoksi komisario Turner pyytää Alexin apua, vastahankaisesti tosin. Näiden kahden välillä on epämääräistä piruilua ja irvailua, mutta he tietävät hyötyvänsä toisistaan tosi paikan tullen. Tämä juuri heitä ärsyttää. Turner epäilee, että näissä surmissa on jotain hämärää, vaikka ei millään surmin haluaisi uskoa taikuuteen ja henkimaailman asioihin, joita Alex edustaa. Tämän yhteistyön kautta Turner ajautuu kuitenkin, halusi tai ei, mukaan Alexin ja Dawesin suunnitelmiin hakea Darlington takaisin. Kun Turner näkee, mikä ilmestys istuu kultaisen kehän sisällä Mustan Jalavan tanssiaissalissa, hänen käsityksensä kaikesta järkkyy.

"Tarinat ovat olemassa kaikissa maailmoissa. Ne ovat muuttumattomia. Niin kuin kulta." (s. 129)

Välillä siirrytään loppuvuoden tapahtumista edelliseen kesään, jolloin Alex kohtaa ikäviä asioita menneisyydestään. Eitan, jolle Alex on aiemmin tehnyt epämääräisiä töitä, ottaa tähän yhteyttä ja haluaa tavata tämän, sillä heillä on vielä keskeneräisiä asioita. Alexin on palattava Los Angelesiin ja kohdattava tuo inhottava mies. Onneksi hän osaa ottaa voimaa itselleen kuolleista eli harmaista, mutta tulee huomaamaan, että mikään ei riitä, kun kyseessä on Eitan. Alexin on suostuttava vielä yhteen velanperintäkeikkaan, ja tämä osoittautuukin entistä kamalammaksi. Eitan lähettää Alexin suoraan suden suuhun. 

"--- Minä toin jotain mukanani. Jotain pahaa." (s. 405)

Kirjan keskiössä on kuitenkin jännite siitä, saadaanko Daniel Arlington pois helvetin tulesta. Ja jos saadaan, millaisena hän sieltä tulee? Monenlaisia esteitä tulee matkalle, ja kun Dawes ja Alex ovat viimein saaneet ratkaistua arvoitusten kautta, miten he pääsevät Käytävään, joka vie helvettiin, heidän on vielä koottava oikea joukko ja sotkettava mukaan Lethen talon ulkopuolisiakin. Alex kamppailee syyllisyyden kanssa: hän on huolissaan äitinsä kohtalosta, hän kokee olevansa syyllinen siihen, että Darlington imaistiin Helvettiin, hän on syyllinen siitä, että hänen rakas ystävänsä ja kämppäkaverinsa Mercy joutuu mukaan vaarallisiin touhuihin. Lisäksi painaa syyllisyys hänen rakkaan Helliensä kuolemasta, joka tapahtui ennen Alexin Yaleen pääsyä. Monenlaista painolastia siis kerrakseen. 

He olivat pyhiinvaeltajia. He olivat kosmonautteja. He olivat käytännöllisesti katsoen kuolleita. (s. 317)

Helvettiin ja takaisin on melkoisen upea lukunautinto. Se tarjoaa herkullisia yksityiskohtia Yalen salaseuroista ja rakennuksista (jotka pohjaavat todellisuuteen, lukuunottamatta yhdeksättä Kallo & Luut -sauraa, joka on keksitty, sekä Darlingtonin kotitaloa Mustaa Jalavaa), piinaavaa jännitystä, kaameita kohtaloita, palavaa uskollisuutta ja rohkeita tekoja. Kirjassa on yksi erityisen mieleenpainuva kohta, jossa neljän helvettiin matkaavan henkilön pahimmat teot käydään läpi. Matkalla siis nämä kaikki osalliset pääsevät näkemään toistensa sielujen syvyyksiin ja ymmärtävät tuon reissun jälkeen toisiaan hiukan paremmin. Mitä tapahtui tuona yönä, kun Alex Stern löydettiin asunnolta verisenä ympärillään tuhoisalla voimalla surmattuja narkomaaneja? Mitä tapahtui komisario Turnerin työparille? Mikä sai Dawesin pelastamaan halveksimansa Alexin silloisen Preettorin kynsistä, ja mitä tapahtui Trippin ylimieliselle serkulle, joka oli kiusannut tätä lapsesta saakka?

"Sinä et kääntynyt pois. Vaikka et pitänyt siitä, mitä näit minussa. Jatkoit katsomista." (s. 306)

Jos rakastat salaseuroja, dark academiaa ja menneisyyden haamuja, suosittelen tarttumaan tähän. Jos pidät kirjoista, joissa matkataan Manalaan ja kohdataan demoneja, suosittelen vielä enemmän. Jos odotat suuria rakkauskohtauksia, niitä tässä toisessa osassa ei valitettasti ole, mutta rakkaus on toki mukana syvemmässä merkityksessä. Voin myös paljastaa, että harmaiden ja demonien lisäksi tässä toisessa osassa mukaan tulevat myös vampyyrit. Ilokseni voinkin nyt sanoa, että....

...annan kirjalle arvosanaksi täydet 5

Ps. Vesa Lehtimäen taiteilema kansi on myös upea!

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

Samantyylistä luettavaa:

Lujaverinen-trilogia: Sini Helminen

Kuolleetkin ghostaa: Mintie Das

Night school -sarja: C.J. Daugherty

Kirottu: Harri István Mäki

 Kirottu: Harri István Mäki. Haamu 2023.

Kansi: Iines Partanen

"Viktorin ja Melissan piti olla ikuisia ystäviä, kaksi toisensa löytänyttä kummajaista koulun tasaharmaan oppilasmassan kansoittamalla käytävällä. Mutta Melissa pilasi kaiken, ja Viktor päätti tehdä Melissan elämästä elävän painajaisen.

Kun Viktor kohtaa Melissan sattumalta järven rannalla, hän tönäisee kinastelun päätteeksi uimataidottoman tytön laiturilta. Viktor syöksyy auttamaan, mutta liian myöhään.

Seuraavana päivänä Melissa ilmestyy kouluun kuin mitään ei olisi tapahtunut. Pian Viktor huomaa itse olevansa keskellä painajaista.

Märät jalanjäljet, hurjat hallusinaatiot, armottomat kiusanteot ja ansat johtavat Viktorin takaisin kirotulle rikospaikalle.

Järven pimeissä syvyyksissä odottaa karmaiseva totuus."(Haamu)

Kirjatraileri

Oma arvio:

Olipas iloinen (tai kauhistuttava) yllätys, kun heti alkuvuoteen ilmestyi Harri István Mäen nuorten kauhukirja Kirottu. Kauhua ei ilmesty koskaan liikaa.

Lukaisin 142-sivuisen kirjan todella nopeaa. Kirjoitustyyli tuo mieleen säeromaanin tai selkokirjan, sillä István Mäki kirjoittaa hyvin lyhyillä lauseilla. Asettelu ei ole yhtä ilmava kuin säeromaaneissa, mutta lukukokemus vaikuttaa melko samanlaiselta. Tyyli tekee kirjasta hyvin dynaamisen ja näkökulmahenkilön tunteisiin porautuvan.

Viktor on hyvin vihainen ja katkera entiselle parhaalle ystävälleen Melissalle, joka on jollakin tavalla pettänyt hänet. Niinpä Viktor tönäisee suutuspäissään tytön laiturilta järveen. Mutta Melissa ei nousekaan vedestä pintaan. Ei koskaan. Viktor yrittää sukeltaa hänet, mutta mitään ei löydy. Järkyttyneenä hän palaa kotiinsa mukanaan Melissan päiväkirja, ja ainoastaan pikkusisko ihmettelee Viktorin outoa käytöstä. Vanhempia ei kiinnosta, sillä heidän äärimmilleen tulehtuneet välinsä ovat sotkenee koko perheen ilmapiirin.

Seuraavana päivänä koulussa Viktor säikähtää totisesti, kun Melissa ilmestyy kouluun ihan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän vaikuttaa yllättävän ystävälliseltä, vaikka Viktor on kiusannut ja piinannut häntä jo jonkin aikaa. Jotain on vialla. Melissan käsistä jää Viktorin reppuun oudot märät jäljet, jotka eivät tunnu kuivuvan koskaan. Melissa kääntää katsettaan oudon nopeasti ja lyöttäytyy niiden tyyppien ystäväksi, jotka eivät ole ennen kuuluneet hänen ystäväpiiriinsä. Mitä Melissa haluaa Viktorista?

Päiväkirjan sivuille on ilmestynyt kaksi sanaa. 

SINÄ MAKSAT.

Ne ovat Melissan käsialaa. (s. 46)

Miksi Viktor on niin vihainen? Miksi kaikki välttelevät häntä? Pikku hiljaa paljastuu, että Viktor on ollut jo jonkin aikaa koulun pahin kiusaaja, ja myös pikkusisko on saanut kotona osansa. Suurin on viha Melissaa kohtaan, joka petti Viktorin luottamuksen. Tämän jälkeen Viktorin käytös on vain pahentunut. Hänellä on Salainen Ihastus, jonka vain Melissa tietää, mutta eihän hänkään näe Viktorissa muuta kuin koulukiusaajan. 

- Ihmeellistä elää pelossa ja odottaa, eikö vain? (s. 70)

Kirjassa on kamalan lohduton ja vihaa pursuava tunnelma. Lukijalle selviää jossakin vaiheessa, mikä oli tuo teko, joka sai Viktorin niin vihaiseksi entiselle parhaalle ystävälleen. Selviää myös, että äiti ja isä ovat alkaneet riidellä sen jälkeen, kun Viktorin vaikeudet koulussa alkoivat ja hän alkoi kiusata muita. Tai näin Viktor ainakin sen kokee. Aika kamalaa ajatella, että vanhempien huonot välit olisi sälytetty lapsen syyksi. Niin minä kuitenkin sen tarinasta olisi tulkitsin, mutta se voi olla toki vain Viktorin oma näkemys. Pikkusisko yrittää ymmärtää veljeään, jonka näkee olevan yhä kauhistuneempi ja ahdistuneempi Melissan palaamisesta, mutta kääntää tälle selkänsä, koska on saanut niin pitkään huonoa kohtelua veljeltään. Haavat ovat liian syvät. Melko epätoivoista on Viktorin elo koko kirjan ajan. Hän alkaa nähdä pelottavia unia ja harhoja myös hereillä ollessaan. Järvessä, jonne Viktor Melissan työnsi, on jotain pahaa.

Hänen pilkkaava katseensa kertoo, että olen matkalla sinne, missä minun pitäisikin olla: makaamassa raatona oman kylmän hautani pohjalla. (s. 58)

Kirottu on tunnelmaltaan, tyyliltään ja juoneltaan oikein toimiva (eli pelottava)  nuorten kauhukirja. Kirjoitustyyli tekee siitä melko helppolukuisen ja juoni etenee ilman turhia maalailuja eteenpäin. Tosin välillä tyyli tuntui ehkä vähän liian toisteiselta ja jankuttavalta. Yhdessä välissä Viktor turhaan toisti sitä, miten Melissa ei ole tästä maailmasta, ihan kuin vakuutellakseen lukijalle sitä. Se tuli kuitenkin hyvin ilmi alusta alkaen Melissan paluun jälkeen, joten moinen toisto oli turhaa, jopa hiukan kyllästyttävää minusta. 

En halua enää elää.

En halua enää hengittää.

En halua enää, että sydämeni lyö. (s. 80)

Kirjan toivottomuuden ja hiukan ahdistavankin tunnelman vuoksi suosittelen noin 7.- 8.luokkalaisille. Nuoremmille lukijoille tämä voi olla vielä liian synkkä, mutta toki se riippuu lukijasta. Viktorin ajatusten myötä asettaudutaan koulukiusaajan saappaisiin, mutta kovin nuori lukija ei välttämättä saa tästä ihan sitä irti, mitä pitäisi. Loppu on kuitenkin ihan armollinen, mutta kauhukirjan tapaan jotain jää ilmaan.

Arvosanani 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Samantyylistä  tai -aiheista luettavaa:

Ilkka Auer: Anastasia

Daniel Dark -trilogia: Niklas Ahnberg

Poika joka käveli vetten päällä: Niklas Ahnberg. Aula & Co 2022 (Daniel Dark #1)

Kansi: Vesa Lehtimäki

"Amerikkalaisessa Saltvillen pikkukaupungissa 90-luvulla, aikana ennen älypuhelimia ja internetin valtakautta, lapset viettävät lomansa kesäleireillä. Niin myös 14-vuotias Daniel. Pian hänelle selviää, ettei hänen leirinsä ole aivan tavallinen: leirivanhemmat uskovat olevansa jumalia, ja osanottajilla alkaa ilmetä yliluonnollisia voimia.

Leirin päätteeksi järjestetään tulikoe, johon poikia valmistellaan lihaskunto-, itsepuolustus-ja meditaatioharjoituksin, joiden avulla he oppivat pääsemään toiseen tietoisuuteen. Siellä Daniel tapaa Dark-nimisen olion, joka ilmoittaa olevansa hänen yliluonnollisten voimiensa lähde. Hänelle alkaa valjeta, ettei heitä kouluteta puolustautumaan vaan hyökkäämään.

Poika joka käveli vetten päällä on Daniel Dark -trilogian ensimmäinen osa. Jännityskertomuksen tavoin etenevä tarina ammentaa amerikkalaisen kauhu-ja fantasiakirjallisuuden rikkaasta perinteestä.(Aula&Co)"

Oma arvio:

Nuorten aikuisten kauhua ilmestyy verrattain vähän, joten olen hyvin innoissani odottanut tätä Niklas Ahnbergin kauhufantasiaa Poika joka käveli vetten päällä. Harmikseni kansikuva oli vaihdettu valkopohjaiseen katalogissa esiintyneen hienon, mielestäni paljon kauhumaisemman mustapohjaisen kannen tilalle. Harmi, sillä minulla tulee tästä kannesta mieleen liian vahvasti viime vuosina ilmestyneet, varhaisnuorille suunnatut Kristina Ohlssonin kauhukirjat, joissa on myös jokaisessa hyönteisiä kannessa. En oikein edes tajua asiayhteyttä noiden kannen öttiäisten ja kirjan tapahtumien välillä. Kultakirjaimet toki ovat tosi hienot ja nousevat edukseen valkoiselta pohjalta. Olisiko kantta haluttu sitten tehdä vähän nuoria houkuttelevammaksi, tiedä häntä. 

Kirja alkaa heti tositoimilla, kun eletään päähenkilön , Daniel Walkerin kasteseremonian aikaa vuonna 1985. Kyse ei ole ihan tavallisesta kasteesta, sillä se toimitetaan Walkerien uima-altaalla ja siihen liittyy hyvin kyseenalaista toimintaa, jonka johdosta nelivuotias Daniel on hukkua uima-altaaseen. Jay-sedän ansiokkaan elvytyksen ansiosta Daniel saa kuitenkin elää, ja kammottava kasteseremonia löytyy taltioituna VHS-kasetille, jonka Daniel myöhemmin, 14-vuotiaana löytää isänsä työpöydältä. Muistoksi tapahtumasta Danielille jää ikuinen veden pelko.

Daniel on aina ollut heiveröinen ja herkkä. Hän kokee, etteivät hänen uskonnolliset vanhempansa juuri välitä hänestä, ja isosisko Sagekin pitää pikkuveljeään lähinnä maanvaivana. Isommat pojat kiusaavat Danielia herkeämättä. Onneksi Danielilla on paras ystävä Justin ja Subspace-peli. Pelimaailmassa Daniel ei ole mikään heikko ja reppana, vaan Dark Artist, tunnettu ja hyvä Assassins-joukkueen pelaaja. Pelimaailmassa häntä ei kiusata, vaan Hunter ja muut joukkuetoverit arvostavat häntä. Silloin kun hän ei uppoudu pelin maaimaan, kuuntelee hän kristillistä rockia tai menee Justinin kanssa majalle, jonka he ovat rakentaneet metsän keskelle. Kaikki soljuu melko tasaisesti, kun Justin ottaa puheeksi leirin, jonne hän on kesäksi menossa. Leiri on kuulemma jotain todella ihmeellistä: siellä jopa opetetaan taistelulajeja. Danielista tämä on vaikea uskoa, sillä Justinin vanhemmat kuuluvat samaan uskovaisten piiriin kuin hänen omansakin. 

Isä Stephen ilmoittaa sitten kuitenkin, että myös Daniel lähetetään leirille, vaikka Daniel salakuunteleekin hänen ja Jay-sedän kiivasta keskustelua aiheesta: Jayn mielestä Daniel ei ole vielä valmis. Valmis mihin? Mikä ihme on tuo leiri, josta kukaan ei tunnu kertovan mitään yksityiskohtia. Kaikki on kovin salamyhkäistä. Kun Daniel ja Justin joutuvat tosi pahaan pulaan pahimman kiusaajan Moritzin höykytyksessä, taistelulajien opettelu leirillä ei tunnukaan Danielista enää kovin huonolta vaihtoehdolta. Niinpä eräänä aamuna hänet ja Justin noudetaan salamyhkäisellä siivousfirman pakulla, silmät sidottuna muiden poikien kanssa kohti tuntematonta määränpäätä. 

"Teillä on edessänne kesän mittainen seikkailu" (s. 97)

Leirillä pojat saavat kuulla olevansa Valittuja ja heidät majoitetaan omien joukkueiden mukaisiin huoneisiin. He saavat tietää, että leirillä valmentaudutaan erilaisia kokeita varten, joiden kautta pääsee ylemmälle tasolle. Tulikokeen läpäisseet nousevat Profeetoiksi, jotka ohjaavat Valittuja. Poikien isät ovat leirivanhempina ja Daniel saa huomata, että hänen Stephen-isäänsä pidetään korkeassa arvossa. Kaikkein ylin tyyppi on Patriarkka Samael, tuo samainen hämärä ukkeli, joka osallistui Danielin kasteseremoniaan. Lisäksi päivittäiset sielunharjoitukset kuuluvat olennaisena osana leirin ohjelmaan: resonanssilaitteen avulla Valitut opettelevat pääsemään Diogama-tilaan.

Hengitys sisään ja hengitys ulos resonanssilaitteen tahdissa, keskittyminen koko ajan kolmannessa silmässä, Steven neuvomassa pisteessä silmien takana. Hengitys sisään, hengitys ulos. Tunteen seuraaminen, kun ilma täytti keuhkot, ensimmäisestä vedosta viimeiseen ponnistukseen vatsassa. (s. 148)

Kirjan kauhuelementit kumpuavat merkillisten kulttimaisten menojen kautta, joita leiriläisille selitetään hyvin huolimattomasti etukäteen. Heitä vain nakellaan harjoituksesta toiseen ja kohti Tulikoetta. Ne, jotka eivät sopeudu sääntöihin, saavat omanlaisensa käsittelyn.  Daniel passitetaan välillä leirin omalle maatilalle töihin, koska joutuu lyhyellä viikonloppulomallaan pahis-Moritzin pieksämäksi, ja  tarvitsee täten taukoa fyysisistä harjoituksista. Maatilalla hän tapaa leirin ainoan naisen, happaman Harrietin. Tämä opettaa pojalle ystävällisesti taistelutaitoja, ettei tämä jäisi muista jälkeen. Kaikenlaista hämärää tapahtuu: kolme Danielin pahoinpitelyyn osallistunutta poikaa tapetaan ja Daniel näkee ihmeellisen valveunen kautta, kuka surman tekee. Hän alkaa myös nähdä heti alussa Diagama-tiloissaan hahmon, josta ei uskalla kertoa kenellekään. Tämä tumma hahmo, Dark, yrittää ohjata Danielia eri suuntaan kuin mitä leiri opettaa, ja lupaa antaa tälle voimia. Siitä Daniel ei ole ihan varma, onko Dark hyvä vai paha.

Sitten hän kuuli rapistelua. Hän tiesi, että oli saapunut olion maailmaan, missä ikinä se sitten olikaan. Ehkä hän oli kuollut ja joutunut siihen todellisuuteen. Se selittäisi sen, miksei hänen kehonsa liikkunut - keho oli kuollut. (s. 188)

Minulle tuli välillä hyvin vahvat Stranger Things -vibat tästä kirjasta, ja luinkin vasta jälkikäteen, kuinka kirjailija on ottanut inspiraatiota kyseisestä kauhusarjasta. Danielin näyissä (tai missä tiloissa hän onkaan) tuhkan maahan sataminen, kasvoton tumma hahmo, oudot yliluonnolliset voimat ja ysärihenkisyys muistuttavat sarjan tapahtumia. 

KÄYTÄ SITÄ. OTA VOIMANI. OTA SE OMAKSESI. HYÖKKÄÄ TUON NAISEN KIMPPUUN! (s. 272)

Kirjassa on hyvä idea: mystinen leiri, josta kukaan ei kerro etukäteen mitään, heikon pojan fyysinen (ja henkinen) vahvistuminen ja joku suurempi, jumalallinen suunnitelma, johon nuoria valmennetaan. Valitettavasti tähän ensimmäiseen kirjaan on dumpattu liikaa toimintaa ja henkilöt jäävät minusta vähän valjuiksi. Esimerkiksi Justinin ja Danielin ystävyys jäi jotenkin falskiksi, vaikka siinä oli hiven dramaattisuutta lopussa. Hiukan olisi myös kärsinyt tiivistää liki 500-sivuista tarinaa tiukemmaksi paketiksi, sillä minua väliin tylsistytti lukea turhan seikkaperäistä leirielämän ja taisteluharjoitusten kuvausta. Toki voi olla, että jotakin nuorta miehenalkua tällainen voikin kiinnostaa minua enemmän.

EI OLE OLEMASSA HYVÄÄ TAI PAHAA, VAAN KAIKKI ON YHTÄ JA SAMAA. EN OLE HYVÄ ENKÄ PAHA. OLEN SE, MITÄ SINÄ HALUAT, ETTÄ OLEN (s. 336)

Tätä ei heikosti lukeville yläkoululaisille (pojille) oikein voi vinkata paksuuden takia, vaikka aihe voisi olla kiinnostava. Enemmän lukeneille tämä varmasti maistuukin. Kauhuelementit ovat enemmänkin psykologisia, mutta ne eivät saaneet minussa aikaan pelon väristyksiä. Jäi myös hiukan epäselväksi, mitä varten poikien kykyjä nyt loppujen lopuksi harjaannutetaan. Mitä hyötyä esim. vetten päällä kävelemisestä on? Kaikki jäi hiukan auki, vaikka jotain liikkeen korruptoivasta vaikutuksesta koko yhteiskuntaan väläyteltiin toiminnan lomassa. Ehkäpä syvempi tarkoitus selviää tulevissa osissa? Lopussa sitten tuntui, että mentiin hiukan pikakelauksella, kun yli 40 kilometrin taival metsässä hypättiin parissa sivussa. Sellaisesta kärsimyksestä olisi voinut olla pidemmät kuvaukset. Ja mikä ihmeen idea siinä Danielin kasteseremoniassa olikaan? Hämmentävää.

En ole varma, luenko jatko-osia. Toisaalta kiinnostaa, mihin suuntaan tarina kehittyy. Katsotaan.

Arvosanani 3+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muissa blogeissa:

---

Samantyylistä luettavaa:

Sally Green: Puoliksi paha -trilogia

Kymnaasi - Agnes af Forsellesin Kymnaasi orvoille ja hyljeksityille tytöille: Ilkka Auer

Kymnaasi - Agnes af Forsellesin Kymnaasi orvoille ja hyljeksityille tytöille: Ilkka Auer. Haamu 2019.

Kansi: Ilkka Auer

"Sofia on orpo, onneton ja yksin. Oudot sattumukset johdattavat hänet metsän keskellä sijaitsevaan salaperäiseen sisäoppilaitokseen. Agnes af Forsellesin Kymnaasi orvoille ja hyljeksityille tytöille on paikka, jossa todellisuuden rajat hämärtyvät.

Sofia tutustuu Kymnaasin kiehtovaan historiaan ja sen erikoislaatuisiin asukkaisiin, Muusaan, Sointuun, Avelineen ja kiehtovaan Lydiaan. Sofia löytää Kymnaasista kodin ja paikkansa maailmassa, joka on paljon mystisempi kuin voisi kuvitellakaan.

Kun pimeät voimat uhkaavat Kymnaasia, Sofia tajuaa, että hän voi menettää kaiken. Ja siihen hän ei enää suostu. Mutta onko Sofia valmis kohtaamaan pahuuden silmästä silmään?" (Haamu)

Kirjatraileri: https://www.youtube.com/watch?v=JXksgjecEsI

Oma arvio:


Ilkka Auer on vakuuttanut minut kirja kirjan jälkeen loistavana nuorten kauhukirjailijana. Olen lukenut hänen aiemmat Haamu-kustantamon julkaisemat kauhukirjat Anastasian ja Domowikin, ja nyt tartuin siis erittäin innokkaana tähän uutukaiseen, jonka pitkä, joskin kaunis nimi ei houkuttele toistelemaan jatkuvasti. Olkoon se siis tässä bloggauksessa pelkästään Kymnaasi. Kirjan kansikuva, joka on Auerin itsensä taiteilema, on houkuttelevan maaginen, joskaan ei niin kauhumainen. Kauhua, mutta myös fantasiaa, on kuitenkin luvassa koko 303:n sivun verran, sen voin luvata!

Kymnaasi antoi minulle uuden mahdollisuuden, niin kuin meille kaikille. (s. 100)

Kirjan alussa Sofia kärsii elostaan kamalassa sijaisperheessä, jossa hän joutuu elämään jatkuvassa pelossa ja arvottomuuden tunteessa. Niinpä hän on päättänyt tehdä kamalan teon ja päättää päivänsä oman käden kautta. Hyisestä vedestä hänet kuitenkin tempaistaan rannalle ja pelastetaan autoon, joka vie hänet hyvin ihmeelliseen paikkaan, Kymnaasiin. Ystävällinen johtajatar Aveline ottaa Sofian vastaan ja mukava Muusa-tyttö opastaa hienotunteisesti Kymnaasin tavoille. Läheskään kaikkea Sofia ei saa alussa tietää, sillä tuohon ihmeelliseen orpokodin, tyttökoulun ja turvakodin sekoitelmaan liittyy hyvin paljon kummallisuuksia, joita on vaikea ihmislapsen sulattaa kerralla.

 Sofian edessä seisoo noin kolmen- tai neljäntoista ikäinen tyttö, joka oli pukeutunut märkää ihoa vasten liimautuneeseen, nilkkoihin saakka ulottuvaan likaisenvalkoiseen, pitsisomisteiseen mekkoon. Paikka paikoin pitsisomisteet ja mekko olivat repeilleet, ja siellä täällä näkyi tahroja. Tytön iho oli liidunvalkoinen, ja vaikka hänen harmaanvalkeat, miltei lattiaan ulottuvat litimärät hiuksensa kehystivät kasvoja aavemaisina ja karkeina kuin hevosen häntä hänen kasvojaan, hän oli omalla tavallaan sievä. (s. 143)

Kolmikerroksinen (+ kellari) Kymnaasi on jo itse rakennuksena hyvin hämmästyttävä. Luen suu auki hämmästyksestä kaikkia rakennukseen liittyviä kuvailuja. (Kuvailujen lisäksi rakennuksen hahmottamista auttaa kirjan sisäkannella olevat tarkat kartat.) Kiehtovin on pelätty kellarikerros, jonka Sofia saa pian vastuualueekseen: hänen on esimerkiksi käytävä käynnistämässä tarvittessa sammunut dynamo. Kellaritiloissa asuu kammoksuttu Sokea, mustatukkainen tyttö, joka osoittautuu kuitenkin ihan kivaksi. Pelottavaan länsisiipeen ei ole suotavaa mennä, koska siellä sijaitsee palaneen kirjaston hiillokset. Siellä kuitenkin työskentelee kaikkien muiden tuskan itselleen ottava Sijaiskärsijä, joka yrittää kirjansitomossa pelastaa palaneita kirjoja.

Kymnaasi sijaitsee elämän ja kuoleman välimaastossa, Rajalla, ja tavallisten ihmisten sanotaan siellä olevan Pinnalla. Kymnaasiin ei voi löytää, jos ei tiedä, missä sinne johtava portti on. Muusa tutustuttaa Sofian Kymnaasin ympärillä oleviin muihinkin portteihin, jotka on nimetty tunteiden mukaan: Rakkaus, Ihme, Hurmio, Pelko. Kustakin portista astuminen vie kulkijan kyseisen tunteen valtaan, ja kustakin portista voi myös päästä sisälle Kymnaasin alueelle omanlaisiaan otuksia. Kymnaasilaisten tärkeimpiä tehtäviä onkin vahtia portteja, ettei niistä pääse sisälle ei-toivottuja olentoja. 

 Pienokaisissa oli jotain perin kummallista, mutta Sofian oli mahdotonta sanoa mitä. He olivat kauniita ja ihania ja aivan erilaisia kuin ketkään muut Sofian koskaan tapaamat tuon ikäiset. Lydian kosketus, ääni ja katse humisivat vielä Sofian mielessä viimeisen tytön esittäytyessä. (s. 86)

Sofia tulee erityisen tutuksi Lydia-nimisen Pienokaisen kanssa, joka on myös Räyhähenki. Tätä on vaikea uskoa katsoessa kuvankaunista tyttöä. Todellisuudessa Lydia, kuten muut Pienokaisiksi kutsutut kauniit lapset, ovat tavalla tai toisella kuolleita. Lydia rakastuu Sofiaan heti alussa, ja kulkee tämän kyljessä kuin takiainen. Tytöt tuntevat voimakkaasti toistensa läheisyydessä, nukkuvat usein vierekkäin ja ovat toistensa apuna. Muuten tyttöjen rakkaus jää minulle hieman hämmentäväksi, sillä kirjassa ei kuvata juurikaan siihen kuuluvan muuta fyysistä kuin kädestä pitäminen tai vierekkäin nukkuminen. Ehkei sen ole tarkoitus olla niinkään romanttista rakkautta, vaan sisarellista yhteenkuuluvuuden tunnetta, joka kuitenkin pakahduttaa huumallaan ja voimallaan.


Kymnaasissa on oltu viime ajat erityisen peloissaan, sillä kammottava Punainen mies yrittää päästä alueelle ja tuhota kaiken. Hän on erityisesti Sofian jäljillä, ja tarinan edetessä selviää, miksi. Kauhistuttava hirmumyrsky on lähestymässä Kymnaasia, ja asukkaiden on oltava erityisen valppaina.

Te olette kestäneet asioita, joita suurin osa ihmisistä ei olisi kestänyt, ja te olette henkisesti paljon tavallista vahvempia  ja tunteellisempia. Siksi ja vain siksi teistä voi kasvattaa sellaisia, jotka auttavat muita ja vaikuttavat salassa maailman menoon. (s. 156)

Kymnaasin maailma on uskomattoman kiehtova ja kammottava. Se on yhtäaikaa taianomainen satumaailma peuroineen, lampineen, unikivineen ja tunneportteineen, mutta samalla myös kauhunsekainen polttavine Kytijöineen, järkyttävine Matosormineen ja uhkaavine Lasaretteineen. Tunteet ovat kirjassa hyvin vallitsevia, ja myös loppuratkaisuun liittyy yksi tärkeimmistä tunteista. Pidän tästä kirjasta oikein kovasti, muun muassa koska pystyin tarkkojen kuvailujen ansiosta sukeltamaan hyvin helposti kirjan maailmaan ja viihdyin siellä.

Suosittelen tätä huikeaa, tiivistunnelmaista kirjaa noin 13-15-vuotiaille kauhun ja fantasian ystäville, etenkin Potter- ja Morrigan-faneille. Kirjassa on sen verran kammottavaa kauhua ja lopussa kuolemaakin, etten alle yläkouluikäisille tätä vinkkaisi kuitenkaan.

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa: 


Kirjahullun päiväkirja 
Pirja&Kirja

Samantyylistä luettavaa: 

Nevermoor-sarja: Jessica Townsend
Harry Potter -sarja: J.K. Rowling
Anastasia: Ilkka Auer 
Domowik: Ilkka Auer

Osallistun tällä kirjalla Yöpöydän kirjat -blogin Halloween-lukuhaasteeseen.

Veren ja luun lapset -sarja: Tomi Adeyemi

Veren ja luun lapset: Tomi Adeyemi. Suomentanut Outi Järvinen. Otava 2019. (Veren ja luun lapset #1)

Englanninkielinen alkuteos (2018): Children of Blood and Bone. 

 Järisyttävä tarina vastarinnasta, uskollisuudesta ja rajat rikkovasta rakkaudesta.

”He tappoivat äitini. He riistivät magiamme. He yrittivät haudata meidät. Nyt me nousemme.”

Zélie muistaa, kuinka Orïshan maat humisivat magiaa, ja äiti kutsui koolle henkiä. Kaikki muuttui, kun magia katosi.

Nyt Zéliellä on mahdollisuus tuoda magia takaisin. Karanneen prinsessan avulla hänen on voitettava prinssi, joka haluaa tuhota magian lopullisesti. Pian Zélie huomaa, että hänellä on erityinen yhteys prinssiin. Orïshan maat ovat täynnä vaaroja, mutta suurin vaara piilee Zéliessä itsessään. (Otava)

Oma arvio:

Olen kuullut paljon tästä kirjasta, ennen kuin suomentamisesta on saatu vihiäkään. Kirjan on sanottu tuovan jotain uutta ja erilaista YA-genreen. Etninen kansikuva antaa viitteitä siihen, että kirjan henkilöhahmot poikkeavat YA-kirjojen stereotypiasta.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat kuvittteelliseen Orïshan valtakuntaan, jossa valkotukkaiset divînit, rumemmalta nimeltään matoset, ovat alempaa kastia valtaväestön silmissä. Divînien joukosta erottuvilla majeilla on ollut aiemmin erityiskykyjä, jotka ovat kadonneet magian hävitessä maailmasta. Tässä kadotuksessa kirjan päähenkilö, kuolonnäkijä-maji Zélie on menettänyt äitinsä ja näkee tästä yhä painajaisia. Onneksi hänellä on isoveli Tzain sekä Baba, josta Zèlien on veljensä kanssa huolehdittava, sillä tämä alkaa olla vanhuudenhöperö. Mama Agba on Zélien äitihahmo, ja hän myös kouluttaa nuoria divînejä taistelemaan. Heidän elämänsä on jatkuvaa raatamista kuningaskunnan hyväksi, ja ankarat verotukset syöksevät kyliä perikatoon.

Muserran sisimmässäni syttyneen kipinän ennen kuin se kasvaa toivoksi. Jos magia on palannut, aivan kaikki muuttuu. (s. 91)

Toisaalla kuninkaanlinnassa prinsessa Amari joutuu todistamaan rakkaan palvelijattarensa Bintan surmaa, sillä kuningas on saanut käsiinsä magian palauttavan käärön ja testaa tätä Bintalla, joka on siis divîni hänkin. Kun kuningas näkee palvelijattaren hehkun kääröä pitäessä, hän surmauttaa naisen oitis. Binta on ollut Amarille rakas ystävä ja luotettu, joten prinsessa järkyttyy näkemästään, hiipii salaa isänsä huoneeseen, varastaa mystisen käärön ja pakenee kuninkaanlinnasta. Kylällä hän törmää kalanmyyntiretkellään olleeseen Zélieen ja rukoilee tätä auttamaan  kylästä pakenemisessa. 

Amarin veli Inan lähetetään siskonsa perään. Isänsä käskystä nuori mies polttaa koko Zélien kotikylän, ja ihmisiä menehtyy. Zélie, Binta ja Tzain lähtevät käärö mukanaan etsimään Pyhää temppeliä, jossa Zélie voisi tehdä magian palauttamiseen tarvittavan rituaalin. Matka temppelille ei ole tietenkään mutkaton, ja nuoret joutuvat monenlaisiin seikkailuihin, jotta he löytävät rituaaliin tarvittavat esineet ja pääsevät perille. Ehkä kummallisin koettelemus näistä on jättiläismäisellä vesitaisteluareenalla käytävä verinen sotalaivataistelu, jonka palkintona on Babalúayén reliikki, aurinkokivi, joka antaa kuolemattomuuden ja on ratkaiseva rituaalin onnistumisessa.  Zélie oppii taikakäärön avulla käyttämään voimiaan ja valjastamaan kuolleet apuun laivanupotustaistelussa.

Kiepun vesivirrassa, kun viereinen alus uppoaa. Ruumiita ja laudankappaleita paiskautuu pohjaan, ja vesi värjäytyy punaiseksi. Verinen ruumis on vajotessaan vähällä osua minuun. (s. 257)

Kirjassa on tietenkin YA-lle ominaiseen tapaan parikin romanttista sivujuonnetta. Tzainin ja prinsessa Amarin välit ovat lämpimät jo matkan alusta asti, mikä aluksi ärsyttää Zélietä. Zélien mielessä taas on nuorukainen, johon hän alussa pääsee tutustumaan vain unimaisemiensa kautta. Tämä nuori mies on divîni, joka on kolmikon perässä, nimittäin Amarin veli Inan. Kukaan muu kuin Zélie ei tiedä Inanin olevan divîni. Inanin on määrä tappaa siskonsa ja samalla muut seurueen jäsenet. Tehtävän epäonnistuttua hän joutuukin pelastamaan Zélien täpärästi kuolemalta ja lyöttäytymään tytön liittolaiseksi. Samalla heidän tunteensa toisiaan kohtaan pääsevät pikku hiljaa roihuamaan. Näiden nuorten välillä on yhteys, joka ei ole tavanomainen, sillä Inan pääsee kirjaimellisesti sisään Zélien muistoihin ja oppii näin tuntemaan tämän nuoren naisen tavallista nopeammin. Lisäksi unimaailmassa he voivat tehdä mitä he haluavat, vaikka olisivat toisistaan erossa.

Näen sen. Maailman, jonka minun isäni loi.

 Tuskan, joka hänen on pakko kantaa.

"Mama!"

Zèlie kirkuu. Hänen äänensä ei kuulosta enää ihmisen ääneltä. (s. 301)

Fantasiatarinoille tyypillisesti kirjassa on myös mystisiä eläinhahmoja, kuten panttenaareja ja leijonaareja, jollaisella myös nämä nuoret seikkailijat ratsastavat. Leijonaari Nailah on yhtäaikaa lemmikki ja myös apu taisteluissa, sillä tämä suojelee aina isäntäväkeään.

Kirjan vahvaksi teemaksi nousee taistelu eriarvoisuutta ja rasismia vastaan. Tämän kirjailija itsekin allekirjoittaa jälkikirjoituksessaan, jossa hän viittaa Yhdysvalloissa sattuneisiin poliisien rasistisiin tekoihin.

Puhuttelevuudestaan ja erilaisuudestaan huolimatta en ihan täysin rakastunut kirjaan, ja alussa koin tarinan melko tylsäksikin. Tasalaatuista fantasiaviihdettä Veren ja luun lapset tarjoaa sitä kaipaaville, mutta minä en kokenut isoja tunnekuohuja kirjaa lukiessa, enkä jäänyt juuri kaipaamaan jatkoa tarinalle.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa:

Tuhatkuolevan kirous: Siiri Enoranta
Throne of Glass -sarja: Sarah J. Maas
Savuvarkaat: Sally Green

Ruksaan YA-lukuhaasteesta kohdan:

Kirja listalta TOP 100 YA books

Kuiskaaja: Alex North

Kuiskaaja: Alex North. Suomentanut Irmeli Ruuska. Otava 2019.

Englanninkielinen alkuteos: The Whisper Man. Kansi: Hanka Steidle/ Arcangel Images, Getty Images ja Shutterstock

"Vuoden pelottavin trilleri, jonka luettuasi jätät yövalon palamaan.

Tom Kennedy muuttaa 7-vuotiaan poikansa Jaken kanssa Featherbankin uneliaaseen pikkukaupunkiin. Jake on menettänyt äitinsä ja Tom vaimonsa, ja perhe kaipaa uutta alkua. Featherbankilla on silläkin oma raskas laahuksensa: 20 vuotta aiemmin sairas sarjamurhaaja kaappasi ja murhasi siellä viisi poikaa. Viimeistä uhria ei koskaan löydetty. Ennen kiinni jäämistään tappaja sai lisänimen Kuiskaaja. 

Tomin ja Jaken elämä uudessa kodissa tuntuu jo asettuneen uomiinsa, kun Jake alkaa käyttäytyä kummallisesti. Hän kertoo tytöstä, jota kukaan muu ei näe, ja iltaisin ikkunan takaa kuuluvasta oudosta kuiskeesta. 

Yksi poika on jälleen kateissa." (Otava)

Oma arvio:

Pitkästä aikaa blogiini tupsahtaa jännäriarvio. Minulla oli kovat odotukset tästä kirjasta, ja saatoin ehkä joutua osittain (karmean) kauniin kansikuvan uhriksi. Olen aiemmin mainostanut pitäväni kovasti psykologisista jännäreistä, mutta en niinkään perus dekkareista. Odotin Kuiskaajan olevan kauhusekoitteista, piinaavaa psykologista jännitystä, mutta kallistuisin kuitenkin enemmän dekkarin puolelle kirjaa määritellessäni. Eikä kirjan luettuani ollut todellakaan tarvetta yövalolle, kuten takakannessa peloteltiin.

Kirjassa näkökulmahenkilöinä vuorottelee enimmäkseen rikoskomisario Pete Willis, joka saa jälleen tutkittavakseen lapsen katoamisen Featherbank-nimisellä paikkakunnalla; kuusivuotias Jake, joka juttelee mielikuvitusystävänsä kanssa ja Jaken isä Tom Kennedy, joka on juuri muuttanut poikansa kanssa omituiseen taloon Featherbankiin perheen äidin, Rebeccan, kuoltua. Kun Jake alkaa kuulla uudessa talossa kuiskausta, ja kun lopulta Tom näkee jonkun juttelevan pojalleen postiluukun kautta keskellä yötä, poliisit astuvat kuvioihin. Kaikkea muutakin omituista tapahtuu: Jake juttelee jatkuvasti tytölle, jota kukaan muu ei nää, joku outo mies hiippailee talon pihalla ja Tom yllättää hänet pyrkimästä talon autotalliin, ja sitten Tom löytää autotallin pahvilaatikosta jotain kammottavaa.

Minä olen hiukan karttanut jännäreitä, joissa aiheena on lapsiin kohdistuvat rikokset (jollaisia tuntuu tulevan nykyään aika usein). Olisi pitänyt lukea kirjan kuvaus tarkemmin, sillä Kuiskaajassa keskiössä on Featherbankissa tapahtuneet lasten sieppaukset ja murhat. Lisäksi useassa jännärikirjassa tuntuu olevan nykyään keskeisessä roolissa lapsi, jolla on jonkinasteisia yliluonnollisia kokemuksia ja usein myös  autistisia piirteitä. Niin myös kirjan Jake-pojalla, joka kantaa outoa erikoistavarapakkiaan joka paikkaan, piirtelee outoja taistelusuttupiirroksia ja joutuu ongelmiin  koulussa äkkipikaisuutensa takia. Tällainen alkaa tuntua jo loppuunkulutetulta.

Kun hän avasi suunsa, hänen äänensä oli käheä ja luonnoton ja kuulosti aivan liian aikuismaiselta.

"Haluan pelotella sinua", hän sanoi. (s. 141)

Minulle tulee tästä kirjasta kovasti mieleen Uhrilampaat, niin vahvan perhosteeman että päärikollisen Frank Carterin psykopaattimaisuuden kautta. Jotenkin vain tuntuu, että moni asia jää kirjassa hiukan puolitiehen, mikä jättää minut hämmästelemään ja kummastelemaan. Esimerkiksi Kennedyn perheen äidin kuolema jättää paljon kysymyksia, samoin kuin pienet yliluonnolliset elementit, kuten Jaken mielikuvitusystävä ja hänen kuulemat kuiskailut. Valitettavasti nuo jäävät hyvin irrallisiksi eivätkä ole omiaan ainakaan minua pelottelemaan. Henkilöhahmojen pahimpia pelkoja tuodaan esiin painajaisunien ja muistikuvien kautta. Tomin muistikuva hänen äitinsä ja isänsä viimeisestä yhteenotosta osoittautuu hämmentäväksi, mutta tuokin seikka jää turhan irralliseksi juonen kannalta.

Lasin helinää.

Äiti huutaa. 

Mies karjuu.

Herää, Tom.

Herää nyt heti. (s. 131)

Henkilöhahmot ovat lähtökohtaisesti ihan mielenkiintoisia, mutta heidän väliset kohtaamiset jäävät melko pintapuolisiksi. Pete Willisin elämää varjostaa alkoholismista toipuminen, Tom Kennedy taas tuntuu olevan paremmin toipunut vaimonsa kuolemasta kuin Jake-poika, ja reportteri Karen, jonka poika Adam on samassa koulussa Jaken kanssa, on juuri sopiva tuki sopivaan aikaan Tomille. Kirjassa paljastuu myös Peten ja Tomin välinen yllättävä kytkös.

Kaiken kaikkiaan Kuiskaaja on ihan kelpo ja hyvin kirjoitettu jännäri, mutta ei kuitenkaan vastannut täysin odotuksiani.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Rakkaudesta kirjoihin
Kirjasähkökäyrä


Samantyylistä luettavaa: 

Liitu-Ukko: C.J. Tudor
Ennen kuolemaani: S.K. Tremayne
Annoin sinun mennä: Claire Mackintosh
Mersumies: Stephen King
Jääkaksoset: S.K. Tremayne 

Lisään kirjan Pohjoinen lukuhaasteen kohtaan:

6. Kirja, jonka valitsin kannen perusteella