Dupont ja Dupond
Dupont ja Dupond ovat Hergén Tintin seikkailut -sarjakuvassa esiintyvä poliisietsiväkaksikko. He ovat tärkeileviä mutta koomisia hahmoja, jotka törmäilevät ja kaatuilevat sekä sekaantuvat usein sanoissaan.
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Dupont ja Dupond esiintyvät 20:ssä 24:stä Tintti-albumista.[1] Ensimmäisen kerran heidät tavataan Faaraon sikareissa (1934), jonka alkuperäisessä versiossa he tosin esiintyivät vain agenttinimillä X 33 ja X 33 bis. Heidän ensimmäinen toimensa tässä albumissa on Tintin vangitseminen. Kun Hergé piirsi vuonna 1946 uusiksi toisen Tintti-seikkailunsa Tintti Afrikassa (1931), hän lisäsi etsiväkaksikon sen alkukohtaukseen seisomaan Brysselin asemalaiturille ja kommentoimaan Tintin lähtöä Afrikkaan.[2]
Piirteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Dupont ja Dupond pukeutuvat mustaan pukuun ja käyttävät knallia ja kävelykeppiä. Yhdennäköisyydestään huolimatta he eivät ole veljeksiä, sillä heillä on eri sukunimet. Heidät erottaa toisistaan viiksenkärjistä, jotka Dupontilla on kiverretty ulospäin mutta Dupondilla leikattu suoraan. Hergén yhtenä esikuvana hahmoihin olivat hänen oma isänsä ja tämän kaksosveli. Nämä olivat sarjakuvaetsiväkaksikon tapaan viiksekkäitä, pukeutuivat kuten he ja käyttivät myös knallia ja kävelykeppiä yhteisillä kävelyretkillään. Knalli oli 1930-luvulla myös maailmankuulujen elokuvakoomikkojen Charlie Chaplinin sekä Ohukaisen ja Paksukaisen käytössä, joista Hergé ihaili erityisesti Chaplinia. Hergén arkistoissa oli myös erään lehden kansikuva vuodelta 1919, jossa esiintyi kaksi aivan Dupontin ja Dupondin näköistä poliisia.[3]
Dupont ja Dupond ovat koomisia hahmoja, joille sattuu jatkuvasti väärinkäsityksiä, kömmähdyksiä, kaatumisia ja liukasteluja sekä muita vastoinkäymisiä.[4] He ovat naiiveja, rajoittuneita ja tärkeileviä, sekä poliisintyössään möhliviä. He ovat yleensä myös pelkureita ja säikkyjä, ja pelkäävät erityisesti yliluonnollisia ilmiöitä.[5] Kaksikko yrittää usein sulautua paikalliseen väestöön naamioitumalla, mutta he valitsevat aina vanhanaikaiset kansanpuvut, minkä vuoksi he joutuvatkin itse silmätikuiksi.[6] He menevät usein sanoissaan sekaisin, kuten "Me muikenemme kuin vaari". He sanovat myös usein toistensa sanomisia vahvistaakseen "Sanoisin suorastaan".[7]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Farr, Michael: Tintti & co. Otava, 2009. ISBN 978-951-1-23172-1