Rachel Pricen paluu: Holly Jackson

Rachel Pricen paluu: Holly Jackson. Suomentanut Leena Ojalatva. Karisto 2025 

Englanninkielinen alkuteos ( 2024): The Reappearance of Rachel Price. Kansi: Christine Blackburne (kuva), Casey Moses (suunnittelu)

"Hittikirjailijan tajunnanräjäyttävä, true crimesta ammentava trilleri tytöstä, joka etsii totuutta perheestään kameroiden kuvatessa.

Kun Rachel Price kuusitoista vuotta sitten katosi salaperäisesti, hänen kaksivuotias tyttärensä Bel oli ainoa todistaja. Bel ei muista tapahtumista mitään ja haluaisi vain jättää menneet taakseen.

Belin vastustuksesta huolimatta tapauksesta aletaan kuvata true crime -dokumenttia. Silloin mahdoton tapahtuu: Rachel Price ilmaantuu paikalle ilmielävänä.

Rachelilla on selitys katoamiselleen, mutta Bel ei tiedä mitä uskoa. Kamerat käyvät, kun Bel yrittää selvittää, mitä hänen äidilleen aikoinaan tapahtui – ja miksi tämä nyt on palannut." (Karisto)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Tänä vuonna on Holly Jacksonin faneja hemmoteltu oikeinpa kahdella suomennetulla jännärillä. Keväällä ilmestyi Kuudes kuolee, joka oli erittäin hyvä, ja nyt syksyllä sain käsiini tämän Rachel Pricen paluun. Hiukkasen minua hirvitti kirjan paksuus, sillä tässä on asiaa jopa 550 sivun verran, mikä on jännärille aika paljon. Tämän kirjailijan kirjoihin minulla on kuitenkin niin kova luotto, että olin varma, että lukisin tämän viikossa. Ja näin teinkin.

"Maan häiriintyneimmälle perheelle. Kippis!" (s. 241)

Annabel Pricen sisällä on sykkyrä, joka liittyy hänen perheessä tapahtuneeseen tragediaan. Tätä sykkyrää Bel yrittää lieventää näpistelemällä pikku tavaroita. Bel asuu kahdestaan isänsä kanssa, sillä hänen äitinsä on kadonnut - kuin tuhka tuuleen - 16 vuotta sitten, Belin ollessa parivuotias. Belin äidin, Rachel Pricen auto löydettiin käynnissä erään syrjäisemmän tien varresta takapenkillään pikkuinen Bel. Onneksi Belin opettaja Julian Tripp saapui paikalle ja nappasi pikkuisen turvaan.

Nyt Rachel Pricen tapauksesta kuvataan dokumenttia, johon Belin isä on lupautunut mukaan osin rahapulassaan. Ramsey Leen kysymykset äitinsä katoamista turhauttavat Beliä, sillä ei hän muista siitä mitään. Hän voi vain arvailla, mitä tapahtui: hylkäsikö äiti lapsensa ja miehensä ja aloitti uuden elämän jossakin, vai kaappasiko hänet joku? Onko hän enää edes elossa? Belin isää epäiltiin aikoinaan vaimonsa murhasta, mutta todisteiden puuttuessa hän vapautui syytteistä. Onneksi, sillä Bel tietää, ettei isä voisi olla syyllinen.

Myös Belin lähisukulaiset joutuvat osaksi dokkaria: lähistöllä asuvat Jeff-setä ja Sherry-täti sekä Belin rakas, pari vuotta nuorempi Carter-serkku ovat kuvausryhmän haastateltavina. Mukaan raahataan myös vaari Pat, joka ei muista juurikaan enää mitään vuosi sitten saadun aivoinfarktin vuoksi. Bel ei edes yritä olla kohtelias kuvausryhmälle, sillä hän ei ole kiva juuri kenellekään, jos ei halua. Kamera-assistentti, Ramseyn sukulaispoika Ash tykkää Belin kipakasta tyylistä ja tuntuu olevan hänen puolellaan. Bel irvailee Ashin pukeutumistyylistä, joka on hyvin erikoinen, mutta Ash ei pahastu tästäkään. 

Kun Bel saa tarpeekseen rekonstruktiosta, jossa käydään läpi hänen äitinsä katoamishetkeen liittyvä tilanne, hän pakenee paikalta ja kävelee takaisin kotiinsa. Hän törmää resuisesti pukeutuneeseen naiseen, joka näyttää ihan hänen äidiltään. Ja itse asiassa, hän on Rachel Price, äiti, joka käveli pitkän matkan jalat rakoilla takaisin kotiin tienvarresta, johon hänen sieppaajansa hänet yllättäin jätti. Kuudentoista vuoden vankeuden jälkeen. Kaikki tämä on liian vaikea sisäistää, mutta siinä hän nyt on. Hän ei osaa sanoa Annabelia oikealla nimellä Beliksi, vaan kutsuu tätä Annaksi. Isä on ihan yhtä ihmeissään nähtyään vaimonsa luullen tämän jo kuolleen, samoin kuin sukulaiset. Ja koko kotikaupunki. 

Totuus ei käynyt järkeen. Silti se oli ainoa selitys, joka kävi järkeen.

Rachel Price oli palannut, ja Bel oli kadottanut ajattelukykynsä. (s. 99)

Tästä lähtien Belin ja Charlie-isän on totuttava siihen, että lehdistö päivystää heidän kotipihansa edessä päivin öin, että kaikki kyläläiset tuijottavat heitä ja että heidän kodissaan asuu tuttu, mutta täysin vieras ihminen. Belin pitäisi olla iloinen ja onnellinen, ainakin muiden mukaan. Carter-serkku ei ymmärrä, miksi Bel epäilee äitinsä valehtelevan siitä, missä tämä oli 16 vuotta. Bel on kuitenkin saanut äidin kiinni useasta epäjohdonmukaisuudesta tarinassaan, ja hänellä on outo aavistus tuosta ihan vieraalta tuntuvasta Rachel Pricesta. Ainoa, joka häntä uskoo, on Ash. Hänen kanssaan Bel alkaa kuvata omaa sivujuonnetta dokumenttiin, jonka nimeksi vaihdettiin Rachel Pricen paluu. 

Normaali oli outo sanavalinta: elämä oli ollut normaalia ennen Rachelin paluuta. Normaali elämä oli mennyttä nimenomaan hänen takiaan. (s. 154)

Onko Belin syytä pelätä omassa kodissaan? Miksi Rachel lukitsee oman makuuhuoneensa joka yö? Miksi isä alkaa tehdä töissä pidempiä päiviä ja viikonloppuvuoroja äidin paluun jälkeen? Onko äidin siepannutta miestä edes olemassa?

Ash uskoi häntä tai ainakin sanoi uskovansa, ja tässä vaiheessa se riitti Belille. Hänellä oli joku puolellaan, vaikkakin varsin epätodennäköinen ja täysin naurettava tyyppi. (s. 192)

Voi jestas, miten taidokkaasti rakennettu jännäri tämä olikaan! Alussa minulla oli vielä hiukan epäileväinen olo, mutta sitten Rachel Pricen paluun jälkeen alkoi tapahtua asioita ripotellen, lopussa suorastaan rytinällä. Bel on hyvin samankaltainen henkilöhahmo kuin muissakin Jacksonin kirjoissa. Tarkkaavaisuus, epäileväisyys ja kipakka luonne ajavat Beliä eteenpäin tutkimuksissaan, sillä hän ei aio niellä valheellisia tiedonmuruja. Hän luottaa vaistoonsa. Hän ei ole tottunut luottamaan keneenkään, siksi hän ei automaattisesti luota palanneeseen äitiinsäkään. Siitä hän ilahtuu kovasti, kun Ash uskoo häntä ja lähtee mukaan selvittämään äidin kertomusten paikkansapitävyyttä. Tämä lähentää heidän välejään huomattavasti. Pidin myös henkilöhahmoista kovasti erikoisesta Ashista, joka olisi voinut saada ehkä jopa hiukan enemmän tilaa kirjassa. Kirjailijalle tyypilliseen tapaan painotus on aina jännärijuonen kehityksessä ja päähenkilön ajatuksissa, eikä mahdolliset romanttiset kuviot valtaa kovinkaan isosti tilaa.

Enpä olisi arvannut lopputulemaa, eli tämä totisesti yllätti. Lopussa kuljetaan moraalisten rajojen tuolla puolen, mutta Kiltin tytön murhaopas -trilogian jälkeen mikään ei minua enää hätkähdytä Jacksonin kirjoissa ja henkilöhahmojen teoissa. Äärimmäinen tilanne vaatii äärimmäisiä tekoja.

Rachel Pricen paluu on sellainen YA-kirja, johon aikuisten jännärien ystävien kannattaisi ehdottomasti tarttua. Paljon lukeville 15+ lukijoille tämä on varmasti hittiosuma joulupukin konttiin (ellei tätä ole jo TikTokin innoittamana lukenut enkuksi...)

Annan tälle maksimiarvosanan 5+

Kiitos arvostelukappaleesta.

Muualla: 

Kirjakaapin avain

Samantyylistä:

Kiltin tytön murhaopas -trilogia: Holly Jackson

Kuudes kuolee: Holly Jackson

Minne katosit, Monday?: Tiffany D. Jackson

Antiikin pahikset -sarja: Jasmine Mas

Herkuleen veri: Jasmine Mas. Suomentanut Laura Haavisto. Gummerus 2025 (Antiikin pahikset #1)

Englanninkielinen alkuteos (2024): Blood Of Hercules. Kansi: Maria At Steamy Design.

"Antiikin hahmoja herkullisen synkässä hittiromantasiassa

Villi, sekopäinen ja uskomattoman koukuttava matka antiikin taruihin!

Ujo Alexis koettaa pysytellä näkymättömänä titaanien maailmassa. Sitten verikoe paljastaa yllättävän faktan: Alexis on eliittiä, yksi heistä. Spartalainen.

Alexis joutuu inhimillisyyden rajat ylittävään Spartan sotakouluun, missä hän saa mentoreikseen Akilleen ja Patron sekä julmiksi opettajikseen kuoleman lautturin Kharonin ja sodan pojan Augustuksen. Heillä vain ei ole aavistustakaan, kenen kanssa ovat oikeasti tekemisissä." (Gummerus)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Villi & sekopäinen, lukee tämän kirjan takakansitekstissä. Se osuukin naulan kantaan, nimittäin jo tämän Antiikin pahikset -sarjan asetelma on vähintäänkin sekopäinen: antiikin kreikan jumalat ja kauhua aiheuttavat titaanit sotkettuna nykyaikaiseen maailmaan. Siksi kiinnostuin tästä kirjasta, vaikka vannotinkin vielä vähän aikaa sitten pitäväni taukoa romantasioista.

Tänään oli maanantai.

Oli selvittävä enää neljä päivää nälässä. Käytännössä kolme, koska maanantai oli melkein ohi ja perjantaina saisimme ruokaa.

Seitsemänkymmentäkaksi tuntia kurnivaa vatsaa. (s. 76)

Alexiksen elämä on ollut yhtä kurjuutta niin kauan kuin hän muistaa. Kirjan alussa kymmenvuotias tyttö on joutunut taas päihdekoukussa olevien sijaisvanhempiensa pahoinpitelemäksi, kun hän kuulee niityllä oudon äänen. Näin hän tulee tutustuneeksi näkymättömään käärmeeseen, Nyksiin, joka lyöttäytyy tytön suojelijaksi ja ainoaksi ystäväksi. Kukaan muu ei näe tätä käärmettä eikä kuule hänen ääntään, ainoastaan Alexis voi keskustella Nyksin kanssa.

Vuonna 2090 ihmiset joutuvat elämään jatkuvassa titaanien hyökkäysten pelossa. Nuo kammottavat otukset surmaavat kaiken, mikä osuu heidän tielleen. Onneksi ihmisten apuna ovat Spartalaiset, nuo antiikin 12 jumalasta polveutuvat sankarit, joita koulutetaan jatkuvasti uusia ja jotka tekevät puoliverisiksi kutsuttuja jälkeläisiä ihmisten kanssa. Ihmiset ihailevat noita kuumia, voimakkaita ja urheita nuoria spartalaisia, joiden gladiaattoritaisteluita he voivat seurata TV-lähetyksistä. erityisen suosittu on Tulipunaduo, johon kuuluvat Akhilleus ja Patroklos. He kuuluvat paljon puhuttuun ktooniseen sukulinjaan, eli ovat todellisia pahiksia ja raakalaisia.

Alexiksen yksinäinen elämä saa tarkoituksensa, kun sijaisvanhemmille tuodaan uusi lapsi hoidettavaksi. Charliesta Alexis saa kaivatun sisaruksen ja ystävän, jonka kanssa selvitä onnettomien vanhempiensa hoivassa. Koulussa Alexiksella ei ole yhtään ystävää, vaan häntä pilkataan siellä tuon tuosta änkytyksen, likaisten vaatteiden ja pahan hajun takia. Paidan alla matkustava Nyks-käärme on hänen ainoa lohtunsa, mutta myös erittäin sinnikäs ja periksiantamaton luonne. 

Kaikki kuitenkin muuttuu, kun titaanit hyökkäävät heidän kotiinsa ja surmaavat verisesti vanhemmat. Tämän jälkeen omasta kodistaan häädetyt Alex ja Charlie asuvat metsässä kyhätyssä pahvilaatikkoasumuksessaan ja yrittävät selviytyä päivästä toiseen. Alexis ei osaa aavistaa, mitä vielä onkaan edessä. 19-vuotiaana hän osallistuu muiden tavoin spartalaisten kelpoisuuskokeeseen, jossa selviää yllättäin, että Alexis on spartalainen. Tämä on ällistyttävää senkin takia, että hän on tyttö. Naispuolisia spartalaisia ei ole juuri tavattu. Saman tien shokissa oleva Alex hyppäytetään Kreikkaan valmistautumaan kovaan koulutukseen ja muihin initaatiomenoihin, joihin spartalaiskoulutettavat joutuvat. Hän saa omiksi mentoreikseen Tulipunaduon eli Patron ja Akhilleuksen, joiden hulppeassa talossa hän saa viettää lyhyet taukonsa rankan koulutuksen välissä.

Zeus katsoi alaspäin meihin. "Kokelaat, onko teissä ainesta JUMALIKSI?" hän karjahti täysin palkein. (s. 95)

Spartan sotilasakatemian ankeassa, kosteassa luolastossa suoritettava koulutus on rankka ja vie Alexiksen ja muiden koulutettavien voimat äärimmilleen. Kenraali Kleandro on säälimätön kouluttaja ja hänen apunaan ovat myös kenraali Pine, Augustus ja Kahron. Intensiivisissä koulutusjaksoissa kokelaat eivät saa juuri taukoa eivätkä lepoa, saati ravintoa ja peseytymismahdollisuuksia. Opiskeluohjelmassa on matematiikkaa eli thagorasta, kadonnutta klassista tarustoa sekä kuria ja voimankäyttöä. Sokraattisen menetelmän mukaan kenen tahansa oppilaan väärästä vastauksesta seuraa kaikille rangaistus, joka on hornankierros. Käytännössä se tarkoittaa rankkaa juoksukierrosta vuoren huipulla, joka huipentuu uimareissuun säälimätön Kharon kintereillä. Heti ensimmäisellä kierroksellä yksi kokelaista kuolee hyiseen veteen. Lähempänä tulikoetta kokelaat pääsevät valitsemaan villieläinpuistosta oman voimaeläimensä. Se, joka ei saa itselleen eläintä, tapetaan. Säälimätöntä on siis tämä koulutus.

"Sinulla ei ole voimia, ei koulutusta, ei suvun tukea, mutta runsaasti luunmurtumia jo ennestäänkin. Sekö on sinun antisi?"

Lisäksi toinen silmäni on sokea ja toinen silmäni kuuro, ja Tim-Tom sanoi kerran, että ruumiinrakenteeni on kuin sairaalla kirahvilla - en tosin vieläkään ole varma, tarkoittiko hän sairaalla tosi hyvää vai oikeasti fyysisesti huonokuntoista. (s. 145)

Alexis ystävystyy yhden koulutettavan, Drexin kanssa, mutta muuten muut tyypit jäävät aika etäiseksi - tai he pilkkaavat Alexista. Siihen hän on tottunut, mutta eri asia, sietääkö hän enää sitä. Häntä hämmästyttää julmana pidetyn professori Augustuksen käytös häntä kohtaan, sillä vaikka se on avoimen vihamielistä, se on myös oudon suojelevaa ja kiihkeää. Sama homma pelätyn Kharonin kanssa, joka onkin iskenyt silmänsä Alexikseen heti ensimmäisen hornankierroksen aikana. Hän nimittäin tietää Alexiksesta jotain, mitä kukaan muu, edes tyttö itse, ei vielä tiedä. Lyhyet tauot mentoreiden Patron ja Akhilleuksen luona osoittavat, että hänestä huolehditaan. Hänelle selviää, että Patrokles ja Akhilleus ovat pari. Myös Patron 16-vuotias pikkusisar Helena vierailee heidän luonaan, ja hänestä Alex saa kauan kaivatun naispuolisen ystävän.

Vatsaani kouraisi, kun he tulivat yhä lähemmäs. Minulla oli paha aavistus siitä, keitä he olivat.

"Nyt me tanssimme kanssasi", toinen sanoi.

Se ei ollut pyyntö.

Se oli käsky. 

Ennen kuin ehdin edes vetää henkeä, smaragdisilmäinen mies laski kätensä omalla kädelleni ja kietoi toisen vyötärölleni.

Perhoset lepattivat.

Toinen mies astui astui taakseni ja tarttui minut lantiolta molemmin käsin.

Perhoset räjähtivät lentoon, ja minä vedin vapisten henkeä.

Tämä ei vaikuta hyvältä. (s. 474)

Mitä suunnitelmia Augustuksella ja Kharonilla onkaan Alexin päänmenoksi? Onko Alexis sittenkään periytynyt Zeuksen suvusta, kuten alussa luullaan? Ketkä selviävät hengissä tulikokeesta ja pääsevät spartalaiseen armeijaan? Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää, ja myös niitä kuumia kohtauksia. Tulisuudeltaan tämä ei nyt ole ihan kolmea chiliä enempää ja kuumimmat kohtaukset on säästetty ihan loppuun. 

Herkuleen veri tarjoaa kyllä hyvin erikoisen maailman olympolaisine jumalineen ja rankkoine juonenkäänteineen, mutta en nyt ollut tästä kovin haltioitunut. Kirjoitustyyli on aika tönkköä, hahmot melko  mitäänsanomattomia (muut kokelaat) tai liian samankaltaisia (puoliveriset.) Kuumat kohtaukset eivät oikein tehneet minuun vaikutusta. Alexiksen hahmosta on toki tehty hyvin mieleenpainuva, sinnikäs, oikeudentajuinen jne, mutta en oikein tykännyt tästä toksisesta asetelmasta, jossa kokematon ja kaltoinkohdeltu nuori nainen joutuu kahden dominoivan, agressiivisesti lähestyvän ja kaikkialla suihkineen mieskaksikon kynsiin, halusi tai ei. Tokihan Alexis kokee seksuaalista heräämistä näiden ktoonisten olentojen läheisyydessä ja kokee Augustuksen ahdistelut yhtä aikaa kauhistuttavina ja kiihottavina, mutta en minä tiedä. Jokin näissä asetelmissa ei vain oikein tunnu kivalta.

Kirja loppuu tietysti sen verran herkulliseen kohtaan, että saatan kuitenkin uteliaisuuttani vilkaista seuraavaa osaa. 

Annan tälle arvosanaksi 3-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä:

Rebecca Yarros: Empyrean-trilogia

Kohtalottomien saaga -sarja: Danielle L. Jensen

Jennifer L. Armentrout: Veri ja tuhka -sarja

Muualla:

---

Keijuvalta-kirjapari: Holly Black

Kahlittu perillinen: Holly Black. Suomentanut Suvi Kauppila. Karisto 2025 (Keijuvalta #1)

Englanninkielinen alkuteos (2023): The Stolen Heir. Kansi: Sean Freeman (kuva), Karina Granda (suunnittelu), Hachette Book Group, Inc.

"Huikaiseva romantasiaseikkailu vie supersuositun Ilman väki -sarjan maailmaan.

Keijuvallan hyytävässä pohjoiskärjessä sijaitsee Hampaiden hovi, jonka 18-vuotias kuningatar Suren on paennut äitinsä tyranniaa ihmisten maailmaan eikä aio palata koskaan kotiin.

Mutta sitten Keijuvallan hurmaava kruununprinssi, 17-vuotias Oak, tarvitsee apua. Suren karsastaa petolliseksi tiedettyä Oakia, mutta prinssi suostuttelee hänet mukaansa vaikealle matkalle kohti pohjoista.

Matkan edetessä Suren joutuu kohtaamaan synkän menneisyytensä – sekä vaarallisen oikukkaan sydämensä. Mikä häntä odottaa Hampaiden hovissa? Voiko Oakiin luottaa?" 

Myös itsenäisenä teoksena toimiva kirja aloittaa Keijuvalta-sarjan. (Karisto)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Olipas mukava päästä takaisin Holly Blackin luomaan keijujen, peikkojen ynnä muiden tyyppien maailmaan. Edellinen Ilman väki -trilogia päättyi hyvin mielenkiintoisesti, kun prinssi Cardan muuttui käärmeeksi. Nyt tässä Keijuvalta-kirjaparissa pääosassa on Keijuvallan kruununprinssi Oak sekä edellisistä osista tutuksi tullut Suren, joka oli raa'asti suitsittuna Hampaiden hovia vallitsevan äitinsä toimesta.

Keijujen kauneus eroaa Kuolevaisten kauneudesta. Se on alkuvoimaista ja ylitsevuotavaa. Keijumaassa on niin käsittämättömän kauniita olentoja, että niitä on tuskallista katsella. Niin ihastuttavia, että näky saa kuolevaiset itkemään tai tenhoaa heidät, niin että heitä kalvaa halu nähdä ilmestys uudelleen vaikka vain kerran. Kenties he kuolevat niille sijoilleen. (s. 32)

Suren ei ole asunut koko elämäänsä kammottavassa, jäällä ja luunkappaleilla sisustetussa Hampaiden hovissa. Hän on elänyt lapsuutensa ihmisperheen lapsena, sillä hänet löydettiin kadulta ihan pikkuisena. Hänen ihoaan peitti aina sinisävyinen, maidonvalkoinen sävy, ja hän oli hyvin hauras, kuin tikuista tehty. Sitä ihmiset eivät tienneet, että tämä ihmeellinen, Wreniksi itseään kutsuva lapsi oli ihan oikeasti lumesta, jäästä ja oksista tehty. Lasta haluava Hampaiden hovin Lady Nore ja Lordi Jarel pyysivät Karhiaisnoita Bogdanaa herättämään henkiin Lady Noren muovaileman lapsen. Totuus valkenee 9-vuotiaalle Wrenille eräänä päivänä, kun hänelle täysin vieraat tyypit tulevat hakemaan hänet "kotiin" Hampaiden hoviin.

Wren järkyttyy eniten siitä, etteivät hänen ihmisvanhempansa näytä enää rakastavan häntä ja luovuttavat kummallisen, terävähampaisen tyttären mieluusti muukalaisten matkaan. Takana on tietenkin lumous, mutta se satuttaa Wreniä silti. Tämä vaikuttaa yhä hänen itsetuntoonsa sen lisäksi, että hän tietää olevansa lumesta, jäästä ja risuista muovattu olento.

Nyt, 18-vuotiaana Wren on päässyt pakoon kammottavien vanhempiensa luota ja elää pakolaisena metsissä. Välillä hän hiippailee ihmisperheensä pihamaalla ja tsekkaa, että he voivat hyvin. Ikävä on yhä kova. Yllättäen hän törmää metsässä seurueeseen, johon kuuluu hänen äitinsä vangitseman Madocin nuori poika, sarvipäinen ja sorkkajalkainen Oak. Hurmaavakin tämä nuori mies on, jonka sängyn alla Wren piileskeli turvassa aiemmin, kun Keijuvallassa kuohui. Oakin ansiosta hän pääsi myös eroon kamalista suitsista, jotka päivä päivältä porautuivat syvemmälle hänen ihoonsa. Nyt suitset ovat Oakin vangilla, hänet pettäneellä Hampaiden hovin asukilla Hyacinthellä.

Oksaolennot tulevat esiin. Ne ovat tikuista ja oksista luotuja petoja - jotkut ovat kuin valtavia susia, toiset hämähäkkejä, yhdellä on kolme purevaa päätä. En ole koskaan nähnyt mitään sellaista. Muutamat muistuttavat epämääräisesti ihmistä ja kantavat jousia. Olennot kasvavat köynnöstä ja sammalta, ne on täytetty maalla, johon on upotettu kiviä. Mutta pahinta on että mudan ja puunosien seassa olen näkevinäni kuolevaisten vahamaisia sormia, ihonriekaleita ja tyhjiä silmiä. (s. 64)

Oakilla on missiona pelastaa isänsä, ja sen hän voi tehdä viemällä Lady Norelle Mellithin sydämen, jonka avulla tämä voi tehdä vielä parempia taikoja. Lady Nore on luonut nimittäin koko joukon hirviöitä luista ja luonnonantimista, muun muassa kammottavia oksaolentoja. Nyt hän pakottaa vastentahtoisen Wrenin mukaan, koska tarvitsee tämän apua vaarallisella matkalla Pohjoiseen. Itsenäisenä elämään oppinut Wren ei haluaisi lähteä, mutta hän pelkää yhä joutuvansa suitsituksi. Hänellä on toki myös haave päästä kostamaan äidilleen, jota hän ei ole koskaan pitänyt oikeana äitinään ja joka on aina vähätellyt häntä.

Seuraa hyvin kiintoisa seikkailu läpi peikkojen hallitseman Kivimetsän, vieraillaan hyytävässä Koiden hovissa ja päästään lopulta Hampaiden hoviin, jossa kaikki ei tietenkään mene täysin käsikirjoituksen mukaan. Välillä ratsastetaan Kelpien kyydissä, paetaan kammottavia oksaolentoja ja joudutaan lähes peikkojen myrkyttämäksi. Matkan aikana Oakin ja Wrenin välit lämpenevät hetkittäin, mutta juuri kun Wren kokee voivansa luottaa lapsuudenaikaiseen leikkikaveriinsa Oakiin, hänen on tarkastettava asiaa uudelleen. Wrenin on myös hankala olla luottamuksen arvoinen itsekään, sillä hän on tottunut toimimaan yksin. Oakissa on kuitenkin kummaa vetoa, vaikka Wren toki tietää, että nuori prinssi osaa hurmata myös loitsujensa avulla. Mistä Wren voisi tietää, onko Oak vilpitön?

"---Vastatkaa, tai teitä odottaa arvoituksen kohtalo ja prinssi Oakille jää vain ruumiinne: Kerro vale ja mestaan sinut. Kerro totuus ja hukutan sinut. Mikä vastaus sinut pelastaa?" (s. 157)

Minä oikeastaan pidin tästä enemmän kuin aiemmista Ilman väki -sarjan kirjoista. Wrenin kasvutarina epävarmasta, hyljätystä tytöstä kohti määrätietoista ja voimakasta nuorta naista oli oikein mukava lukukokemus. Romantiikan hekumaa olisi saanut toki olla enemmänkin, mutta ihan mukavia kipinäkohtauksia tässä oli (eikä mitenkään ronskeja, eli voi hyvällä omatunnolla tätä suositella nuorillekin.) Lopussa koetaan melkoisen jänniä hetkiä ja verikin roiskuu. 

Seuraava osa Vangin valtaistuin ilmestyy jo syksyllä 2025, joten jään innolla odottamaan, miten tämä melkoisen jännästi päättynyt tarina jatkuu. Ehkäpä saamme vielä enemmän kipinöintiä Oakin ja Wrenin välillä, uskoisin niin.

Annan tälle arvosanaksi 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

---

Vangin valtaistuin: Holly Black. Suomentanut Suvi Kauppila. Karisto 2025 (Keijuvalta #2)

Englanninkielinen alkuteos (2024): The Prisoner's Throne. Kansi: Sean Freeman (kuva), Karina Granda (suunnittelu), Hachette Book Group, Inc.

"Häikäisevässä romantasiaseikkailussa taistellaan Keijuvallan tulevaisuudesta.

Keijuvallan kruununprinssi Oak viruu Hampaiden hovin tyrmässä sidottuna hovin hirviömäisen hallitsijan Wrenin tahtoon. Valtakunnan suurkuninkaalliset Cardan ja Jude ovat valmiita käyttämään kaikkia keinoja saadakseen prinssin turvaan, ja Keijuvalta horjuu sodan partaalla.

Pysyykö Oak uskollisena valtakunnalle vai kuunteleeko hän sydäntään, joka vaatii pelastamaan hänen rakkaan vihollisensa Wrenin varmalta tuholta?

Huippusuositun Ilman väki -trilogian maailmaan sijoittuva seikkailu on täynnä jännitystä, häikäilemätöntä juonittelua ja yllättäviä käänteitä. Kirja jatkaa Kahlitun perillisen tarinaa." (Karisto)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Olen lukenut tähän mennessä kaikki Holly Blackin keijumaailmaan sijoittuvat suomennetut teokset, mutta pidin oikeastaan eniten tämän kaksiosaisen Keijuvalta-sarjan ensimmäisestä osasta eniten. Niinpä odottelin innolla tähän toista osaa.

"Antaisin hänelle mitä hän vain minusta haluaisi." (s. 200)

Edellinen osa Kahlittu perillinen päättyi siihen, kun Wren sai Oakin kiinni petoksesta ja suuttui tälle niin, että vangitsi tämän Hampaiden hovin Jääpiikkilinnakkeen tyrmään, vieläpä suitsittuna. Vangin valtaistuin jatkaa suoraan siitä, mihin viimeksi jäätiin. Oak riutuu vankityrmässään ja yrittää päästä Wrenin puheille samalla kun yrittää hurmata hänelle ruokaa tuovia palvelijoita, kuten Synkänkauhta-keijua. Hyacinthe, joka oli aiemmin Oakin suitsima vanki,  on nykyään Wrenin palveluksessa. Hänetkin Oak yrittää saada puolelleen, mutta kaikki tuntuvat olevan tiukasti Wrenin otteessa eivätkä anna hurmuriprinssille siimaa. Erityisen julmia tuntuvat olevan haukat, nuo Wrenin linnan vartijat, jotka hän vapautti kirouksestaan. Hemmotellulle prinssille on kova pala virua kylmässä sellissä vailla mukavuuksia. Hän haluaisi selittää Wrenille, mutta tämä tuntuu olevan saavuttamaton.

Joskus Oak huutaa pimeyteen vain muistuttaakseen itseään,, että voi tehdä niin.

Nämä vankityrmät rakennettiin nielemään huudot. Kukaan ei tule. (s. 29)

Oak saa kuitenkin viestin, että hänen katoamisensa kotipuolessa on huomattu, ja pian häntä tultaisiin pelastamaan. Haluaako Oak kuitenkaan, että Keijuvaltaa hallitsevat Jude ja Cardan tuhoavat Hampaiden hovin linnan ja surmaavat Wrenin? Oakilla on yhä vahvoja tunteita Wreniä kohtaan, vaikka tämä vaikuttaa kylmältä häntä kohtaan. Oak on myös huolissaan Wrenin voinnista, sillä tämä näyttää koko ajan sairaalloisemmalta. Wrenin luoja eli Myrskynoita Bogdana näyttää viis veisaavan suojattinsa terveydentilasta.

"Uskon, että sinua voi sekä rakastaa että totella. Sinun ei tarvitse hallita niin kuin joku muu." (s. 94)

Kun joukot saapuvat pelastamaan prinssiä, Oakin on saatava joku puolelleen ja vapauduttava suitsista, jotta hän voi pelastaa Wrenin. Saako hän vakuutettua tälle, että on hänen puolellaan? Wren ei toki ole unohtanut heidän suudelmaansa Koiden hovissa, mutta hänellä on jotakin salattavaa, joka estää häntä lankeamasta prinssin käsivarsille uudelleen. Oak tekee uskomattoman ratkaisun, jolla tulee pelastaneeksi toistaiseksi Hampaiden hovin tulevaisuuden. Oakin ja Wrenin on matkustettava yhdessä Keijuvaltaan, mutta siellä ovat vastassa uudet vastoinkäymiset. 

"Oletko koskaan ihmetellyt, rakastaako kukaan todella sinua?" (s. 163)

Minun on pakko myöntää, etten oikein pitänyt tästä kakkososasta. Lukeminen takkusi tosissaan, pyörittelin silmiäni kaikille juonenkäänteille ja suomennoskin tuntui kankealta. Muutenkin näitä Holly Blackin kirjoja lukiessa olen ollut vähän siinä ja siinä rajoilla, meneekö näin korkeafantasiamaiset elementit minulle enää läpi. Tämän kirjan kohdalla raja ylittyi. 

Mielenkiintoisinta kirjassa oli jääpiikkilinnake, jonka kuvakin löytyy kirjan alkusivuilta. Olisin kyllä kaivannut myös Keijumaan karttaa uudelleen tähän kirjaan, sillä en hahmottanut siellä olevia paikkoja nyt ollenkaan. Onhan ne toki Keijuvalta-trilogian kirjoissa katsottavissa, mutta silti. Oakin ja Wrenin romanssi ei taas sytyttänyt minussa oikein mitään ja muutkin henkilöt jäivät valjuiksi. Joidenkin tyyppien suomennetut nimet aiheuttivat hiukan hilpeyttä, kuten kelpie Jokajärven Jack. En vain osannut kuvitella häntä mitenkään vaarallisena olentona tuon nimen vuoksi.

Vaikka tätäkin tituleerataan romantasiaksi, romantiikkaa on kirjoissa verrattain vähän ja tulisuusaste näissä on 1 tai jopa vain puoli chiliä. Millään lailla graafiseksi tässäkään kirjassa ei seksikohtauksien osalta mennä. Tämä ei siis ole minusta ollenkaan huono asia, sillä olen jo väsynyt nykytrendin mukaisiin supertulisiin kirjoihin. Tässä sarjassa on säilytetty joku tolkku, ja näitä voi huoletta vinkata yläkoululaisillekin noin kasiluokasta ylöspäin.

Holly Black jatkaa samassa maailmassa, nimittäin keväällä -26 tulee ensimmäinen suomennettu osa Keijumaa-trilogiaan nimeltä Uhri. Voi olla, että minun taipaleeni tässä kirjamaailmassa päättyy tähän.

Annan arvosanaksi 2,5

Kiitos arvostelukappaleesta.

Samantyylistä:

Ilman väki -trilogia: Holly Black

Veri ja tuhka -sarja: Jennifer L. Armentrout

Kuudes kuolee: Holly Jackson

Kuudes kuolee: Holly Jackson. Suomentanut Leena Ojalatva. Karisto 2025

Englanninkielinen alkuteos (2022): Five survive. Kansi: Christine Blackburne, Casey Moses.

"Red ystävineen on matkalla rannalle lomanviettoon. Tunnelma on katossa, kunnes matkailuauto hajoaa keskellä ei mitään. Sitten joku ampuu renkaat tyhjiksi yksi kerrallaan. Käy ilmi, ettei kyse ole onnettomuudesta: joku tietää tasan tarkkaan, keitä he ovat. Yksi porukasta kantaa mukanaan salaisuutta, jonka vuoksi ampuja on valmis tappamaan.

Kaverukset yrittävät epätoivoisesti paeta ja samalla selvittää, kuka heistä on kohde. Valehteleeko joku? Tunnelma ahtaassa autossa käy kuolettavaksi. Yksi heistä ei selviä yöstä hengissä." (Karisto)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Holly Jacksonin Kiltin tytön murhaopas -trilogia on ollut sen verran mainio lukukokemus, että tiesin satavarmasti, että myös tämä Kuudes kuolee tulisi olemaan mieleeni. 

Heti alussa selviää, että päähenkilöllä, Redillä, on jonkinlaisia tarkkaavaisuuden ja keskittymisen häiriöitä (adhd tai joku muu neuroepätyypillisyys). Asiat poukkoilevat hänen mielessään, ja hän unohtelee helposti asioita. Jos jokin asia jää vaivaamaan häntä, jokin pieni yksityiskohta, hän ei saa sitä mielestään. Kuten matkailuauton verhon kuvio, joka muistuttaa jotain piirroshahmoa, mutta Red ei saa päähänsä mitä.

Red on ystäviensä kanssa matkalla Philadephiasta kohti Gulf Shoresissa sijaitsevaa leirintäaluetta, jonne on tulossa muutakin porukkaa koulusta. Maddy on Redin paras ystävä, joka puolustaa vähävaraista ja hajamielistä ystäväänsä, jotta tämäkin pääsisi mukaan samoihin juttuihin kuin muutkin. Hän tietää Redin perhetaustasta, alkoholisoituneesta isästä ja menehtyneestä äidistä. Siitä, ettei Redillä olisi ollut varaa lähteä reissuun, jos porukka olisi päättänyt lentää leirintäalueelle.

Simon on tuttu Redille Maddyn kautta, ja viime aikoina tutuksi on tullut myös Arthur, joka on siirtynyt Redin kouluun toisesta koulusta. Arthurilla ja Redillä on jotain pientä vipinää meneillään, vaikka Red ei oikein tahdo uskoa, että Arthur olisi oikeasti hänestä kiinnostunut. Sitten mukana on tietysti Maddyn isoveli Oliver ja tämän tyttöystävä Reyna, jotka ovat mukana kuskin ja nuorten paimentajien ominaisuudessa. Alla heillä on Simonin enon matkailuauto, pituus tasan yhdeksän ja puoli metriä. 

Matka on sujunut suhteellisen mutkattomasti siihen saakka, kunnes yhtäkkiä kaikkien matkapuhelimista häviää kenttä ja heidän navigointinsa alkaa mennä pieleen. He harhautuvat pikkuiselle tielle jonkin kyläpahasen tienoille pienen väittelyn jälkeen, mihin heidän oikein pitäisi kääntyä. Kello alkaa olla jo paljon ja alkaa olla pimeää, ja kaiken huipuksi heiltä puhkeaa rengas. Yhteistuumin he saavat vararenkaan paikoilleen ja pääsisivät jatkamaan matkaa. Heidän on tosin käännyttävä, sillä he tulevat siihen tulokseen, että heidän valitsemansa syrjäinen tie ei vie mihinkään. Reyna uskoo osaavansa kääntää auton kapealla tiellä, vaikka kireäksi muuttunut Oliver ei ole tilanteesta innoissaan. 

Mutta sitten heiltä menee kerralla kaikki renkaat puhki. Mitä ihmettä? Tieltä ei löydy mitään, mikä rikkoisi renkaat. Red huomaa metsän pimeydestä tulevan punaisen pisteen, joka liikkuu auton kyljessä ja osuu melkein häneen. Onneksi kohteena on vain auton bensatankki. 

Matkailuauto ei ollut menossa minnekään. He kuusi olivat ansassa sen sisällä, ja ulkona heitä odottivat ammottava tyhjyys ja punainen piste. (s. 87)

Alkaa suljetun tilan painajainen, jossa nuoret yrittävät saada selvyyttä siihen, kuka tai ketkä heitä metsässä vaanivat aseen kanssa? Miten he pääsevät ikinä pois tai edes saavat hälytettyä apua, kun puhelimissa ei ole kenttää? Oliver ottaa vanhimpana johtajan aseman, mutta hänen koko ajan holtittomammaksi käyvä käytöksensä ei saa kaikkia vakuutettua. Oliver on täysin varma siitä, että kaikessa on kysymys heistä, Maddystä ja Oliverista. Heidän äitinsä on tunnettu asianajaja eräässä jutussa, jossa murhasta syytettynä on maineikas mafiapomo. Miksi muutenkaan kukaan haluaisi uhitella nuoria keskellä ei mitään? Red tuntuu jopa pelkäävän ylimielistä Oliveria, joka käyttäytyy sikamaisesti Reynaa kohtaan, tuntuu pitävän pikkusiskoaan Maddya otteessaan ja epäilevän kaikesta Rediä, köyhää, raukkaa Rediä, joka ei edes muistanut pakata laukkuunsa uikkareita rantalomaa varten.

Kirjan juoni on piinaava ja uskomattoman nerokas. Tunnelma yhä ahtaammaksi käyvässä matkailuautossa käy yhä kummallisemmaksi, kun nuoret yrittävät selviytyä yhdessä tuntematonta vaaraa kohtaan, eivätkä täysin luota johtajansa arvostelukykyyn. Tärkeässä asemassa ovat autossa olevien salaisuudet, joista jonkun salaisuuden metsässä vaaniva tyyppi haluaa erityisesti tietää. Näiden salaisuuksien paljastuttua yksi kerrallaan kaikki kääntyy päälaelleen, mutta kukainenkin panttaa omaa salaisuuttaan loppumetreille saakka.

Redin kuvitelmissa äiti ei ehtinyt pelätä, ei ehtinyt miettiä jäähyväissanojaan, ei tiennyt, että hänen elämänsä oli loppumassa, äiti ei tiennyt, ja sitten, yhdessä silmänräpäyksessä, hän oli poissa. (s. 155)

Red on todella sympaattinen henkilöhahmo kaikkine heikkouksineen - vai ovatko ne sittenkin vahvuuksia?. Kirjassa on hyvin vahvana teemana epätasa-arvo taloudellisesti heikossa asemassa olevan Redin ja hyvin toimeentulevan perheen Maddyn ja Oliverin välillä. Maddy pitää Redin puolia henkeen ja vereen, mutta Oliver jaksaa vihjailla joka käänteessä siitä, miten tämä älytön matkailuautoreissu tehtiin Redin vuoksi. Ja Red kehotti jatkamaan ajamista metsätielle viime kädessä. Mitä jos hän tekeekin yhteistyötä ampujan kanssa? Redillä on salaisuus, sen lukija saa tietää heti melko alkuvaiheessa, mutta mihin se liittyy? Välillä on hyvin epävarma olo, tietääkö Red sitä itsekään, niin häilyväinen hänen mielensä on.  Hänellä ei ole ollut helppoa poliisina toimineen äidin kuoleman jälkeen. Maddy onkin vannottanut kaikkia, ettei Redin läsnäollessa saa edes mainita sanaa 'äiti.'

Red yskähti, käänsi katseensa. Se, jolla on salaisuus, tunnistaa itsensä. Hänelläkin oli salaisuus. Isompi kuin muilla. (s. 216)

Välillä epäilyksen alla on myös Simon, joka on ollut jo pitkään melko tuiterissa aloittaessaan lomafiiliksen jo matkan aikana. Myös uusin tulokas Arthur epäilyttää Oliveria. Redillä ja Oliverin käskyttämiseen kyllästyneellä Reynalla on pienoinen sanaton yhteys, ja Arthur pitää myös ihanasti Redin puolia tilanteessa kuin tilanteessa. Ja niitä kamalia tilanteita on vielä edessä, siitä pitää huolen Oliver.

"Touhu alkaa mennä Kärpästen herraksi. Ei tässä ampujaa tarvita, me tapetaan toisemme." (s. 245)

Tämä oli tämän kevätkauden paras lukukokemus. Harvoin nelisataasivuinen kirja tulee luettua arjen ohessa näin sukkelaan kuin tämä, joka osasi yllättää minut juonenkäänteillään alusta loppuun saakka. Vaikka alussa ei jännärikuviot tulleet vielä mukaan, kirja nappasi silti minut heti otteeseensa mielenkiintoisella henkilödynamiikallaan ja erityisesti erikoisen Redin henkilöhahmon ansiosta. Aivan loistava YA-jännäri!

Kirja taisi olla kustantajan luettelossa aikuisten käännöskirjojen puolella, mutta ikäsuositus on 14+ eli nuorten aikuisten kirja tämä on. Loppua kohti tapahtuu oikeasti rankkoja asioita, joten pitäisin kiinni tuosta ikäsuosituksesta.

Annan tälle ehdottomasti arvosanaksi täydet 5+

Kiitos arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Kiltin tytön murhaopas -trilogia: Holly Jackson

Yksi meistä valehtelee: Karen M. McManus

Silloin ennen: Oliver Lovrenski

Silloin ennen: Oliver Lovrenski. Suomentanut Onerva Kuusi. Gummerus 2025 

Norjankielinen alkuteos (2023): Da vi var yngre. Kansi: Hilla Semeri

"Huumeita, väkivaltaa, ystävyyttä ja toivoa - pysäytyskuvia teinipoikien elämästä

Ivor ja hänen parhaat ystävänsä Marco, Jonas ja Arjan ovat kuusitoistavuotiaita kaupunkilaisia, jotka vajoavat yhä syvemmälle väkivallan, päihteiden ja rikosten maailmaan. Mutta siellä on myös nuorten miesten välistä ystävyyttä, naurua ja rakkautta. ​Heidän päivittäinen elämänsä avautuu, kun Ivor antaa ajatustensa virrata puhelimensa muistioon. Syntyy armoton tarina hektisestä kaupunkielämästä, jota värittävät niin väkivalta ja rikokset kuin ystävyys ja toivo.​

​Silloin ennen on romaani ystävyydestä, liian nopeasta aikuistumisesta ja jonkin sellaisen kaipuusta, mitä ei ole ikinä ollutkaan."(Gummerus)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale ***

Niukin naukin parikymppinen norjalainen Oliver Lovrenski kirjoitti omakohtaisen kirjan huumeiden- ja rikollisuudentäyttämästä nuoruudesta muodolla, joka lähentelee säeromaania. Kirjasta on tullut menestys niin kotimaassaan Norjassa kuin käännösoikeuksia on myyty jo useille kielille. Hassua, että kirjan nimessä ikään kuin muistellaan menneitä nuoruuden aikoja, kun kirjoittaja itse ei kovin vanha ole vieläkään. Noh, paljon on toki saattanut tapahtua muutamassa vuodessa. Hoksautan vielä, että Silloin ennen ei ole varsinaisesti nuortenkirja, mutta varmasti tekee suurimman vaikutuksen juurikin nuoriin aikusiin lukijoihinsa.

Ennen pystyin laskee yhden käden sormil ketkä

lähetettiin laitokseen, nyt tarviin tyyliin mustekalan (s. 36)

Mitä tapahtui Ivorille ja hänen haaveilleen tulla asianajajaksi? Ivor on kirjan kertoja, 16-vuotias kroatialaistaustainen poika, joka tutustui afrotukkaiseen somalitaustaiseen Marcoon (oikeasti Liban Mohamed Aliin) jo ekaluokalla. Myöhemmin porukkaan tuli mukaan intialaistaustainen Arjan ja uusimpana tuttavuutena kantanorjalainen Jonas, valkonaamainen reppana, jonka perään veljien täytyy olla koko ajan katsomassa. Koska he ovat henkeen ja vereen veljiä, pitämässä aina toistensa puolia. He jakavat ilot ja surut, ottavat välillä yhteen mutta sopivat taas hetken kuluttua.

Yläkoulussa poikien elämään ujuttautui huumeet. He halusivat aiheuttaa kaaosta ja herättää huomiota, koska koulunkäynti kävi heillä tylsäksi. He olisivat Ivorin mukaan kaivanneet haastetta koulunkäyntiin, sillä olivat melkoisen välkkyjä poikia. Ivor yrittää lukion alussa kuiville, sillä eräs opettaja huomaa hänen älykkyytensä ja valaa toivoa siihen, että Ivorista voisi ihan oikeasti tulla asianajaja. Eihän se kuitenkaan kauaa kestä, kun kaveriporukka on mitä on. Todellisuus astuu kehiin ensimmäistä kertaa kunnolla siinä vaiheessa, kun joutuu puukotetuksi. Sekin tosin koetaan vain jonkinasteisena "katukonfirmointina". Juuri näillä sanoilla. Ja veljen täytyy kostaa, jos veljeä puukotetaan.

Mun sisäl oli jäätävä sota, toinen puoli halus tehä

hyvii juttui mut toinen taas sano et ota iisisti äläkä

stressaa, ota viimenen viiva

lopetat sit huomen (s. 67)

Ivorin erittäin puhekielisissä, tuokionomaisissa säkeissä käsitellään heidän erilaisia etnisiä taustoja, miten he puhuvat sekaisin somalia, arabiaa, norjaa, kroatiaa ja englantia. Ivor kertoo myös hieman kotimaastaan, jossa kaikki sukulaiset ovat kuolleet. Suurempaa kosketusta Kroatiaan hänellä ei kuitenkaan ole. Poikien isovanhemmat ovat hyvin tiiviisti mukana, ja surullisia hetkiä koetaan, kun heistä joudutaan luopumaan. Välillä muistellaan menneitä, lapsuutta ja ystävyyttä, jäätelökesiä ja kaikkea sitä viatonta olemista ennen kuin päihteet tulevat kuvioihin. Nyt poikien elämää sävyttää kaikenlainen sekoilu, biletys ja väkivalta. Välillä otetaan vähän liikaa, haetaan kaveri sairaalasta ja joudutaan muutenkin vaikeuksiin.

aina sama laulu, uudestaan ja uudestaan, ne

ihmiset on rehellisesti aitoi papukaijoja, niiden

mielest me jotenki pilataan toisemme, ne ei

ymmärrä et tilanne on päinvastanen, me oltais

vedetty huumeita joka tapaukses, me pidetään

toisistamme huolta (s. 93)

Rakkauskin astuu kuvioihin kun ihanan Aylan muodossa - fiksun opiskelijan, joka ei käytä päihteitä. Marco, joka käyttää naisia lähinnä kertakäyttötavarana, varoittaa Ivania sitoutumasta keneenkään. Siitä ei hyvää seuraa etenkään naiselle. Tuhoon tuomittuhan suhde onkin heti alkuunsa, mutta jättää kipeän jäljen Ivaniin, joka saa hetken tuntea olevansa kunnon ihminen Aylan ja hänen opiskelijaystäviensä seurassa. 

Sossut ovat tietysti huolissaan näistä nuorista miehistä ja he käyvät vuoron perään antamassa huumeseuloja (joissa tietenkin yritetään huijata sen  minkä pystyy) ja selvittelemässä asioita. Nuoria miehiä uhkaillaan laitoksella, jos homma ei parane. Nuorisopsykiatrillakin käydään juttelemassa. Mitenkäs sitten  vanhemmat? He kyllä ovat olemassa ja välähtelevät mukana, mutta eivät ilmeisesti juurikaan voi mitään. Marcon vanhemmat eroavat.  Veljet ovat huolissaan Jonaksesta, jonka isä pahoinpitelee häntä ja muutenkin väheksyy poikaansa. Jonaksen rakkaan mummon kuolema taittaa kamelin selän. Sen jälkeen he voivat vain pelätä pahinta.

sanot mulle ettet haluu enää elää, ja mä vastaan et

asiat järjestyy, aina ne järjestyy, ja joskus katot viel

taaksepäin ja oot ilonen ettet lähteny, ja sä kysyt

uskotsä sieluun, mä en haluu valehdella joten

vastaan, en, mut se on silti totta (s. 222)

Olisin halunnut vaikuttua (ja järkyttyä) tästä kirjasta enemmän, mutta tämä jätti minut aika neutraaliin mielentilaan. Toki loppu oli hyvin surullinen, mutta en päässyt ihan täysin sisään näiden nuorten miesten elämään. Puhekielinen tyyli, finglismi, slangisanat ja somalinkieliset sanat tuovat kyllä hyvin autenttisen vaikutelman. Kirjan lopussa on sanasto helpottamaan asiaan vihkiytymättömiä pääsemään jyvälle, mitä tarkoittaa esimerkiksi bastoolada (pistooli) tai 304 (kevytkenkäinen mimmi.)

Lisäsin tämän kirjan lukiolaisten vaikuttavien kirjojen listalle, sillä psykologisten ja dramaattisen rankkojen kirjojen  nuorille ystäville tämä on varmasti nappiosuma.

Annan arvosanaksi tälle 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Minuutin mittainen ikuisuus: Jason Reynolds

Intermezzo: Sally Rooney

Intermezzo: Sally Rooney. Suomentanut Cristina Sandu. Otava 2024

Englanninkielinen alkuteos: Intermezzo. Kansi: Faber (fontti), Le Murmure @Jeremy Lande (kuva)

"Kulttikirjailijan odotettu romaani kysyy, miten paljon ihminen voi kantaa sisällään särkymättä.

Koubekin veljeksillä ei tunnu olevan juuri yhteistä. Peter on juristi, jolla on elämä ulkoisesti mallillaan. Isän kuoleman jälkeen hän kuitenkin lääkitsee itseään uneen ja räpiköi suhteissaan kahden naisen – ensirakkautensa Sylvian ja anarkistisen Naomin – kanssa.

Ivan, sosiaalisesti kömpelö shakinpelaaja, on aina pitänyt itseään isoveljensä vastakohtana. Surun keskellä hän tapaa itseään vanhemman Margaretin, ja heidän elämänsä kietoutuvat yhteen intensiivisesti.

Sureville veljeksille ja heidän rakkailleen ajanjakso on kuin välisoitto, jossa sekoittuvat halu, epätoivo ja mahdollisuus uuteen." (Otava)

Oma arvio:

***Kustantajalta pyydetty arvostelukappale***

Yksi asia on varma: kun irlantilaiselta Sally Rooneylta ilmestyy uusi kirja, minä luen sen. Enkä tule kai koskaan pettymään. Kun joku kirjailija osaa kirjoittaa niin taitavasti ja tyylillään vetoaa minuun joka kerta, se on match made in heaven. 

Tällä kertaa keskeisinä henkilöinä ovat Koubekin veljekset: 23-vuotias Ivan ja 32-vuotias Peter. Vanhempi ja omasta mielestään kaikin puolin menestyneempi Peter on  matkalla tyttöystävänsä Naomin luo. Hän muistelee vielä häpeällä Ivanin karmeaa pukua, joka tällä oli heidän isänsä hautajaisissa, ja sitä säälinsekaista tunnetta, jota hän tunsi hammasraudoin varustettua tyylitöntä ja epäsosiaalista pikkuveljeään kohtaan. Naomi, joka on saman ikäinen kuin Peterin veli, ihmettelee hiukan, miten kuuli vasta nyt Peterin isän kuolemasta. Peter ei juuri näyttäydy upean Naomin seurassa, sillä heidän ikäeroansa ei katsottaisi varmaankaan hyvällä. Ja olihan Peterillä lohtuna hautajaisissa entinen tyttöystävä Sylvia.

Ivan on aiemmin pelannut shakkia enemmän tosissaan, mutta viime aikoina hän on osallistunut lähinnä erilaisiin tempauksiin. Niin kuin nyt erään pikkukaupungin shakkikerhon tapahtumaan, jossa hän pelaa kymmentä muuta pelaajaa vastaan. Ja voittaa ne kaikki. Peter puhuu veljestään shakkinerona, mutta Ivan ei pidä itseään sellaisena. Hän tekee tilaisuudessa vaikutuksen Margaretiin, erittäin viehättävään naiseen, joka huolehtii tapahtumassa käytännön järjestelyistä. Niin paljon, että he suuntaavat yhdessä vielä jatkoille paikalliseen pubiin ja sieltä Margaretin asunnolle. Ivan ei ole ihan täysin kokematon, mutta nuoruudessaan hyvin kömpelö. Yli kolmikymppinen Margaret hämmästelee sitä, miten tunteekaan vetoa tuohon sosiaalisesti kömpelöön, itseään paljon nuorempaa kaveriin.

Elämä itse, Ivan ajattelee, elämän jokainen hetki on yhtä arvokas ja kaunis kuin kaikki maailman shakkipelit, jos vain tietää miten elää. (s. 265)

Kirjassa puidaan Peterin ja Ivanin suhdetta toisiinsa, joka alkaa mennä hyvin tulehtuneeseen suuntaan isän kuoleman jälkeen. Slovakialaistaustaiselle isälle on ollut tärkeää, että pojat ovat sovussa, mutta nyt tämä ei ole katsomassa heidän perään. Suru isän kuolemasta on yhteinen, tosin Peterille tunteiden näyttäminen etenkin veljensä nähden on ylivoimaisen hankalaa. Todellinen riita puhkeaa heidän välilleen viimeistään silloin, kun Ivan saa kerrottua suhteestaan Margaretiin. Peter töksäyttää asiasta hyvin rumasti, sillä eihän hän voi tajuta, miten häntä itseäänkin vanhempi nainen voisi olla mitenkään järjissään kiinnostuessaan hänen veljestään. Jolla on hammasraudat ja kaikki. Ei mitenkään. Ivaniin Peterin reaktio koskee erityisen paljon, sillä hän tuntee tosi suuria tunteita naista kohtaan. Peter on ollut hänelle aiemmin suuri ihailun kohde, isoveli, joka tutustutti hänet shakkiin. Nyt isoveli on ylimielinen ja pitää veljeään typeränä.

Hän tuntee taas hien nousevan iholle collegepuseron kauluksen alla hänen ajatellessaan naista, ja sitä toista. Omaa käytöstään, joka tuntuu nyt väärältä, jopa moraalisesti käsittämättömältä. Ihmisellä, joka tappaa toisen, on sentään motiivi. Mitä ihmettä Peter oikein puuhaa, on puuhannut. (s. 309)

Eipä Ivan tiedä, että Peter itse tapailee yhtä aikaa kahta naista: Ivanin ikäistä, koditonta ja epämääräistä somemateriaalia tuottavaa Naomia, sekä ex-rakastaan Sylviaa, joka on loukkaantumisensa jälkeen aikoinaan pannut itse välit poikki Peteriin. Peter huomaa kuitenkin, että rakastaa Sylviaa yhä yli kaiken. Naomi tietää heidän ystävyydestään, muttei siitä, että mukana on syvempiäkin tunteita. Sylvia taas tietää Naomista lähes kaiken. Jossain vaiheessa Peterin pitäisi kai kuitenkin päättää, kumman kanssa hän jatkaisi. Hän ei voi saada molempia, vai voiko?

Molempien veljesten rakkaussuhteita puidaan monesta eri näkökulmasta: miten muut suhtautuisivat, jos yhä naimisissa olevan Margaretin ja Ivanin suhde tulisi julki, tai miten uudessa avioliitossaan elävä, kylmäkiskoinen äiti suhtautuisi paljon nuorempaan Naomiin tai paljon vanhempaan Margaretiin. Margaret käy kovaa kamppailua itsensä kanssa, sillä hän on tiukassa syynissä pikkukaupungissa, jossa kaikki tuntevat hänen tapauksensa alkoholistimiehen vaimona. Ivan on tunnekuohussaan täysin Margaretin lumoissa, ja osaa tuoda hyvin suoraviivaisen ajattelutavan heidän suhteeseensa. 

Sitä muistaa jotakin noloa mitä teki vuosia sitten ja ajattelee heti perään: se siitä, minä tapan itseni. Paitsi että hänen tapauksessaan noloa on hänen elämänsä. (s. 72)

Peterillä on taas mennyt todella huonosti isän kuoleman jälkeen ja hänellä on ongelmia päihteiden kanssa. Tämä holtiton, jonkinlaisesta tunnelukosta johtuva käyttäytyminen ei jää Naomilta eikä Sylvialta huomaamatta.  Peter saa molemmilta naisilta eri asioita: Naomi on kokeilunhaluinen seksuaalisesti, kun taas Sylvia ei ole voinut onnettomuutensa jälkeen tehdä enää kaikkia asioita. Peterin vonkaus loukkaa häntä, sillä hän haluaisi tämän muistavan hänet sellaisena kuin ennen onnettomuutta. 

Mukana on myös koira, nimittäin Ivanille rakas Alexei on ollut Christine-äidin hoteissa isän kuoleman jälkeen. Äiti tivaa jatkuvasti, milloin pojat keksivät koiralle uuden paikan, sillä hän ei voi sietää koko elukkaa. Ivanin vuokrakämpässä ei saa pitää eläimiä, eikä Peterkään reagoi asiaan. Viimeistään kuitenkin siinä vaiheessa, kun äiti ilmoittaa etsivänsä koiralle uuden omistajan, on Ivanin haettava koira mukaansa ja keksittävä jotain.

Suudella muiden katseista piittaamatta, piittaamatta siitä nähtiinkö heidät vai ei. (s. 332)

Kirjan kirjoitustyyli on hyvin erikoinen, sillä kaikki on aika lailla yhteen pötköön kirjoitettua. Toki erilliset luvut on jaoteltu ja kirja on jaettu kolmeen osaan. Dialogeja taas ei ole erotettu mitenkään tekstistä, mikä aluksi saattaa tuntua kummalliselta, mutta minä totuin siihen ainakin hyvin nopeaa. (Huomasin sitten, että samanlailla dialogit ovat olleet Rooneyn aiemmassakin kirjassa Kaunis maailma, missä olet.)  Koska veljekset eivät ole minäkertojina, heidän näkökulmansa erottaa kyllä tyylistä huolimatta hyvin. Välillä minusta tuntui, että ihan kuin lukisin säeromaania, jossa toteutus vain ei ole niin ilmava. Ja oikeasti tämä tyyli on erittäin toimiva ja oikein nautittava lukea. Rooney osaa kirjoittaa niin, että henkilöt tulevat todella lähelle.

Intermezzo on koskettava, raadollinen mutta kaunis tarina veljeydestä ja rakkaudesta. Valinnoista, erilaisista valinnoista nimenomaan. Ennakkoluuloista, oletuksista. Ympäristön paineesta ja siitä, mikä itselle on lopulta tärkeää. Mitään ei selitetä ja pureskella lukijalle valmiiksi, vaan kaiken saa yhdistellä itse. Eihän tätä kirjaa voi muuta kuin rakastaa!

Olisi kiva nähdä tämäkin TV-sarjana, kuten Rooneyn kaksi ensimmäistä teosta, mutta mitä tutkailin muutamista lähteistä, kirjailija ei ole innostunut ajatuksesta. Harmi.

Annan arvosanaksi tälle täydet 5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Helsingin Sanomat

Helsingin Sanomat

Lumiomena

YLE

Samantyylistä:

Kaunis maailma, missä olet: Sally Rooney

Huomenna, huomenna ja huomenna: Gabrielle Zevin

Aikuiset: Emma Jane Unsworth

Miekkasieppari-trilogia: Cassandra Clare

Miekkasieppari: Cassandra Clare. Suomentanut Johanna Vainikainen. Otava 2024 (Miekkasieppari #1)

Englanninkielinen alkuteos (2023): Sword Catcher. Kansi: Susan Turner

"Bestseller-kirjailijan odotettu, eeppinen fantasiasarja salaliitoista ja valtapeleistä alkaa.

Kel on määrätty oppimaan miekkasiepparin, kruununprinssin kaksoisolennon ammatti. Hän ja prinssi ovat kuin veljet, mutta Kel tietää, että hänen kohtalonaan on kuolla prinssin puolesta. Lin taas on yksi harvoista, joilla on vielä maagisia kykyjä, ja hänen on käskystä hoidettava sairaita voimillaan.

Salamurhayritys johtaa Kelin ja Linin Castellanen kaupungin alamaailman vaaralliseen verkkoon. Ylimystöllä ja rikollisilla on samat päämäärät: vauraus, valta ja hedonistiset ilot. Kel ja Lin pääsevät salatun tiedon jäljille – mutta onko tiedonjano riittävä syy suistaa koko valtakunta kaaokseen?" (Otava)

Oma arvio:

Viime kesän tuskailin Sarah J. Maasin tuhatsivuisen fantasian parissa ja vannotin, etten ota enää koskaan kesälukemistooni yli 400-sivuisia teoksia. Noh, kun kuulin, että suosikkiromantasiakirjailijaltani Cassandra Clarelta ilmestyy kesällä aikuisempaan makuun suunnattu Miekkasieppari, oli minun se kuitenkin otettava kirjapinooni. Eihän siinä sitäpaitsi ole kuin reilut 600 sivua, eli ei paljon mitään. Melko kauan minä tätäkin lueskelin ja ehdin siinä sivussa saada muutaman lyhyemmän kirjan finaaliin, mutta lopulta minun sinnikkyyteni palkittiin. 

(Olen selittänyt tämän ennenkin: kyse lukutahmeudessani ei ole siitä, etteikö kirja olisi hyvä ja mukaansatempaava, vaan siitä, että keski-ikäisen aivotoimintani ei vain kykene niin soljuvasti käsittelemään fantasiaa hienoine maailmoineen, jotta lukaisin sellaisen teoksen yhtä nopeaa kuin jonkin kevyemmän esim viihderomaanin. Minä tarvin näille enemmän aikaa ja vähemmän arjen kaaosta.)

Kel on pieni poika orpokodissa, kun eräänä päivänä kuninkaan legaatti Jolivet tulee noutamaan poikaa tapaamaan kuninkaallisia. Miksi ihmeessä kuninkaalliset olisivat kiinnostuneita tavallisesta orpopojasta? Heillä onkin Kelille tarjolla hyvin erityinen tehtävä: koska Kel muistuttaa ulkonäöltään hyvin paljon nuorta prinssi Conoria, hänestä tehdään tämän miekkasieppari. Se tarkoittaa sitä, että Kel voi tarvittaessa esiintyä prinssinä tilaisuuksissa, jotka ovat kuninkaalliselle liian vaarallisia. Hänen tulee opetella puhumaan kuin prinssi, pukeutua kuin prinssi, liikkua kuin prinssi, jotta hän menee täydestä. Kuninkaallisen ashkarineuvonantajan tuoma amuletti kaulassaan hän muuntautuu taikuuden avulla prinssin kanssa täysin samannäköisesti myös kasvonpiirteiltään. Muille uskotellaan hänen olevan Conorin serkku. Tarjous on houkutteleva: siitä, että Kel antaa koko elämänsä Conorille, hän pääsee pois orpokodista ja saa elää koko elämänsä yltäkylläisyydessä kuninkaanlinnassa.

Hänet oli opetettu pysymään hievahtamatta Conorin ja nuolen, Conorin ja miekan, Conorin ja tikarinterän välissä. Hän oli oppinut olemaan kavahtamatta terävän metallin kosketusta silloinkaan, kun se leikkasi hänen ihoaan. (s. 111)

Lin Caster on nuori tyttö, joka harjoittelee ashkarilääkäriksi Castellanen kylässä. Sitä ei katsota lainkaan hyvällä, sillä ei ole tavallista, että nainen toimii moisessa tehtävässä. Linin isoisä on aina onneksi tukenut Linin valitsemaa polkua, mutta ei kuninkaallisten neuvonantajana ehdi olemaan mukana hänen elämässään niin paljon, kuin tämä kaipaisi. Linin lääkärintyötä haittaa myös se, ettei häntä naisena päästetä käsiksi lääketieteellisiin kirjoihin. Hän on kuitenkin vakaasti päättänyt pelastaa rakkaan ystävänsä Mariamin, joka kärsii mystisestä sairaudesta. Hän on valmis vaikka käyttämään taikuutta. Ashkarit ovat kylässä vieroksuttuja, mutta heidän lääkärinpalveluksiaan kyllä arvostetaan. Siksipä jopa kuninkaallisilla on luotettu ashkari hovissaan. 

Nuoriksi miehiksi vartuttuaan Kel ja Conor asuvat yhä samassa huoneessa ja ovat erottamattomat kuin veljekset. He viettävät melko railakasta elämää, johon kuuluu päihteitä ja ostettua naisseuraa. Conoria painostetaan jo kovasti avioitumaan, mutta häntä ei sitoutuminen ja tarjotut ehdokkaat juuri kiinnosta. Nuorukaisten lapsuudenystävä Antonetta on suunnitellut, äitinsä avustuksella, avioituvansa Conorin kanssa lähinnä käytännön syistä, mutta Conor ei näe Antonettaa tulevana kumppaninaan. Kel muistelee aikoja, jolloin hän antoi leikkikaverilleen Antonetalle ihastuksissaan heinäsormuksen, mutta nyt nuoreksi naiseksi varttunut Antonetta tuntuu olevan hänen ulottumattomissaan. Niinpä hän aina vain palaa Sillan syliin, joka työskentelee heidän suosikkihuvittelupaikassaan Caravelissa. Rakkautta se ei ole, kiintymystä ehkä, mutta enimmäkseen huvittelua ja nautintoa.

Tämä on se, Kel ajatteli. Salaisuus joka saattaa maksaa minun henkeni. (s. 297)

Kelin, Conorin ja Linin tiet kohtaavat, kun Kel joutuu erehdyksessä pimeällä kujalla pelätyn rikollispomon Prosper Beckin kiipijöiden pahoinpitelemäksi, ja Linin isoisän mukaan hänen tyttärentyttärensä on paras ashkarilääkäri pelastamaan henkitoreissaan olevan Kelin. Conor on vaikuttunut tuon naisen taidoista ja tarjoaa palkkiotaan, jonka tuo ylpeä ja nenäkäs ashkarineito torjuu. Prinssi suivaantuu moisesta käytöksestä ja kieltää Linin koskaan enää astuvan palatsiin. Hänen on kuitenkin pakko pyörtää päätöksensä, kun on myöhemmin itse apua vailla jouduttuaan isänsä, ailahtelevaisen kuningas Marcuksen ruoskimaksi. Linin hoitaessa tuskaista prinssiä he avautuvat  toisilleen ja huomaavat, ettei kumpikaan ole niin paha, miltä näyttää. Ehkä prinssi voisi jotenkin auttaa Liniä?

"Siitä hetkestä, kun tapasin sinut, et ole halunnut minulta yhtään mitään. Sinä olet itse kaikki, mitä tarvitset, sinulla on jo kaikkea." Prinssi kumarsi päätään; hänen hengityksensä liikautti Linin hiuksia. Viinin ja kukkien tuoksu. "Katsot minua kuin minulla ei olisi sinuun minkäänlaista valtaa." (s. 488)

Miekkasieppari on oikein kiehtova fantasiasarjan aloitus. Pidän sen ideasta, kuninkaallisiin juonitteluihin sijoittuvasta maailmasta ja henkilöistä. Olin hiukan hämmästynyt siitä, ettei tämä ollutkaan niin romantiikkapainotteinen kuin Claren aiemmat teokset. Taikuuttakin mukana on vain ripauksen verran, vaikka sitä puolta kirjailija on suosinut tosi paljon fantasioissaan. Jos siis odottaa samanlaista menoa, mitä kirjailijan Varjojen kaupungit - ja Varjometsästäjät -sarjoissa on totuttu lukemaan, tulee yllättymään. Toki tässäkin on tunnistettavissa Claren hyvin yksityiskohtainen tyyli maailmanrakennuksessa ja henkilökuvauksissa sekä luontevasti etenevät dialogit henkilöhahmojen välillä. 

Minä olen prinssin kilpi. Olen hänen särkymätön haarniskansa. Vuodan verta, jottei hän vuotaisi. Kärsin jottei hän koskaan kärsisi. Kuolen jottei hän koskaan kuolisi. (s. 559)

Yllätyin kovasti siitä, ettei minua haitannut ollenkaan romantiikan vähyys kirjassa. Rakastan toki Claren aiempia mahtipontisia romantasioita, mutta Miekkasieppari toimi oikein loistavasti ilmankin jatkuvaa romantiikan räiskettä. Kel, Conor ja Lin ovat mielenkiintoisia henkilöhahmoja, joiden vaiheista haluan ehdottomasti lukea lisää. Kelin uskollisuus Conorille, mutta toisaalta hänen omat päätöksensä suostua epämääräisten tahojen hommiin tuovat vastapainoa. Linin sinnikkyys pelastaa rakas ystävänsä ja kehittyä lääkärinä ympäristön asenteista huolimatta tuovat raikasta naisenergiaa kirjaan. Ja sitten Conor, hiukan hukassa oleva, rikkinäinen prinssi, joka kohtaa viimein sellaisen tunteen, jota ei pysty hallitsemaan. Upea kolmikko, joiden elämään haluan vielä kuulua seuraavien osien verran.

Olisiko kirja voinut olla kuitenkin hiukan tiiviimpi? Sitä jäin miettimään. Olin kirjaa lukiessani luulossa, että kyseessä olisi yksittäinen teos, mutta loppua kohti aloin tajuta, että tämähän saa jatkoa vielä. Ja totta, The Ragpicker King ilmestyy alkukielellä maaliskuussa 2025, joten ehkäpä saan ensi kesäksi taas luettavaksi lisää paksua, mutta kiehtovaa fantasiaa.

Annan arvosanaksi 4

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Crescent city -sarja: Sarah J. Maas

Varjometsästäjät-trilogia: Cassandra Clare

Nousu: Nicholas Binge

 Nousu: Nicholas Binge. Suomentanut Laura Kataja. Bazar 2024

Englanninkielinen alkuteos (2023): Ascension. Kansi: Harper Collins Publishers / Jussi Jääskeläinen

"Nicholas Bingen kauhutrilleri Nousu vie kohtalokkaalle retkelle mystisen, keskeltä valtamerta nousseen vuoren huipulle.

Valtava, lumen peittämä vuori on ilmestynyt tyhjästä keskelle Tyyntä valtamerta. Kukaan ei löydä vuoren olemassaololle selitystä, joten salaperäinen järjestö palkkaa fyysikko Harold Tunmoren selvittämään vuoren mysteerin.

Harold tiimeineen ei pysty kuvittelemaankaan, mitä kaikkea he kohtaavat vuoren huippua kohti kiivetessään. Mitä korkeammalle tiimi kapuaa, sitä vähemmän asiat vaikuttavat luonnollisilta. Aika kulkee epätavallisesti, minuutit muuttuvat tunneiksi ja tunnit päiviksi. Tiimin jäsenet alkavat menettää muistonsa ja vainoharhaisuus leviää heidän joukossaan.

Vaaroista huolimatta ryhmä kokee kummallista paloa saavuttaa vuoren huippu. Sitä kohti edetessään Harold joutuu kuitenkin pohtimaan, odottaako perillä ihmiskunnan mahtavin tieteellinen löytö vai hänen oma tuhonsa? Nicholas Bingen Nousu kaappaa mukaansa kauhistuttavalle matkalle kohti salaperäisen vuoren huippua ja iskee tajuntaan kuin hakku jäiseen kiviseinämään." (Bazar)

Lukunäyte

Oma arvio:

Viihdekirjapainotteisen kesän jälkeen on ihana tarttua välillä ehtaan scifiin. Tai oikeastaan kauhunsekaiseen ja jännärimäisesti etenevään scifiin. Nicholas Bingen Nousu kiinnitti heti huomioni, sillä tykkään juuri tällaisista genrekummallisuuksista. Kirja oli vuoden 2023 Goodreads Choice Awards -äänestyksessä vuoden parhaan scifikirjan kategoriassa.

Benjamin Dunmoren erikoislaatuinen veli on kadonnut mystisesti 29 vuotta sitten. Harold Dunmore oli hyvin arvostettu tutkija, suoranainen nero, ja hänen erikoinen, nepsy-piirteinen käyttäytymisensä ei jäänyt keneltäkään huomaamatta hänen lapsuudessaan. Ben ja hänen siskonsa Poppy eivät koskaan tunteneet kunnolla veljeään, joka lähti nuorena opiskelemaan lääkäriksi, mutta lopetti työnsä lääkärinä ja matkusteli ympäri maailmaa tutkimassa milloin mitäkin kiinnostavaa. Hämmästyksekseen Benin teini-ikäinen tytär Harriet, joka oli Haroldille tärkeä, sai kolme hyvin kummallista kirjettä sedältään tämän katoamisen jälkeen. Mikään kirjeissä ei tuntunut käyvän järkeen.

Sitten Ben kuulee eräältä ystävältään, että Harold olisikin elossa. Hän oli nähnyt ihan samannäköisen miehen eräässä psykiatrisessa sairaalassa. Ben ällistyy tosissaan, sillä he olivat jo luopuneet toivosta, että Haroldia koskaan löytyisi. Ja totta tosiaan, St. Brigitin sairaalasta löytyy tuttu henkilö, jonka katse on kuitenkin oudon tyhjä, ja joka höpisee jotain outoa muurahaisista. Ben ehtii käydä veljensä luona muutamia kertoja todistamassa tämän pelottavia psykoottisia kohtauksia, ennen kuin surulliset uutiset kantautuvat Benin korviin: Harold on riistänyt hengen itseltään. Benin nappama nahkasalkku sisältää joukon kirjeitä, jotka on yllättäin kaikki osoitettu Harrietille. Niistä puuttuu nuo kolme kirjettä, jotka on lähetetty Benin tytölle aiemmin. 

Sen kutsuminen vain vuoreksi olisi vääryys. Se on vuoren muotoinen ja hahmoinen, nousee vallitsevana meren ylle ja kohoaa pilvetöntä sinistä taivasta kohti. Se näyttää olevan kalliota, samojen geologisten työntö- ja vetovoimien muodostama, jotka luovat kaikki vuoret planeetallamme. 

Mutta sen koko! Voi Luoja, Hattie, koko! (s. 62)

Haroldin kirjeiden kautta koetaan kaikki se hämmennys ja kauhu, mitä hän on kokenut ennen psykiatriselle osastolle joutumista. Miten hänet kutsutaan yllättäin salaiseen tapaamiseen miehen kanssa, joka osaa jostain syystä ennustaa tulevia tapahtumia. Ja miten tämä lopulta sekoaa ja ampuu itsensä. Järkyttynyt Harold saa kuulla mystisestä vuorenjärkäleestä, joka on ilmestynyt yhtäkkiä, kuin tyhjästä, keskelle valtamerta. Ja miten ensimmäisestä retkikunnasta palasi elävänä vain kaksi ihmistä heidän yritettyään kiivetä ylös tuota vuorta. Haroldia ei kiinnosta lähteä uhraamaan henkeään moisen vuoren vuoksi, mutta kun hän saa kuulla, että toinen hengissä olevista on hänen ex-vaimonsa Naoko, hänen on pakko lähteä.

Perusleirissä Haroldille jo alkaa valjeta, miten isosta projektista on kyse. Mukaan uuteen retkikuntaan lähtee kokenut vuorikiipeilijä, joukko eri alojen huippututkijoita ja aseistettuja sotilaita. Mihin ihmeeseen aseita tarvitaan tyhjällä vuorella? Miksi Naoko alkaa kirkua nähdessään ex-rakkaansa? Miksi tuntuu, ettei seurueelle kerrota läheskään kaikkea?

Kirjeissä Harold raportoi heidän etenemistään ylöspäin, kuvailee tuntemuksiaan ja tapahtumia seurueen jäsenten kesken. Välillä hän palaa menneisyyteen ja muistelee aikaa, kun hän tapasi Naokon, kuinka he rakastuivat ja alkoivat sijaisvanhemmiksi eräälle pikkuiselle pojalle. Jotain kipeää ja arkaa liittyy Naokon ja Haroldin suhteen päättymiseen, eikä hän ole valmis sitä heti kirjeissään paljastamaan.

Tämä vuori - se hylkää kielen. Tekee sen kyvyttömäksi. Kaikki mitä jää jäljelle on täydellinen epäusko, ja lähes uskonnollinen kunnioitus. (s. 94)

Vuorella niin aikakäsitys kuin ihmisten käytös alkaa muuttua, mitä ylemmäksi he pääsevät. Konflikteja tulee ja monia asioita alkaa paljastua. Haroldin kirjeistäkin voi päätellä, että hän ei ala pysyä loppua kohti ajankulusta kärryillä ja päiväykset alkavat heitellä miten sattuu. Mitä ihmettä tuolla vuorella tapahtuu? Olin jatkuvasti hämmennyksen vallassa ja odotin uusia johtolankoja siitä, miksi he ylipäätään olivat tuolla vuorella. 

Mutta silti jokin käski minun liikkua. Ja sillä hetkellä tajusin jotakin ihanaa. Koko alun kömpelö paniikki oli mennyt ja jäljellä oli vain sokeuteni ja pelkoni, ymmärrys tuli kuin isku palleaan.

Halusin elää. (s. 156)

Nousu piti minua kyllä otteessaan hyvin tehokkaasti - kirjaimellisesti koko nousun ajan. Pidän kovasti aikaulottuvuuksilla leikittelevästä scifistä ja tässä sitä puolta on sopivassa määrin. Ihmisten muuttuva käytös ja pelottava uhkan tuntu toi kirjaan sopivan kauhumaisen tunnelman. Toisaalta jännityksen seassa on myös monenlaista pohdintaa elämästä, uskonnoista ja ylipäänsä siitä, mitä me ihmiset olemme täällä maapallolla. Olemmeko me joillekin kuin muurahaisia, jotka voi tuosta noin vain liiskata kengän alle? Loppua kohti odotin kuumeisesti, pääsisivätkö tyypit huipulle asti ja mitä siellä odottaisi. Olin ehkä hivenen pettynyt loppuratkaisuun, sillä se tuntui ehkä turhan ilmeiseltä ja helpolta vastaukselta. Pidin kuitenkin siitä, miten kaikki kiteytyi noiden kirjeiden kautta lopuksi Benin loppusanoihin, jotka loivat hämmentävän illuusion siitä, että kirja olikin ollut autofiktiota.

Annan tälle arvosanaksi 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Jeff VanderMeer: Eteläraja-trilogia

Josh Malerman: Punainen piano

Kings of Sin -sarja: Ana Huang

Kings of Sin - Viha: Ana Huang. Suomentanut Elina Koskelin. Otava 2024 (Kings of Sin #1)

Englanninkielinen alkuteos (2022): The King of Wrath. Kansi: Piatkus

"Seitsemän kuolemansyntiä.

Seitsemän rajoja rikkovaa romanssia. Synkeän kiihkeä menestyssarja alkaa!

Dante Russo nauttii hallinnan tunteesta. Upporikas nuori uraohjus ei vaimoa kaipaa – mutta sitten hänen uusi vihollisensa kiristää hänet kihlautumaan tyttärensä kanssa.

Tapahtumasuunnittelija Vivian Lau on älykäs, tyylikäs ja hyvätapainen. Hän on jalokivifirman johtajan täydellinen tytär ja siirtolaisperheen menolippu seurapiirien huipulle. Siniverisen Russon saaminen sukuun avaisi heille aivan uusia ovia. Kylmä ja etäinen mies on kaukana Vivianin unelmakumppanista, mutta velvollisuudentunne voittaa.

Kummankaan suunnitelmiin ei kuulu pahin mahdollinen: tulevaan puolisoonsa hullaantuminen." (Otava)

Oma arvio:

Kuulin ensimmäisen kirjan  Ana Huangista, kun yläkoulun kirjavinkkauksessa muutama nuori tuli kyselemään minulta, onko kirjastossa hänen kirjojaan. Enpä tiennyt yhtään, millaisia kirjoja nämä ovat, mutta nuoret selvästikin tiesivät. Pitihän minun ottaa kesälukemistooni tämä ensimmäinen suomennos seitsenosaisesta King of Sin -sarjasta. Sarjan nimikin kyllä paljastaa, että syntistä sisältöä on luvassa, heh. Kirjasarjan osissa pureudutaan seitsemään kuolemansyntiin, joita sitten tarkastellaan rikkaiden ja vaikutusvaltaisten miesten kautta - ja toki heihin kytkeytyy aina toisena näkökulmana toimiva nuori nainen. Ensimmäisessä osassa käsittelyyn pääsee viha.

Vivian oli viholliseni tytär, ja minun oli syytä muistaa se. (s. 87)

Vivian on järjestämässä jälleen rikkaille suunnattua rahainkeruutilasuutta, kun hän saa yllättävän puhelun isältään. Hän vaatii tytärtään vieraisille Bostoniin, sillä hänellä ja äidillä on tälle tärkeää asiaa. Vivianin on suostuttava, sillä sellainen hän on aina ollut - hän ei osaa eikä uskalla sanoa isälleen ei. Eipä hän osaa arvata, mikä isän asia tällä kertaa onkaan. Hän on nimittäin sitä mieltä, että 28-vuotiaan Vivianin on aviouduttava mahdollisimman pian, ja asiaa jouduttaakseen hänellä on nyt tyttärelleen sopiva, perheen arvoa kohottava kumppani sovittuna. Vivianin haukkoessa henkeään hän saa kuulla, että erittäin rikas ja vaikutusvaltainen Dante Russo on hänen tuleva sulhonsa. Halusi Vivian tai ei. Olihan tämä toki odotettavissa, sillä Vivianin isosiskonkin avioliitto oli järjestetty. Silti. Dante Russo tunnetaan erittäin pelottavana, tunteettomana ja kylmänä miehenä. 

Dante oli miljardööri, mutta hänellä oli huonosti kasvatetun peikon käytöstavat. (s. 46)

Vivian ei tiedä, ettei Dante ole suostunut kauppaan ollenkaan omasta vapaasta tahdostaan, vaan Vivianin häikäilemätön isä on kiristänyt tätä. Dantelle harmaita hiuksia aiheuttava Luca-veli on pelehtinyt pelätyn mafiasuvun tyttären kanssa, ja jos sana tästä kiirisi pääjehun korviin, Luca olisi kuollut. Francis Laulla on hallussaan kuvamateriaalia, jotka Dante aikoo saada vuoden sisällä käsiinsä, jotta voi purkaa kihlauksen, eikä hänen ole pakko avioitua Laun  tyttären kanssa. Vaikka Laun tytär onkin Danten silmissä varsin viehkeä, hän aikoo vihata tätä nuorta naista yhtä paljon kuin isääkin. 

Suurin osa kihlasormuksista oli rakkauden ja sitoutumisen symboleja. Omani oli kuin fuusiosopimuksen allekirjoitus. (s. 66)

Vivian joutuu muuttamaan heti pikimmiten Danten hulppeaan asuntoon, jonka henkilökunta rakastuu mukavaan nuoreen naiseen välittömästi - Danten harmiksi. Pariskunnan on pidettävä yllä uskottavaa julkisivua erilaisissa tilaisuuksissa ja ystäviensä nähden. Danten vihaisuus ja töykeys alkaa laantua pikku hiljaa, hetki hetkeltä, kun hän tutustuu Vivianiin paremmin. Kumpikin tunnistaa seksuaalisen vetovoiman heidän välillään, mutta eivät tietystikään voi heti päästää sitä valloilleen. Mutta sitten kun he antavat periksi sille, huh huh. Melkoista tykitystä. Aikuisten kamaa, ehdottomasti. Dante Russo tykkää puhua rumia. Hih.

Olin alussa hiukan skeptinen: taas tällainen Fifty Shades of Gray -tyylinen sarja, jossa  tunnevammaisesta miehestä kuoriutuu eheämpi, rakkauteen kykeneväisempi yksilö ja jossa mässäillään seksillä, mutta muut juonikuviot ontuvat. Mutta kyllä minä hiukkasen rakastuin tähän kirjaan. Vivian on alkuun rasittava, koska hän myötäilee kontrolloivaa äitiään ja määräilevää isäänsä, mutta hänestä löytyykin ytyä kirjan edetessä, osin Danten ansiosta. Dante pehmenee ihastuessaan Vivianiin, mutta äkkipikaisuus ja väkivaltaisuus hänessä hiukan häiritsee. Ei pelkoa, lähisuhdeväkivaltaa tässä kirjassa ei nähdä, mutta muiden ihmisten kanssa kiivas Dante tykkää ratkoa ongelmia muutamaan otteeseen nyrkeillään. Muutama kirjassa tapahtuva mustasukkaisuuskohtaus näyttäytyvät minulle häiritsevän toksisina. Näistä huolimatta Vivian ja Danten intohimoista yhdessäeloa oli mukava seurata, vaikka seksikuvaukset melkoiseksi rietasteluksi yltyivätkin. Danten pehmeä puoli kun on melkoisen ihana.

Täällä oli aina vähän kylmempää, kun hän ei ollut kotona. (s. 212)

Vivianin ystävät Isabella ja Sloane ovat hauskoja sivuhahmoja, joista Isabella pääseekin pääosaan sarjan toisessa osassa Ylpeys. Herttainen kotiapulainen Greta pitää Vivianin puolia silloinkin, kun Dante uhkaa tätä potkuilla. Vivianin vanhemmat ovat vähän turhankin kammottavia, mutta pientä kehitystä heissäkin havaitaan. Ainakin toisessa. Danten vanhempien hippimäisyys on aika hauska ja yllättävä asia. Aika paljonhan kirjassa on toki samanlaisia teemoja kuin esim. Colleen Hooverin kirjoissa, eli ongelmallisia isä-äiti-suhteita ja osin niistä johtuvaa tunnekyvyttömyyttä. Tässä ei kuitenkaan näitä asioita vatvota loputtomiin. Pääpaino ja Vivianin ja Danten kasvavissa tunteissa ja ylitsepääsemättömässä vetovoimassa sekä siitä, pystyykö Dante voittamaan vihansa. 

"Vihaan ajatusta, että kosket ketään toista tai kukaan toinen koskee sinua. Vihaan sitä, että muut saavat sinut nauramaan, mutta minä en. Vihaan sitä, miltä minusta tuntuu kanssasi, kuin olisit ainoa ihminen, joka saa minut menettämään hallinnan, vaikka minä. En. Menetä. Hallintaa." (s. 224)

Hiukan harmittaa, etteivät Dante ja Viv ole enää pääosassa seuraavassa, marraskuussa ilmestyvässä osassa Kings of Sins - Ylpeys, vaan Danten ystävä Kai ja Vivianin ystävä Isabella, josta aiemmin mainitsinkin jo. Aion ehdottomasti kuitenkin jatkaa sarjaa, sillä olen Ana Huangin kuolemansyntien pauloissa.

Annan tälle arvosanaksi 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Kings of Sin - Ylpeys: Ana Huang. Suomentanut Elina Koskelin. Otava 2024 (Kings of Sin #2)

Englanninkielinen alkuteos (2023): King of Pride. Kansi: ?

"TikTok-hittisarjan syntisen kiihkeässä toisessa osassa kielletty hedelmä houkuttaa.

Kai Young on varautunut ja viileä. Hänen hallitussa elämässään ei ole tilaa kaaokselle – etenkään nyt, kun hän kisaa paikasta perheensä mediayhtiön toimitusjohtajana. Mutta sitten hän tutustuu Isabella Valenciaan.

Valhalla-klubin baarimikkona työskentelevä Isabella on impulsiivinen ja räväkkä, Kain täydellinen vastakohta. Hän edustaa kaikkea mitä Kain ei pitäisi haluta. Isabellasta Kai vaikuttaa tylsältä, ja onneksi niin, sillä asiakkaaseen sekaantuminen tietäisi potkuja.

Jokainen katse ja kosketus vie kuitenkin heidät lähemmäksi kaikkien sääntöjen uhmaamista. Onko kiusaus lopulta ylivoimainen?" (Otava)

Oma arvio:

***Kustantajalta pyydetty arvostelukappale***

Voivottelin kesän jälkeen sitä, etten haluaisi nyt vähään aikaan lukea yhtään nyky(tiktok)trendin mukaista "seksimässäilykirjaa". Kaiken kruunasi syksyn alussa Hannah Gracen superöveri Icebreaker - Sulavaa jäätä, jonka jälkeen mikään sanallinen seksi-ilottelu kirjoissa ei tuntunut enää missään. Noh, kirjapinossani on kuitenkin makoillut tämä Ana Huangin Kings of Sin -sarjan toinen osa, jonka ehdottomasti halusin lukea, sillä pidin kuitenkin kovasti sarjan ensimmäisestä osasta Viha. Nyt on synneistä vuorossa siis Ylpeys.

Tässä osassa pääsemme tutustumaan ensimmäisen osan pääsankarin Danten hyvään ystävään Kai Youngiin, joka tunnetaan siististä tyylistään, supertarkoista rutiineistaan ja hillitystä olemuksestaan. Toinen päähenkilöistä taas on Vivianin räväkkä ystävä Isabella, joka on siis lilaksi värjättyine hiuksineen täydellinen vastakohta Young-yhtymän tulevalle perijälle. Mutta arvenneehan tuon, miten vastakohdat vetävät toisiaan puoleensa.

"Onko viisisataasivuisen romaanin kääntäminen käsin latinaksi sinusta rentouttavaa?" (s. 13)

Isabella työskentelee raharikkaiden Valhalla-klubin baarimikkona, ja tämä ei ole ollenkaan hänen perheensä mieleen. Etenkin hänen määräilevä isoveljensä Gabriel, joka on isän kuoltua ottanut perheen pään roolin, on sitä mieltä, että Isabellan on osoitettava perheelleen löytäneensä elämänsä suunnan, ennen kuin hän on täyttänyt 29. Isabellan suuri haave on kirjoittaa eroottinen rikostrilleri, ja romaani onkin ollut jo jonkin aikaa työn alla, mutta jostakin syystä hän ei ole saanut viimeisteltyä sitä loppuun. Gabriel antaakin siskolleen 4 kuukautta aikaan kirjoittaa romaaninsa loppuun, jotta tämä voi tuoda sen äidin syntymäpäiville luettavaksi ja osoittaa näin, että on löytänyt elämälleen suunnan. Muuten hänen olisi palattava perheyritykseen töihin ja muutettava pois New Yorkista, tai hän jäisi perinnöttä. 

Minä olin se, jolta puuttui työn loppuun saattamisern vaadittava kurinalaisuus. Minä olin se, joka oli antanut seksin ja juhlinnan viedä aikaani. Olin se, joka tuotin itselleni ja muille pettymyksen aina uudelleen ja uudelleen. (s. 304)

Kai Young kääntää vapaa-aikanaan kirjoja latinaksi, koska se on hänen mielestään rentouttavaa. Turhautumisiaan hän purkaa nyrkkeilemällä Danten kanssa tai istumassa drinkillä Valhalla-klubilla. Siellä hän on törmännyt simpsakkaan Isabellaankin ja saanut tämän nolostumaan useammankin kerran, koska tämän puheet työkaveriensa tai ystäviensä kanssa ovat sattuneet liittymään aina seksiin - lähinnä erikoiseen seksivälineisiin tai hohtaviin kondomeihin. Isabella pitää Kaita maailman tylsimpänä jäykkistelijänä, etenkin kun hänelle selviää miehen latinankääntämisharrastus. Silti ilmassa on kipinöivää flirttiä. Kun Kai yllättää Isabellan klubin pianohuoneesta soittamasta täydellistä Beethovenin  Hammerklavieria, hän on myyty mies. 

Seuraa salaisia kohtaamisia pianohuoneessa, lisää flirttiä baaritiskillä ja sattumoisin samoja tilaisuuksia , joihin he joutuvat (tai pääsevät, miten sen nyt ottaa). Mieleeni hiipii, tekeekö kirjailija nyt liiankin helpoksi kaiken, kun ihan vain vahingossa mihin vain nämä henkilöt menevätkin, on aina toinenkin siellä - ihan vain sattumalta. Noh, senhän tietää, että tämän kirjan tärkein tarkoitus on pedata tälle parille täydellinen romanssi. 

Ihan täysillä pari ei voi kuitenkaan heittäytyä tunteidensa vietäväksi: Isabella ei saisi seurustella Valhallan sääntöjen mukaan asiakkaidensa kanssa, eikä Kai voisi ikinä viedä perheensä näytille baarimikkona työskentelevää suorasukaista Isabellaa. On ollut yleisesti tiedossa, että muutaman vuoden päästä hänen äitinsä jää pois Young-mediayhtiön toimitusjohtajan pestistä ja että Kai on todennäköisin seuraaja. Nyt hän saa kuitenkin kuulla, että äiti on jäämässä jo nyt pois ja toimitusjohtajakisa on käynnissä. Siksikään Kai ei saisi nyt liata mainettaan, joten hän suostuu äitinsä mieliksi viemään treffeille lapsuudenystävänsä, tyylikkään Clarissan. Silti hän ei enää näe ketään muuta kuin Isabellan, jonka hän ottaa ensimmäistä kertaa pianohuoneessa - kuinkas ollakaan.

"Olen onnellinen, kun olen sinun tai ystävieni kanssa. Mutta kun sinä lähdet ja olen yksin, tunnen oloni...eksyneeksi. Kuin en tietäisi, missä minun pitäisi elämässäni olla." (s. 240)

Isabellalla on salaisuus, jota Kai ei tiedä. Hän ei ole ihan vähäpätöisestä suvusta itsekään. Sitä on hankala uskoa, sillä Isabella tuntuu olevan aidosti vaikuttunut Kain äveriäisyydestä. Pari käy muun muassa  viettämässä kahdenkeskistä aikaa luksushuvilalla, joka sijaitsee omalla yksityisellä saarella. 

Mitä tulee kirjan seksikohtauksiin, ne ovat hyvin graafisia ja mukana on (kilttiä) alistamista myös.  Pianohuoneen kohtauksen lisäksi mielenkiintoisin (ja oudoin) pitkään aikaan lukemani on kohtaus, jossa Kai pakottaa Isabellaa lukemaan lukua Jane Austenin Ylpeydestä ja ennakkoluulosta samalla, kun kiihottaa tätä huipun partaalle. Palkintoa ei kuitenkaan ole luvassa, jos Isabella ei saa luettua sovittua lukua loppuun asti takeltelematta. Huh huh, eipä ihme kun Isabella tokaisee, ettei tiedä voiko enää ikinä lukea kyseistä kirjaa kuten ennen. Voinkohan minäkään.

"Ajattele positiivisesti. Kun kohtaat vaikeuksia, tiedät, ettei mikään voi olla vaikeampaa kuin Ylpeyden ja ennakkoluulon koko sivun lukeminen ääneen samalla kun joku kiihottaa sinua laukeamispisteeseen." (s. 211)

Loppupäätelmänä siis, että kirja pelaa aika paljon toinen toistaan seuraavilla rohkeilla seksikuvauksilla, mutta muut juonikuviot jäävät hiukan niiden jalkoihin. Onhan molemmilla henkilöhahmoilla elämässään monenlaista meneillään, pettymyksiä tulee ja perheen odotukset ovat kovat, mutta aika hatariksi jäävät nämä juonikuviot. Pidin eniten alun jännitteestä, jossa ei nyt ollut varsinaisesti sellaista haters-to-lovers-asetelmaa, vaan pikemminkin kielletyn rakkauden makua. Seksi-ilottelut tulivat varsin aikaisin kuitenkin kuvioihin ja siinä vaiheessa hyvin rakennettu odottavainen jännite tietysti lässähti.

Sitä kuitenkin saa, mitä tilaa. Ihan viihdyttävää luettavaa, vaikka ei ollut ehkä ihan niin hyvä, kuin sarjan edellinen osa. Sarjan kolmas osa Ahneus ilmestyy keväällä, ja siinä pääosassa on Kain ystävä Dominic ja hänen vaimonsa Alessandra. Nähtäväksi jää, jaksanko enää palata tämän sarjan pariin.

Annan arvosanaksi tälle 4-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä:

Elle Kennedy: Kiltin tytön kompleksi

Colleen Hoover: Muistoja hänestä

Ali Hazelwood: The Love Hypothesis