Ankin kirjablogi

Katri Valan ehkä tunnetuin runoteos Kaukainen puutarha (WSOY 1924/Kirja kerrallaan 207) on komea. Se on tulvillaan nuoren ihmisen elämänjanoa, mystiikkaa ja kuolemaa.  Teos on jaettu viiteen osaan: Kukkiva maa, Murhattu maa, Viimeiselle, Kauhu ja Satu . Alun Kukkiva maa onkin melkoinen elämän ja nuoruuden fanfaari:  "Mitä siitä, että kuolema tulee! Mitä siitä, että monivärinen ihanuus varisee kuihtuneena maahan. Onhan kukittu kerta!" Sittemmin tunnelma muuttuu, kun päästään Murhattuun maahan : "Ah, miksi en itsekin kuollut keltaisella hiekalla ihanan vihreän meren äärellä, kun ruumiini nautinnoista suljetuin silmin antautui auringolle kesän huumaavina päivinä!" Osio Viimeiselle on taas raivonhuutoa sitä Perimmäistä kohtaan, joka säätää kaiken eläväisen elämän: "Loppukoon kaikki senjälkeen, kunhan ruumiini on ollut tuli, jonka lieskat ovat taivasta hiponeet suurina, kauhistuttavina, ihanina! Palaa tahdon, palaa, palaa!" Kauhu on nimensä mukaan kauhua tä...

Olen juuri lukemassa Leena Lumen Lumikarpalo -blogia, ja kauniista runoista innoittuneena julkaisen tämän Valan tulisieluisen runon uudestaan, nyt kun lukijoitakin on paljon enemmän♥ Kiitos Leenalle ihanasta blogista. Valitus Comtesse de Noailles Pois mene, viivyn yksin luona hautojen. - Maan alla kuolleet lepää. Päivän sinisen lyö alla veden, lehden, ruohon tuoksut vastaan. Mut kuolleilla ei muuta kuin yö ainoastaan... Tää riemuitseva ruumis kerran maatuu noin, saa samat piirteet, katsoo silmin autioin. - Käyn yksin kuolemaan ma suureen, joskaan levännyt yksin päällä maan en koskaan! Voi kaikkea, mi kerran kuolee, hajoaa, voi suuta, katsetta, himoa, suudelmaa! Ne kaikki varjoiks muuttuvat ja hiljenevät, kun vihreänä, päivänpunaisena kevät uus saapuu kullan-, kasteen-, mahlanpärskeinen! Voi, että sydämeni löysi toisen sydämen, vihityn riemuun, lauluun, toivoon, uneen samaan eik' enää herää aamuun ruskon punertamaan, vaan uneens' sidotuksi ajast' aikaa...

Ensimmäinen runoaiheinen merkintä! Runokirja oli oikea tiiliskivi, mutta se tuli luettua sitten loppujen lopuksi aika nopeaa tahtia. Tosin lopun selitysosioita en jaksanut ruveta tankkaamaan, niillä ei niin kauheasti ole minulle väliä. Nopealukuisuutta tietysti korostaa se, että yhdellä sivulla ei ollut paljon tekstiä, aina kun alkoi uusi runo, se alkoi alareunasta. En ymmärrä tätä logiikkaa, mutta en olekaan runoilija. Kirjassa oli helmiä, ja pidin kyllä runoista. Silti jotain jäi kyllä puuttumaan. Parhaimmillaan runo osuu täysillä, niin että tuntuu sydämessä asti. Nyt se kokemus jäi puuttumaan. Vaikka yleensä tuo tunne tulee proosarunoista. Mutta paljon toki oli koskettavaa aineistoa, lapsista ja sodasta. Esipuheesta kävi ilmi, että Vala menetti yhden lapsistaan jo vauvana ja että hän maailmasta kiinnostuneena aisti sodan tulon, mutta silti järkytti siitä rajusti. Myös keuhkotauti vaivasi häntä. Vala oli myös yksi 20-luvun Tulenkantajista. Yhteenveto: Ei huono, muttei paraska...