Oiva Tuominen

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli kertoo hävittäjälentäjästä. Oiva Tuominen oli myös Turun yliopiston maantieteen professori.
Oiva Tuominen
Henkilötiedot
Muut nimet Oippa
Syntynyt5. tammikuuta 1908
Iitti
Kuollut28. tammikuuta 1976 (67 vuotta)
Helsinki
Sotilashenkilö
Palvelusmaa(t) Suomi Suomi
Palvelusvuodet 1926–1945
Taistelut ja sodat Talvisota, Jatkosota
Sotilasarvo Lentomestari
Kunniamerkit Mannerheim-ristin ritari

Oiva Emil Kalervo "Oippa" Tuominen (5. maaliskuuta 1908, Iitti28. tammikuuta 1976, Helsinki) oli suomalainen hävittäjälentäjä ja Mannerheim-ristin ritari numero 6.[1] Hän lensi noin 400 sotalentoa ja ampui alas 47 vastustajan konetta.[2]

Oiva Tuominen syntyi Iitissä, Kymenlaakson maakunnassa, ja kävi koulunsa Kouvolassa. Asepalveluksensa hän suoritti vuonna 1926 Utissa Maalentoeskaaderissa saaden koulutuksen reservimekaanikoksi.[3] Usean vuoden pyrkimisen jälkeen hän pääsi vuonna 1930 Ilmavoimien mekaanikkokouluun Santahaminassa. Koulun suoritettuaan hän haki ja pääsi Ilmavoimien aliupseeriohjaajakurssille (AOK 3) vuonna 1933, jonka jälkeen hänet komennettiin kersantiksi ylennettynä Lentoasema 5:een.[4] 1. tammikuuta 1938 seurasi ylennys ylikersantiksi ja siirto Lentolaivue 26:een.[3]

Talvisodassa Tuominen saavutti 8 ilmavoittoa, lentäen Fokker D.XXI ja Gloster Gladiator-koneilla, ollen pudotustilaston toisella sijalla.[5] Talvisodan jälkeen Tuominen ylennettiin vääpeliksi 25. huhtikuuta 1940, ja jatkosodan alettua lentomestariksi 23. heinäkuuta 1941. LeLv 26 käytti nyt Fiat G.50-hävittäjää, jolla Tuominen ampui heinäkuussa 1941 alas kahdeksan SB-2-pommittajaa.[2] Näiden ja talvisodassa saavutettujen ilmavoittojen perusteella Tuomiselle ehdotettiin 13. elokuuta 1941 Vapaudenristin 2. luokan Mannerheim-ristiä.[6] Ylipäällikkö myönsi Tuomiselle 18. elokuuta 1941 nimeään kantavan ristin numerolla 6, ja Tuomisesta tuli näin ilmavoimien ensimmäinen Mannerheim-ristin ritari.[7]

Lentomestari Oiva Tuomisen koneeseen maalataan seitsemäs ja kahdeksas voittoviiru 30. heinäkuuta 1941.[8]

Fiat-koneiden vaikea varaosatilanne piti LeLv 26:n koneet usein maassa, tästä huolimatta Tuomisen onnistui kasvattaa voittotiliään menestyksekkäästi, ja hänet siirrettiin 8. helmikuuta 1943 uudelleenperustettuun Lentolaivue 34:ään, jonka kalustoksi saatiin 13. maaliskuuta 1943 Messerschmitt Bf 109 G -koneet. Tuominen kuului LeLv 34:n 2. lentueeseen, joka siirrettiin osaksi Hävittäjälentolaivue 30:tä 6. maaliskuuta 1944.[9] Lentue siirrettiin takaisin HLeLv 34:n yhteyteen 9. heinäkuuta 1944. Tuominen saavutti sodan loppuun mennessä 14 ilmavoittoa Messerschmitt-koneella.[2]

Tuominen erosi Ilmavoimien palveluksesta 6. tammikuuta 1945. Sodan jälkeen hän toimi muun muassa ansiolentäjänä Imatran Voima -yhtiön palveluksessa sekä taksinkuljettajana.[1][9]

Tuomisella oli cameorooli elokuvassa Radio tekee murron vuodelta 1951 jossa hän esitti lentomestari Tuomista.[10] Päiväntasaajan Guinea julkaisi vuonna 1974 postimerkin Oiva Tuomisesta, jossa koneena esiintyy Fiat-G.50 merkin vasemmalla puolella.lähde?

  • Hurmerinta, Ilmari; Viitanen, Jukka (toim.): Suomen puolesta – Mannerheim-ristin ritarit 1941–1945. Helsinki: Ajatus, 1994. ISBN 951-9440-28-3
  • Keskinen, Kalevi; Stenman, Kari: Suomen ilmavoimien historia 21 – Lentävät ritarit. Kustannusliike Kari Stenman, 2003. ISBN 951-98751-4-X
  • Keskinen, Kalevi; Stenman, Kari: Suomen ilmavoimien historia 27 – Ilmavoitot, osa 2. Kustannusliike Kari Stenman, 2006. ISBN 952-99432-9-6
  • Stenman, Kari: Oiva Tuominen, Mannerheim-ristin ritari 6. Suomen ilmailuhistoriallinen lehti, 2000, nro 3. Helsinki: InScale 72 production. ISSN 1237-2315
  1. a b Hurmerinta; Viitanen 1994 s. 402
  2. a b c Keskinen; Stenman 2006 s. 69
  3. a b Keskinen; Stenman 2003 s. 18
  4. Keskinen; Stenman 2006 s. 68
  5. Keskinen; Stenman 2003 s. 19
  6. Keskinen; Stenman 2003 s. 20
  7. SIH 3/2000 s. 12
  8. Hugo Valpas: Lentomestari Tuomisen koneeseen maalataan 7:s ja 8:s voittoviiru. www.finna.fi. Viitattu 7.3.2020.
  9. a b Keskinen; Stenman 2003 s. 22
  10. Oiva Tuominen Elonet. Viitattu 9.1.2010.